David Lynch – johdannoksi

Petri Saarikoski petri.saarikoski[a]utu.fi | Päätoimittaja (editor in chief) | Yliopistonlehtori (lecturer, adjunct professor| Digitaalinen kulttuuri, Turun yliopisto (Digital Culture, University of Turku)

Pauliina Tuomi pauliina.tuomi [a] tuni.fi | Toimittaja (editor) | Tutkijatohtori (Post-Doctoral Researcher)| Informaatioteknologian ja viestinnän tiedekunta, Tietotekniikka |Tampereen yliopisto (University of Tampere)

Katriina Heljakka katriina.heljakka [a] utu.fi | Toimittaja (editor) | Tutkijatohtori (Post-Doctoral Researcher)| Digitaalinen kulttuuri, Turun yliopisto (Digital Culture, University of Turku)

See English version below

Every viewer is going to get a different thing. That’s the thing about painting, photography, cinema.
David Lynch

Miten taide määrittelee ihmistä kokemuksen ja luovuuden lähteenä? Kysymys nousee väistämättä esiin, kun tarkastelee David Lynchin yli viisikymmentä vuotta kestänyttä taiteilijan uraa. Hänet tunnetaan ehkä parhaiten elokuva- ja televisio-ohjaajana, mutta hänen tuotantonsa ulottuu hyvin laajalle kentälle ulottuen aina kuvataiteista verkkojulkaisuihin. Jotkut ovat kutsuneet häntä alansa ”renessanssimieheksi”, jolla viitataan taiteilijan tuotannon monipuolisuuteen ja laajaan sivistykseen. Kysymys on kuitenkin yleistyksestä ja lokeroinnista, sillä huomion keskipisteeseen pitäisi aina nostaa myös luovan ammattilaisen henkilöhistoria ja asema ihmisenä.

WiderScreenin teemanumero ”David Lynch” (1–2/2021) avaa tätä kysymystä ja tarjoaa uusia näkökulmia David Lynchin elämään ja tuotantoon, mutta korostaa samalla nyt nähtävien avauksien hetkellisyyttä ja katoavuutta. Ne kertovat myös meistä katsojina, kuluttajina ja ihmisinä. Tulkinnat kertovat tarinaa meidän omakohtaisista ja ainutkertaisista kokemuksistamme Lynchin taiteen parissa. Eri tarkastelutavoissa on huomioitava ettei ”oikeaa” tai ”väärää” tulkintaa ole olemassa, ne ovat pitkälti yksilöllisiä ja ainutkertaisia.

David Lynch kasvoi ja oppi taiteilijaksi Yhdysvalloissa 1950- ja 1960-luvulla, jolloin maassa elettiin valtavien yhteiskunnallisten ja kulttuuristen murrosten aikaa. Lapsuuden ja nuoruuden aikaiset kokemukset näkyvät ja tuntuvat Lynchin taiteessa myös seuraavilla vuosikymmenillä. Hän toi esille – osittain nostalgisellakin tasolla – ”pitkän 1950-luvun” synnyttäneen henkisen ilmaston, joka idyllisyydestään huolimatta piti sisällään merkittäviä ristiriitoja. Pikkukaupunkien kulissien takana väijyi painajaismainen pimeys, joka hiipi herkästi esiin kolojen ja halkeamien kautta. Tästä kaksijakoisesta henkisestä maisemasta Lynch ammensi monia tärkeimpiä ideoitaan jatkotyöstöä varten, ja laajensi niitä suurkaupunkien rapistuneisiin miljöihin. Ränsistyneestä Philadelphiasta kasvoi yhtä lailla hänen henkinen kotinsa, kun taiteilija kaivoi yöretkillään slummien roskakoreista tarvikkeita ensimmäiseen kokopitkään elokuvaan. Vuonna 1977 ensi-iltansa saanut Eraserhead on edelleen tuon kehitysvaiheen huipentuma ja kunnianhimoinen kokeilu, joka toimi kasvualustana tulevalle.

Debyyttielokuvan monimutkaiset vaiheet kertovat myös Lynchin suhteesta taiteessa käytettävään tekniikkaan. Chris Rodneyn haastatteluihin perustuvassa omaelämäkerrassa Lynch on Lynch, jonka ensimmäinen englanninkielinen painos julkaistiin vuonna 1997, hän avaa taiteen luomisen käytännönhakuisuutta. Lukijan on melko helppo huomata, miten roskisten penkomisen rinnalla päästään mutkattomasti teknisiin kokeiluihin kameran ja filmin parissa, jolloin loppupäässä odottivat uudet, verkkotekniikkaan perustuvat tuotantotavat. Hänelle taiteessa kaikki elementit olivat tärkeitä, ne olivat vain saatava toimimaan saumattomasti keskenään. Tekniikalla oli näin ensisijaisesti välinearvoa, mutta jos kokeilut toimivat, hän otti uudet sovellukset mutkattomasti käyttöön.

Goottilainen saippuasarja Twin Peaks (1990–1991, 2017) yhdistetään yleensä kaikkein vahvimmin David Lynchiin, mikä on tietenkin näkynyt kaupallisen menestyksen ohella myös sen synnyttämässä arvovaltaisessa fanikulttuurissa ja laajassa tutkimuksellisessa kiinnostuksessa. Kiistattomasti TP edustaa hänen tuotantonsa yhtä huippua, ja sen kulttuuriperintö televisiosarjojen historiassa on valtaisa, mutta usein unohtuu, millaiseen henkilöhistorialliseen kontekstiin sarja asettuu, ja miten Lynch kehitti siinä käsiteltyjä teemoja eteenpäin. Kaupallisuuden osalta David Lynch on tavallaan ollut aina väliinputoaja, sillä muutamia suurmenestyksiä lukuun ottamatta monet hänet projekteistaan ovat olleet taloudellisesti tappiollisia tai jääneet melko vähäiselle huomiolle. Tästä huolimatta kymmenet muut tuotannot pystytään helposti yhdistämään myös kaupallisiin huippuhetkiin, ja osoittamaan miten ne pitävät sisällään samoja eri näkökulmista toteutettuja visioita, joita Twin Peaksissa nähtiin.

On ymmärrettävää, että suuri osa teemanumerossa julkaistuista kirjoituksista käsittelevät laajasti tätä kulttisuosioon noussutta ja alallaan hyvin innovatiivista televisiosarjaa. Teemanumero alkaa kokonaisuutena, joka pitää sisällään Twin Peaksin taide-universumiin kytkeytyviä poikkitieteellisiä kirjoituksia.

Sarjan aloittaa Francisco B. Trenton artikkeli Twin Peaksin kolmannessa tuotantokaudessa nähtävän Dougie-hahmon analyysistä neurodiversiteetin käsitteen kautta. Dougie oli nähtävissä tavallaan antiteesinä ja kaksoisolentona Twin Peaksin alkuperäiselle sankariagentti Dale Cooperille, jolle rakentunutta maskuliinisuuden tematiikka käsitellään Karla Loncarin kirjoittamassa laajassa esseessä. Alesha Serada vei puolestaan tarkastelua pelitutkimuksen puolelle, kun tarkasteluun nostetaan Kentucky Route Zero -pelin ja Twin Peaksin väliset monimediaaliset yhteydet.

Twin Peaksin fanikulttuurin eri puolet nousevat esiin kolmessa julkaisussa. Katriina Heljakka käsittelee omien taideprojektien kautta Twin Peaksin tuotannollisia aspekteja sekä omaa, subjektiivista leikki-suhdettaan televisiosarjaan. Faniuden kulttuurimatkailullista puolta valottaa Pauliina Tuomen omaelämäkerrallisiin havaintoihin pohjautuva matkakertomus televisiosarjan kuvauspaikoille. Sarjan päättävä Samantha Martinez Ziegler puolestaan tekee esseessään retrospektiivisen katsauksen Twin Peaks -faniuden ilmentymiin verkkofoorumeilla.

Teemanumeron seuraava osa koostuu sarjasta tapaustutkimuksia, joista ensimmäinen on Petri Saarikosken kirjoittama, sisällönanalyysiin perustuva artikkeli Lynchin mestariteoksiin lukeutuvasta Mulholland Drive -elokuvasta (2001). Fátima Chinita puolestaan nostaa tutkimuksessaan keskiöön lähes kuriositeetiksi jääneen Industrial Symphony No. 1 -teatterikappaleen (1990), joka jälleen kerran on osoitus Lynchin taiteen yllättävistä ja intermediaalisista suhteista. Chinitan artikkeli myös alleviivaa kuinka ensiarvoisen tärkeässä roolissa musiikki – ja yleensä äänimaisema – on ollut Lynchin tuotannossa. Samasta aiheesta jatkaa Rami Mähkä katsauksessaan, jossa aihetta lähestytään tarkastelemalla sitä laajemmin ”1950-lukulaisuuden” teeman kautta.

Numeroon on kerätty myös kolme Lynch-teemaan sopivaa kirja-arviota. Tuomo Marttila nostaa esille David Lynchin yhdessä journalisti Kristine McKennanin kanssa kirjoittaman, elämäkertaa ja muistelmateosta yhdistävän kirjan Tilaa unelmoida (2018). Pasi Heininen tarkastelee Scott Frostin teosta Twin Peaks: Dale Cooperin omaelämäkerta, joka on esimerkki välittömästi Twin Peaksin ilmestymisen jälkeen julkaistuista kirjallisista oheistuotteista. Viimeisenä mukaan on saatu Kimmo Ahosen kirja-arvio Niko Jutilan teoksesta Poikki! – Toteutumattomat kotimaiset elokuvat (2020). David Lynch esiintyy teoksessa lähinnä yllättävänä sivujuonteena, sillä 1980-luvun lopulla häntä kaavailtiin ohjaajaksi Valkoisen peuran uudelleenfilmatisointiin, joka projektina kuitenkin kaatui rahoitusvaikeuksiin. On kutkuttavaa ajatella mitä olisi tapahtunut, jos osittain suomalaista sukujuurta oleva David Lynch olisi ohjannut Blue Velvetin ja Twin Peaksin välissä mahdollisesti surrealistisen version Lapin maisemiin sijoittuvasta suomalaisesta 1950-luvun kauhuelokuvaklassikosta.

Nyt julkaistava teemanumero on ollut sopivasti luonteeltaan ”lynchmäinen”. Vaikeaan ja kansainvälisesti runsaasti tutkittuun aiheeseen valikoituneet kirjoitukset edustivat lopulta vain osaa laajasta taiteellisesta ja tutkimuksellisesta kiinnostuksesta teemanumeroa kohtaan. Pandemian riivaaman – ja yhä jatkuvan – globaalin kriisin aikana syntynyt lopputulos oli joka tapauksessa toimituksellisena kokemuksena kuin hyppäys koneen surinan ja höyryn pihinän täyttämille pimeille sivukujille. Toimitusprosessin vaiheista kertoo myös osittain numeron loppuun lisätty päätoimittajan katsaus joulukuulta 2020. Näin kesän kynnyksellä julkaistu teemanumero tuo kuitenkin lohdullisesti esiin David Lynchin taiteen perusajatuksen: kaikki taide on aina avoin uusille tulkinnoille. Tulkinnat eivät ole välttämättä kestäviä, mutta ne ovat silti ajankohtaisia ja yksilölle merkityksellisiä. Taiteilijan rooli on johdatella meitä, avata polkuja eteemme, jota pitkin pystymme löytämään samalla palasen myös omasta itsestämme. Näin avautuvien arvoitusten ääressä me pystymme turvallisesti kertomaan meitä piinaavista painajaisista ja löytämään myös niiden takana piilevää uskomatonta kauneutta.

Nyt eteenne avautuva teemanumero on myös yksi ensimmäisistä akateemisista Suomessa toimitetuista David Lynch -erikoisnumeroista. Kunnia kuuluu niille, jotka ovat sen ansainneet. Kiitämme toimituskunnan puolesta kirjoittajia, referee-arvioitsijoita ja tekstien kommentoijia arvokkaasta työstä! Toivotamme antoisia lukuhetkiä poikkitieteellisen ja kansainvälisen Lynch-paketin ääressä!

Porin yliopistokeskuksessa 31.5.2021

__________________

David Lynch – Editorial

How does art define the human as a source of experience and art? This question arises when one considers the long artistic career of David Lynch. During the past 50 years, Lynch has been best known for his work as a director of films and television shows, but his works comprehend a wide range from visual arts to online publications as well. Some have called him as a ”renaissance man”, referring to the diversity of his contribution on the field. Therefore, attention should also be directed to his multifaceted personal history.

This special issue, simply titled “David Lynch” (1–2/2021) aims to open up new perspectives on the life and works of Lynch. At the same time, it highlights the momentariness and ephemerality of these openings by shedding light on audiences, consumers, and human beings. The interpretations of Lynch’s work tell the story about our personal and unique experiences with Lynch’s creations. It is important to note that there is no right or wrong way as interpretations are highly individual.

David Lynch grew up and was educated as an artist in the 1950s and 1960s, during the times when major societal and cultural changes took place in the U.S. What Lynch experienced as a child and in his youth can be seen and felt through his art during the following decades. He adduced the mental climate of the 1950s in his works – partly through nostalgy – which regardless of its idyll, was an era of significant complexities. What lurked behind the sceneries of small townscapes was a nightmarish darkness that creeped easily out of its holes and cracks. From this mental landscape, Lynch drew many of his most important ideas to process them further, and incorporated them to the deteriorated milieus of large cities. The decayed surroundings of Philadelphia became a spiritual home for him, as the artist dug supplies for his first full-length film from the waste bins of the slums in the dark of the night. Eraserhead, which premiered in 1977, still represents a culmination point in Lynch’s artistic development, and functioned as a seedbed for what was about to come.

The many-sided phases of the film debut tells about the relationship of Lynch’s art with the technology used. In the autobiography Lynch on Lynch based on Chris Rodney’s interviews, which was first published in 1997, Lynch opens the pragmatic aspect of hiss artistic creation. It is quite easy for a reader to note how the artist effortlessly proceeded from rummaging waste bins to the experiments with cameras and film, and in the end, discovered the possibilities of web-based production. For Lynch, all elements of the art are important, they just need to be seamlessly fitted to each other. In this way, technology had instrumental value for him, but if the experiments worked, Lynch started to use it ingeniously.

In addition to films, the gothic soap opera Twin Peaks (1990–1991, 2017) can be seen as one of the most remarkable works of Lynch. Alongside the commercial success, the influence of the television series is perceivable in the notable productions of fan cultures and the substantial academic interest. TP undoubtedly represents one of the highlights in Lynch’s oeuvre and its cultural heritage in the history of television is vast. Nevertheless, it is often forgotten how the series can be contextualized with Lynch’s personal history, and how he developed its themes further. Despite some commercial successes, many of his projects have been unprofitable, or received little attention. However, a great number of other productions can also be linked with commercial culmination points, and it is possible to see how they advance the visionary themes developed in Twin Peaks.

It is understandable that many of the writings of this special issue concern this cultish and innovative television series. The special issue begins with multidisciplinary texts elaborating the artistic universe that Twin Peaks represents. The first article of Francesco B. Trento, focuses on the character Dougie from the third season of the series, Twin Peaks: The Return. Trento’s analysis is based on theories of neurodiversity. In the article, Dougie is perceived as an antithesis and doppelgänger of the heroic agent Dale Cooper. Cooper’s constructed masculinity is also the focus of the extended essay written by Karla Loncar. Alesha Serada intertwines her analysis of Twin Peaks with game studies by focusing on the multimodal connections between the game Kentucky Road Zero and the television series.

Aspects of fan cultures are brought up in the three following publications. Through her own artistic projects, Katriina Heljakka elaborates the productive dimensions of fan activities and her own, subjective and playful relationship to Twin Peaks. Pauliina Tuomi highlights practices of fan culture and tourism as part of her personal travel story, which took her to the actual filming locations of Twin Peaks. This part concludes with the essay written by Samantha Martinez Ziegler, who makes a retrospective analysis of web forums and online manifestations of Twin Peaks fandom.

The following part of the special issue consists of a series of case studies. The first, acting as a content analysis and historical article, written by Petri Saarikoski, focusing on the production of one of Lynch’s masterpieces—the film Mulholland Drive (2001). In the following article, Fátima Chinita centers the attention on Industrial Symphony No. 1 – a theatrical production from 1990, which evidences the surprising intermedial relationships in the art of David Lynch. Chinita’s article further stresses the important role of music—and more broadly, soundscapes—composed for Lynch’s productions. In his review article, Rami Mähkä continues this theme by concentrating on the influence of the 1950s era for Lynch’s work.

The special issue also includes three book reviews. Tuomo Marttila brings up the autobiography and memoir written by Lynch and journalist Kristine McKennan, Room to Dream (in Finnish, Tilaa unelmoida, 2018). Pasi Heininen scrutinizes The Autobiography of F.B.I. Special Agent Dale Cooper: My Life, My Tapes by Scott Frost, which is an example of paratexts published right after the broadcasting of Twin Peaks. The last one is Kimmo Ahonen’s review of Niko Jutila’s Finnish book Poikki! – Toteutumattomat kotimaiset elokuvat (2020) (a history of unfinished Finnish film projects). David Lynch appears, in relation to this work, as a surprising wild card, as he was considered to be the director of the remake of Valkoinen peura (The White Reindeer, 1952). This project was canceled due to lack of funding. It is fascinating to think what would have happened, if David Lynch would have directed a surreal remake of this horror cult classic between Blue Velvet and Twin Peaks. In any case, for Finnish the audience this remake would have meant something special, because some of his ancestors were immigrants from Finland.

This special issue is aptly ”lynchian” in its nature. The chosen writings of the already broadly researched topic only represented some aspects of the artistic and academic interest towards the special issue. The outcome achieved during the global—and still ongoing—pandemic was for the editors like a leap into the dark alleys filled with sounds of whirring and sputtering of steam. These moods were reflected in an essay written by the editor in chief (published in December 2020). As we approach the beginning of the summer, this special issue brings us a comforting message that is also related to David Lynch’s work: all art is always open to new interpretations. These interpretations may not be durable, but they can be meaningful for the one making them. We can think similarly about the experiences and emotions in reference to Lynch’s oeuvre. The artist’s role is to guide us, to open paths in front of us and let us find new perspectives on ourselves. Mysteries that are unraveled in this way, enable us to tell others about the nightmares that haunt us and to find unbelievable beauty behind them.

The special issue is one of the first academic special issues on David Lynch published in Finland. Honor belongs to those who deserve it. On behalf of the editorial board, we would like to thank the contributors, reviewers and commentators for your valuable work! We wish our readers a pleasant unwrapping of experiences with this multidisciplinary and international Lynch package.

At University Consortium of Pori 31.5.2021

Pääkuva / front page image: Johanna Lehtinen (2021)