Kategoriat
1-2/2022 WiderScreen 25 (1-2)

Kuinka videot, tietokoneet ja satelliitti-TV saapuivat kommunistiseen Puolaan

book review, kirja-arvio

Markku Reunanen
markku.reunanen [a] aalto.fi
FT, vanhempi yliopistonlehtori
Aalto-yliopisto 

Piotr Sitarskin, Krzysztof Jajkon ja Maria B. Gardan New Media Behind the Iron Curtain: Cultural History of Video, Microcomputers and Satellite Television in Communist Poland (2020) tarjoaa lukijalle aikamatkan rautaesiripun takaiseen Puolaan. Kirja luo kolmen uuden tulokkaan – videon, kotitietokoneiden ja satelliitti-TV:n – kautta kuvaa siitä, miten uusi media yleistyi maassa etenkin 1980-luvulla, juuri ennen kommunistisen järjestelmän romahdusta. Kullekin medialle on omistettu oma lukunsa, minkä lisäksi teoksen alussa on Graeme Kirkpatrickin ansiokas esipuhe, joka kontekstualisoi käsiteltävää aihetta, sekä Piotr Sitarskin johdanto, joka taustoittaa päälukuja.

Johdantoluku lähestyy varsinaista aihetta kaukaa kaartaen. Sitarski käyttää paljon sivuja määritelmiin sekä tieteen ja teknologian tutkimuksen kentän läpikäyntiin. Vaikka Puola pysyykin toki jatkuvasti käsittelyssä mukana, olisin lukijana odottanut hieman suorempaa asiaan käymistä. Teorioiden esittely olisi perusteltua, jos niitä käytettäisiin säännönmukaisesti myöhemmissä luvuissa, mutta koska näin ei ole, jää johdanto hieman muusta käsittelystä irralliseksi. Luvun ansioiksi voidaan kuitenkin lukea kommunistisen Puolan mediakentän kuvaus sekä tutkimuksessa kohdattujen haasteiden rehellinen reflektointi.

Myös videota käsittelevä luku on Sitarskin kirjoittama. Kirjoittaja lähtee liikkeelle videoteknologian yleisestä historiasta, minkä jälkeen päästään onneksi pian itse asiaan ja teksti muuttuu oitis kiinnostavammaksi. Sitarskin kokoama laaja ja värikäs lähdemateriaali avaa lukijalle todentuntuisen ikkunan asuntoloiden ja kerhojen videonäytöksiin, joissa puolalainen yleisö on päässyt tutustumaan läntisen elokuvateollisuuden tuotoksiin. Leffaharrastajan elämää ovat sävyttäneet monet esteet kielimuurista laitteiston kalleuteen ja valtion kontrolliin, mutta rautaesirippu ei ole lopulta ollut aivan niin tiukka kuin voisi luulla: monenlainen materiaali on valunut yleisön saataville ja synnyttänyt jopa pienen teollisuudenalansa, kun ulkomaankielistä sisältöä on käännetty ja jälkiäänitetty puolaksi.

Maria B. Gardan aiheena ovat kotitietokoneet. Läheiseksi vertailukohdaksi nousee heti Tšekkoslovakian tietokoneharrastuksesta kertova Jaroslav Švelchin Gaming the Iron Curtain (2018), johon Garda myös viittaa. Kansantasavallan hallinto tunnusti tietotekniikan merkityksen, mutta valtiolliset hankkeet jäivät tehottomiksi, siinä missä harrastajat – sekä salakuljettajat – saivat asioita aikaan. Länsimaisia mediasisältöjä sensuroitiin ja rajoitettiin kommunistisessa järjestelmässä ankarasti, kun taas kotitietokoneita ei koettu samalla tavoin poliittisesti latautuneiksi, joten ne saivat olla yllättävän rauhassa. Eräs tämän luvun ansioita on puolankielisen tutkimuksen tekeminen näkyväksi englanninkieliselle yleisölle. Yksi luku ei millään riitä näin laajan aiheen kattamiseen, joten toivottavasti maan tietokonekulttuurista saadaan joskus aikaan kokonainen kirja.

Viimeisessä luvussa kuulemme Krzysztof Jajkon kertomana, kuinka satelliitti-TV tuli Puolaan. Jo aiemmista luvuista tutut teemat toistuvat jälleen: valtio tarjosi katsojille rajoitettua sisältöä, kun taas harmaalla alueella toimineet touhukkaat yrittäjät toivat lautasantennit musiikkivideoineen ja urheilukanavineen varakkaiden kuluttajien koteihin sekä kerrostalojen jaettuihin kaapeleihin. Luvussa on huomattavan paljon suoria sitaatteja, jotka yhtäältä tuovat tekstiin todenmakua, mutta kasvattavat samalla sivumäärää; tekstiä olisi helposti voinut hieman tiivistääkin. Lukuisten anekdoottien joukosta mielenkiintoisimpia on se, kuinka Puolassa edullisesti valmistettuja lautasantenneja alettiin viedä ulkomaille, etenkin Ruotsiin, jossa niiden todellista alkuperää peiteltiin imagosyistä.

Läntisen lukijan perspektiivistä on helppo todeta, kuinka erilainen uuden median asema oli kommunistisessa Puolassa: muun muassa valtion kontrolli, korkeat hinnat, vientirajoitukset ja tekninen jälkeenjääneisyys asettivat kansalaisen tielle lukuisia esteitä, joista ei markkinataloudessa elävän tarvinnut samalla tavoin välittää. Samaan aikaan siinä innossa ja uteliaisuudessa, joilla uutta teknologiaa ja sisältöjä on otettu vastaan, voi nähdä paljon samaa ympäristöstä riippumatta – länsimainen kuluttaja on kenties saanut kaiken eteensä kertaluokkaa helpommin, mutta kekseliäisyys ja rapistuvan järjestelmän sääntöjen venyttäminen ovat kompensoineet puutteita etenkin itäblokin viimeisinä vuosina.

New Media Behind the Iron Curtain on tietyssä mielessä kuin antologia, jossa kirjoittajia on vähän ja luvut ovat poikkeuksellisen pitkiä: eri aiheita käsitellään mielenkiintoisesti, mutta ne eivät yhdessä muodosta saumatonta kokonaisuutta. Tästä heikkoudesta huolimatta kirja on ilman muuta arvokas lisä uuden median paikallishistoriaan. Rautaesirippu ei lopulta estänyt läntisiä teoksia virtaamasta itään, ja virallisen julkisivun takana eli laillisuuden rajoilla alati tasapainotteleva, värikäs harrastajien sekä yrittäjien piiri, joka toi uuden median ihmeet kiinnostuneen kansalaisen ulottuville paljon tehokkaammin kuin jäykkä ja teknisen kehityksen jäljessä jatkuvasti laahaava valtio.

Kategoriat
Ajankohtaista

Usva Friman, Jonne Arjoranta, Jani Kinnunen, Katriina Heljakka & Jaakko Stenros (toim.) Pelit kulttuurina (Vastapaino, 2022)

book review, kirja-arvio

Tomi Knuutila
Yliopistonlehtori, TaT
Lapin yliopisto

Kuva 1. Pelit kulttuurina -kirjan kansi.

Pelit kulttuurina -kirjan syntylähteet löytyvät Suomen Akatemian rahoittaman Pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikön (2018-25) vuoden 2018 yleisöluentosarjasta Pelitutkimus Suomessa 2018. Avoimen luentosarjan luentoja on täydennetty ja muokattu kirjaan eri näkökulmia avaaviksi luvuiksi, ristiinkudottu ja -viitattu, sekä muutamalla kokoavalla luvulla rakennettu yhtenäisemmäksi ja ehjemmäksi kokonaisuudeksi. Kirjan kirjoittajat eli Pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikön tutkijat toimivat Tampereen, Jyväskylän ja Turun yliopistoissa.

Kirja määrittelee olevansa ensimmäinen suomenkielinen tieteellinen teos, joka tarkastelee pelejä, leikkiä ja pelikulttuuria ja siihen liittyviä ilmiöitä laaja-alaisesti osana kulttuuria ja yhteiskuntaa. Yhdyn tähän käsitykseen, mutta on toki itsestäänselvää, että kirja ei ole syntynyt tyhjiöstä. Mukana kirjoittajina on pitkään maailmanlaajuisestikin nykyaikaisen pelitutkimuksen pioneereina pidettäviä henkilöitä — toki myös nuorempaa tutkijapolvea — ja Suomessa ja suomeksikin ilmestyneen tutkimuksen määrä, mihin teoksessa viitataan on valtava, riittäen ohjaamaan lisätutkimuksen äärelle lähes aiheessa kuin aiheessa. Näenkin kirjan lähdeluetteloineen kenen tahansa pelien tutkimuksesta kiinnostuneen opiskelijan Pro gradu– tai väitöstutkimuksen aarreaittana, mutta oletan että kirjalla on yleisempääkin intressiä yhden aikamme suurimmista taide-, media- ja viihdealan ilmiötä kohtaan, jonka historia toisaalta ulottuu kirjoitettua kieltä pidemmälle. Jotenkin hämmentävää onkin, että kyseinen teos on koostettu vasta nyt (toki alan tärkeät kotimaiset teokset kuten esimerkiksi Mariosofia: elektronisten pelien kulttuuri, eri vuosien Pelitutkimuksen vuosikirjat sekä Pelaajabarometrit sekä kotimaisten tutkijoiden lukuisat artikkelit konferensseissa ja ulkomaisissa julkaisuissa nousevat esille), onhan DiGRAn (Digital Games Research Association) perustamiskonferenssistakin Tampereella kohta jo 20 vuotta.

Pelitutkimus on pikkuhiljaa eriytynyt omaksi alakseen lähinnä kirjallisuus-, kulttuuri- ja (uus)mediatieteiden alojen tutkimuksen sisältä, mutta kattaa nykyään moni- ja poikkitieteellisesti lähes minkä tahansa tieteenalan: leikki, pelit ja pelaaminen ovat tutkimuksen kohteena niin taloustieteissä, liikunta- ja urheilutieteissä, kuin lakitieteissä ja kasvatustieteissä, humanistisia tieteitä ja luonnontieteitä unohtamatta. Pelit kulttuurina nostaa pelitutkimuksen perusrungon lisäksi esiin yhtymäkohtia muihin medioihin sekä kulttuurin lajeihin Pelit ja Transmediaalisuus -luvussa (Tanja Välisalo & Raine Koskimaa) sekä ruotii digitaalisten pelien, urheilun ja liikunnan yhtymäkohtia Riikka Turtiaisen luvussa. Kirjan eduksi lasken myös sen, että se myös esittelee ainakin itselleni vähän tuntemattomampiakin näkökulmia, kuten esimerkiksi suomalaisen peliteollisuuden kontekstia ja erikoispiirteitä Olli Sotamaan Pelintekemisen kulttuurit -luvussa sekä pohtii rahan ja pelien suhdetta Jani Kinnusen luvussa. Kirja jättää monipuolisuudestaan huolimatta myös tilaa jatko-osille ja lisätutkimukselle — kaikki mahdollinen ei luonnollisesti yhteen kirjaan mahdu.

Pelit kulttuurina -teoksen fokus on hyvin pitkälle keskittynyt kulttuurin tutkimuksen puolelle — vaikka pelejä ja leikkejä mainitaan ja käytetään esimerkkeinä lähes joka luvussa, kyseessä ei ole yksittäisiä pelejä, peligenrejä, pelien filosofiaa, estetiikkaa, pelien eritysluonnetta tai peli-ilmaisua käsittelevä teos (lukuun ottamatta lähinnä Jaakko Stenrosin Pelit kulttuurina ja taiteena -lukua sekä Jonne Arjorannan Mitä pelit merkitsevät? -loppulukua). Painotus on siis pelin ja leikin laajemmassa kulttuurisessa ja yhteiskunnallisessa vaikutuksessa, tekstien heijastaessa myös mm. aikamme kulttuuripoliittisen keskustelun tematiikkoja. Näistä erityisesti sukupuolen tematiikka nousee esiin lähes täysin läpi kirjan, kun taas esim. amerikkalaisessa pelialan keskustelussa ja tutkimuksessakin esille nouseviin tematiikkoihin pelialan työnteon epäkohdista ei kirjassa juuri puututa, toki siihen viitataan Olli Sotamaan Pelintekemisen kulttuurit luvussa. Enemmän tai vähemmän huomioimatta jää tässä yhteydessä myös esimerkiksi Kiinassa ja muissa maissa kukoistava kultafarmaus ja siihen liittyvät eettiset ongelmat.

Itse olisin myös mielelläni lukenut luvun, joka olisi käsitellyt peliopetuksen historiaa Suomessa, erityisesti pelisuunnittelun osalta (johtuen ehkä nykyisestä toimestani, jossa olen vuorovaikutteisen median ja uusmedian suunnittelun teorian ja praktiikan kentillä/-ltä pikkuhiljaa ajautunut omaksumaan ja opettamaan myös pelisuunnittelua ja sen erityislaatuisuutta). Peliopetus laajasti katsottuna kattaa kaikki koulutusasteet: Suomessa ohjelmointia opetetaan nykyään usein pelejä tekemällä jo lastentarhasta lähtien, ja toisessa äärilaidassa löytyvät peliopetukseen ja pelisuunnitteluun liittyvät väitöskirjat. Suomen yläasteet, lukiot, ammattiopistot, ammattikorkeakoulut ja yliopistot tarjoavat pelisuunnitteluun liittyvää opetusta ja tutkintoja, ja alalla on käytössä hyvin erilaiset teoriakirjat ja tutkimusartikkelit ja niiden koosteet (mitenkään tämän kirjan merkitystä väheksymättä tässäkin kontekstissa). Tälläkin alalla on historiansa ja muutoksensa sekä varmasti eri käytäntönsä eri instituutioissa. Toinen näkyvä ja merkittävä tutkimuksen kohde voisi olla pelintekemisen harrastustoiminta. Pelijameihin osallistujien, indiejulkaisijoiden, modaajien, igda-toiminnan aktiivien ja muiden pelien tekemisen kulttuurissa vapaaehtoisesti omasta halusta mukana olevien ihmisten ja yhteisöjen esilletuominen myös tärkeänä osana pelikulttuuria olisi erittäin tervetullutta. Uskoakseni molempia aloja on Suomessa ansiokkaasti tutkittukin. Näiden lisäksi peli- ja leikkikulttuuriin on varmasti liitettävissä lukuisia muitakin näkökulmia, ja käsillä oleva kirja on eräs rajaus ja kokoelma näkökulmia.

Palaan jälleen ajatukseen, että Pelit kulttuurina -kirja on merkittävä avaus — toki samalla myös jonkinlainen kooste jo vuosikymmenten tutkimuksesta — suomalaisen pelikulttuurin tutkimuksen kentällä, vaikka se sellaisenaan edustaakin tekijöittensä tutkimusintressejä. Tässä tapauksessa teoksen luvut toimivat mainiosti johdatuksena pelien ja leikin kulttuureihin ja maailmoihin esitellen alaa yleisestä yksityiseen, antaen silti tilaa luvuille, jotka sisältävät melko spesifejäkin aiheita. Teos ei silti tunnu sirpaleiselta, tutkijat tuntevat toistensa tutkimushistorian, ovat työskennelleet jo aiemminkin yhteisissä hankkeissa, ja varmasti myös teoksen yhtenäisyyteen on panostettu sen toimitustyön aikana. Jatkon kannalta nousee kuitenkin esiin kysymys, mitä seuraavaksi: annetaanko ääni myös muille suomalaisille pelitutkijoille, joiden näkökulmat tuovat uutta tietoa ja tutkimusta esille, eli tietoa, joka kenties on suomalaisen pelikulttuurin huippututkimusyksikön ulkopuolella. Onhan sellaistakin?

Tomi Knuutila, yliopistonlehtori, Level 49 Pokemon Go -kouluttaja

Ajankohtaista

Kategoriat
1–2/2021 WiderScreen 24 (1–2)

Kurkistusikkuna David Lynchin mieleen

Tuomo Marttila
tuomo.a.marttila [a] utu.fi
FM, elokuvakriitikko
Kulttuurihistoria
Turun yliopisto

Kirja-arvio David Lynchin ja Kristine McKennanin teoksesta Tilaa unelmoida (Room to Dream). Suom. Elina Koskelin ja Ari Väänänen (2018). Like Kustannus Oy, Helsinki, 572 sivua.

David Lynchin yhdessä journalisti Kristine McKennanin kanssa kirjoittama, elämäkertaa ja muistelmateosta yhdistävä kirja Tilaa unelmoida (Room to Dream, 2018) sukeltaa elokuvaohjaajana parhaiten tunnetun avantgarde-taiteilijan elämään ja töihin hänen perheenjäsentensä, läheisten ystäviensä sekä kollegoidensa risteävien haastattelujen kautta.

McKennanin haastatteluiden pohjalta kirjoittamien lukujen jälkeen Lynch pääsee itse kertomaan samoista tapahtumista omasta näkökulmastaan ja nykypäivän muisteluiden kautta. Teos kattaa Lynchin elämän keskeisimmät vaiheet lapsuudesta aina Twin Peaks: The Return (2017) -sarjan valmistumiseen asti. Usean kertojan kautta avautuvat ja polveilevat tarinat tarjoavat kurkistusikkunoita ”lynchiläisen” mielen hämäriin syvyyksiin.

Taiteilijan elämä

Vuonna 1946 Montanan metsäisellä maaseudulla syntynyt David Lynch sai kokea lapsuudessaan keskiluokkaisen amerikkalaisen esikaupunkiyhteisön elämän ja nuoruudessaan itärannikon pimeiden suurkaupunkien sosiaalisen kuohunnan, joiden synkät pohjavirtaukset vaikuttivat suuresti hänen taiteeseen.

Tilaa unelmoida pääsee vauhtiin, kun tarkasteluun nousevat Lynchin vaiheet köyhänä taiteenopiskelijana 1960-luvun Philadelphiassa yhdessä ensimmäisen vaimonsa Peggy Reaveyn ja parhaimpiin kuuluvan ystävänsä Jack Fiskin kanssa. Maalaamiseen keskittynyt ja omalaatuisen habituksen omaksunut Lynch vietti seesteistä taiteilijaelämää kunnes sai idean elävästä maalauksesta, mikä veti hänet mukaan elokuvanteon maailmaan.

Synkkäsävyisiä maalauksiaan muistuttavien lyhytelokuvien menestyksen myötä Lynch pääsi opiskelemaan American Film Instituten (AFI) -elokuvakouluun Los Angelesiin, mikä tarjosi hänelle kontakteja alan ihmisiin sekä puitteet, joissa aloittaa ensimmäisen pitkän elokuvansa Eraserheadin (1977) vaiherikkaan tuotannon. Elokuva nousi vähitellen keskiyönäytösten suosikiksi, ja se määritteli Lynchin tunnelmaan ja kokemuksellisuuteen vetoavan omaperäisen tyylin sekä mahdollisti hänen elokuvauransa jatkon.

Nuoren ohjaajan seuraavan elokuvan Elefanttimiehen (The Elephant Man, 1980) saavuttamaa menestystä seurasi käänteentekeväksi epäonnistumiseksi osoittautunut Dyyni (Dune, 1984), mikä muutti hänen tapaansa suhtautua elokuvien tekoon. Sen jälkeen Lynch on halunnut pysyä visioilleen uskollisena. Hän ei tehnyt enää kompromisseja, vaan halusi säilyttää täydellinen kontrollin elokuvissaan niiden rajatuista budjeteista tai kaupallisesta menestyksestä huolimatta. Perfektionistisesti kaikkia elokuvanteon osa-alueita hallitsemaan pyrkinyt Lynch vastasi usein itse elokuviensa tekstuurin luovista lavasteista, äänisuunnittelusta sekä efekteistä, joita hän rakenteli autotallissaan.

Lynchmäiseen taiteeseen sisältyvät arkielämän surrealistiset ainekset sekä ihmisluonnon kaksijakoisuus synkän ja sydämellisen välillä ovat olleet valtavirtayleisölle ja vain tuottoa tavoitteleville elokuvatuottajille vaikeasti saavutettavissa. Oikeat yhteistyökumppanit Lynch sai Mel Brooksista sekä Dino De Laurentiista, jotka antoivat hänelle mahdollisuuden tehdä juuri sellaisia elokuvia kuin hän halusi. Tämä johti Blue Velvet – ja sinisempi oli yö (1986) -elokuvan kaltaisiin taiteellisiin ja palkittuihin menestyksiin.

Rakkaus ihmisiin ja ideoihin

Lähes kaikki McKennanin haastattelemat Lynchin kanssa työskennelleet tunnetut kollegat kuin yksittäiset yhteistyökumppanitkin piirtävät kuvan positiivista energiaa ympärilleen säteilevästä karismaattisesta auteurista. Toisten ihmisten kunnioituksen kautta hyvän ilmapiirin kuvauspaikalle luova ohjaaja on saanut monet heistä palaamaan yhteistyöhön hänen kanssaan. Lynchin vetoavan persoonan taustalla sanotaan vaikuttavan hänen harrastamansa transsendenttisen meditaation luoma vahvan positiivisen läsnäolon ja rauhan ilmapiiri.

Menestysten ja pettymysten kanssa pärjääminen on luonut haasteita taiteilijaan kohdistuville odotuksille, vaikka muuten töihinsä uppoutuva Lynch ei suhtaudu itsetarkoituksellisesti asemaansa. Taiteilijantyö on kuitenkin vienyt paljon aikaa hänen perhe-elämältään, jota kuljetetaan kirjassa eniten tilaa vievän uran taustalla. Lynchin useat suhteet ja avioliitot ovat olleet hänen mukaansa kuin elokuvia, joissa ihmiset tulevat ja menevät. Lynchin rooli poissaolevana, mutta läheisenä isänä lapsilleen, erityisesti Jennifer-tyttärelle, tuodaan pinnalle.

Parhaan osan kirjaa muodostavat Lynchin persoonan sävyttämät spontaanit kertomukset hänen elämänkokemuksistaan ja ajatustensa synnystä, mitkä luovat kuvaa eksentrisestä, mutta myös syvästä ajattelijasta ja tinkimättömästä taiteilijasta, joka tekee sitä, mitä rakastaa. Omaa tietään kulkenut Lynch liittää lahjakkuutensa mielikuvituksen vapaaseen virtaamiseen, jossa hänen saamansa ideat yhdistyvät monikerroksiseksi arkea ja mielikuvitusta yhdistäviksi taideteoksiksi, jotka voivat saada elokuvallisen tai jonkin muun muodon.

Los Angelesiin asettunut ja sinne kotistudionsa luonut Lynch on työskennellyt samanaikaisesti kymmenissä taideprojekteissa muun muassa kuvataiteen, musiikin ja internet-sisältöjen luomisen parissa. Yhteistyön lisäksi hän on vaikutusvaltansa lisääntyessä myös auttanut aloittelevia taiteilijoita etenemään alalla. Lynchin intohimo taiteentekemiseen mahdollisuuksiin tilanteessa kuin tilanteessa tulee voimakkaasti esiin. Häntä on kuvattu monialaiseksi taiteilijaksi, ja vaikka se ei ole enää nykytaiteen kentällä erityistä, Lynch on osaltaan ollut yksi sen edelläkävijöistä.

Tilaa unelmoida pyrkii haastatteluiden ja kulissien takaisten valokuvien kautta maalaaman kokonaiskuvan Lynchin tähänastisesta urasta, mutta laajan yhteenvedon sijaan se on, kohteensa tavoin, parhaimmillaan yksittäisten surrealistissävytteisten hetkien kuvauksessa. Teosta voi suositella kaikille Lynchin persoonasta tai urasta kiinnostuneille: se auttaa ymmärtämään keskeisimpiä tekijöitä ja ideoita, jotka ovat vaikuttaneet hänen teostensa synnyn taustalla. Täydellistä selitystä ei kuitenkaan saada eikä Lynch sitä kenties edes halua lukijalle antaa.

Kategoriat
1–2/2021 WiderScreen 24 (1–2)

Dale Cooper – liian hyvä ollakseen todellinen?

Pasi Heininen
pajuhe [a] utu.fi
FM, Tohtorikoulutettava
Kulttuurihistoria, Turun yliopisto

Kirja-arvio Scott Frostin teoksesta Twin Peaks: Dale Cooperin omaelämäkerta (The Autobiography of F.B.I. Special Agent Dale Cooper: My Life, My Tapes, 1991). Suomentanut Anja Meripirtti (vuoden 2016 painos). Otava, Helsinki 206 sivua.

FBI-agentti Dale Cooperin tulo Twin Peaksnimiseen pikkukaupunkiin tv-sarjan Twin Peaks (1990) alussa teki välittömän vaikutuksen moniin katsojiin, ja näyttelijä Kyle MacLachlanin roolisuoritusta voisi hyvällä syyllä pitää täydellisenä onnistumisena. Sarja saavutti valtaisan suosion myös Suomessa, ja kaikkialla pohdittiin kuka murhasi Laura Palmerin.

Sarjan suosion vanavedessä, varsin tuoreeltaan, heti 90-luvun alussa julkaistiin kaksi kirjaa. Laura Palmerin päiväkirjaa käsiteltiin jo tv-sarjassa, ja se julkaistiin David Lynchin tyttären Jenniferin kirjoittamana kirjana Twin Peaks: Laura Palmerin salainen päiväkirja (Twin Peaks: The Secret Diary of Laura Palmer, 1990). Seuraavana vuonna Twin Peaksin faneja ilahdutettiin Scott Frostin kirjoittamalla Twin Peaks: Dale Cooperin omaelämäkerta (The Autobiography of F.B.I. Special Agent Dale Cooper: My Life, My Tapes, 1991).

Scott Frost on sarjan David Lynchin kanssa luoneen ja tuottaneen Mark Frostin veli ja sarjassa tohtori Haywardia näytelleen Warren Frostin poika. Hän on toiminut myös käsikirjoittajana, ja on kirjoittanut jaksoja Twin Peaksiin ja muihin tv-sarjoihin. 2000-luvulla hän on kirjoittanut myös viisiosaisen romaanisarjan. Dale Cooperin omaelämäkerta onkin hänen esikoisromaaninsa, ja se vaikuttaisi ainakin Suomessa jääneen jostain syystä Laura Palmerin päiväkirjaa vähemmälle huomiolle, joskin monet ovat pitäneet Frostin kirjaa näistä kahdesta parempana.

Twin Peaks -televisiosarjasta tuli tutuksi FBI:n erikoisagentti Dale Cooperin tapa puhua nauhurille. Näin ollen onkin varsin hyvä ratkaisu, että Cooperin omaelämäkertakin pohjautuu ääninauhoihin. Cooper sai ensimmäisen nauhurinsa 13-vuotiaana joululahjaksi vuonna 1967, ja on siitä lähtien tallentanut ajatuksiaan ja kokemuksiaan nauhurille. Eikä nauhuri suinkaan ollut heti se tv-sarjasta tuttu taskunauhuri, vaan ensimmäinen oli kelanauhuri, joka kulki mukana repussa ja teknologian kehityksen myötä nauhurin koko pieneni ja muuttui kasettinauhuriksi.

Kirjassa seurataan päiväysten mukaan lineaarisesti Dale Cooperin kasvua koululaisesta FBI:n agentiksi. Mukaan mahtuu monia jännittäviä ja traagisiakin kokemuksia, mutta myös hauskoja hetkiä. Dale Cooper oli jo hyvin varhain kiinnostunut FBI:sta, jonka hän katsoi parhaaksi väyläksi taistella pahuutta vastaan. Hyvän ja pahan välinen ikuinen kamppailu olikin kantava voima hänen elämän tiellä. Mukana on nauhoitteiden lisäksi joitakin hänen lapsuuden ystäviensä, kollegoidensa ja muiden elämänpolulla vastaan tulleiden välihuomautuksia, sekä muutama kirje.

Kirjan loppupuolella agentti Cooper käyttää tv:stä tuttua taskukokoista nauhuria, ja alkaa kohdistaa puheet sarjasta tuttuun tapaan sihteerilleen Dianelle, joka pääsee tämän kirjan myötä itsekin ensi kertaa ääneen. Lisäksi kirjassa kuvataan jonkin verran aikakauden politiikkaa ja tapahtumia, kuten kuuhun laskeutumista ja Watergate-skandaalia. Kirja päättyy siihen mistä Twin Peaks -televisiosarjan ensimmäinen kausi alkaa.

Dale Cooperin hahmo on hyvin omintakeinen persoona ja kirjan avulla pääsee jonkin verran syvemmälle tämän mielenliikkeisiin, mutta kaikkea tämäkään teos ei paljasta. Siitä pitävät osittain huolen harmittavat maininnat tuhoutuneista tai FBI:n arkistoissa säilytettävistä nauhoista, sekä pitkät ajanjaksot joilta ei nauhoituksia ole. Joitakin lisäselvyyksiä, vastauksia ja vahvistuksia saadaan toki, kuten hänen mieltymyksensä kahviin, tai miksi hän on niin taitava pelaamaan blackjackia. Tv-sarjan toisella kaudella mukaan tulleen Windom Earlen taustoja kirja avaa myös mukavasti.

Kyle MacLachlan näytteli David Lynchin elokuvassa Blue Velvet – Ja sinisempi oli yö (Blue Velvet, 1986) pikkukaupungin nuorukaista Jeffrey Beaumontia. Tätä hahmoa on pidetty myös Dale Cooperin nuorempana versiona. Lukukokemuksesta voi hyvinkin löytää tätä ajatusta vahvistavia piirteitä.

Kirja on helppolukuinen ja toisaalta harmittavan lyhyt, mutta sisältää joitakin erittäin hienoja oivalluksia, joista erityisen mielenkiintoisia olivat Dale Cooperin tekemät toimintakykyihin vaikuttavat kokeet ja itsetutkiskelut. Kirjaa olisi ehkä kannattanut kypsyttää hieman pidempään, niin siinä olisi ollut aineksia varmasti vielä mielenkiintoisempaan lopputulokseen. Kirjassa piilee yksi harmittava piirre, jota esiintyy myös muussa Twin Peaks -kirjallisuudessa: ne eivät aina ole kaikilta osin synkassa Twin Peaks -tv-sarjan tai Twin Peaks – Tuli kulje kanssani (Twin Peaks: Fire Walk with Me, 1992) -elokuvan kanssa.

Kirja tuskin toimisi itsenäisenä teoksena, vaan se on hyvin vahvasti kytkettynä Twin Peaksiin ja suunnattu sarjan ja Dale Cooperin hahmon tunteville. Äänitemuotoinen ilmaisutapa toimii hyvin, ja on helppoa kuvitella agentti Cooperin ääni kertomaan asioita. Nuhteettomuuden perikuvanakin tunnettu Dale Cooper on inhimillinen hahmo omine heikkouksineen ja kaikesta hyvyydestään huolimatta varsin todellisen tuntuinen.

WiderScreen 1–2/2021

Kategoriat
1–2/2021 WiderScreen 24 (1–2)

David Lynch ja Valkoinen peura

Kimmo Ahonen
kimmo.ahonen [a] tuni.fi
FT
Tampereen yliopisto, Porin yliopistokeskus

Kirja-arvio Niko Jutilan teoksesta Poikki! – Toteutumattomat kotimaiset elokuvat. Aviador Kustannus, Helsinki 2020, 480 s.

Kariutuneisiin elokuvahankkeisiin pureutuva Niko Jutilan teos tarjoaa kiehtovia, surullisia ja surkuhupaisia tarinoita suomalaisen elokuvan historiasta. Valkoisen peuran (1952) 1980-lukuinen uudelleenfilmatisointi on niistä herkullisimpia.

Peter von Bagh totesi aikanaan, että elokuva tarjoaa vaihtoehtoisen näkymän toteutuneeseen historiaan. Elokuva näyttää maailman sellaisena kuin se olisi voinut olla. Elokuvan historialla on myös oma sisäinen vaihtoehtohistoriansa, johon kuuluvat tärkeänä osana toteutumattomat elokuvat eli tarinat elokuvahankkeista, jotka eivät koskaan päässeet maalin asti.

Niko Jutila haukkaa teoksessaan ison palan suomalaista elokuvahistoriaa. Tarkastelun kohteena on joukko toteutumattomia elokuvahankkeita suomalaisen elokuvan alkuvuosikymmeniltä aina 1990-luvun loppuun asti. Vanhan Suomi-Filmin toteutumattomia hankkeita on tosin esitelty vain muutamia. Teoksen ajallinen painopiste on erityisesti studiokauden jälkeisessä 1960‒1990 -luvun elokuvassa.

Kyse ei ole systemaattisesta kokonaisesityksestä, eikä sellaista voi odottaakaan. Toteutumattomien elokuvien lista on vähintään yhtä pitkä kuin toteutuneiden, joten kaikki ei mahdu yhteen teokseen. Teksti rakentuu yksittäisten elokuvahankkeiden esittelyjen varaan ja toimii nimenomaan ansiokkaana tietokirjana. Lähdetyönsä Jutila on tehnyt perusteellisesti hyödyntämällä KAVIn arkistoja, joten teoksella on myös tutkimuksellista arvoa. Elokuvahankkeiden käsikirjoitusversiot ja tuotantopäätökset käydään seikkaperäisesti läpi, paikoin jo uuvuttavallakin täsmällisyydellä.

Ulkoasultaan ja väljältä rivivälitykseltään teos näyttää painetulta opinnäytetyöltä, mutta sen ei pidä antaa hämätä. Miellyttävän selväsanaisesti kirjoitettu teos tarjoaa erittäin mielenkiintoista uutta tai vähän tunnettua tietoa sekä anekdootteja kaikille suomalaisen elokuvan ystäville. Millainen olisi ollut Jörn Donnerin ja Matti Kassilan versio Tuntemattomasta sotilaasta 1970-luvulla? Entä Rauni Mollbergin versio Kivenpyörittäjän kylästä? Moni kirjassa kuvatuista hankkeista on tosin niin erikoisia, ettei niiden kariutumista voi juuri ihmetellä. Vai miltä kuulostaisi elokuva aiheesta Pekka ja Pätkä homoina? Ehkä suomalainen elokuva on myös selvinnyt ilman sellaista hengentuotetta kuin Kauppaneuvos Paukku ja murhamakkara.

Valkoisen peuran tuotantofantasia

Jutilan kuvausta toteutumattomista tai muotoaan muuttaneista elokuvahankkeista voi lukea myös elokuvapiirien verkostohistoriana. Piirit olivat (ja ovat) pienet, ja elokuvatekijät kilpailivat rahoituksesta, välillä toisiaan tukien ja usein myös kampittaen.

Suomalainen elokuva on kiinnostanut myös kansainvälisiä rahoittajia. Kiinnostus on yleensä ollut ihan eri asia kuin toteutunut rahoitus. Teoksen masentavimpia lukuja onkin kuvaus Päivi Hartzellin kiehtovan Don Quijoten paluu -elokuvahankkeen kaatumisesta 1990-luvun alussa.

Tähän kv-aspektiin liittyy myös teoksen eräs kutkuttavimmista episodeista, pyrkimys Valkoisen peuran (1952) uudelleenfilmatisointiin 1980‒1990 -luvulla. Tarina itsessään on jo kuin elokuva, ja vieläpä sellainen, jossa myös David Lynch seikkailee mukana. Kiitos Niko Jutilan, tämäkin elokuvahaave on nyt taltioitu kirjan kansien väliin lukijoiden ihmeteltäväksi.

Erik Blombergin ohjaama ‒ ja yhdessä Mirjami Kuosmasen kanssa käsikirjoittama ‒ Valkoinen peura sai jo ilmestyessään kansainvälistä huomiota. Elokuva palkittiin vuonna 1953 Cannesissa parhaana taruaiheisena elokuvana ja vuonna 1956 se voitti Golden Globen parhaana vieraskielisenä elokuvana.

Yhdysvalloissa asunut Eila Ketola oli palavasti kiinnostunut Valkoisesta peurasta, ja hän sai jo 1970-luvun lopulla Erik Blombergilta luvan hakea rahoitusta uudelleenfilmatisoinnille. Vaasassa syntynyt Eila Ketola oli lähtenyt nuorena rapakon taakse opiskelemaan. Hänen intialaistaustainen aviomiehensä johti Indo-American Film Corporationia, joka oli aikanaan ostanut oikeudet Noita palaa elämään -elokuvan (1952) USA:n levitysoikeuksiin.

Ketola sai 1980-luvulla houkuteltua MTV Oy:n filmipäällikkö Jaakko Tervasmäen mukaan Valkoisen peuran uudelleenfilmatisoinnin suunnitteluun. Sen myötä Mäkelän suvun johtama Finnkino Oy kiinnostui myös hankkeen rahoittamisesta. Mäkelöillä, toisin kuin Ketolalla, oli oikeita Hollywood-kontakteja. Mäkelöiden johdolla hanketta esiteltiinkin 20th Century Foxin kansainvälisen levitysosaston johtajalle helmikuussa 1988. Vastaanotto oli innostunutta. Vaikka rahoituskuvio oli yhä epäselvä, elokuvalle kaavailtiin jo ohjaajaa ja pääosanesittäjää.

Mäkelät esittivät rahoituksensa ehdoksi, että pääosaan (alkuperäisversion Mirjami Kuosmasen rooliin) tulisi Isabella Rossellini. Tämä idea ei miellyttänyt Erik Blombergia, joka omisti yhä oikeudet käsikirjoitukseen ja joka olisi halunnut pääosaan Nastassja Kinskin. Mäkelöiden kanta voitti ja Rossellini ilmaisi kiinnostuksensa roolitarjousta kohtaan. Miespääosaan (Kalervo Nissilän rooliin) haaveiltiin Richard Gereä. Seuraavaksi haarukoitiin sitten sopivaa ohjaajaa.

Ohjaajiksi eri vaiheissa kaavailtujen nimien lista on huikeaa luettavaa: Peter Weir, Terrence Malick, John Boorman, Nicholas Roeg, Andrei Konchalowski, Jean-Jacques Annaud, Hector Babenco, Paul Morrissey, Milos Forman, David Lynch ‒ ja Akira Kurosawa! Siinä on melkoinen kattaus elokuvahistoriaa. Osa näistä (mm. Malick) oli toki vain nimiä paperilla, mutta osa oli saanut käsikirjoituksen luettavakseen (ainakin Weir, Konchalowski ja Boorman), hankkeesta kuitenkaan innostumatta.

Ken Russellin Valkoinen Peura

Isabella Rossellinin mukanaolo nosti ohjaajakeskusteluihin yhdeksi vaihtoehdoksi David Lynchin. Olihan Rossellinin vangitseva roolisuoritus Lynchin elokuvassa Blue Velvet – ja sinisempi oli yö (Blue Velvet, 1986) vielä tuoreessa muistissa, ja Rossellini oli tuolloin Lynchin naisystävä. Neuvottelut Lynchin kanssa kaatuivat kuitenkin rahaan.

Voimme siis vain kuvitella Lynchin filmografian, jossa elokuvien Blue Velvet – ja sinisempi oli yö ja Villi sydän (Wild at Hart, 1990) välissä olisi Suomessa kuvattu, Rossellinin ja Geren tähdittämä Valkoinen peura. Kuvitelmista on tosin pitkä matka todellisuuteen. Valkoista peuraa ei ole mainittu Lynchin toteutumattomien elokuvien listoilla, joten kyse on ollut vain alustavista tunnusteluista.

Mäkelöiden ja Ketolan ohjaajametsästys tuotti silti lopulta erinomaisen kiinnostavaa tulosta. Kulttimainetta nauttinut brittiohjaaja Ken Russell, jonka persoonalliseen tuotantoon kuului niin rock-oopperoita (Tommy, 1975) kuin tieteiskauhua (Muutostiloja, 1980), vieraili syksyllä 1988 Helsingissä Rakkautta ja anarkiaa -festivaalilla. Russellin kanssa samaan ravintolaan sattunut Jussi Mäkelä keksi ehdottaa tälle Valkoisen peuran ohjaamista.

Käsikirjoituksen luettuaan Russell oli aidosti kiinnostunut hankkeesta ja suostui ohjaajaksi. Niinpä National-Filmin toimitusjohtaja Marko Röhr lensi Lontooseen käymään hänen kanssaan neuvotteluja budjetista. Valkoisen peuran kauhufantasian toteuttamisessa Russell olisi epäilemättä ollut mies paikallaan, tai ainakin lopputulos olisi voinut olla varsin eksentrinen. Erik Blomberg ei tosin Russellin ohjaajataidoista ollut vakuuttunut, vaan piti tätä ”karkeiden kauhu- ja vampyyrielokuvien” ohjaajana

Tämäkin jäi vain jossitteluksi, sillä rahoituspohjassa oli yhä ammottavia aukkoja, eikä Ketolan ja Mäkelöiden kiistely provisioistaan edesauttanut asiaa. Lopulta talousvaikeuksiin ajautunut Finnkino vetäytyi hankkeesta vuonna 1990, ja sen myötä kuviosta poistuivat myös Ken Russell ja 20th Century Fox.

Eila Ketola ei luovuttanut, vaan jatkoi rahoituksen hakemista suorastaan pakkomielteenomaisesti yrittäen saada mm. pääomasijoittaja Pentti Kourilta apua. Ketola tarjosi elokuvaa Renny Harlinin ohjattavaksi ja tiedusteli Uma Thurmania pääosaan. Thurman oli suostuvainen, mutta olisi vaatinut palkkioksi miljoona dollaria. Lopulta Erik Blomberg väsyi päättymättömiin tuotantoneuvotteluihin ja ilmoitti, että hänen osaltaan asia oli loppuun käsitelty. Ketola jatkoi tästäkin huolimatta, mutta valmista ei tullut – eikä ole sen jälkeen tullut muiltakaan yrittäjiltä.

Valkoisen Peuran uudelleenfilmatisointi odottaa yhä tekijäänsä.

Kategoriat
1/2020 WiderScreen 23 (1)

Tapani Maskulan kriitikkokurssi

Kimmo Ahonen
kimmo.ahonen [a] tuni.fi
FT
Tampereen yliopiston Porin yksikkö

Kirja-arvio teoksesta Tapani Maskula Intohimosta elokuvaan – valitut elokuvakritiikit 1960–2010-luvuilta. Toim. Juri Nummelin (2018). Sammakko, Turku, 383 sivua.

Tapani Maskula tunnetaan ja muistetaan erityisesti Turun Sanomien pitkäaikaisena elokuvakriitikkona. Hän aloitti TS:n kriitikkona vuonna 1980 ja jatkoi 2010-luvun alkuun asti. Tietokirjailija Juri Nummelin on koonnut Tapani Maskulan elokuva-arvosteluja kirjaksi. Yli kolme vuosikymmentä TS:n elokuva-arvioita olisi jo riittänyt useamman kirjan aineistoksi.

Nummelin ei kuitenkaan tyytynyt tähän ilmeiseen ratkaisuun, vaan kaivoi ansiokkaasti esiin kriitikon 1960- ja 70-luvun kirjoituksia mm. Uusi Päivä -lehdestä ja Turun Ylioppilaslehdestä. Mukaan on otettu myös Maskulan Elitisti-verkkojulkaisuun viime vuosikymmenellä tekemiä juttuja.

Kirjan arviot on jaettu kahdeksaan eri osioon. Valikoima kattaa monipuolisesti tekstejä eurooppalaisesta taide-elokuvasta suomalaiseen elokuvaan sekä tietysti otoksen amerikkalaista lännenelokuvaa ja rikoselokuvaa.

Suomessa ei ole monta kirjoittajaa, jotka tuntisivat 1940-50 -luvun rikoselokuvaa tai lännenelokuvaa sillä syvätarkkuudella kuin Tapani Maskula. Osioissa onkin monia vähän tunnettuja tai unhoon jääneitä teoksia. Hyvän elokuvakirjan merkki on juuri tämä – se innoittaa katsomaan elokuvia!

Sanomalehtikritiikkien antologia on kirjamuotona haasteellinen, koska tekstit sijoitetaan siinä merkittävästi alkuperäisestä poikkeavaan muottiin. Peräkkäin laitettuna kriitikon tekstin eivät aiheuta samanlaisia ahaa-elämyksiä kuin sanomalehdestä luettuna muiden juttujen joukossa. Elokuvakriitikkojen ensi-ilta-arviot ovat lähtökohtaisesti päiväperhosia: nopeasti kirjoitettuja juttuja, joiden kirjoittaja ei ehkä vuoden kuluttua allekirjoita samaa näkemystä elokuvasta.

Suurin osa Maskulan arvioista on silti kestänyt aikaa hämmästyttävän hyvin. Nummelinin valikoimasta on luettavissa myös Maskulan kirjoitustyylin kehittyminen.

Oli hauska huomata, miten hyvin muistin joidenkin arvioiden yksittäisiä sanavalintoja. Kehuessaan Sam Peckinpahin (monien haukkumaa) merkkiteosta Tuokaa Alfredo Garcian pää (Bring Me the Head of Alfredo Garcia, 1975), Maskula totesi, että ”amerikkalaisen elokuvan voima ja suola on aina ollut pienimuotoisissa B-filmeissä”. Sattuvasti sanottu.

Tiiviin ilmaisun mestari

Sanomalehtikritiikkien formaatti vaatii tiivistä ilmaisua. Vain harva, jos kukaan, suomalainen elokuvakriitikko on yltänyt siinä samalle tasolle kuin Maskula. Hänen kirjoitustaitonsa näkyy jo elokuvan juonireferoinnissa. Se hoidetaan ytimekkäästi muutamalla virkkeellä, juonen pääpiirteet tiivistäen, mutta liiallisia juonipaljastuksia välttäen. Sen jälkeen päästään itse asiaan: elokuvan sisällön, estetiikan ja/tai merkittävyyden arviointiin.

Tämän Tapani Maskula todella osasi. Arvostelun lukijalle ei jäänyt epäselväksi, mikä oli kriitikon kanta elokuvaan. Hän kontekstualisoi elokuvat tarkkanäköisesti sijoittamalla ne oman aikansa yhteiskunnalliseen viitekehykseen, mutta esitti kuitenkin myös arvion elokuvan hyvyydestä tai huonoudesta – joskus raivostuttavan selväsanaisesti.

Maskulan tekstit ovat vahvasti ideologiakriittisiä. Hollywood-elokuvaa hän arvioi marxilaispohjaisesta näkökulmasta – luokka-asetelmia ja kapitalismikritiikkiä painottaen, mutta kuitenkin ilman dogmaattisia pakkopaitoja. Välillä hän yllätti lukijansa kehumalla elokuvia, joille muut kriitikot tai suuri yleisö olivat kääntäneet selkänsä. Maskulan tekstejä leimaakin analyyttisyys, itsenäisyys ja yllätyksellisyys.

Maskula on tunnettu armottomasta rehellisyydestään: hän seurasi omia standardejaan eikä pahemmin piitannut yleisön tai elokuvabisneksen näkökulmasta. Tämä näkyi hänen arviossaan Pekka Parikan Talvisota-elokuvasta (1989). Nyt luettuna kyseessä on hyvin argumentoitu kriittinen arvio. Osa aikalaislukijoista piti sitä silloin jonkinlaisena talvisodan muiston häpäisemisenä.

Maskulan arvioiden pääosassa ei kuitenkaan ollut elokuvan reseptio, vaan sen elokuvataiteellinen arvo. Hän on itsekin todennut kirjoittaneensa nimenomaan elokuvaharrastajille. Maskula teki sen kuitenkin selkeällä, helposti lähestyttävällä kirjoitusotteella. Sikäli kyse oli kansansivistyksestä. Maskulan kritiikkejä seuraamalla lukijan elokuvasivistys karttui kuin huomaamatta. Näin kävi ainakin allekirjoittaneelle.

Yhden tähden Maskula

Viimeisenä luvun Nummelin on otsikoinut provosoivasti muotoon ”huonot elokuvat”. Mukana on Moulin Rougen (2001) tapaisia elokuvia, jotka ovat yleisesti keränneet kriitikoilta kehuja, mutta jotka eivät Maskulaa innostaneet. Otsikointi on sikäli oikea, että ”yhden tähden Maskula” tunnettiin elokuvien lyttäämisestä, vaikka inhosikin elokuvien tähdittämistä. Moni Turun Sanomien lukija katsoi niitä elokuvia, joita Maskula haukkui – mikä oli kriitikolle sulka hattuun, osoitus tietystä johdonmukaisuudesta.

Tätä paradoksia sanoittamaan löytyy kirjasta myös hyvä sitaatti. Maskula arvioi Turun Ylioppilaslehdessä Don Siegelin ohjaaman elokuvan Tappakaa Charley Varrick (Charley Varrick, 1973) vuonna 1974. Toisin kuin aikalaisarvioijien enemmistö, Maskula osasi nähdä (suosikkiohjaajiinsa lukeutuneen) Siegelin kivikovan rikoselokuvan elokuvataiteellisen arvon. Arvionsa lopuksi hän totesi: ”En ole koskaan voinut hyväksyä Siegelin maailmankatsomusta, mutta hänen filmiensä taidokkuutta ja hiottua tehokkuutta voin silti ihailla kerran toisensa jälkeen”.

Sitaattia mukaillen: Maskulan lukijakunta ei välttämättä hyväksynyt hänen arviointikriteerejään, mutta osasi arvostaa hänen arvioidensa taidokkuutta ja johdonmukaisuutta.

Pienenä kauneusvirheenä pitäisin sitä, että valikoimassa ei ole mukana yhtään William Friedkinin elokuvaa. Maskula lienee ainoa suomalaiskriitikko, joka nimesi Friedkinin toimintaelokuvan Elää ja kuolla L.A:ssa (To Live and Die in L.A, 1985) heti mestariteokseksi.

Kokonaisuutena Juri Nummelinin toimittama kirja on pieni kulttuuriteko – ja elokuvajournalismin näkökulmasta hyvinkin suuri kulttuuriteko. Se on tärkeä muistutus tinkimättömän elokuvakritiikin merkityksestä informaatioähkyyn tukehtuvassa kulttuurissamme.

Maskulan kritiikeissä riittää toki tämän jälkeenkin pöyhittävää – yksi kirja ei suinkaan tyhjennä pajatsoa. Heitän, ulkomuistista, sitaatin, joka on jäänyt kummittelemaan mieleeni. Maskula arvioi Turun Sanomissa Lauri Törhösen ohjaaman elokuvan Ameriikan raitti (1990), onnistuen avausvirkkeessään tyrmäämään sekä elokuvan että ohjaajan: ”Ameriikan raitti ei ole vain huono elokuva, vaan se on huono jopa Lauri Törhösen elokuvaksi”.

Kategoriat
Ajankohtaista

Review on Tobias Scholz’s ESports Is Business: Management in the World of Competitive Gaming

Miia Siutila
mimasi[a]utu.fi
Doctoral Student
Art History, Musicology and Media Studies
University of Turku

Review on Tobias Scholz’s ESports Is Business: Management in the World of Competitive Gaming (2019). Palgrave Pivot: Cham, Switzerland.

Tobias Scholz’s book ESports is Business: Management in the World of Competitive Gaming (2019) is the first academic book published explicitly on the business side of esports, and as such, certainly a required reading for all scholars interested in esports and competitive gaming. So far and excluding a couple exceptions like T. L. Taylors 2012 book, our knowledge of esports-related businesses has derived largely from news articles, journalists, and even social media, which makes Scholz’s book an important publication. That said, the tone of ESports is Business remains introductory, and therefore sets an expectation of deeper future studies.

Scholz states in the introductory chapter that the phenomenon of esports will be “analyzed in depth based on various theoretical frameworks rooted in strategic management theory” (11). The book first goes through the history of esports from a management perspective in order for “the reader to grasp the underlying principles” (11). Chapter 3 focuses on identifying and describing the internal and external stakeholders of the esports ecosystem, and in Chapter 4 Scholz lists and describes the system’s underlying and unwritten principles. Chapter 5 is about the interaction between business models present in esports, and the final Chapter 6 speculates with future possibilities. Throughout the book Scholtz aims to provide detailed descriptions and focus on the interaction and interplay of various actors from the perspective of different business administration theories.

While the theoretical principles of business administration are described and explained in great detail, the content focusing on esports is often relatively superficial and does not always analyze the issues very deeply. The interplay between esports business and the rest of the esports ecosystem is sometimes missing. For example, discussing the history of esports more explicitly from business perspective instead of the relatively familiar narrative of listing events and games would give better context of the matter to the reader.

The central claim of Scholz’s book is that esports business models and ecosystems differ from other industries in their operations. The central stakeholders in esports would not be able to operate without the existence of the others: without the games there would be nothing to play, without the tournament organizers there would be no competitions and therefore no place for the teams to field their players, without the teams the players would not have such careers as now, without the players there would be no audiences, and without the audiences there would not be any games. All stakeholders need each other in order to conduct their business and are dependent of the existence of others.

Scholz considers the esports industry special in comparison to more traditional industries in how agile it has been from the very beginning, with the fast paced change and development in particular. In addition, esports was born global and digital, and is one of the first industries that are now trying to better reach the local and analog audiences. This developmental path has been the opposite to those of previous industries, and many have greatly struggled in their endeavors to move onto the digital and online markets.

Finally, Scholz introduces a perspective relatively uncommon in both popular media and scientific academia: esports as ungovernable Wild West, where the metaphor of Wild West should be seen as a land of opportunities rather than as a land of chaotic threats. Most academics who have discussed esports governance and institutions in esports have concluded that the current system is insufficient and some kind of a governing body or the very least more direct legal consideration is needed. Scholz rather sees this esport industry’s unregulated and ‘lawless’ state as an opportunity for the businesses to grow; external regulation would hinder the industry and it is better to just leave it be and self-regulate if and when needed. He states that the current method has worked so far: the industry has developed regulations when they have been needed and that there is no reason why it would not work in the future.

The most interesting insights of the book are in the chapter focusing on stakeholders. The discussions of this particular section are definitely among the most detailed and deep. Especially the primary stakeholders and differences between them are discussed and explained comprehensively, and their respective problems and effects on the industry are considered. Scholz explains the different approaches developers have had in managing their particular titles and their competitive communities; he continues with tournament organizers and the processes of creating a major tournament when developers are (not) able or willing to organize their own competitive scene; with pro teams their problems in funding and longevity are discussed, and the analysis of pro players is refreshing as it considers the matters also from other perspectives than the biggest stars. Scholz does not forget the providers and communities involved in esports either; these include the different organizations and companies that support related activities and enable the phenomenon to exists by their service (news coverage, law and talent agencies, etc.), infrastructure (streaming, training, event organizers, etc.), hardware (computer equipment), and communities that organize local events such as viewing parties.

The greatest limitations of the book are in the chapters discussing governance. Be it about the sporting world wishing esports to develop similar governance structures as traditional sports, the unwritten governing principles or the Wild West metaphor of esports, Scholz has a bias for the independent esports businesses. He sees esports as an industry that should govern itself completely without outsider constraints, and justifies the view by arguing that it has worked well so far: the current growth and popularity are the only evidence. Scholz asserts that “necessary solutions and governance principles emerge when a problem becomes apparent” (76).

While the above perspective makes a point, it is one sided and ignores even some of the primary stakeholders such as professional players. Throughout the history of esports, there have been several cases where the only course of action for a professional player to seek justice when wronged has been social media. The unfair treatment of professional, semiprofessional, and amateur players by the other stakeholders is an ongoing problem with limited emerging solutions and governance. Individuals tend to be the weakest stakeholders in the scene, and efforts to protect their rights are left undiscussed.

In conclusion, ESports is Business is an interesting book that could have been even more. While the issues that Scholz discusses in the book are timely and intriguing, taking the discussions further would have been possible with the relevant additions of (business) ethics and more direct comparisons to other (online and digital) industries. The book has a clear pro-esports bias, and toning it down a bit with critical remarks would have benefitted the total. Still, this book has been needed and refreshes the esports scholars of academia with a topic that few, if any, have discussed to this length and comprehensiveness before.

 

Kategoriat
1–2/2017 WiderScreen 20 (1–2)

Unohdettu media? Näkökulmia teletekstin eurooppalaiseen historiaan

Petri Saarikoski
petri.saarikoski [a] utu.fi
Yliopistonlehtori
Digitaalinen kulttuuri
Turun yliopisto

Kirja-arvio teoksesta Teletext in Europe: From the Analog to the Digital Era (2016). Nordicom, University of Gothenburg, Sweden, 258 sivua.

Tekstitelevisio on telekommunikaation historiassa todellinen elävä fossiili, joka on selvinnyt hengissä useammastakin teknologisesta kehitysharppauksesta. Tälläkin hetkellä tekstitelevisiolla on Suomessa oma vakiintunut käyttäjäkuntansa ja vaikka sen suosion lakipiste on jo ohitettu, mediana se tulee olemaan käytössä vielä useiden vuosien ajan. Tästä huolimatta tekstitelevision tai laajemmin määriteltynä teletekstin asemaa ja merkitystä mediavälineenä on tutkittu kansainvälisestikin yllättävän vähän.

Nordicomin julkaisema Teletext in Europe: From the Analog to the Digital Era (2016) pyrkii näiltä osin kokoamaan yhteen alan tuoreinta tutkimusta. Hallvard Moe (Bergenin yliopisto) ja Hilde Van den Bulck (Antwerpenin yliopisto) ovat toimittaneet artikkelikokoelman, jonka tarjoama kokonaiskuva eurooppalaisen teletekstin historiasta on kiinnostava ja moniääninen. Teos koostuu johdanto-osion ja yhteenvedon lisäksi kahdestatoista tapaustutkimuksesta, jotka maantieteellisesti kattavat yhdeksän Euroopan maata (Italia, Belgia, Sveitsi, Islanti, Suomi, Ruotsi, Norja, Kroatia ja Ranska). Kirjoittajat ja toimittajat ovat kaikki media- ja viestintätutkimuksen ammattilaisia.

Unohdetun median äärellä

Teos lähtee liikkeelle niistä lähtökohdista, jotka kaikki teletekstin tutkimuksesta kiinnostuneet jo tietävät: teleteksti on jossain määrin unohdettu media.  Kiinnostuksen vähäisyyteen tarjotaan myös selviä vastauksia: teleteksti ei ole enää moneen vuosikymmeneen edustanut televisioteknologian kehittämishankkeiden kärkeä.

Miten ja miksi teleteksti on kuitenkin ollut mediana tärkeä ja suosittu? Teleteksti on ollut mukana vähintään kahdessa suuressa televisioteknologian kehityskaudessa ja elää nykyisin myös sosiaalisessa mediassa. Yksi vaihtoehto sille, miksi sitä ei ole kuitenkaan laajemmassa määrin käsitelty tutkimuksessa tai mediajulkisuudessa, johtuu epäilemättä teletekstin yksinkertaisuudesta ja helppokäyttöisyydestä – siinä ei ole keksintönä ja viestintävälineenä mitään ihmeellistä ja uutta. Vaikka tekniikka on toki parantunut ja tarjonta monipuolistunut, sitä käytetään edelleen periaatteessa täysin samalla tavalla kuin 1980-luvulla. Tekijät tuovat toisaalta esiin myös näkemyksiä, joiden mukaan tästä tehtävät tulkinnat eivät välttämättä ole näin yksipuolisia.

Teleteksti on sopinut erinomaisesti suodatettujen uutissisältöjen ja reaaliaikaisen tiedon, kuten urheilutulosten tai pörssikurssien, seuraamiseen. Sillä on ollut myös oma tärkeä funktionsa kuulovammaisten tekstityspalveluna. Monen vuosikymmenen ajan tekstitelevision napsauttamisesta päälle heti aamutoimien yhteydessä muodostui arkirutiini, jonka avulla kansalaiset pystyivät yhdellä silmäyksellä tarkistamaan, mitä maailmalla oli tapahtunut. Mediakanavana se on ollut helppokäyttöinen, luotettava ja ilmainen. Teos tuo esille kuitenkin teletekstin historian käänteitä, jolloin siitä on pyritty leipomaan myös aitoa vuorovaikutteista, kaikille kansalaisille suunnattua kommunikaatioalustaa.

Teleteksti eurooppalaisessa mediamyllerryksessä

Teos lähtee liikkeelle kolmesta näkökulmaltaan laajemmasta, pohdiskelevasta artikkelista. Edellä mainittujen yleisten lähtökohtien pohdinnan lisäksi mukana on Raquel Meyersin kirjoittama artikkeli teletekstistä taiteen ja itseilmaisun välineenä (ks. myös Meyersin kirjoittama tutkimuskatsaus tässä samassa numerossa) sekä Lars Nyren kirjoittama, fenomenologista teoriaa hyväksi käyttävä artikkeli kokemuksellisuuden rakentumisesta teletekstiteknologiassa.

Varsinaisen rungon muodostavat eri maista kootut tapaustutkimukset, jotka osoittavat millaisia kansallisia erityispiirteitä teletekstijärjestelmien kehitykseen on liittynyt. Kiitettävällä tavalla esiin nostetaan politiikan ja kulttuurin lisäksi myös sosiaaliset ja taloudelliset kysymykset. Hilde Van den Bulck käsittelee teletekstin merkitystä Belgian flaaminkielisellä alueella. Hän tarkastelee erityisesti sitä, miten politiikka on vaikuttanut teletekstin käyttöön ja miten sen asema on näkynyt laajemmin belgialaisen median ekosysteemissä.

Vastaavaa lähestymistapaa soveltaa myös Manuel Puppisin, Samuel Studerin ja Edzard Schaden yhteisartikkeli Sveitsin teletekstin historiasta, jossa poliittisten puolueiden ja mediayhtiöiden välinen taistelu vaikutti keskeisesti järjestelmän kehittymiseen eri vuosikymmeninä. Luca Barra ja Gabriele Balbi käsittelevät puolestaan Italian teletekstijärjestelmän vaiheita. Näkemyksessä korostuu erillisen ”italialaisen” lähestymistavan merkitys suhteessa teknologiaan, politiikkaan sekä kaupalliseen ja journalistiseen toimintaan. Mato Brautović ja Tena Perišin keskittyvät Kroatian tapaukseen ja osoittavat, miten Jugoslaviasta irtaantunut valtio järjesteli sodan varjossa oman teletekstijärjestelmänsä palvelemaan uuden hallinnon ja kansalaisten tarpeita.

Teoksen kiinnostavinta antia ovat teletekstin pohjoismaista historiaa käsittelevät artikkelit, jotka osoittavat, miten tärkeä ja suosittu media tekstitelevisio oli erityisesti 1990-luvulla. Hallward Moe, Ole J. Mjøs, Pernilla Severson ja Marko Ala-Fossi osoittavat miten ja miksi tekstitelevisiotoiminnasta kasvoi varsin merkittävä osa pohjoismaista yleisradiotoimintaa. Samalla esiin tuodaan myös, miten kaupalliset mediayhtiöt ovat hyödyntäneet tekstitelevisiota. Tutkijat osoittavat, että teletekstillä oli merkittävä, välillinen rooli digitaalisten viestintäjärjestelmien kehityksessä. Mukana on myös välähdyksiä supertekstitelevision kehitysvaiheista.

Ala-Fossin artikkeli on näiltä osin kiinnostavan kriittinen ja rehellinen esitys siitä, miten valtiovalta yritti 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa puoliväkisin lanseerata vuorovaikutteista digitelevisiota Suomeen. Jopa hieman surkuhupaisia käänteitä saanut hanke osoitti, miten poliittinen jääräpäisyys johti vain resurssien tuhlaukseen ja lopulta siihen, että epäonnistunut projekti haudattiin vähin äänin. Televisiosta ei saatu tietokonetta. Vanhanaikaisena pidetty tekstitelevisio sen sijaan selvisi hengissä vuosituhannen vaihteen mediamyllerryksistä.

Kuva 2. Lokakuusta 1996 Yleisradion Teksti-TV:n sivut ovat löytyneet myös Internetistä. Kuvassa pääsivu 28.12.1996. Kuva: Internet Archive & Ala-Fossi 2016.

Vuorovaikutteisen digitelevision tapauksessa pääsee usein unohtumaan, että vastaavantyyppistä ratkaisua yritettiin myös 1980-luvulla analogisen television valtakaudella. Teoksen artikkeleissa sivutaan useassa kohdin näitä videotekstijärjestelmiksi (videotex) kutsuttuja palveluja, joista piti tulla korkealentoisimpien visioiden perusteella joka kodin kuningasmedia viimeistään 1990-luvulla. Pääsääntöisesti kaikki Euroopassa lanseeratut palvelut olivat liiketaloudellisesti epäonnistuneita ja ne kuolivat 1980-luvun loppuun mennessä. Tähän oli kuitenkin olemassa yksi erittäin merkittävä poikkeus: Ranskan valtion tukema Minitel. Lyombe Ekon artikkeli Minitel-järjestelmän historiasta luo erinomaisen kokonaiskuvan Ranskan keskusvaltaisesta mediapolitiikasta. Minitel lanseerattiin nimenomaan ranskalaisena vastaiskuna angloamerikkalaista mediavaltaa vastaan. Miljardiluokan satsausten ansiosta Ranskan koteihin hankittiin miljoonittain Minitel-päätteitä, jotka toivat ranskalaiset informaatiopalvelut kaiken kansan käytettäväksi. Minitel osoittautui varsin sitkeähenkiseksi ja France Télécom yritti väkisin tukea järjestelmää vielä 1990-luvun lopussa, kun Internet oli jo saavuttanut asemansa globaalina tiedon valtatienä. On hyvin mahdollista, että Minitel oli osasyy siihen, miksi kotitietokoneiden arkipäiväistyminen viivästyi Ranskassa: miljoonissa kotitalouksissa oli jo verkkoon kytketty ”kone” käytettävissä.

Kirjoittajat korostavat, että uudet mediat eivät noudata vakiintunutta diffuusiokehitystä, eikä uuden digitaalitekniikan tulo merkitse välttämättä vanhan median kuolemaa. Kirjoittajien näkemyksissä korostuu, että mediateknologian historiassa näkyy pikemminkin vanhoja, yhä jatkuvia kehityslinjoja, joiden jatkuvuus on yllättävän sitkeää. Yksi näistä on käyttäjien esiin nostamat näkemykset siitä, että meitä vastaan hyökyvän informaatiotulvan seasta nousee aina tarve suodattaa mediasisältöjä yksinkertaiseen ja luettavaan muotoon. Valtioiden omaksuman mediapolitiikan suuntaviivat ovat merkittävästi säädelleet kehitystä, mutta herkästi unohtuu, että varsinkin 1980- ja 1990-luvulla teletekstijärjestelmillä oli myös oma kaupallinen potentiaalinsa, jota myös hyödynnettiin systemaattisesti.

Vanhan median vahvuudet

Teletext in Europe: From the Analog to the Digital Era on hyvin tervetullut lisä niukkaan teletekstitutkimukseen. Artikkelien kriittinen ja historialähtöinen analyysi on virkistävää luettavaa ja osoittaa, millaisia yhtymäkohtia nykyisillä mediapoliittisilla linjauksilla on menneisyyteen. Tutkijoiden havainnot nostavat esille sen, miten nykyinen mediatutkimus noin yleisesti ja mediapolitiikka erityisesti keskittyvät liian paljon uudemman ja osittain vielä toteutumattoman digitaaliteknologian tarkasteluun. Teos on huolellisesti toimitettu, vaikka ajoittain lukija olisi kaivannut lisää kuvitusmateriaalia. Artikkelit tarjosivat myös minulle, joka olen teletekstin historiasta myös jonkin verran kirjoittanut, uutta tutkimustietoa: mainittakoon esimerkiksi aikuisviihdepalveluiden merkittävä rooli kaupallisina toimijoina. Havainnot tarjoavat mielenkiintoisia, laajempia vertailukohtia tietoverkkojen kulttuurihistoriaan. Aloin itse pohtia myös teletekstin linkityksiä ”esi-Internetinä” tunnettuihin BBS-purkkeihin, joista teoksessa on useita mainintoja, vaikka asiaa ei sinällään laajemmin käsitellä.

Suurten historiallisten linjojen tarkastelu nostaa esille myös teoksessa esitetyn kysymyksen teletekstin tulevaisuudesta. On selvää, että tekstitelevision suosio on viimeisten seitsemän vuoden aikana tippunut tasaisesti. Esimerkiksi Suomessa palvelun käyttäjäprofiili on keski-ikäistynyt eivätkä nuoret enää palvelua laajemmassa määrin käytä, vaikka samantyyppisiä applikaatioita on toki lanseerattu sosiaalisen median puolelle. Suomen Yleisradiossa tekstitelevision asema on selvästi uhattuna. On mahdollista, että jossain vaiheessa tekstitelevisiosta tulee retroteknologiaa, hieman samaan tapaan kuin on käynyt esimerkiksi Commodore 64:n kaltaisille kotitietokoneille.

Teletext in Europe: From the Analog to the Digital Era kuitenkin osoittaa, että vielä tällä hetkellä teleteksti ei ole todellakaan kuollut media. Suodatetut sisällöt, luotettavuus ja reaaliaikaisuus – ominaisuudet jotka selittävät median harvinaisen pitkää elinkaarta – vetoavat edelleen suureen yleisöön ja tarjoavat toimintamalleja myös tulevaisuuden mediakäytön kehittämiselle.

Kategoriat
1–2/2016 WiderScreen 19 (1–2)

Suomalainen elokuvatuotantokulttuuri murroksessa

Juha Rosenqvist
juha [a] film-o-holic.com
vastaava toimittaja
Film-O-Holic.com

Kirja-arvio Kalle Kinnusen teoksesta Big Game – Kuinka Hollywood tuotiin Suomeen (2015). Johnny Kniga Kustannus, Helsinki, 228 sivua.Rosenqvist 1 2016

Jalmari Helanderin toinen pitkä elokuva, Big Game (2014), sai ensi-iltansa maaliskuussa 2015. Samoihin aikoihin julkaistiin Kalle Kinnusen kirjoittama kirja Big Game – Kuinka Hollywood tuotiin Suomeen, joka käsittelee elokuvan tekoprosessia ja Helanderin uraa.

Suomen tuotantomittakaavassa Big Game oli iso ja poikkeuksellinen elokuva, jonka pääosassa nähtiin maailmalla tunnettu Hollywood-tähti Samuel L. Jackson. Big Game todisti suomalaisten tekijöiden kykenevän toteuttamaan kansainvälisen tason toimintaelokuvan, joka esteettisesti ja kerronnallisesti on täysin vertailukelpoinen esimerkiksi Hollywood-tuotantojen kanssa. Tästä onnistumisesta huolimatta Big Gamen kansainvälinen menestys jäi melko vaatimattomaksi.

Kinnusen kirja käsittelee nimestään huolimatta paljon laajempaa aihetta kuin Big Game. Helander ja hänen elokuvansa Rare Exports ja Big Game toimivat kirjassa lähinnä esimerkkeinä, joiden kautta Kinnunen valottaa suomalaista elokuvatuotantokulttuuria ja siinä tällä vuosituhannella tapahtunutta murrosta. Kirjaa varten Kinnunen on Helanderin lisäksi haastattelut useita muita elokuvantekijöitä ja alalla toimivia.

Pitkän linjan elokuvatoimittajana Kinnunen kirjoittaa sujuvasti luettavaa tekstiä, jonka asiasisältö on kattavaa ja harkittua. Esimerkkien avulla hän käsittelee elokuvien tuotantoprosessia hyvinkin käytännönläheisesti.

Elokuvista kirjoittaville ja elokuvia tutkiville tuotantoprosessi on usein pääpiirteittäin tuttu, mutta monien käytännön tason asioiden merkitystä lopputulokselle ei useinkaan tule ajateltua. Esimerkiksi monikansallisissa tuotannoissa elokuvan eri tekovaiheet jaetaan rahoittajamaiden kesken ja niinpä Suomen Lappiin sijoitettu Big Gamenkin kuvattiin Saksan Alpeilla. Kinnusen kirjan luettuaan elokuvatuotantojen kompleksisuuden ymmärtää aiempaa paremmin ja laajemmasta näkökulmasta.

Kinnusen kirja seuraa Helanderin urakehitystä ja valottaa samalla Suomessa 2000-luvulla virinnyttä murrosta elokuvien teossa ja tuotantotavoissa. Viimeksi merkittävä murros tapahtui studiokauden jälkeen, kun elokuvien teko siirtyi pienemmille tuotantoyhtiöille ja kotimaisten elokuvien tekoa alettiin tukea elokuvasäätiön kautta 1970-luvulla.

Studiokauden jälkeen tie elokuvaohjaajaksi on Suomessa kulkenut lähes poikkeuksetta Taideteollisen korkeakoulun kautta. Lisäksi vakava kiinnostus elokuvaan on linkittynyt vahvasti elokuvakerhojen toimintaan ja elokuvasivistystä on pitkälti määrittänyt klassikkojen ja taiteellisesti korkeatasoisten elokuvien tuntemus.

Karrikoiden Suomeen vakiintui parissa vuosikymmenessä tuotantokulttuuri, jossa tehtiin kolmenlaisia elokuvia: kansan rakastamia Speden elokuvia, kansallisiin traumoihin keskittyneitä suurelokuvia ja säätiövetoisesti tuotettua muuta elokuvaa, jonka suuri yleisö kiersi kaukaa. Lopulta kehityskulku johti suomalaisen elokuvan ja elokuvanteon aallonpohjaan 1990-luvun alkupuolella, jolloin kotimainen elokuva ja sen katsojaluvut olivat lähinnä vitsien aiheena.

Vuosituhannen vaihteessa tilanne muuttui ja suomalainen elokuva nousi aallonpohjasta. Taustalla olivat elokuvasäätiössä tehdyt linjamuutokset sekä uusi tekijäsukupolvi. Videoaikakausi oli osaltaan mullistanut elokuvakulttuurin valikoiman ja saatavuuden suhteen ja elokuvaharrastuksesta oli tullut aiempaa laajempaa ja moninaisempaa. 1980-luvulla varttuneelle videosukupolvelle elokuvasivistys oli muutakin kuin klassikkoja ja tämä on näkynyt avarakatseisemmassa suhtautumisessa elokuvaan ja sen tekemiseen.

Videoaikakausi mahdollisti elokuvien tekemisen myös harrastajille itselleen, kun välineet olivat periaatteessa kenen tahansa ulottuvilla. Pitkään kyse oli videolle kuvatuista kaveriporukoiden elokuvaprojekteista, mutta tällä vuosituhannella teknologian digitalisoituminen on mahdollistanut harrastajillekin teknisesti lähes ammattitasoisten elokuvien tekemisen.

Tämä on viimeisen kymmenvuoden aikana näkynyt riippumattomien elokuvatuotantojen voimakkaana kasvuna. Samalla internet on tuonut kokonaan uudenlaisen jakelukanavan, jossa harrastajaelokuvat ja pientuotannot saavat näkyvyyttä ja parhaimmillaan suuriakin katsojamääriä. Kehityskulku on tuonut esiin uusia tekijöitä, joilla ei ole perinteistä elokuva-alan koulutusta, ja Jalmari Helander on yksi heistä.

Elokuvien tuotantokulttuuri on muuttumassa. Perinteinen säätiövetoinen tuotantotapa ei ole katoamassa minnekään, mutta sen rinnalle on nousemassa vaihtoehtoisia tuotantotapoja. Elokuvatuotannot ovat jatkossa yhä kansainvälisempiä ja perinteisten rahoituskanavien ohella elokuvia voidaan rahoittaa muun muassa joukkorahoituskampanjoilla.

Elokuvanteon ja tuotantokulttuurin murrosta käsittelevänä kirjana Kalle Kinnusen Big Game on mielenkiintoinen aikalaiskuvaus, joka tarkkanäköisyydellään tekee aihepiiristä olennaisia havaintoja. Kirjan ainoa epämääräiseksi jäävä asia on oikeastaan sen alaotsikko Kuinka Hollywood tuotiin Suomeen. Viittaus Hollywoodin jää tulkinnanvaraiseksi, sillä Helanderin elokuvat eivät ole hollywoodilaisittain tuotettuja ja teoksina ne ovat aivan liian persoonallisia ollakseen hollywoodilaisia, eikä Samuel L. Jacksoniakaan tuotu Suomeen asti.

Kategoriat
1–2/2016 WiderScreen 19 (1–2)

Poliittisen trillerin monet valtasuhteet

Kimmo Ahonen
kimmo.ahonen [a] tut.fi
FT, Tampereen teknillisen yliopiston Porin laitos

Kirja-arvio Matti Salon teoksesta Viitta ja tikari. Johdatus poliittiseen jännityselokuvaan (2015). Like Kustannus Oy, Helsinki, 250 sivua.Viita ja tikari

Matti Salo (s.1933) on suomalaisen elokuvakritiikin ja -tutkimuksen todellinen Grand Old Man. Salon elämäntyö tutkijana on kietoutunut mustan listan ajan Hollywoodin elokuvaan ja erityisesti rikoselokuvaan. Musta käytävä: Abraham Polonskyn pitkä vaellus (1991) ja Hiljaiset sankarit: käsikirjoituksen tekijät Hollywoodin mustalla listalla (1994) ovat edelleen monella tapaa esikuvallisia tutkimuksia. Niiden tekeminen on vaatinut elokuvahistorioitsijan salapoliisityötä ja kekseliäisyyttä aikana, jolloin Internet Movie Databasesta ei ollut tietoakaan.

Salon teksteistä on aina paistanut läpi laaja tietopohja, joka ei kuitenkaan näy itsetarkoituksellisena briljeerauksena, vaan elokuvan kirjallisen taustan monipuolisena huomioimisena. Ei ole ihme, että esimerkiksi Tapani Maskula on korostanut Matti Salon merkitystä innoittajanaan. On suuri vahinko, että Salon pääteoksia ei ole käännetty englanniksi: niiden laaja kontekstointi ja tasapainoinen analyysi olisi oikonut monia sellaisia yksinkertaistuksia, joihin 1940-ja 50-luvun Hollywood-elokuvaa koskevassa tutkimuksessa yhä törmää.

Salo on 2000-luvulla kirjoittanut satunnaisesti Filmihulluun, mutta edellisestä teoksesta Hiljaiset sankarit on jo yli 20 vuotta. Viitta ja tikari nostattaa siis suuria odotuksia – liiankin suuria. Otsikko lupailee liikoja: johdatuksen sijaan kyse on pikemminkin elokuvaesseiden kokoelmasta, joita yhdistää väljästi muotoiltu poliittisen jännityselokuvan käsite. Teos ei pyrikään olemaan systemaattinen katsaus aiheeseen. Salo on valinnut elokuvia, joita hän ”uskaltaa suositella”, eli valikoima perustuu kirjoittajan omiin laatukriteereihin ja mieltymyksiin.

Vakoilusta kidutuskammioihin ja westerneistä sotaelokuvaan

Avausrepliikissään Salo toteaa, että ”kaikki elokuvat ovat poliittisia trillereitä” ja tarkentaa, että elokuvat ovat lähtökohtaisesti poliittisia, koska ne kertovat epäsuorasti valmistusolosuhteittensa asenteista, arvoista ja tavoitteista. Lavea määritelmä antaa mahdollisuuden sisällyttää käsitteen alle melkein mitä vaan. Poliittinen jännityselokuva onkin lajityyppirajat ylittävä käsite. Vakoiluelokuvat ja poliittisen paranoian sekä salaliittojen kuvaukset ovat sen ilmeisintä kuvastoa, kuten Alfred Hitchcockin Notorious – kohtalon avain (Notorious, 1946) tai John Frankenheimerin yhä hyytävän ajankohtainen Mantsurian kandidaatti (The Manchurian Candidate, 1962). Laveammin ymmärrettynä, kuten Salo kirjassaan tekee, siihen kuuluvat mitä erilaisimmat valtasuhteiden kuvaukset. Niinpä kirjassa on mukana elokuvia, joita ei ihan ensimmäiseksi nimittäisi poliittisiksi jännityselokuviksi. William A. Wellmanin lynkkauswestern Kuolemantuomiopaikka (The Ox-Bow Incident, 1942) tai Stanley Kubrickin sotatutkielma Kunnian polut (Paths of Glory, 1957) ovat nekin vallan ja väkivallan mekanismien analyyseja ja puoltavat siksi paikkaansa kirjan monipuolisessa, joskin myös temaattisesti rönsyilevässä valikoimassa.

Mielenkiintoisen esipuheen jälkeen Salo esittelee 61 (miksi juuri tämä lukema?) elokuvaa 2–5 sivun esseinä. Valikoima on pääosin anglosaksinen – koska poliittisten jännityselokuvien enemmistö on sitä – mutta mukana on ohjaajia Bressonista Kurosawaan ja Costa-Gavrasista Abu-Assadiin. Ilmiselvien klassikoiden ohella kirjassa on myös yllättäviä nostoja, kuten dvd-alelaarin pohjalta löytyvä Koodinimi Farewell (L’Affaire Farewell, 2009) tai Luis Buñuelin tuotannosta Likaiset polut (La Fièvre monte à El Pao, 1959). Ohjaajakohtaisesti valinnoista voi aina keskustella. Olen samaa mieltä siitä, että Oliver Stonen tuotannossa Salvador (1985) on parempi elokuva kuin ohjaajan 1990-luvun poliittiset spektaakkelit, mutta kirjan teeman kannalta silti mielestäni vähemmän merkityksellinen.

Syntetisoivan kirjoitusotteen ihanne

Loppuun on laitettu täydennykseksi ”kiinnostavien” poliittisten elokuvien ohjaajakohtainen luettelo. Lista jää jotenkin irralliseksi. Sillä ei ole samanlaista merkitystä kuin Salon aiemmissa teoksissa, jotka toimivat aihepiirinsä ensyklopedisina hakemistoina – ennen internet-aikaa. Tässä kohdin huomaa elokuvakirjoittamisen kulttuurin muutoksen, enkä tarkoita, että muutos olisi välttämättä kehitystä parempaan.

Kokoelmasta loistavat poissaolollaan esimerkiksi Bond-elokuvat tai ”turboahdettu” toiminta, jota kirjoittaja ilmiselvästi kammoaa. Tämä laji on ollut viime vuosikymmeninä (esim. Jason Bourne -elokuvat) hallitseva poliittisen jännityselokuvan muoto, ja siksi sen sivuuttaminen on myös ongelmallista tällä tavoin otsikoidussa kirjassa. Esteettisesti katsoen vielä problemaattisempaa on poliittisesti kantaaottavan kauhuelokuvan (George Romero tai Wes Craven) poisjättäminen.

Heti perään on kuitenkin todettava, että Salo noteeraa ansiokkaasti myös 2000-luvun elokuvia. Salo olisi voinut hyvin täyttää Viitan ja tikarin esseillä vahvimmasta asiantuntemusalueestaan, klassisesta Hollywood-elokuvasta. Nyt hän hyppää, mainoskieltä käyttääkseni, mukavuusalueensa ulkopuolelle ja käsittelee tuoreella otteella myös uusia elokuvia.

Salon esseet ovat nautittavaa, helposti lähestyttävää ja assosiaatioiltaan rikasta luettavaa. Ne osoittavat taas tekijänsä laajan lukeneisuuden ja kyvyn tarkastella elokuvaa samanaikaisesti sekä kulttuurihistoriallisina lähteenä että esteettisenä kokemuksena. Hänen syntetisoiva kirjoitusotteensa kelpaa yhä malliksi elokuvahistorialliselle tutkimukselle ja elokuvakritiikille.

Kategoriat
3–4/2014 WiderScreen 17 (3–4)

Televisio on kuollut?

Timo Riihentupa
timo.riihentupa [a] utu.fi
Digitaalinen kulttuuri
Turun yliopisto

Tulostettava PDF-versio

Kirja-arvio teoksesta Sport Beyond Television: The Internet, Digital Media and the Rise of Networked Media Sport (2012). Toimittaneet Brett Hutchins ja David Rowe. Routledge.kirja-arvio_riihentupa

Maailma muuttuu ja teknologia kehittyy. Samalla muuttuu – täysin luonnollisesti – myös urheilu ja kaikki toiminta sen ympärillä. Seurat, urheilijat, fanit ja kaikki urheiluun liittyvät sidosryhmät ovat uuden tilanteen edessä. Vuosikymmeniä televisiot ja radiot toimivat ainoina mediavälineinä reaaliaikaisen urheilun seuraamisessa. Lisäksi raja urheilutoimijoiden ja tavallisten urheilun seuraajien välillä oli jyrkkä, eikä kommunikaatiota näiden ryhmien välillä juuri ollut.

Nyt tilanne on täysin toinen. Internet on muuttanut täydellisesti koko urheilumaailmaa ja erityisesti urheilumediaa. Tavat, joilla urheilua katsotaan, kulutetaan ja käytetään ovat kokeneet muutoksen: älypuhelimien avulla voit vitsailla suosikkiurheilijasi kanssa sosiaalisessa mediassa samalla kun istut linja-autossa matkalla töihin. Mikään ei ole niin kuin ennen, eikä televisioruutu ole enää ainoa pääte, josta urheilua seurataan.

Asiantuntijat pääsevät ääneen

Brett Hutchinsin ja David Rowen toimittama”Sport Beyond Television – The Internet, Digital Media and the Rise of Networked Media Sport” -teos selventää, millä tavoilla internet on muuttanut urheilumediaa.

Se antaa lukijalle kuvan digitalisoituneen urheilumedian tarjoamista mahdollisuuksista. Urheilun seuraajat saavat äänensä nykyisin kuuluviin sosiaalisen median avulla entistä helpommin, eikä informaatiomäärälle ole enää loppua. Mitä tahansa lajeja voi seurata melkein missä tahansa. Kaikki ei ole kuitenkaan ollut positiivista, sillä urheilukartalle on ilmaantunut myös kysymysmerkkejä. Kuka omistaa oikeudet urheilulähetyksiin tai kuviin internetissä? Entä kuka valvoo sitä, etteivät urheilijat töpeksi itseään ja edustamaansa seuraa naurunalaiseksi sosiaalisessa mediassa?

Kolmivuotisen tutkimusprojektin tuloksena tuotettu kirja erittelee muutoksia, niiden syitä ja seurauksia analysoiden, mutta myös asiantuntijahaastatteluiden avulla. Kirjassa näkemyksiään kertovat ihmiset, jotka työskentelevät median ja urheilun parissa. Tämä tuo Sport Beyond Television -teokseen harvoin urheilumediaan keskittyvässä kirjallisuudessa esiintyvää suoraa puhetta myös alan todellisilta asiantuntijoilta. Urheilijoiden mediakoulutuksesta vastaava henkilö esimerkiksi kertoo teoksessa tapoja, joilla urheilijoiden sosiaalisen median käyttöä kontrolloidaan.

”Pystymme pitämään silmällä useimpia urheilijoita ja pyydämme heitä ystävällisesti ottamaan sopimattomat kuvat pois. Ilmoitamme tämän oikealla tavalla, esimerkiksi sanomalla, että ’tämä vahingoittaa imagoasi uinnin olympiamitalistina. Haluatko, että tämä tulee julki mediassa?’ Tällöin urheilijat ymmärtävät, mistä on kysymys ja poistavat haitallisen materiaalin nopeasti.”

Tämäntyyppisiin, todellisiin käytännön esimerkkeihin tutkijoiden on mahdotonta päästä käsiksi kuulematta urheilumedia-alalla työskenteleviä ammattilaisia. ”Sports Beyond Televison” -teoksen vuoropuhelu tutkijoiden omien analyysien ja urheilumedia-alalla työskentelevien ihmisen näkemysten kanssa on mallikasta. Lukija saa kattavan tutkimuksellisen näkökulman, mutta tutustuu samalla urheilutoimijoiden toisinaan oppikirjamallit ylittäviin näkemyksiin eri asioista.

Jokaiselle jotakin – ei mitään kenellekään?

Sport Beyond Television -teos käsittää yhteensä kahdeksan eri lukua, joiden aihepiirit vaihtelevat laidasta laitaan. Urheilumediaa käsitellään niin urheilumedian markkinoiden, sosiaalisen median, internetyleisön, television ja internetin suhteen sekä urheilupelimarkkinoiden näkökulmasta. Myös urheilumedian tulevaisuudelle teos omistaa oman lukunsa.

Alle 200-sivuiselle kirjalle yllä olevassa listassa on melkoinen määrä käsiteltävää asiaa. Tämä onkin teoksen suurin ongelma. Kun lähes jokainen aihealue vaatisi oman tutkimuksensa, ei noin 25 sivun aikana ehditä paneutua kovin syvällisesti internetin aiheuttamaan urheilujournalismin muutokseen tai urheilufanien verkkoyhteisöihin.

Sports Beyond Televison onkin pikainen opastus urheilumedian muuttuneeseen maailmaan. Samalla se tarjoaa kurkistuksen tulevaisuuteen ja raottaa mediaurheilun taustalla olevien henkilöiden ajatuksia mielenkiintoisten asiantuntijahaastatteluiden avulla.

Kategoriat
3–4/2014 WiderScreen 17 (3–4)

Urheilumaailman haasteena rasismin vastustaminen

Anu Rounevaara
amkrou [a] utu.fi
Kulttuuriperinnön tutkimus
Turun yliopisto

Tulostettava PDF-versio

Kirja-arvio teoksesta Sport and Challenges to Racism. Toimittaneet Jonathan Long & Karl Spracklen (2011). Palgrave Macmillan.

kuva_rounevaaran_kirja-arvioon

Leeds Metropolitanin yliopiston professorien Jonathan Longin ja Karl Spracklenin toimittama Global Culture and Sport -sarjan viides teos on artikkelikokoelma, joka luo monipuolisen, kansainvälisen katsauksen rasismiin urheilussa. Se sisältää 16 artikkelia, jotka ovat pääosin kuutta eri kansallisuutta edustavien professoreiden, tutkijoiden ja jatko-opiskelijoiden kirjoittamia. Kirjan esipuheen on kirjoittanut rasisminvastaisen, tasa-arvoisuutta jalkapallossa edistämään pyrkivän Kick It Out -järjestön puheenjohtaja Lord Herman Ousley. Vaikka jalkapallo onkin monen artikkelin aiheena, ovat myös muut lajit hyvin edustettuina.

Kirjan artikkelit on jaettu neljään osaan: Esittely, Käytäntöjä, Identiteettejä ja Haasteita. Esittely-osa toimii aihepiirin avauksena ja kertoo aiheen historiallisesta ja tutkimuksellisesta taustasta sekä aiheesta käydystä muusta keskustelusta. Toisessa osassa tarkastellaan “rodun” käsitettä urheiluun liittyen sekä rasismin vastaista työtä. Kolmas osio keskittyy tuomaan esille vähemmistöihin kuuluvien urheilijoiden identiteetteihin liittyviä kysymyksiä. Viimeinen osio kokoaa yhteen rasisminvastaisen toiminnan saavutuksia ja ottaa kantaa siihen mitä pitää vielä tehdä. Jaottelu on mielestäni toimiva, osion yhdestä artikkelista on helppo jatkaa lukemista seuraavaan, samaa aihetta eri näkökulmasta käsittelevään artikkeliin.

Teoksen toimittajien kirjoittama esittelykappale helpottaa kirjan muiden artikkeleiden lukemista. Esittelyssä kerrataan “rodun” ja rasismin käsitteet sekä kuvataan antirasismia sekä rasisminvastaista työtä urheilussa. Esittelyssä ovat muun muassa eri lajien antirasistiset järjestöt ja rasisminvastaiset kampanjat. Lisäksi, artikkelikokoelmalle ominaisesti, kirjan tavoite sekä osiot esitellään lyhyesti. Esittely-osan toinen, hollantilaisen Jacco van Sterkenburgin, artikkeli kertoo siitä, miten “rotu” ja etnisyys nähdään urheilussa. Utrechtin yliopiston tutkija esittelee urheilun ja rasismin tutkimusta Hollannissa, mutta artikkelissa tehdään vertailua myös muissa maissa tehtävään tutkimukseen.

Kolmas artikkeli on Leeds Metropolitanin yliopiston professorin Stephen Waggin kirjoittama ja se käsittelee Iso-Britannian pääministerin Harold Macmillanin Etelä- Afrikan parlamentille vuonna 1960 esittämän puheen vaikutuksia ja sitä poliittista ympäristöä, joka vaikutti Etelä-Afrikan poissulkemiseen olympiakisoista (artikkeli keskittyy vuosien 1964 Tokion ja 1968 Mexico Cityn kisoihin, Apartheid-politiikan vuoksi maa oli suljettu olympialaisten ulkopuolelle vuodesta 1964 vuoteen 1988). Puhe tuli tunnetuksi ja tunnetaan edelleen “muutosten tuulen puheena“ (wind of change speech). Tälle kirjalle artikkeli on erityisen merkittävä, sillä tuo puhe oli alku kansainväliselle rasismin vastaiselle taistelulle urheilussa. Se oli myös käännekohta aikansa poliittisessa ilmapiirissä. Artikkeli tuo esiin politiikan ja urheilun yhteyden tunnistamisen.

Eteläafrikkalaisen kansainvälisen olympiakomitean jäsenen Sam Ramsamyn artikkeli aloittaa Käytäntöjä-osion ja sen aiheena on Apartheidin jälkeinen Etelä-Afrikka ja urheilu. Viides artikkeli on kirjan toimittajien kirjoittama ja sen aiheena on rasismin vastaisen toiminnan edistäminen urheilussa. Kuudennessa artikkelissa Texasin yliopistossa professorina toimiva brittiläinen Ben Carrington tuo esille urheiluun liittyviä, mediakeskustelua herättäneitä rasistisia tapauksia Isosta-Britanniasta ja Yhdysvalloista. Tämän osion viimeisen, kahdessa australialaisessa yliopistossa professorina toimivan eteläafrikkalaissyntyisen Colin Tatzin kirjoittaman artikkelin aiheina ovat australialainen urheilu, alkuperäiskansat ja rotuongelmat.

Sydneyn teknillisen yliopiston urheilujohtamisen professorin Daryl Adairin ja tohtorikoulutettava Megan Stronachin artikkeli aloittaa kolmannen, identiteettejä käsittelevän osan ja jatkaa edellistä aihetta tarkastellen rasistista stereotypiaa, jonka mukaan aboriginaalit ovat synnynnäisiä urheilijoita. Kalifornian yliopiston Scott N. Brooksin artikkeli pysyy edellisen artikkelin kanssa samassa aihepiirissä pohtien sitä, miksi koripallo mielletään mustien miesten lajiksi. Brooksin mukaan kyseessä on virheellinen stereotypia, joka yleistää kaikki nuoret mustat miehet synnynnäisiksi koripalloilijoiksi, koska monille mustille nuorille miehille koripallo on tarjonnut poispääsyn köyhyydestä. Näissä kahdessa artikkelissa nostetaan esille se puhetapa, joka nousee esille Australiassa ja Yhdysvalloissa vähemmistöistä puhuttaessa (esimerkiksi se, että urheilu tarjoaisi näiden vähemmistöjen edustajille ainoan menestymisen mahdollisuuden elämässä).

Bergenin yliopiston professorin Mette Anderssonin artikkelissa tarkastelussa ovat ulkomaalaistaustaiset norjalaisurheilijat mediassa sekä rasisminvastainen toiminta Norjassa. Andersson analysoi artikkelissaan aineistoa, joka kerättiin ulkomaalaistaustaisten urheilijoiden rasistisia kokemuksia ja mediassa esittämistä tarkastelleen projektin puitteissa. Tutkimuksessa haastateltiin urheilijoita, urheilujournalisteja, urheilujohtajia, rasismin vastaisten kampanjoiden edustajia sekä seurattiin lehtikirjoittelua ja tv-lähetyksiä. Tutkimusmenetelmänä käytettiin myös osallistuvaa havainnointia peleissä, kilpailuissa ja kokouksissa. Tutkimuksessa tarkastellut lajit olivat koripallo, jalkapallo ja yleisurheilu.

Andersson tuo artikkelissaan esille esimerkkejä norjalaismediassa puhuttaneista tapauksista, urheilijoiden rasistisista kokemuksista sekä tärkeimpiä havaintoja tutkimuksesta. Tutkimustuloksissa huomionarvoista on se, miten paljon vaikutteita norjalainen keskustelu saa muualla Euroopassa (etenkin Isossa-Britanniassa) käytävästä urheiluun ja rasismiin liittyvästä keskustelusta. Tietoisuus urheilussa esiintyvästä rasismista sekä sitoutuminen rasismin vastaisiin kampanjoihin vaihtelivat lajeittain. Suoranaista rasismia urheilijat kertoivat kokeneensa harvoin. He kuvailivat Norjassa esiintyvää rasismia piilorasismiksi tai arkipäivän rasismiksi. Rasistiset kokemukset olivat yleisimmin tapahtuneet muualla kuin urheiluun liittyvässä toiminnassa. Anderssonin esittelemät esimerkit ulkomaalaistaustaisista urheilijoista käydystä mediakeskustelusta kertoivat kuitenkin omaa kieltään siitä, kenen lopulta mielletään olevan “oikea” norjalainen. Tämä artikkeli antoi paljon pohdittavaa oman, mediassa esiintyvää rasismia käsittelevän graduni työstämiseen.

Sydneyn teknillisen yliopistossa työskentelevien Carmel Foleyn, Tracy Taylorin ja Hazel Maxwellin artikkeli päättää kirjan identiteettiosion ja kertoo erilaisista kulttuurisista taustoista lähtöisin olevien naisurheilijoiden marginalisaatiosta Australiassa.

Kirjan viimeisessä osassa käsitellään haasteita. Huddersfieldin yliopiston professorin Paul Thomasin artikkeli keskittyy esittelemään Englannin mestaruussarjassa pelaavan jalkapalloseura Leeds United AFC:n fanien rasisminvastaista kampanjointia. Tarkastelussa on myös kampanjan saama vastaanotto sekä kampanjan arviointi. Myös Loughboroughin yliopiston Steven Bradburyn artikkeli tarkastelee rasisminvastaista työtä jalkapallossa. Artikkeli alkaa rasisminvastaisen toiminnan yleisellä esittelyllä ja esimerkkinä on englantilainen, Ykkösliigassa pelaava jalkapalloseura Port Vale FC. Texasin A&M-yliopistossa professorina toimivan George B. Cunninghamin artikkeli kysyy, lisääntyvätkö rasistiset ennakkoluulot, kun urheilijoiden etniset taustat ovat kasvavassa määrin erilaisia.

Leeds Metropolitanin yliopiston professorin Kevin Hyltonin artikkelin aiheena on kriittinen rotuteoria (Critical Race Theory, CRT) ja rasismin vastaisen SARI:n (Sport Against Racism Ireland) toiminta Irlannissa. SARI on käyttänyt lähestymistapaa, jonka lähtökohtana ei ole kysyä “onko yhteiskuntamme rasistinen” vaan toteamus “yhteiskuntamme on rasistinen”. Artikkelissa kysytään, onko tämä tutkimussuunta liian radikaali.

Kirjan päättää teoksen toimittajien kirjoittama artikkeli, jossa keskitytään pohtimaan sitä, mikä on muuttunut ja minkä pitäisi vielä muuttua. Artikkelissa esitellään rasisminvastaisen työn tuloksia ja tulevaisuuden haasteita urheilussa. Teoksessa mukana olevien artikkeleiden pohjalta Long ja Spracklen ovat muodostaneet manifestin, joka sisältää neljä asiaa, joihin tuloksellisen rasismin vastaisen toiminnan tulisi keskittyä: lainsäädäntö, kampanjat, koulutus ja käytännön teot.

Kirjan lopusta löytyy artikkelikokoelmalle (ainakin oman kokemukseni mukaan) harvinainen aakkosellinen sanahakemisto, josta löytyvät listattuna kirjassa esiintyvät asiasanat, alan järjestöt, joukkueet ja urheilijat. Tämän lisäksi kirja saa minulta lisäpisteitä artikkeleiden kirjoittajien käyttämästä kielestä, joka on helppolukuista. Kaiken kaikkiaan kirja on paitsi asiantuntevaa informaatiota antavaa ja ajatuksia herättävää, myös todella mielenkiintoista luettavaa!

Teoksen kirjoittajat ovat kukin tahollaan toimineet aktiivisesti alan tutkimuksen parissa. Artikkelikokoelma tarjoaakin kattavan kansainvälisen katsauksen siihen, miten rasismin ja urheilun välistä suhdetta voidaan tarkastella. Opiskelijalle ja tutkijalle teoksella on paljon annettavaa. Kirja tarjoaa perustiedot alan tutkimuksesta ja keskeisistä käsitteistä piirtäen samalla suuntaviivoja siihen, miten aihetta tulisi jatkossa tutkia. Helppolukuisuutensa ja mielenkiintoisten tapausesimerkkiensä ansiosta teos sopii myös kaikille urheilussa esiintyvästä rasismista lisätietoa kaipaaville lukijoille.

Kategoriat
4/2013 WiderScreen 16 (4)

Kaivattu perusteos kritiikistä

Juha Rosenqvist
juha [a] film-o-holic.com
vastaava toimittaja
Film-O-Holic.com

Tulostettava pdf-versio

Kirja-arvio teoksesta Taidekritiikin perusteet. Heikkilä, Martta (toim.) (2012). Helsinki: Gaudeamus.taidekritiikin-perusteet

Martta Heikkilän toimittama Taidekritiikin perusteet on merkittävä kirja. Merkittävä se on siksi, että kyse on ensimmäisestä suomalaisesta kritiikkiä kokonaisvaltaisesti käsittelevästä perusteoksesta. Kritiikistä on Suomessa ja suomeksi kirjoitettu ennenkin, mutta kyse on ollut lähinnä yksittäisistä artikkeleista. Kokonaisen kirjan aiheeksi kritiikki on aiemmin kelvannut Suomen arvostelijainliiton juhlakirjaan Kritiikin kasvot (2010), joka ei kuitenkaan ole varsinainen tietoteos vaan kritiikin lajeja ja nykytilaa käsitellyt artikkelikokoelma.

Taidekritiikin perusteet on niin ikään artikkelikokoelma, mutta lähtökohdiltaan kyse on tietoteoksesta. Kirja käsittelee kritiikkiä ja sen kirjoittamista taiteentutkimuksen näkökulmasta ja teos soveltuu akateemiseen käyttöön. Kritiikin opetuksen kannalta kirja on tervetullut, sillä eri lähteistä peräisin olevien artikkelien sijaan kritiikistä on nyt mahdollista saada tarvittava kokonaiskuva yksien kansien välistä. Pääosin kritiikkiä käsitellään kirjassa riittävän käytännönläheisesti ja liialliseen teoretisointiin sorrutaan vain paikoin.

Kritiikistä eri taiteenlajien kautta

Taidekritiikin perusteet rakentuu kahdeksasta luvusta, joista ensimmäisen ja viimeisen on kirjoittanut kirjan toimittanut Martta Heikkilä. Kirjan avaava johdanto on kattava johdatus kritiikkiin ja sen historiaan. Luku antaa hyvät lähtökohdat kirjan muille luvuille siinä missä päätösluku summaa kirjassa esiin nostettuja asioita ja huomioita kritiikistä.

Loput kuusi lukua perehdyttävät eri taiteenlajien kritiikkeihin. Taiteenlajeista mukana ovat kirjallisuus, teatteri, kuvataide, elokuva, musiikki ja nykytaide. Kunkin luvun on kirjoittanut kyseisen taiteenlajin asiantuntija.

Kirjoittajat ovat yliopistomaailmasta ja osalla on tutkijan roolin lisäksi myös vankka kokemus kriitikon työstä. Kaikilla kirjoittajilla vastaavaa kokemusta ei ainakaan laajassa mitassa ole. Tämä näkyy lukujen erilaisissa tavoissa lähestyä taiteenlajinsa kritiikkiä. Erilaisuus ja erilaiset tulokulmat aiheeseen ovat yleensä rikkaus, mutta tässä tapauksessa luvut ovat pahimmillaan niin eriparisia suhteessa toisiinsa, että muutama luku tuntuu kokonaisuuden kannalta irralliselta. Teos olisikin kaivannut määrätietoisempaa toimitustyötä, jotta eri kirjoittajien osuudet tukisivat ja täydentäisivät toisiaan. Nyt eri luvuissa toistetaan samoja asioita ja käytetään jopa samoja esimerkkitapauksia. Tämä ei vähennä teoksen sisällöllistä antia, mutta kokonaisuus olisi voinut olla jäsennellympi ja hiotumpi.

Parhaimmissa luvuissa kritiikkiä käsitellään paljon laajemmin kuin vain oman taiteenlajinsa sisällä. Esimerkiksi kirjallisuuskritiikistä kirjoittanut Kuisma Korhonen pureutuu kritiikin luonteeseen ja kirjoittamiseen hyvinkin kokonaisvaltaisesti käytännönläheisen ja ymmärrettävän käsittelytapansa ansiosta. Toisaalla elokuvakritiikkiä koskevassa luvussa Veijo Hietala kirjoittaa suurimmaksi osaksi elokuvan ja elokuvatutkimuksen historiasta ja itse kritiikin käsittely jää muutamaan sivuun.

Kritiikin käsitteestä

Taidekritiikin perusteet käsittelee kritiikkiä nimensä mukaisesti taidelähtöisesti. Terminä ”taidekritiikki” on keinotekoinen, sillä kritiikki on aina taiteesta kirjoittamista, joten etuliite ”taide” on tarpeeton. Taidekritiikillä on ilmeisimmin haluttu korostaa kritiikin asiantuntevuutta, sillä kuten moni kirjoittajakin korostaa, suomen kielessä kritiikki ja arvostelu ovat käytännössä toistensa synonyymejä ja siten käsitteenä ongelmallisempi kuin vaikkapa englannin selkeä jako arvosteluihin (review) ja kriittiseen kirjoittamiseen (criticism).

Meillä kritiikiksi mielletään yhtälailla tulitikkuaskin kokoinen arvostelu sanomalehden sivulla kuin monisivuinen essee alan erikoisjulkaisussakin. Tämä on kieltämättä hämäävää, mutta ratkaisevaa ei ole tekstin merkkimäärä tai julkaisupaikka, vaan sisältö. Kuten Outi Lahtinen teatterikritiikkiä käsitellessään huomioi, kritiikki on osa taiteen välitysprosesseja. Yksinkertaistaen kritiikin paikka on teoksen ja yleisön välissä. Kritiikki perustuu taiteenlajin tuntemukseen ja sitä kautta teoksen analysointiin ja sen ymmärrettäväksi tekemiseen yleisölle.

Kritiikki ei ole kuitenkaan mikään homogeeninen tekstityyppi. Päinvastoin kritiikin sisään mahtuu hyvin erityyppisiä tekstejä. Tekstin ja ilmaisun tyylin ratkaisee kohdeyleisö. Yleisöjä on monenlaisia ja eri yleisöille kirjoitetaan eri tavoin vaikka sisältö periaatteessa pysyy samana. Useimmiten kritiikki jaotellaankin esseistiseksi ja journalistiseksi sen mukaan, mitä yleisöä kritiikki palvelee. Suomessa valtaosa kritiikistä on tyyliltään journalistista, koska esseistisemmälle kirjoittamiselle on meillä hyvin rajalliset foorumit. Tästä syystä useimmat Taidekritiikin perusteisiinkin kirjoittaneista puhuvat pääasiassa journalistiseksi miellettävästä kritiikistä.

Kritiikillä on merkitystä

Kritiikin tilasta on viime aikoina käyty huolestunuttakin keskustelua. Lehdissä kritiikin palstatilaa on kavennettu, mitä monet ovat pitäneet lopun alkuna asiantuntevalle kritiikille. Taidekritiikin perusteissakin kritiikin merkitys ja asema nousevat monessa luvussa esiin. Kritiikki tuskin katoaa mihinkään, vaikka se saattaa muuttaa muotoa ja julkaisupaikkaa. Kuten Susanna Välimäki musiikkikritiikistä kirjoittaessaan toteaa, korkeatasoinen kritiikki palvelee kulttuurielämää ja yhteiskuntaa, koska se ylläpitää kulttuuria. Ja kulttuuria on kaikkialla, myös sanomalehtien kulttuurisivujen ja etabloituneiden taidelehtien ulkopuolella. Nykyään korkeatasoista kritiikkiä löytää internet-julkaisuista ja blogeista.

Kritiikille on tarve ja kritiikillä on valtaa. Kuisma Korhonen muistuttaa, miten kritiikin esiin nostama taide saa huomiota ja uskottavuutta. Kritiikki on siten aina vallankäyttöä siitä, mikä nostetaan esiin ja yleisön tietoisuuteen ja mikä vaietaan unohduksiin. Varsinkin kaupallisen markkinakoneiston ulkopuoliselle taiteelle kritiikillä voi olla suuri merkitys.

Kritiikki ei ole merkityksetöntä. Siksi kriitikoiden asiantuntevuus korostuu Taidekritiikin perusteissa. Tänä päivänä kuka tahansa voi ryhtyä kriitikoksi, mutta asiantunteva kritiikki edellyttää kirjoittajaltaan asiantuntemusta. Tällä ei viitata muodolliseen pätevyyteen vaan siihen, että kriitikko on perehtynyt taiteenlajiinsa. Asiantuntevuus edellyttää niin taiteenlajin teorian kuin käytännönkin tuntemista sekä ajan hermolla pysymistä.

Taide muuttuu koko ajan ja kritiikin pitää olla herkkä aistimaan muutokset. Martta Heikkilä toteaa viimeisessä luvussa: ”taideteokset ilmaisevat asioita, kun taas kritiikki käsitteellistää taideteoksia ja luo niistä sanallisia abstraktioita hieman samaan tapaan kuin filosofia.” Yksinkertaistaen kritiikki tekee taiteesta ymmärrettävämpää.

Tämä on linjassa nykyisten arvottamisperusteiden kanssa. Taiteen pysyvät kriteerit ovat kadonneet, jos sellaisia on absurdiudessaan koskaan ollutkaan, sillä arvottaminen on aina subjektiivista. Kritiikissä kysymys on ajassa ja paikassa muuttuvista tulkinnoista, joihin arvottaminen ja teoksen ymmärtäminen perustuvat. Tämä näkyy siinä, miten samasta teoksesta kirjoitetaan erilaisia kritiikkejä eri aikoina. Kritiikki on osa tulkinnan muuttuvaa prosessia. Näin Heikkiläkin toimittamansa teoksen lopussa toteaa.

Taidekritiikin perusteet on kaivattu perusteos kritiikistä. Kirjassa kritiikkiä käsitellään pääosin käytännönläheisesti ja aiheesta nostetaan esiin olennaisia asioita. Teos antaa ajattelemisen aihetta niin kokeneille kuin aloittelevillekin kriitikoille ja kritiikistä kiinnostuneille.

Kategoriat
4/2013 WiderScreen 16 (4)

Niskalenkki verkosta

Johannes Koski
johannes.koski [a] utu.fi
Digitaalinen kulttuuri
Turun yliopisto

Tulostettava pdf-versio

Kirja-arvio teoksesta Otteita verkosta – Verkon ja sosiaalisen median tutkimusmenetelmät. Toimittaneet Salla-Maaria Laaksonen, Janne Matikainen & Minttu Tikka (2013). Vastapaino.

otteitaverkosta

Tilastokeskuksen vuonna 2012 tekemästä tutkimuksesta käy ilmi, että suomalaiset käyttävät internetiä yhä kiivaammalla tahdilla (Tilastokeskus 2012, 6). Kun alle 45-vuotiaista lähes kaikki käyttävät internetiä ainakin jossakin määrin, teknologian käytön kasvu ei näy enää uusien käyttäjäryhmien ilmestymisenä vaan siinä, miten jo olemassa olevat käyttäjät viettävät yhä enemmän aikaa verkossa.

Suomalaisten verkonkäyttö liittyy tietysti globaaliin trendiin, jossa internetin käyttö ympäri maailman kasvaa vuodesta toiseen (ITU 2012, 3). Ne, joilla ei verkkoyhteyttä vielä ole, todennäköisesti sellaisen ennemmin tai myöhemmin saavat, ja ne, joilla verkkoyhteys jo on, luultavasti käyttävät sitä aina vain enemmän – kuten Suomessa näyttää jo tapahtuvan.

Tätä taustaa vasten on ilmeistä, että akateemisen tutkimuksen piirissä tietoverkkojen painoarvo on kasvanut niin tutkimusvälineenä kuin tutkimuskohteenakin. Osittain muutos on näkynyt kokonaan uusien tutkimussuuntien – kuten verkkopelien tutkimuksen – syntymisenä sekä vanhojen alojen paradigmamuutoksina, joissa hyväksi havaittuja käytäntöjä on alettu soveltaa uudessa ympäristössä. Silti verkkotutkimuksen metodeista on niukalti koottua tietoa ainakaan suomeksi. Jokaisella oppialalla on tietysti omat käytäntönsä, mutta metodiyleiskuvan muodostaminen on työlästä etenkin, jos on kiinnostunut vähänkään poikkitieteellisemmästä lähestymistavasta.

Salla-Maaria Laaksosen, Janne Matikaisen sekä Minttu Tikan toimittama ja Vastapainon kustantama Otteita verkosta – Verkon ja sosiaalisen median tutkimusmenetelmät on tehty vastaamaan juuri tähän. Metodeja on kehitettävä, jotta ne vastaavat nykyajan haasteisiin, mutta kehitys on vaikeaa, jos jokaisella alalla puuhaillaan omissa poteroissa ja keskitytään keksimään pyörää uudelleen.

Otteita verkosta tuo tarkasteltavaksi laajan valikoiman erilaisia lähestymiskulmia tutkimusmetodeihin. Yleisote on reippaan humanistinen, mutta jokainen artikkeleista käsittelee aihetta hieman eri tavalla. Teoksen lukemisen jälkeen päällimmäiseksi mielikuvaksi jääkin monitieteisyys. Tieteidenvälistä yhteistyötä puidaan suoraan parin artikkelin verran (Mäyrä 2013, Lehtinen 2013), mutta muutkin artikkelit houkuttelevat lukijaa laajentamaan metodivalikoimaansa vähintään rivien välistä.

Kirjassa pureudutaan niin uusiin verkkotutkimukselle spesifeihin tutkimusmenetelmiin kuin sellaisiin vanhoihin vakiovalintoihin, jotka ovat sopeutuneet erityisen hyvin uuden ajan tarpeisiin. Sosiaalisen median verkostoanalyysin tueksi kehitetyt tietokoneohjelmat sekä ”big data”-aineistojen sulattelu (Huhtamäki & Parviainen 2013 sekä Ukkonen 2013) ovat erinomaisia esimerkkejä verkkotutkimukselle ominaisista ja jo lähtökohtaisesti siihen hyvin soveltuvista metodeista. Toisaalta etnografien ja historiantutkijoiden syvälle analogisen maailman menneisyyteen ulottuvat metodiperinteet on artikkeleissa yhtä lailla menestyksekkäästi valjastettu verkon ja sosiaalisen median tutkimukseen. Tämä lähestymistapojen rikkaus on yksinomaan eduksi kirjalle, sillä näin lukukokemus tarjoaa laajempaa kuvaa verkkotutkimuksen kokonaistilasta sekä siitä, millaisia työkaluja tutkimukselle on tarjolla.

Poikkitieteellisyyden lisäksi artikkeleissa toistuu kerta toisensa jälkeen muistutus siitä, että verkkoa ja sosiaalista mediaa tutkittaessa tutkimuskenttä on alati liikkeessä. Huomio on niin näkyvä, että se muodostaa kirjaa kauttaaltaan luonnehtivan teeman. Uuden aikakauden metodeilta – tutkijoista puhumattakaan – vaaditaan mukautuvuutta ja valmiutta nopeisiin liikkeisiin, sillä verkossa suuretkin ilmiöt suhahtavat ohi hetkessä. (Sumiala & Tikka 2013.) Ja vaikka internetissä tiuhaan toisteltava sananparsi sanookin, että mikä nettiin laitetaan, pysyy siellä ikuisesti, käytännössä jo muutaman vuoden taakse kurottaminen saattaa olla työn ja tuskan takana (Suominen 2013).

Johdantoluvussa teoksen toimittajat kysyvät, tarvitaanko verkon ja sosiaalisen median tutkimiseen uusia tutkimusmenetelmiä. Hetkeä myöhemmin he vastaavat: varovainen kyllä. Metodit uudistuvat siinä missä tutkimusaiheetkin, ja kunhan uudet tutkimustavat kytkeytyvät jo olemassa oleviin tieteellisen validiteetin mahdollistaviin vaatimuksiin, ei näkökulmien ja tutkimuksen prosessien tuulettaminen ole kuin hyväksi. Theseuksen laivan hengessä on turhaa miettiä, miten paljon metodin on muututtava, jotta uskaltaa sanoa, että se on kokonaan uusi. Hyödyllisempää onkin syleillä uutta tutkimuskontekstia, mutta pitää samalla juuret myös oppialojen traditioissa. Näin tutkimus sekä kytkeytyy pitkään tieteen jatkumoon että puskee kohti käymättömiä korpimaita ja toivon mukaan tuottaa sieltä tietoa paremmin kuin aiemmin.

Kirjan viesti on selvä: olivat metodit uusia tai eivät, niitä on kehitettävä, niistä on keskusteltava ja niiden on vastattava ajan tarpeisiin. Tähän haasteeseen Otteita verkosta vastaa erinomaisesti. Se on ilahduttava yhdistelmä pragmaattisia käytännön esimerkkejä ja ohjeita, kulttuurintutkimuksellista pohdintaa, kokemuksien välittämistä ja käsitteiden perusmäärittelyä.

Otteita verkosta on hyödyksi kaikille, jotka ovat tekemisissä verkon ja sosiaalisen median kanssa – ja kukapa ei näinä päivinä olisi?

Lähteet

Tilastokeskus (2012). Tieto- ja viestintätekniikan käyttö 2012.
http://www.tilastokeskus.fi/til/sutivi/2012/sutivi_2012_2012-11-07_fi.pdf (Haettu 21.9.2013.)

International Telecommunications Union (2013). The World in 2013: ICT Facts and Figures. http://www.itu.int/en/ITU-D/Statistics/Documents/facts/ICTFactsFigures2013-e.pdf (Haettu 21.9.2013)

Teoksesta Otteita verkosta – Verkon ja sosiaalisen median tutkimusmenetelmät (2013). Toim. Salla-Maaria Laaksonen, Janne Matikainen & Minttu Tikka. Vastapaino, Tampere.

Huhtamäki, Jukka & Olli Parviainen. Verkostoanalyysi sosiaalisen median tutkimuksessa.

Lehtinen, Vilma. Tieto- ja viestintäteknologioiden kehittäminen ja sosiaalitieteelliset kenttätutkimusmenetelmät: Myrskyinen rakkaustarina.

Mäyrä, Frans. Monitieteisyys ja monimetodisuus pelien ja interaktiivisen verkkomedian tutkimuksessa.

Sumiala, Johanna & Minttu Tikka. Verkko mediaetnografin tutkimuskohteena: Tapauksena uutisen etnografia Youtubessa.

Suominen, Jaakko. Historiallinen verkkotutkimus: Mieli, lähteet, kokonaisuus.

Ukkonen, Antti. Big data ja laskennalliset menetelmät.

Kategoriat
2–3/2013 WiderScreen 16 (2–3)

Elämä ja kuolema: verkossa

Anne Holappa

Kirja-arvio teoksesta Human No More: Digital Subjectivities, Unhuman Subjects, and the End of Anthropology (Whitehead, Neil L. & Wesch, Michael (eds.) 2012)

Tulostettava pdf-versio

human no more

Kaksitoista kirjoittajaa ottaa Human no more -teoksessa kantaa siihen, mikä on antropologian nykytilanne aikana, jolloin suuri osa arjesta on tietotekniikan kanssa tekemisissä. Alaotsikostaan huolimatta keskeisiksi käsitteiksi eivät nouse digitaaliset tai epähumaanit subjektiviteetit vaan jo 1990-luvulla vauhtia saanut post human -käsite. Ja tietysti asiaankuuluvasti esitetään pelko siitä, että kenties antropologia on nyt tullut tiensä päähän.

Antropologia on suoraan käännettynä ”oppi ihmisestä”. Jos poistetaan anthropos (ihminen) – mitä jää jäljelle? Kauhukuva ei kuitenkaan ole todellinen vaan tarkoituksellisen provosoiva. Se viittaa siihen, että tieteenalan on uusiuduttava. Vanhat kenttätyömenetelmät eivät enää vastaa siihen tarpeeseen, mitä digitaaliset yhteisöt ovat tuoneet antropologiseen tutkimukseen. Metodologian lisäksi koko tieteenala on mietittävä uudelleen: mitä antropologian pitäisi olla ja mihin kysymyksiin sen pitäisi vastata?

Post human -käsitteellä viitataan kirjan artikkeleissa useimmiten jo vuonna 1999 ilmestyneeseen Katherine Haylesin teokseen How we became posthuman. Toinen siteerattu 1990-luvun tutkija on Donna Haraway kyborgimanifesteineen. Post human -keskustelua on käyty jo 1990-luvulta lähtien, mutta online-antropologian valtavirtaistuminen on ollut hidasta. Ainoa myöhempi tutkija, johon artikkeleissa viitataan, on kirjan toinen toimittaja Neil Whitehead, joka on kirjoittanut vuonna 2009 artikkelin Post-human anthropology. Post human määritellään siten, että ihmisen ruumiillisuuden rajat ylitetään. Toinen määritelmä on se, että rajat hämärtyvät eläin-ihminen -, organismi-kone – ja fyysinen-ei-fyysinen -dikotomien välillä. Post human -antropologia tarkoittaa sitä, että huomio kiinnittyy myös muuhun kuin pelkästään ihmiseen. Ainakin Jennifer Coolin mukaan tämä käsite kuvaa erityisen hyvin sitä mitä hän tekee, kun hän tutkii tietoliikennevälitteistä sosiaalisuutta.

Kirjan artikkelit nostavat esiin mielenkiintoisia tutkimuksia: webheadit (eräänlaiset somepioneerit ) 1990-luvulla, avatar-käsitteen, profiilin kollektiivisen rakentumisen sosiaalisessa mediassa ja Anonymous-internetaktivistit. Jenny Ryan kirjoittaa artikkelissaan digitaalisista muistomerkeistä; wikistä ja Facebookin muistoryhmistä. Ryanin artikkeli konkretisoituu odottamattomalla tavalla. Toinen kirjan toimittajista, Whithead, on kuollut kesken kirjantekoprosessin, ja se tuo traagisuudessaan oikeastaan osuvimman mausteen teokseen. Tieto hänen kuolemastaan leviää internetissä. ”Ah Facebook. Neil would have enjoyed this”, toteaa häntä kaipaamaan jäänyt henkilö Whiteheadin Facebook-seinällä.

Omalta osaltaan Human no more jatkaa kulttuurin tutkimuksen nykytilan määrittelyn problematiikan käsittelyä. Teos ei varsinaisesti esittele ratkaisua esille nostettuun ongelmaan: miten antropologia pitäisi uudistaa. Stephanie W. Alemán siteeraa Christina Hinea vuodelta 2000: Virtuaalisen etnografian paradigman luominen on edelleen prosessissa.

Tärkeimpänä antina pidänkin casetapauksia, joiden kautta voi haarukoida digitaalisen kulttuurin tutkimusta ennen ja nyt ja taustoittaa ilmiöitä. Itselleni oli yllätys, että jatkuvasti Facebookin virrassa kulkevat Caturdays-kuvat kissoista hassuissa asennoissa murteellisella englanninkielisellä tekstillä on yksi Anonymous-ryhmän tunnetuimmista meemeistä. Toinen tärkeä anti on kenttätyökokemusten jakaminen. Syvään myötätuntoni saa Matthew Bernius, joka vähitellen huomaa, kuinka hänen informanttinsa osoittautuikin chatbotiksi, eli robotiksi, joka oli ohjelmoitu toimimaan inhimillisenä. Ne tarinat muistetaan aina paremmin kuin teoriat tai visiot ja aina niistä voi kasvava tutkijapolvi ottaa opikseen.

Lähteet

Whitehead, Neil L. & Wesch, Michael (eds.) 2012: Human no more: Digital Subjectivities, Unhuman Subjects, and the End of Anthropology. University Press of Colorado.