David Lynch ja Valkoinen peura

Kimmo Ahonen
kimmo.ahonen[a]tuni.fi
FT
Tampereen yliopisto, Porin yliopistokeskus

Kirja-arvio Niko Jutilan teoksesta Poikki! – Toteutumattomat kotimaiset elokuvat. Aviador Kustannus, Helsinki 2020, 480 s.

Kariutuneisiin elokuvahankkeisiin pureutuva Niko Jutilan teos tarjoaa kiehtovia, surullisia ja surkuhupaisia tarinoita suomalaisen elokuvan historiasta. Valkoisen peuran (1952) 1980-lukuinen uudelleenfilmatisointi on niistä herkullisimpia.

Peter von Bagh totesi aikanaan, että elokuva tarjoaa vaihtoehtoisen näkymän toteutuneeseen historiaan. Elokuva näyttää maailman sellaisena kuin se olisi voinut olla. Elokuvan historialla on myös oma sisäinen vaihtoehtohistoriansa, johon kuuluvat tärkeänä osana toteutumattomat elokuvat eli tarinat elokuvahankkeista, jotka eivät koskaan päässeet maalin asti.

Niko Jutila haukkaa teoksessaan ison palan suomalaista elokuvahistoriaa. Tarkastelun kohteena on joukko toteutumattomia elokuvahankkeita suomalaisen elokuvan alkuvuosikymmeniltä aina 1990-luvun loppuun asti. Vanhan Suomi-Filmin toteutumattomia hankkeita on tosin esitelty vain muutamia. Teoksen ajallinen painopiste on erityisesti studiokauden jälkeisessä 1960‒1990 -luvun elokuvassa.

Kyse ei ole systemaattisesta kokonaisesityksestä, eikä sellaista voi odottaakaan. Toteutumattomien elokuvien lista on vähintään yhtä pitkä kuin toteutuneiden, joten kaikki ei mahdu yhteen teokseen. Teksti rakentuu yksittäisten elokuvahankkeiden esittelyjen varaan ja toimii nimenomaan ansiokkaana tietokirjana. Lähdetyönsä Jutila on tehnyt perusteellisesti hyödyntämällä KAVIn arkistoja, joten teoksella on myös tutkimuksellista arvoa. Elokuvahankkeiden käsikirjoitusversiot ja tuotantopäätökset käydään seikkaperäisesti läpi, paikoin jo uuvuttavallakin täsmällisyydellä.

Ulkoasultaan ja väljältä rivivälitykseltään teos näyttää painetulta opinnäytetyöltä, mutta sen ei pidä antaa hämätä. Miellyttävän selväsanaisesti kirjoitettu teos tarjoaa erittäin mielenkiintoista uutta tai vähän tunnettua tietoa sekä anekdootteja kaikille suomalaisen elokuvan ystäville. Millainen olisi ollut Jörn Donnerin ja Matti Kassilan versio Tuntemattomasta sotilaasta 1970-luvulla? Entä Rauni Mollbergin versio Kivenpyörittäjän kylästä? Moni kirjassa kuvatuista hankkeista on tosin niin erikoisia, ettei niiden kariutumista voi juuri ihmetellä. Vai miltä kuulostaisi elokuva aiheesta Pekka ja Pätkä homoina? Ehkä suomalainen elokuva on myös selvinnyt ilman sellaista hengentuotetta kuin Kauppaneuvos Paukku ja murhamakkara.

Valkoisen peuran tuotantofantasia

Jutilan kuvausta toteutumattomista tai muotoaan muuttaneista elokuvahankkeista voi lukea myös elokuvapiirien verkostohistoriana. Piirit olivat (ja ovat) pienet, ja elokuvatekijät kilpailivat rahoituksesta, välillä toisiaan tukien ja usein myös kampittaen.

Suomalainen elokuva on kiinnostanut myös kansainvälisiä rahoittajia. Kiinnostus on yleensä ollut ihan eri asia kuin toteutunut rahoitus. Teoksen masentavimpia lukuja onkin kuvaus Päivi Hartzellin kiehtovan Don Quijoten paluu -elokuvahankkeen kaatumisesta 1990-luvun alussa.

Tähän kv-aspektiin liittyy myös teoksen eräs kutkuttavimmista episodeista, pyrkimys Valkoisen peuran (1952) uudelleenfilmatisointiin 1980‒1990 -luvulla. Tarina itsessään on jo kuin elokuva, ja vieläpä sellainen, jossa myös David Lynch seikkailee mukana. Kiitos Niko Jutilan, tämäkin elokuvahaave on nyt taltioitu kirjan kansien väliin lukijoiden ihmeteltäväksi.

Erik Blombergin ohjaama ‒ ja yhdessä Mirjami Kuosmasen kanssa käsikirjoittama ‒ Valkoinen peura sai jo ilmestyessään kansainvälistä huomiota. Elokuva palkittiin vuonna 1953 Cannesissa parhaana taruaiheisena elokuvana ja vuonna 1956 se voitti Golden Globen parhaana vieraskielisenä elokuvana.

Yhdysvalloissa asunut Eila Ketola oli palavasti kiinnostunut Valkoisesta peurasta, ja hän sai jo 1970-luvun lopulla Erik Blombergilta luvan hakea rahoitusta uudelleenfilmatisoinnille. Vaasassa syntynyt Eila Ketola oli lähtenyt nuorena rapakon taakse opiskelemaan. Hänen intialaistaustainen aviomiehensä johti Indo-American Film Corporationia, joka oli aikanaan ostanut oikeudet Noita palaa elämään -elokuvan (1952) USA:n levitysoikeuksiin.

Ketola sai 1980-luvulla houkuteltua MTV Oy:n filmipäällikkö Jaakko Tervasmäen mukaan Valkoisen peuran uudelleenfilmatisoinnin suunnitteluun. Sen myötä Mäkelän suvun johtama Finnkino Oy kiinnostui myös hankkeen rahoittamisesta. Mäkelöillä, toisin kuin Ketolalla, oli oikeita Hollywood-kontakteja. Mäkelöiden johdolla hanketta esiteltiinkin 20th Century Foxin kansainvälisen levitysosaston johtajalle helmikuussa 1988. Vastaanotto oli innostunutta. Vaikka rahoituskuvio oli yhä epäselvä, elokuvalle kaavailtiin jo ohjaajaa ja pääosanesittäjää.

Mäkelät esittivät rahoituksensa ehdoksi, että pääosaan (alkuperäisversion Mirjami Kuosmasen rooliin) tulisi Isabella Rossellini. Tämä idea ei miellyttänyt Erik Blombergia, joka omisti yhä oikeudet käsikirjoitukseen ja joka olisi halunnut pääosaan Nastassja Kinskin. Mäkelöiden kanta voitti ja Rossellini ilmaisi kiinnostuksensa roolitarjousta kohtaan. Miespääosaan (Kalervo Nissilän rooliin) haaveiltiin Richard Gereä. Seuraavaksi haarukoitiin sitten sopivaa ohjaajaa.

Ohjaajiksi eri vaiheissa kaavailtujen nimien lista on huikeaa luettavaa: Peter Weir, Terrence Malick, John Boorman, Nicholas Roeg, Andrei Konchalowski, Jean-Jacques Annaud, Hector Babenco, Paul Morrissey, Milos Forman, David Lynch ‒ ja Akira Kurosawa! Siinä on melkoinen kattaus elokuvahistoriaa. Osa näistä (mm. Malick) oli toki vain nimiä paperilla, mutta osa oli saanut käsikirjoituksen luettavakseen (ainakin Weir, Konchalowski ja Boorman), hankkeesta kuitenkaan innostumatta.

Ken Russellin Valkoinen Peura

Isabella Rossellinin mukanaolo nosti ohjaajakeskusteluihin yhdeksi vaihtoehdoksi David Lynchin. Olihan Rossellinin vangitseva roolisuoritus Lynchin elokuvassa Blue Velvet – ja sinisempi oli yö (Blue Velvet, 1986) vielä tuoreessa muistissa, ja Rossellini oli tuolloin Lynchin naisystävä. Neuvottelut Lynchin kanssa kaatuivat kuitenkin rahaan.

Voimme siis vain kuvitella Lynchin filmografian, jossa elokuvien Blue Velvet – ja sinisempi oli yö ja Villi sydän (Wild at Hart, 1990) välissä olisi Suomessa kuvattu, Rossellinin ja Geren tähdittämä Valkoinen peura. Kuvitelmista on tosin pitkä matka todellisuuteen. Valkoista peuraa ei ole mainittu Lynchin toteutumattomien elokuvien listoilla, joten kyse on ollut vain alustavista tunnusteluista.

Mäkelöiden ja Ketolan ohjaajametsästys tuotti silti lopulta erinomaisen kiinnostavaa tulosta. Kulttimainetta nauttinut brittiohjaaja Ken Russell, jonka persoonalliseen tuotantoon kuului niin rock-oopperoita (Tommy, 1975) kuin tieteiskauhua (Muutostiloja, 1980), vieraili syksyllä 1988 Helsingissä Rakkautta ja anarkiaa -festivaalilla. Russellin kanssa samaan ravintolaan sattunut Jussi Mäkelä keksi ehdottaa tälle Valkoisen peuran ohjaamista.

Käsikirjoituksen luettuaan Russell oli aidosti kiinnostunut hankkeesta ja suostui ohjaajaksi. Niinpä National-Filmin toimitusjohtaja Marko Röhr lensi Lontooseen käymään hänen kanssaan neuvotteluja budjetista. Valkoisen peuran kauhufantasian toteuttamisessa Russell olisi epäilemättä ollut mies paikallaan, tai ainakin lopputulos olisi voinut olla varsin eksentrinen. Erik Blomberg ei tosin Russellin ohjaajataidoista ollut vakuuttunut, vaan piti tätä ”karkeiden kauhu- ja vampyyrielokuvien” ohjaajana

Tämäkin jäi vain jossitteluksi, sillä rahoituspohjassa oli yhä ammottavia aukkoja, eikä Ketolan ja Mäkelöiden kiistely provisioistaan edesauttanut asiaa. Lopulta talousvaikeuksiin ajautunut Finnkino vetäytyi hankkeesta vuonna 1990, ja sen myötä kuviosta poistuivat myös Ken Russell ja 20th Century Fox.

Eila Ketola ei luovuttanut, vaan jatkoi rahoituksen hakemista suorastaan pakkomielteenomaisesti yrittäen saada mm. pääomasijoittaja Pentti Kourilta apua. Ketola tarjosi elokuvaa Renny Harlinin ohjattavaksi ja tiedusteli Uma Thurmania pääosaan. Thurman oli suostuvainen, mutta olisi vaatinut palkkioksi miljoona dollaria. Lopulta Erik Blomberg väsyi päättymättömiin tuotantoneuvotteluihin ja ilmoitti, että hänen osaltaan asia oli loppuun käsitelty. Ketola jatkoi tästäkin huolimatta, mutta valmista ei tullut – eikä ole sen jälkeen tullut muiltakaan yrittäjiltä.

Valkoisen Peuran uudelleenfilmatisointi odottaa yhä tekijäänsä.