Avainsana: pääkirjoitus

Kategoriat
1-2/2026 WiderScreen 29

Musiikkifestivaalit – Johdannoksi

Tommi Iivonen | ttiivo [a] utu.fi | toimittaja | Kulttuuriperinnön tutkimuksen väitöskirjatutkija | Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelma | Turun yliopisto

Anna Peltomäki | ankpel [a] utu.fi | toimittaja | Kulttuuriperinnön tutkimuksen väitöskirjatutkija | Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelma | Turun yliopisto

Petri Saarikoski | petsaari [a] utu.fi | päätoimittaja | yliopistonlehtori | Digitaalinen kulttuuri, Turun yliopisto

WiderScreen 29 (1 –2) 2026: Pääkirjoitus

See English version below

WiderScreenin erikoisnumero “Musiikkifestivaalit – historian, identiteetin ja kaupallisuuden kohtauspisteessä” on toteutettu osana Turun yliopiston tutkimushanketta Pori Jazz – Tekijät, paikat ja perintö. Hankkeen päärahoittaja on Suomen Kulttuurirahaston Satakunnan rahasto, joka myönsi sille kärkihankerahoituksen vuonna 2024.

Tutkimushankkeen pohja luotiin keväällä 2023, jolloin joukko tutkijoita Turun yliopiston Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmasta (DMKT) tapasi Pori Jazz 66 ry:n edustajia. Pori Jazz 66 ry on Pori Jazz -musiikkifestivaalin perustajayhdistys ja tapahtuman pitkäaikainen järjestäjä. Tapaamisen aiheena oli yhdistyksen Satakunnan Museolle luovuttama valokuvakokoelma ja sen tutkimuksellinen käyttö. Seuraavan runsaan vuoden sisällä tahojen välistä yhteistyötä tiivistettiin, ja hankkeen tutkimukselliseen keskiöön tuli Pori Jazzin historian ja kulttuuriperinnön tarkastelu. 

Yhteistyön edetessä erityisen huomion kohteeksi alkoi nousta Pori Jazz 66 ry:n kartuttama arkistokokoelma. Kyseessä on viidenkymmenen vuoden aikana kerrytetty ainutlaatuinen aineistokokonaisuus, joka sisältää esineitä, asiakirjoja, lehtileikekansioita, sopimuksia sekä valokuva- ja filmiaineistoja. Yhdessä nämä moninaiset musiikilliset jäljet dokumentoivat paitsi Pori Jazzin mennyttä toimintaa myös laajemmin jazz- ja populaarimusiikin menneisyyttä Suomessa ja kansainvälisesti.

Yhteistyö arkistokokoelman ympärillä pääsi vauhtiin keväällä 2024, kun DMKT toteutti sen aineistoihin keskittyvän aineopintojen arkistokurssin. Kurssin osana tutkinto-ohjelman opiskelijat suunnittelivat näyttelyn ”Pori Jazz – arkistojen kätköistä”, joka oli esillä Porin kaupunginkirjastossa. Syksyllä 2025 Pori Jazz 66 ry luovutti tutkinto-ohjelman käyttöön lehtileikeaineistonsa. Mittava lehtileikekokoelma kattaa vuodet 1965–2016, yhteensä 210 kansiota. Kokonaisuus on palvellut pääasiallisena aineistona useissa tämän erikoisnumeron tutkimusjulkaisuissa. 

Työ Pori Jazzin arkiston parissa osuu erittäin ajankohtaiseen hetkeen siksi, että tutkimuskeskustelu musiikkiperinnöstä on viime vuosina ollut vilkasta. Esimerkkeinä lisääntyvästä tutkimuskiinnostuksesta Suomessa mainittakoon WiderScreenin parin vuoden takainen erikoisnumero “Populaarimusiikin kulttuuriperintöä paikantamassa” (1/2023) sekä Elore-journaalin “Musiikkiperintö”-erikoisnumero (2/2025). Viimeksi mainitussa julkaisussa myös tämän erikoisnumeron toimittajiin kuuluva Anna Peltomäki pohtii populaarimusiikin kulttuuriperinnön prekaaria, epävakaata luonnetta (Peltomäki 2025). Esimerkkeinä hän käyttää Nokialla ja Seinäjoella sijainneita musiikin näyttelykeskuksia, joiden lakkauttamisen myötä osa keskuksiin paikantuneesta musiikkiperinnöstä katosi. Vastaavia tapauksia löytyy maailmalta useita (ks. Istvandity 2021). 

Tällä hetkellä suurin osa Pori Jazzin arkistokokoelmasta on yhä yhdistyksen hallussa. Arkisto on lisäksi jakautunut useaan eri paikkaan, se on suurelta osin luetteloimatta eikä sille vielä tätä kirjoittaessa ole löytynyt yhteistä tilaa. Tästä huolimatta kokoelman tulevaisuus näyttää edellä kuvattuja esimerkkejä valoisammalta. Alusta asti Pori Jazz 66 ry:n ja tutkimusryhmän välillä on vallinnut yksimielisyys siitä, että yhdistyksen kokoelma tulisi saattaa ammattimaisesti hallinnoidun arkiston huomaan. Lähitulevaisuuden suunnitelmissa onkin, että tutkinto-ohjelman hallussa oleva lehtileikekokoelma siirretään Porin kaupunginarkiston alaisuuteen. Siten aineisto saadaan avattua myös muiden käyttöön. Yhteistä tahtotilaa Pori Jazzin kulttuuriperinnön säilyttämiselle näyttää paikallistasolla löytyvän. 

***

Vaikka käsillä oleva WiderScreenin erikoisnumero on yhteyksissä edellä mainittuun tutkimushankkeeseen ja Pori Jazziin, käsittelee se temaattisesti laajemmin musiikkifestivaaleja. Numero täydentää olemassa olevaa musiikkifestivaalitutkimusta Suomessa ja kansainvälisesti. Pienenä kieli- ja kulttuurialueena Suomeen sijoittuvaa humanistista ja yhteiskuntatieteellistä festivaalitutkimusta on tehty verraten vähän (ks. kuitenkin esim. Heinonen 2012; Välimäki 2015; Haanpää 2017; Kinnunen et al. 2024; Talvisto 2024). Festivaaleja tarkastelevassa tutkimuksessa ovat myös usein korostuneet taloudelliset ja tuotannolliset näkökohdat. Uusille näkökulmille, tapausesimerkeille ja tarkastelutavoille onkin tilausta. Erikoisnumeron kirjoittajat edustavat eri tieteenaloja, ja myös erilaiset lähdeaineistot ja metodit ovat artikkeleissa hyvin edustettuina. Pelkästään DMKT:n haltuun luovutetun Pori Jazzin lehtileikekokoelman pohjalta on julkaisuun valmistunut neljä artikkelia (Iivonen; Mähkä; Peltomäki; Saarikoski). 

Erikoisnumeron vertaisarvioiduissa artikkeleissa musiikkifestivaaleja tarkastellaan muun muassa seuraavista näkökulmista: mediahistoria (Petri Saarikoski), median huolidiskurssi (Anne Holappa), festivaaleista tuotetut kirjalliset historiat (Anna Peltomäki), festivaaleihin liittyvä myytinmuodostus (Tommi Iivonen), tee-se-itse-käytännöt ja ekologinen kestävyys (Dominik Schlienger et al.) sekä kulttuurihistoria ja turvallisuustutkimus (Sasha Mäkilä). Vertaisarvioitujen tekstien lisäksi numero sisältää Stevie Ray Vaughanin Pori Jazzin konserttia koskevan katsausartikkelin (Rami Mähkä), journalistisen esseen festivaalien maantieteestä (Janne Toivonen & Jarmo Karonen) sekä Pori Jazzin pitkäaikaisen tiedottajan Mikko Peltolan haastattelun (Kimmo Ahonen).

Toimituskunnan puolesta toivomme, että erikoisnumero tarjoaa alan tutkijoille mielenkiintoista ja uusia näkökulmia avaavaa luettavaa. Numero antaa myös suurelle yleisölle helposti luettavan kokonaisuuden Pori Jazzista ja ajankohtaisesta musiikkifestivaalitutkimuksesta.

Välitämme jälleen kerran suuret ja lämpimät kiitokset tekstien vertaisarvioitsijoille, jotka ovat tehneet pyyteetöntä työtä avoimen ja vapaan tutkimuksen hyväksi!

Porissa ja Ulvilassa 29.6.2026

Tommi

Anna

Petri


Numeron pääkuva: Tommi Iivonen, rajaus & kuvankäsittely: Petri Saarikoski. Kuvan pohjana on ”Pori Jazz – arkistojen kätköistä” -näyttelyn juliste.

Music Festivals – An Introduction

Tommi Iivonen | ttiivo [a] utu.fi | editor | doctoral researcher in Cultural Heritage Studies | Degree Programme in Digital Culture, Landscape and Cultural Heritage | University of Turku

Anna Peltomäki | ankpel [a] utu.fi | editor | doctoral researcher in Cultural Heritage Studies | Degree Programme in Digital Culture, Landscape and Cultural Heritage | University of Turku

Petri Saarikoski | petsaari [a] utu.fi | editor-in-chief | senior lecturer | Digital Culture, University of Turku

WiderScreen 29 (1–2) 2026: Editorial

The WiderScreen special issue “Music Festivals – At the Intersection of History, Identity and Commercialisation” forms part of the University of Turku research project Pori Jazz – Creators, Places and Heritage. The project’s principal funder is the Satakunta Regional Fund of the Finnish Cultural Foundation, which awarded flagship project funding in 2024.

The groundwork for the research project was laid in spring 2023, when a group of researchers from the Degree Programme in Digital Culture, Landscape and Cultural Heritage (hereinafter ’the degree programme’) at the University of Turku met representatives of the Pori Jazz 66 association. Pori Jazz 66 is the founding organisation of Pori Jazz (1966–), a yearly music festival held in the city of Pori, Finland, and one of the longest running jazz festivals in Europe. The meeting focused on a photographic collection donated by the association to the Satakunta Museum in Pori and its potential for research use. Over the following year, cooperation between the parties deepened, and the project’s research focus came to centre on the festival’s history and cultural heritage.

As the collaboration progressed, attention shifted to the festival association’s archival collection. This is a unique body of material compiled over fifty years, comprising objects, documents, press cutting files, contracts, and photographic and film material. Together, these diverse musical traces document not only the past activities of Pori Jazz but also, more broadly, the history of jazz and popular music in Finland and internationally.

Work surrounding the archive collection gained momentum in spring 2024, when the degree programme organised an intermediate-level archive course centred on the materials. As part of the course, students in the degree programme designed the exhibition, which was displayed at the Pori City Library. In autumn 2025, Pori Jazz 66 association transferred its press clipping materials to the degree programme. This extensive collection covers the years 1965–2016 and comprises a total of 210 folders. The collection has served as the primary source material for several of the research articles included in this special issue.

Work on the Pori Jazz archive is taking place at a particularly timely moment, as scholarly discussion on music heritage has expanded in recent years. Examples of growing research interest in Finland include WiderScreen’s special issue “Locating Popular Music Heritages” (1/2023), as well as the journal Elore’s special issue “Music Heritage” (2/2025). In the latter publication, Anna Peltomäki—also one of the editors of this issue—examines the precarious and unstable nature of popular music heritage (Peltomäki 2025). Her examples include music exhibition centres in Nokia and Seinäjoki, Finland, where closures led to the loss of some of the music heritage associated with these sites. Similar cases can be found internationally (see Istvandity 2021).

At present, the majority of the Pori Jazz archival collection remains in the possession of the association. The archive is also dispersed across several locations, is largely uncatalogued, and at the time of writing has not yet been allocated a permanent space. Despite this, the future of the collection appears more promising than those of the examples described above. From the outset, there has been a shared understanding between the Pori Jazz association and the research group that the collection should be placed within a professionally managed archive. Plans for the near future include transferring the press collection currently held by the degree programme to the Pori City Archives, thereby making the material accessible to a wider range of users. At the local level, there appears to be a strong shared commitment to the preservation of Pori Jazz’s heritage.

***

Although this WiderScreen special issue is connected to the above-mentioned research project and to Pori Jazz, it addresses music festivals more broadly as a theme. The issue contributes to existing research on music festivals in Finland and internationally. As a relatively small linguistic and cultural area, comparatively little humanities and social science research has appeared on Finnish music festivals (see, however, for example Heinonen 2012; Välimäki 2015; Haanpää 2017; Kinnunen et al. 2024; Talvisto 2024). Studies of festivals have also often emphasised economic and production-related perspectives. There is therefore a clear need for new viewpoints, case studies and analytical approaches. The authors in this special issue represent a range of disciplines, and a variety of source materials and methods are well represented in the articles. On the basis of the Pori Jazz press collection alone four articles have been produced for this publication (Iivonen; Mähkä; Peltomäki; Saarikoski).

The peer-reviewed articles in this issue examine music festivals from a variety of perspectives, including media history (Petri Saarikoski), media concern discourse (Anne Holappa), written histories (Anna Peltomäki), myth-making (Tommi Iivonen), do-it-yourself practices and ecological sustainability (Dominik Schlienger et al.), and cultural history and security studies (Sasha Mäkilä). In addition to the peer-reviewed articles, the issue includes a review article on Stevie Ray Vaughan’s Pori Jazz concert (Rami Mähkä), a journalistic essay on the geography of festivals (Janne Toivonen & Jarmo Karonen), and an interview with Mikko Peltola, long-time press officer for Pori Jazz (Kimmo Ahonen).

On behalf of the editorial team, we hope that this special issue offers researchers in the field engaging reading and opens up new perspectives. Furthermore, the issue provides the general public with an accessible overview of Pori Jazz and contemporary research on music festivals.

Once again, we extend our warmest thanks to the peer reviewers of the texts, who have carried out valuable and selfless work in support of open and free research.

Pori and Ulvila, 29 June 2026
Tommi
Anna
Petri


Cover image: Tommi Iivonen; cropping and image processing: Petri Saarikoski. The image is based on the poster for the exhibition “Pori Jazz – From the Hidden Corners of the Archives.”

Lähteet / References

Haanpää, Minni. 2017. Event co-creation as choreography: Autoethnographic study on event volunteer knowing. Väitöskirja. Lapin yliopiston julkaisuja. Lapin yliopisto, Acta Universitatis Lapponiensis 358. Rovaniemi: Lapin yliopisto. 

Heinonen, Yrjö. 2012. ”Seinäjoki tanssii ja soi: kaupunkitilan festivalisoituminen tangomarkkinoiden aikana”. Teoksessa Antti-Ville Kärjä & Kaj Åberg (toim.) Tango Suomessa. Jyväskylän yliopisto: Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja, 108, 180–217. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-5061-3

Istvandity, Lauren. 2021. “How does music heritage get lost? Examining cultural heritage loss in community and authorised music archives”. International Journal of Heritage Studies 27 (4), 331–343. https://doi.org/10.1080/13527258.2020.1795904

Kinnunen, Maarit, Juha Koivisto & Antti Honkanen. 2024. “Musiikkifestivaalit murrosvaiheessa”. Teoksessa Tuomas Auvinen ja Tiina Käpylä (toim.) Musiikkiteollisuus: Kentät, rakenteet ja toimijat. Helsinki: Musiikkiarkisto, 94–121.

Talvisto, Maiju. 2024. “Festivaalituotanto on tiimityön taidonnäyte”. Teoksessa Tuomas Auvinen & Tiina Käpylä (toim.) Musiikkiteollisuus: Kentät, rakenteet ja toimijat. Helsinki: Musiikkiarkisto, 75–93.

Peltomäki, Anna. 2025. ”Suljettujen musiikkikeskusten jäljillä: Populaarimusiikin kulttuuriperinnön prekaarisuus ja itsenäiset instituutiot”. Musiikkiperintö. Elore 32 (2), 50–72. https://journal.fi/elore/article/view/160898

Seye, Elina, Outi Valo & Antti-Ville Villén (toim.) 2025. “Musiikkiperintö”. Elore 32 (2). https://journal.fi/elore/issue/view/13186

Välimäki, Susanna. 2015. ”Musiikkifestivaali yhteiskunnallisena keskusteluna: Tapaustutkimus vuoden 2015 Meidän Festivaalista”. Musiikki 46 (2–3), 37–63. https://musiikki.journal.fi/article/view/97147

Kategoriat
1-2/2025 WiderScreen 28

Mediakulttuurin pimeä puoli – Johdannoksi

Pauliina Tuomi | sptuom [a] utu.fi | Toimittaja | tutkijatohtori | Digitaalinen kulttuuri, Turun yliopisto | pauliina.tuomi [a] tuni.fi | Tampereen yliopisto

Jenna Peltonen | jehelin [a] utu.fi | Toimittaja | väitöskirjatutkija | Digitaalinen kulttuuri, Turun yliopisto

Petri Saarikoski | petsaari [a] utu.fi | Päätoimittaja | yliopistonlehtori | Digitaalinen kulttuuri, Turun yliopisto

WiderScreen 28 (1 –2) 2025: Popcornit esiin!
– viihteellistyvän mediayhteiskunnan haasteet

Pääkirjoitus

See English version below

”Algoritmiohjautuvat digialustat eivät tarjoa sitä, mikä on tärkeää, vaan sitä, mitä luetaan ja jaetaan eniten. Hakukoneet näyttävät maksettua sisältöä, ja oma uutissyöte on täynnä kuonaa”.
(Koivunen, Suomen Kuvalehti 2024)

Näillä ajatuksilla pitkän linjan mediatutkija Anu Koivunen luonnehti Suomen Kuvalehdessä julkaistussa kannanotossaan mediakulttuurin nykytilaa. Rajanvetoa faktan ja fiktion sekoittumisesta käydään jatkuvasti täsmätiedon korvaantuessa affektiivisuudella, spekulaatioilla, dramatisoinnilla ja tarinankerronnallisuudella. Tiedon ja kriittisen ajattelun rinnalle nousee yhä useammin helposti lähestyttävää, tunteisiin vetoavaa viihdesisältöä ja toisinaan viihdekulttuuri syytää ulos myös suoranaista roskaa. Valtavan tarjonnan keskellä kuluttajan on nähtävä vaivaa, jos hän haluaa hakeutua merkityksellisten ja tärkeiden sisältöjen äärelle. Viihde- ja asiasisällöt eivät kuitenkaan sulje toisiaan pois vaan ne toimivat myös jatkuvassa vuorovaikutuksessa.

Nyt julkaistava WiderScreenin erikoisnumero ”Popcornit esiin! – viihteellistyvän mediayhteiskunnan haasteet” pureutuu tähän teemaan. Kriittisistä lähtökohdista ponnistaen tutkijat tarjoavat erilaisia näkökulmia nykyisen mediakulttuurin viihteellistymisen lainalaisuuksiin huomioiden ilmiön kahtiajakoisuuden – niin sen ongelmallisuuden kuin positiivisen myötävaikutuksen mahdollisuudet. Erikoisnumero esittää laajan kysymyksen: miten viihteellistyminen asettui osaksi mediakenttää? Julkaisu on samalla itsenäisesti toimiva jatko-osa vuonna 2024 julkaistulle ”Historian viihteellistäminen” -erikoisnumerolle, johon tutustumista suosittelemme lämpimästi.

Julkaisu on osa Turun yliopiston digitaalisen kulttuurin koordinoimaa ”Synkkä leikki – mediakriittisyys viihteellistyvässä yhteiskunnassa” -hanketta (2022–), johon numeron toimittajat ovat osallistuneet tutkijoina. Hanke on Suomen Kulttuurirahaston Satakunta-rahaston rahoittama ja se käynnistettiin UCPorin tutkimuksen johtoryhmän myöntämän siemenrahan turvin. Edustamamme hankkeen näkökulmasta olemme kiinnittäneet erityistä huomiota mediakulttuuriin synkkiin puoliin – tutkimusaiheitamme ovat olleet muun muassa true crime -genren faktan ja fiktion hämärtyvät rajat, tosi-tv:n roskakulttuuri, sotien mediarepresentaatiot ja sosiaalisen median kriisikulttuuri. Lähtökohtaisesti meitä on yhdistänyt mediakriittinen lähestymistapa aihepiiriin. Hankkeen tutkijoina ja numeron toimittajina haluammekin aluksi nostaa esille mediahistoriaan nojaavan ajatuksen siitä, miksi tällaisten aiheiden tutkiminen on ylipäätään tärkeää.

Nykyisin voidaan helposti ajatella, että viihde- ja roskakulttuurilla ei ole lainkaan historiaa. Tai jos tällainen asema tunnustetaan, se voidaan ohittaa nopeasti muutamalla sivulauseella. Näin tehtäessä meiltä katoaa kuitenkin ymmärrys kehityksen lainalaisuuksista. Piilotettu ajatus siitä, että historiasta ei voi oppia mitään, on lähtökohtaisesti valheellinen – samaan tapaan kuin toteamus ”faktojen jälkeisestä” todellisuudesta. Ajatus perustuu yksinkertaisesti lyhytnäköisyyteen tai suoranaiseen itsepetokseen.

Nykyisen mediakulttuurin pohja luotiin jo kauan ennen internetin tai sosiaalisen median aikaa. Neil Postman (1985) kiinnitti jo neljäkymmentä vuotta sitten huomiota siihen, miten asiallinen tieto alkoi yhä etenevässä määrin syrjäytyä tunteisiin vetoavan viihteen tieltä. Postmanin sanoin kuluttajat olivat vähitellen ja salakavalasti ”viihdyttämässä itseään hengiltä”. Suurimmaksi syylliseksi Postman esitti aikansa kuningasmediaa, televisiota. Tietoverkkoja ei ollut varsinkaan nykymerkityksessä 1980-luvulla käytössä, ja kulttuurin laajempi digitalisoituminen odotti vielä kaukana tulevaisuudessa. Televisio sen sijaan syyti Yhdysvalloissa viihdettä jo kymmenien kanavien voimalla ja sen taloudellinen vaikutus alkoi näkyä yhä selvemmin myös yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Postman ei ollut suinkaan ensimmäinen tutkija, joka kiinnitti aiheeseen huomiota. Luokkayhteiskunnan rakentumista viihteen varjolla oli tuohon aikaan tutkittu vähintään yli sadan vuoden ajan. Jo antiikin aikana roomalainen satiirikko Juvenalis totesi, miten helposti kansalaisten mielenkiinto saatiin käännettyä vallan väärinkäytöksistä ja yhteiskunnallisista kipukohdista leipään ja sirkushuveihin.

Suomessa viihdekulttuuriin suhtauduttiin vielä 1980-luvulla melko penseästi. Mediaviihde nähtiin nuorisoa turmelevana “roskana”. Angloamerikkalaisen viihdekuluttamisen käytännöt olivat silti pysyvästi luikertelemassa 1980-luvullakin osaksi kotimaista mediamaisemaa. Kaapelitelevision ja videonauhurien läpimurron yhteydessä viihteen kulutus alkoi kasvaa ja laajentua siirryttäessä 1990-luvulle. Viihde toi meille mukavaa vaihtelua ja pöyhi sopivasti Suomen kulttuurielämän nukkavierua pintaa. Televisiohistorian perspektiivistä tarkasteltuna kehitys ei kuitenkaan pysähtynyt vaan nykyisin kuluttajia houkutellaan kanavien äärelle yhä kyseenalaisemmilla keinoilla. Tosi-tv:n suosion kasvu on hämärtänyt moraalirajoja entisestään. Tärkeintä on, että tuotantokoneisto pyörii tehokkaasti ja tuottaa rahaa mediayhtiöille.

Sama kehityskaari tapahtui myös internetin puolella. Kun nettiyhteydet alkoivat yleistyä 1990-luvun loppupuolella ja tästä siirryttiin laajakaistojen ja mobiilialustojen käyttöön 2000-luvulla, ”tiedon valtatien” arkipäiväistyminen otettiin aluksi ilolla vastaan. Uuteen mediateknologiaan kohdistui optimistisia toiveita ja yleistä innokkuutta. Kansalaiset, tutkijat ja yritykset olivat saaneet käsiinsä uuden ja vallankumouksellisen työkalun. Puhuttiin jopa uudenlaisen nettidemokratian ja nettiyhteisöllisyyden syntymisestä. Edes sosiaalisen median läpimurto vuonna 2007 ei aluksi tuntunut rikkovan tätä idealistista näkemystä.

Nämä ajatukset tuntuvat nykyisin kovin lapsellisilta. Mediakulttuuri kyllä digitalisoitui ja muutti perusteellisesti tapojamme kuluttaa, verkostoitua ja kommunikoida, mutta sen rinnalle saatiin myös jotain ihan muuta – hyödyllisten ja elämää helpottavien innovaatioiden lisäksi myös netin pimeä puoli alkoi levitä. Kaikkialle luikerrelleen sosiaalisen median vanavedessä kanavat ovat täyttyneet lieveilmiöistä: salaliittoteoriat, vastakkainasettelut, vihapuhe ja misinformaatio kehittyvät viihteen varjolla ja tuntuvat saavan yhä enemmän jalansijaa yhteiskunnassa. 

Varsinkin netistä vyöryvän viihteen ja roskan historia tuo mieleen käsitteen mediakentän ”paskoontumisesta” (engl. enshittification), johon Anu Koivunen on myös edellä viitannut. Provokatiivisella käsitteellä viitataan usein alustan tai palvelun laadun ja käyttäjäkokemuksen asteittaiseen heikkenemiseen, kun se asettaa voittojen maksimoinnin käyttäjien tarpeiden edelle. Käsitteen lanseerasi alun alkaen kanadalainen toimittaja ja mediavaikuttaja Cory Doctorow marraskuussa 2022, mutta se oli ollut yleisessä käytössä erityisesti nettislangissa jo vuosien ajan. Käsite on viime vuosina hyväksytty käyttöön myös tutkijoiden keskuudessa. 

Paskoontumisella on viitattu esimerkiksi somepalvelujen elinkaareen. Normaalisti palvelu toimii kuten pitääkin noin 7–10 vuotta, tämän jälkeen se alkaa täyttyä roskalla ja menee pilalle. Monet käyttäjät siirtyvät tällöin muihin palveluihin, mutta osa roskan päihdyttämistä käyttäjistä jää paikoilleen. Elon Muskin omaksi leikkikalukseen ostama Twitter (nykyinen X) on tästä hyvä esimerkki. Palveluiden imuroima käyttäjädata on sen sijaan rahan arvoista omaisuutta, ja sitä käytetään yhä laajemmin käyttötarkoituksiin, joista emme ole edes tietoisia. Viihdyttäviä lyhytvideoita selaavat käyttäjät eivät välttämättä huomaa, miten heihin pyritään vaikuttamaan ja millaiseen vääristyneeseen maailmankuvaan sosiaalisen median algoritmit voivat herkästi johdattaa. Monopoliaseman saavuttaneiden palvelujen kuluttajalla ei välttämättä ole paljon vaihtoehtoja, vaan heidän on tyydyttävä roskaantuviin sisältöihin ja käytettävä aikaa niiden suodattamiseen. Esimerkiksi Google AI:n helposti saatavilla olevat hakutulokset ovat täynnä virheitä. ”Internet on rikki” -lause tuli tutuksi jo 2000-luvun alussa, mutta on nykyisin ajankohtaisempi kuin koskaan.

Vuodesta 2022 alkaen tekoälysovellukset ovat edelleen viemässä mediakulttuuriamme kohti seuraavaa, mahdollisesti vielä sekavampaa tilannetta. Tekoälyn generoimat sisällöt synnyttävät ongelmia, joista tietotyöläisten työpaikkojen katoaminen on vain yksi esimerkki. Nykyisin arvioidaan, että 90 % internetin sisällöstä on tekoälybottien generoimaa. Ihmisen ja käyttäjän merkitys tuntuu katoavan ja samaa voidaan sanoa myös lähdekriittisyydestä. Netin sisältöihin ei voi enää luottaa. Deepfake-tekniikan osalta jopa videon ja kuvan lukutaito on isojen haasteiden edessä. Kuluttajat saattavat kilvan kehua palveluun ladattua hienoa kuvaa rantamaisemasta, tajuamatta lainkaan, että kuva on tekoälyn generoima kollaasi. Artikkelien kuvat eivät välttämättä ole enää aitoja vaan kiireisen toimittajan Midjourney-harjoitelmia. Mediassa lukemasi artikkeli ei ole ehkä ihmisen kirjoittama vaan se on tehty promptaamalla. Mahdolliset virheet ja valheet on ehkä huomattu – jos toimittamiseen on jäänyt aikaa. Mutta mitä viihteellisemmästä tekstistä on kysymys, sen selvempää on, että tästäkään kriteeristä ei ole pidetty kiinni.

Kun viihteen ja vakavan rajat hämärtyvät se, että joku on “vain viihdettä”, saattaakin paradoksaalisesti tehdä siitä sitä vakavampaa ja vaikutusvaltaisempaa. Tekoäly ja algoritmit ovat vähitellen asettuneet osaksi kansainvälisten sotien ja konfliktien mediakuvastoja. Joka kontrolloi tekoälyä, kontrolloi myös propagandaa. Jopa tärkeitä yhteiskunnallisia päätöksiä automatisoidaan. Politiikassa faktojen ja yleisen hyödyn periaatteet tuntuvat välillä kadonneen kokonaan ja päätöksiä ei tarvitse enää perustella faktoilla. Vanhan televisioviihteen painoarvoja korostaen jopa suurvaltapolitiikasta voidaan rakentaa mediasirkusta, kuten on nähty Yhdysvaltojen presidentti Donald Trumpin toimintastrategioissa. Haudanvakavien asioiden edessä viihteen nauru kuolee ja alamme todella pohtia, miten tähän tilanteeseen on päädytty ja onko mitään enää tehtävissä.

Pelkkien tuomiopäivän ennusteiden maalailu ei kuitenkaan anna koko kuvaa mediakulttuurin viihteellistymisestä. On tärkeää, että tästä puhutaan kriittisesti, mutta pimeän puolen rinnalla on myös paljon hyvää. Uusin mediateknologia ja sen viihteellistyvät palvelut eivät suinkaan ole yksinomaan meitä haittaavia keksintöjä. Affektiivisten sisältöjen avulla voidaan ja pitääkin muuttaa nykykulttuurimme käytäntöjä. Affektiiviset ja helposti lähestyttävät sisällöt voivat parhaimmillaan tehdä monimutkaisistakin aiheista saavutettavia, tehdä tiedosta helposti pureksittavaa ja herättää kiinnostusta tärkeisiin aiheisiin, jotka jäisivät muuten etäisiksi. Jos koronapandemian kaltainen globaali kriisi ruokki netin salaliittoteorioita, sen rinnalla nähtiin terveysasiantuntijoita jakamassa viihteen varjolla tutkittua tietoa rokotteista ja käsittelemässä niihin liittyviä huolenaiheita somekäyttäjiä saavuttavalla tavalla. Sotien yhteydessä some voi toimia propagandan näyttämönä, mutta samaan aikaa se tarjoaa kansalaisaktivisteille tilaisuuden välittää henkilökohtaisia, jopa mustan huumorin sävyttämiä välähdyksiä konfliktin keskellä elävien ihmisten arjesta. Tällainen kenttätoiminta tuo esiin inhimillisiä näkökulmia, jotka voivat haastaa yksipuolisia tarinoita ja rakentaa solidaarisuutta. 

Kaikki tiivistyy ajatukseen siitä, kuka mediateknologiaa käyttää, mihin tarkoitukseen ja millaisilla motiiveilla palveluntarjoajat ovat liikenteessä – riippumatta siitä onko ilmiöiden temmellyskenttänä netti, tekoäly tai perinteisempi media. Liian usein korostetaan teknologian autuaaksi tekevää vaikutusta ja ollaan kritiikittömästi ryntäämässä kohti tulevaisuutta, ilman että huomaamme sen rinnalla kasvavia ongelmia. Ilmiöitä on kyettävä tarkastelemaan kokonaisvaltaisesti, huomioiden niiden monipuolisuuden. Teknologian historioitsija Melvin Kranzberg lanseeraasi jo 1980-luvulla päätelmän tai ”lain”, jonka mukaan teknologia ei ole koskaan lähtökohtaisesti hyvää tai pahaa, mutta ei myöskään neutraalia. 

Ilmiö on nostanut esiin jatkuvan tarpeen uudesta medialukutaidosta – käsitteestä, joka oli viimeksi muodissa yli kymmenen vuotta sitten. Älä usko kritiikittömästi mitä näet ja koet. Älä antaudu estoitta mediaviihteen virtaan vaan ota kaksi askelta taaksepäin ja esitä kriittisiä kysymyksiä sisältöjen tarkoitusperistä ja motiiveista. Nämä vanhat perusperiaatteet eivät ole vuosien varrella muuttuneet miksikään. Tutkijan roolissa voi antaa lähteiden puhua puolestaan. Analyysin avulla ja media-aineiston pintaa raapimalla me huomaamme, millaisia johtopolkuja niistä avautuu – ja miten käytännössä uusikin media perustuu aina vanhaan. 

Numeron aloittavat puolalaistutkijat Barbara Cyrek ja Maciej Śledź, jotka tarkastelevat vertaisarvioidussa artikkelissaan miten sosiaalisessa mediassa rikosten tekeminen yleisön viihteeksi (engl. crimentertainment) on kasvattanut suosiotaan nykyisessä mediaekosysteemissä. Tutkijat pyrkivät tarjoamaan kattavan määritelmän ilmiöistä ja pohtivat samalla sen taustavaikuttajia sekä seurauksia ja alleviivaavat aiheen jatkotutkimusten tärkeyttä. Seuraavassa vertaisarvioisussa artikkelissa digitaalisen kulttuurin väitöskirjatutkija Jenna Peltonen tarkastelee Gazan sodan TikTok-aktivismia. Hän kohdistaa huomionsa verisen sodan mediakuvaston affektiivisiin ja viestinnällisiin ulottuvuuksiin. Samalla hän pohtii myös eettisiä haasteita, joita tutkijat kohtaavat somejulkaisuja tutkiessaan. Mediahistoriaa ja tietokoneharrastamista tutkinut Petri Saarikoski puolestaan keskittyy vertaisarvioidussa artikkelissaan analysoimaan Suomen tekoälykeskustelun lähihistoriaa tietokoneharrastajien Skrolli-lehden kirjoittelun pohjalta. Tuloksena havaitaan, miten harrastajien tekoälyä koskevan alkuinnostuksen rinnalle alkoi hiipiä pelkoja uuden teknologian tuomista peruuttamattomista muutoksista.

Seuraavan osion aloittaa deittipalveluja tutkineen Anne Holapan katsaus, jossa pohditaan, miten mediaviihde on oleellisesti vaikeuttanut kumppaninhakua netissä. Treffikulttuurin ongelmien lisäksi katsauksessa tarkastellaan myös tekoälykumppanien merkitystä osana verkossa tapahtuvaa parisuhdekulttuuria. Erityisesti tosi-tv -kulttuuria ja provokatiivista mediaa tutkinut Pauliina Tuomi tarjoaa laajassa vertaisarvioidussa katsauksessaan mediauutisointeihin perustuvan selvityksen nyky-yhteiskunnan viihteellistymisen haasteista ja seurauksista. Hän osoittaa, miten laajalle levinneestä ilmiöstä on kyse, mitä eri osa-alueita se koskettaa ja mitä tapahtuu, kun vitsit muuttuvatkin todeksi. Tutkijat Ari Haasio, Elisa Kannasto ja Nuppu Pelevina käsittelevät puolestaan vertaisarvioidussa artikkelissaan naisten rooleja true crime -teoksissa. Tutkimus paljastaa, että naisia käsitellään kirjallisuudessa pääosin maskuliinisen kontekstin ja perinteisten sukupuoliroolien kautta. Tutkimus nostaa esille myös, että genren viihteellisyys ja sen saama julkisuus voivat myös vahvistaa väkivallan ihannointia ja rikollisen elämän glorifiointia.

Verkkokeskustelukulttuurin pimeitä puolia tutkinut Elina Vaahensalo tarkastelee katsauksessaan verkossa julkaistun väkivaltasisällön tutkimuskäyttöön liittyviä eettisiä haasteita. Pohdinnoissa nousee esiin jatkuvan reflektiivisen ja kriittisen asenteen merkitys väkivaltaisten sisältöjen analysoinnin yhteydessä. Verkkokeskusteluille tyypillisestä polarisaatiosta esimerkkinä on puolestaan Jerkko Holmin vertaisarvioitu artikkeli Football Manager -videopelisarjan synnyttämästä rasismikeskustelusta. Politiikan merkitystä on sivuttu useissakin numerossa julkaistuissa tutkimuksissa, mutta Elisa Kannaston katsauksessa politiikan viihteellistyminen nousee päärooliin. Tapaustutkimuksena on vuoden 2024 presidentinvaalikampanja, joka paljastaa miten ”instagramisoitumisesta” on tullut osa poliitikkojen brändäystä. Puolalaistutkija Adam Flamma pohtii katsauksessaan kirjallisuuteen nojaten, millaisia mahdollisuuksia opetuksen viihteellistämiseen sisältyy – pelinkehittäjien näkökulmasta tarkasteltuna. Katsaus nostaa esiin myös huolen siitä, miten kehitys voi johtaa koulutuksellisten arvojen hämärtymiseen.

Numeron päättää sarja lyhyempiä tutkimustekstejä, jotka osaltaan luovat omia näkökulmiaan numeron tutkimusteemoihin. Digitaalisen kulttuurin väitöskirjatutkija Samantha Martinez Zieglerilta julkaistaan kaksi katsausta, joista ensimmäinen käsittelee Ukrainan sodan meemejä latinalaisen Amerikan näkökulmasta tarkasteltuna. Teksti tuo kiinnostavan vivahteen usein melko länsimaisesta perspektiivistä tutkittuun aiheeseen. Hänen toinen katsauksensa käsittelee Yhdysvaltojen Drag-kulttuuriin kohdistuvia media- ja moraalipaniikkeja, jotka heijastavat sukupuolivähemmistöjen marginalisointia nykyajan mediakulttuurissa.

Kimmo Ahonen ja Tarmo Lipping esittelevät esseessään tekoälyn populaarikulttuurin varhaishistoriaa. Tapaustutkimuksena Roald Dahlin novelli Suuri automaattinen kielikone vuodelta 1953. Essee osoittaa, että tekoälyn uhkatekijöiden pohdinta oli esillä jo yli seitsemänkymmentä vuotta sitten. Satiiri voi tuntua viihdyttävältä, kunnes huomaamme siinä esitettyjen skenaarioiden toteutuvan – huumori muuttuukin ennusteeksi, joka oli yllättävän oikeassa. Toimittaja Juuso Kilpeläinen nostaa näkökulma-tekstissään esiin elokuvakritiikin muutosta, kun ammattimaisesti kirjoitettujen arvioiden rinnalla amatöörien viihteellisten sisältöjen painoarvo on noussut huomattavasti. Tämä aiheuttaa haasteita sille, miten ja millä tavalla elokuvataidetta kuuluisi arvottaa nykyisessä mediakulttuurissa. Toisaalta hän alleviivaa käsitystä, että elokuvakritiikin perinteet ja kehykset eivät ole itsessään ongelmattomia. Numeron päättää leikintutkija Katriina Heljakan kirjoittama laaja ja kriittinen digitaalisen teknologian ja leikin suhdetta käsittelevä essee Jonathan Haidtin teoksesta The Anxious Generation (2024).

Toimituskunnan puolesta toivomme, että nyt avautuva lukupaketti herättää kriittisiä ajatuksia nyky-yhteiskuntamme viihteellistymisen lainalaisuuksista ja historiasta. Tekstejä voi vapaasti käyttää myös kurssimateriaalina – välittäkää numeron sanomaa eteenpäin ja opettakaa mediakriittisyyttä, joka on yhä tärkeämmäksi muodostuva kansalaistaito digitalisoituvassa nykytodellisuudessamme. 

Välitämme jälleen kerran suuret kiitokset tekstien vertaisarvioitsijoille, jotka ovat tehneet pyyteetöntä työtä avoimen ja vapaan tieteen hyväksi.

Porissa ja Ulvilassa 30.9.2025

Pauliina

Jenna

Petri

Numeron pääkuva: Lotta Hietava. Jälkikäsittely: Jenna Peltonen & Petri Saarikoski

Lähteet

Doctorow, Cory. 2022. “Pluralistic: How monopoly enshittified Amazon/28 Nov 2022“. Pluralistic: Daily links from Cory Doctorow 28.11.2022. https://pluralistic.net/2022/11/28/enshittification/

Kranzberg, Melvin. 1986. ”Technology and History: ’Kranzberg’s Laws’”. Technology and Culture 27 (3), 544–560. https://doi.org/10.2307/3105385

Postman, Neil. 1987 (1985). Huvitamme itsemme hengiltä. Julkinen keskustelu viihteen valtakaudella (engl. Amusing Ourselves to Death: Public Discourse in the Age of Show Business). Suomentanut Ilkka Rekiaro. Porvoo: WSOY.

Suomen Kuvalehti 4.3.2024. Koivunen, Anu: “Tiedon sijasta roskaa“. https://suomenkuvalehti.fi/mielipide/meille-luvattiin-tietoa-ja-nopeutta-mutta-median-digitalisoituminen-antaakin-roskaa/?shared=1284389-ce18a071-4

WiderScreen 28 (1–2) 2025: Get the Popcorn Ready! The Challenges of Entertainmentization in a Mediated Society

The Dark Side of Media Culture – Editorial

“Algorithm-driven digital platforms do not offer what is important, but rather what is read and shared the most. Search engines display paid content, and one’s personal news feed is full of junk.”
(Koivunen, Suomen Kuvalehti 2024, translated by editors)

With these words, media scholar Anu Koivunen described the state of contemporary media culture in an opinion piece published in Suomen Kuvalehti. The boundaries between fact and fiction are constantly shifting, as precise information is replaced with affective material, speculation, dramatization, and storytelling. Alongside knowledge and critical thinking, easily approachable, emotion-driven entertainment is increasingly gaining ground, and sometimes this form of entertainment culture even spews out sheer trash. In the midst of overwhelming abundance, consumers must make a conscious effort to seek out meaningful and important content. Entertainment and factual content, however, do not exclude one another; instead, they are in constant interaction.

The present special issue of WiderScreen, “WiderScreen 28 (1–2) 2025: Get the Popcorn Ready! The Challenges of Entertainmentization in a Mediated Society” delves into this theme. From a critical perspective, the authors provide diverse viewpoints on the logics of the pervasive nature of entertainment in today’s media culture, acknowledging  both its problematic aspects and its potential contributions. The issue poses a broad question: how has entertainment become an integral part of the media landscape? At the same time, it functions as a companion piece to the 2024 special issue “The Popularization of History”, which we warmly encourage readers to revisit.

This publication is part of the research project “Dark Play – Media Critique and Entertainmentization in a Mediated Society” (University of Turku, 2022–), in which the editors of this issue have been actively involved. This project was funded by the Satakunta Regional Fund of the Finnish Cultural Foundation and it was launched with a seed funding from UCPori. From the project’s perspective, we have paid particular attention to the darker sides of media culture. Our research topics have included the blurred boundaries between fact and fiction in the true crime genre, the “trash culture” of reality television, media representations of war, and crisis culture in social media. What has united us is a fundamentally media-critical approach. As researchers and editors, we would first like to highlight a historically grounded point: why is it important to study these phenomena at all?

It is often assumed that entertainment and trash culture have no history, or if their historical status is acknowledged, it may be brushed aside with a few passing remarks. Such an approach, however, erases our understanding of how these developments have unfolded. The hidden notion that nothing can be learned from history is, at its core, false, just like the claim that we live in a “post-factual” reality. Both ideas rest on shortsightedness, if not outright self-deception.

The foundations of contemporary media culture were laid long before the introduction of the internet and social media. As early as 1985, Neil Postman observed how serious information was increasingly pushed aside by emotion-driven entertainment. In his words, consumers were “amusing themselves to death,” slowly and insidiously. For Postman, the main culprit was the king of media at the time: television. Computer networks did not yet exist in their modern form, and the broader digitalization of culture still lay in the future. Television, however, already offered dozens of channels of entertainment in the United States, and its economic impact was increasingly shaping political decision-making. Postman wasn’t the first to point this out: the role of entertainment in sustaining class society had been studied for at least a century before. Even in antiquity, the Roman satirist Juvenal noted how easily citizens’ attention could be diverted from abuses of power and social tensions with bread and circuses.

In Finland, attitudes toward mass entertainment remained largely negative into the 1980s. Media entertainment was seen as corrupting “trash” that would spoil the youth. Still, Anglo-American entertainment practices were steadily weaving their way into the domestic media landscape. With the spread of cable television and videotape recorders, the consumption of entertainment expanded further as Finland entered the 1990s. Entertainment brought pleasant variety and loosened up the dusty surface of Finnish cultural life. Yet from the perspective of television history, the development did not stop there: today, audiences are lured to screens with increasingly questionable methods. The rise of reality TV has blurred moral boundaries even further. What seems to matter the most is that the production machinery runs efficiently and generates revenue for media companies.

A similar trend occurred online. As internet connections spread in the late 1990s, followed by broadband and mobile platforms in the 2000s, the “information superhighway” was initially embraced with enthusiasm. Optimistic hopes and excitement surrounded the new technology. Citizens, researchers, and businesses alike felt they had acquired a revolutionary tool. People even spoke of the birth of a new digital democracy and online community. Even the breakthrough of social media in 2007 did not at first seem to shatter this idealistic vision.

Today, such ideas appear rather naïve. Media culture has indeed become digital, fundamentally transforming how we consume and communicate. It has also brought about something else. Alongside useful and life-enhancing innovations, the darker side of the internet has spread, too. Social media platforms, in particular, are filled with negative side effects: conspiracy theories, polarization, hate speech, and misinformation thrive under the guise of entertainment and seem to gain ever more attention in society.

The flood of online trash recalls the concept of media “enshittification,” to which Anu Koivunen also referred. This provocative term denotes the gradual decline in the quality and user experience of a platform or service as profit maximization takes precedence over user needs. Originally coined by Canadian journalist and activist Cory Doctorow in 2022, the term had already been common in online slang for years. In recent years, it has also been adopted by scholars.

Enshittification has often been used to describe the life cycle of social media platforms. Typically, a service functions well for 7–10 years before becoming cluttered with junk with deteriorated quality. Many users then move to other platforms, while some remain—seduced by the trash. Elon Musk’s Twitter (now X), purchased as his personal toy, is a good example. Meanwhile, user data harvested by platforms has become valuable property, deployed for purposes most users are unaware of. Scrolling through entertaining short videos, users may fail to notice how they are being influenced and guided into distorted worldviews by social media algorithms. For consumers, monopolistic platforms leave few alternatives: they must accept content that is increasingly polluted and spend time filtering it. Even search results provided by Google AI are full of errors. The phrase “the internet is broken” has circulated since the early 2000s—but today, it sounds more true  than ever.

Since 2022, AI applications have been pushing media culture toward an even more chaotic state. AI-generated content poses numerous challenges, for example the possible loss of job positions in the field of knowledge-intensive work. It is now estimated that up to 90 % of internet content is generated by bots. Human agency, and with it, source criticism, seem to be disappearing. Online content can no longer be trusted. Deepfakes present new challenges, even for visual literacy.  Consumers may eagerly praise a beautiful seaside image without realizing that it is an AI-generated collage. Illustrations accompanying articles may no longer be authentic but instead quick Midjourney experiments by overworked journalists. The article itself may not be written by a human at all but generated from prompts. Errors and falsehoods may be caught—if there is time left for editing. But the more “entertaining” the text is, the clearer it is that even this basic standard is often ignored.

As the boundary between light entertainment and serious matters blurs, the claim that something is “just entertainment” can paradoxically make it all the more serious and influential. AI and algorithms have become embedded in the media representations of wars and international conflicts. Whoever controls AI also controls propaganda. Even major political decisions are being automated. Facts and the principle of the common good often seem to vanish from politics, and decisions no longer require factual justification. Echoing the weight of old television entertainment, even superpower politics can be turned into a media circus, as seen in Donald Trump’s strategies as U.S. president. In the midst of grave issues, laughter dies, and we are forced to ask how we ended up here, and can something still be done.

However, focusing on doomsday scenarios does not fully capture the ongoing process of media culture’s entertainmentization. It is important to speak critically about these developments, but alongside the dark side, there is also much that is positive. The latest media technologies and entertainment-oriented services are not merely harmful inventions. Affective content can and should be used to change cultural practices. Such content can make even complex topics accessible, render information digestible, and spark interest in issues that might otherwise feel remote. During the COVID-19 pandemic, conspiracy theories flourished online, but at the same time health experts shared reliable information about vaccines in entertaining formats that reached wide audiences. Similarly, during wars, social media can serve as a stage for propaganda, but it also offers activists the opportunity to share personal glimpses of everyday life in conflict zones—even with touches of dark humor. Such perspectives humanize events, challenge one-sided narratives, and foster solidarity.

Ultimately, everything comes down to who uses media technology, for what purposes, and with what motives providers operate—whether the arena is the internet, AI, or more traditional media. Too often, the supposedly miraculous benefits of technology are emphasized uncritically, and society rushes headlong into the future without recognizing the problems growing alongside. To understand these phenomena, we must take a comprehensive view that accounts for their complexity. Technology historian Melvin Kranzberg already formulated a “law” in the 1980s: technology is never inherently good or bad, but neither is it neutral.

All of this underscores the ongoing need for a new kind of media literacy, a concept popular over a decade ago. Do not uncritically believe everything you see. Do not drift unresistingly with the stream of media entertainment, but take two steps back and ask critical questions about the purposes and motives behind the content. These old principles remain as valid as ever. When in the role of a researcher, one can let the sources speak. By analyzing and scratching beneath the surface of media material, we can see different  pathways they open, and how even new media always builds upon the old.

This issue begins with a peer-reviewed article by Polish researchers Barbara Cyrek and Maciej Śledź, who examine how committing crimes for entertainment on social media (“crimentertainment”) has been gaining popularity in today’s media ecosystem. They provide a comprehensive definition of the phenomenon, reflect on its causes and consequences, and highlight the need for further research. In the next peer-reviewed article, doctoral researcher Jenna Peltonen focuses on TikTok activism during the war in Gaza. She examines the affective and communicative dimensions of war imagery while reflecting on the ethical challenges researchers face in studying war-related media. In his peer-reviewed article, media historian Petri Saarikoski studies the recent history of Finnish AI debates, analyzing writings from the computer hobbyist magazine Skrolli. His study reveals how initial AI-enthusiasm among hobbyists gradually gave way to fears of irreversible technological change.

The following part starts with Anne Holappa’s review article of dating platforms, which considers how media entertainment has made online partner-seeking more complicated. In addition to addressing the challenges of dating culture, she discusses the role of AI companions in online relationship culture. Pauliina Tuomi, a researcher of reality TV and provocative media, provides an extensive peer-reviewed review article based on media coverage, identifying the problems and challenges of entertainmentization of today’s society. She illustrates the breadth of the phenomenon, the different areas it affects, and what happens when jokes turn into reality. Ari Haasio, Elisa Kannasto, and Nuppu Pelevina analyze the representation of women in true crime literature. Their peer-reviewed article reveals how women are predominantly framed through a masculine lens and traditional gender roles. They also highlight how the genre’s entertainment value and publicity can reinforce the glorification of violence and criminal lifestyles.

Elina Vaahensalo, who has studied numerous dark sides of online discussion, then examines the ethical challenges of researching violent online content, emphasizing the importance of continuous reflection and critical attitude. In his peer-reviewed article, Jerkko Holmi explores the racism debates sparked by the Football Manager video game series, illustrating the polarization of online discussions. Elisa Kannasto’s review article examines the entertainmentization of politics through the 2024 presidential campaign, showing how ’Instagramization’ has become central to political branding. In his review article, Polish researcher Adam Flamma explores, from a game developer’s perspective, the opportunities and risks of gamifying education, raising concerns about the potential erosion of educational values.

The issue concludes with a series of shorter research texts, each offering its own perspective on the theme. Doctoral researcher Samantha Martinez Ziegler contributes two review articles: the first explores Russo-Ukrainian War memes from the Latin American Perspectives, adding a fresh angle to a topic often studied through a Western lens; the second addresses media and moral panics surrounding U.S. drag culture, highlighting the marginalization of gender minorities in contemporary media discourse. Kimmo Ahonen and Tarmo Lipping present an essay on the early history of AI in popular culture, with a case study of Roald Dahl’s 1953 short story The Great Automatic Grammatizator. They show how reflections of threats and fears of AI were already present seventy years ago. What seems like satire at first glance may reveal itself as a disturbingly accurate prediction. Journalist Juuso Kilpeläinen then examines challenges of modern film criticism, when entertainment-oriented reviews written by amateurs have become more influential than professional criticism. This raises questions about how cinema as an art form should be valued today, though Kilpeläinen also reminds us that traditional film criticism has its own problems too. Finally, toy researcher Katriina Heljakka offers an extensive and critical essay that addresses the relationship between digital technology and play as a response to Jonathan Haidt’s The Anxious Generation (2024). 

On behalf of the editorial team, we hope this special issue will spark critical reflection on the logics and histories of society’s increasing focus on entertainment. The texts are freely available for teaching—please share this issue and help promote media criticism, which is becoming an ever more essential competency in our digital present.

Once again, we extend our deepest thanks to the peer reviewers, whose selfless work contributes to the cause of open and free science.

Pori & Ulvila. 30.9.2025

Pauliina

Jenna

Petri

Cover image: Lotta Hietava. Photo editing: Jenna Peltonen & Petri Saarikoski.

References

Doctorow, Cory. 2022. “Pluralistic: How monopoly enshittified Amazon/28 Nov 2022“. Pluralistic: Daily links from Cory Doctorow 28.11.2022. https://pluralistic.net/2022/11/28/enshittification/

Kranzberg, Melvin. 1986. ”Technology and History: ’Kranzberg’s Laws’”. Technology and Culture 27 (3), 544–560. https://doi.org/10.2307/3105385

Postman, Neil. 1987 (1985). Huvitamme itsemme hengiltä. Julkinen keskustelu viihteen valtakaudella (engl. Amusing Ourselves to Death: Public Discourse in the Age of Show Business). Suomentanut Ilkka Rekiaro. Porvoo: WSOY.

Suomen Kuvalehti 4.3.2024. Koivunen, Anu: “Tiedon sijasta roskaa“. https://suomenkuvalehti.fi/mielipide/meille-luvattiin-tietoa-ja-nopeutta-mutta-median-digitalisoituminen-antaakin-roskaa/?shared=1284389-ce18a071-4

WiderScreen 28 (1 –2) 2025

Kategoriat
1-2/2024 WiderScreen 27

Historian viihteellistäminen – Johdannoksi

Petri Saarikoski | petsaari [a] utu.fi | Päätoimittaja | Yliopistonlehtori | Digitaalinen kulttuuri, Turun yliopisto

Rami Mähkä | rarema [a] utu.fi | Toimittaja | FT, dosentti | Digitaalinen kulttuuri, Turun yliopisto

Jenna Peltonen | jehelin [a] utu.fi | Toimittaja | Väitöskirjatutkija | Digitaalinen kulttuuri, Turun yliopisto

WiderScreen 27 (1 –2) 2024 : Pääkirjoitus

See English version below

Historiaan on suhtauduttu perinteisesti vakavuudella. Antiikin Kreikassa näytelmäkirjailijat sijoittivat komediat nykyhetkeen ja draamat – tragediat – historiaan. Viimeistään 1900-luvun kuluessa historiastakin on tehty komediaa enenevässä määrin, mutta oleellista on, että historia on ollut viihteellistämisen inspiraatio ja kohde läpi aikojen.

Todennäköisesti vaikutusvaltaisimpia historian käsittelyn muotoja ovat olleet kirjallisuus, teatteri, elokuva ja televisio, ei suinkaan akateeminen historiantutkimus, vaikka viimeksi mainittu nauttii periaatteessa arvovaltaisimmasta menneisyydenkäsittelyn statuksesta. Mainittujen taide- ja mediamuotojen tavat käsitellä historiaa ovat vaikutusvaltaisia ja siksi ne ovat myös tehokkaita propagandan välineitä. Niiden populaarista vaikutusvaltaisuudesta johtuen ne ovat lisäksi kritiikin (ja joskus sensuurin) kohteita.

Historian epämuodollinen, viihteistetty käsittely on nykyhetken kulttuurista, yhteiskunnallista ja joskus poliittisestikin motivoitunutta käyttöä. Sosiaalisen median aikakausi meemeineen on vienyt tämän uudelle asteelle.

Historian ja viihteen välinen vuorovaikutus herättää siksi ymmärrettäviä, jopa huolestuneita kysymyksiä nykyisen mediamaiseman nykytilasta. Sosiaalisen median algoritmien hallitsemaa digitaalista historiakuvastoa uhkaa vääristyminen, jos me emme arvioi mikä historiakerronnassa on oleellista ja millaiseen tietopohjaan me perustamme omat tulkintamme.

Tarkemmin määriteltynä kysymys on perspektiiviharhasta, sillä historialliset kertomukset ovat aina olleet alttiita vaikutteille ja yleistyksille. Mitä historian viihteellistäminen kertoo laajemmin historiantutkimuksen ja historiallisen tarinankerronnan nykytilasta ja perinteistä? Kysymys ei ole siitä millaisia popularisoituja keinoja me käytämme vaan miten itse tulkitsemme historiallista viihdettä lähteinä. Mikä on se kysymys, johon tulkintamme perustuu? Kaikki riippuu siitä, mitä ollaan tutkimassa. Mitä aihepiiri kertoo meistä itsestämme ja omasta suhteestamme tutkittavaan kohteeseen? Käsillä oleva erikoisnumero pureutuu juuri näihin kysymyksiin, ja tarjoaa kriittisiä näkökulmia tapoihin, joilla tarkastelemme viihteen ja historian monimutkaista vuorovaikutusta. 

Populaarikulttuuria tai mediaa ei ole enää pitkään aikaan pidetty vähempiarvoisena aineistona kuin kirjallisia lähteitä – populaari on astunut “virallisen” rinnalle. Tarkastelumme kohde voi liittyä televisioon, elokuvaan, sosiaaliseen mediaan tai vaikkapa digitaalisiin peleihin. Oleellista on pysähtyä paikalleen ja lähestyä uusia mediakulttuurin ilmiöitä ennakkoluulottomasti ja monipuolisesti, pitkää historiallista kerrontaa kuitenkaan unohtamatta. 

WiderScreenin erikoisnumero “Historian viihteellistäminen” syntyi tarpeesta nostaa esille tutkimusaiheita, joihin ei ole pääsääntöisesti aikaisemmin kiinnitetty laajemmin huomiota. Toimitustyön myötä huomasimme, että tarjotut tekstit rakentuivat hyvinkin monipuolisen tutkimuksellisen pohjan varaan. Tarkasteluun nostettiin ilmiöitä, jotka jälleen kerran palauttivat meidät edellä mainittujen tutkimuksellisten perushaasteiden äärelle. Tutkijoilla oli paljonkin kerrottavaa meille tutuista teemoista historian ja viihteen monipolvisella tutkimuskentällä. Tekstien takaa paljastui perusidea siitä, että meidän on jatkuvasti tuotettavia uusia näkökulmia ja tulkintoja ilmiöistä, jotka ovat jatkuvasti ajassa muuttuvia.

Numeron aloittaa neljän vertaisarvioidun artikkelin kokonaisuus, jotka tuovat esiin historian ja viihteen monimediaalisuuden ja pitkän ajallisen kaaren. Pelitutkimuksen jatko-opiskelija Chenru Xue tarkastelee, miten kaksi videopeliä Arctico (2022) ja Never Alone (2014) muodostavat historiallista autenttisuutta rakentamalla tilallista ja ajallista maisemaa. Hän osoittaa, että historia toimii peleissä tehokkaana pelaajien emotionaalisen sitoutumisen rakentajana. Seuraavassa artikkelissa historiantutkijat Heli Teittinen ja Rami Mähkä nostavat esiin toisen maailmansodan aikana Suomessa suositut pikkulottaromaanit. Ajallinen hyppäys ei ole sattumaa vaan alleviivaa viihteen kulutuksen tapoja historiallisesta ajanjaksosta riippumattomana ilmiönä. Nuorison, erityisesti nuorten naisten ja teinien, suosiossa olleet romaanit rakensivat viihteen nojalla samastuttavia ihanteita ja stereotyyppisiä sankarikäsityksiä isänmaan käytettäväksi. Historiantutkijat Petri Saarikoski ja Kimmo Ahonen jatkavat toisen maailmansodan teemalla, mutta tulkintahorisontti on siirretty 1970-luvulle. Artikkelissa tarkastellaan ohjaaja Sam Peckinpahin sotaelokuvaa Rautaristi (Cross of Iron, 1977), joka nosti poikkeuksellisesti esiin saksalaisen näkökulman itärintaman taisteluihin. Kirjoittajat alleviivaavat, että elokuvan monitulkintaisuus ja ristiriitainen vastaanotto on ollut osoitus sen väkivaltaisen sanoman ajattomuudesta. 

Historiantutkijoiden Anni Hellan ja Noora Kallioniemen esitys Disney-yhtiön lyhytanimaatioelokuvasta Kunniaksi aikain menneiden (Ye Olden Days, Burt Gillett, 1933), johon on aikaisemmin kiinnitetty yllättävän vähän tutkimuksellista huomiota. Artikkeli käsittelee keskiajan historian esitystapojen popularisointia keskellä Yhdysvaltojen synkintä lamakautta. Mediatuotteena lyhytanimaatio jatkoi keskiaikakuvausten pitkää perinnettä ja tarjosi näin voimauttavaa, jokamiehen viihdettä laman masentamalle yleisölle.

Artikkelitarjontaa täydentävät laajat vertaisarvioidut katsaukset, jotka tarjoavat välituloksia vielä kehitteillä olevista tutkimusaiheista. Osion aloittaa Rami Mähkän katsaus Monty Pythonin vaikutuksesta populaarin keskiaikakuvaston ilmestymiin. Hän nostaa esille komediaryhmän laajan vaikutuksen tietokirjoissa ja mediateoksessa, vaikka ryhmän nimeä ei aina edes erikseen mainita. Brittiläistä kontekstia jatkaa puolestaan historiantutkija Taneli Hiltusen tutkimus Victoria (2016–2019) -televisiosarja, joka osaltaan ilmentää saarivaltakunnan jatkuvaa kiinnostusta viktoriaanisen ajan populaarikulttuurisiin ilmentymiin. Osion päättää digitaalisen kulttuurin tutkijatohtori Pauliina Tuomen hyppäys 2000-luvun true crime -televisiotuotantojen asemaan ja merkitykseen. Tuomi osoittaa miten rikosten viihteelliset esitysmuodot kuvaruudulla ovat kymmenien vuosien ajan sekoittaneet faktaa ja fiktiota – usein jopa eettisten toimintaperiaatteiden vastaisesti.

Numeron päättää neljän katsauksen sikermä, joka tarjoaa kiinnostavia, vapaamuotoisempia läpiluotauksia historian ja viihteen eri ilmestymiin. Digitaalisen kulttuurin väitöskirjatutkija Jenna Peltonen tarkastelee yhä jatkuvan Ukrainan sodan memeettisiä ilmentymiä sosiaalisessa mediassa. Rajauksena toimivat J.R.R. Tolkienin fantasiakuvastosta tutut örkit, joita on käytetty laajasti informaatiosodankäynnin välineenä. Peltonen samalla osoittaa millaisia historiallisia perusteita hirviöhahmojen käytölle on löydettävissä. Digitaalisen kulttuurin väitöskirjatutkija Samantha Martinez Ziegler puolestaan nostaa esille Yhdysvaltojen sukupuolivähemmistöjen lähihistoriaa populaarikulttuuristen esimerkkien avulla. Tutkimuksessa osoitetaan erityisesti, kuinka RuPaul’s Drag Race (2009–) esittelee ja tulkitsee Queer-historiaa todellisuuskilpailusarjan muodossa. 

Mediatutkija Tero Kerttulan tutkimuksessa luodaan katsaus historiallisia tapahtumia paremmuusjärjestykseen asettavista YouTube-videoista. Kirjoittajan tulkinnan mukaan suosituimmissa tuubivideoissa historiakerronta muuttuu mediaspektaakkeleiksi, mikä ymmärrettävästi herättää runsaasti lähdekriittisiä kysymyksiä. Numeron päättää Rami Mähkän ja historiantutkija Damon Tringhamin laaja, kaksiosainen esitys kontrafaktuaalista historiakerronnasta, erityishuomion kohdistuessa Iso-Britannian valloittamisen fiktiivisiin esitystapoihin. Katsaus luo tietokantamaisesti yleisesityksen muille aihepiiristä kiinnostuneille tutkijoille.

On selvää, että historia – menneisyytenä ja siitä kerrottuina tarinoina, mediasta riippumatta – pysyy sekä viihtellistämisen että nykyhetken kokemusten ja tulevaisuuspohdintojen kohteena. Näin sen pitääkin kulttuurisesti katsoen olla: nykyhetki on aina ihmisten menneisyyden kokemusten, nykyhetken ajatusten sekä näille pohjaavien tulevaisuusodotusten leikkauspiste. 

Yksi tämän artikulaatio on aina ollut, ja tulee aina olemaan, historian viihteellistäminen.

Toivomme, että erikoisnumero avaa historian ja viihteen monitulkintaisuutta, ja tarjoaa tutkijoille ideoita ja inspiraatiota jatkotyöskentelyyn sekä herättää myös kriittisiä ajatuksia korkeakoulumaailman ulkopuolella. Antoisia ja sivistäviä lukuhetkiä erikoisnumeron parissa! Välitämme samalla suuret kiitokset tekstien kommentoijille ja vertaisarvioitsijoille, jotka ovat tehneet pyyteetöntä työtä avoimen ja vapaan tieteen hyväksi. 

Toimituskunnan puolesta haluamme toivottaa lukijoillemme hyvää ja parempaa vuotta 2025!

Porissa ja Turussa 29.11.2024

Petri

Rami

Jenna

Numeron pääkuva: “Winston Churchill visiting Woodstock 1969”, tekijä: Ilkka Lähteenmäki (Made with Midjourney V6)

WiderScreen 27 (1-2) 2024: Editorial

The Popularization of History

Traditionally, history has been approached with solemnity. In Ancient Greece, playwrights situated comedies in the present and dramas—tragedies—in the past. By the 20th century, history had increasingly become a subject of comedy, yet it has consistently served as both an inspiration and a target for entertainment throughout time.

Arguably, literature, theatre, film, and television have been the most influential ways of engaging with history, overshadowing academic historiography, despite the latter’s theoretical prestige. These artistic and media forms of historical representation are impactful and have often been used as tools of propaganda. Because of their widespread popular appeal, they have also become frequent targets of criticism (and occasionally censorship).

The informal, entertainment-driven handling of history often reflects the cultural, societal, and sometimes political motivations of its time. Social media, with its meme-driven culture, has elevated this dynamic to a new level.

The interplay between history and entertainment raises understandable, even concerning, questions about the current state of the media landscape. The digital portrayal of history, shaped by social media algorithms, risks distortion if we fail to evaluate what is essential in historical storytelling and the foundations upon which our interpretations rest.

This issue involves a phenomenon of perspective bias since historical narratives have always been susceptible to influences and generalizations. What does the popularization of history reveal about the current state and traditions of historical research and storytelling? The question is not merely about the methods of popularization we use but also how we interpret historical entertainment as a source. What is the question that forms the basis of our interpretation? The answer depends on what is being studied. What does the topic reveal about us and our relationship to the subject?

This special issue delves into these questions, offering critical perspectives on how we examine the complex interplay between entertainment and history.

Pop culture and media are no longer seen as inferior sources compared to written documents—popular culture has taken its place alongside the ”official.” Our focus may extend to television, film, social media, or digital games. The key is to pause and approach new phenomena in media culture with open-mindedness and versatility while keeping long historical narratives in mind.

The special issue of WiderScreen titled ”The Popularization of History” arose from the need to highlight research topics that have generally received little attention. Through the editorial process, we observed that the submitted texts were built on a highly diverse research foundation. The studies brought forth phenomena that revisited fundamental research challenges. Scholars had much to share about familiar themes within the multifaceted field of history and entertainment research. The underlying idea was clear: we must continually produce new perspectives and interpretations on phenomena that are ever-changing.

This issue begins with four peer-reviewed articles that explore the multimedia and extended temporal dimensions of history and entertainment. Chenru Xue, doctoral researcher of game studies, examines how two video games, Arctico (2022) and Never Alone (2014), construct historical authenticity by creating spatial and temporal landscapes. Xue demonstrates that history in games serves as a powerful tool for fostering players’ emotional engagement. In the next article, historians Heli Teittinen and Rami Mähkä highlight the ”Pikkulotta” novels, popular during World War II in Finland. These works, consumed by young women and teenagers, constructed relatable ideals and stereotypical heroic narratives for the benefit of the homeland through the lens of entertainment. Historians Petri Saarikoski and Kimmo Ahonen continue the World War II theme by shifting the interpretative horizon to the 1970s. Their article examines director Sam Peckinpah’s war film Cross of Iron (1977), which uniquely presented the German perspective on the Eastern Front. The authors emphasize that the film’s multivalence and controversial reception underscore the timeless nature of its violent message.

Historians Anni Hella and Noora Kallioniemi focus on Disney’s short animated film Ye Olden Days (Burt Gillett, 1933), which has received surprisingly little scholarly attention. Their article addresses how medieval history was popularized during the darkest years of the Great Depression in the United States. As a media product, the short animation continued a long tradition of medieval representations, offering empowering entertainment to an audience depressed by economic hardship.

The issue also includes extensive peer-reviewed review articles that provide interim findings from ongoing research topics. Rami Mähkä’s article discusses the impact of Monty Python on the emergence of popular medieval imagery, emphasizing the group’s broad influence, even when their name is not explicitly mentioned. British context continues with historian Taneli Hiltunen’s examination of the television series Victoria (2016–2019), reflecting the UK’s enduring fascination with Victorian-era popular culture. Postdoctoral researcher of digital culture, Pauliina Tuomi concludes the section with an exploration of the role and significance of true crime television productions in the 21st century. Tuomi illustrates how the entertainment forms of crime storytelling on screen have blended fact and fiction for decades—often at odds with ethical principles.

The final section features four review articles, offering engaging, informal overviews of different manifestations of history and entertainment. Doctoral researcher of digital culture, Jenna Peltonen analyses the meme representations of the ongoing war in Ukraine on social media, focusing on the use of orcs, familiar from J.R.R. Tolkien’s fantasy imagery, as tools of information warfare. Doctoral student of digital culture, Samantha Martinez Ziegler examines the recent history of gender minorities in the United States through examples from popular culture, particularly highlighting how RuPaul’s Drag Race (2009–) presents and interprets queer history in the form of a reality competition series.

Media researcher Tero Kerttula provides an overview of YouTube videos that rank historical events. According to Kerttula, the narratives in these popular videos often become media spectacles, raising numerous source-critical questions. The issue concludes with an extensive, two-part review article by Rami Mähkä and historian Damon Tringham on counterfactual historiography, with a particular focus on fictional portrayals of Britain’s conquest. The article serves as an extensive resource for other researchers interested in the subject.

It is evident that history—as the past and as stories about it, regardless of the medium—remains a subject of both popularization and contemporary experience, as well as a reflection on the future. Culturally, this is as it should be: the present is always an intersection of people’s past experiences, present thoughts, and future expectations.

One articulation of this has always been, and will continue to be, the popularization of history.

We hope that this special issue illuminates the multifaceted nature of history and entertainment, offering researchers ideas and inspiration for further work, while also sparking critical thoughts beyond academia. Enjoy this issue with its enlightening and enriching content! We extend our many thanks to the reviewers and commentators whose selfless work has advanced the cause of open and free science.

On behalf of the editorial board, we wish our readers a good and better year in 2025!

Pori and Turku, November 29, 2024

Petri

Rami

Jenna

Issue cover: ”Winston Churchill visiting Woodstock 1969” by Ilkka Lähteenmäki (Created with Midjourney V6).

WiderScreen 27 (1 –2) 2024

Kategoriat
1/2009 WiderScreen 12 (1)

Johdanto: Kotimaisen elokuvakulttuurin marginaaleissa

Outi Hakola

Viittaaminen: Hakola, Outi. 2009. ”Kotimaisen elokuvakulttuurin marginaaleissa”. WiderScreen 12 (1). http://widerscreen.fi/numerot/1-2009-widerscreen-12-1/johdanto-kotimaisen-elokuvakulttuurin-marginaaleissa/

Tulostettava PDF-versio

Kotimainen elokuvakulttuuri koostuu muistakin kuin kotimaassa tuotetuista ja kuvatuista elokuvista, joita on viime vuosina ollut kiitettävä määrä yleisön saatavilla. Tämän lisäksi elokuvakulttuuri pitää sisällään sekä kotimaiset että muun maalaiset elokuvat, joita maassamme esitetään elokuvateattereissa, elokuvakerhoissa ja elokuvafestivaaleilla. Olennaisen osan kotimaista elokuvakulttuuria muodostavat myös elokuvien myynti ja elokuvien televisioesitykset.

Koska sekä tekemisen että esittämisen väyliä on monia, on myös elokuvakulttuurin muotoja ja kokemuksia elokuvista monenlaisia. Tässä numerossa esitellään joitain näkökulmia siihen, mitä monimuotoinen elokuvakulttuuri Suomessa voi parhaimmillaan ja pahimmillaan tarkoittaa ja millaisista marginaaleista käsin elokuvakulttuuria ylläpidetään ja koetaan.

Elokuvien tuottaminen

Suomessa elokuvien tuottamista tukee pääsääntöisesti Suomen Elokuvasäätiö, joka veikkausvoittovaroista rahoittaa kotimaisen elokuvan suunnittelua, tuotantoa ja levittämistä. Vuonna 2008 tukirahoja jaettiin 16,1 miljoonaa euroa. Tällä pystyttiin osaksi rahoittamaan 13 pitkää elokuvaa, 27 dokumenttia tai lyhytelokuvaa ja 6 televisiodraamaa. Rahoituksen ongelmana on kuitenkin se, että näillä rahoitustuilla ollaan paljon jo pelkästään Pohjoismaista rahoitustasoa alempana, ja Hollywoodin tuotantobudjetteihin eroa kertyy usein jo kymmenkertaiset määrät. Suomalaisen elokuvatuotannon keskimääräiseksi tuotantobudjetiksi jää 1 530 000 euroa, ja tällä määrällä kotimainen elokuva on jo 65 % Pohjoismaista tasoa jäljessä. (Suomen elokuvasäätiö 2009.)

Suomalaisen elokuvan rahoitusmallit ovat siis hyvin niukkoja. Tämän hetkisenä ongelmana pidetäänkin, ettei julkinen tuki pysty kattamaan tuotannon moninaisuutta ja huomioimaan erityisyleisöjä, nuoria tekijöitä, lajityyppielokuvia tai taiteellisesti kunnianhimoisia projekteja. Lisäksi rahoitusmallit pakottavat myös elokuvien toteuttamisen liian pienillä budjeteilla ja tuotettujen elokuvien määrä pysyy pakosti alhaisena. Lisäksi elokuvien tuottaminen ja tekeminen Suomessa ei tarjoa vahvaa tai vakaata pohjaa elinkeinon hankkimiseen. Elokuvatuottajien tavoitteena onkin nostaa elokuvien tukirahoitusta ja siten mahdollistaa laadun paranemista ja kansainvälistymistä. Elokuvatuotannon tavoiteohjelmassa pyritään, että vuoteen 2011 mennessä rahoitusta olisi vahvistettu 27 miljoonaan euroon saakka. (Suomen elokuvasäätiö 2006.)

Tästä mahdollisesta tukirahoituksen noususta riippumatta kotimaisen elokuvatuotannon rahoitusmalli ei pysty kattamaan laajalti elokuvahankkeita. Tyypillisimpiä muita rahoituslähteitä on Yleisradion antama rahoitus, elokuvien tulot ja sponsorirahoitus. Kuitenkin Suomessa toteutetaan myös monia sellaisia elokuvahankkeita, erityisesti lyhytelokuvia, jotka eivät lainkaan nauti julkista rahoitusta. Digitaalinen kehitys, digitaalinen kuvaaminen ja digitaaliset tuotantomahdollisuudet ovat tuoneet välineistön yhä useamman aiheesta kiinnostuneen ulottuville. Näitä elokuvia tuotetaan usein talkoovoimin ja harrastelijoiden toimesta ja niiden tyypillisimmät levitystavat ovat internet ja dvd-tallenteet sekä jonkin verran elokuvafestivaalien kilpailusarjat. Nämä tuotantomahdollisuudet, jotka ovat avoinna myös muille kuin alan ammattilaisille, hienosti laajentavat kotimaisen osaamisen ja tuotannon pohjaa ja siten laajentavat myös sitä mahdollisuutta, joka yleisöllä on löytää omanlaistaan elokuvaa. Nyt jo on selkeästi nähty uudenlaista dokumentti- ja animaatioelokuvan nousua kotimaisissa tuotannoissa ja tätä kotimaista osaamista on myös ulkomailla tunnustettu.

Elokuvien katseleminen

Monesti ajatellaan, että elokuvan tyypillinen tai perinteinen katselupaikka on elokuvateatteri, mutta nykyisten monimuotoisten katselumahdollisuuksien aikakaudella, tämä perinteinen katselumuoto on jäänyt vähemmistöön. Sen sijaan yleisin elokuvien katselumuoto on elokuvien katseleminen maksuttomilta televisiokanavilta: vain muutama prosentti suomalaisista ei katso koskaan pitkiä elokuvia televisiosta, ja jopa yli puolet katsoo pitkän elokuvan kerran viikossa televisiosta. Toiseksi yleisin elokuvien kulutusmuoto on joko ostettujen tai vuokrattujen DVD- tai muiden tallenteiden katselu. Kuukausittain joka neljäs suomalainen katsoo tallenteelta elokuvan. Kolmanneksi yleisin katselumuoto on maksullisten televisiokanavien kautta, josta kuukausittain elokuvia katselee 14 %. Kuitenkin maksullisten kanavien rajoittunut asiakaskunta johtaa siihen, että vaikkakin maksullisten kanavien asiakkaat ovat usein innokkaita elokuvakuluttajia, jopa neljä viidestä suomalaisesta ei ikinä kuluta elokuvia tätä kautta. (Parametra 2008.)

Huolimatta siitä, että elokuvateatterit ovat suurimman osan saavutettavissa, elokuvateattereissa vierailu on vasta neljänneksi suosituin katselumuoto. Kuukausittain joka kymmenes suomalaisista käy elokuvateatterissa, mutta viidesosa väestöstä ei vastaavasti käy lainkaan kuluttamassa elokuvateatterin penkkejä. Marginaalisimmat katselumuodot ovat Internet-lataukset ja elokuvatapahtumat. Internetistä elokuvia lataa vuositasolla vain 7 % suomalaisista. Pienin levitysmuoto jää elokuvafestivaaleille ja muille elokuvatapahtumille, joihin vuosittain osallistuu 3 % suomalaisista ja näistäkin suurin osa pääkaupunkiseutulaisia. (Parametra 2008.)

 1 kuukaudessa1 vuodessaEi koskaan
Televisio (julkinen)85 %92 %6 %
DVD tms.27 %53 %39 %
Televisio (maksullinen)14 %18 %78 %
Elokuvateatterit10 %61 %19 %
Internet4 %6 %91%
Elokuvafestivaalit tms. 3 %97%
Lähde: Parametra 2008: Kotimaisen elokuvan yleisöt –tutkimus, s. 6-9.

Useimmiten elokuvia kuluttavat 15-24 -vuotiaat, jotka edustavat enemmistöä elokuvateatterikäynneissä, DVD-katseluissa, Internet-latauksista ja elokuvafestivaalien yleisöstä. Sen sijaan maksuttomien kanavien katseluissa jakauma eri ikäluokkien välillä on tasaisempi, lukuun ottamatta kotimaisten elokuvien katselua, joita televisiosta seuraavat erityisesti 60 vuotta täyttäneet. (Parametra 2008.)

Vaikkakin elokuvateattereita pidetään usein elokuvakulttuurin kulmakivinä, niin itse asiassa elokuvia kulutetaan huomattavasti enemmän kotitiloissa, television tai tallenteiden kautta. Tässä suhteessa voisi ajatella, että kaikkien elokuvien julkinen esitys on nykyään elokuvakulttuurille marginaalista toimintaa. Kuitenkin tämänkin esitysmuodon sisältä voidaan löytää valtavirtaista ja marginaalista toimintaa, kuten elokuvafestivaalien pieni osuus kokonaiskatselusta osoittaa.

Lisäksi elokuvien katselu on myös maantieteellisesti jakautunutta ja suurin osa elokuvakäynneistä keskittyy suuriin kaupunkeihin, kuten Helsinkiin, Tampereelle ja Turkuun. Esimerkiksi Helsingin Finnkino Oy:n katsojamäärät muodostavat peräti 48 % koko Suomen elokuvakäyntien määrästä. (Suomen Elokuvasäätiö 2009.)

Elokuvien julkinen esittäminen ja levittäminen

Suomessa Finnkinolla on lähes monopoli elokuvien julkisessa esittämisessä. Suomessa oli vuonna 2008 yhteensä 196 elokuvateatteria 146:lla eri paikkakunnalla, ja näistä elokuvateattereista peräti 70 % oli Finnkinon hallinnassa. Finnkinon ohella ei Suomessa ole toista laajalle levittäytynyttä kilpailevaa elokuvateatteriketjua, vaan loput elokuvateatterit ovat omistukseltaan hajaantuneet hyvin pieniin osiin. (Suomen elokuvasäätiö 2009.) Tässä suhteessa Finnkino määrittelee pitkälti Suomessa esitettyjen teatteriensi-iltojen valtavirtaa, pienempien ja vaihtoehtoisten elokuvateattereiden jäädessä marginaaleihin.

Kaupallisen elokuvateatteriketjun hallitsevuus vaikuttaa pitkälti siihen, minkä tyyppisistä elokuvista teatterilevitykset pääosin koostuvat. Eniten Suomessa esitetään Hollywood-elokuvaa ja amerikkalaiset elokuvat muodostavat yli puolet esitetyistä elokuvista. Kotimainen elokuva tulee hyvänä kakkosena ja vuonna 2008 ohjelmistosta 23 % oli kotimaista elokuvaa. Tämä ohjelmisto on myös hyvin tavoittanut yleisönsä, katsojamäärästä peräti neljäsosa osui nimenomaan kotimaiselle elokuvalle, luku josta voidaan olla myös kansainvälisessä vertailussa ylpeitä. Kotimaisen ja amerikkalaisen elokuvan lisäksi elokuvien esittäminen hajautuu hyvin pieniin osiin, eurooppalaisten elokuvien muodostaessa alle viidennesosan ohjelmistosta ja muun maailman jäädessä alle kahteen prosenttiin koko vuoden ohjelmistosta. (Suomen elokuvasäätiö 2009.) Tässä suhteessa muu kuin kotimainen tai amerikkalainen elokuva jäävät hyvin pitkälti jalkoihin elokuvien julkisessa esittämisessä ja nimenomaan elokuvafestivaalit, elokuvakerhot ja erikoistuneet pienet elokuvateatterit pyrkivät tuomaan esille vaihtoehtoista elokuvaa ja monipuolistamaan elokuvatarjontaa maassamme.

Elokuvien levityksessä Finnkino jatkaa omaa hallintaansa ja yli viides osa Suomeen tuoduista elokuvista on Finnkinon levittämiä. Finnkinon ohella Disney, FS Film, Nordisk Film ja Sandrew Metronome muodostavat suurimman osan elokuvien levitysmarkkinoista, näiden kaikkien keskittyessä lähinnä joko amerikkalaiseen tai kotimaiseen elokuvaan. Sen sijaan pienille elokuvien levittäjille jää hyvin pieni markkinaosuus jäljelle. (Suomen elokuvasäätiö 2009.)

Kokemuksen ääniä marginaaleista

Kuten edellä esille tuodut tilastot osoittavat, voidaan Suomessa erottaa muutamia selkeitä valtavirtatendenssejä elokuvakulttuurista. Ensinnäkin, suurin osa elokuvista katsotaan kotona television tai tallenteiden kautta. Elokuvateattereissa käyvät sen sijaan eniten alle 45 vuotiaat kaupunkilaiset ja suurin osa elokuvakäynneistä sijoittuu pääkaupunkiseudulle ja suuriin kaupunkeihin. Elokuvateattereissa, sekä erityisesti Finnkinon omistamissa teattereissa, pyörii enimmäkseen amerikkalaisia elokuvia. Tosin hyvin edustettuina ovat myös ansaitusti kotimaiset elokuvat, vaikkakin painopiste on nimenomaan fiktioelokuvassa. Tämä valtavirtaistuminen samalla osoittaa myös ne osa-alueet kotimaisesta elokuvakulttuurista, jotka usein jäävät vähemmälle huomiolle.

Vähemmistön elokuvakulttuurista muodostavat toisaalta julkisen tuen ulkopuolelle tuotetut elokuvat, jotka harvoin päätyvät elokuvateatterilevitykseen ja toisaalta muualla kuin Suomessa tai Yhdysvalloissa tuotetut elokuvat. Vielä harvinaisempaa on elokuvien katsominen elokuvafestivaaleilla ja elokuvakerhoissa sekä elokuvien levittäminen ja katsominen Internetissä, mutta samalla tämä väylä on mahdollisuus sekä tekijöille että katsojille kohdata toisensa silloin kun julkiset levitysväylät eivät pysty tarjoamaan tähän mahdollisuutta.

Tästä huolimatta nämä marginaalissa olevat tekemisen, esittämisen, levittämisen ja kuluttamisen muodot ovat tärkeä osa kotimaista elokuvakulttuuria. Ne tuovat elokuvakulttuuriin sen tarvitsemaa monialaisuutta, moniäänisyyttä ja muutenkin moninaisuutta. Ne laajentavat ja täydentävät niitä osa-alueita, joita kaupallisin perustein ei pystytä täyttämään, mutta joilla voidaan taata kotimaisen elokuvakulttuurin kattavuus ja monipuolisuus. Kuitenkin sekä julkisuudessa että elokuvatutkimuksessa nämä marginaalisemmat elokuvakulttuurin muodot pääsevät harvemmin esille. Tässä numerossa pyrimme tarjoamaan pienen kurkistuspinnan siihen moninaisuuteen, mitä nämä marginaaliset elokuvakulttuurin muodot korostavat toiminnassaan.

Numeron aloittaa Jani Sorsan katsaus kokeellisen elokuvan historiaan Suomessa. Sorsa suhteuttaa suomalaista kokeellista elokuvaa laajempaan Eurooppalaiseen avantgarden perinteeseen ja esittelee lukijalle varhaisen avantgarden 1930-luvulta 1960-luvulle sekä myöhemmän suuntauksen video- ja mediataidetta. Numeron toisessa artikkelissa pääsee ääneen vaihtoehtoisen elokuvan, Star Wreckin, ohjaaja Timo Vuorensola. Hän kertoo kokemuksistaan elokuvantuotannosta talkoovoimin ja elokuvan levityksestä Internetissä. Internetin tuomia vaihtoehtomahdollisuuksia pohditaan myös kolmannessa tekstissä, jossa esitellään Pixoff-lyhytelokuvasivustoa, joka on luonut yhden vaihtoehdon lyhytelokuvien julkaisemiseen ja elokuvayhteisöjen muotoutumiseen.

Kahdessa viimeisessä artikkelissa pohditaan kotimaista elokuvakulttuuria elokuvakerhojen näkökulmasta: millaisia vaihtoehtoja tällaisten kerhojen olemassa luo katsojalle ja elokuvien harrastajalla ja toiseksi, millaisia haasteita 2000-luku on tuonut mukanaan elokuvakerhojen toimintaan. Näissä artikkeleissa ääneen pääsevät turkulainen elokuvakerho Kinokopla ja tamperelainen elokuvakerho Monroe. Tässä numerossa kyse on äänen antamisesta niille elokuvakulttuurin edustajille, jotka tuovat moninaisuutta elokuvakulttuuriimme. Samaa äänen antamisen tematiikkaa jatkaa numeron päättävä, Kimmo Ahosen kirjoittama kirja-arvostelu Susanna Välimäen teoksesta Miten sota soi?. Tässä teoksessa pureudutaan suomalaisessa elokuvatutkimuksessa usein sivummalle jääneeseen aiheeseen: elokuvien ääneen.

Lähteet

Parametra 2008. Kotimaisen elokuvan yleisöt -tutkimus.

Suomen Elokuvasäätiö 2009. Elokuvavuosi 2008. Tilastoja.

Suomen elokuvasäätiö 2006. Suomalaisen elokuvan tavoiteohjelma 2006–2010.

Taulukko 1. Suomalaisten elokuvayleisöjen katsomistottumukset: mistä/missä elokuvia katsotaan?
Kategoriat
2/2009 WiderScreen 12 (2)

Johdanto: Sukupuoli ja sen representaatiot

Elina Ruddock

Viittaaminen: Ruddock, Elina. 2009. ”Sukupuoli ja sen representaatiot”. WiderScreen 12 (2). http://widerscreen.fi/numerot/2-2009-widerscreen-12-2/johdanto-sukupuoli-ja-sen-representaatiot/

Tulostettava PDF-versio

Sukupuoli ja sen representaatiot nousevat säännöllisin välein keskusteluun mediassa. Aiheet käsittelevät usein naisen asemaa ja median suhtautumista naiseuteen. Esimerkkeinä aiheista viimeaikoina ovat olleet keskustelut missikisoista, prostituutiosta, tyttöjen ja naisten väkivaltaisuudesta, sukupuolineutraalista koulusta ja hunnutetusta naiseudesta. Porno ja sen tarjoama naiskuva ovat myös herättäneet keskustelua aina 1970-luvulta lähtien. Keskustelut ovat usein tunteita herättäviä ja vastavuoroista dialogia ei juurikaan synny. Aiheesta esitetään vahvoja näkökantoja, joissa joko ei huomioida vastakkaista näkökantaa tai pyritään kumoamaan se virheellisenä.

Koska keskustelu jatkuu yhä toistuvasti, nostaa se kysymyksen siitä, ovatko valtasuhteet mediassa muuttuneet. Martha Lauzen, Women in Film instituutin toiminnanjohtajan, mukaan tilanne ei ole juurikaan muuttunut. Vuonna 2007 tehdyn tilaston mukaan USA:ssa 250 eniten tuottaneessa elokuvassa vain 15 %:ssa naiset työskentelivät ohjaajana, tuottajana, kuvaajana tai editoijana. Määrä on jopa laskenut aikaisempiin vuosiin verrattuna. Vastaavasti näiden menestysfilmien joukossa ei ollut yhtään elokuvaa, jossa mies ei olisi ollut läsnä joko kameran edessä tai takana. Näihin faktoihin nojautuen voi väittää, ettei valtavirtaa edustava Hollywood vieläkään tuota naisnäkökulmaa valkokankaalle.

Entä sitten valtavirran ulkopuolella? Laura Mulvey kehotti jo 1973 kuuluisassa esseesään ”Visual Pleasure in Narrative Cinema” naisia etsimään naisrepresentaatiota Hollywoodin ulkopuolisesta vastavirrasta. Mulveyn teoria naisesta passiivisena objektina elokuvassa voidaan haastaa vanhentuneena, kuitenkin haaste pätee valitettavan usein valtavirran naiskuvan suppeuteen. Esimerkiksi pornoteollisuudesta sekä japanilaisesta kauhuelokuvasta voidaan löytää erilaisia naiseuden malleja. Tässä numerossa tarjoamme myös edellä mainittujen elokuva lajien naismallien analyysejä.

Väkivaltaisen naisen ongelma

Jenny Säilävaara käsittelee Suomessakin esiin noussutta aihetta ”Väkivaltaisen Naisen Ongelma” -artikkelissaan. Hän tuo esiin ajatuksen siitä, ettei ole olemassa yhtä naista, vaan enemminkin monia naiseuksia. Säilävaara käsittelee aihepiiriä toimintaelokuvagenren pohjalta. Koska genre on rakenteeltaan perinteisesti miehinen niin näyttelijävalinnoiltaan kuin narratioltaan, sen suhde naiseuteen on usein ongelmallinen. Genren perinteiset naishahmot ovat usein ylinaisellisia protagonistin suojelun tai toiminnan ylläpitäjiä. Jos nainen on toimintaelokuvassa keskiössä ja aktiivinen, liittyy hänen persoonaansa yleensä vahvasti maskuliinisia piirteitä. Artikkeli käy läpi perinteisestä toimintaelokuvien naiseuden malleista poikkeavia representaatioita käsittelemällä kolmea tunnettua toimintaelokuvaa.

Suspiria ja (anti)feminismi

Jessica Möter pohtii sukupuolta italialaisen Dario Argenton noituutta käsittelevän Suspirian kautta. Tässä kauhuelokuvassa sukupuolisuus kuvataan korostuneesti naisen kautta, sillä mieshahmojen tietynlainen sukupuolittomuus kohdistaa kaiken kehollisen ja kognitiivisen kokemuksen naiseuteen. Korostamalla naiseutta Suspirian voi nähdä osittain korostavan olemassa olevia sukupuolirooleja, mutta Möterin mukaan ensisijaisesti elokuva tulee purkaneeksi länsimaisen naiseuden rakenteita.

Naiseuden representaatiot uudessa japanilaisessa kauhuelokuvassa

Japanilainen kauhuelokuva on saavuttanut menestystä viime vuosina Japanin ulkopuolellakin Euroopassa, sekä Yhdysvalloissa. Leena Eerolaisen artikkeli ”Perheonnea ja Sorretun Kostoa – Naiseuden representaatiot uudessa japanilaisessa kauhuelokuvassa” analysoi kauhuelokuvagenren kaidan – alalajin edustajia. Artikkeli tarjoaa analyysin japanilaisen kauhuelokuvan tuottamista naiskuvista, johon modernin ajan naisihanne ja postmodernin ajan murros luovat ristiriitoja. Eerolainen pohtii, kuinka kauhuelokuva käsittelee japanilaisen yhteiskunnan murrosta ja perhe-elämän muutosta sodan jälkeisessä maailmassa, jossa avioerot, äidin työskentely kodin ulkopuolella ja avioliiton ulkopuoliset suhteet ovat yleistyneet. Nämä tosiasiat ovat tuoneet toiseuden aiheuttaman pelon ja uhan kodin ulkopuolelta kodin sisälle. Tämä uusi uhka näkyy myös elokuvien tarinoissa, joissa äiti-lapsi -suhde on usein keskiössä ja sen rikkoutuminen aiheuttaa tuhoa. Eerolainen sisällyttää artikkeliin mielenkiintoisena lisänä länsimaisen kauhuelokuva-analyysin tuottaman Final Girl -käsitteen kääntämällä sen Final Girlin kuolemaksi ja pohdinnaksi siitä, ovatko japanilaisten elokuvien naispuoliset kauhun aiheuttajat yûreit lopulta kuitenkin Final Girl -hahmoja.

RapeLay, etnofetisistinen halu ja torjunta

Jenny Kangasvuo ja Jaakko Meriläinen käsittelevät artikkelissaan moraalipaniikin aihetta. ”Raiskaus sivuraiteella: RapeLay, etnofetisistinen halu ja torjunta” on saanut alkunsa japanilaisen raiskaussimulaatiopelin RapeLayn aiheuttamasta keskustelusta. Artikkelin mukaan peli synnytti angloamerikkalaisella keskusteluareenoilla taifuunin. Suomenkielisessä perinteisessä mediassa aihetta ei ole juurikaan käsitelty, joten artikkeli tarjoaa mielenkiintoisen alustuksen aiheeseen. Kangasvuo ja Meriläinen liittävät aiheeseen taustoituksena japanilaisten eroottisten pelien genrekatsauksen, joka auttaa hahmottamaan kulttuurista eroa. He käsittelevät myös japanilaisen ja länsimaisen pelikulttuurin eroja sekä tästä nousevia mahdollisia väärinkäsityksiä. Pelin tarjoama naisvihamielinen samastuma on artikkelin mukaan väistämätön osa niin länsimaista kuin japanilaistakin kulttuuria. Peliin kohdistuva reaktio on kirjoittajien mukaan erilainen kuin reaktio siihen, miten raiskaus on viihteellistynyt yhdysvaltalaisissa rikossarjoissa. Tämä kertoo edelleen vallitsevasta länsimaisesta näkökannasta, jossa japanilainen kulttuuri käsitetään stereotyyppisesti seksuaalisen kieroutuneisuuden ja naisen alisteisen aseman symboliksi.

Esineellistäminen ja pornografia

Tommi Paalanen käsittelee esineellistämisen käsitettä ”Esineellistäminen ja pornografia – pieni filosofinen tutkielma” kirjoituksessaan. Hän käy läpi aihepiiriin liittyvän feministisen keskustelun historiaa pornovastaisen liikkeen keulakuvien, Andrea Dworkin ja Catherine Mackinnonin luomista uhkakuvista nykypäivän feministisiin debatteihin. Paalanen haastaa perinteisen esineellistäminen väitteen pornoelokuvassa vääryyden tunnusmerkkinä käymällä läpi käsitteen ongelmallisuuden. Hän puolustaa liberaalifeminististä näkemystä, joka ajaa naisen oikeutta valita omat seksuaaliset roolinsa ja ilmaisunsa.

Otamme kiinnostuksella vastaan artikkeleiden herättämiä pohdintoja keskusteluiden jatkamiseksi.

Elina Ruddock
Vastaava toimittaja

Kategoriat
1/2012 WiderScreen 15 (1)

Johdanto: Wider Screen ja uudet tuulet

Outi Hakola
FT
mediatutkimus
Turun yliopisto

Viittaaminen: Hakola, Outi. 2012. ”Johdanto: Wider Screen ja uudet tuulet”. WiderScreen 15 (1). http://widerscreen.fi/numerot/2012-1/wider-screen-ja-uudet-tuulet/

Tulostettava PDF-versio

Wider Screenin alkuperäinen logo

Vuoden 2012 ensimmäisen numeron myötä jätämme jäähyväiset Wider Screen –lehdelle siinä muodossa kuin se on viimeisen 15 vuoden ajan toiminut. Vuodesta 1998 alkaen Wider Screen on tarjonnut erilaisia näkökulmia elokuvan ja muun audiovisuaalisen kulttuurin kenttään. Määritelmänsä mukaan lehti on toiminut julkaisukanavana audiovisuaalista kulttuuria sekä populaarilla että akateemisella otteella käsitteleville jutuille. Tyypillisimpiä juttumuotoja ovat olleet artikkeli, kirja-arvio, kolumni ja haastattelu.

Alusta alkaen Wider Screen pyrki tarjoamaan julkaisumahdollisuuden elokuvan ja audiovisuaalisen kulttuurin opiskelijoille ja nuorille tutkijoille. Monelle alan tutkijalle ja jatko-opiskelijalle Wider Screen on ollut paikka harjoitella kirjoittamista ja artikkelien rakentamista. Moninaisuus näkyy myös julkaistuissa numeroissa, joissa kirjoittajina ovat olleet opinnäytetöitään ja kurssiesseitään valmistelevat opiskelijat, mutta oman kortensa kekoon ovat kantaneet myös eri oppiaineiden ansioituneet professorit, lehtorit ja tutkijat. Lähtökohdiltaan eritasoisten kirjoittajien myötä numerot ovat olleet monimuotoisia ja vaihtelevia.

Siinä missä vaihtelevuus voidaan laskea rikkaudeksi ja erilaisten kirjoittajien tuomiseksi samalle areenalle, vaihtelevuus voidaan nähdä myös ennakoimattomuutena. Yhdessä muuttuvan julkaisukulttuurin kanssa tämä on johtanut tilanteeseen, jossa lehden linjausta on tarpeen selkiyttää. Niinpä syksyllä 2012 Wider Screen muuttuu vertaisarvioiduksi tieteelliseksi julkaisuksi, jossa on nimetty toimituskunta ja systemaattiset toimituskäytännöt. Muutoksella ei ole tarkoitus sulkea aloittelevia kirjoittajia pois Wider Screenin toiminnasta, vaan pikemminkin tarkoituksena on korostaa julkaistujen artikkelien tasoa ja taata, että kirjoittajat voivat hyödyntää julkaisuja osana oman tieteellisen uransa kehitystä. Referee-artikkelien rinnalla tarjoamme edelleen mahdollisuutta katsauksiin, kirja-arvioihin ja monenmuotoisiin juttutyyppeihin.

Wider Screenin uudistettu logo vuodelta 2006

Julkaisutyylin muutoksen ohella Wider Screen edelleen kehittää sisällöllistä linjaustaan. Tähän asti Widerin kohdeala on määritelty audiovisuaaliseksi kulttuuriksi, mutta tosiasiassa suurin osa artikeleista on käsitellyt elokuvaa tai elokuvakulttuuria. Viimeisen viidentoista vuoden kuluessa mediakenttäkin on käynyt lävitse isoja muutoksia. Uudenlaisia mediamuotoja on saapunut ”perinteisten” välineiden rinnalle. Esimerksiki internet ja sosiaalinen media ovat avanneet uudenlaisia näkökulmia myös muuhun audiovisuaaliseen kulttuuriin. Samalla monimediaalisuus on saanut käytännön muotoja. Yhä vaikeampaa on luoda rajoja erilaisten audiovisuaalisten mediamuotojen välille ja uudistuva Wider Screen haluaa huomioida nämä muuttuvat ilmaisumuodot.

Syksyllä 2012 uudistuvan Wider Screenin tulevan määritelmän mukaan WiderScreen on akateeminen verkkolehti, joka keskittyy multimediaalisesti ja monitieteellisesti audiovisuaalisen ja digitaalisen kulttuurin tutkimuksen julkaisemiseen. Lehden ydinaluetta ovat audiovisuaalisen ja digitaalisen median tutkimus sekä monitaiteelliset tuotannot. Painopisteitä ovat siten esimerkiksi elokuvan, television, pelien, sosiaalisen median ja uuden tekniikan alueet ja niiden välisten rajojen ylitykset. Tarkoituksena on tuoda tarkasteluun paitsi alan ajankohtaista tutkimusta myös tarjota foorumi uusille ja mielenkiintoisille näkökulmille ja puheenvuoroille.

Ennen katsomista tulevaisuuteen lehden toimitus haluaa huomioida myös ne taipaleet ja polut, joita olemme tähän mennessä käyneet lävitse. Vuoden 2012 ensimmäinen numero onkin kunnianosoitus Wider Screenin 15-vuotiselle taipaleelle ja sille perinnölle, joka lehden parissa ehdittiin muotoilla. Numerossa on kolme pääasiallista osuutta, joista kaikki luovat oman näkökulmansa niihin tutkimusalueisiin, jotka ovat korostuneet lehden tähän astisessa historiassa.

Numero avautuu lehden keskeisten tekijöiden muistelmilla. Kimmo Ahonen, Petri Saarikoski ja Outi Hakola johdattavat lukijan läpi omien kokemustensa ja muistojensa. Kokonaisuudesta muodostuu paitsi lehden omalaatuinen historian myös mielenkiintoinen peilikuva siitä, mitä audiovisuaalisen kulttuurin tutkimuksen ja julkaisemisen parissa on tapahtunut viimeisen viidentoista vuodenkuluessa.

Toisen kokonaisuuden muodostavat elokuva- ja televisiotutkimuksen alan artikkelit. Wider Screenin numeroissa nämä alat ovat olleet aina hyvin esillä ja tästä syystä näihin teemoihin halutaan palata myös tässä numerossa. Osion aloittaa Jere Kyyrön artikkeli televisiosarjasta Jericho ja siinä esiintyvistä ”aidon amerikkalaisuuden” määritelmistä. Kyyrön näkökulma perustuu käsitteeseen kansalaisuskonnosta, jolla viitataan amerikkalaisen julkisuuden uskonnollisiin ulottuvuuksiin. Televisiotutkimuksen parista numero siirtyy elokuvan maailmaan Karita Suomalaisen artikkelin myötä. Hänen artikkelinsa tarkastelee 1900-luvun alkupuolen avantgardistista elokuvaa vastavoimana Hollywoodin studiotuotannolle. Kolmantena artikkelina tässä osiossa toimii Mika Pylsyn näkökulma Venäläisen elokuvan syntyyn ja montaasiteorian kehittymiseen.

Numero retkeilee myös elokuvakritiikin kentällä. Wider Screen toimii osana Filmiverkkoa, jonka viikottaisena verkkolehtenä toimii elokuva-arvosteluihin keskittyvä Film-O-Holic.com. Tämä yhteys on synnyttänyt tietyn rakkauden myös elokuvakritiikin kriittiseen pohdintaan. Teemaan on säännöllisesti palattu lehden historiassa ja toimituskunnan kokouksissa. Monien muistoissa elää muun muassa Tapani Maskulan haastattelu vuodelta 2002. Tästä syystä Wider Screenin ”viimeisessä” numerossa haluamme osoittaa kunniaa myös tälle aiheelle. Hanne Itärinteen artikkeli Kritiikki ihanteiden, odotusten ja käytänteiden ristiaallokossa pohtii kritiikin ominaispiirteitä ja tehtäviä sekä tutkii niiden toteutumista nuorten suosimassa Koululainen -lehdessä. Anne Lainnon artikkeli elokuvakritiikin murroksesta internetissä lähestyy samaa tutkimusaluetta, mutta hieman eri näkökannalta. Kritiikin tehtävien sijasta hän keskittyy tekstien kirjoittajiin, ja pohtii onko eroa siinä, miten ammattilaiset ja amatöörit ymmärtävät ja kirjoittavat kritiikkiä. Tähän aihepiiriin liittyy myös Juha Rosenqvistin kirja-arvio tuoreesta teoksesta Kritiikin kasvot (SARV).

Nostalgisin mielin päätämme Wider Screenin tähän astisen historian ja avaamme kansiot uudelleen syksyllä 2012. Haluamme kiittää tähän astisesta matkasta kaikkia lukijoitamme, kirjoittajiamme, toimituskuntalaisiamme, toimitussihteereitämme ja päätoimittajiamme. Matka jatkuu syksyllä uusin eväin ja toivotamme kaikki mukaan myös tälle taipaleelle.

Outi Hakola
WiderScreen.fi 1/2012

Kategoriat
3/2011 WiderScreen 14 (3)

Audiovisuaalinen musiikkianalyysi – paino sanalla audio

Yrjö Heinonen
FT, dosentti, yliopisto-opettaja
Musiikkitiede
Turun yliopisto

Viittaaminen: Heinonen, Yrjö. 2011. ”Audiovisuaalinen musiikkianalyysi – paino sanalla audio”. WiderScreen 14 (3). http://widerscreen.fi/numerot/3-2011-widerscreen-14-3/johdanto-audiovisuaalinen-musiikkianalyysi–paino-sanalla-audio/

Tulostettava PDF-versio

Elämme audiovisuaalisessa mediakulttuurissa, ja musiikki – ääni – on keskeinen osa tätä kulttuuria. Audiovisuaalinen mediakulttuuri muokkaa käsityksiämme todellisuudesta ja tarjoaa samastumiskohteita erilaisille identiteettiryhmille. Mediateollisuus on suuren luokan bisnestä ja erottamattomasti kytköksissä laajempiin sosiokulttuurisiin prosesseihin. Audiovisuaalinen musiikkianalyysi tarjoaa oman näkö- ja kuulokulmansa näiden ilmiöiden tarkasteluun.

Käsitteenä audiovisuaalinen musiikkianalyysi kytkeytyy yhtäältä akateemiseen elokuvamusiikin tutkimuksen traditioon, josta Annette Davison (2004, 1) on käyttänyt nimitystä film musicology ja joka 2000-luvulla on korostanut voimakkaasti musiikin ja muun äänen huomioon ottamista audiovisuaalisten mediatekstien analyysissa (Davisonin lisäksi mm. Kassabian 2001, Kärjä 2005, Hawkins & Richardson 2007, Juva 2008, Välimäki 2008). Toisaalta se kytkeytyy formalistisen musiikkianalyysin kritiikkiin, joka on muun muassa kyseenalaistanut musiikkitieteessä pitkään vallalla olleen autonomiaesteettisen eronteon ”puhtaasti” musiikillisen ja ”ulkomusiikillisen” välillä (mm. Kramer 1990, 1; Välimäki 2002, 74–77; Richardson 2011, 10-17). Muutama vuosi sitten musiikin ja median tutkija Antti-Ville Kärjä antoi väitöskirjansa (2005) yhdelle alaluvulle otsikoksi ”Kulttuurinen audiovisuaalinen musiikkianalyysi,” mutta ei tekstissä eksplisiittisesti määritellyt käsitteen sisältöä. Asiayhteydestä on kuitenkin pääteltävissä, että hän tarkoittaa termillä audiovisuaalisten mediatekstien tarkastelua ”nimenomaan audiovisuaalisina, äänen ja kuvan muodostamina kokonaisuuksina” (Kärjä 2005, 61). Käytän esityksessäni termiä audiovisuaalinen musiikkianalyysi tämän määritelmän mukaisessa merkityksessä.

Käsillä olevan teemanumeron opiskelija-artikkelit perustuvat syksyllä 2010 Turun yliopiston musiikkitieteen oppiaineessa pitämäni audiovisuaalinen musiikkianalyysi -kurssin yhteydessä tehtyihin harjoitustöihin. Kurssi oli suunnattu lähinnä musiikkitieteen aineopintoja suorittaville pää- ja sivuaineopiskelijoille. Tavoitteena oli tutustua musiikin – mukaan lukien mahdolliset laululyriikat – ja muun äänen sekä liikkuvan kuvan välisten suhteiden tarkasteluun erityisesti esittämisen eli representaation näkökulmasta. Seuraava katsaus perustuu keskeisiltä osin kurssin alussa sen tarpeita varten esittelemiini audiovisuaalisen musiikkianalyysin teoreettis-metodologisiin lähtökohtiin.

Tässä ja nyt – ja miten tähän on tultu

Audiovisuaalinen musiikkianalyysi on paljon muutakin kuin elokuvamusiikin tutkimusta, mutta elokuvan ja elokuvamusiikin tutkimuksesta on hyvä lähteä liikkeelle. Monissa 1900-luvun loppupuolella ja 2000-luvun alussa julkaistuissa elokuvamusiikkia käsittelevissä julkaisuissa tuodaan esille epäkohtana, että kuvalla ja kerronnalla on (ollut) dominoiva asema äänen ja musiikin kustannuksella. Musiikin alisteisuus kuvalle ja puhutulle dialogille käy ilmi esimerkiksi Roy M. Prendergastin ja Claudia Gorbmanin kirjojen otsikoista: Film Music – A Neglected Art. A Critical Study of Music in Films (Prendergast 1992) ja Unheard Melodies. Narrative Film Music (Gorbman 1987). Asiantilalle voidaan esittää ainakin seuraavat kolme syytä:

  • alussa elokuva oli ”mykkä”, ilman ääntä – olkoonkin, että elokuvaesityksissä soitettiin elokuvan tapahtumia säestävää tai kommentoivaa musiikkia
  • klassisen Hollywood-elokuvan underscore-tyyppinen taustamusiikki oli kuvalle alisteista (vrt. Claudia Gorbmanin kuulumattomat melodiat)
  • äänen ja musiikin dominointia kuvan kustannuksella pidettiin monin tavoin ongelmallisena (esim. Kracauer 1997 [1960]).

2000-luvun alun akateemisen elokuvamusiikkikeskustelun ymmärtämiseksi on tunnettava aihetta koskevaa aikaisempaa keskustelua, erityisesti erontekoa yhtäältä klassisen ja post-klassisen Hollywood-elokuvan (Bordwell, Staiger & Thompson 1988) ja toisaalta klassisen ja post-klassisen elokuvamusikaalin (Altman 1987, Berliner & Furia 2002) välillä. Klassisen Hollywood-elokuvan aikakaudella (1930-l:lta 1960-l:lle) kertovan fiktiivisen elokuvan musiikki oli kuvakerrontaa tukevaa underscore-tyyppistä taustamusiikkia. Post-klassisella kaudella (1960-l:lta alkaen) kertovassa fiktiivisessä elokuvassa originaalipartituurin rinnalle nousi valmiita äänitteitä hyödyntävä soundtrack tai näiden kahden yhdistelmä.

Äänielokuvan myötä myös elokuvamusikaali nousi 1920- ja 1930-luvun vaihteessa uutena genrenä esiin. Klassisella kaudella elokuvamusikaali perustui yleensä originaalikäsikirjoitukseen, jossa puhuttu dialogi, laulut ja tanssinumerot vuorottelivat. 1960-luvulta alkaen elokuvamusikaalit eivät enää useinkaan ole perustuneet originaalikäsikirjoitukseen vaan ovat olleet näyttämöproduktioiden filmatisointeja, minkä lisäksi on tehty valmiita äänitteitä hyödyntäviä rock-elokuvia/musikaaleja.

Kuten Annette Davisonin kirjan otsikko Hollywood Theory, Non-Hollywood Practice: Cinema Soundtracks in the 1980s and 1990s (Davison 2004) implikoi, elokuvamusiikin teoria oli 1990-luvulle saakka klassisen Hollywood-elokuvamusiikin teoriaa, vaikka käytäntö saattoi olla jotain ihan muuta. Myös äänen ja kuvan suhdetta on tarkasteltu uusista näkö- ja kuulokulmista. Stan Hawkinsin ja John Richardsonin toimittama Essays on Sound and Vision (2007) puolestaan asettaa otsikossaan äänen (kirjaimellisesti) kuvan edelle, kun taas Anahid Kassabianin Hearing Film – Tracking Identifications in Contemporary Hollywood Film Music (2000) ja Susanna Välimäen Miten sota soi – Sotaelokuva, ääni ja musiikki (2008) korostavat otsikoissaan musiikin, muun äänen (puhe, tehosteet) ja kuuntelun keskeistä osuutta elokuvakokemuksessa.

Viimeisen 20–30 vuoden aikana näkökulmat ovat muutenkin monipuolistuneet, ja elokuvamusiikin rinnalle on noussut uusia tutkimuskohteita. Philip Taggin klassinen Kojak – 50 Seconds of Television Music (2000 [1979]) nosti esiin TV-sarjat ja niiden tunnusmusiikit (vrt. myös Stilwell 2003 ja Heinonen 2007). Musiikkivideoiden itsenäistyminen 1980-luvulla MTV:n myötä omanlaiseksi audiovisuaaliseksi mediaksi johti varsinaiseen videotutkimusvyöryyn (esim. Kaplan 1987, Goodwin 1993, Kärjä 2006b, Strøm 2007). Muita tutkimuskohteita ovat olleet esimerkiksi mainosmusiikki (Kilpiö 2005) ja pelimusiikki (Collins 2008). Musiikki ja multimedia (Cook 2004 [1998]) leikkaa tai yhdistää käytännössä kaikkia yllä mainittuja tutkimuskohteita.

Myös jako kuvan osuutta korostavaan elokuva- ja mediatutkimukseen ja musiikin osuutta korostavaan musiikkitieteeseen/etnomusikologiaan on vähintäänkin hämärtynyt. Pikainen silmäily kolmen käsillä olevan aiheen kannalta relevantin kotimaisen lehden (WiderScreen, Lähikuva, Musiikin suunta) teemanumeroihin osoittaa, että äänen, musiikin ja kuvan suhdetta on tarkasteltu kaikissa lehdissä – pelkästään teemanumerot mukaan lukien – yhteensä yli 20 artikkelin voimalla. WiderScreenissä teemanumeroita ovat 4/2002 (musiikki ja ääni) ja 1/2006 (elokuvamusiikki), Lähikuvassa 2/1996 (musiikki ja ääni) ja 3/2006 (musiikki ja media) sekä Musiikin suunnassa 3/1998 (musiikki mediassa), 2/1999 (music video) ja 2/2006 (musiikkivideot). Myös esimerkiksi musiikkitieteilijä John Richardsonin uusimman kirjan (An Eye for Music – Popular Music and the Audiovisual Media, 2011) nimi viittaa tällaisten kategoristen tieteenalakohtaisten erottelujen hämärtymiseen.

Audiovisuaalisen mediakulttuurin analyysi

Audiovisuaalinen musiikkianalyysi on audiovisuaalisen mediakulttuurin analyysia. Juha Herkmanin (2002) mukaan audiovisuaalinen mediakulttuuri tarkoittaa kuvaa ja ääntä käyttävien viestintäteknologioiden avulla välittyvää kulttuuria. Audiovisuaalisia medioita ovat elokuva, televisio, video (ja DVD) sekä kuvaa ja ääntä yhdistelevä ”uusmedia” (internet, mobiilimedia, tietokonepelit). Kulttuurilla Herkman tarkoittaa laajassa mielessä ”ihmisille ominaista tapaa ymmärtää itsensä osaksi maailmaa suhteessa muihin ihmisiin ja ympäröivään todellisuuteen”. (Herkman 2002, 12–21.) Nämä määrittelyt riittävät antamaan kuvan siitä, mitä audiovisuaalisella mediakulttuurilla tässä teemanumerossa tarkoitetaan..

Kuvan ja äänen yhdistelyn tematiikkaa voidaan havainnollistaa Mikko Lehtosen (1996, 73–74) esittämällä tekstilajien nelikenttämallilla, jossa tekstilajeina ovat puhe, kirjoitus, musiikki ja kuva. Nämä tekstilajit ovat Lehtosen mukaan erotettavissa toisistaan sen perusteella, miten ne sijoittuvat yhtäältä oraalinen/visuaalinen–akselille ja toisaalta verbaalinen/ei-verbaalinen–akselille.

 OraalinenVisuaalinen
VerbaalinenPUHEKIRJOITUS
Ei-verbaalinenMUSIIKKIKUVA

Audiovisuaalisissa mediateksteissä yhdistyy kuitenkin aina vähintään kaksi Lehtosen mainitsemista tekstilajeista, mikä osaltaan tekee tällaisista teksteistä ja niiden analyysista erityisen kiehtovaa.

Väljänä teoreettis-metodologisena viitekehyksenä tässä toimii audiovisuaalisten mediatekstien kriittinen diskurssianalyysi sellaisena kuin sitä ovat hahmotelleet esimerkiksi Norman Fairclough (1995), Douglas Kellner (1995, 2003), Gunther Kress & Theo van Leeuwen (2001) ja Ron Scollon & Philip LeVine (2004). Kellner (2003, 12) on esittänyt audiovisuaalisten mediatuotteiden kriittiseen tarkasteluun tarkoitetun moniulotteisen analyysimallin, joka käsittää (1) tekstien tuotanto- ja välitysprosessin tarkastelun, (2) tekstuaalisen analyysin ja (3) tekstin reseption ja käytön tarkastelun.

Tuotanto- ja välitysprosessin tarkastelussa kiinnitetään mediasta riippuen huomiota esimerkiksi tekstin kirjoittamiseen, kuvaukseen ja äänitykseen, leikkaukseen ja miksaukseen, markkinointiin ja levitykseen sekä näihin liittyviin poliittisiin ja taloudellisiin ulottuvuuksiin. Tekstuaalisessa analyysissa kiinnitetään huomiota yhtäältä tekstin rakenteeseen – esim. tyyli, roolit, kerronnallinen rakenne, näkökulma – ja toisaalta siihen, kuinka tietyllä tavalla rakennettu teksti tuottaa tietynlaista ideologista käsitystä todellisuudesta (sukupuoli, rotu, sosiaalinen luokka, kansallisuus jne.). Reseption ja käytön tarkastelu voi perustua empiiriseen kenttätutkimukseen (Kellner 2003, 12–17), mutta usein se on enemmän tai vähemmän spekulatiivista tulkintaa, jossa tutkija olettaa esimerkiksi genrekonventioiden nojalla kuulija-katsojan tulkitsevan tekstin tietyllä tavalla (Fairclough 1995, 202). Tämän numeron artikkeleissa sovelletaan viimemainittua näkökulmaa.

Tekstuaalinen, intertekstuaalinen ja geneerinen analyysi

Elokuvamusiikin tutkimuksessa painopiste oli 1990-luvun lopulle saakka ennen muuta musiikin ja kuvan välisten suhteiden tarkastelussa sekä intertekstuaalisten eli tekstien välisten kytkösten ja genrekonventioiden analyysissa. Antti-Ville Kärjä (2003, 159; 2005, 62) on hahmotellut lähinnä musiikkivideoiden tutkimusperinteen pohjalta seuraavat neljä analyyttista strategiaa audiovisuaalisten mediatekstien tarkastelulle:

  • äänen ja kuvan välisten rakenteellisten yhteyksien analyysi
  • äänen ja kuvan väliset synesteettisten yhteyksien analyysi
  • intertekstuaalisuuden analyysi
  • genrekonventioiden analyysi

Rakenteellisten yhteyksien tarkastelussa keskitytään musiikin ja kuvan välisiin suhteisiin, esimerkiksi musiikin ja kuvan leikkausten rytmiikkaan. Synesteettisten yhteyksien tarkastelussa keskitytään tietynlaisten äänten (soundien) ”kiinnittymiseen” tietynlaisiin kuvallisiin aiheisiin, tunnelmiin ja sävyihin. Intertekstuaalisen analyysin kohteena ovat tilanteet, joissa kuvassa ja musiikissa viitataan esimerkiksi toisiin teoksiin, artisteihin tai tyyleihin. Genrekonventioiden tarkastelussa puolestaan keskitytään siihen, millä tavoin tutkimuskohteen audiovisuaaliset ominaisuudet perustuvat lajityypillisiin konventioihin.

Elokuvamusiikin tekstuaalisessa analyysissa musiikin ja kuvan suhdetta on usein tarkasteltu paralleelin, kontrapunktin ja polaroinnin käsitteiden avulla (Kärjä 2006a). Näistä käsitteet paralleeli ja kontrapunkti esiintyvät jo Gorbmanilla (1987), Kracauerilla (1997 [1960]) ja Spottiswoodella (1973 [1935]). Kracauerin mukaan paralleelissa musiikki myötäilee ja vahvistaa omalla kielellään kuvakerronnan merkityksiä, kun taas kontrapunktissa kuva ja musiikki välittävät eri merkityksiä tai ovat ristiriidassa keskenään (Kracauer 1997 [1960], 139–142). Polarointi puolestaan viittaa Kärjän (2006a) mukaan tilanteeseen, jossa moniselitteistä kuvaa selvennetään yksiselitteisellä musiikilla.

Myös käsitepari diegeettinen ja ei-diegeettinen ääni/musiikki (Gorbman 1987) kuuluu elokuvamusiikin analyysin tekniseen työkalupakkiin. Diegeettinen musiikki on musiikkia, joka soi elokuvan fiktiivisessä tarinatilassa, jonka lähde – yhtye, laulaja, radio, televisio jne. – on yleensä nähtävissä kuvaraidalla ja jonka myös asianomaisessa kohtauksessa läsnä olevien elokuvan henkilöiden ajatellaan kuulevan. Ei-diegeettinen musiikki sen sijaan on underscore-tyyppistä taustamusiikkia, joka ei kuulu elokuvan fiktiiviseen tarinatilaan ja jonka siis vain kuulija-katsoja kuulee.

Tekstuaalisessa analyysissa ei kuitenkaan ole kysymys vain kuvan ja musiikin välisistä suhteista. Audiovisuaalisiin mediateksteihin sisältyvien suhteiden kompleksisuutta voidaan havainnollistaa seuraavalla kaaviolla, joka on johdettu yllä mainitusta Mikko Lehtosen (1996, 73-74) tekstilajeja kuvaavasta nelikenttämallista.

Kaavio nostaa ääniraidan osalta esiin Lehtosen nelikentässä mainittujen tekstityyppien lisäksi laulun, joka on yhdistelmä verbaalista (sanat/lyriikka) ja ei-verbaalista (musiikki), sekä äänitehosteet, jotka (pääsääntöisesti) kuuluvat ei-verbaalisen alueelle. Näiden lisäksi kaavio ottaa huomioon myös tekstilajien puuttumisen, mikä kuuluu hiljaisuutena (tyhjä ääniraita) ja näkyy tyhjänä tai pimeänä kuvaraitana.

Kaikilla kaavioon lisätyillä aspekteilla on tai voi olla merkitystä audiovisuaalisen mediatekstin ääni- ja kuvakerronnassa, ja käytännössä kaikkia niitä ja niiden välisiä suhteita tarkasteli jo Raymond Spottiswoode alun perin vuonna 1935 julkaistussa kirjassaan A Grammar of the Film. An Analysis of Film Technique (Spottiswoode 1973 [1935]). On myös huomattava, että käsitteitä paralleeli, kontrapunkti ja polarointi voidaan musiikin ja kuvan ohella soveltaa myös puheen/äänitehosteiden ja kuvan välisiin suhteisiin, kuten esimerkiksi Kracauer (1997 [1960]) on tehnyt paralleelin ja kontrapunktin kohdalla. Sama pätee myös diegeettinen–ei-diegeettinen jaotteluun (esim. Altman 1987). Kaaviossa kuvatut tekstilajit/aspektit ja niiden väliset kompleksiset suhteet tulevat monin tavoin esiin myös käsillä olevan teemanumeron eri artikkeleissa.

Siinä missä rakenteellisten ja synesteettisten piirteiden tarkastelu on lähinnä tekstuaalista analyysia, intertekstuaalisuuden ja genrekonventioiden huomioon ottaminen on lähempänä varsinaista media-analyyttista tarkastelutapaa. Viime kädessä juuri genrekonventiot määrittelevät, miten rakenteelliset, synesteettiset ja intertekstuaaliset suhteet jäsentyvät audiovisuaalisessa mediatekstissä. (Kärjä 2003, 159.) Nimenomaan genrekonventioiden analyysin avulla tarkasteltavan tekstin audiovisuaaliset erityispiirteet voidaan Kärjän (2005, 62) mukaan sijoittaa osaksi laajempaa sosiokulttuurista kontekstia.

Representaatio, samastuminen ja ideologia

Audiovisuaalisten mediatekstien sosiokulttuurisia ulottuvuuksia tarkastellaan tässä erityisesti soveltamalla representaation, samastumisen ja ideologian käsitteitä genrekonventioiden analyysiin. Representaatiolla tarkoitetaan jonkin – objektin, ilmiön, tapahtuman, sosiaalisen käytännön – esittämistä jonkinlaisena tietystä nimenomaisesta näkökulmasta (vrt. Fairclough 1995, 56). Tässä representaatiolla tarkoitetaan erityisesti jonkin esittämistä jonkinlaisena jossakin audiovisuaalisessa tekstissä musiikin, muun äänen (puhe, tehosteet) ja kuvan avulla. Representaatio liittyy aina laajempaan sosiokulttuuriseen kontekstiin, johon kuuluvat sekä tuottamisen ja kuluttamisen institutionalisoidut aspektit että identiteetit, ideologiat, arvot ja normit.

Anahid Kassabianin (2001: 1) mukaan musiikki saa katsoja-kuulijan sitoutumaan psyykkisesti elokuvaan. Tässä hän (2001, 2–3) erottaa kaksi samastumistapaa: sulauttava samastuminen (assimilative identification) ja liitännäissamastuminen (affiliative identification); termien suomennokset ovat Susanna Välimäen (2008: 47; vrt. Kärjä 2006a). Sulauttava samastuminen on tyypillistä erityisesti klassiselle Hollywood-elokuvalle, ja se houkuttelee katsoja-kuulijan tulkitsemaan elokuvaa ensisijaisesti yhdestä nimenomaisesta subjektipositiosta käsin. Liitännäissamastuminen on puolestaan tyypillistä post-Hollywood–elokuvalle, ja se tarjoaa tulkinnan lähtökohdaksi useita mahdollisia subjektipositioita.

Audiovisuaalisien mediatekstien sosiokulttuuristen ulottuvuuksien tarkastelun lähtökohtana on, että tekstien rakennetta koskevat valinnat perustuvat tiettyihin ideologisiin lähtökohtiin, ylläpitävät niitä ja välittävät niitä eteenpäin. Ideologiat käyvät Faircloughin (1995, 14) mukaan tekstistä ilmi epäsuorasti ja ne esiintyvät yleensä sen itsestäänselvyyksinä pidetyissä alkuoletuksissa, jotka ovat tekstiin diskurssikäytäntöjen (genre, intertekstuaalisuus) avulla ”esirakennettuja” piirteitä. Elokuvatutkija Rick Altmanin (1987, 5) mukaan esimerkiksi genret eivät ole neutraaleja kategorioita vaan pikemminkin ”ideologisia konstruktioita, jotka on naamioitu neutraaleiksi kategorioiksi” (kursivointi Altmanin). Altmanin mukaan tämä tarkoittaa seuraavaa:

Genret ovat kuin yleisölle lähetetty avain – avain koodeihin, jotka sisältyvät samanaikaisesti lähetettävään tekstiin. Juuri siksi, että ne eivät näytä olevan teollisuuden välittämiä vaan näyttävät nousevan riippumattomasti samankaltaisten tekstien joukosta, genret eivät koskaan anna vaikutelmaa, että ne rajoittaisivat yleisön vapautta. Silti, koska ne tekevät yleisölle helpoksi ymmärtää teksti tietyllä ennalta määrätyllä tavalla, genret aina tekevät vähemmän todennäköiseksi sen, että filmi konstruoitaisiin eri tavalla, ei-geneerisesti. Suostuttelemalla meidät kohti tiettyä intertekstien joukkoa pikemmin kuin toista (ja siten kohti tiettyä kaavojen joukkoa), ne edustavat ja vahvistavat käsillä olevan tekstin esiluentaa. (Altman 1987, 5.)

Tulkinnan kannalta keskeisiä kysymyksiä ovat tällöin propaganda- ja viestintätutkija Harold Lasswellin vuonna 1948 esittämää kommunikaatiomallia mukaillen: kuka sanoo – mitä – minkä kanavan välityksellä – kenelle – millä vaikutuksella (siteerannut Steinberg 2008, 53–54). Audiovisuaalisten tekstien kohdalla mallin kuka viittaa viestin lähettäjään (tuotantoporras), mitä on sanoman sisältö” (audiovisuaalisen tekstin merkitys), kanava viittaa välittävään mediaan (elokuva, video, tietokonepeli, mainos jne.) ja kenelle vastaanottajaan (kuulija-katsoja), kun taas vaikutus tarkoittaa – Lasswellin mukaan (siteerannut Steinberg 2008: 54) – sitä, että vastaanottajaa suostutellaan tulkitsemaan teksti nimenomaan halutunlaisesta näkökulmasta.

Todellisen kuulija-katsojan käsitys tuotantoportaan tarkoitusperistä ei tietenkään välttämättä vastaa tekijän/tuottajan konstruoimaa esiluentaa: erilaisten tulkintamahdollisuuksien ja tosiasiallisten tulkintojen kirjo voidaan tältä osin pelkistää Stuart Hallin (1980: 136–138) ehdotuksen mukaisesti yhteneviksi, vastustaviksi ja neuvotelluiksi (osin yhteneviksi, osin vastustaviksi) tulkinnoiksi. Kassabianin (2001) termi sulauttava samastumisen näyttäisi vastaavan Hallin yhtenevää tulkintaa, kun taas liitännäissamastuminen vastaisi lähinnä neuvoteltua tulkintaa. Todellisen kuulija-katsojan tulkinta voi kuitenkin olla – ja usein on – esiluentaan nähden vastustava. Ideaalitapauksessa tutkijan tulisikin arvioida audiovisuaalisen mediatekstin tarjoamaa ilmeistä tulkintaa soveltamalla siihen – ainakin kokeeksi – myös vastustavaa tai neuvoteltua tulkintaa.

Artikkelit

Kurssin harjoitustöistä työstettiin tähän teemanumeroon viisi opiskelija-artikkelia. Kahden artikkelin (Thurén, Haapanen) tutkimuskohteena on 2000-luvulla ensi-iltansa saanut elokuva, yksi (Kahtola) keskittyy toistaiseksi vähän tutkittuun trailerimusiikkiin, yksi (Leino) 1970-luvun elokuvamusikaaliin ja yksi (Kolehmainen) 1990-luvun lopun tietokonepelin musiikkiin. Kurssin harjoitustöissä analysoitiin myös musiikkivideoita, mutta näitä ei saatu mukaan tähän teemanumeroon.

Ensimmäisessä artikkelissa Sofia Thurén (mediatutkimus) käsittelee äänikerrontaa pseudo-dokumentaarisessa matalan budjetin kauhuelokuvassa Paranormal Activity (2007). Elokuva on sikäli poikkeava, että siinä ei ole visuaalista hirviötä eikä – arjen (tehoste)ääniin kuuluvaa diegeettistä kitaran näppäilyä lukuun ottamatta – myöskään musiikkia, vaan äänikerronta koostuu puheesta, äänitehosteista (tömähdyksistä, rahinoista, karjahduksista, viiltävistä kirkaisuista) ja hiljaisuuksista. Kauhuefekti tuotetaan nimenomaan vähäeleistä kuvaraitaa polaroivien äänitehosteiden avulla. Paranormal Activity on hyvä esimerkki 2000-luvun pseudo-dokumentaarisesta äänisuunnittelusta ja äänitehosteiden toimimisesta musiikin funktiossa.

Numeron toisessa artikkelissa Pekka Kolehmainen (kulttuurihistoria) pohtii musiikin käyttöä elokuvallisen pelikokemuksen luojana LucasArtsin seikkailupelissä Grim Fandango (1998). Elokuvallinen pelikokemus saadaan aikaan ennen muuta elokuvamusiikin tapaan käytetyillä tyylilainoilla (mm. 1930-luvun jazz, meksikolainen kansanmusiikki ja romanttiseen traditioon nojaava klassinen Hollywood-musiikki) sekä näihin assosioituvilla mielikuvilla. Pelimusiikille ominaista taas on dynaaminen audio eli ääniraidan mukautuminen pelaajan toimintaan. Grim Fandango on osuva esimerkki vuosituhannen vaihteen elokuva- ja pelimusiikin eroista ja yhtymäkohdista.

Paula Kahtolan (musiikkitiede) tutkimuskohteena on Pirates of Caribbean: At Worlds End -elokuvan (2007) traileri. Analyysi havainnollistaa yhtäältä, kuinka spektaakkelielokuvatrilogian päätösosan traileri ammentaa aikaisemmista osista, ja toisaalta kuinka kuvaraita esittelee kuulija-katsojalle kaksi limittäistä kertomusta. Ensimmäinen paljastaa liikkuvan kuvan muodossa sopivasti – mutta ei liikaa – elokuvan juonesta. Toinen esittelee valkokankaalle aika-ajoin ilmaantuvien tekstien muodossa elokuvan tuotantoyhtiöt, tapahtumien ajallisen kontekstin (vuosiluku), pääosien näyttelijät, ensi illan päivämäärän ja lopulta elokuvan nimen. Ääniraita kommentoi – usein alleviivaavasti myötäilemällä – kuvaa ja tekstiä. Kahden ja puolen minuutin aikana traileri tekee kaikkensa saadakseen kuulija-katsojan koukkuun.

Pekka Haapasen (yleinen kirjallisuustiede) artikkeli puolestaan käsittelee 1950-luvun doo wop -balladi Mister Sandmanin (Chordettes) ja sen kahden cover-version käyttöä johtoaiheena tieteiselokuvassa Mr. Nobody (2009). Chordettesin Mister Sandman ja sen country- ja punk-versiot (Emmylou Harris, Gob) toimivat elokuvassa johtoaiheen tapaan käytettynä musiikillisena kerrontavälineenä Nemon (Mr. Nobody) lapsuuteen, teini-ikään ja vanhuuteen liittyvissä avainkohtauksissa. Johtoaihetta on elokuvamusiikissa käytetty ennen muuta underscore-käytäntöä noudattavissa originaalipartituureissa, mutta Mr. Nobodyn esimerkki osoittaa, että myös valmiilta äänitteiltä lainattu musiikki voi toimia johtoaiheena.

Päätösartikkelissa Maija Leino (musiikkitiede) tarkastelee koti-ikävän representaatiota 1900-luvun alun Etelä-Venäjälle sijoittuvassa musikaalissa Viulunsoittaja katolla (Fiddler on the Roof, 1970). Lähemmän tarkastelun kohteena on musikaalin loppupuolelle sijoittuva kohtaus, jossa juutalaisperheen isä Tevje saattaa Siperiaan miehensä luokse muuttavan Hodel-tyttärensä juna-asemalle ja jossa Hodel käsittelee ristiriitaisia tunteitaan laulun Far from the Home I Love (Kauas rakkaasta kodistani) muodossa. Laulussa nojataan Hollywood-elokuvamusiikin ja -musikaalin konventioihin melko ilmeisellä mutta kuulija-katsojaan vetoavalla tavalla, ja muutenkin musikaali noudattaa yhdysvaltalaiselle kansanmusikaalille (Altman 1987) ominaisia genrekonventioita.

Huolimatta siitä, että kirjoittajina on neljän eri oppiaineen – musiikkitiede, mediatutkimus, kulttuurihistoria ja yleinen kirjallisuustiede – pääaineopiskelijoita, erilaiset oppiainetaustat eivät tule ainakaan erityisen selvästi esiin itse artikkeleissa. Osittain tämä johtuu epäilemättä siitä, että artikkelit perustuvat ohjeistuksen mukaan tehtyihin harjoitustöihin ja että kaikki opiskelijat ovat musiikkitieteen pää- tai sivuaineopiskelijoita. Haluan kuitenkin ajatella, että tämä temaattinen yhtenäisyys johtuu osaksi myös siitä, että audiovisuaalinen musiikkianalyysi tarjoaa mielekkään näkökulman audiovisuaalisten mediatekstien tarkasteluun yli oppiainerajojen.

Kiitän toimitusta esittämäni teemanumeroidean hyväksymisestä julkaistavaksi WiderScreenissä. Kiitän myös kaikkia syksyn kurssille osallistuneita opiskelijoita kiinnostavista ja audiovisuaalista mediakulttuuria eri näkökulmista valottavista harjoitustöistä. Erityiskiitos kuuluu kuitenkin niille viidelle opiskelijalle, jotka jaksoivat työstää harjoitustyönsä tässä julkaistavan artikkelin muotoon.

Lähteet

Altman, Rick (1987), The American Film Musical. Bloomington: Indiana University Press.

Berliner, Todd & Furia, Philip (2002), The Sounds of Silence: Songs in Hollywood Films Since the 1960s. Style 1/2002, 19–35.

Bordwell, David, Staiger, Janet & Thompson, Kristin (1988), The Classical Hollywood Cinema. Film Style & Mode of Production to 1960. London: Routledge.

Collins, Karen (2008), Game Sounds: An Introduction to the History, Theory, and Practice of Video Game Music and Sound Design. Cambridge: The MIT Press.

Cook, Nicholas (2004 [1998]), Analysing Musical Multimedia. Oxford: Oxford University Press.

Davison, Anette (2004) Hollywood Theory, Non-Hollywood Practice: Cinema Soundtracks in the 1980s and 1990s. Aldershot: Ashgate.

Fairclough, Norman (1995), Media Discourse. London: Arnold.

Goodwin, Andrew (1993), Dancing in the Distraction Factory. Music Television and Popular Culture. London: Routledge.

Gorbman, Claudia (1987), Unheard Melodies. Narrative Film Music. Bloomington: Indiana University Press.

Hawkins, Stan & Richardson, John (eds) (2007), Essays on Sound and Vision. Helsinki: Helsinki University Press.

Herkman, Juha (2002), Audiovisuaalinen mediakulttuuri. Tampere: Vastapaino.

Juva, Anu (2008) ”Hollywood-syndromi”, jazzia ja dodekafoniaa. Elokuvamusiikin funktioanalyysi neljässä 1950- ja 1960-luvun vaihteen suomalaisessa elokuvassa. Åbo: Åbo Akademis Förlag.

Kaplan, Anne (1987), Rocking around the Clock. Music Television, Postmodernism & Consumer Culture. New York: Methuen.

Kassabian, Anahid (2001), Hearing Film. Tracking Identifications in Contemporary Hollywood Film Music. London: Routledge.

Kellner, Douglas (1995), Media Culture. Cultural Studies, Identity and Politics between the Modern and Postmodern. London: Routledge.

Kellner, Douglas (2003), Cultural studies, Multiculturalism, and Media Culture. Teoksessa Gail Dines & Jean McMahon Humez (eds): Gender, Race, and Class in Media: A Text-Reader. Sage: Thousand Oaks, 10–20.

Kilpiö, Kaarina (2005), Kulutuksen sävel. Suomalaisen mainoselokuvan musiikki 1950-luvulta 1970-luvulle. Helsinki: Like / Rosebud Books.

Kracauer, Siegfried (1997 [1960]), Theory of Film: The Redemption of Physical Reality. Princeton: Princeton University Press.

Kramer, Lawrence (2003), Musicology and Meaning. The Musical Times 144 (1883), 6–12.

Kress, Gunther & van Leeuwen, Theo (2001), Multimodal Discourse: The Modes and Media of Contemporary Communication. London: Arnold.

Kärjä, Antti-Ville (2003), Musiikki ja media. Teoksessa Tuomas Eerola, Jukka Louhivuori & Pirkko Moisala (toim.): Johdatus musiikintutkimukseen. Helsinki: Suomen Musiikkitieteellinen Seura, 149–168.

Kärjä, Antti-Ville (2005), ”Varmuuden vuoksi omana sovituksena” – Kansallisen identiteetin rakentuminen 1950- ja 1960-luvun taitteen suomalaisten elokuvien populaarimusiikillisissa esityksissä. Turku & Helsinki: k&h / Suomen Etnomusikologinen Seura.

Kärjä, Antti-Ville (2006a), Elokuvamusiikin tutkimus: tieteenala puun ja kuoren välissä. WiderScreen 1/2006. [http://www.widerscreen.fi/2006-1/esipuhe/] (linkki tarkistettu10.7.2011)

Kärjä, Antti-Ville (2006b), Musiikkivideot uudella vuosituhannella. Musiikin suunta 2/2006, 3–14.

Lehtonen, Mikko (1996), Merkitysten maailma. Tampere: Vastapaino.

Prendergast, Roy M. (1992), Film Music – A Neglected Art. A Critical Study of Music in Films. Second Edition. New York: Norton.

Richardson, John (2011), An Eye for Music – Popular Music and the Audiovisual Media. Oxford: Oxford University Press.

Scollon, Ron & LeVine, Philip (2004), Multimodal Discourse Analysis as the Confluence of Discourse and Technology. Teoksessa Philip LeVine and Ronald Scollon (eds): Discourse and Technology: Multimodal Discourse Analysis. Georgetown: Georgetown University Press, 1–6.

Spottiswoode, Raymond (1973 [1935]), A Grammar of the Film. An Analysis of Film Technique. Eight printing. Berkeley: University of California Press.

Steinberg, Sheila (2008), An Introduction to Communication Studies. Cape Town: Juta & Co.

Stilwell, Robyn (2003), It May Look Like a Living Room…: The Musical Number and the Sitcom. ECHO: a music-centered journal 1/2003.

[http://www.humnet.ucla.edu/echo/volume5-issue1/stilwell/stilwell.pdf] (linkki tarkistettu 10.7.2011)

Strøm, Gunnar (2007), The Two Golden Ages of Animated Music Video. Animation Studies, Vol 2. [http://journal.animationstudies.org/download/volume2/ASVol2Art7GStrom.pdf] (linkki tarkistettu 13.10.2010)

Tagg, Philip (2000 [1979]), Kojak: 50 Seconds of Television Music. Towards the Analysis of Affect in Popular Music. New York: Mass Media Music Scholar Press.

Välimäki, Susanna (2002), Musiikkianalyysi musiikkikritisisminä. Synteesi 2/2002, 67–88.

Välimäki, Susanna (2008), Miten sota soi – Sotaelokuva, ääni ja musiikki. Tampere: Tampereen yliopistopaino.

Kategoriat
1-2/2011 WiderScreen 14 (1-2)

Linnut ovat hyvin vihaisia

Petri Saarikoski
FT, dosentti
Professori (ma.)
Digitaalinen kulttuuri
Turun yliopisto (Porin yliopistokeskus)

Viittaaminen: Saarikoski, Petri. 2011. ”Linnut ovat hyvin vihaisia”. WiderScreen 14 (1–2). http://widerscreen.fi/ei-kategoriaa/linnut-ovat-hyvin-vihaisia/

Tulostettava PDF-versio

Toukokuussa latasin pitkän epäröinnin jälkeen koneelleni suomalaisen Rovion suunnitteleman Angry Birds -puzzlepelin ja aloin tahkomaan kenttiä innolla läpi. Peli on käytettävyydeltään loistava, ja lisäksi vanhana veteraanipelaajana tunnistin helposti sen historialliset lainat ja vaikutteet. Perinteitä oli noudettu esimerkiksi 1990-luvun vanhoista Lemmings ja Worms -pelisarjoista. Satunnaispelaajalle Angry Birds tarjoaa loistavaa toimintaviihdettä, jonka parissa voi viettää muutaman minuutin tai tuntikausia innostuksen tason mukaan. En varsinaisesti jäänyt peliin koukkuun – Facebookin mukaan tämä ilmiö tosin on yleinen kavereideni keskuudessa. Sen sijaan 5-vuotias tyttäreni katseli aluksi hassujen kirkuvanväristen lintujen ilmalentoja kiinnostuksella ja hyvin nopeasti hän vaati päästä koneen ääreen. Hämmästyksekseni hän alkoi vähäisen harjoittelun jälkeen pelata ”lintupeliä” hyvin kokeneella ja määrätietoisella otteella. Oli tapahtunut pelaajasukupolven vaihdos. Joskus iltaisin jatkoimme vielä yhteistä peliharrastustamme katselemalla YouTubesta Angry Birds -videoanimaatioita.

Edeltävä tapahtumasarja tuo mieleen myös nyt käsillä olevan Wider Screenin kaksoisnumeron”Pac-Manista YouTubeen” tematiikan. Osa artikkeleista ja katsauksista käsittelee peliviihteen historiaa ja sen uudelleentuotteistamista, osa kirjoituksista puolestaan keskittyy tarkastelemaan nykyajan mediakulttuuria. Numeron kokoaminen alkoi kevättalvella 2011 ja siihen valikoitui alan tutkijoiden artikkeleita ja opiskelijoiden katsauksia. Valtaosa kirjoituksista on digitaalisen kulttuurin oppiaineen tuottamia, mutta vetoapua saatiin Turun yliopiston mediatutkimuksen puolelta. Digitaalinen kulttuuri koosti numeroa keväällä pidetyssä syventävien opintojen opintopiirissä. Numeron artikkelit menivät anonyymin referee-arvioinnin läpi.

Numeron aloittaa Riikka Turtiaisen artikkeli YouTuben käyttäjälähtöisestä mediaurheilusta, joka on samalla osa hänen väitöskirjaansa. Turtiaisen poikkeuksellisen laaja ja monipuoliseen lähdeaineistoon perustuva tutkimus tarkastelee urheilun ja käyttäjäkulttuurin leikittelevää vuorovaikutusta. Tutkimus osoittaa, kuinka käyttäjien itsensä koostamat YouTube-videot rikkovat perinteisen valtamedian tuotantokonsepteja. Urheilun seuraajien omissa sisällöissä annetaan tilaa leikille. Valtamediasta poimitut sisällöt esitetään tavalla, joka tuo esiin myös urheilun koomisia piirteitä. Edustettuina ovat esimerkiksi Mikael Granlundin kuuluisa ”ilmaveivi” ja rallikuningas Marcus Grönholmin koominen ”Turkey Rautiainen Stone Up His Ass”. Näitä tapauksia yhdistää videoiden tavattoman nopea leviäminen ja huikeat katseluluvut, minkä seurauksena niistä on käytetty nimitystä ”viraalivideot”.

Seuraavissa artikkeleissa keskitytään retropelikulttuuriin. Retropelaamisesta on tullut jonkinlainen trendi, jonka puitteissa aiempia pelaamisen muotoja on elvytetty, pidetty hengissä sekä kierrätetty uusiin muotoihin. Digitaalisista peleistä onkin tullut digitaalista kulttuuriperintöä. Jaakko Suomisen artikkeli keskittyy yhden tunnetuimman peli-ikonin Pac-Manin kulttuurisen adaptaation eri vaiheisiin. Laajan kyselyaineiston kanssa Suominen tekee aikamatkan 1980-luvun alusta 2000-luvulle ja osoittaa, kuinka pelaamisesta on tulossa ainakin osittain instituutioitunutta, ”aikuista” ja historiatietoisuuden omaavaa toimintaa. Tiia Naskalin katsaus puolestaan jatkaa luontevasti aiheesta ja kertoo, kuinka pelien kulttuuriperintöä on hyödynnetty digitaalisen kulttuurin rakentamassa Pac-Man-näyttelyssä.

Videopelien musiikkimaailmaan ja historiaan sukelletaan Anu Tukevan yleisartikkelissa. Aihetta jatketaan puolestaan Esa Hakkaraisen faninäkökulmaa korostavassa katsauksessa, jossa esitellään suomalainen retropelimusiikkiin keskittyvä Axes Denied -orkesteri. Digitaalisten pelien elokuvahistoriallisiin yhteyksiin puolestaan pureudutaan Petri Saarikosken Tron-elokuvia käsittelevässä artikkelissa, jossa tuodaan esiin myös retrokulttuurin tuotteistamiseen liittyvää kuluttajakritiikkiä.

Digitaalisen pelikulttuurin nykyaikaan ja nouseviin trendeihin keskitytään seuraavassa osiossa. Saara Ala-Luopa tarkastelee Christopher Nolanin ohjaaman Batman-elokuvan Yön Ritari pelillistä markkinointikampanjaa Why So Serious? Saara jatkaa myös luontevasti tuotteistamisen kritiikkiä; hän esittää ajatuksen siitä, kuinka hyväksyttävää on käyttää pelaajia ilmaiseksi elokuvamarkkinoinnin osana.

Rahapelaaminen on viime vuosina saanut yhä laajempaa ja lähes pääsääntöisesti kielteistä mediajulkisuutta. Pelitutkijat ovat puolestaan jo hyvän aikaa kiinnittäneet huomiota myös rahapelaamisen kulttuuriseen merkittävyyteen. Joel Kanerva lähestyy aihetta nettipokeria tarkastelevassa kirjoituksessaan, jossa hän tuo esiin myös ilmiön urheilullisia yhteyksiä. Joonas Välimäki keskittyy katsauksessaan pelien digitaaliseen jakeluun, jossa erityishuomio on Valven Steam-pelipalvelussa. Leikillisyyden ja nettiviihteen suhdetta käsitellään puolestaan kahdessa viimeisessä katsauksessa: tarkastelussa ovat Facebookin identiteettiperformanssi (Laura Antola) ja nettiporno (Henri Rehnström).

Pelitutkimuksessa on 2000-luvun mittaan pyritty pääsemään eroon ”perinteisen” ja ”ei-perinteisen” pelikulttuurin luokitteluista. Tätä kahtiajakoa on ainakin yritetty hälventää tässä Wider Screenin tuplanumerossa. Tämä tuo mieleeni toukokuussa oppiaineeni Digirakkaus-kurssilla esiin tulleen ajatuksen identiteetin rakentumisesta pelaamalla. Itse halusin korostaa peleihin liittyviä muistoja ja tunteita, jotka eivät ensisijaisesti liity laajasti käsiteltyyn retrokulttuuriin. Vanhan pelin pelaaminen voi tuoda mieleen tuokiokuvia menneestä ajasta, jotka ovat pelaajalle henkilökohtaisia tai muuten tärkeitä. Hyvin luultavasti Angry Birds tulee herättämään minussa tällaisia muistoja. ”Pac-Manista YouTubeen” on täynnä vastaavia pelaajille tärkeitä muistoja ja kokemuksia. Osalle kokijoista esimerkiksi Pac-Man on pelkkä hassu peli-ikoni, toisille siitä tulee mieleen ensimmäisen kouluvuoden päättäneen kesäloman muistot huvipuiston hämyisästä peliluolasta.

Haluan omalta osaltani kiittää kaikkia numeron toimittajia, kirjoittajia ja tekstien anonyymeja arvioitsijoita! Toivon tekstien olevan kiinnostavia ja hyödyttävän samantyyppisten tutkimusaiheiden parissa työskenteleviä.

Artikkelien ja digitaalisen kulttuurin katsausten tekninen toimitustyö: Pinja Tawast, Petri Saarikoski

Mediatutkimuksen katsausten toimitustyö: Aino Harvola.

Kategoriat
1/2010 WiderScreen 13 (1)

Amerikkalaisten genre-elokuvien yhteiskunnallisuus

Outi Hakola
FM, tutkija
Pohjois-Amerikan tutkimus / Mediatutkimus
Helsingin yliopisto / Turun yliopisto

Viittaaminen / How to cite: Hakola, Outi. 2010. ”Amerikkalaisten genre-elokuvien yhteiskunnallisuus”. WiderScreen 13 (1). http://widerscreen.fi/ei-kategoriaa/amerikkalaisten-genre-elokuvien-yhteiskunnallisuus/

Hollywood ja ideologiakriisit

Useat Hollywoodin elokuvista ovat laskettavissa kuulumaan johonkin kategoriaan: meillä on komedioita, draamoja, sotaelokuvia, kauhuelokuvia, tieteiselokuvia, musikaaleja jne. Itse asiassa, koko amerikkalaisen elokuvainstituution luonnetta on usein kuvailtu genreytyneeksi, eli erilaisiin lajityyppeihin perustuva, vaikkakaan Hollywoodin tuotantoa ei voi kokonaisuudessaan pelkistää genre-elokuviin. (Ks. esim. Maltby 2003, Ryall 1998, 327.) Tässä Wider Screenin numerossa Hollywood ja ideologiakriisit keskustellaan Hollywoodin lajityyppien suhteesta Amerikkalaiseen yhteiskuntaan.

Genre kulttuurisena prosessina

Nykytutkimukseen vakiintuneen genre-termin tausta löytyy ranskan kielestä, jossa se tarkoittaa tyyppiä, ja tällä onkin usein viitattu genren kategorisoivaan tehtävään. Samaan lajityyppiin nähdään kuuluvaksi ne teokset, jotka jakavat joitain yhteisiä piirteitä ja konventioita. (Ks. esim. Neale 2000, 9.) Kuitenkaan genreä ei tulisi nähdä vain teknisenä terminä, vaan enemmänkin se on myös kulttuurinen prosessi, joka vaikuttaa sekä elokuvien tuottamiseen että tulkintaan. (Ks. esim. Moine 2008, 24, 96, 188.)

Nimenomaan tämä kulttuurinen prosessimaisuus, joka mahdollistaa yksittäisten elokuvien ja genrejen mukautumisen kulloiseenkin historialliseen ja yhteiskunnalliseen tilanteeseen, tekee genreistä erityisen herkullisia tarkastelun kohteita ja genre-tutkimus onkin yksi amerikkalaisen elokuvan keskeisiä kriittisiä tarkastelutapoja. Ranskalaisen teoreetikon André Bazinin kirjoitusten myötä 1940- ja 1950-luvuilta saakka Hollywood ja sen elokuvagenret ovat nousseet keskeiseksi tieteellisen tutkimuksen kohteeksi. (Ks. esim. Neale 2000, 21-23, Maltby 2003, 74.)

Yhteiskunnallisia suhteita ajatellen, yksi mielenkiintoinen jaottelu on Thomas Schatzin Hollywoodin genrejen kaksi luokkaa: järjestysgenret ja integraatiogenret. Hän on luonut jaottelussa suhteessa siihen, miten eri genreissä käsitellään tarinaan luotuja konflikteja ja niiden ratkaisuja, eli miten näissä elokuvissa ensin luodaan epäjärjestystä ja lopuksi palautetaan järjestys yhteiskuntaan. (Schatz 1981, 21, 24, 26-27.)

Schatzin luokittelussa järjestysgenreihin kuuluvat muun muassa sota-, kauhu-, gangsteri- ja lännenelokuvat. Näitä elokuvia yhdistää fyysisten ja ideologisten konfliktien suosiminen, sekä kamppailu kontrollista ja hallinnasta. Näissä elokuvissa yhteiskunnan rakennetta ja muotoutumista uhataan hyvin suoraan ja väkivaltaisesti. Samoin ratkaisut ongelmiin löytyvät väkivallasta ja yhteiskunnan järjestys palautetaan usein hyvin fyysisten ratkaisujen kautta. Sen sijaan intergraatiogenreissä, kuten musikaaleissa, komedioissa ja melodraamoissa, konfliktit liittyvät useammin ihmissuhteisiin, arvoihin, tunteisiin ja henkilöiden välisiin ongelmiin. Näihinkin arvoihin liittyvät ongelmat uhkaavat toki yhteiskunnan järjestelmiä, mutta toisella tavalla kuin järjestysgenret. (Schatz 1981, 21, 24, 26-27.)

Schatzin jaottelu kahteen eri genretyyppiin on mielenkiintoinen, sillä se nostaa esille genre-elokuvien suhdetta yhteiskuntaan. Toisinaan genre-elokuvia pidetään ensisijaisesti viihteenä, etenkin kun Hollywood on itse omissa mainoksissaan ja julkisuuskuvassaan usein painottanut tätä viihdyttäjän rooliaan. Tästä huolimatta, jokainen elokuva on osa omaa yhteiskuntaansa ja kulttuuriaan ja siten jollain tasolla poliittinen.

Itse asiassa, jotkut teoreetikot väittävät jopa, että genre-elokuvilla on laajemmat mahdollisuudet poliittiseen kommentointiin kuin realistisilla elokuvilla, jotka pyrkivät ottamaan suoraan kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Muun muassa Adam Lowenstein väittää, että genre-elokuvien allegorimainen asioiden käsittely antaa vapauksia ohjaajille kommentoida yhteiskunnallisia asioita fiktiivisen maailman varjolla ja siten kohdata näitä asioita progressiivisemmin. (Lowenstein 2005, 9.)

Tämä allegorisuus, kuten Jean-Lup Bourget ehdottaa, tekee mahdolliseksi murtaa Hollywoodin muuten usein konventionaalisia ratkaisuja ja konservatiivisia yhteiskunnallisia näkemyksiä. (Bourget 1995 (1973), 57.) Tällä tavoin, fantasioivilla genre-elementeillä voidaan luoda mielenkiintoisia näkemyksiä yhteiskunnasta ja kulttuurista, vaikkakaan tämän potentiaalin olemassa olo ei automaattisesti tarkoitakaan, että sitä hyödynnettäisiin kaikissa tuotannoissa.

Ideologinen ja ritualistinen lähestymistapa

Genretutkimuksen perinteessä on kaksi keskeistä teoriaperinnettä käsitellä elokuvien yhteiskunnallista suhdetta – ideologinen ja myyttinen. Ideologinen ja ritualistinen genreteoria ovat lähestyneet elokuvien yhteiskunta- ja yleisösuhdetta vastakkaisilta kannoilta. Ritualistinen genreteoria olettaa, että yleisön odotukset elokuvilta sanelevat millaisia teemoja elokuvissa käsitellään ja Hollywood lähinnä palvelee yleisön tarpeita. Sen sijaan ideologinen genreteoria olettaa päinvastaisen vaikutussuhteen, jossa elokuviin sijoitetut institutionaaliset ja jopa poliittiset viestit manipuloivat yleisöä ja heidän mielipiteitään. (Ks. esim. Altman 1999, 26-27, Moine 2008, 71-72, 103.)

Ritualistinen teoria ponnistaa pitkälti antropologi Claude Lévi-Straussin työstä ja hänen käsityksestään kulttuurisista vastakkainasetteluista, erityisesti luonnon ja kulttuurin välisistä jännitteistä. Samalla tavalla ritualistinen teoria lähestyy elokuvia, olettaen että niillä on kyky lieventää kulttuurisia ja yhteiskunnallisia jännitteitä ja siten käsitellä yhteiskunnalle tärkeitä asioita. Tällä tavoin teoria ymmärtää genre-elokuvat positiivisina, jotka toiston kautta nostavat esille keskeisiä kulttuurisia ongelmia ja tuovat esille mahdollisia ratkaisuja.

Sen sijaan ideologinen lähestymistapa näkee asioiden tyynnyttelevän käsittelyn negatiivisena efektinä. Tämä teoriaperinne ponnistaa pitkälti Louis Althusserin ajatuksista, miten taide ja kulttuuri osallistuvat kulttuurisen hegemonian neuvotteluun. Ideologinen genreteoria soveltaa tätä perinnettä tulkitessaan, että elokuvat tulevat tukeneeksi institutionalisoitunutta käsitystä kulttuurista ja siten toistuvat kertomukset uusintavat ja normalisoivat olemassa olevia kulttuurisia käsityksiä.

Nämä teorialähtökohdat vaikuttavat ensin päinvastaiselta. Ritualistiset teoreetikot kritisoivat, että ideologinen teoria ohittaa symboliikan positiiviset mahdollisuudet ja yleisön vaikutuksen lopputulokseen, kun taas ideologiset teoreetikot väittävät että ritualistinen analyysi johtaa yhteiskunnan merkityksen poissulkemiseen ja suurten kertomusten kannattamiseen. (Ks. esim. Grønstad 2003, 62, 70.)

Kuitenkin suurimmat ongelmat näissä teorioissa ovat yhteisiä molemmille. Molemmat teoriat yksinkertaistavat yleisön heterogeenisyyttä, elokuvien ja kulttuuristen konfliktien toimintamalleja. Samoin niiden ennakko-oletukset lähinnä vahvistavat tuloksia, sen sijaan että analyysissä jäisi tilaa erojen ja muutosten huomioimiselle. (Ks. esim. Neale 2000, 222-228.)

Sen sijaan, että näitä lähtökohtia tarkasteltaisiin erillisinä teorioina, voisi olla hyödyllisempää ajatella niitä erilaisina funktioina, jotka voivat toimia samankin tekstin sisällä. Tällä tavalla mukana analyysissä ei ole olisi automaattista oletusta tuloksista, vaan riippuen kunkin genre-elokuvan yksilöllisestä toteuttamisesta, ritualistiset ja ideologiset puolet painottuisivat eri tavalla eri teksteissä. Kukin Hollywoodin elokuva voi siten palvella yhtä aikaa sekä ideologisia että myyttisiä tarkoitusperiä siten että ritualistiset vaikutteet yhdenmukaistavat arvoja ja ideologiset mallintavat yhteiskuntaa. (Ks. myös Altman 1999, 27-28, Moine 2008, 85, 95.)

Amerikkalaisen yhteiskunnan ongelmat genre-elokuvissa

Tämän numeron lähtökohtana toimiikin ajatus, että erilaisissa Hollywoodin genre-elokuvissa suhdetta yhteiskuntaan tuodaan usein esille allegorioiden ja symbolismin muodossa, eikä välttämättä aina realistisen kuvauksen kautta. Tällä tavoin elokuvat voivat kommentoida ja käsitellä erilaisia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia aiheita vapaammin, ja tästä käsittelystä voidaan usein tunnistaa sekä arvoihin, asenteisiin ja ideologioihin liittyviä teemoja. Siten sekä ritualistisia että ideologisia funktioita voidaan erottaa samastakin elokuvasta, tosin usein jompaankumpaan suuntaan painottuneena.

Schatzin näkemys järjestys- ja integraatiogenreistä on lähtökohtaisesti ritualistinen, mutta itse asiassa samaa jaottelua on mahdollista lähestyä myös ideologisesti, jolloin väkivaltaisiin konflikteihin perehtyneiden genrejen voisi ajatella usein suosivan ideologisia sisältöjä. Nimittäin näissä elokuvissa käsitellään usein suoremmin yhteiskunnallisia konflikteja ja valtataisteluita, joten ilmiselvemmin korostavat ja osittain myös paljastavat ideologiset suhteet yhteiskuntaan.

Tähän teoreettiseen olettamukseen pohjautuvat tämän Wider Screenin numeron eri artikkelit, jotka käsittelevät nimenomaan Schatzin jaottelun konfliktigenrejä: kauhua, sotaelokuvia ja tieteistarinoita. Eri artikkeleissa pohditaan tapoja, joilla genre-konventioita hyödynnetään yhteiskunnallisten merkitysten ja allegorioiden luomiseen ja miten erityisesti konfliktigenret, joissa pohditaan yhteiskuntajärjestystä luovat jännittyneen suhteen olemassa olevaan yhteiskuntajärjestykseen.

Viidessä eri artikkelissa paneudutaan kolmeen eri aikakauteen ja elokuvaan. Numeron aloittavat 1960-luvun lopun Amerikkaan paneutuvat Juha Nurmisen ja Jenni Mäntylän tekstit, joissa keskustellaan George A. Romeron Night of the Living Dead (1968) kauhuelokuvan kantaaottavasta suhteesta yhteiskuntaansa. Elokuvassa käsitellään hippiliikkeen kriisiytymistä, Vietnamin sodan ongelmallisuutta ja amerikkalaisen yhteiskunnan sisäisten konfliktien kärjistymistä. Molemmat kirjoittavat korostavat, miten elokuvassa kulminoituu yhteiskunnan kriisiytyminen tilanteessa, jossa minäkuva ei enää vastaakaan ideaalista näkemystä amerikkalaisesta unelmasta.

Platoon

Petra Heleniuksen ja Teemu Rimpisen artikkelit puolestaan käsittelevät Vietnamin sodan jälkilöylyjä Oliver Stonen Platoon (1986) elokuvan kautta. Tässä sotaelokuvassa Vietnamin sotaa kyseenalaistetaan sotilaiden näkökulmasta ja samalla puretaan ihannoitua kuvaa Amerikan puolustusmekanismeista, isänmaallisuudesta ja koko maailman rauhan rakentajasta.

Numeron päättää Oskari Wäänäsen pohdiskelu tieteiselokuva Dark Citystä (1998). Tämänkin elokuvan konfliktihakuisuus yhdistyy enemmän tai vähemmän suorasti Yhdysvaltojen sotaiseen ulkopolitiikkaan ja Wäänänen yhdistää elokuvan Neuvostoliiton hajoamiseen ja kylmän sodan päättymisen aiheuttamiin tuntoihin.

Artikkelit pohjautuvat Helsingin yliopistossa, Pohjois-Amerikan tutkimuksen oppiaineessa syksyllä 2009 järjestettyyn kurssiin Amerikkalaisen elokuvan lajityypit, ideologia ja myytit.

Lähteet

Altman, Rick 1999. Film/Genre. London: British Film Institute.

Bourget, Jean-Loup 1995 (1973). Social Implications in the Hollywood Genres. In Barry Keith Grant (ed.), Film Genre Reader II. Austin: University of Texas Press, 50-58. Orig. in Journal of Modern Literature 1973 / 3:2, 191-200.

Grønstad, Asbjørn 2003. Transfigurations: Violence, Death, and Masculinity in American Cinema. Bergen: University of Bergen.

Lowenstein, Adam 2005. Shocking Representation: Historical Trauma, National Cinema, and the Modern Horror Film. New York: Columbia University Press.

Maltby, Richard 2003. Hollywood Cinema. Oxford, Blackwell Publishing

Moine, Raphaëlle 2008. Cinema Genre (Les genres du cinema). Translated by Alistair Fox & Hilary Radner. Malden, Oxford & Victoria: Blackwell Publishing.

Neale, Steve 2000. Genre and Hollywood. London, New York: Routledge.

Ryall, Tom 1998. Genre and Hollywood. In John Hill & Pamela Church Gibson (eds.), The Oxford Guide to Film Studies. New York: Oxford University Press, 327-338.

Schatz, Thomas 1981. Hollywood Genres: Formulas, Filmmaking, and the Studio System. New York: Mc Graw-Hill.

Kategoriat
2-3/2023 WiderScreen 26

Elävän kuvan Suomi – Johdannoksi

Petri Saarikoski | petri.saarikoski [a] utu.fi | Päätoimittaja | Yliopistonlehtori | Digitaalinen kulttuuri, Turun yliopisto

Juha Rosenqvist | juha [a] film-o-holic.com | Kriitikko | Päätoimittaja, Film-O-Holic.com

Kimmo Ahonen | kimmo.ahonen [a] tuni.fi | Toimittaja | Projektipäällikkö |Tampereen yliopisto

WiderScreen 2-3/2023: Pääkirjoitus

Käsillä on WiderScreenin erikoisnumero, joka on samalla myös juhlanumero. WiderScreenin ja sisarjulkaisunsa Film-O-Holic.comin sekä niiden taustalla olevan julkaisijayhdistyksen Filmiverkko ry:n perustamisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi 25 vuotta. Yhdistys ja lehdet aloittivat virallisesti toimintansa vuonna 1998.

Suomalainen elokuva on ollut kummankin julkaisun keskiössä alusta lähtien. Lehdet aloittivat samaan aikaan, kun suomalainen elokuva alkoi nousta 1990-luvun aallonpohjasta. Molemmissa lehdissä on seurattu suomalaisen elokuvan nousua ja kehitystä, joka vuosituhannen vaihteessa kasvoi suorastaan ilmiöksi. Filmiverkko ry tarttui tähän heti tuoreeltaan ja toteutti yhteistyössä Kirja-Auroran kanssa suomalaista elokuvaa käsitelleen aikalaisteoksen Taju kankaalle – uutta suomalaista elokuvaa paikantamassa (2003). Kirjaa luetaan ja käytetään yhä opetustarkoituksissa.

Juhlavuoden merkeissä koettiin luontevaksi pureutua jälleen suomalaiseen elokuvaan, varsinkin siitä näkökulmasta, mitä suomalaisessa elokuvassa on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana tapahtunut. Erikoisnumero ”Elävän kuvan Suomi” ei ole suoraa jatkumoa Taju kankaalle -kirjalle, mutta lähtöajatus on sama eli tarkastella suomalaista nykyelokuvaa erilaisista näkökulmista ja moninaisen kirjoittajakunnan esittelemänä. Tutkimusartikkelien rinnalla myös elokuvaa läheltä seuraavien aikalaisnäkemykset ovat tärkeitä. Ajankohtaisten havaintojen ja huomioiden avulla herätetään keskustelua, minkä lisäksi aikalaistekstit tallentavat nykyhetken näkemyksiä suomalaisesta elokuvasta myös jälkipolvien tarkasteltavaksi ja arvioitavaksi.

Suomalaisen elokuvan voi sanoa 2000-luvulla purjehtineen eteenpäin suotuisassa myötätuulessa. Kotimaiset elokuvat ovat saaneet katsojia, elokuvia tehdään Suomessa enemmän kuin vuosikymmeniin ja elokuvien kirjo on moninaistunut. Aiemmin lähinnä marginaaleihin jääneet aiheet ja tekijät pääsevät nykyään aiempaa paremmin esille jo siksi, että tekninen kehitys on madaltanut elokuvanteon kynnystä, mikä Suomessa on näkynyt pientuotantojen yleistymisenä. Parantamisen varaa on aina, mutta viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana suomalainen elokuva on kukoistanut ja rikastuttanut elokuvakulttuuria, mistä erikoisnumeron monipuoliset tekstit todistavat.

Numeron akateemisena kärkenä on kolme vertaisarvioitua tutkimusartikkelia. Outi Hakolan artikkelissa tarkastellaan maahanmuuttajataustaisen elokuvaohjaajien asemaa ja merkitystä kotimaisen elokuvatuotannon kentällä. Hakola valottaa miten eri etnisistä taustoista tulevat tekijät ovat toimineet vahvoina alansa ammattilaisina, ja tarjonneet tuotannoillaan uutta, kaivattua suuntaa kotimaiselle elokuvalle. Jouko Aaltosen artikkelin keskiöön nousee suomalaisen dokumenttielokuvan mediaekologinen kaari 1990- ja 2000-luvuilla. Aaltonen luo näin kuvan dokumenttielokuvan ”kultaisesta aikakaudesta”. Petri Saarikoski puolestaan tarjoaa artikkelissaan laajan, perustutkimuksellisen lähestymistavan ”Samurai Rauni Reposaarelainen” -elokuvaan, joka oli vuonna 2016 julkaistu, marginaalisella budjetilla toteutettu porilainen pientuotanto. Uuteen aineistopohjaan perustuen tekijä pohtii sen suhdetta findie-elokuvan ja omaehtoisen elokuvan käsitteisiin.

Seuraavaksi tutkimukselliseksi kärjeksi on valikoitunut kaksi laajaa vertaisarvioitua tutkimuskatsausta. Molemmat tutkimukset tuovat konkreettisesti esille, kuinka katsaukset voivat toimia merkittävinä perustutkimuksellisina teksteinä. Näistä ensimmäinen on Markku Reunasen ja Tero Heikkisen kirjoittama yksityiskohtainen selvitys suomalaisten lännenelokuvien historiasta. Aikaisemmissa tutkimuksissa noteerattujen, tunnettujen länkkäri-nimikkeiden rinnalla kirjoittajat nostavat esiin paljon marginaalisempia ja vähemmän tunnettuja esimerkkejä eri vuosikymmeniltä. Toisena vertaisarvioituna katsauksena on Pauliina Tuomen ja Petri Saarikosken laatima retrospektiivinen tutkimus kotimaisen tosi-tv:n lähihistoriasta. Tutkimus on merkittävä yhteenveto Pauliina Tuomen vuosia jatkuneesta tutkimuksesta, jossa nykypäivän provokatiiviset televisiotuotannot nähdään osana Suomen mediamaiseman murrosta 1960-luvulta lähtien.

Numeron keskimmäisen osan avaa Jarkko Silénin katsaus suomalaisten Venäjä-dokumenttien vaiheista. Silén tuo samalla esille, miten Venäjän poliittisen ilmaston muutokset ovat näkyneet kotimaisten dokumentaristien käytännön työskentelyssä. Kuvausmahdollisuudet ovatkin hiipuneet merkittävästi vuoden 2014 Krimin miehityksen jälkeen. Petri Jokinen puolestaan valottaa esseetekstissään miten kotimaisen elokuvan suuri mestari Aki Kaurismäki on käyttänyt utooppista tilaa elokuvassa LeHavre (2011). Jokisen tekstissä kuvattu ranskalaiskaupunki muodostaa nostalgisen kokonaisuuden, menneitä aikoja tulkitsevan aikakapselin. Juri Nummelin puolestaan muistelee näkökulmatekstissään omia vaiheitaan Suomalaisen elokuvan festivaalin järjestäjänä. Tärkeään rooliin nousevat muistelmassa marginaaliset, vähemmät tunnetut kotimaiset elokuvat ja niiden kiinnostavat taustat. Toista näkökulmaperspektiiviä tarjoaa Lotta-Leo Laajalahti tekstissään, jossa kriittisen tarkastelun keskiöön nousee seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen unohdettu rooli kotimaisen elokuvan kentällä.  Osion päättää Rami Nummen haastattelu dokumenttiohjaaja Kanerva Cederströmistä. Teksti tuo esille Cederströmin uran merkittäviä vaiheita ja täydentää näin osaltaan numerossa ilmestyneitä muita dokumenttiaiheisia artikkeleja.

Numeron päätösosan aloittaa Juha Rosenqvistin kaksi tekstiä elokuvankritiikin eri ulottuvuuksista. Näistä ensimmäinen on toimitettu haastattelu suomalaisen elokuvakritiikin suuresta nimestä, Tapani Maskulasta. Vuonna 2008 tehty haastattelu valottaa Maskulan uraa ja osoittaa kuinka tärkeitä ja ajankohtaisia hänen elokuvakritiikistä nostamansa näkemykset yhä ovat. Toinen julkaisu koskee lukijatutkimusten kautta valotettua katsausta elokuvakritiikkejä lukevan yleisön tarpeista ja roolista. Rosenqvist painottaa, että varsinkin elokuvateattereissa aktiivisesti käyville elokuvakritiikillä on yhä vahvaa merkitystä. Tämän jälkeen seuraa Kimmo Ahosen kirja-arvio teoksesta Neitoperhot ja pahanhautoja (2023). Teoksen näkökulma naiselokuvaohjaajien kasvaneesta roolista nousee teemana esille myös numeron päättävässä Juha Rosenqvistin kolumnissa, joka luo kriitikon näkemyksen suomalaisen elokuvan 2000-luvun kenttään. Kolumni tiivistää ja luo yhteen näkemyksen suomalaisen elokuvan viimeisen kahden vuosikymmenen historiasta, joka osoittaa toiminnan kehittyneen, ammattimaistuneen ja saaneen rinnalleen uusia tulkintoja ja toimijoita. Uuden teknologian käyttö, tuotantosuhteiden muutokset sekä yleensä mediamaisen voimakas muutos ovat tuoneet haasteita kotimaiselle elokuvatuotannolle, mutta kaiken kaikkiaan numeron tekstit ovat osoituksia alan perinteiden jatkuvuudesta ja suomalaisten kuluttajien yhä jatkuvasta tarpeesta nähdä alan tuotantoja niin valkokankaalla, televisiossa kuin suoratoistopalveluissa.

Erikoisnumeron yhteydessä tehdään myös merkittävä, pysyä uudistus WiderScreen-journaalin tarjontaan. Pitkään jatkunut kritiikin ohjaus on tuonut esille tarpeen koota yhteen kritiikkiin liittyvää aineistoa ohjaus- ja opetustyön helpottamiseksi. Filmiverkko ry käynnisti muutamia vuosia sitten digitaalisen kulttuurin koordinoiman hankkeen kritiikkiin ja kritiikin kirjoittamiseen perehdyttävän opetussivun laatimiseksi. ”Kritiikkipakki”-sivusto valmistui viime vuonna, mistä lähtien sitä on koekäytetty. Virallisesti Kritiikkipakki julkaistaan nyt WiderScreenin juhlanumeron yhteydessä, ja jää pysyvästi näkyviin journaalin pääsivun yläpalkkiin. Kyseessä on itsenäinen opetusmateriaalisivu ja tarkoitettu kaikkien asiasta kiinnostuneiden vapaaseen käyttöön.

Juhlanumeron valossa Kritiikkipakki tuo laajemmin esille yhdistyksen keskeistä toiminta-filosofiaa, jonka ydinajatuksia on ollut alusta lähtien julkaisumahdollisuuden tarjoaminen nuorille ja aloitteleville kirjoittajille. Esimerkiksi Film-O-Holicissa tämä on tarkoittanut matalan kynnyksen mahdollisuutta kirjoittaa julkaistavaa elokuvakritiikkiä. Film-O-Holic on myös pitkään ollut mukana kritiikkiin ja sen kirjoittamiseen keskittyvässä opetustoiminnassa, ja yhteistyötä on tehty erityisesti Turun yliopiston Mediatutkimuksen oppiaineen kanssa. Film-O-Holic.com on toiminut samalla kurssilaisten kirjoittamien elokuvakritiikkien julkaisupaikkana.

Yhdistys on tehnyt laajempaakin akateemista yhteistyötä Turun yliopiston puolella. Julkaisumahdollisuutta ovat hyödyntäneet erityisesti digitaalisen kulttuurin oppiaineen opiskelijat. WiderScreen on tarjonnut opiskelijoille julkaisufoorumin, jossa he ovat voineet julkaista pro gradu -työhönsä tai muuhun tutkimushankkeeseen liittyviä katsaustekstejä. Digitaalinen kulttuuri on myös vastannut journaalin päätoimisesta julkaisutyöstä vuodesta 2013 alkaen. Journaalissa ilmestyi myös keväällä 2020 taidekritiikkiä laaja-alaisesti tarkasteleva erikoisnumero, joka on osaltaan toiminut pohjana ja inspiraation lähteenä nyt julkaistavalle ”Elävän Kuvan Suomi” -numerolle.

Toivomme kaikille lukijoille antoisia ja sivistäviä lukuhetkiä juhlanumeron parissa! Uskomme, että numeroa tullaan hyödyntämään tulevaisuudessa alan tutkimuksen ja opetuksen yhteydessä. Numero tarjoaa myös suurelle yleisölle helposti lähestyttävän läpiluotauksen suomalaisen elokuvan lähihistoriaan ja niistä tehtyihin tulkintoihin.

Porissa ja Kaarinassa 15.11.2023

Petri

Juha

Kimmo

Numeron pääkuva: Juha Rosenqvist. Kollaasi koostuu Aki Kaurismäen
elokuvan Kuolleet lehdet (2023) julistekuvasta ja Taju kankaalle (2003)
-teoksen takakansikuvasta.

WiderScreen 26 (2-3) 2023

Kategoriat
1/2023 WiderScreen 26 (1)

Populaarimusiikin kulttuuriperintöä paikantamassa – Johdannoksi

Erikoisnumeron toimittajat, pääkirjoituksen kirjoittajat:

Anna Peltomäki | ankpel [a] utu.fi | toimittaja | Kulttuuriperinnön tutkimuksen väitöskirjatutkija | Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelma | Turun yliopisto

Tommi Iivonen | ttiivo [a] utu.fi | toimittaja | Kulttuuriperinnön tutkimuksen väitöskirjatutkija | Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelma | Turun yliopisto

Anna Sivula | ansivu [a] utu.fi | toimittaja | Kulttuuriperinnön tutkimuksen professori | Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelma | Turun yliopisto

WiderScreen 1/2023: Pääkirjoitus

Populaarimusiikin kulttuuriperintöä paikantamassa

See English version below

WiderScreen-journaalin erikoisnumero tarkastelee populaarimusiikin kulttuuriperintöä ja perinnöllistämisen prosesseja. Numeron painopisteenä on populaarimusiikin kulttuuriperinnön suhde paikkoihin ja paikallisuuksiin. Teemanumero pohjautuu Porin yliopistokeskuksessa ajalla 24.–25.11.2021 järjestettyyn hybridiseminaariin. Sen suunnittelusta ja rahoituksesta vastasi Turun yliopiston kulttuuriperinnön tutkimuksen oppiaine. Valmisteluihin osallistui lisäksi edustajia muista Turun yliopiston historiaoppiaineista. Kaksipäiväisen seminaarin ohjelma koostui yhteensä 13 puheenvuorosta, joita tutkijat Turun ja Helsingin yliopistoista sekä Taideyliopistosta esittivät. Neljän temaattisen alueen alle jaotellut esitelmät käsittelivät populaarimusiikin kulttuuriperinnön kentän ja tutkimusalueen määrittelyjä, paikallisuutta ja paikkoja, perinnöllistämisen käytäntöjä ja instituutioita sekä populaarimusiikkiperinnön kipukohtia ja pimeää perintöä. Vaikka nyt julkaistavan erikoisnumeron teemaksi nousevat erityisesti paikat ja paikallisuus, kulkevat myös muut seminaarin aihealueet mukana numeron artikkeleissa.

Musiikkia on luonnehdittu ajalliseksi taiteeksi, mutta se on myös monisyisesti tilallista ja paikallista. Musiikki syntyy akustisessa ympäristössä, rakentaa äänimaisemia, taustoittaa tai ylevöi arkiympäristöjä sekä voi luoda ja palauttaa mieleen muistoja erityisistä paikoista (Brusila, Johnson ja Richardson 2016). Myös populaarimusiikin kulttuuriperintö on merkitsevästi territoriaalista, paikkojen kautta määrittyvää ja paikkoja määrittelevää (Brandellero ja Janssen 2014). Musiikkiperintö voi toimia kaupungin virallisena imagona, kuten ”bluesin kodin ja rock’n’rollin synnyinkaupungin” Memphisin tapauksessa (Gibson ja Connell 2007). Se voi ylläpitää diasporisten yhteisöjen kotipaikan muistoa (Whiteley 2004). Musiikkiperintö voi jopa symbolisesti hiljentää paikkoja New Yorkin Keskuspuistossa sijaitsevan John Lennonin muistomerkin tavoin (Kruse 2003).

Kuten muukin kulttuuriperintö, populaarimusiikin kulttuuriperintö koostuu prosesseista, joita tuottavat ja ylläpitävät erilaisiin paikkoihin ja paikallisuuksiin kiinnittyvät populaarimusiikin kulttuuriperintöyhteisöt. Populaarimusiikin aineettomat ja aineelliset jäänteet eivät muutu kulttuuriperinnöksi, ellei jokin yhteisö omaksu, monumentalisoi ja historioi niitä (vrt. Sivula 2015). Harvaan kulttuurin osa-alueeseen on kuluneina vuosikymmeninä kohdistunut samankaltaista perinnöllistämistahtoa kuin lähimenneisyyden populaarimusiikkiin. Kuluneiden vuosikymmenten musiikki on paikoin turhauttavankin läsnä ajassamme saaden yhä uusia revivalistisia ja ”retromaanisia” olomuotoja (Reynolds 2011). Se on kenties myös kansallisesti ja kansainvälisesti jalustalle-nostetumpaa kuin koskaan ennen. Tästä huolimatta – tai pikemmin tämän johdosta – populaarimusiikin kulttuuriperintö on yhä useammin myös kilpailevien määrittely-yritysten ja vaalimisen käytäntöjen kohteena. Populaarimusiikin kulttuuriperintö, kuten kulttuuriperintö yleisesti, onkin lähtökohtaisesti dissonanttista (Tunbridge ja Ashworth 1996).

Kulttuuriperintöprosessit ovat myös valikoivia: kaikkia menneisyyden jälkiä ei nosteta säilytettäviksi todisteiksi tuosta menneisyydestä. Tämä pätee myös populaarimusiikin perinnöllistämiseen, jota leimaa yhä 1900-luvun jälkipuolen angloamerikkalaisiin musiikkikulttuureihin painottuva, maskuliininen ja valkoinen “perintörockin” valtavirta, kuten Andy Bennett (2015) huomauttaa. Paradoksaalisesti kyllä, myös kerran tunnustetut populaarimusiikillisen menneisyyden jäljet ovat usein vähemmän vakiintuneita kuin miltä ne vaikuttavat. Tämä johtuu paitsi kulttuuriperinnön hauraasta ja katoavasta luonteesta yleisesti, myös kulttuuriteollisuuden ja erityisesti populaarikulttuurin nopeasyklisestä tuotannon, levittämisen ja hiipumisen logiikasta, jota populaarimusiikin heritagisaatio monella tavalla toisintaa (Istvandity ja Cantillon 2019). Voidaankin todeta, että populaarimusiikin kulttuuriperintö on paitsi nopeasti karttuvaa usein myös nopeasti katoavaa.

Jotta tähän populaarimusiikin moniulotteiseen ja ristiriitaiseenkin perinnöllistämisen prosessiin voitaisiin päästä käsiksi, on sitä tarkasteltava niistä paikoista ja paikallisuuksista käsin, joissa sitä tuotetaan, määritellään ja ylläpidetään:

Musiikkia tunnustetaan ja tuotetaan enenevissä määrin kulttuuriperintönä myös kansainvälisten ja kansallisten kulttuuriperintöhallinnon instituutioiden ja sopimusten puitteissa. AV Villén tarkentaa tähän musiikkiperinnön kansainväliseltä tasolta kansalliseen kurottuvaan skalaarisuuteen erikoisnumeron artikkelissaan, jonka aineiston muodostavat Unescon ja Museoviraston hallinnoimat aineettoman kulttuuriperinnön luettelot. Havainnollistavien poimintojen kautta artikkeli valaisee, kuinka populaaria neuvotellaan, rajataan – ja häivytetään – perintönä kulttuuriperintöhallinnon kielen ja käytäntöjen tasolla. Toisin sanoen artikkeli avaa näkökulmia siihen, “miten ‘perintö’ tuottaa ‘populaaria’ musiikin kontekstissa”.

Tommi Iivosen artikkeli tarkastelee 1990-luvulla Porissa syntynyttä alternative-musiikin skeneä, jonka puitteissa paikalliset yhtyeet tekivät pesäeron 1980-luvun huippusuosittuun Pori-rockiin. Ainakin näennäisesti jyrkkä pesäero pitää kuitenkin sisällään kytköksiä, joiden kautta Porin musiikkimaailman eri vuosikymmenet ja paikallisuus nivoutuvat erottamattomasti yhteen. Iivonen tarkastelee materialistiselta pohjalta niitä tekijöitä, joiden varaan Porin alternative-skene rakentui pyrkien samalla ymmärtämään ja mallintamaan skenen kehityksen laaja-alaisempia säännönmukaisuuksia. 

Anna Peltomäki ja Anna Sivula kartoittavat artikkelissaan laulaja-lauluntekijä Juice Leskiselle omistetun torin vaiheita Juankoskella vuosina 1986–2019. Tarkastelun keskiössä ovat erilaiset paikalliset ja ylipaikalliset toimijat, jotka osallistumalla Juicen torin kehittämiseen ovat jouduttaneet Leskisen ennakoivaakin perinnöllistämistä ja samalla jättäneet jälkensä Juankosken kulttuurimaisemaan. Juicen torin tapausesimerkin valossa artikkeli pohtii myös populaarimusiikin kulttuuriperinnön samanaikaista kulttuurista hallitsevuutta ja toisaalta sen jälkien haurautta ja katoavuutta.

Toni-Matti Karjalainen lähestyy suomalaisen hevimetallin paikallisuutta kartoittamalla yhtyeiden kotipaikkoja. Encyclopaedia Metallum -nettiarkiston avulla hän koostaa tilastokarttoja, joiden avulla on mahdollista hahmottaa suomalaisen hevimetallin levinneisyyttä sekä muodostaa siitä alustavia paikka- ja maakuntakohtaisia jaotteluja. Karjalaisen artikkeli avaakin mielenkiintoisia näkökohtia sen pohtimiseen, mitä paikallisuus hevimetallissa tarkoittaa, mutta sen esittelemillä työkaluilla on myös laajempaa sovelluspotentiaalia kulttuurikartoituksen alueella.

Kimi Kärki pohtii eurooppalaisen pimeän perinnön sitkeää lumovoimaa audiovisuaalisessa kulttuurissa ja sen tuotteissa. Hän tarkastelee esimerkiksi fasististen massatapahtumien ja spektaakkelien sekä stadionrock-konserttien yhtymäkohtia sekä avaa populaarimusiikin kulttuuriperinnön monikerroksista rakennetta ja siihen liittyvää tulkintojen vaikeutta ja moninaisuutta. Kuten Kärki toteaa, pimeää kulttuuriperintöä on toistaiseksi tutkittu ennen kaikkea kollektiivisten trauman paikkojen ja niihin kytkeytyvän matkailuteollisuuden näkökulmista. Pimeän perinnön jatkumoiden kriittiselle tutkimukselle audiovisuaalisessa kulttuurissa ja populaarimusiikissa on kuitenkin edelleen tarvetta.

Lähimenneisyyden musiikkiperinnön symbolisesti tiheimpiin muistin paikkoihin (Nora 1989) lukeutuu Woodstock-festivaali – tosin, kuten Rami Mähkä katsauksessaan muistuttaa, festivaalin tapahtumapaikaksi valikoitui lopulta yli 60 kilometrin päässä Woodstockista sijaitseva Bethelin pikkukaupunki. Mähkä ruotii artikkelissaan kenties historian tunnetuimman festivaalin perinnön rakentumista peilaten sitä kriittisesti tapahtuman moninaisiin ja paikoin ristiriitaisiin historiallisiin konteksteihin ja myöhempiin tulkintoihin. Artikkelin kiintopisteenä toimii festivaalin avainhetkeksi muodostunut Jimi Hendrixin tulkinta Yhdysvaltain kansallislaulusta.

Samantha Martinez Ziegler tarkastelee esseessään grunge-musiikin aineellista ja aineetonta kulttuuriperintöä Seattlessa. Martinez Ziegler luo katsauksen 1980- ja 1990-lukujen Seattlen yhtyeisiin ja grungeen musiikkityylinä sekä pohtii kansainvälisen “grungemanian” muuntumista paikalliseksi muistelutyöksi, joka levittäytyy laajalle nykyisen Seattlen kaupungin alueella.

Kansainvälinen tutkimuskeskustelu populaarimusiikin kulttuuriperinnön ympärillä on käynyt vilkkaana erityisesti kuluneen vuosikymmenen aikana. Populaarimusiikin kulttuuriperinnön kenttää on alettu hahmottaa paremmin samalla kun siihen kiinnittyvään teorianmuodostukseen on löydetty konsensusta. Käsillä olevat artikkelit ja niiden muodostama kokonaisuus esittelevät ilmiökenttää uusista historiallisista ja teoreettisista lähtökohdista käsin ja avaavat siten näkymiä tulevalle populaarimusiikin kulttuuriperinnön tutkimukselle. Tämä erikoisnumero toimii päänavauksena erityisesti aiheesta käytävälle keskustelulle Suomessa kiinnittyen samalla tiiviisti alan kansainväliseen tutkimukseen.

Lämpimät kiitokset kaikille erikoisnumeron artikkelikäsikirjoituksia kommentoineille referee-lausujille. Kiitokset myös Turun yliopiston kulttuuriperinnön tutkimuksen oppiaineelle ja Digitaalisen kulttuurin, maiseman ja kulttuuriperinnön tutkinto-ohjelmalle, Porin yliopistokeskukselle, päätoimittaja Petri Saarikoskelle ja kaikille mukana olleille!

WiderScreen 1/2023: Editorial

Locating Popular Music Heritages

This WiderScreen special issue addresses the cultural heritage and heritagization processes of popular music. Of particular interest is how popular music as cultural heritage is produced and maintained in specific places and localities. The issue is based on a hybrid seminar held at the University Consortium of Pori, Finland over 24–25 November 2021. The seminar was coordinated and funded by the Turku University’s Department of Cultural Heritage Studies, with planning support from the University’s other history disciplines. Altogether, the two-day seminar comprised 13 talks presented by researchers from the Universities of Turku and Helsinki and the University of the Arts Helsinki. Divided into four thematic areas, the presentations inquired after the conceptual definitions of the field of popular music heritage and its study; the sites and localities, and practices and institutions associated with the making and keeping of this heritage; as well as the linkages between popular music heritage and “dark” or “difficult” heritages. While the special issue’s emphasis is on popular music heritage’s relation to places and localities, these other themes are also explored in the included articles.

According to the classical denomination, music is a temporal form of art, but it is equally, and on many levels, spatial and local. Music comes into being in acoustic environments, it takes part in the composition of soundscapes, serves as a background for everyday environments or elevates them, and may create and evoke memories of particular places and settings (Brusila, Johnson & Richardson 2016). Correspondingly, popular music heritage is also markedly territorial, in that it both ascribes meaning to, and is ascribed meaning through its connection to places (Brandellero & Janssen 2014). Music heritage may serve as the official image of a city as in “Memphis: Home of the Blues and the Birthplace of Rock ’n’ Roll” (Gibson & Connell 2007). It can sustain the memories of a homeplace for diasporic communities (Whiteley 2004). Music heritage may even symbolically silence sites as in the case of John Lennon’s memorial in New York’s Central Park (Kruse 2003).

Popular music heritage—as with all cultural heritage—is constituted of processes that are produced and maintained by communities in specific places and localities. The intangible and tangible traces of popular music do not turn into cultural heritage unless a community actively assimilates, monumentalizes, and historicizes them (cf., Sivula 2015). Within the past few decades, few cultural forms have become as avidly and widely heritagized as popular music. The music of the recent past continues to loom over the present even to a frustrating extent, constantly taking on new revivalist and “retromanic” forms (Reynolds 2011). Popular music is possibly more commended and consecrated—locally, nationally, and transnationally—than ever before. Despite all of this, or better; as a result, popular music heritage is increasingly the subject of different and frequently competing notions regarding its meaning and means of preservation. As cultural heritage in general, popular music heritage is characterized by dissonance (Tunbridge & Ashworth 1996).

The processes of cultural heritage are, by default, selective: not all cultural traces become elected and preserved as valuable documents of the past. This applies also to the heritage processes of popular music that are still predominated by an exclusive, masculinist, and white “heritage rock” mainstream often centered on the Anglo-American music cultures of the 20th century (Bennett 2015). However, and paradoxically, once acknowledged traces of popular music’s past are often less permanent than they appear. This is due both to the precarious nature of cultural heritage in general, but also to the fast-paced cycles of production, diffusion, and wearing that are characteristic of the cultural industries and that the heritagization processes of popular music tend to reproduce (Istvandity & Cantillon 2019). It can, then, be claimed that popular music, as a category of cultural heritage, is concurrently proliferating and being lost.

In order to reach this multifaceted and, in many ways, dissonant heritage process of popular music, it needs to be assessed from the viewpoint of the sites and localities in which it is produced, defined, and maintained:

Music is progressively recognized and retained as cultural heritage also by international and national heritage actors and through multilateral treaties. AV Villén focuses on this multi-scalar production and conceptualization of music heritage in his article, which explores the UNESCO administered Lists of Intangible Cultural Heritage and their national counterparts in Finland. Through illustrative excerpts and examples, the paper sheds light on how ideas of “the popular” are negotiated, defined—and effaced—within the administrative discourses and practices of cultural heritage. In other words, the article explores how “‘heritage’ produces ‘the popular’ in the context of music”.

Tommi Iivonen’s article examines the alternative music scene that emerged in Pori, Finland in the 1990s. Within it, local bands made a sharp departure from the nationally highly popular Pori rock of the 1980s. However, as sharp as this nest difference may have seemed, it still contained connections through which the different decades and localities of Pori’s music world are inextricably linked. Iivonen examines the factors on which Pori’s alternative scene was built from a materialistic basis, while at the same time trying to understand and model the broader regularities of scene development.

Anna Peltomäki’s and Anna Sivula’s article retraces the creation and development of a public square dedicated to the Finnish artist and songwriter Juice Leskinen in his hometown of Juankoski in 1986–2019. Special attention is given to the various local and translocal actors who, through engaging in the development of the site, have participated in the heritagization of Leskinen and left their mark in the cultural heritage landscape of Juankoski. By taking Juice Leskinen’s square as an example, the article also reflects on the concurrent cultural pervasiveness of popular music heritage and the fragility of its traces.

Toni-Matti Karjalainen approaches the locality of Finnish heavy metal by mapping the hometowns of bands active in the genre. Based on data gathered from the Encyclopaedia Metallum online archive, he compiles statistical maps, through which it is possible to understand the prevalence of Finnish heavy metal and to form preliminary location- and province-specific divisions of it. Karjalainen’s article opens up interesting aspects for further examination of what locality means in heavy metal. Moreover, the tools it presents have potential for wider application in the field of cultural mapping.

Kimi Kärki reflects on the persistent fascination with Europe’s dark heritage as it is represented and remediated within audiovisual culture and its products. By analyzing, for example, the commonalities between fascist spectacles and stadium rock concerts, the paper explores the multilayered structures of popular music heritage and the challenges with regards to interpreting its phenomena. As Kärki remarks, the notion of dark heritage has heretofore been approached mostly from the viewpoints of sites of collective trauma and the tourism industries associated with them. Hence, the need for critical research on the connections between dark heritage, audiovisual culture, and popular music, remains current.

When it comes to the sites of memory (Nora 1989) of the recent musical past, Woodstock festival undoubtedly remains among the most symbolically dense—although, as Rami Mähkä reminds in his review article, the festival actually took place in the small town of Bethel, located more than 60 km from Woodstock. In his article, Mähkä explores the heritage-production of one the most famous festivals in history, critically reflecting it against the event’s various, and at times, contradicting historical contexts and later interpretations. As the focal point for his analysis, Mähkä adopts Jimi Hendrix’s performance of The Star-Spangled Banner, which has been celebrated as one of the key moments of the festival.

In her essay, Samantha Martinez Ziegler examines the tangible and intangible cultural heritage of grunge music in Seattle. Martinez Ziegler provides an overview of the Seattle bands of the 1980s and 1990s and grunge as a musical style. Finally, she reflects on the conversion of the international “grungemania” into a localized commemorative work that currently spreads out across the urban area of Seattle.

Especially within the past decade, research on the cultural heritage of popular music has proliferated internationally, amounting to a significant body of literature. The field has become better defined, while conceptual and theoretical tools for understanding the production and preservation of popular music heritage have been established. Individually and together, the articles at hand offer new contextual and theoretical viewpoints for the study of popular music heritages and thus open perspectives for future research. This special issue serves as an opening for the discussion on the subject in Finland, while grounding the articles firmly to the international field of study and literature.

The editors want to thank all the reviewers for their insightful feedback. We would also like to acknowledge the support of the Cultural Heritage Studies Department of the University of Turku and the Degree Programme in Digital Culture, Landscape and Cultural Heritage, the University Consortium of Pori, WiderScreen editor-in-chief Petri Saarikoski and everyone else involved!

Lähteet/Literature

Bennett, Andy. 2015. ”Popular Music and the ‘Problem’ of Heritage.” In Sites of Popular Music Heritage: Memories, Histories, Places, edited by Sara Cohen, Robert Knifton, Marion Leonard, and Les Roberts, 15–27. London and New York: Routledge.

Brandellero, Amanda and Susanne Janssen. 2014. ”Popular Music as Cultural Heritage: Scoping out the Field of Practice.” International Journal of Heritage Studies 20, no. 3: 224–240. https://doi.org/10.1080/13527258.2013.779294

Brusila, Johannes, Bruce Johnson, and John Richardson. 2016. ”Introduction.” In Memory, Space, Sound, edited by Johannes Brusila, Bruce Johnson, and John Richardson, 1–17. Bristol: Intellect Ltd.

Gibson, Chris, and John Connell. 2007. “Music, tourism and the transformation of Memphis.” Tourism Geographies 9, no. 2: 160–190. https://doi.org/10.1080/14616680701278505

Istvandity, Lauren, and Zelmarie Cantillon. 2019. “The precarity of memory, heritage and history in remembering popular music’s past.” In Remembering Popular Music’s Past: Memory-Heritage-History, edited by Lauren Istvandity, Sarah Baker, and Zelmarie Cantillon, 1–8. London and New York: Anthem Press.

Kruse, Robert. 2003. ”Imagining Strawberry Fields as a place of pilgrimage.” Area 35, no. 2: 154–162. https://doi.org/10.1111/1475-4762.00248

Nora, Pierre. 1989. ”Between Memory and History: Les Lieux de Mémoire.” Representations 26/1989, 7–24. https://doi.org/10.2307/2928520

Reynolds, Simon. 2011. Retromania: Pop Culture’s Addiction to Its Own Past. New York: Faber & Faber.

Sivula, Anna. 2015. “Tilaushistoria identiteettityönä ja kulttuuriperintöprosessina: paikallisen historiapolitiikan tarkastelua.” Kulttuuripolitiikan tutkimuksen vuosikirja: 56–69.

Tunbridge, John E., and Gregory J. Ashworth. 1996. Dissonant heritage: The Management of the Past as a Resource in Conflict. Chichester: John Wiley & Sons.

Whiteley, Sheila. 2004. “Introduction.” In Music, Space and Place: Popular Music and Cultural Identity, edited by Sheila Whiteley, Andy Bennett, and Stan Hawkins, 1–22. Burlington: Ashgate.


Pääkuva/Front page image: Archives of Annankatu 6.

Kategoriat
3-4/2022 WiderScreen 26 (3-4)

At the Breaking Point: Introduction

Albion M. Butters | albion.butters [a] utu.fi | Editor | PhD | The John Morton Center for North American Studies | University of Turku

Oscar Winberg | owinberg [a] abo.fi | Editor | PhD, post-doctoral researcher | History Department | Åbo Akademi University

Pekka M. Kolehmainen | pmkole [a] utu.fi | Editor | PhD, post-doctoral researcher | The John Morton Center for North American Studies | University of Turku

This special issue of WiderScreen explores the 2020 U.S. Presidential Election through the lens of media. The effort has been coordinated at the John Morton Center for North American Studies (JMC) at the University of Turku, with a group of researchers who followed the long presidential campaign since before the first candidates announced their run. Many of the contributors writing for this issue previously worked with the JMC on a special journal issue on the 2016 U.S. Presidential Election for the European Journal of American Studies (see Heiskanen and Butters 2017). This current issue can be seen as a continuation of that work: to explore the U.S. Presidential Election as comprised of events that encompass a wide strata of signification, involving cultural and social influences as much as political ones.

The election of Donald Trump in 2016 marked all political campaigns, movements, and institutions in the four years that followed (Masket 2020; Lozada 2020; Zelizer 2022; Sides et al. 2022). It loomed over the presidential challenge to come, which then proved to be an exceptional year in its own right. If the election of 2016 was widely understood as “unbelievable” (Tur 2017), that was arguably even more the case for what happened in 2020. Even today, many Republicans continue to deny the validity of the election, while the insurrection at the Capitol in its aftermath continues to shock.

The 2020 election year was extraordinarily rocky from the outset. It began with the impeachment of the President of the United States, when the House of Representatives found that Trump had abused the power of the presidency and obstructed Congress in attempts to solicit foreign interference in the upcoming election. When the Republicans in the Senate voted to acquit, the President celebrated on social media with a video depicting his victory not only in 2020 but also 2024 and beyond, with the message “TRUMP 4EVA” (Morgan et al 2020).

Soon thereafter, however, the COVID-19 pandemic would transform political life—and, indeed, everyday life. Political campaigning moved from the streets, town halls, and stadiums to screens. Health officials became familiar faces, while checking infection rates and death counts became a part of many voters’ daily routines, and government briefings became must-watch TV. The efforts to combat the pandemic turned into an expression of political identity through media debates over everything from mask-wearing to enforced lockdowns. Before long, the virus and the government’s handling of the outbreak became a defining issue of the election.

Politics returned to the streets in late May following the murder of George Floyd at the hands of the Minneapolis police, when Black Lives Matter demonstrations spread across the nation. Continuing for months, these grew into one of the largest protest movements in the history of the United States (Buchanan et al 2020). In response to the civil unrest, the President called up the National Guard, demanded a strong response by law enforcement, and even made an infamous media appearance in Lafayette Square outside the White House, flanked by the Secretary of Defense and Chairman of the Joint Chiefs of Staff, in a move of defiance intended to project strength.

Democracy itself came under assault in the election campaign. With the pandemic still raging in the fall of 2020, states around the country expanded or restricted access to polling places. Voting by mail, early voting, and ballot drop boxes provided some voters the opportunity to participate in the democratic process without risking their health; in other cases, the election process was marred by closed voting locations and inordinately long lines. The President charged fraud, reflecting a larger campaign to sow distrust toward the election and thereby contest any defeat. This effort culminated, of course, in the events at the Capitol on January 6, 2021. And the long election year ended as it began, with Donald Trump facing impeachment in Congress.

For this special issue on the election, the media is broadly understood as encompassing the traditional realms of print, radio, and television as well as new platforms such as social media, message boards, and podcasts. Each contributor approaches a particular event, topic, or theme within the broader context of the interplay between media and the election. The goal is to study the political dynamics formed and informed by the media, and throughout the issue, media has accordingly been approached as a site where politics happens—where meaning is created and contested around political phenomena by different groups of users. Each article contains its own articulation of how politics, media, and user agencies coexist and become mutually entangled.

What defines many of the contributions here is their focus on outliers, sides, and peripheries. The story of the 2020 election told in this issue is one of struggle and conflict, often being waged in marginal spaces by various ideological actors operating on the fringes of political culture. This signals one of the clearest functions that new types of media environments have for contemporary politics, namely, providing avenues of communication and fostering community for groups that in the past would have been too disparate to organize in a meaningful way. The aim is not to give a comprehensive view of the election but instead to provide insight into the developments on the fringes often left out of political overviews. Donald Trump looms larger over the special issue than Joe Biden, as he does in most accounts of the election and did in the minds of the voters.

In his well-known work of intellectual history, Daniel T. Rodgers (2011) dubbed the last quarter of the twentieth century in the United States an “age of fracture”—a time when the U.S. began to lose its sense that there could be a governing consensus of ideas that enjoyed mutual acceptance across the ideological spectrum. Both political and cultural fractures widened over the decades since, driving animosity and resentment. Of course, the history of the United States is a history of division and fractures. The idea of a collective national identity was never a lived reality. Yet, an amplified sense of “us versus them” is driving contemporary political and cultural life (Mason 2018). Media, including the ascendance of social media, has been a particularly important vehicle for this development. What the United States experienced in 2020—and what the country continues to face today—is akin to a breaking point. Within a year, the nation witnessed two impeachment trials of the President, the largest mass demonstration in history, and a violent insurrection against democracy.

The divide is the starting point for the special issue, as Niko Heikkilä examines the use of history in protest and political narratives during the long presidential election. Focusing specifically on the Black Lives Matter protests and the insurrection at the Capitol, he outlines how these were framed by the news media and various commentators as “historic.” In addition, he notes, the discourse came with inherent moral, ideological, and political functions of history. He identifies how the protests themselves represented a story of the times, a moment of contested visions for the U.S., in which identity politics and culture war politics were marshalled to both build communities and divide them. As Heikkilä argues, the debate over history not only concerned historical facts but represented how historical narratives can have very different claims and functions in relation to contemporary struggles.

Albion M. Butters continues the discussion of the dramatic polarization in the 2020 election by investigating the phenomenon of QAnon through the lens of religion, for example, comparing the posts of the mysterious Q to a canon and their amplification—through various media—to evangelism. This approach reveals entanglements between politics and religion: on one hand, QAnon enacted a clear agenda to reelect the President; on the other, while leveraging the Christian worldview of many of its followers, it positioned Trump as a savior figure who promised to bring about “The Great Awakening.” On both of these levels, QAnon can be seen as exploiting the attention given by mainstream media and using alternative media platforms in an epistemological battle over what was real, paralleling the President’s own use of Twitter to drive a rhetoric of fake news. Butters concludes that belief in QAnon defied political or journalistic debate through its oppositional interpretative frame, employing a hermeneutics of faith to contest the conventional hermeneutics of suspicion, which ultimately led the movement’s followers and critics to talk past each other.

Oscar Winberg deepens the analysis on fake news by studying how President Trump turned on Fox News after the election results came in. Drawing on Twitter as his primary source material, Winberg compares and contrasts the assault on Fox News with other examples of media criticism employed by Trump in previous years. Analyzing the President’s criticism of right-wing media and comparing it to assaults on the mainstream media, Winberg demonstrates that the President’s attacks did not represent a divide within the right-wing coalition but was part of a long project by the right to delegitimize the media. Demanding loyalty, not fairness or balance, Trump understood the audience of right-wing media better than many at Fox News. With insults, intimidation, and accusations, Trump made his lies about the election a key part of the identity of right-wing media.

In her essay, Henna-Riikka Pennanen further explores the role of Fox News in not only promoting but forming the policy and politics of the Trump administration. With a focus on the politicization of COVID-19 as a part of conservative attacks on China, Pennanen highlights the exchanges between the Trump administration and Fox News in forming a narrative around the term “China virus.” She traces the term as a meme, with contested meanings and politics, which cycled through both traditional media and online spaces, and shows how a slur can consist of sub-narratives that connect right-wing media, Internet culture, administration policies, and campaign rhetoric on China as a threat.

Pekka M. Kolehmainen also addresses the significance of COVID-19 in the election, but within the domestic context. Specifically, he examines Donald Trump’s own coronavirus infection—looking at the six-day time period from the President’s infection to his return to the White House and its aftermath—as a media performance. The performance played out on right-wing media and online, giving the President the opportunity to negotiate multiple meanings of the illness and ultimately appearing to his audience as a hero who had sacrificed his health for the nation. Tracing the politics of strength, health, and success in relation to the campaign but also wider ideological trajectories in U.S. intellectual history, Kolehmainen argues that Trump was able to simultaneously frame himself as a victim and a victor.

Turning to young voters, Mila Seppälä studies TikTok as a platform for fresh expressions of civic engagement, compared to more traditional ways of electoral mobilization and participation. Analyzing creative political participation on TikTok, Seppälä argues that trolling as protest, performing political identity, and sharing and deliberating on civic information are all forms of actualizing citizenship engagement. A particularly novel aspect of this article is Seppälä’s approach to the data: going beyond mere hashtags, she utilizes TikTok’s sound search function to identify four audio tracks and trace their memetic power. By revealing new facets of collective expression and debate on this emerging popular online platform, Seppälä thus opens a window onto the different political participation styles adopted by Generation Z in the 2020 election.

The election highlighted both the fracturing of the media and the way campaigns and movements could make a difference on the fringes of political media culture. Studying the collaboration between the Biden campaign and musicians, Outi Hakola finds the campaign promoted Biden’s message of unity and rejection of national division under the hashtag #TeamJoeSings on YouTube. Social media could also be used to promote political awareness and mobilization, as Reetta Humalajoki illustrates in her reflection on the political role of Native American activists in the election. Beyond the frame of ”red states” and ”blue states,” Rani-Henrik Andersson illustrates the regional and even local diversity critical to understanding election results. Finally, both Benita Heiskanen and Kimmo Ahonen reconsider the relationship between political campaigns, candidates, and the political media in the age of Donald Trump.

The editors would like to acknowledge the kind support of the JMC and thank its network of scholars who made this special issue possible. In particular, thanks go to all the contributors and the reviewers for their work. The editors also want to thank the team at WiderScreen for this opportunity. It is our hope that this special issue will show the benefit of studying United States political campaigns and institutions from a transdisciplinary perspective (combining history, political science, American studies, religious studies, and media studies) and acknowledge the multiple implications of elections as media events.

References

All links verified November 20, 2022.

Buchanan, Larry, Quoctrung Bui, and Jugal K. Patel. 2020. “Black Lives Matter May Be the Largest Movement in U.S. History.” New York Times, July 3, 2020. https://www.nytimes.com/interactive/2020/07/03/us/george-floyd-protests-crowd-size.html.

Heiskanen, Benita, and Albion M. Butters. 2017. “Popularizing Electoral Politics: Change in the 2016 U.S. Presidential Race.” European Journal of American Studies 12(2). https://doi.org/10.4000/ejas.12111.

Lozada, Carlos. 2020. What Were We Thinking: A Brief Intellectual History of the Trump Era. New York: Simon & Schuster.

Masket, Seth. 2020. Learning from Loss: The Democrats, 2016–2020. New York: Cambridge University Press.

Mason, Lilliana. 2018. Uncivil Agreement: How Politics Became Our Identity. Chicago: The University of Chicago Press.

Morgan, David, Susan Cornwell, Richard Cowan, and Patricia Zengerle. 2020. “Senate Acquits Trump in Historic Vote as Re-Election Campaign Looms.” Reuters, February 5, 2020. https://www.reuters.com/article/us-usa-trump-impeachment-idUSKBN1ZZ19C.

Rodgers, Daniel T. 2011. Age of Fracture. Cambridge, MA: Harvard University Press.

Sides, John, Chris Tausanovitch, and Lynn Vavreck. 2022. The Bitter End: The 2020 Presidential Campaign and the Challenge to American Democracy. Princeton, NJ: Princeton University Press.

Tur, Katy. 2017. Unbelievable: My Front-Row Seat to the Craziest Campaign in American History. New York: Dey Street Books.

Zelizer, Julian E., ed. 2022. The Presidency of Donald J. Trump: A First Historical Assessment. Princeton, NJ: Princeton University Press.

 

Front page image: Wikimedia Commons (2020).

WiderScreen 25 (3-4) 2022

Kategoriat
1-2/2022 WiderScreen 25 (1-2)

Institutionalisoituminen – Johdannoksi

Antti Silvast aedsi[a]dtu.dk | Vieraileva toimittaja ja toimituskunnan jäsen (guest editor and member of editorial board) | VTT, apulaisprofessori (Associate Professor) | DTU Management, Tanskan teknillinen yliopisto (Technical University of Denmark)

Petri Saarikoski petri.saarikoski[a]utu.fi | Päätoimittaja (editor in chief) | Yliopistonlehtori (lecturer, adjunct professor) | Digitaalinen kulttuuri, Turun yliopisto (Digital Culture, University of Turku)

Tero Pasanen tero.m.pasanen[a]utu.fi | Vieraileva toimittaja (guest editor) | FT, tutkijatohtori | Digitaalinen kulttuuri, Turun yliopisto (Digital Culture, University of Turku)

See English version below

Alkavaan syksyyn kuuluvat yliopistolla yleensä lukuvuoden aloitustunnelmat, kun opiskelijat saapuvat takaisin kampuksille. Tutkimustyön osalta aloitamme uusia projekteja tai saatamme loppuun sellaisia, jotka ovat olleet nyt kesätauolla. WiderScreenin nyt julkaistava erikoisnumero ”Digitalisen kulttuurin institutionalisoituminen” asettuu tässä suhteessa akateemisen lukukausikierron vedenjakajalle. Numeron teema liittyy monella tavalla nyt nähtävissä olevaan muutokseen, koska siinä julkaistut artikkelit kertovat eri lähtökohdista meidän suhteestamme aikaan ja muutokseen uuden teknologian keskellä.

Edellä nähty pääkuva on otettu vuonna 2019 Helsingin Messukeskuksessa Assembly -tapahtumasta, jota ei pandemia-aikana järjestetty live-tapahtumana lähes kolmeen vuoteen, vaikka toiminta muuten jatkui pääsääntöisesti verkossa. Näistä tunnelmista tuntuu toimittajankin näkökulmasta kuluneen pieni ikuisuus. Mitä näinä kolmena vuotena on tapahtunut digitaalisen kulttuurin näkökulmasta? Voimme varmasti muistella verkkosovellusten ja etätyöskentelyratkaisujen tehneen lopullisen läpimurtonsa koko yhteiskuntaan. Monella tapaa kysymys on institutionalisoitumisesta, jolloin aikaisemmin vuosien tai vuosikymmenien aikana kehittyneet digitaalisen kulttuurin ilmiöt arkipäiväistyvät ja tulevat luontevaksi osaksi ihmisten toimintaa – tosin monessa suhteessa pakon edessä, eikä niiden soveltaminen ole sujunut ilman ansaittua kritiikkiä.

Institutionalisoituminen kertoo samalla teknologian ja ihmisen vuorovaikutussuhteen pitkistä ja monimerkityksellisistä tarinoista. Assemblyn juuret ulottuvat 1980-luvulle, jolloin varhainen demoskene-alakulttuuri alkoi vasta vähitellen muotoa innovatiiviseksi ja turbulentiksi harrastuskulttuurin kentäksi, jonka perinteet jatkuivat kotimaisen teknologiakentän nopeiden kehitysvaiheiden aikana myöhemmin 1990-luvulla. Demoskenen muovautuminen pienten tietokone-entusiastien piiristä yleisesti tunnustetuksi ja hyväksytyksi teknologiakulttuurin osaksi on hyvä esimerkki institutionalisoitumisesta – jopa siinä määrin, että nykyisin se lasketaan virallisesti osaksi digitaalista kulttuuriperintöä (esim. Reunanen 2017; Saarikoski tässä numerossa). Turbulenttien kehitysvuosien jälkeen demoskenestä kasvoi instituutio, jota käsitellään erityisen ahkerasti mediajulkisuudessa viitattaessa varsinkin suomalaisen peliteollisuuden nousuun ja ohjelmoinnin merkitykseen. Institutionalisoitumisen jäljet ulottuvat nykyisin jopa Suomen koulujen uudistettuihin opetussuunnitelmiin, joissa ainakin yritetään jälleen kerran alleviivata ohjelmointitaitojen merkitystä.

Institutionalisoituminen voidaan tätä kautta käsitteenä laajentaa osaksi sen teoreettisempaa kontekstia. Yhteiskunnissa instituutio on järjestely tai yhteenliittymä, jolla on kestävyyttä ajassa. Keskeistä niille on suhteellinen pysyvyys ja yleisyys: esimerkiksi sosiologian tutkimia instituutioita ovat perhe, talous, koulutuslaitos ja hyvinvointijärjestelmä, jotka jatkavat olemassaoloaan, vaikka niissä olevat yksilöt vaihtuisivat (Valkonen, Lehtonen & Pyyhtinen 2013). Käsitteelle ei ole olemassa yhtenäistä määritelmää, ja viimeaikaisessa keskustelussa viitataan pikemminkin erilaisiin “institutionalismeihin”, tavanvaraisuudesta merkityksiin, normeihin ja säätelyyn (Gronow 2006; Scott 2014). Kehityksen konkreettisia tuloksia ovat alan toimijoiden ja toimintaperiaatteiden vakiintuminen sekä virallistuminen.

Institutionalisoitumisen jäljet näkyvät suoraan myös tavallisten kuluttajien toimijakentällä. Teknologian ja tieteen kulttuurista omaksumista ja elämänkaaria korostavat tutkimusmallit (Lie & Sørensen 1996; Hård & Jamison 2005; Hyysalo, Jensen & Oudshoorn 2016) ovat näyttäneet miten digitaaliset tuotteet arkipäiväistyvät ja tulevat osaksi nykykulttuuria. Vastaavasti kotiutumistutkimuksissa kiinnitetään huomioita kotiympäristöjen, loppukäyttäjien ja mediauutisointien merkitykseen (esim. Pantzar 2000; Lehtonen 2003; Haddon 2004; Ask & Sørensen 2020; Kaarakainen 2021).

Digitaalista kulttuuria organisoidaan esimerkiksi osaksi julkista rahoitusta, museotoimintaa, koulutusta tai liiketoimintaa sääntöjen, lakien, yhteisten merkitysten ja monien muiden kanavien välityksellä (Suominen et al. tässä numerossa). Sosiaalisesti ja kulttuurisesti kysymys on samalla alan ammattilaisten, harrastajien, kuluttajien ja tutkijoiden itseymmärryksen ja itsetietoisuuden kasvusta. Ajattelutavassa digitaalisella kulttuurilla on oma muistinsa ja historiansa. Esimerkiksi pelien historiaa ja kulttuuriperintöä on alettu systemaattisesti säilyttää, kerätä ja tutkia pelimuseoissa ja yliopistotasoisissa hankkeissa. Institutionalisoitumisen piirteitä näkyy esimerkiksi selvästi sosiaalisen median eri palvelutuotannoissa, kulttuurikentällä ja koulutussektorilla.

Erikoisnumeron kohteena ovat tällaiset ilmiöt laajasti ottaen. Instituution käsitettä ei rajoiteta tiettyyn teoreettiseen viitekehykseen, vaan erikoisnumero tarkastelee käsitettä laajasti ja monitieteisesti. Digitaalinen kulttuuri muodostaa itsessäänkin instituution, esimerkiksi ihmisten kulutustottumusten kautta. Tähän liittyen varsinkin vakiintuneet harrastustoiminnan muodot ja yhteisöt muodostavat laajan verkoston virallisten instituutioiden ja toimintatapojen rinnalle. Eri tutkijat ottavat näin ollen kantaa instituutioiden rakentumiseen omista lähtökohdista. Tuloksena on monivivahteinen kokonaisuus, jossa käsite viittaa suhteellisen pysyviin ja yleisiin järjestelyihin. Samalla instituutio määrittelee erityisellä tavalla rakennetun tutkimuskohteen. Keskitymme vakiintuneiden organisaatioiden ja yhteisöjen valtuuttamiskäytäntöihin ja sääntöihin ja niiden tapaan omaksua digitaalisen kulttuurin toimintaa.

Numeron avaavassa artikkelissa tutkitaan digitaalisen pelialan omaksumista Suomessa instituutioiden synnyn ja muodonmuutosten kautta. Jaakko Suominen, Antti Silvast, Tero Pasanen ja Markku Reunanen kehittelevät eteenpäin teknologian kulttuurisen omaksumisen teorioita (Hård & Jamison 2005) ja sosiologisia näkökulmia instituutioihin neljällä keskeisellä alueella: koulutusjärjestelmissä, pelialan julkisessa rahoituksessa, elektronisessa urheilussa ja kulttuuriperinnön säilyttämiseen tähtäävissä muistiorganisaatioissa. Kirjoittajat osoittavat, että pelialalla on vallinnut harrastajakentän ja julkisten toimijoiden välinen kiinteä vuorovaikutus. Samalla he näyttävät, miten olemassa olevat instituutiot ovat joutuneet sopeutumaan digitaalisten pelien mukanaan tuomiin uusiin muutoksiin.

Petri Saarikosken artikkeli tarkastelee Suomen kotimikroharrastukseen kytkeytyvän swappaustoiminnan varhaisvaiheita vuosina 1987–1991. Tutkimuksen kohteena toimii Byterapers-ryhmältä saatu laaja kirjeaineisto (1573 kirjettä). Swappaus tarkoittaa kirjepostin käyttöä viestintään ja tiedostojen vaihtoon. Tutkimusartikkelissa käsitellään tätä harrastusta osana institutionalisoitumiskehitystä, ja Saarikoski osoittaa miten ja millä tavalla swappaus oli merkittävässä roolissa toiminnan sosiaalisessa ja kulttuurisessa rakentumisessa sen turbulenttien varhaisvaiheiden aikana.

Tätä seuraavassa artikkelissa Pauliina Tuomi tutkii moraali- ja arvokäsityksiä ravistelevia televisiotuotantoja mediassa. Nykypäivän televisiotarjonta pyrkii shokeeraamaan ja houkuttamaan katsojan television ääreen. Provokatiivisten TV-tuotantojen perustelut ja media- ja sanomatalojen retoriikka tuntuvat hakevan oikeutusta eri keinoin kyseenalaisimmille ja poleemisille valinnoilleen. Artikkeli keskittyy näihin puheenvuoroihin ja perusteluihin valistuksen ja yhteiskunnallisen hyödyn näkökulmista.

Seuraava essee, jonka ovat kirjoittaneet Konstantinos Kasaras, Panagiotis Douros ja Vasileios Benteniotis, käsittelee Covid-19-pandemian vaikutuksia musiikkiteollisuuteen ja sen institutionaaliseen rakenteeseen. Essee keskustelee musiikkiteollisuuden uusista palvelumalleista Covidin jälkeisenä aikana. Samalla se tulkitsee, miten musiikin kuuntelijat ja konserttiyleisö ovat omaksuneet digitaalisia innovaatioita kuten konserttien suoratoistoa. Essee kokoaa yhteen ja käyttää laajaa sosiologista tutkimuskirjallisuutta kulttuurituotteiden institutionalisoitumisesta.

Nicklas Yli-Kauppilan tutkimusartikkeli määrittelee maatalouden teknologian kehityksen ajankohtia Suomessa ja käsittelee maatalouden kohdalla niin digitaalisen kulttuurin kuin sääntelyjen mukanaan tuomaa institutionalisoitumista. Kirjoittaja syventyy aiheeseen tarkastelemalla lehtiaineiston perusteella maatalouden digitaalisen teknologian kehitystä ja muutosta lähtien liikkeelle 1960–luvulta. Maatalouden instituutiot ovat muodollisia kuten lakeihin perustuvia tai epämuodollisia kuten vakiintuneita sosiaalisia normeja, ja voivat koskettaa hallitsevia virallisia tahoja, alalla toimivia järjestöjä, muuten asetettuja rakenteita tai vain yksittäisiä maatalouksia. Media-aineistoillaan Yli-Kauppila osoittaa, miten maatalouden institutionalisoitumista voidaan havaita siitä, miten digitaaliset tuotteet ovat arkipäiväistyneet.

Teemanumeron viimeinen tutkimusartikkeli Jaakko Suomiselta käsittelee, miten lisätyn todellisuuden pelin Pokémon Go:n suosiota selitettiin nostalgian avulla julkisuudessa pelin ilmestyttyä 2016. Artikkelissa esitellään mediakulttuurin kontekstiin sopiva nostalgialla selittämisen jaottelu. Suominen tarkastelee nostalgialla selittämistä keinona, jolla institutionaaliset toimijat, kuten tiedotusvälineiden edustajat ja tutkijat, kesyttävät tai kotoistavat uusia kulttuurituotteita vuorovaikutuksessa käyttäjien kanssa osaksi vakiintuneita toiminnan muotoja. Lähteinään artikkeli käyttää Pokémon- ja nostalgiatutkimuksen lisäksi vuonna 2016 julkaistuja Pokémon Go:ta käsitteleviä uutisia.

Teemanumeron sulkevat katsaus ja kirja-arvostelu. Mikko Heinonen kertoo kotimaisen Skrolli-lehden synnystä ja vakiintumisesta. Skrolli on suomalainen tietokonekulttuurin erikoislehti, jota on julkaistu vuodesta 2012. Heinonen kartoittaa, miten alkuperäisestä retrolehti-ideasta kasvoi täysin vakavasti otettava alansa julkaisu. Skrolli on paitsi kunnianosoitus vanhalle tietokonekulttuurille myös sen perinnön jatkaja.

Markku Reunasen kirja-arvio tarkastelee Piotr Sitarskin, Krzysztof Jajkon ja Maria B. Gardan kirjoittamaa tutkimusta Puolan 1980-luvun uuden median tulon aikakaudesta. Rautaesiripun alla tapahtunut kehitys videon, kotitietokoneiden ja satelliitti-TV:n osalta tarjoaa lokaalin esimerkin uuden tekniikan varhaisvaiheen institutionalisoitumisesta vielä tuohon aikaan kommunistihallinnon alla eläneestä maasta. Samalla se avaa hallinnon erityisten instituutioiden vaikutusta: esimerkiksi valtion kontrolli, korkeat hinnat ja vientirajoitukset muokkasivat uuden median kotiutumista arkielämän tasolla.

Toivomme nyt julkaistun teemanumeron tekstien tarjoavan uusia ja tuoreita näkökulmia tapoihin, joilla olemme toistaiseksi käsitelleet ja ymmärtäneet uuden teknologian vakiintumisen kaaria. Toimituskunnan puolesta haluamme kiittää paitsi lukijoitamme, myös artikkelien vertaisarvioitsijoita arvokkaasta ja pyyteettömästä työstä! Antoisia lukuhetkiä ja hyvää syksyn alkua kaikille!

Antti
Petri
Tero

17.8.2022

________________________

WiderScreen 1–2/2022 : Institutionalization: an introduction

The theme for this WiderScreen special issue is the institutionalization of digital cultures. In society, an institution is an arrangement that is durable over time. Central is their relative permanence and prevalence: for example, the institutions studied by sociology include the family, the economy, the educational institutions, and the welfare system, which continue to exist even if the individuals within them change (Valkonen, Lehtonen & Pyyhtinen 2013). There is no uniform definition of the concept of institution, and the recent debate rather refers to different “institutionalisms,” from conventional habits to cultural, normative and regulatory activities and structures (Gronow 2006; Scott 2014). The concrete results of this development are the consolidation and formalization of actors and operating principles in a field. It is precisely such phenomena that are broadly addressed in the special issue. The concept of institution is not limited to any predefined theoretical framework, but the issue encompasses the field as a whole.

Traces of institutionalization are also directly visible in ordinary consumption. Research models emphasizing the cultural appropriation of technology and science and their biographies (Lie & Sørensen 1996; Haddon 2004; Hård & Jamison 2005; Hyysalo, Jensen & Oudshoorn 2016) have highlighted how digital products become ordinary and hence become part of contemporary culture. Similarly, domestication studies pay attention to the importance of home environments, end users, and media coverage (e.g., Pantzar 2000; Lehtonen 2003; Haddon 2004; Ask & Sørensen 2020; Kaarakainen 2021).

Socially and culturally, institutionalization concerns increasing self-understanding and self-awareness among professionals, hobbyists, consumers and researchers in the field. Digital culture has its own memory and history. For example, the history and cultural heritage of games have begun to be systematically preserved, collected and researched in game museums and university-level projects. Similarly, subcultures of computer hobbyists, such as the demoscene, are now classified as part of the digital cultural heritage (e.g. Reunanen 2017). The features of institutionalization are clearly visible in the various service productions of social media, the cultural field and the education sector. A good example is the YouTube video hobby, which has grown over the years into a whole new field of business and service production.

In the special issue, an institution is not constrained to a certain theory tradition or framework. Generally, it refers to relatively permanent and general arrangements in which digital culture is organized, for example, as part of public funding, museum activities, education, or business through rules, laws, common meanings, and many other manners (Suominen et al. in this issue). At the same time, an institution designates a specially constructed research object. We focus on the practices and rules of established organizations and communities and how they embrace the workings of digital culture.

In claiming so, we are not arguing that institutions are just formal organizations. Digital culture itself forms an institution, for example through people’s consumption habits. In this context, in particular, established forms of hobby activities and communities form an extensive network alongside official institutions and practices.

The special issue challenges researchers to look at digital cultures from the perspective of institutionalization. The article opening the issue explores the adoption of digital games in Finland through the emergence and transformation of institutions. Jaakko Suominen, Antti Silvast, Tero Pasanen and Markku Reunanen advance theories of cultural appropriation of technology (Hård & Jamison 2005) and sociological perspectives on institutions in four key areas: education systems, public funding of the games industry, electronic sports and heritage preservation organizations. The authors show that the games sector has seen a close interaction between computer hobbyists and institutionalized public actors. At the same time, they show how existing institutions have had to adapt to the new opportunities posed by digital games.

Petri Saarikoski’s article examines the early stages of swapping activities linked to the Finnish home computer hobby from 1987-1991. The study is based on the extensive correspondence material (1573 letters) from the Finnish Byterapers group. Swapping refers to the use of letter mail for communication and file exchange. The research article discusses this hobby as part of institutionalization processes. Saarikoski shows that swapping played an important role in the social and cultural construction of the activity during its early stages.

In the following article, Pauliina Tuomi examines television productions in the media that shake up moral and value concepts. Today’s television programming seeks to shock and attract viewers to the television set. The rationale of provocative TV productions and the rhetoric of media and communications houses seem to seek justification through various means for their most questionable and polemical choices. The article focuses on these discourses, and on the arguments from the perspectives of enlightenment and societal utility. The institutionalization of these TV productions is interpreted from the perspective of Scott (2014)’s three basic pillars of institutionalism: the dimensions of restrictive regulation, normative governance and cultural cognition.

The following essay, by Konstantinos Kasaras, Panagiotis Douros and Vasileios Benteniotis, discusses the impact of the Covid-19 pandemic on the music industry and its institutional structure. The essay discusses new service models for the music industry in the post-Covid era. At the same time, it interprets how music listeners and concert audiences have embraced digital innovations such as live streaming of concerts. The essay brings together a body of sociological research literature on the institutionalization of cultural products.

Nicklas Yli-Kauppila’s research article examines the technological development of agriculture in Finland and discusses the institutionalization of both digital culture and regulation in this case. The author delves deeper into the topic by examining the development and transformation of digital technology in agriculture based on journalistic material, starting from the 1960s. Institutions in agriculture can be formal, such as laws, or informal, such as established social norms, and can concern official bodies, organizations working in the sector, otherwise established structures or just individual farms. Yli-Kauppila uses his media material to show how the institutionalization of agriculture can be observed via the manners that digital products have become domesticated.

The final research article in the issue, by Jaakko Suominen, explores how the popularity of the augmented reality game Pokémon Go was explained by nostalgia in the public sphere after the game’s release in 2016. The article presents a breakdown of nostalgia explanations that fits the context of media culture. Suominen examines nostalgia as a means by which institutional actors such as media representatives and researchers tame or domesticate new cultural products in interaction with users into established forms of activity. As sources, the article draws on Pokémon and nostalgia research, as well as news reports on Pokémon Go published in 2016.

The theme issue closes with a perspective piece and a book review. Mikko Heinonen reports on the birth and establishment of the Finnish magazine Skrolli. Skrolli is a Finnish computer culture magazine that has been published since 2012. Heinonen explores how the magazine started as an internet-meme, but developed into a respected and high-quality media among computer enthusiasts and retrogamers.

Markku Reunanen reviews the new anthology New Media Behind the Iron Curtain: Cultural History of Video, Microcomputers and Satellite Television in Communist Poland (2020) written by Piotr Sitarski, Krzysztof Jajkon and Maria B. Garda. This research book offers us an inside look at how new technology – video, home computers and satellite TV – became common in Poland, especially in the 1980s, just before the collapse of the communist system. At the same time, the book reveals the impact of specific institutions of governance in this regime: for example, state control, high prices and export restrictions shaped the domestication of new media at the level of everyday life.

We hope that the texts in this issue will offer new and fresh perspectives on the ways in which we have so far addressed and understood the appropriation and institutionalization of new technologies. On behalf of the editorial team, we would like to thank not only our readers but also the peer reviewers of the articles for their valuable and selfless work! Happy reading and a good start to autumn for all!

Antti
Petri
Tero

17.8.2022

References

Ask, Kristine & Knut H. Sørensen. 2019. ”Domesticating technology for shared success: collective enactments of World of Warcraft.” Information, Communication & Society 22 (1), 73-88. https://doi.org/10.1080/1369118X.2017.1355008.

Gronow, Antti. 2006. ”Instituutiot taloustieteessä ja sosiologiassa: pragmatistinen kritiikki.” Sosiologia 43:2, 93–106.

Haddon, Leslie. 2004. ”Empirical studies using the domestication framework” In Domestication. The enactment of technology, Thomas Berker, Maren Hartmann, Punie Yves and Katie Ward (toim.), 103–122. Maidenhead: Open University Press.

Hyysalo, Sampsa, Torben Elgaard Jensen & Nelly Oudshoorn (toim). 2016. The new production of users: Changing innovation collectives and involvement strategies. London: Routledge.

Hård, Mikael & Andrew Jamison. 2005. Hubris and Hybrids: A Cultural History of Technology and Science. London: Routledge.

Kaarakainen, Suvi-Sadetta. 2021. Äidin rajat – Mediateknologinen toimijuus työelämän tietokoneistumisesta sosiaalisen median aikakaudelle. [Boundaries of Motherhood – Media Technological Agency from the Computerization of Working Life for the Era of Social Media]. Doctoral dissertation, Department of Cultural History. Turku: University of Turku. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-8540-1

Lie, Merete & Knut H. Sørensen (toim). 1996. Making technology our own?: domesticating technology into everyday life. Oslo: Scandinavian University Press.

Lehtonen, Turo-Kimmo. 2003. ”The domestication of new technologies as a set of trials.” Journal of Consumer Culture 3 (3), 363-385. https://doi.org/10.1177%2F14695405030033014.

Pantzar, Mika. 2000. Tulevaisuuden koti: arjen tarpeita keksimässä [Future Home: Inventing the Needs of Everyday Living]. Helsinki: Otava.

Reunanen, Markku. 2017. Times of Change in the Demoscene : A Creative Community and Its Relationship with Technology. Doctoral dissertation, Digital Culture. Turku: University of Turku.

Scott, Richard W. 2014. Institutions and Organizations: Ideas, Interests, and Identities. London: Sage

Valkonen, Jarno, Turo-Kimmo Lehtonen & Olli Pyyhtinen. 2013. “Sosiologista materiaalioppia.” Sosiologia 50(3), 217-221.

Pääkuva / front page image: Petri Saarikoski (2019)

Kategoriat
1–2/2021 WiderScreen 24 (1–2)

David Lynch – johdannoksi

Petri Saarikoski | petri.saarikoski [a] utu.fi | Päätoimittaja (editor in chief) | Yliopistonlehtori (lecturer, adjunct professor| Digitaalinen kulttuuri, Turun yliopisto (Digital Culture, University of Turku)

Pauliina Tuomi | pauliina.tuomi [a] tuni.fi | Toimittaja (editor) | Tutkijatohtori (Post-Doctoral Researcher)| Informaatioteknologian ja viestinnän tiedekunta, Tietotekniikka |Tampereen yliopisto (University of Tampere)

Katriina Heljakka | katriina.heljakka [a] utu.fi | Toimittaja (editor) | Tutkijatohtori (Post-Doctoral Researcher)| Digitaalinen kulttuuri, Turun yliopisto (Digital Culture, University of Turku)

See English version below

Every viewer is going to get a different thing. That’s the thing about painting, photography, cinema.
David Lynch

Miten taide määrittelee ihmistä kokemuksen ja luovuuden lähteenä? Kysymys nousee väistämättä esiin, kun tarkastelee David Lynchin yli viisikymmentä vuotta kestänyttä taiteilijan uraa. Hänet tunnetaan ehkä parhaiten elokuva- ja televisio-ohjaajana, mutta hänen tuotantonsa ulottuu hyvin laajalle kentälle ulottuen aina kuvataiteista verkkojulkaisuihin. Jotkut ovat kutsuneet häntä alansa ”renessanssimieheksi”, jolla viitataan taiteilijan tuotannon monipuolisuuteen ja laajaan sivistykseen. Kysymys on kuitenkin yleistyksestä ja lokeroinnista, sillä huomion keskipisteeseen pitäisi aina nostaa myös luovan ammattilaisen henkilöhistoria ja asema ihmisenä.

WiderScreenin teemanumero ”David Lynch” (1–2/2021) avaa tätä kysymystä ja tarjoaa uusia näkökulmia David Lynchin elämään ja tuotantoon, mutta korostaa samalla nyt nähtävien avauksien hetkellisyyttä ja katoavuutta. Ne kertovat myös meistä katsojina, kuluttajina ja ihmisinä. Tulkinnat kertovat tarinaa meidän omakohtaisista ja ainutkertaisista kokemuksistamme Lynchin taiteen parissa. Eri tarkastelutavoissa on huomioitava ettei ”oikeaa” tai ”väärää” tulkintaa ole olemassa, ne ovat pitkälti yksilöllisiä ja ainutkertaisia.

David Lynch kasvoi ja oppi taiteilijaksi Yhdysvalloissa 1950- ja 1960-luvulla, jolloin maassa elettiin valtavien yhteiskunnallisten ja kulttuuristen murrosten aikaa. Lapsuuden ja nuoruuden aikaiset kokemukset näkyvät ja tuntuvat Lynchin taiteessa myös seuraavilla vuosikymmenillä. Hän toi esille – osittain nostalgisellakin tasolla – ”pitkän 1950-luvun” synnyttäneen henkisen ilmaston, joka idyllisyydestään huolimatta piti sisällään merkittäviä ristiriitoja. Pikkukaupunkien kulissien takana väijyi painajaismainen pimeys, joka hiipi herkästi esiin kolojen ja halkeamien kautta. Tästä kaksijakoisesta henkisestä maisemasta Lynch ammensi monia tärkeimpiä ideoitaan jatkotyöstöä varten, ja laajensi niitä suurkaupunkien rapistuneisiin miljöihin. Ränsistyneestä Philadelphiasta kasvoi yhtä lailla hänen henkinen kotinsa, kun taiteilija kaivoi yöretkillään slummien roskakoreista tarvikkeita ensimmäiseen kokopitkään elokuvaan. Vuonna 1977 ensi-iltansa saanut Eraserhead on edelleen tuon kehitysvaiheen huipentuma ja kunnianhimoinen kokeilu, joka toimi kasvualustana tulevalle.

Debyyttielokuvan monimutkaiset vaiheet kertovat myös Lynchin suhteesta taiteessa käytettävään tekniikkaan. Chris Rodneyn haastatteluihin perustuvassa omaelämäkerrassa Lynch on Lynch, jonka ensimmäinen englanninkielinen painos julkaistiin vuonna 1997, hän avaa taiteen luomisen käytännönhakuisuutta. Lukijan on melko helppo huomata, miten roskisten penkomisen rinnalla päästään mutkattomasti teknisiin kokeiluihin kameran ja filmin parissa, jolloin loppupäässä odottivat uudet, verkkotekniikkaan perustuvat tuotantotavat. Hänelle taiteessa kaikki elementit olivat tärkeitä, ne olivat vain saatava toimimaan saumattomasti keskenään. Tekniikalla oli näin ensisijaisesti välinearvoa, mutta jos kokeilut toimivat, hän otti uudet sovellukset mutkattomasti käyttöön.

Goottilainen saippuasarja Twin Peaks (1990–1991, 2017) yhdistetään yleensä kaikkein vahvimmin David Lynchiin, mikä on tietenkin näkynyt kaupallisen menestyksen ohella myös sen synnyttämässä arvovaltaisessa fanikulttuurissa ja laajassa tutkimuksellisessa kiinnostuksessa. Kiistattomasti TP edustaa hänen tuotantonsa yhtä huippua, ja sen kulttuuriperintö televisiosarjojen historiassa on valtaisa, mutta usein unohtuu, millaiseen henkilöhistorialliseen kontekstiin sarja asettuu, ja miten Lynch kehitti siinä käsiteltyjä teemoja eteenpäin. Kaupallisuuden osalta David Lynch on tavallaan ollut aina väliinputoaja, sillä muutamia suurmenestyksiä lukuun ottamatta monet hänet projekteistaan ovat olleet taloudellisesti tappiollisia tai jääneet melko vähäiselle huomiolle. Tästä huolimatta kymmenet muut tuotannot pystytään helposti yhdistämään myös kaupallisiin huippuhetkiin, ja osoittamaan miten ne pitävät sisällään samoja eri näkökulmista toteutettuja visioita, joita Twin Peaksissa nähtiin.

On ymmärrettävää, että suuri osa teemanumerossa julkaistuista kirjoituksista käsittelevät laajasti tätä kulttisuosioon noussutta ja alallaan hyvin innovatiivista televisiosarjaa. Teemanumero alkaa kokonaisuutena, joka pitää sisällään Twin Peaksin taide-universumiin kytkeytyviä poikkitieteellisiä kirjoituksia.

Sarjan aloittaa Francisco B. Trenton artikkeli Twin Peaksin kolmannessa tuotantokaudessa nähtävän Dougie-hahmon analyysistä neurodiversiteetin käsitteen kautta. Dougie oli nähtävissä tavallaan antiteesinä ja kaksoisolentona Twin Peaksin alkuperäiselle sankariagentti Dale Cooperille, jolle rakentunutta maskuliinisuuden tematiikka käsitellään Karla Loncarin kirjoittamassa laajassa esseessä. Alesha Serada vei puolestaan tarkastelua pelitutkimuksen puolelle, kun tarkasteluun nostetaan Kentucky Route Zero -pelin ja Twin Peaksin väliset monimediaaliset yhteydet.

Twin Peaksin fanikulttuurin eri puolet nousevat esiin kolmessa julkaisussa. Katriina Heljakka käsittelee omien taideprojektien kautta Twin Peaksin tuotannollisia aspekteja sekä omaa, subjektiivista leikki-suhdettaan televisiosarjaan. Faniuden kulttuurimatkailullista puolta valottaa Pauliina Tuomen omaelämäkerrallisiin havaintoihin pohjautuva matkakertomus televisiosarjan kuvauspaikoille. Sarjan päättävä Samantha Martinez Ziegler puolestaan tekee esseessään retrospektiivisen katsauksen Twin Peaks -faniuden ilmentymiin verkkofoorumeilla.

Teemanumeron seuraava osa koostuu sarjasta tapaustutkimuksia, joista ensimmäinen on Petri Saarikosken kirjoittama, sisällönanalyysiin perustuva artikkeli Lynchin mestariteoksiin lukeutuvasta Mulholland Drive -elokuvasta (2001). Fátima Chinita puolestaan nostaa tutkimuksessaan keskiöön lähes kuriositeetiksi jääneen Industrial Symphony No. 1 -teatterikappaleen (1990), joka jälleen kerran on osoitus Lynchin taiteen yllättävistä ja intermediaalisista suhteista. Chinitan artikkeli myös alleviivaa kuinka ensiarvoisen tärkeässä roolissa musiikki – ja yleensä äänimaisema – on ollut Lynchin tuotannossa. Samasta aiheesta jatkaa Rami Mähkä katsauksessaan, jossa aihetta lähestytään tarkastelemalla sitä laajemmin ”1950-lukulaisuuden” teeman kautta.

Numeroon on kerätty myös kolme Lynch-teemaan sopivaa kirja-arviota. Tuomo Marttila nostaa esille David Lynchin yhdessä journalisti Kristine McKennanin kanssa kirjoittaman, elämäkertaa ja muistelmateosta yhdistävän kirjan Tilaa unelmoida (2018). Pasi Heininen tarkastelee Scott Frostin teosta Twin Peaks: Dale Cooperin omaelämäkerta, joka on esimerkki välittömästi Twin Peaksin ilmestymisen jälkeen julkaistuista kirjallisista oheistuotteista. Viimeisenä mukaan on saatu Kimmo Ahosen kirja-arvio Niko Jutilan teoksesta Poikki! – Toteutumattomat kotimaiset elokuvat (2020). David Lynch esiintyy teoksessa lähinnä yllättävänä sivujuonteena, sillä 1980-luvun lopulla häntä kaavailtiin ohjaajaksi Valkoisen peuran uudelleenfilmatisointiin, joka projektina kuitenkin kaatui rahoitusvaikeuksiin. On kutkuttavaa ajatella mitä olisi tapahtunut, jos osittain suomalaista sukujuurta oleva David Lynch olisi ohjannut Blue Velvetin ja Twin Peaksin välissä mahdollisesti surrealistisen version Lapin maisemiin sijoittuvasta suomalaisesta 1950-luvun kauhuelokuvaklassikosta.

Nyt julkaistava teemanumero on ollut sopivasti luonteeltaan ”lynchmäinen”. Vaikeaan ja kansainvälisesti runsaasti tutkittuun aiheeseen valikoituneet kirjoitukset edustivat lopulta vain osaa laajasta taiteellisesta ja tutkimuksellisesta kiinnostuksesta teemanumeroa kohtaan. Pandemian riivaaman – ja yhä jatkuvan – globaalin kriisin aikana syntynyt lopputulos oli joka tapauksessa toimituksellisena kokemuksena kuin hyppäys koneen surinan ja höyryn pihinän täyttämille pimeille sivukujille. Toimitusprosessin vaiheista kertoo myös osittain numeron loppuun lisätty päätoimittajan katsaus joulukuulta 2020. Näin kesän kynnyksellä julkaistu teemanumero tuo kuitenkin lohdullisesti esiin David Lynchin taiteen perusajatuksen: kaikki taide on aina avoin uusille tulkinnoille. Tulkinnat eivät ole välttämättä kestäviä, mutta ne ovat silti ajankohtaisia ja yksilölle merkityksellisiä. Taiteilijan rooli on johdatella meitä, avata polkuja eteemme, jota pitkin pystymme löytämään samalla palasen myös omasta itsestämme. Näin avautuvien arvoitusten ääressä me pystymme turvallisesti kertomaan meitä piinaavista painajaisista ja löytämään myös niiden takana piilevää uskomatonta kauneutta.

Nyt eteenne avautuva teemanumero on myös yksi ensimmäisistä akateemisista Suomessa toimitetuista David Lynch -erikoisnumeroista. Kunnia kuuluu niille, jotka ovat sen ansainneet. Kiitämme toimituskunnan puolesta kirjoittajia, referee-arvioitsijoita ja tekstien kommentoijia arvokkaasta työstä! Toivotamme antoisia lukuhetkiä poikkitieteellisen ja kansainvälisen Lynch-paketin ääressä!

Porin yliopistokeskuksessa 31.5.2021

__________________

David Lynch – Editorial

How does art define the human as a source of experience and art? This question arises when one considers the long artistic career of David Lynch. During the past 50 years, Lynch has been best known for his work as a director of films and television shows, but his works comprehend a wide range from visual arts to online publications as well. Some have called him as a ”renaissance man”, referring to the diversity of his contribution on the field. Therefore, attention should also be directed to his multifaceted personal history.

This special issue, simply titled “David Lynch” (1–2/2021) aims to open up new perspectives on the life and works of Lynch. At the same time, it highlights the momentariness and ephemerality of these openings by shedding light on audiences, consumers, and human beings. The interpretations of Lynch’s work tell the story about our personal and unique experiences with Lynch’s creations. It is important to note that there is no right or wrong way as interpretations are highly individual.

David Lynch grew up and was educated as an artist in the 1950s and 1960s, during the times when major societal and cultural changes took place in the U.S. What Lynch experienced as a child and in his youth can be seen and felt through his art during the following decades. He adduced the mental climate of the 1950s in his works – partly through nostalgy – which regardless of its idyll, was an era of significant complexities. What lurked behind the sceneries of small townscapes was a nightmarish darkness that creeped easily out of its holes and cracks. From this mental landscape, Lynch drew many of his most important ideas to process them further, and incorporated them to the deteriorated milieus of large cities. The decayed surroundings of Philadelphia became a spiritual home for him, as the artist dug supplies for his first full-length film from the waste bins of the slums in the dark of the night. Eraserhead, which premiered in 1977, still represents a culmination point in Lynch’s artistic development, and functioned as a seedbed for what was about to come.

The many-sided phases of the film debut tells about the relationship of Lynch’s art with the technology used. In the autobiography Lynch on Lynch based on Chris Rodney’s interviews, which was first published in 1997, Lynch opens the pragmatic aspect of hiss artistic creation. It is quite easy for a reader to note how the artist effortlessly proceeded from rummaging waste bins to the experiments with cameras and film, and in the end, discovered the possibilities of web-based production. For Lynch, all elements of the art are important, they just need to be seamlessly fitted to each other. In this way, technology had instrumental value for him, but if the experiments worked, Lynch started to use it ingeniously.

In addition to films, the gothic soap opera Twin Peaks (1990–1991, 2017) can be seen as one of the most remarkable works of Lynch. Alongside the commercial success, the influence of the television series is perceivable in the notable productions of fan cultures and the substantial academic interest. TP undoubtedly represents one of the highlights in Lynch’s oeuvre and its cultural heritage in the history of television is vast. Nevertheless, it is often forgotten how the series can be contextualized with Lynch’s personal history, and how he developed its themes further. Despite some commercial successes, many of his projects have been unprofitable, or received little attention. However, a great number of other productions can also be linked with commercial culmination points, and it is possible to see how they advance the visionary themes developed in Twin Peaks.

It is understandable that many of the writings of this special issue concern this cultish and innovative television series. The special issue begins with multidisciplinary texts elaborating the artistic universe that Twin Peaks represents. The first article of Francesco B. Trento, focuses on the character Dougie from the third season of the series, Twin Peaks: The Return. Trento’s analysis is based on theories of neurodiversity. In the article, Dougie is perceived as an antithesis and doppelgänger of the heroic agent Dale Cooper. Cooper’s constructed masculinity is also the focus of the extended essay written by Karla Loncar. Alesha Serada intertwines her analysis of Twin Peaks with game studies by focusing on the multimodal connections between the game Kentucky Road Zero and the television series.

Aspects of fan cultures are brought up in the three following publications. Through her own artistic projects, Katriina Heljakka elaborates the productive dimensions of fan activities and her own, subjective and playful relationship to Twin Peaks. Pauliina Tuomi highlights practices of fan culture and tourism as part of her personal travel story, which took her to the actual filming locations of Twin Peaks. This part concludes with the essay written by Samantha Martinez Ziegler, who makes a retrospective analysis of web forums and online manifestations of Twin Peaks fandom.

The following part of the special issue consists of a series of case studies. The first, acting as a content analysis and historical article, written by Petri Saarikoski, focusing on the production of one of Lynch’s masterpieces—the film Mulholland Drive (2001). In the following article, Fátima Chinita centers the attention on Industrial Symphony No. 1 – a theatrical production from 1990, which evidences the surprising intermedial relationships in the art of David Lynch. Chinita’s article further stresses the important role of music—and more broadly, soundscapes—composed for Lynch’s productions. In his review article, Rami Mähkä continues this theme by concentrating on the influence of the 1950s era for Lynch’s work.

The special issue also includes three book reviews. Tuomo Marttila brings up the autobiography and memoir written by Lynch and journalist Kristine McKennan, Room to Dream (in Finnish, Tilaa unelmoida, 2018). Pasi Heininen scrutinizes The Autobiography of F.B.I. Special Agent Dale Cooper: My Life, My Tapes by Scott Frost, which is an example of paratexts published right after the broadcasting of Twin Peaks. The last one is Kimmo Ahonen’s review of Niko Jutila’s Finnish book Poikki! – Toteutumattomat kotimaiset elokuvat (2020) (a history of unfinished Finnish film projects). David Lynch appears, in relation to this work, as a surprising wild card, as he was considered to be the director of the remake of Valkoinen peura (The White Reindeer, 1952). This project was canceled due to lack of funding. It is fascinating to think what would have happened, if David Lynch would have directed a surreal remake of this horror cult classic between Blue Velvet and Twin Peaks. In any case, for Finnish the audience this remake would have meant something special, because some of his ancestors were immigrants from Finland.

This special issue is aptly ”lynchian” in its nature. The chosen writings of the already broadly researched topic only represented some aspects of the artistic and academic interest towards the special issue. The outcome achieved during the global—and still ongoing—pandemic was for the editors like a leap into the dark alleys filled with sounds of whirring and sputtering of steam. These moods were reflected in an essay written by the editor in chief (published in December 2020). As we approach the beginning of the summer, this special issue brings us a comforting message that is also related to David Lynch’s work: all art is always open to new interpretations. These interpretations may not be durable, but they can be meaningful for the one making them. We can think similarly about the experiences and emotions in reference to Lynch’s oeuvre. The artist’s role is to guide us, to open paths in front of us and let us find new perspectives on ourselves. Mysteries that are unraveled in this way, enable us to tell others about the nightmares that haunt us and to find unbelievable beauty behind them.

The special issue is one of the first academic special issues on David Lynch published in Finland. Honor belongs to those who deserve it. On behalf of the editorial board, we would like to thank the contributors, reviewers and commentators for your valuable work! We wish our readers a pleasant unwrapping of experiences with this multidisciplinary and international Lynch package.

At University Consortium of Pori 31.5.2021

Pääkuva / front page image: Johanna Lehtinen (2021)

WiderScreen 24 (1–2) 2021

Kategoriat
1/2020 WiderScreen 23 (1)

Kritiikin tulevaisuutta pohtimassa – johdannoksi

Juha Rosenqvist juha [a] film-o-holic.com | Kriitikko | Päätoimittaja, Film-O-Holic.com

Petri Saarikoski petri.saarikoski [a] utu.fi | Päätoimittaja | Yliopistonlehtori | Digitaalinen kulttuuri, Turun yliopisto

Taiteen ja kulttuurin kritiikistä – tai sen kriisiytymisestä – on puhuttu vuosien ajan, eivätkä tähän liittyvät ajankohtaiset keskustelunavaukset ole ainakaan lähitulevaisuudessa laantumassa. Tilanne on täysin ymmärrettävä, koska jos mediakentän nykytilaa tarkastelee, voi kuka tahansa taide- ja kulttuurikritiikin tulevaisuudesta kiinnostunut kuluttaja ja ammattilainen olla vähintäänkin huolissaan. Kritiikki ei myy tarpeeksi, ja siksi sen asemia on murrettu yhteiskunnan eri sektoreilla. Tästä huolimatta taidekritiikki tai laajemmin kulttuurikritiikki ei ole kuitenkaan katoamassa minnekään, mutta sen saavutettavuuden ja yhteiskunnallisen merkityksen tärkeyttä on syytä pohtia laajemmin.

WiderScreen 1/2020 pureutuu otsikkonsa mukaisesti taidekritiikin historiaan ja perusteisiin pohtien samalla alan viimeaikaisia kehityslinjoja ja tulevaisuuden näkymiä. Numeron rakentaminen lähti liikkeelle keväällä 2019 keskusteluista, joita sen toimittajat kävivät Turun yliopiston lukukauden päätösvaiheessa. Miksi taidekritiikistä oli niin vähän yleisjulkaisuja saatavilla? Laajemmin tarkasteltuna tilanne ei ollut aivan näin yksiulotteinen, mutta oli kieltämättä selvää, että juuri tästä teemasta oli hyvin vähän löydettävissä ainakaan tuoretta, akateemista tutkimusta. Esimerkiksi Martta Heikkilän toimittama Taidekritiikin perusteet ilmestyi jo 2012, mutta on edelleenkin ainoa suomenkielinen yleisesitys aiheesta. Toiseen näkökulmaan liittyi myös aiheen popularisoinnin ja käytännön jalkauttaminen monialaiselle akateemiselle ja kulttuurijournalistiselle kentälle. Millaisia hyviä käytänteitä laadukkaasta kritiikistä olisi hyvä opettaa? Pohjana oli erityisesti molempien toimittajien monivuotinen kokemus yliopistotasoisten kritiikki- ja kirjoituskurssien vetäjinä.

Taidekritiikki ymmärretään tässä erikoisnumerossa laajasti, ja se sisältää ajatuksen taiteen ja kulttuurin erittelemättömästä vuorovaikutussuhteesta. Lisäksi se nostaa esille ajatuksen siitä, että tieteellinen tutkimus toimii hyvin paljon samojen perusperiaatteiden varassa kuin journalistinen kulttuurikritiikki. Niitä yhdistää ajatus kriittisen ajattelun universaalista tärkeydestä. Ilman sitä meillä ei olisi ylipäätään taidetta, kulttuuria tai tutkimusta. Ja missä sivilisaatiomme olisi ilman kriittistä ajattelua? Todennäköisesti edelleen lähtökuopissaan. Kriittinen ajattelu on syy–seuraus-suhteiden oivaltamista, asioiden haastamista, toisin katsomista, vuorovaikutussuhteiden ymmärtämistä, laajempien kokonaisuuksien hahmottamista. Tämä kaikki on löytämisen, tutkimuksen ja kehityksen ydintä.

Numeroon valikoituneet kirjoittajat ovat oman alansa kokeneita ammattilaisia, jotka tarkastelevat teemaa oman erikoisosaamisensa kautta. Kärkeen on valittu Voitto Ruohosen ja Heikki Hellmanin laaja ja runsaaseen aineistopohjaan rakentuva referee-artikkeli kritiikistä journalismin ja digitalisaation haastavassa mediaympäristössä, jossa institutionaalisen päivälehtikritiikin asema on kyseenalaistunut. Toisena referee-artikkelina mukana on Outi Hakolan tutkimus taidelähtöisen elokuvajournalismin kehityksestä verkkojulkaisemisen kentällä.

Numeron teema on rakennettu niin, että julkaisuja olisi mahdollista käyttää myös kritiikki- ja kirjoituskurssien yhteydessä opetusmateriaalina. Tätä tarvetta varten mukana on Juha Rosenqvistin käytännönläheinen yleisesitys hyvän kritiikin peruslähtökohdista ja toteutustavoista. Katsausta täydentää kirjoittajan laaja kolumni, jossa pohditaan kulttuurijournalismin ja kritiikin lähihistoriaa ja tulevaisuutta.

Numerossa on melko vahva painotus elokuvakritiikissä, vaikka kirjoitusten perusperiaatteita voidaan soveltaa melkein mihin tahansa kulttuurikritiikin muotoon. Tähän teemaan liittyen mukana on Atte Timosen pohdiskeleva katsaus YouTube-elokuvakritiikkien muodonmuutoksesta ja vaikutusmahdollisuuksista sosiaalisen median aikakaudella. Numeron päättää Kimmo Ahosen kirjoittama kirja-arvio Tapani Maskulan, yhden Suomen kaikkien aikojen arvovaltaisimman elokuvakriitikon, valikoiduista elokuvakritiikeistä, jotka on toimittanut kansien väliin tietokirjailija Juri Nummelin.

29. huhtikuuta numeroon lisättiin vielä Anni Variksen mediatutkimuksen pro gradu -työhön perustuva katsaus, jossa tarkastellaan elokuvakritiikin vääristyneitä sukupuolikäytäntöjä. Tapaustutkimuksena toimi Jennifer’s Body (2009) -elokuvan saama aikalaisvastaanotto.

WiderScreenin kevätnumero taidekritiikistä ja sen kulttuurisista ja tieteellisistä linkityksistä ei ole kattava paketti alan viimeisimmästä julkaisutoiminnasta. Toivomme kuitenkin, että numero herättää lukijoissa ajatuksia ja synnyttää myös keskustelua ja puheenvuoroja. Olisimme ilahtuneita, jos aihepiirin ympärille syntyisi lähitulevaisuudessa uutta, kokoavaa julkaisutoimintaa joko tieteellisten ja populaarimpien esitysten muodossa.

Haluamme lopuksi kiittää kirjoittajia ja arvioitsijoita arvokkaasta työstä ja toivottaa kaikille (kriittisiä) ajatuksia herättäviä lukuhetkiä.

Ulvilassa ja Kaarinassa 19.3.2020

Petri Saarikoski

Juha Rosenqvist

Kannen kuva: At the Movies -sarjan kriitikkojuontajat Roger Ebert ja Gene Siskel. Lähde: http://joesiegler.blog/2013/10/at-the-movies-history/.

Kategoriat
1–2/2019 WiderScreen 22 (1–2)

Sexuality and Play – Introduction

Veli-Matti Karhulahti | vmmkar [a] utu.fi | Editor | University of Turku | University of Jyväskylä

Laura Saarenmaa | laura.saarenmaa [a] utu.fi | Editor | University of Turku

Ashley ML Brown | ashley [a] eae.utah.edu | Editor | University of Utah

Welcome, dear reader, to our WiderScreen special issue! We, the editors of this collection, have carefully collated the readings found here in a celebration of intersecting play(fulness) and sex(uality). While this conceptual duo has been frequently referenced at least since Karl Groos’ (1901) study of human play in general and Sidney and Shirley Kaplan’s (1981) work on digital games and sex in particular, research on the explicit relationship between play(fulness) and sex(uality) has remained relatively undeveloped (see Harvinainen et al. 2018).

The call for papers produced a great number of submission, of which we could unfortunately accept only a few. Our review process was long, playful, and rigorous, which resulted in the lowest acceptance rate in the history of the journal. We look much forward to seeing all the texts that did not make it to this special issue soon to be published somewhere else! In total, we are proud to present five full articles (two of which in an interview form), two book reviews, and a conference report. The common thread which strings them all together are play’s capacity to enable experimentation with and embodiment of sex and sexuality.

Our first article is an interview between Jess Marcotte and Kara Stone entitled “Questions on Queer Game Design: An Interview”. The paper is a back and forth between the authors who discuss their own scholarly and design approaches to making games for and building queer communities. Central to the article is the idea that queer game maker spaces are ones with a reduced pressure to make commercially viable titles. This is not to suggest that making commercially viable titles is undesirable or unachievable by non-hegemonic gamemakers, but rather to highlight the freedoms afforded by making games in an indie-dev space. According to Marcotte and Stone, not being beholden to shareholders has thus allowed for freedom, creativity, and playfulness to thrive – producing games about sex and sexuality in an earnest and experimental way, which is difficult in the AAA context.

As the Marcotte and Stone article discusses the playfulness of queer game development space, the next article talks about play happening in queer spaces. In “Gaming with Gender Performativity, Sexuality, and Community”, Michael Anthony DeAnda writes about the playful nature of Drag Bingo in gay bars. For the host Sofanda Booz, Drag Bingo is – in addition to allowing for losing and winning (which is important too) – a chance to give back to the LGBTQ+ community through charity, to play with conceptions of gender and sexuality, and to creatively express herself in an environment where the stakes, like in bingo, are low.

After the two interviews, we present four original research articles. “The Pro Strats of Healsluts: Overwatch, Sexuality, and Perverting the Mechanics of Play” by Kyle Bohunicky and Jordan Youngblood discusses the phenomenon of ‘healslutting’, a term that is given to the rethinking of healing player characters in games like Overwatch as a type of sexual submission. This reimagining of a fairly asexual mechanic like removing player damage so that they may continue to fight in a battle is done with the intent of adding additional interest to the gameplay, or so the Reddit community r/healsluts professes. Bohunicky and Youngblood argue that healslutting provides both an impetus and forum for discussing and playing with sexual identities. This is particularly useful for populations for whom taking a sexually subservient role would be considered wrong or emasculating. As in DeAnda’s interview, Bohunicky and Youngblood demonstrate how play spaces allow for the exploration of identities with lower stakes.

The second research article, “On the Importance of Queer Romances: Role-play as Exploration and Performance of Sexuality” by Tanja Sihvonen and Jaakko Stenros, analyses the appearance of queer identities and content in role-playing games through looking at players’ explorations and performances as well as the content in the games themselves. The article illustrates how games with queer content, such as Dragon Age and Mass Effect, may allow players to play with gender and sexual identities, but in a somewhat limited way. Other role-playing forms like tabletop and LARP foster more player creativity with less boundaries to gendered and sexual expression with regard to content. However, because these forms of role-play are social, they entail collective acknowledgement and participation of queerness, which may again, in turn, be limited by existing hegemonic norms. Hence, the article functions as a companion to the above studies by illustrating the boundaries and limits of games as playful spaces of exploration and queer expression.

In the third article, ”Vakava leikki – Tiedonjakaminen, identiteetti ja leikillisyys suomalaisen seksichatin nimimerkeissä” [Serious play – Information, Identity and Playfulness in Finnish Sexchat Pseudonyms], Lasse Hämäläinen and Ari Haasio shed light on the lingual and textual playfulness through the analysis of Finnish sexchat-pseudonymes. The analysis of the material – 1488 pseudonyms collected from popular Finnish sexchat site herkku.net – combines onomastics and information science research methodology. The authors discuss the findings in terms of identity formation, information sharing and lingual-sexual play, and suggest that in sexchat pseydonyms playfulness is a subsidiary factor to detailed definitions and information on sexual identities and sexual preferences.

In the fourth article, “Synching and Performing: Body (Re)-Presentation in the Short Video App TikTok”, Mona Khattab provides a content analysis of a recently popularized social networking application and its capacity to shape stereotypes in body visibility. By looking at TikTok users’ self-representations in the video format, Khattab probes the notions of beauty and gender as they appear and transform in the app’s social networks. Ultimately, she argues that apps like TikTok provide access to understanding the stereotyped roles better, and eventually, perhaps even change those roles as they are constantly parodied and transformed.

In addition, this special issue contains two book reviews and a conference report. Miguel Sicart reviews Susanna Paasonen’s Many Splendored Things, addressing the book’s strengths in taking new looks at old theories regarding the relationship between power, play, and sexuality. Next, Sabine Harrer reviews the classic Sex in Videogames by Brenda Brathwaite. Harrer approaches the book as a historical account of how sex has been treated in the gaming industry. She observes the lack of reflexivity and insight into who’s pleasure is being exhibited and at whose expense, ending with a post #GamerGate and #MeToo contextualization. Lastly, Valtteri Kauraoja provides a report of the 3rd Sexual Cultures conference that was organized in University of Turku in May this year.

Overall, the collection of articles here represent a variety of insights and positions on the topic of sexuality and play. Together, they illustrate how playful environments can allow for diverse expressions of gender and sexuality in independent game developer cultures (Marcotte and Stone), gay bar bingo nights (DeAnda), and in actual gamer communities (Youngblood and Bohunicky). Although play offers great affordances to this expression, as outlined in the review of Many Splendored Things (Sicart), there are real world and in-game limitations to this expression (Sihvonen and Stenros), which are both a factor of the zeitgeist in which the games are made and by the personalities and dispositions of the people who make them (Harrer). As such, we hope this special issue advances the understanding of how sex, sexuality, play, and playfulness are now connected in academia (Kauraoja) as well as outside of it.

References

Groos, Karl. [1901] 1912. The Play of Man, trans. E. Baldwin, Appleton and Company.

Harviainen, J. Tuomas, Ashley M. L. Brown, and Jaakko Suominen. 2018. “Three waves of awkwardness: A meta-analysis of sex in game studies.” Games and Culture, 13(6), 605–623.

Kaplan, Sidney, and Shirley Kaplan. 1981. “A Research Note Video Games, Sex, and Sex Differences.” Social Science, 56(4), 208–212.

Front cover: Sofonda Booz by Michael DeAnda.

Kategoriat
3/2018 WiderScreen 21 (3)

Inhokki – The Dislikey – Johdannoksi

WiderScreen 3 2018 Inhokki

Pauliina Tuomi
pauliina.tuomi [a] tut.fi
Toimittaja
Tutkijatohtori (Post-Doctoral Researcher)
TUT Game Lab
Tampereen teknillinen yliopisto (Tampere University of Technology)

Petri Saarikoski
petsaari [a] utu.fi
Päätoimittaja (Editor in Chief)
Yliopistonlehtori (adjunct professor)
Digitaalinen kulttuuri (Digital Culture)
Turun yliopisto (University of Turku)

See below for an English summary of the editorial WiderScreen 3/2018 sukeltaa nykypäivän mediamaailman hätkähdyttävyyden ja inhottavuuden alkulähteille. Teemanumeron lähtökohtana on, että mediakulttuuri on tulvillaan provokatiivisia ilmiöitä, joiden tarkoituksena on nostaa inhon ja jopa vihan tunteita. Ilmiön kääntöpuolena on, että voimakkaat negatiiviset tunteet herättävät myös vastakaikua ja riittävän laaja yleisö saa niistä kaipaamansa sisältöä harmaan arkipäivän viihdykkeeksi. ”Inhokit” ovat rahanarvoista myyntitavaraa, koska ne nousevat kerta toisensa jälkeen meitä ympäröivästä mediavilinästä piikkeinä, jotka satuttavat ja viihdyttävät samaan aikaan.

”Inhokki” voi siis olla pelkkä satunnainen, hetken mediakuluttajan tunteita herättävä tapaus tai systemaattinen, jatkuvasti negatiivisia tunteita herättävä mediapersoonallisuus tai -ilmiö. Ehkä tärkeimpänä esimerkkinä näistä ovat erilaiset mieliä kuohuttavat somekohut ja -kiehunnat, jotka toisaalta kuvastavat hyvinkin merkittäviä yhteiskunnallisia ongelmia ja vääristymä. Toisaalta ”inhokki” on kuin kulttuurista saippuaa, koska sitä on vaikea määritellä, ja sen parissa hääräävät tutkijat ja opiskelijat tuntevat joskus lievää häpeää omasta kiinnostuksen kohteestaan.

Nyt käsillä oleva erikoisnumero esittelee median provokatiivista luonnetta monipuolisesti, unohtamatta inhottavuuden roolin merkitystä. Numero koostuu seitsemästä vertaisarvioidusta artikkelista sekä yhdestä tutkimuskatsauksesta. Tuttuun tapaan numero on kaksikielinen, ja nyt julkaistuista teksteistä neljä on englanninkielisiä.

Teemanumeron ensimmäisessä vertaisarvioidussa artikkelissa Suvi-Sadetta Kaarakainen ja Mari Lehto Turun yliopistosta lähestyvät aihetta tarkastelemalla äitien älylaitteiden käyttöä median välittämässä vanhemmuuden asiantuntijapuheessa. Artikkelissa puretaan lausuntojen taustalla vaikuttavia ideologisia asenteita vanhemmuudesta ja erityisesti äitiydestä, sekä mediateknologiaan liitettyjä kulttuurisia puhetapoja.

Toisessa vertaisarvioidussa artikkelissa Salla-Maaria Laaksonen ja Essi Pöyry Helsingin yliopistosta käsittelevät verkostoanalyysin ja lähiluvun keinoin sosiaalisen median kohuja hybridin mediatilan viestinnällisenä muotona, sarkastisena käytänteenä ja huomion uudelleenjakamisen keinona.

Kolmannessa vertaisarvioidussa artikkelissa Elina Vaahensalo Turun yliopistosta tarkastelee keskustelufoorumeita mediainhokkeina. Tekstissään hän keskittyy Suomi24-, Vauva- ja Ylilauta-foorumeista tuotettuun julkisuuteen sekä siihen, miten keskustelufoorumeista tuotettu julkisuus on muuttunut vuosien aikana.

Keskustelupalstoista siirrytään sujuvasti bloggaamiseen. Vertaisarvioidussa artikkelissaan bloggaamiseen pimeästä puolesta kirjoittava Riitta Hänninen Jyväskylän yliopistosta esittelee, miten negatiiviset anonyymit käyttäjät kriittisinä kommentteineen vaikuttavat suomalaiseen life-style -bloggaamiseen sekä millaisia strategioita bloggaajat käyttäjät kritiikin käsittelyyn blogosfäärissä.

Mitä tapahtuu, kun eläin kääntää kameran itseensä ja ottaa selfien? Se selviää viidennestä vertaisarvioidusta artikkelista, joka käsittelee ihmisen ja eläimen välisen suhteen asemaa ja representaatioita itseilmaisun näkökulmasta. Artikkelissaan Tiina Salmia Turun yliopistosta käsittelee tunnettua Naruto-apinan tapausta eri näkökulmista.

Kysymys siitä, kuka kuvaa, muuttuu seuraavassa vertaisarvioidussa artikkelissa kysymykseksi miksi katsotaan. Pauliina Tuomi Tampereen teknillisestä yliopistosta esittelee provokatiivisen televisiotuotannon näkökulmasta erilaisia true crime – eli tosirikosformaatteja, jotka kuvailevat oikeasti tapahtuneiden henkirikosten groteskeja yksityiskohtia ja ihmiskohtaloita. Artikkelissa avataan ”informatiiviseksi murhapornoksikin” kutsutun tosi-tv -viihteen piirteitä, unohtamatta miten ne ravistelevat televisiokatsojan moraalia. Miksi oikeat henkirikokset jaksavat kiehtoa meitä?

Television hirviöistä otetaan askel elokuvien maailmaan, kun Meniina Wik Vaasan ylipistosta esittelee vertaisarvioidussa artikkelissa kaksi kauhuelokuvan hirviötä – Pennywise the Dancing Clown ja Babadook – ja käsittelee näiden välistä romantisoitua fanitoimintaa (shipping). Artikkeli nostaa esille ajatuksen siitä, että kauhufiktion hirviöille on aina mahdollista nauraa ja heidän pelottavuudestaan voi tehdä luovaa, memeettistä leikkiä.

Numeromme tutkimuskatsaus käsittelee nukkepelkoa osana suosituimpia leluja. Kati Heljakka Turun yliopistosta käsittelee katsauksessaan nykyajan aikuisten epämiellyttäviä leluhahmoja kuten nukkeja, toimintahahmoja tai pehmoleluja – sekä syitä tiettyjen hahmojen demonisoitumisen, tuskan ja mahdollisen pelon taustalla.

Syksyn aikana olemme edistäneet myös Ajankohtaista-palstan julkaisutoimintaa. Olemme julkaisseet Pietarin yliopiston Alexandra A. Knyshevan tekstin koskien absurdismin ilmenemistä Fargo-televisiosarjassa. Julkaistujen listalla on myös Heikki Rosenholmin kuolemankulttuuria käsittelevä teksti ja Olli Lehtosen lännenelokuvissa Sabata – salaperäinen ratsastaja ja Nimeni on Trinity – paholaisen oikea käsi esiintyvää wagnerilaista johtoaihetekniikkaa tarkasteleva katsaus. Päätoimittaja Petri Saarikosken raportti avaa Tubecon 2018 -tapahtuman sisältöä ja merkitystä. Lisäksi mukaan on saatu Atte Timosen ja Sonja Luoman kokeellinen konferenssiraportti Tampere kuplii -tapahtumasta sarjakuvamuodossa.

Meille voi jatkossakin tarjota teemanumeroiden ulkopuolelta tutkimusartikkeleja, katsauksia, raportteja tai vaikkapa kirja-arvioita mistä tahansa audiovisuaaliseen tai digitaaliseen kulttuuriin liittyvistä aiheista!

Toimituskunnan puolesta toivotamme pimenevän ja ankean syksyn varjossa antoisia ja sopivan provosoivia lukuhetkiä WiderScreenin vuoden 2018 viimeisen numeron parissa! Haluamme kiittää kaikkia kirjoittajia ja artikkelien vertaisarvioitsijoita ahkeruudesta!

WiderScreen 3/2018 on tehty osana Suomen Akatemian rahoittamaa Citizen Mindscapes: Detecting Social, Emotional and National Dynamics in Social Media -konsortiohanketta (rahoituspäätös: #293460).

Porin yliopistokeskuksessa 12.10.2018

Kannen kuva: Babadook: tattoodo.com, Pennywise: Katriina Heljakka, Naruto-makaki: David Slater / Naruto. Muut kuvat: pixabay.com.

The Dislikey

Today’s media landscape is increasingly appealing to consumer feelings in order to get reactions. Tension seeking through social media updates is nowadays valuable merchandise. As an example, it also seems that today’s television content needs to be somehow shocking (some way disturbing the common values, norms, and even morality) in order to attract viewers. The consumer gets irritated, shocked, furious, hyped, depressed and confused on a daily basis. Different media notions that arouse feelings of disgust, even hatred gather huge attention among their audiences. The dislikey of today’s media culture can be born and disseminated for example through social media. The dislikey can arise when prestigious politician, societal authoritative or any one known in the field of popular culture slips something that can be interpret as low and provoking.

The special issue at hand operates on the provocativeness of the media and its affective processes of dislike. The articles explore the phenomenon from various viewpoints and presents an interesting compilation of different representations of provocativeness and dislike in social media, TV content, movies and print- and online media.

This issue constitutes of seven peer-reviewed articles and one overview. Four of them are in english (Kati Heljakka, Riitta Hänninen, Tiina Salmia and Meniina Wik). The first article written by Suvi-Sadetta Kaarakainen and Mari Lehto from University of Turku deals with discourses of motherhood and technology. The second article concentrates on social media stirs and scandals as a form of contemporary hybrid media environment and it is written by Salla-Mari Laaksonen and Essi Pöyry from University of Helsinki. The third article written by Elina Vaahensalo from University of Turku focuses on Finnish discussion forums as media dislikeys based on their publicity. From discussion forums the issue moves forward to blogging. In the fourth article, Riitta Hänninen from University of Jyväskylä explores the ways negative anonyms influence Finnish lifestyle blogging. In the fifth article, Tiina Salmia from University of Turku presents the selfie-case of Naruto, and non-human animal and human-animal relations in visual culture. In the sixth article, Pauliina Tuomi from Tampere University of Technology introduces television’s true crime-formats that describe real homicides with their grotesque details as a form of entertainment as an example of provocative television production.

From the monsters in television, to the world of movies. The last article written by Meniina Wik from University of Vaasa, introduces the taboo of shipping two fictional movie monsters, and their turning into a celebrated power couple in social media.

The overview, written by Kati Heljakka from University of Turku, deals with contemporary adults’ disliking of character toys – dolls, action figures or soft toys – and investigates the reasons for the demonization, distaste and a possible fear for toys of the present.

We have also published several contemporary texts since the previous issue. Alexandra Knyshova from Saint Petersburg State University wrote about absurdity in form and matter in respect to Fargo series. Heikki Rosenholm’s text operates on the culture of death and Olli Lehtonen’s overview takes the reader to the Wild West. In his text, Petri Saarikoski elaborates on the Tubecon 2018 -event. Finally, Atte Timonen and Sonja Luoma has created an experimental Tampere Kuplii conference report in a form of a cartoon.

Please, feel free to offer us texts, overviews, reports or book reviews that operate on media and audiovisual culture throughout the year and outside the special issue themes!

On behalf of the editorial board, we would like to wish you pleasant and joyful – appropriately provocative – moments with this issue. We would also like to thank the authors and the anonymous reviewers for their hard work!

WiderScreen 3/2018 is part of Citizen Mindscapes: Detecting Social, Emotional and National Dynamics in Social Media -consortium, funded by the Finnish Academy (#293460).

In University Consortium of Pori 12.10.2018

Front cover: Babadook: tattoodo.com, Pennywise: Katriina Heljakka, black macaque Naruto: David Slater / Naruto. Other images: pixabay.com.

Kategoriat
3/2017 WiderScreen 20 (3)

Elokuva ja kulttuuriperintö – Johdannoksi

Petri Saarikoski
petsaari [a] utu.fi
Päätoimittaja (Editor in Chief)
Yliopistonlehtori (adjunct professor)
Digitaalinen kulttuuri (Digital Culture)
Turun yliopisto (University of Turku)


Anna Sivula
ansivu [a] utu.fi
Vieraileva toimittaja (Editor)
Professori (professor)
Kulttuuriperinnön tutkimus (Cultural Heritage Studies)
Turun yliopisto (University of Turku)

See below for an English summary of the editorial

Nettivideossa VHS-kasetti napsahtaa pesään, kuvaruutu värisee ja selvästi kulunut nauha alkaa pyöriä. Hieman koomisen tuntuinen, karvalakkinen herrasmies seisoo metsän keskellä ja pitää mikrofonia edessään. Mies on Hannu Karpo ja hänellä on meille asiaa. Hän alkaa kertoa vakaalla äänellä tarinaa eräästä yhteiskunnallisesta epäkohdasta, joka on nostettava kaiken kansan tietoisuuteen. Kuva vaihtuu toiseen videoon, jossa pitkäkyntinen menninkäinen vaeltelee vanhan, keskiaikaiselta vaikuttavan kaupungin varjoissa. Värit ja kuvakulmat ovat vääristyneitä ja tehostavat vahvasti hiljalleen kasvavaa pelon ilmapiiriä. Seuraavassa videossa tutkijan kädet syöttävät huonossa kunnossa olevaa filmiä koneeseen. Kuvaruudulla näkyy hitaasti liikkuva, kellertävä ihmishahmo, jonka ympärillä tanssivat naarmut ja ajan syövyttävät tahrat.

Nämä välähdykset elokuvista ovat tallenteita, joilla on oma esteettinen arvonsa, mutta ne ovat samaan aikaan myös lähteitä menneisyydestä ja kulttuuriperintöprosessin rakentajia. Millaista kulttuuriperintöä ne tarjoavat katsojalle? Kulttuuriperinnön maailmassa elokuvalla on kaksoisrooli. Elokuvat ovat yhtäältä suojelun, säilyttämisen, museoinnin ja arvottamisen kohteita. Toisaalta elokuvat ovat myös kulttuuriperintökentän aktiivisia toimijoita, jotka tuottavat, ylläpitävät, muuttavat ja asettavat kyseenalaisiksi sekä aineetonta että aineellista kulttuuriperintöä. WiderScreenin teemanumero Elokuva ja kulttuuriperintö pyrkii osaltaan käsittelemään näitä aiheita, ja tarjoamaan näkökulmia elävän kuvan monitulkintaiseen historiaan. Numeroon kirjoittaneet tutkijat, jatko-opiskelijat ja opettajat ovat samalla osoitus kulttuuriperinnön toimijoiden moniulotteisesta kentästä.

Teemanumeron ensimmäisessä vertaisarvioidussa artikkelissa tutkija Lauri Leikas tarkastelee miten Roberto Rossellinin neorealistinen klassikko Rooma – avoin kaupunki (Roma città aperta, 1945) ja Wolfgang Staudten raunioelokuva Murhaaja keskuudessamme (Die Mörder sind unter uns, 1946) toimivat yhteisöllisen kulttuuriperintöprosessin rakentajina heti toisen maailmansodan jälkeen. Toisessa vertaisarvioidussa artikkelissa tutkija Janne Salminen tarkastelee pitkän historiallisen perspektiivin kautta Teräsmies-elokuvasarjan suhdetta oman aikansa poliittiseen ideologiaan. Teemanumeron toisen kantavan osuuden muodostavat viisi tapaustutkimuksina toimivaa katsausta. Näistä kärkeen nousee kulttuuriperinnön tutkimuksen jatko-opiskelija Heikki Rosenholmin laaja selvitys kuoleman pelon ilmestymisestä F.W. Murnau ohjaamassa ekspressionistisessa kauhuelokuvassa Nosferatu (Nosferatu, eine Symphonie des Grauens, 1922). Folkloristista näkökulmaa teemanumerossa nostaa esille Liisa Granbom-Herranen tutkimuskatsauksessa, jossa tarkastelun keskiöön nousevat Pekka Puupää -elokuvien sananlaskut suomalaisen perhe-elokuvan esittämässä arjessa 1950-luvulla. Kansatieteen oppiainetta edustaa Timo Virtanen Matti Kassilan dokumenttielokuvaa Kolmen kaupungin kasvot (1963) analysoivassa esseistisessä katsauksessa. Kahdessa viimeisessä kirjoituksessa nousee vahvasti esille elokuvatutkimuksen käytännön työ Kansallisessa audiovisuaalisessa instituutissa (KAVI). Noora Kallioniemi ja Sami Hantula analysoivat koosteessaan historiakulttuurin rakentumista ja television kulttuurisen muistin säilyttämistä Hannu Karpon tv-reportaaseista koostetussa kompilaatioelokuvassa Tosikertomuksia havumetsien maasta – Hannu Karpon Suomi 1963–2011 (2017). Viimeisenä nähdään Miia Väinämön selvitys kuinka elokuvien arkistointi- ja pelastustyötä on Suomessa harjoitettu 1950-luvulta alkaen. Teemanumeron kanteen valittu still-kuva näyttää kuinka jo lopullisesti kadonneeksi luultua, Teuvo Tulion ohjaamaa Nuorena nukkunut -elokuvaa (1937) pelastetaan jälkipolvien katsottavaksi – luonnollisesti digitalisoidussa muodossa.

Toimituskunnan puolesta toivotamme antoisia lukuhetkiä WiderScreenin vuoden 2017 viimeisen numeron parissa! Haluamme kiittää myös kaikkia kirjoittajia ja artikkelien vertaisarvioitsijoita ahkeruudesta!

Syksyn aikana olemme edistäneet myös Ajankohtaista-palstan julkaisutoimintaa. Meillä oli ilo saada julkaistua viestintätieteiden tutkija Minna Saarikedon tutkimusartikkeli Googlen älylasien esidomestikaatiosta. Lisäksi mukana on Atte Timosen kirjoittama konferenssiraportti Helsingin messukeskuksessa elokuussa järjestetystä Worldcon 75 -scifitapahtumasta. Meille voi jatkossakin tarjota teemanumeroiden ulkopuolelta tutkimusartikkeleja, katsauksia, raportteja tai vaikkapa kirja-arvioita mistä tahansa audiovisuaaliseen tai digitaaliseen kulttuuriin liittyvistä aiheista!

Vuoden 2018 ensimmäisen teemanumeron aihe on ”Kaupunkikuvitelmat ja urbaani arki / City imaginings and urban everyday life”. Vastaavina toimittajana ovat Johanna Ylipulli (Oulun yliopisto, Jokapaikan tietotekniikan tutkimuskeskus), Seija Ridell (Tampereen yliopisto, mediatutkimus) sekä Jenni Partanen (Tampereen teknillinen yliopisto, arkkitehtuuri).

Vuosi 2018 on samalla WiderScreenin juhlavuosi, koska lehtemme täyttää 20 vuotta. Ensimmäinen numero ilmestyi linjoille maaliskuussa 1998, ja olimme silloin ensimmäisten joukossa akateemisen verkkojulkaisemisen kentällä.

Porin yliopistokeskuksessa 10.11.2017

Pääkuva: KAVI (2017)

English summary of the editorial

The theme issue of WiderScreen 3/2017 is film and cultural heritage. On the scene of cultural heritage, the cinema is a double agent. It is an object of renovation, restoration, preservation and conservation. On the other hand, the films are involved in the production, maintaining, changing and questioning the meanings and values of both tangible and intangible cultural heritage.

We have two articles and one overview published in English. First article is written by doctoral student Janne Salminen (Area and Culture Studies / North American Studies, University of Helsinki). He examines the political ideology of the Superman films. Through close reading and contextualization, he finds elements that represent issues and ideals present that were part contemporary political discourses during the time each film was released. Second article is written by independent researcher Lauri Leikas. He focuses on the ways in which Roberto Rossellini’s Italian neorealist film Rome, Open City and Wolfgang Staudte’s German rubble film Murderers Among Us can participate in the cultural heritage process and thereby affect the unity of the nation as a cultural heritage community.

The overview is written by doctoral student Heikki Rosenholm (Cultural Heritage Studies, University of Turku). He examines the Expressionist German silent film, Nosferatu – Eine Symphonie des Grauens (1922), directed by F.W. Murnau. The aim of his examination is to take an in-depth look at certain scenes in the film and to analyse elements regarding the theme of death, or to be more specific, the fear of death. This theme is approached by delving into the teachings of German film theorist Siegfried Kracauer, and by analysing the Expressionist Film Movement and its relation to German Society in the 1920s.

Front page: National Audiovisual Institute (2017). The digitization of Nuorena Nukkunut (a film by Teuvo Tulio, 1937).

Kategoriat
1–2/2017 WiderScreen 20 (1–2)

Tekstitaide – Text Art

Tero Heikkinen
tero.heikkinen [a] uniarts.fi
tutkijatohtori
Taideyliopisto

Markku Reunanen
markku.reunanen [a] iki.fi
yliopistonlehtori
Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu

Petri Saarikoski
Päätoimittaja (Editor in Chief)
petsaari [a] utu.fi
yliopistonlehtori
Digitaalinen kulttuuri
Turun yliopisto

See below for an English version of the editorial.

Lähestymme tässä teemanumerossa tekstitaidetta sekä tutkimuksen kohteena että taiteellisena tekemisenä. Numeroon valikoitunut sisältö edustaa laajaa aihettaan monipuolisesti: esimerkkeinä nähtäviä töitä on tehty niin kirjoituskoneella, käsin kirjoittamalla kuin vanhoilla tietokoneillakin. Tämä kirjo ilmentää tekstitaiteen monitahoisuutta – yhtäältä mukana on nostalgiaa sekä vanhan, tunnistettavan tekniikan viehätystä, mutta samaan aikaan tekstitaide on myös vakavasti otettava ilmaisumuoto, joka kyseenalaistaa tämän päivän itsestäänselvyyksinä otetut mediat käytäntöineen.

Teemanumeron ainoassa vertaisarvioidussa artikkelissa Kirjoituskonesommitelma: Steve McCafferyn konkreettinen runous ja (uus)materiaalinen kieli Juha-Pekka Kilpiö tarkastelee Steve McCafferyn kirjoituskonerunoutta, etsien yhtymäkohtia language-runouden ja nykyisen uusmaterialistisen teorian välillä. McCafferyllä kirjoituskone ei ole ollut ainoastaan väline kirjainten ja sanojen asetteluun, vaan hän on käyttänyt sitä hahmojen tuottamiseen monilla kirjoituskoneen perustoimintoja uhmaavilla tavoilla. Artikkeli käsittelee paitsi language-runoutta, myös kirjoituskoneen laajempaa roolia mediahistoriassa.

Anders Carlssonin Beyond Encoding: A Critical Look at the Terminology of Text Graphics on tervetullut yleisesitys digitaalisen tekstitaiteen sanastosta sekä sen lukuisista omaleimaisista alalajeista. Katsaus luo aihepiiriä tuntemattomalle lukijalle perustan, jonka pohjalta on helpompi ymmärtää muiden kirjoittajien teksteissä vastaan tulevia käsitteitä.

Sekä Daniel Botz että Gleb J. Albert lähestyvät tekstitaidetta alakulttuurisesta suunnasta. Botzin “If You Can Read This…” – The Evolution of the Scroll Text Message Within the Demoscene keskittyy syvällisesti skrollerien – ruudulla vierivien tekstien – historiaan, jonka kuluessa yksinkertaiset liikkuvat tekstirivit ovat kehittyneet teknisesti ja visuaalisesti yhä vaikuttavammiksi esityksiksi. Albertin katsaus From Currency in the Warez Economy to Self-Sufficient Art Form: Text Mode Graphics and the “Scene” puolestaan pureutuu monipuolisesti niihin merkityksiin sekä käyttötapoihin, joita tekstitaiteella on demoharrastajien ja pelipiraattien keskuudessa ollut.

Michael Szpakowski sisällyttää kuvatiedostoihin, videoihin ja maalauksiinsa tekstiä eri tavoin, usein vastoin levityskanavien ja työvälineiden oletettuja käyttötarkoituksia. Szpakowskin essee Courting confusions—visual art and text kyseenalaistaa voimakkaasti ajatuksen taideteoksesta merkitysten säiliönä, muistuttaen taiteen perusvoiman olevan esteettinen. Tekstin tuominen kuvan sisällöksi kuitenkin hämmentää tätä asetelmaa puhuttelevilla tavoilla.

Myös Raquel Meyersin katsaus on varsin omakohtainen taiteellisen tekemisen reflektio. Tekstitaidetta monissa eri muodoissa tehnyt Meyers esittelee lukijoille oman kriittisen lähestymistapansa, jota hän kutsuu nimellä KYBDslöjd. Keys of Fury – Type in Beyond the Scrolling Horizon on lähes hengästyttävä läpileikkaus taiteilijan kyltymättömään uteliaisuuteen, jota leimaavat sekä musta huumori että pessimismi tämän päivän vieraannuttavan teknologian suhteen.

Kotimaista väriä teemanumeroon tuo Tero Heikkisen ja Markku Reunasen Rock, joka tiesi liikaa. Katsauksessa käsitellään samannimistä, Reima Mäkisen ja Riitta Uusitalon vuonna 1983 Sarjariin VIC-20:llä luomaa vuohiaiheista sarjakuvaa, joka lienee Suomen ensimmäinen tietokoneella tehty julkaistu sarjakuva. Commodoren historian ja tekijähaastattelujen lisäksi kirjoittajat ovat hakeneet tutkimukseensa lisää näkökulmia ”palauttamalla Rockin kotiin” eli tekemällä sarjakuvasta vuonna 2016 jälleen VIC-20:llä toimivan version.

Naz Shahrokh yhdistelee teossarjassa J’Arrive käsinkirjoitettua tekstiä valokuviin. Teoksista tulevat unenomaisesti mieleen päiväkirjat, henkilökohtaiset kokemukset, paikat, kartat, maisemakuvaukset ja matkustaminen. Samalla kuvat tuntuvat olevan riisuttuja minkäänlaisista viittauksista tunnistettaviin paikkoihin tai tapahtumiin, sekä tekstissä että kuvatuissa ympäristöissä. Jäljelle jää viivan tekemisen tapahtuma, kirjoittamisen ja piirtämisen prosessi, kuvaus paikan kohtaamisen henkilökohtaisuudesta.

Ascii Pron Art Remix on Dom Barran teoskokoelma, jossa hän on hyödyntänyt lähdemateriaalina varhaisimpia eroottisia digitaalisia kuvia, BBS-järjestelmissä ja RTTY-kaukokirjoittimilla levitettyjä pin-upeja. ”Glitchaamalla” tekstikuvat nykyaikaisilla kuvankäsittelyohjelmilla Barra tuo tekstimuotoiset teokset niille vieraaseen ympäristöön. Kuvat lakkaavat olemasta suoranaisesti pornoa, mutta säilyttävät silti jotakin alkuperäisestä luonteestaan. Barran työ kytkeytyy samalla laajemmin pornografian levittämisen käytäntöihin, glitch-taiteeseen ja internet-taiteeseen.

Sarjassa Joe Is Not Here Joseph Reyes on piirtänyt yksityiskohtaisia kuvia eläimistä ja eliöistä. Tarkemmin katsottuna osa kuvien viivoista muodostuu kirjoitetusta tekstistä, jossa muistellaan kadonneita paikkoja ja aikoja. Kuvien yksityiskohtaisuus ja kääntyilevä, hartaasti kirjoitettu teksti välittävät teoksien kiemuroihin uppoavalle katsojalle teosten tekemisen meditatiivista luonnetta.

Dan Farrimondin kokoelma Search of Tele-Textual Intelligence luo vaikutelman kokonaisesta teksti-TV-palvelusta, jossa tyypilliseen tapaan esitellään värikkäin kuvin matkustuspalveluja, käytettyjä autoja, urheilutuloksia ja puhelinseksiä. Sivuilla mainittu kultainen VHS-nauha viittaa äänilevyihin, joita lähetettiin avaruuteen Voyager-luotainten matkassa. Avaruusajan optimismia ja teksti-TV-nostalgiaa yhdistelevä kokoelma esittää humoristisesti teksti-TV:n mahdollisena ihmiskulttuurin kuvana ulkoisille tarkastelijoille, avaruuden muukalaisroduille.

Sarjakuvataiteilijana tunnettu Tommi Musturi on myös pitkän linjan aktiivinen Commodore 64 -harrastaja, joka purjehtii sujuvasti eri työvälineiden välillä. Unplanned Blocky Puzzles – Creating PETSCII for the Commodore 64 on galleria hänen PETSCII-merkistöllä tekemistä töistään. Musturi pohjustaa töitään lukijalle kertomalla lyhyesti PETSCII-grafiikan historiasta sekä omista työtavoistaan.

Tämän numeron muuta sisältöä ovat Petri Saarikosken arvio Teletext in Europe -antologiasta sekä saman kirjoittajan raportti Sveitsissä pidetystä Home Computer Subcultures and Society Before the Internet Age -tutkijatapaamisesta. Molemmat ovat samalla esimerkkejä siitä, kuinka aiemmin marginaalisina pidetyt aiheet – kuten tekstitaide – ovat alkaneet sittemmin herättää kiinnostusta tutkijoiden parissa, minkä myötä historiankirjoitus ei ole enää pelkkien harrastajien vastuulla.

Tämän numeron toimittaminen oli äärimmäisen kiinnostava, mutta myös haastava sukellus tekstitaiteen eri ilmenemiin. Toivomme, että tämä runsas paketti erilaisia kirjoituksia ja luovia töitä olisi numeron lukijoille yhtä mielenkiintoinen vyyhti kuin se on ollut meille toimittajille. WiderScreenin seuraava numero ilmestyy syksyllä 2017. Näillä näppäimillä kiitämme kirjoittajia, taiteilijoita sekä vertaisarvioijia heidän merkittävästä työpanoksestaan ja toivotamme lukijoillemme hyvää kesää!

Helsingissä ja Porissa 15.6.2017, vierailevat toimittajat Markku Reunanen ja Tero Heikkinen, sekä päätoimittaja Petri Saarikoski

Kansikuva: Tommi Musturi

Text Art

In this thematic issue of WiderScreen, we approach text art as both an object of study and artistic work. The contents represent the plurality of the topic: some of the works have been created using a typewriter, while others are hand-written or created on old computers. This spectrum highlights how multifaceted text art is as a topic – on the one hand there is surely nostalgia and attraction to old, recognizable technology, yet at the same time text art can be a highly reflective artistic practice, which questions today’s media and the practices that we take for granted.

In the only peer-reviewed article of this issue, Composition on a Typewriter: The Concrete Poetry and (new) Material Language of Steve McCaffery, Juha-Pekka Kilpiö examines Steve McCaffery’s typewriter poetry, searching for connections between language poetry and current theories of new materialism. For McCaffery, the typewriter is not only a device for placing words and letters, as he has used it to produce shapes in numerous ways that defy the its basic functionality. The article addresses language poetry, but also the role of the typewriter in media history.

Beyond Encoding: A Critical Look at the Terminology of Text Graphics by Anders Carlsson is a welcome overview of the terminology and subgenres of digital text art. The article serves as an introduction for the uninitiated reader and provides him/her a foundation for understanding the concepts that pop up in other texts of this issue.

Both Daniel Botz and Gleb Albert approach text art from a subcultural angle. Botz’s “If You Can Read This…” – The Evolution of the Scroll Text Message Within the Demoscene discusses the history of scrollers – text moving across the screen. During their existence simple scrolling lines of text have developed both technically and visually into increasingly impressive effects. Albert’s article, From Currency in the Warez Economy to Self-Sufficient Art Form: Text Mode Graphics and the “Scene”, digs deep into the meanings and uses that text art has had in the context of demo enthusiasts and software pirates.

Michael Szpakowski uses text in images, videos and paintings in different ways, often against the grain of the tools, media and distribution channels. His essay, Courting confusions—visual art and text, questions the notion of an artwork as a container for meanings, reminding us that the fundamental force of the artwork is an esthetic one. However, using text as the content of an image confuses this assertion in thought-provoking ways.

Raquel Meyers’ article, too, is a very personal account and reflection on artistic practice. Meyers, who has been creating text art in a number of different ways, presents us her own critical approach, which she calls KYBDslöjd. Keys of Fury – Type in Beyond the Scrolling Horizon is a breathtaking cross-section of an artist’s unquenchable curiosity, colored by dark humor and pessimism in the face of today’s estranging technology.

Tero Heikkinen and Markku Reunanen bring some local color to the issue with Rock, joka tiesi liikaa. (“Rock, who knew too much”) In this review the authors examine a comic strip created on a Commodore VIC-20 and published in the Sarjari magazine in 1983. The one-page story about a goat named Rock may well be the first Finnish published comic strip created on a computer. In addition to opening up a piece of Commodore history and artist interviews, the authors have expanded the scope of their research by “bringing Rock back home”, creating an interactive VIC-20 version of the strip in 2016.

Naz Shahrokh has combined hand-written text into photographs in the series J’Arrive. The works bring to mind diaries, personal experiences, locations, maps, scenery descriptions and travelling in a dreamlike fashion. At the same time the images appear to be devoid of any references to recognizable places or events, both in the hand-written text and in the depicted environments. What remains is the act of making the line, the process of writing and drawing as a depiction of the personal nature of experiencing a place.

In the collection Ascii Pron Art Remix, Dom Barra has utilized the earliest known digital erotic imagery, the text-based pin-ups distributed through Bulletin Board Systems (BBS) and Radio Teletype (RTTY). By “glitching” the images with current image processing software, Barra brings the works into an unfamiliar environment. The images cease to be pornography, but still retain something of their original nature. Barra’s work is closely tied to the themes of pornography distribution, glitch art and internet art.

In the series Joe Is Not Here Joseph Reyes has drawn detailed pictures of animals and other creatures. When taking a closer look, part of the lines in the images are revealed to be written text, in which reminiscences of lost places and times can be found. The intricate detail of the drawings together with the twisting, laboriously written text deliver something about the meditative quality of creating these works to the viewer.

Dan Farrimond’s collection Search of Tele-Textual Intelligence gives an impression of an entire teletext service, complete with colorful pages depicting the usual travel services, used car sales, sports results and phone sex. The golden VHS tape mentioned on the pages refers to the audio recordings sent along the Voyager space probes. The collection is humorously depicted as a snapshot of human culture on Earth to outside alien observers, peppered with space-age optimism and teletext nostalgia.

Comic book artist Tommi Musturi is also a long term Commodore 64 hobbyist, who jumps between different media with ease. Unplanned Blocky Puzzles – Creating PETSCII for the Commodore 64 is a gallery of his PETSCII works. Musturi’s foreword provides readers with an overview of the history of PETSCII graphics and his own working methods.

In addition, the issue features Petri Saarikoski’s review of the anthology Teletext in Europe and a report from the Home Computer Subcultures and Society Before the Internet Age symposium held in Switzerland, also by the same author. Both are examples of how topics previously considered marginal – such as text art – have recently attracted more attention from researchers. As a result, history writing on these topics is no longer purely a hobbyist effort.

On behalf of the editorial board, we would like to wish the readers a pleasant and illuminating journey with this issue. We would also like to thank the authors and the anonymous reviewers for their hard work. The next issue of WiderScreen will be published in autumn 2017. Thank you all and have a pleasant summer!

In Helsinki and Pori, June 15 2017, visiting editors Markku Reunanen and Tero Heikkinen, and editor in chief Petri Saarikoski

Cover image by Tommi Musturi

Kategoriat
3–4/2016 WiderScreen 19 (3–4)

Elokuvamusiikki ja elokuvien äänimaisema – Film Music and Cinematic Soundscapes

Kimi Kärki
Vastaava toimittaja (Editor)
Kulttuurihistoria (Cultural History) & International Institute for Popular Music (IIPC)
Turun yliopisto (University of Turku)

Petri Saarikoski
Päätoimittaja (Editor in Chief)
Digitaalinen kulttuuri (Digital Culture)
Turun yliopisto (University of Turku)

See below for an English version of the editorial.

Elokuva ja musiikki ovat toistensa sukulaisia – äänielokuvan ajalla ne elävät toisiinsa kietoutuneena ja vaikuttavat taiteenlajeina lähtemättömästi toisiinsa. Musiikin rinnalla myös elokuvien äänimaisema täydentää valkokankaalle rakentuvaa audiovisuaalista kokemusta. Musiikki ja äänet houkuttelevat yhdessä katsojaa astumaan elokuvan kuvaamaan todellisuuteen, ne ovat keskeinen syy kokemuksen immersiivisyyteen, elokuvan maailmaan uppoutumiseen. Miten kauhea olisi kauhuelokuva ilman ääniä? Monien klassisten elokuvien musiikkimaailma on jäänyt elämään niin, että musiikki toimii täysin omana taiteellisen kokonaisuutena. Elokuvan historia tuntee monia mytologisoituja ohjaaja–säveltäjä -työpareja, kuten Alfred Hitchcock ja Bernard Herrmann, Sergio Leone ja Ennio Morricone sekä David Lynch ja Angelo Badalamenti. Onpa elokuvan ohjaaja saattanut jopa itse vastata musiikista, ajatellaan vaikka John Carpenterin hyytävää teemaa elokuvasta Halloween (1978). Se on hyvä esimerkki ajattomasta tunnussävelmästä, joka on noussut alkuperäisen elokuvan rinnalle osaksi pysyvää populaarimusiikin kulttuuriperintöä.

WiderScreenin vuoden 2016 viimeinen teemanumero ”Elokuvamusiikki ja elokuvien äänimaisema – Film Music and Cinematic Soundscapes” syntyi tarpeesta tarkastella poikkitieteellisesti elokuvan, äänimaiseman ja musiikin monipolvista vuorovaikutusta. Numerossa valitut artikkelit ja katsaukset edustavat digitaalisen kulttuurin, musiikkitieteen ja elokuvatutkimuksen oppialoja, ja ilahduttavasti kaksikielisen numeron kirjoittajakunta on hyvin kansainvälinen.

Laura Jordán González (Pontificia Universidad Católica de Chile) ja Nicolas Lema Habash (Université Paris 1, Panthéon-Sorbonne, Ranska) tarkastelevat artikkelissaan “Dismembering Body and Voice: Raúl Ruiz’s Mammame and the Critique of Cinematic Dualism” Jean-Claude Gallottan balettiteokseen Mammame perustuvaa samannimistä Raúl Ruizin elokuvaa (1986) filosofis-dualistisena tulkinnan kohteena. Kokeileva elokuva leikkii elokuvataiteen audiovisuaalisella perinteellä, tarkoituksellisesti erottaen kuvan ja äänen toisistaan: suu toimii niin äänen lähteenä kuin tanssivan kehon osana.

Markus Mantere (Sibelius-Akatemia) tarkastelee artikkelissaan ”Musiikki kasvun, muistamisen ja tuhoavan läsnäolon merkkinä. J.S. Bachin Goldberg-variaatioiden merkitys Hannibal Lecterin fiktiivisen hahmon rakentumisessa” klassisen pianomusiikin ja kauhuelokuvan yhteyttä. Bach ja Glenn Gouldin pianotaide ovat kannibaalin sarjamurhaajan Hannibal Lecterin suosikkeja elokuvissa Uhrilampaat (Silence of the Lambs, 1991), Hannibal (2001) ja Nuori Hannibal (Hannibal Rising, 2007) sekä tv-sarjassa Hannibal (2013–2015). Artikkelin erityisfokus kohdistuu Nuori Hannibal -elokuvaan, koska sitä kautta roolihahmon psykologiseen narratiiviin saadaan historiallista syvyyttä.

Laura Miranda (Universidad de Oviedo, Espanja) on kartoittanut espanjalaisen elokuvaperinteen äänimaisemaa varhaisessa Francon Espanjassa artikkelissaan “The Spanish Cinema Soundscape in the 1940s: Songs for a New Regime”. Vaikka maa oli oikeistolainen diktatuuri, sen elokuvateollisuus perustui pitkälti tasavaltalaisen ajan käytännöille. Totalitarismia pönkitettiin niin sotilaallisten, uskonnollisten kuin kirjallisten elokuva-adaptaatioiden avulla. Elokuvien musiikki ja laulut tarjosivat kuitenkin myös kumouksellisia mahdollisuuksia, niiden avulla voitiin ottaa kantaa hyvinkin voimakkaasti. Miranda avaa ennen muuta aikakauden ikonisten laulujen yhteiskunnallista merkitystä.

Sini Mononen (Turun yliopisto) analysoi elokuvallista seksuaalista väkivaltaa ja vainoamista artikkelissaan ”Raiskaava ja vainoava musiikki. Vainoaminen off-screen-raiskauksena ja akusmatisoitu vainoaja-raiskaaja elokuvassa Hirveä kosto”. Erityisenä tarkastelun kohteena Monosella on Lamont Johnsonin ohjaaman 1976-vuoden Hirveä kosto -elokuvan äänimaisema, joka suorastaan tuottaa vainoamisen tunteen, raiskaajan käyttäessä säveltämäänsä musiikkia henkisen väkivallan välineenä. Musiikki siis tuottaa ajatuksen vainoamisesta ei-näytetyn raiskaamisen symbolina. Äänimaisema muuttuu elokuvan jälkipuoliskolla katarttiseksi ja tuottaa – vainoamisen ja raiskauksen vastaäänenä – feministisen koston akusmaattisen tilan.

Sanna Qvick (Turun yliopisto) tarkastelee tänä vuonna edesmenneen David Bowien sadunomaista elokuvaroolia menninkäiskuningas Jarethina ja tämän laulamia lauluja artikkelissaan “Goblin King in Labyrinth. An audio-visual close reading of the songs by David Bowie”. Myös Muppetit luoneen Jim Hensonin nukkeja ja eläviä näyttelijöitä yhdistävässä elokuvassa Labyrintti (1986) populaarimusiikkitähti David Bowien suorituksella niin näyttelijänä kuin laulajana on keskeinen merkitys: kahdesta päähenkilöstä (toinen on Sarahia esittävä nuori Jennifer Connelly) vain Bowiella on laulurooli. Elokuva on lähestulkoon musikaali, vai onko sittenkään? Qvick lähilukee Bowien näyttelijä- ja laulusuoritusta suhteessa elokuvan genreen ja Bowien elokuvaa varten kirjoittamiin lauluihin.

Heikki Rosenholmin (Turun yliopisto) katsauksessa keskitytään kahteen valtavirtaa edustavaan Hollywood-elokuvan – Rocky (1976) ja The Karate Kid (1984) – ja esiin nostetaan kysymys siitä, miten elokuvamusiikki voi kertoa katsojalle tarinaa. Olli Lehtosen (Turun yliopisto) ja Janne Virtasen (TTY) katsaus puolestaan keskittyy Hotline Miami -videopelin äänimaiseman ja musiikin rooliin nostalgian synnyttäjänä.

WiderScreenin uutena kokeiluna mukana on Ajankohtaista-palstan lanseeraus. Ensimmäisenä julkaisuna palstaan on liitetty Anna Sivulan (Turun yliopisto) ja Jaakko Suomisen (Turun yliopisto) katsaus retrovaatiosta historiallisena innovaationa. Katsausta sinällään voisi hyvinkin käyttää populaarimusiikin ja elokuvatutkimuksen yhteydessä, jos ajatellaan esimerkiksi, miten vanhaa musiikkiteknologiaa on otettu uusiokäyttöön.

Teemanumero muotoutui aikana, jolloin varsinkin 1980-luvulla lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyt sukupolvi sai jatkuvasti suru-uutisia populaarimusiikin kentältä. David Bowie, Prince ja Leonard Cohen ovat tunnetuimmat artistit, jotka poistuivat keskuudestamme kuluneen vuoden aikana. Legendaarinen elokuvasäveltäjä Ennio Morricone ehti jo terveyssyistä perua Suomen keikkansa, mutta onneksi konsertti saatiin järjestettyä vielä marraskuun lopussa. Monet kollegamme ovat harmitelleen, että loppuunmyyty konsertti meni heiltä ohi. Kaikesta päätellen tämä keikka lienee ainoa laatuaan Suomessa. Konserttitunnelmat tallentuivat kuitenkin Kimi Kärjen tässä numerossa ilmestyneeseen arvosteluun.

Omasta ja toimituskunnan puolesta toivotamme tieteellisesti viihtyisää matkaa joulukuun numeron parissa! Haluamme kiittää kaikkia kirjoittajia ja artikkelien vertaisarvioitsijoita ahkeruudesta!

Otamme jatkuvasti vastaan juttutarjouksia mistä tahansa audiovisuaalisen kulttuuriin ja digitaaliseen kulttuuriin liittyvistä aiheista. WiderScreenin kevään 2017 teemanumeron aiheena on Teksti-Taide. Toimittajina hääräilevät Markku Reunanen ja Tero Heikkinen.

”Elokuvamusiikki ja elokuvien äänimaisema – Film Music and Cinematic Soundscapes” on omistettu David Bowien (8.1.1947–10.1.2016) muistolle.

Porissa ja Turussa 15.12.2016

Pääkuva: Jennifer Connelly ja David Bowie Jim Hensonin ohjaamassa elokuvassa Labyrintti (Labyrinth, 1986).

Film Music and Cinematic Soundscapes

Film and music are related – in the era of the sound cinema they intertwine and affect each other in multiple ways. As much as music, also the cinematic soundscapes enhance the audio-visual experience of the audience. Music, sounds, sound effects and noise all lure the spectator – also listener! – to enter the ’reality’ of the film, they are central for the immersiveness of the experience. How horrible would a horror film be without the sound? The film music of many classic films has had a semi-independent afterlife as a separate work of (pop)art. The film history knows many mythologised director–composer pairs, such as Alfred Hitchcock and Bernard Herrmann, Sergio Leone and Ennio Morricone, and David Lynch and Angelo Badalamenti. Sometimes the director might be responsible for the music as well, perhaps the most famous example being John Carpenter and his chilling theme music from Halloween (1978). It is a primary example of a ‘timeless’ theme tune that still resonates as a part of lasting popular cultural heritage.

The final theme issue of WiderScreen in 2016, “Film Music and Cinematic Soundscapes” was born out of the need to observe the multifaceted interactions of film, soundscapes, and music in a multidisciplinary fashion. The articles and overviews of the theme issue represent digital culture, musicology, and film studies. And the fact that this bi-lingual issue has a properly international group of authors, makes us very happy indeed.

Laura Jordán González (Pontificia Universidad Católica de Chile) and Nicolas Lema Habash (Université Paris 1, Panthéon-Sorbonne, France) observe in their article “Dismembering Body and Voice: Raúl Ruiz’s Mammame and the Critique of Cinematic Dualism” the interesting Raúl Ruiz film from 1986, based on Jean-Claude Gallotta ballet. The highly experimental film plays with the cinematic audio-visual tradition, by purposefully separating sound and image: the mouth appears both as a sound source and as a part of the dancing body.

Markus Mantere (Sibelius-Academy, Finland) writes in Finnish about the J.S. Bach’s Goldberg Variations in relation with the Hannibal Lecter films Silence of the Lambs (1991), Hannibal (2001), Hannibal Rising (2007), and the television series Hannibal (2013–2015). The main focus of Mantere’s analysis is on Hannibal Rising, as the film captures the early years of the cannibal serial killer, and gives historical depth to the musical narrative featured in all of the mentioned films.

Laura Miranda (Universidad de Oviedo, Spain) has mapped the early cinematic heritage of Franco era in Spain in her article “The Spanish Cinema Soundtrack in the 1940s: Songs for a New Regime”. Even if the country was under a right wing totalitarian rule, its film industry practices were inherited from the era of the republic. But the totalitarianism was supported with militaristic, religious and literal film adaptations. Even if these were the mainstream of the cinema during the 1940s, the songs featured in the films also hid subversive potential, and potentially gave voice for oppositional political activists. Miranda mainly analyses the social meaning of the iconic film songs of the era.

Sini Mononen (University of Turku, Finland) analyses the cinematic voicing of sexual violence and stalking in the film Lipstick (Lamont Johnson, 1976) in Finnish. The soundscapes and music of the film have a profound role in expressing the off-screen rape of the protagonist. These sounds of violence and stalking are finally replaced by cathartic sounds that fight the stalker, the film’s acousmatic space becomes a part of the feminist revenge.

Sanna Qvick (University of Turku) observes the late David Bowie as the Goblin King Jareth in Jim Henson’s fantasy film Labyrinth (1986). The film combines live acting and puppets, and Bowie has the central role as the singer and author of the featured songs. Qvick discusses the genre of the film, whether it’s a musical or not, and provides a close reading of Bowie’s vocalisations and song writing.

Heikki Rosenholm (University of Turku) offers an overview on two mainstream Hollywood films, Rocky (1976), and The Karate Kid (1984). Another overview by Olli Lehtonen (University of Turku) and Janne Virtanen (Tampere University of Technology, Finland) focuses on the nostalgic soundscapes and music in the video game Hotline Miami. Both overviews are in Finnish.

As a new experiment in WiderScreen, there is a new column for topical matters. As the first column, Anna Sivula (University of Turku), and Jaakko Suominen (University of Turku) discuss ‘retrovation’ as a historical innovation.

This theme issue was authored during a year of constant sad news from the field of popular music, especially for those of us who lived their childhood and youth in the 1980s. David Bowie, Prince, and Leonard Cohen are the most well-known artists who left us in 2016. The legendary film composer Ennio Morricone once cancelled his concert in Finland in the spring, but luckily the rescheduling was successful in the autumn. Many colleagues missed this – probably – last opportunity to witness Maestro live, but Kimi Kärki managed to be there and write a short Finnish language review in this issue.

We, along with the editorial board, wish to welcome you to enjoy this special December issue! We’d like to thank all of our authors, and also our effective and learned reviewers!

We will continually accept offers for articles on any subject matters related to audio-visual culture and digital culture. The spring 2017 theme issue is on Teksti-Taide (text-art), edited by Markku Reunanen and Tero Heikkinen.

“Film Music and Cinematic Soundscapes” is dedicated to the living memory of David Bowie (8th January, 1947–10th January, 2016).

In Pori and Turku, 15th December, 2016

Front page: Jennifer Connelly and David Bowie in Labyrinth (Jim Henson, 1986)

Kategoriat
1–2/2016 WiderScreen 19 (1–2)

Doomilaakson kevät

Petri saarikoski
petri.saarikoski [a] utu.fi
Päätoimittaja (Editor in Chief)
Digitaalinen kulttuuri (Digital Culture)
Turun yliopisto (University of Turku)

Perheellisenä päätoimittajana ja tutkijana olen muutaman vuoden ajan pistänyt merkille, miten lapseni ovat älykännyköistään ja tableteistaan seuranneet (usein puoliksi salaa) YouTuben lelu- ja figuurihahmoihin perustuvia leikkimielisiä videopätkiä. Nuoret ovat itse ”käsikirjoittaneet” videoiden tarinat ja niissä arjesta tutut littlest pet shopit, muumit ja my little ponyt jatkavat elokuvista ja televisiosarjoista tuttuja seikkailujaan. Joskus näiden videopätkien anarkistinen maailma saa aikuisen pään pyörälle. Mistä ne keksivät noita outoja tarinoita ja mitä niillä halutaan viestiä? Toisaalta samantapaiset humoristiset ja joskus jopa hyvän maun rajoja koettelevat videopätkät ovat tuttuja aikuistenkin maailmasta. Mielikuvitukselliset juonenkäänteet ja arkielämästä tutut pienet jäynät ja kepposet sekoittuvat lähes tahattoman kaoottiseen kerrontaan, jota ei kaupallisista mediatuotteista voi löytää.

WiderScreenin vuoden 2016 ensimmäisestä ”teemavapaasta” numerosta löytyy monia linkkejä näihin luovan adaptaation ilmiöihin. Alun perin numeron kasaamisen yhteydessä uskottiin, että vapaa aihe houkuttelisi kirjoittajia tarjoamaan juttuja hyvinkin erilaisista aiheista. Osittain näin tapahtuikin, mutta yllättäen YouTube-videot ja verkon memeettiset sisällöt tuntuivat nousevan päärooliin. Erillisen videoaiheisen numeron kasaamiseen ei kuitenkaan löytynyt riittäviä perusteita, joten numeron nimenkin keksiminen osoittautui mielenkiintoiseksi haasteeksi. Nyt käsillä olevasta vuoden 2016 kevätnumerosta tuli hyvin paksu ja kokonaisuus kattaa jälleen kerran artikkeleja, katsauksia ja muita kirjoituksia hyvin laajalla rintamalla. Tuttuun tapaan tieteen ammattilaisten rinnalla näemme myös opiskelijoiden ja media-alan toimijoiden juttuja.

Sarjan aloittaa itse kirjoittamani laaja, vertaisarvioitu artikkeli Hitler-videomeemien historiasta ja anatomiasta, joka yhdistää digitaalisen kulttuurin ja populaarikulttuurin tutkimusta. Tutkijan kiinnostus aihepiiriin ei ole vieläkään sammunut, vaan tätä kirjoittaessa työn alla on maaliskuussa alkava, aiheeseen pureutuva syventävien opintojen kurssi sekä mahdollinen laajempi tutkimusprojekti. Memeettisyyden tematiikkaa käsitellään myös kirjoittamassani tutkimuskatsauksessa, jossa keskiöön nousee valtakunnallisestikin laajaa mediahuomiota saanut Joka päivä sama kuva Pekka Poudasta moshpitissä -kuvameemi. Digitaalinen kuvakulttuuri ja historia ovat vahvasti läsnä myös Markku Reunasen ja Merja Salon kirjoittamassa katsauksessa, jossa tarkastellaan Andy Warholin jalanjäljissä kuvankäsittelyn kotoutumisen alkutaipaletta Suomessa 1980-luvulla yhden alan pioneerin näkökulmasta.

Kaksikielisen numeron kansainvälistä ulottuvuutta katetaan kolmella tapaustutkimuksella, joista ensimmäinen on Lotta Lehden, Johanna Isosävin, Veronika Laippalan ja Matti Luotolahden vertaisarvioitu artikkeli, joka analysoi kielitieteellisesti Smokahontasin eli Sara Maria Forsbergin ”What languages sound like to foreigners” -videon saamia, fleimaavia viestejä. Toisessa tutkimuksessa esiintyy WiderScreenin ”vakiokirjoittajanakin” tunnettu lelututkija Kati Heljakka. Post doc -työhön liittyvässä tutkimuskatsauksessa sukelletaan pelien, lelujen ja hybridisen sosiaalisen pelaamisen leikkisälle kentälle. Samalla luodaan myös näkökulmia alan teollisuuden tuoreimpiin kuulumisiin. Kolmantena post doc -tutkija Anna Haverisen tutkimuskatsaus tuo tarkastelun keskiöön YouTubeen tallennetun videon, joka esittää vuonna 2006 World of Warcraftissa järjestettyä hautajaistilaisuutta vastaan tehtyä hyökkäystä. Kontroversiaalinen tapaus oli omiaan herättämään keskustelua siitä, oliko tapaus verinen loukkaus vai pelkkää huumoria.

Omana osanaan nähdään kaksi tutkimusta, jotka pureutuvat suomalaisen elokuvatuotantokulttuurin haasteisiin ja mahdollisuuksiin. Tutkija Jenna Huttusen vertaisarvioidussa artikkelissa käsitellään, miten kotimaiset, omaehtoiset elokuvat osallistuvat mediatuotantoon ja uusintavat näin kulttuurituotannon rakenteita. Vastaavasti mm. näyttelijänä ja ohjaajana tunnettu digitaalisen kulttuurin opiskelija Antti-Jussi Marjamäki valottaa katsauksessaan, paria tuotantoprojektia analysoiden, millaisia mahdollisuuksia YouTube tarjoaa pienen budjetin kotimaisille videotuotannoille. Katsausten kylkeen sopii toimittaja Juha Rosenqvistin arvio Kalle Kinnusen kirjoittamasta, kotimaista elokuvatuotantokulttuurin muutosta tarkastelevasta ”Big Game – Kuinka Hollywood tuotiin Suomeen” -tietokirjasta. Mukana on myös Kimmo Ahosen kirja-arvio Matti Salon – suomalaisen elokuvakritiikin ja -tutkimuksen todellisen veteraanin – uutuusteoksesta ”Viitta ja tikari. Johdatus poliittiseen jännityselokuvaan”.

Isojen yhtiöiden etujen mukaista on kontrolloida tuottajiksi muuttuneiden kuluttajien toimintaa ja seurata heidän makuaan ja mielipiteitään. Toisinaan kaupallisia mediatuotantoja omaan käyttöönsä modifioivat harrastajat ovat joutuneet konfliktitilanteeseen kaupallisten toimijoiden kanssa. Tähän aiheeseen pureutuu myös Onerva Lepistön katsaus Muumilaakson tarinoita -piirrossarjaa anarkistisesti auki repivistä harrastajatuotannoista, jotka luovasti soveltaen koettelevat hyvän maun rajoja – tavalla, josta Tove Janssonkin olisi ollut ylpeä.

Digitaalisen kulttuurin opiskelijoilta mukaan on saatu myös Tiina Tommilan näkökulma-tyyppinen kirjoitus kotimaisten animeskene-yhdistysten haasteista ja mahdollisuuksissa maailmassa, jossa yhä enemmän yhteisötoimintaa on siirtynyt Internetin puolelle. Lisäksi mukana on Heikki Rosenholmin selvitys Dracula-hahmon muodonmuutoksesta Castlevania: Lords of Shadow 2 -pelissä.

Viimeisenä vertaisarvioiduista artikkeleista mukana on Matti Nelimarkan tapaustutkimus kymmenien kansalaisjärjestöjen verkkosivujen osallistumismahdollisuuksien kehittymisestä 20 vuoden aikavälillä.

WiderScreen etsii jatkuvasti uusia julkaisumuotoja perinteisten juttutyyppien rinnalle. Tällä kertaa mukana on Sari Östmanin perinteisiä rajoja rikkova väitöslektio Internetin elämäjulkaisijuudesta. Päätoimittajana pidän äärimmäisen tärkeänä, että tietoisuus tutkimusalamme väitöksistä leviäisi näin tiedettä popularisoimalla mahdollisimman laajan yleisön tietoisuuteen.

Omasta ja toimituskunnan puolesta toivotan tieteellisesti viihtyisää matkaa kevään 2016 tuplanumeron parissa! Haluamme kiittää kaikkia kirjoittajia ja artikkelien vertaisarvioitsijoita ahkeruudesta!

Otamme jatkuvasti vastaan juttutarjouksia mistä tahansa audiovisuaalisen kulttuuriin ja digitaalisen kulttuuriin liittyvistä aiheista. Tulevista teemanumeroista on varmistunut syksyllä 2016 julkaistava, elokuvamusiikkiin pureutuva teemanumero. Vierailevana toimittajana on Kimi Kärki.

WiderScreenin numero 1–2/2016 liittyy seuraaviin, käynnissä oleviin tutkimushankkeisiin: Ludification and the Emergence of Playful Culture (276012) ja Hybrid Social Play (2600360411).

Porin yliopistokeskuksessa 15.3.2016

Pääkuva: Petri Saarikoski. Pohjana on käytetty mustan huumorin sävyttämästä ”The Appins/Möömit: Feed Nispu” -videosta pöllittyä lainattua alkukuvaa. Kiitokset inspiroivasta tarinasta! :)

Kategoriat
3/2015 WiderScreen 18 (3)

Someen piirretty viiva – johdannoksi

Petri Saarikoski
Päätoimittaja (Editor in Chief)
Digitaalinen kulttuuri (Digital Culture)
Turun yliopisto (University of Turku)

Riikka Turtiainen
Vastaava toimittaja (Editor)
Digitaalinen kulttuuri (Digital Culture)
Turun yliopisto (University of Turku)

See below for an English version of the editorial.

On aurinkoinen marraskuun aamu ja olet matkalla työpaikalle. Verenpunainen valo häikäisee kuluneen auton tuulilasin läpi ja joudut kipristelemään silmiäsi. Oudon väriset tummat pilvet siintävät horisontissa, mutta muuten aamu on lumoavan kaunis – itse asiassa omituisen kaunis, nythän on marraskuu ja taivaan pitäisi olla räntäpilvien peittämä. Luonnonilmiöstä hieman piristyneenä saavut töihin ja avaat normaaliin tapaan läppärin. Olet valmis aloittamaan kirjoitushommat, mutta jokin pieni yksityiskohta saa sinut pysähtymään. Jotain on todella pahasti pielessä. Sitten tajuat mistä ennakkoaavistuksessasi on kysymys: katsot uudelleen yön aikana tulleet viestit ja tunnet liukuvasi keskellä pimeää painajaista.

Edellinen on kuvitteellinen, mutta täysin mahdollinen tarina aamusta, jolloin joudut netin vihapuheen kohteeksi. Havainto verkkoviestinnän kasvavista ongelmista, kuten häiritsevästä trollaamisesta tai aggressiivisesta kielenkäytöstä, on viime vuosina herättänyt laajempaakin keskustelua siitä mihin suuntaan ylipäätään verkkokulttuuri on kehittymässä. Sosiaalisen median läpimurron yhteydessä esitetyt ylioptimistiset ajatukset uuden aikakauden käyttäjäkulttuurin noususta ovat ottaneet merkittävästi takapakkia. Nykyistä verkon mediakulttuuria seuratessa syntyy jopa ajatus, että elämme uuden epätasa-arvon aikaa. Some on jakaantunut riitaisiin kuppikuntiin, toistensa kanssa sotiviin heimoihin tai puskista huuteleviin häiriköihin. Rintamalinjoja muodostuu kiihtyvään tahtiin varsinkin keskusteltaessa erilaisuudesta ja ulkopuolisuudesta – osansa saavat niin maahanmuuttajat, seksuaalivähemmistöt kuin vammaisetkin. Ihmisiä työnnetään väkisin erilaisten kuplien sisään, ja kaikista aiheista on mahdollista saada riita aikaiseksi – ja jotkut jopa toivovat sitä. Sivistys ja suvaitsevaisuus tuntuvat välillä kadonneen tai muuttuneen vähintään epämuodikkaiksi.

Mistä nämä kaikki ristiriidat ovat syntyneet ja miksi jopa kauan kuolleeksi luullut ideologiat ovat äkkiä nousseet takaisin julkisuuden parrasvaloihin? Vastaus on hyvin yksinkertainen: ne eivät ole koskaan hävinneet minnekään, ne ovat aina olleet osa verkkokulttuuria, vaikka viime vuosina niiden nousu on ollut kieltämättä voimakasta. Viimeisen vuoden aikana puhe sosiaalisen median kuolemasta tai taantumasta on herännyt uudelleen henkiin. Tämä perustuu ideaan siitä, että lopulta tavallisten verkkokansalaisten kärsivällisyys loppuu ja he äänestävät jaloillaan. Tähän viittasi osuvasti esimerkiksi ekonomisti, kirjailija Umair Haque, kun hän lokakuussa 2015 käsitteli esseessään Twitterin kuolemaa. Oikeat ihmiset olivat häipyneet pois, Twitter muistutti enemmän hautausmaata kuin toimivaa palvelua. Haquen huomiot voidaan laajentaa myös koko sosiaalisen median maailmaan. Varsinkin Facebookin uutisvirta näyttää nykyisin korruptoituneen pahoinvoivan nettikansan itkumuuriksi. Ei ole ihme, että varsinkin nuoret aikuiset ovat oman henkisen hyvinvointinsa turvatakseen lopettaneet joidenkin palvelujen käytön kokonaan.

Luonnollisesti tasa-arvoa ja sivistynyttä vuoropuhelua ajavat nettikansalaiset eivät ole hiljentyneet, mutta heidän tarpeensa jatkaa keskustelua etsii uusia verkkotoiminnan muotoja. Somen turhat karsinat ja rajaviivat eivät ole koskaan pysyviä. WiderScreenin vuoden 2015 viimeinen teemanumero Eri- ja samanarvoisuus digitaalisessa maailmassa – Equality and inequality in digital environments pureutuu juuri edellä mainittujen ongelmien kipukohtiin, mutta pyrkii myös luomaan moniäänistä ja monitieteistä vuoropuhelua. Tuttuun tapaan edustettuna on joukko alan ammattilaisia, mutta myös opiskelijoiden ääntä päästään kuulemaan. Teemanumeron taustavaikuttajina olivat keväällä 2015 Turun yliopiston digitaalisen kulttuurin oppiaineessa vedetyt työpajat sekä tutkimukselliset avaukset, joihin oli tehty pohjatyötä jo vuosia aikaisemmin.

Numeron vertaisarvioidut artikkelit tuovat valonpilkahduksen some-kaamoksen keskelle. FT, Turun taideakatemian yliopettaja Pirita Juppi esittelee artikkelissaan digitaalisen tarinankerronnan mahdollisuuksia kehitysmaakontekstissa. Hänen tapaustutkimuksensa koskee Iringassa, Tansaniassa, järjestettyä työpajaa, jossa paikalliset nuoret aikuiset loivat omaelämäkerralliset digitarinansa. Metodina omaan luovaan työskentelyyn perustuva digitaalinen tarinankerronta mahdollistaa voimauttavan kokemuksen ohella digitaaliteknologian käyttötaitojen kehittämisen ja motivaation synnyttämisen digitaalista osallistumista kohtaan. YTT, kirjasto- ja tietopalvelualan yliopettaja (SeAMK) Ari Haasion artikkeli keskittyy puolestaan vertaistukeen ja vertaistiedon tarpeisiin Ylilauta-sivuston Hikikomero-keskustelupastalla. Kaikille avoin, anonyymi keskustelualue toimii masentuneiden ja sosiaalisesti syrjäytyneiden vertaistukiryhmänä, jossa luottamusta lisäävänä yhdistävänä tekijänä on samanlainen toiseus. Toisaalta samankaltaisen kokemuksen yhteisöllinen jakaminen saattaa saada myös negatiivisia piirteitä rohkaisemalla yhteiskunnan sääntöjä rikkovaan käyttäytymiseen.

Katsausartikkelit keskittyvät leikki, peli- ja urheilukulttuurien lainalaisuuksiin. Ne nostavat esiin sekä kulttuureihin sisäänrakennetun sukupuolisen eriarvoisuuden teemoja että sosiaalisen median kautta avautuvia mahdollisuuksia stereotyyppisten sukupuoliroolien rikkomiseen ja moninaisten seksuaali-identiteettien esille tuomiseen. Katsausartikkeleista TaT, lelututkija Katriina Heljakan teksti käsittelee aikuisten samanarvoistuvaa leluleikkiä. Hän tarkastelee Ken-nuken tarinan kautta teolliselle lelutuotteelle rakennettua ”uutta elämää” sosiaalisessa mediassa. Lelubrändien valmiit merkityssisällöt haastava luova leluleikki mahdollistaa muun muassa perinteisen sukupuoliroolin kyseenalaistamisen ja suvaitsevaisuuden sanoman julistamisen. FM, digitaalisen kulttuurin tutkija Usva Friman hahmottelee katsauksessaan digitaalisen pelikulttuurin sukupuolittuneita rajoja. Hän tuo esiin naispelaajiin, naispelinkehittäjiin ja naispelijournalisteihin kohdistuvia syrjintätapauksia. Digitaalisen kulttuurin opiskelija Elina Vaahensalo luo puolestaan katsauksen LGBT-hahmojen historiaan digitaalisissa peleissä. FT, digitaalisen kulttuurin yliopistonlehtori Riikka Turtiaisen tekstissäkin vilahtavat digitaaliset naispelihahmot. Hän tarkastelee naisten jalkapallon MM-kisojen näyttäytymistä sosiaalisessa mediassa tasa-arvoteeman kautta.

Artikkelien ja katsausten lisäksi WiderScreen esittelee tässä numerossaan uutena aluevaltauksenaan verkkoposterit. Sosiaalisen median syrjintätapauksia esittelevät sähköiset posterit on työstetty digitaalisen kulttuurin oppiaineen aineopintojen työpajamuotoisella intensiivikurssilla Syrjintä somessa keväällä 2015.

Omasta ja toimituskunnan puolesta haluamme toivottaa viihtyisää ja opettavaista matkaa sosiaalisen median eri- ja samanarvoisuuden kysymysten äärelle! Kiitämme samalla kirjoittajia ja anonyymejä arvioitsijoita ahkeruudesta! WiderScreenin seuraava numero julkaistaan alkukeväästä 2015. Numero on tällä kertaa teemavapaa, vaikka todennäköisesti juttutarjonnassa saattaa olla paljon asiaa nettivideoista ja meemeistä.

Porin yliopistokeskuksessa 19.11.2015

Pääkuva / front page: Petri Saarikoski / tekstilainaus kirjoitusvirheineen Fat, Slutty or Ugly -sivustolta.

Social media – equally divided

It’s just a regular morning in November. You are on your way to work, enjoying the little sunshine this time of the year rarely offers. It lightens your spirit when you arrive at work and open your laptop, as usual. But something is wrong. Something is terribly, terribly wrong. You browse through the messages you have received over the night and a nightmare swallows you whole.

The description above is just fiction, but it could be from an actual scene where you find yourself attacked by a hate mob online. The past recent years online hate, trolling and aggressive language has had their fair share of press coverage, as well as the interest of researchers. The idealistic views of social media being the new era of online communication and user culture have been shattered completely. One could even state that the current media cultures promote more inequality than equality. Social media has been divided in separate groups of people who battle against each other and seek comfort from the like-minded.

The question is, however, where are all of the conflicts coming from? Why so many ideologies, that have been considered as forgotten, suddenly rising from the darkness? The answer is quite simple: they have always been there, part of the internet cultures, despite the fact that their popularity during the past years have increased.

Nevertheless, the people who actively campaign for equality and civilized communication have not been silenced, but they have sought new ways to have their voices heard. The final issue of WiderScreen journal in 2015, Equality and inequality in digital environments, tackles exactly this but also pursues to provide point of views from multitude of disciplines. As usual, a wide selection of professionals have contributed for the issue, but this time also the students of Digital Culture studies have influenced in the final outcome of the issue. In spring 2015 Digital Culture studies organised workshops and opened possibilities for new research frontiers with a firm background of few years of work.

The peer reviewed articles of the issue provide a glimpse of light in the darkness of polar night. The Principal Lecturer of the University of Applied Sciences in Turku, Pirita Juppi discusses the opportunities of digital storytelling in the context of developing countries. The Principal Lecturer of the University of Applied Sciences in Seinäjöki, Ari Haasio focuses in peer support and its significance in a Finnish discussion forum Ylilauta (Over board) and it’s section called Hikikomero (Sweat closet).

Review articles focus in play, game and sports culture research. They discuss various aspects of gendered inequalities in cultures, opportunities to break stereotypical gender roles and sexual identities in social media. Toy researcher Katriina Heljakka provides an insight into the increasing equality of the world of adult play and playing. Researcher Usva Friman illustrates the gender and gendered boundaries of digital gaming cultures. Elina Vaahensalo introduces the theme of LGTB characters in digital gaming. Finally, University Lecturer Riikka Turtiainen examines female football World Cup, equality and social media.

As a new publication frontier WiderScreen introduces web posters, which are created as a part of the advanced studies in Digital Culture. University Lecturer Riikka Turtiainen organised an intensive workshop in spring 2015 named Discrimination in Social Media. As a preliminary assignment the students looked for examples of discrimination in social media and examined what kind of inequality was in question, how human rights were violated, and what was the role of social media in the current of events. During the three days of the workshop the students carried out a mini-research of the topic they chose and the results were presented as research posters. In this issue there will be seven posters handling various topics: Tahdon2013 campaign for marriage equality in Finland, the discrimination of young youtubers in Epätubaajat video series, Blackout selfie campaign of a black community, the case of feminist gaming critique Anita Sarkeesian and the hate mob against her, Yes/No campaing related to the independence of Scotland, the role of social media in the defending the rights of deaf people, and the use of #yesallwomen hastag as a symbol of gender discrimination.

In behalf of the editorial board we would like to wish pleasant and educating journey with this issue! We would also like to thank the authors and the anonymous reviewers for their hard work. The next issue of WiderScreen will be published early spring 2016. This time the issue is open for all themes, although the probability of meme and internet video theme is rather high.

Special thanks to Anna Haverinen (you rock!)

Kategoriat
1–2/2015 WiderScreen 18 (1–2)

Lännenfiktion pysyvä lumo – johdannoksi

Petri Saarikoski
Päätoimittaja (Editor in Chief)
Digitaalinen kulttuuri (Digital Culture)
Turun yliopisto (University of Turku)

Kimmo Ahonen
Toimittaja (Editor)
Tampereen teknillinen yliopisto (Tampere University of Technology)

See below for an English version of the editorial.

zagor2

SANKARIT KUOLEVAT − VILLI LÄNSI EI! Länsi elää. Siellä syntyivät tarinat miehistä, joille kuudestilaukeava saattoi olla ainoa ystävä. Siellä muodostuivat ruudinkatkuiset kertomukset kaupungeista, joiden elävimmät rakennukset olivat saluuna, vankila ja hautaustoimisto. Siellä koettiin monta katkeraa kamppailua vuorilla, joilla tappava lyijy oli yleisempää kuin kiiltävä kulta…tai preerioilla, joilla kummun takaa pöllähtävä savuhattara saattoi olla miehen viimeinen näky.

Tämä runollinen kuvaus Villistä lännestä löytyy Zagor-sarjakuvan 2/1977 takakannesta, jossa mainostettiin Semic-kustannusyhtiön lännenlehtiä. Niitä oli peräti kuusi: Arizona, Colt, Colorado, Lännensarja, Nevada ja Virginia. Määrä kertoo siitä, että 1970-luku oli lännenlukemistojen kulta-aikaa Suomessa. Samaan aikaan yhdysvaltalaisessa lännenelokuvassa pöyhittiin kriittisesti vakiintuneita western-kaavoja; länkkäreitä tehtiin myös eri puolilla Eurooppaa, rautaesiripun toisellakin puolella. Spagettiwesternejä pyöri yhä uusintaesityksinä valkokankailla.

Meille 1970–1980-luvulla lapsuutensa ja nuoruutensa viettäneille Villin lännen populaarikulttuuri oli vahvasti läsnä vapaa-ajalla. Nuoremmalla iällä vaikutteita imettiin sarjakuvista ja lännenpokkareista, takapihoilla ja metsissä leikittiin intiaani ja cowboy -leikkejä, hieman myöhemmin päästiin televisiosarjojen ja elokuvien pariin. 1970−1980-luvulla Pieni talo preerialla oli koko perheen viihdettä samaan tapaan kuin Bonanza oli ollut 1960-luvulla. Television kaksi kanavaa esittivät lännenelokuvia, lukumääräisesti epäilemättä vähemmän kuin nyt, mutta ohjelmiston määrään suhteutettuna niillä oli huomattava painoarvo. Kuukauden western oli lauantai-illan huippukohta, jota odotettiin. Länkkärit myös yhdistivät eri sukupolvia, kun isät kertoivat pojilleen nuoruutensa parhaista länkkäreista ja siitä millainen kokemus oli ollut nähdä sänkipartainen Clint Eastwood ensimmäisen kerran valkokankaalla joskus 1960-luvulla.

Suomessa lännenfiktion vahvin suosio alkoi hiipua 1980-luvulla, tai ainakaan sen vakiintuneet ilmenemismuodot eivät enää menestyneet entisellä tavalla. Muualla maailmassa ja erityisesti Yhdysvalloissa suosion lakipiste oli ohitettu jo 1970-luvulla ja lännenelokuvia tuotettiin vuosi vuodelta yhä harvemmin. Suomessa lännenlukemistot hävisivät lähes kokonaan 1980-luvun lopulle tultaessa – häviämiseen saattoi osaltaan vaikuttaa videonauhurin yleistyminen kotitalouksissa.

1990-luvun puolivälissä lännenkulttuuri näytti hävinneen, sirpaloituneen tai muuttaneen muotoaan. Clint Eastwoodin mestariteos Armoton (Unforgiven, 1992) sai eräät elokuvakriitikot jo julistamaan, että westernin joutsenlaulu on nyt nähty ja että lajityyppi on häviämässä kokonaan. Ennustukset eivät toteutuneet, sillä western on osoittautunut joustavaksi ja lajityypit ylittäväksi käsitteeksi. Sellainen tuotantotahti, jolla länkkäreitä pukattiin markkinoille klassisen Hollywoodin studiojärjestelmässä 1930−1950-luvulla, on tietysti jo kaukaista menneisyyttä. Lännentarinat kuitenkin elävät yhä – kirjallisuudessa, elokuvassa, televisiosarjoissa, sarjakuvassa ja myös videopeleissä. Tuhon ennusteista huolimatta viime vuosina elokuvien ja televisiosarjojen tarjontaa seuratessa herää ajatus, että länkkärit eläisivät jopa uuden nousun aikaa. Todisteina tästä ovat esimerkiksi HBO:n laatusarja Deadwood (2004–2006), palkintoja kerännyt taidelänkkäri Meek’s Cutoff (2010) sekä Tommy Lee Jonesin tähdittämä, rujon kaunis The Homesman (2014).

Lisäksi lännenkertomukset ovat tehneet Yhdysvaltain lännen valloituksen historiasta populaarikulttuurin elävää kierrätyskuvastoa. Amerikkalaisen elokuvan globaalit markkinat takasivat, että lännentarinat ylittivät kieli- ja kulttuurirajat. Kierrätys on ollut jopa niin vahvaa, että tämä on herättänyt toisinaan jopa vastareaktioita. Hollywoodin veteraaninäyttelijä Ernest Borgnine (1917−2012), jonka merkittävin lännenrooli oli Peckinpahin Hurjassa joukossa (The Wild Bunch, 1969), ei halunnut lainkaan katsoa Ang Leen Brokeback Mountainia (2005). Tuolloin 88-vuotias Borgnine totesi Entertainment Weekly -lehden haastattelussa, että hyvin konservatiiviseksi tunnettu John Wayne ”kääntyisi haudassaan” jos kuulisi moisesta gay-elokuvasta. Mutta onko Brokeback Mountain edes lännenelokuva? Sellaisenahan sitä markkinoitiin, vaikka 1960-luvulle sijoittuva melodraama täyttää westernin tunnuspiirteet vain maisemiensa ja cowboy-kuvaston puolesta. Westerneille ominaista väkivaltaista peruskonfliktia ei siinä ole, historiallisesta kontekstista nyt puhumattakaan. Käsitteenä western voidaankin irrottaa Villin lännen historiasta ja tarkastella sitä tiettyjen tarinatyyppien ja kerrontakonventioiden kokoelmana. Westernin perustarinoita on nähty lukemattomissa sellaisissa elokuvissa, jotka eivät muuten lainkaan täytä lajityypin ulkoisi tunnuspiirteitä.

Peter Hyamsin tieteiselokuva Operaatio Outland (Outland, 1981), joka lainaa juonikuvionsa Fred Zinnemanin Sheriffistä (High Noon, 1952) on puhdaspiirteisempi lännenelokuva kuin Brokeback Mountain, vaikka siinä karjatilan tilalla miljöönä on avaruusalus. Western-sovelluksia löytyy myös suomalaisen elokuvan historiasta – emmekä nyt tarkoita ilmeisempiä parodisia vetoja kuten Spede Pasasen Hirttämättömät (1971). Esimerkiksi Veikko Aaltosen esikoiselokuva Tilinteko (1987) siirsi amerikkalaisen westernin ja rikoselokuvan juonikaavoja suomalaiseen pikkukaupunkiympäristöön. Länkkärien vaikutushistorian jatkuvuutta Suomessa voidaan seurata aivan lähivuosiin asti. Esimerkiksi hiljattain nähty Jukka-Pekka Siilin Härmä (2012) on vahvasti sukua lännenelokuville.

Suomessa Ruudinsavu-lehti on 2000-luvulla käsitellyt ansiokkaasti länkkäreiden monimuotoista historiaa ja nykypäivää. Toimintaa näkee edelleen myös festivaaleilla ja elokuvakerhoissa sekä harrastajien järjestelmillä länkkärimaratoneilla. Akateemisissa piireissäkin länkkäreillä on oma vakituinen kannattajakuntansa – usein niiden harrastamiseen liitetään edelleen hieman nostalgisia ja poikakerhomaisia piirteitä. Näistä lähtökohdista ponnistaa WiderScreenin teemanumero Villin lännen uudet visiot – New Visions of the Wild West (1/2015), joka on yksi harvoista aiheeseen pureutuneista kotimaisista akateemisista julkaisuista. Kirjoittajakutsun suunnittelussa kiinnitettiin erityistä huomiota siihen, että lehteen valittavat kirjoitukset olisivat näkökulmiltaan mahdollisimman moniäänisiä. Kirjoittajat tulevat monilta eri aloilta, mutta heitä kaikkia yhdistää lännenfiktion lumo.

Numeron akateemisen kärjen muodostavat kolme vertaisarvioitua tutkimusartikkelia. Näistä laajin on Tero Heikkisen ja Markku Reunasen länkkäriaiheisia pelejä tarkasteleva Once Upon a Time on the Screen – Wild West in Computer and Video Games. Artikkeli on hyvin tärkeä perustutkimuksellinen selvitys Villin lännen kulttuurin ja digitaalisten pelien tiiviistä vuorovaikutuksesta. Aikaisemmin tutkimuksissa on vain harvoin viitattu länkkäriaiheisiin peleihin; aihetta sivuavissa julkaisuissa saatetaan ykskantaan todeta, että ”länkkäriaiheiset tietokone- ja videopelit ovat hyvin harvinaisia”. Heikkisen ja Reunasen artikkeli osoittaa, että näkemys on varsin yksipuolinen – lajityypin edustajia löytyy itse asiassa sadoittain ja niiden historia ulottuu vuosikymmenien päähän. Jaakko Kemppaisen tähän samaan numeroon kirjoittama arvio kotimaisesta Compass Point: West (Next Games, 2015) -pelistä havainnollistaa, kuinka alan teollisuus on edelleen kiinnostunut lännenteemasta.

Hannu Salmen artikkeli Maisema ja muisti Delmer Davesin lännenelokuvissa 1950–1959 pureutuu verrattain heikosti tunnetun ohjaajan western-tuotantoon. Davesia ei usein mainita tärkeimpien lännenelokuvien tekijöiden joukossa, vaikka hän loi 1950-luvulla sarjan kiinnostavia Villin lännen tulkintoja. Salmi tarkastelee erityisesti, miten Daves rakensi oman ikonografiansa ennen kaikkea Arizonan maisemien varaan ja miten hän hän tehosti kuvastoa omalla persoonallisella visuaalisella tyylillään. Hän yhdisti elokuviinsa myös oman sukunsa tarinoita ja tavoitteli muistillista yhteyttä lännen maisemiin. Kolmannessa vertaisarvioidussa artikkelissa, The Frontier and Its Comebacks – A Mythological Apparatus and American Self-Imagination, Jere Kyyrö ja Sami Panttila johdattelevat lukijaa amerikkalaisuutta kuvaavan frontier-käsitteen pariin. Vertailuja tehdään Villin lännen klassikkoelokuvista nykyajan scifi-sarjoihin.

Petri Saarikosken katsaus Harrastajien suurhanke: Kultajuna Fort Montanaan tutustuttaa perustutkimuksen hengessä lukijan harvinaiseen ja huonosti tunnettuun kotimaiseen lännenelokuvaan. Rauno Halmeen ja Veijo O. T. Järvisen luotsaama Kultajuna Fort Montanaan tehtiin Turun yliopiston ylioppilaskunnan Kylä-TV-kaapelikanavalle vuonna 1985. Se on viimeisin kokopitkä Suomessa tehty lännenelokuva, joita ei ole muutenkaan tehty kuin puolen tusinaa kappaletta. Markku Reunasen ja Tero Heikkisen katsauksessa Poimintoja suomalaisista lännenlauluista luodaan yleissilmäys kotimaisten lännenlaulujen historiaan 1920-luvulta aina viime vuosien hitteihin saakka. Esiin nostetut ja analysoidut musiikkikappaleet ovat tyypillisiä, muistettuja tai muuten vain mielenkiintoisia esimerkkejä lännentematiikkaa hyödyntävästä suomalaisesta populaarimusiikista.

Toimituskunta onnistui saamaan mukaan myös pari kirjoitusta WiderScreenin ja Film-O-Holicin veteraaneilta. Kimmo Hämäläisen kirjoituksen aiheena on John Waynen Hondo (1953), joka oli aikoinaan hyvin edistyksellinen esimerkiksi suhtautumisessaan Yhdysvaltojen intiaaniväestöön. Janne Rosenqvistin teksti puolestaan pureutuu länkkäreistä tutun intiaanitaistelijan myyttiin, jota on ahkerasti kierrätetty Yhdysvaltain armeijan erikoisjoukkoja käsittelevissä elokuvissa. Tämä väkivallan ja ideologian värittämä hahmo on kuulunut sotaelokuvien kuvastoon Vietnamin sodan päivistä 2010-luvun terroristijahtiin.

Suomen länkkäriseuran puheenjohtaja ja Ruudinsavu-lehden päätoimittaja Juri Nummelin puolestaan välittää lukijoille oman tervehdyksensä kolumnissaan, jossa hän valaisevilla esimerkeillä osoittaa, että puheet Villin lännen kuolemasta ovat monella tapaa virheellisiä.

WiderScreenin toimituskunnan puolesta haluamme toivottaa antoisia lukuhetkiä länkkäritekstien parissa! Lämpimät kiitokset juttujen kirjoittajille ja tutkimusartikkelien anonyymeille arvioijille. WiderScreenin seuraava teemanumero on Eri- ja samanarvoisuus digitaalisessa maailmassa – Equality and inequality in digital environments, joka ilmestyy alkusyksystä.

Porissa, ”Suomen Villissä lännessä” 27.4.2015

P.S. Tunnelmaan päästäksenne voitte alkukevennyksenä katsella oheisen kotimaisen western-henkisen Tupla-mainoksen 1980-luvun alusta :)

The Lure of the Wild West

This thematic issue of WiderScreen (1-2/2015), Villin lännen uudet visiot – New Visions of the Wild West, focuses on new interpretations of the Wild West in popular culture. Over the last thirty years, the number of Western films and fiction has dwindled, but to talk about the death of the genre is, nevertheless, misleading. Wild West imagery no longer solely refers to the history of the 19th century American frontier, as it has become a persistent narrative template, which has been applied globally in a number of different contexts. The production rate which was typical for the classic Hollywood studio pipeline during the 1930–1950s is, obviously, far behind us. However, stories of the Wild West still live on not just in literature, film and television series, but also in comics and video games. Furthermore, recent high-profile movie and television series suggest that Western-themed popular culture is, in fact, booming again. Evidence of this are, for example, the HBO series Deadwood (2004–2006), the artistic Meek’s Cutoff (2010), and the unsparingly harsh but aesthetically beautiful The Homesman (2014). All of them have received mostly positive critical response.

This issue presents new and interdisciplinary research. In total, there are nine articles ranging from reviews to research papers, out of which two are written in English. The first one is Once Upon a Time on the Screen – The Wild West in Computer & Video Games written by Tero Heikkinen and Markku Reunanen. The article is a groundbreaking study of the interaction between digital games and other Western-themed popular media. Until now, game studies have hardly ever referred to Western games, simply noting that ”Wild West computer and video games are rare.” However, in this article the authors demonstrate that this point-of-view is too narrow – there are actually hundreds of titles, and their history g oes back all the way to the very roots of digital games. The second peer-reviewed English-language article is The Frontier and Its Comebacks – A Mythological Apparatus and American Self-Imagination written by Jere Kyyrö and Sami Panttila. The writers examine the idea of the Frontier as a form of American self-imagination from the 1940s to the 2010s, using a selection of influential Western classics and a group of contemporary post-apocalyptic TV series in which the Frontier ”makes a comeback” as civilization crumbles for one reason or another.

We would like to thank all the authors, as well as the anonymous referees who made the special issue possible. The next issue of WiderScreen, edited by Riikka Turtiainen, will deal with equality and inequality in digital environments, and is expected to come out in fall 2015.

Kannen kuva / front page: Markku Reunanen.

Kategoriat
3–4/2014 WiderScreen 17 (3–4)

Mediaurheilu – Johdannoksi

Riikka Turtiainen
riikka.turtiainen [a] utu.fi
Toimittaja
FT, digitaalinen kulttuuri
Turun yliopisto

FC Liverpoolissa pelaava italialaishyökkääjä Mario Balotelli nousi otsikoihin joulukuun alussa jaettuaan Instagramissa The LAD Bible -sivuston kuvan rasismia vastustavasta pelihahmo Supermariosta. Balotellia itseään on jalkapalloareenoilla tituleerattu lempinimellä Supermario. Jalkapalloilija joutui julkaisunsa kuvatekstin vuoksi antisemitististen syytösten kohteeksi. Kuvan yhteydessä todetaan Supermarion olevan japanilaisten luoma, englantia puhuva ja meksikolaiselta näyttävä italialainen putkimies, joka hyppää kuin musta mies ja kerää kolikoita kuin juutalainen. Tästä hyvästä Englannin jalkapalloliitto harkitsee rankaisevansa Balotellia viiden ottelun pelikiellolla. (HS 2.12.2014.) Kyseiseen uutiseen tiivistyy moni tämänhetkistä mediaurheilumaailmaa määrittävistä asioista – ja samalla tämän mediaurheiluaiheisen teemanumeron aiheista. WiderScreen 3–4/2014 käsittelee eri viestintävälineissä tavalla tai toisella esillä olevaa urheilua. Kansainvälinen huippu-urheilu on tänä päivänä miljardiluokan viihdeteollisuutta, jonka tähtiä ovat urheilijoiden lisäksi myös valovoimaiset valmentajat, managerit, selostajat ja urheilutoimittajat. Toisaalta internetin välityksellä levitettävä, itse kuvattu lumilautailuvideokin täyttää mediaurheilun määritelmän. Mediaurheilua voidaankin tarkastella monesta näkökulmasta, ja kuten tämä teemanumero osoittaa, kiinnostavia ovat niin uusimpia sosiaalisen median sovelluksia koskevat avaukset kuin perinteisempää mediaa luotaavat lähestymistavat.

Kuva 1. The Daily Express uutisoi Mario Balotellin Instagramissa jakamasta Supermario-kuvasta.
Kuva 1. The Daily Express uutisoi Mario Balotellin Instagramissa jakamasta Supermario-kuvasta.

Alun Balotelli-esimerkki osoittaa sosiaalisen median merkityksen nykyisessä ammattilaisurheiluun keskittyvässä mediamaailmassa. Samalla tapaus on todiste valtamedian vaikuttavuudesta samaisilla kilpakentillä. Televisioitu urheilu vaikuttaa sosiaalisen median sisältöihin, joista iltapäivälehdet tekevät nostoja omaan uutisointiinsa – ja toisinpäin. Sekä Antti Laine että Sami Kolamo käsittelevät artikkeleissaan television ja iltapäivälehtien merkitystä ja keskinäistä suhdetta mediaurheilussa. Laine tarkastelee kyseisiä medioita eri urheilulajien näkyvyyden suhteen olympialaisissa. Kolamo keskittyy heteronormatiivisen maskuliinisuuden esittämistapoihin jalkapallossa Maradonan tähtikultin kautta – niin ikään arvokisakontekstissa. Itse tuon mediateknologioiden välisten vaikutussuhteiden vyyhtiin mukaan sosiaalisen median roolin tarkastelun. Sosiaalista mediaa käsittelee myös Jukka-Pekka Puro tutkiessaan juniorijääkiekkoilijoiden, joskus aggressiivisiakin sävyjä saavaa Facebook-kommunikaatiota. Puron artikkeli tuo esiin tärkeän media-aiheen huippu- ja ammattilaisurheilun ulkopuolelta. Nuorisokulttuurin ja huippu-urheilun rajankäynti tulee esiin myös Riitta Hännisen katsauksessa, jossa hän ruotii lumilautailun mediarepresentaatioita.

Balotelli-tapaus nostaa esiin urheilussa viimeaikoina syystä tai toisesta korostuneen ilmiön, rasismin. Ghanalaistaustainen, tummaihoinen Mario Balotelli on itse joutunut useaan otteeseen rasististen tekojen kohteeksi ja onkin osallistunut rasisminvastaiseen kampanjointiin jalkapallossa. Omassa artikkelissani tarkastelen valtamedian esiin nostamia, rasismia ja syrjintää koskevia sosiaalisen median tapauksia keskittyen juurikin urheilijan näkökulmaan. Urheilussa esiintyvään rasismiin perehtyvät katsauksissaan myös Iiro Lehtonen ja Anu Rounevaara. Lehtonen tarkastelee jalkapallokentällä sattuneen rasistisen teon uutisointia brittilehdessä, Rounevaaran analysoidessa Helsingin Sanomien maahanmuuttajataustaisia suomalaisurheilijoita käsittelevän artikkelin kirvoittamaa verkkokeskustelua.

Balotelli julkaisi Supermario-kuvan Instagramissa ja pahoitteli myöhemmin tekoaan Twitterissä. Kyseiset sosiaalisen median palvelut ovat osaltaan lisänneet mobiiliteknologioiden käyttöä myös urheilutoimijoiden keskuudessa. Timo Riihentupa selvittää katsauksessaan, miten jalkapallon seuraajat käyttävät Twitteriä. Mobiilipalvelua tarkastelee myös Hanna Pihlajamäki, jonka tutkimuskohde on liikuntasuoritusten mittaamiseen, tallentamiseen ja jakamiseen tarkoitettu Sports Tracker -sovellus. Hänen analyysinsä kohteena ovat sovelluksen käyttäjien julkiset profiilit ja heidän jakamansa liikuntasuoritukset. Hanna Pihlajamäki on kirjoittanut numeroon myös kommentaarin, joka esittelee Suomen miesten lentopallomaajoukkueen Facebook-aktiivisuutta. Arvioissa käsitellään rasismiaiheista urheilututkimuskirjallisuutta (Rounevaara), internetin rooliin mediaurheilussa keskittyvää perusteosta (Riihentupa) ja NHL:n ulkoilmapeliin liittyvää reality-sarjaa (Lehtonen).

Kuva 2. Mario Balotellin kesällä 2014 julkaisema selfie , jolla hän “twittuili” jalkapalloilija Luis Suárezille. (Balotelli on sittemmin poistanut kuvan omista sosiaalisen median profiileistaan.)
Kuva 2. Mario Balotellin kesällä 2014 julkaisema selfie[i] , jolla hän “twittuili”[ii] jalkapalloilija Luis Suárezille. (Balotelli on sittemmin poistanut kuvan omista sosiaalisen median profiileistaan.)

Balotelli on räiskyvä mediaurheilupersoona. Hän muun muassa kommentoi viime kesän jalkapallon MM-kisojen yhtä puhutuinta tapausta – argentiinalaispelaaja Luis Suárezin vastustajan puraisemista kesken ottelun – omalla tavallaan: julkaisemalla sosiaalisessa mediassa selfien, jossa on asettanut kätensä Suarezin suuhun jättikokoisen Adidas-mainoksen edessä. Englannin jalkapalloliiton suhtautuminen Balotellin Supermario-aiheiseen Instagram-julkaisuun voi silti vaikuttaa ylireagoinnilta. Balotelli itse vakuuttaa twiiteissään olleensa nimenomaan rasisminvastaisella asialla (kuten Supermario-kuvan otsaketekstissä mainitaan) todeten myös oman äitinsä olevan juutalainen. Hän poisti kuvan sosiaalisesta mediasta heti huomatessaan ”väärät” tulkinnat. Tapaus todistaa sen, miten haastavaa on urheiluorganisaatioiden, urheilijoiden, urheilujournalistien ja muiden urheilutoimijoiden yhteispeli, ei pelkästään urheilukentillä, vaan (niin sosiaalisen kuin valta)median myötä kenttien ulkopuolellakin. Tämä teemanumero kerii vyyhtiä auki myös mediayhtiöiden näkökulmasta – valmentajia ja junioriurheilijoiden vanhempia unohtamatta.

Tämän teemanumeron kaikki kirjoittajat tunnustavat – ainakin jossain määrin – rakkautensa urheilua kohtaan, mutta ovat tutkimusasetelmissaan valinneet suhteellisen kriittisen lähestymistavan mediaurheilukulttuurin ilmiöitä kohtaan. Mediaurheilu on nautinnollista viihdettä, mutta se heijastelee yhteiskunnallisia asioita muiden elämän osa-alueiden tavoin. Lisätutkimukselle onkin selkeä tarve ja tilaus – sikäli kun haluamme ymmärtää ympäröivää maailmaamme paremmin ja tarvittaessa puuttua siinä esiin nouseviin epäkohtiin.

Kuva 3. Balotelli on itse useiden verkkomeemien materiaalia (kuvakollaasi).
Kuva 3. Balotelli on itse useiden verkkomeemien[iii] materiaalia (kuvakollaasi).

Kiitän itseni ja koko toimituskunnan puolesta kirjoittajia ja anonyymeja arvioitsijoita. Olen suunnattoman iloinen, että edessäni on nyt mediaurheiluun keskittyvä, suomenkielinen julkaisu, jota olen itse saanut olla toimittamassa.

Porin yliopistokeskuksessa 4.12.2014

Etusivun kansikuva: Express 2.12.2014. (http://www.express.co.uk/sport/football/542491/Liverpool-s-Mario-Balotelli-faces-FA-probe-for-sharing-antisemitic-post)

Lähteet

Express 2.12.2014. “Super stupid Mario! Liverpool ace Balotelli faces FA probe for sharing ’antisemitic’ post.” http://www.express.co.uk/sport/football/542491/Liverpool-s-Mario-Balotelli-faces-FA-probe-for-sharing-antisemitic-post

Helsingin Sanomat 2.12.2014. “Balotelli pyysi anteeksi Instagram-kuvaa – pelikelto uhkaa silti.” http://www.hs.fi/urheilu/a1417488296940

The LAD Bible. http://www.theladbible.com/

Twitter, Mario Balotelli. https://twitter.com/finallymario

Instagram, Mario Balotelli. http://instagram.com/mb459

Viitteet

[i] Selfie on itse itsestä (yleensä mobiililaitteella) otettu valokuva. Balotellin kuva siis ei itse asiassa jonkun muun ikuistamana edes ole selfie, mutta termiä käytettiin yleisesti kuvasta uutisoitaessa.
[ii] ”Twittuilulla” tarkoitan Twitterissä (tai muussa sosiaalisen median palvelussa) tapahtuvaa toiselle henkilölle kohdistuvaa nälvimistä.
[iii] Verkkomeemi on internetissä kierrätettävää materiaalia, jota käyttäjät versioivat säilyttäen joko alkuperäisen julkaisun sisällön, muodon tai näkökannan/ajatuksen.

Kategoriat
1–2/2014 WiderScreen 17 (1–2)

Skenet – Scenes

PETSCII

Antti Silvast
antti.silvast [a] iki.fi
Toimittaja (Editor)

Markku Reunanen
markku.reunanen [a] aalto.fi
Toimittaja (Editor)

See below for an English version of the editorial

WiderScreen 1-2/2014:n teemana ovat tietokoneharrastajien yhteisöt, joiden juuret ulottuvat 1970- ja 1980-luvun tietokonekulttuuriin: demo-, kräkkeri-, warez- ja chip-skenet. Viimeisten kymmenen vuoden aikana näistä yhteisöistä on tehty jonkin verran tutkimusta, mutta monet niiden piirteistä tunnetaan yhä huonosti. Tämä WiderScreenin kaksoisteemanumero tarjoaa uutta tietoa skeneistä ja nostaa esiin kansainvälistä tutkimusta niiden eri osa-alueista. Numeroon sisältyy kuusi vertaisarvioita tutkimusartikkelia ja kaksi katsausta, jotka kertovat osaltaan skeneihin liittyvän tutkimuksen jo saavuttamasta kypsyydestä.

Ensimmäiset skenetutkimukset olivat verrattain kuvailevia, mutta monet viimeaikaiset tutkimukset ovat tuoneet skenejen tarkasteluun laajoja empiirisiä ja teoreettisia näkökulmia. Olemme keränneet ja arvioineet näitä tutkimuksia verkossa olevassa demotutkimusbibliografiassamme, Demoscene Researchissa, vuodesta 2004 alkaen. Tähän erikoisnumeroon kerätyt artikkelit kehittelevät eteenpäin useita skenetutkimukselle tärkeitä aiheita, mukaan lukien tietokoneskenejen erilaisuus ja monimuotoisuus demo- ja kräkkeriskeneistä marginaalisempiin musiikki- ja Flash-demoskeneihin; eri skenejen vuorovaikutussuhteet; tietokoneskenejen kansalliset erityispiirteet ja skeneläisten kulttuurinen identiteetti; skeneteosten media-analyysi sekä niiden “autenttisuuden” ja “epäaitouden” tarkastelut; sekä – ei suinkaan vähäisimpinä – tietokoneskenejen jäsenten omat kuvaukset siitä, miten yhteisöt ovat toimineet käytännön tasolla.

Kahdessa ensimmäisessä artikkelissa käsitellään kotitietokoneskeneistä vanhinta, kräkkeriskeneä. Patryk Wasiakin artikkeli, “Amis and Euros.” Software Import and Contacts Between European and American Cracking Scenes, avaa tärkeitä näkökulmia eurooppalaiseen ja amerikkalaiseen kräkkeriskeneen sekä niiden väliseen vuorovaikutukseen mannertenvälisessä piraattipelien levityksessä. Wasiak osoittaa haastattelujen ja aikalaistekstien pohjalta, kuinka kulttuurinen identiteetti ilmeni piraattien toiminnassa: kummankin skenen jäsenet ylläpitivät selkeää jaottelua eurooppalaisiin (“Euros”) ja amerikkalaisiin (“Amis”). Toinen samaa aihepiiriä käsittelevistä artikkeleista, Markku Reunasen kirjoittama How Those Crackers Became Us Demosceners, paneutuu kriittisesti usein toistettuun tarinaan demoskenen polveutumisesta kräkkeriskenestä kirjallisten lähteiden sekä haastattelujen kautta. Reunanen osoittaa, että kräkkeri- ja demoskenen eriytyminen oli siloiteltua syntytarinaa monimuotoisempi prosessi, johon vaikuttivat lukuisat rinnakkaiset tietoteknisen kulttuurin muutokset.

Doreen Hartmann käsittelee animaation eri merkityksiä sekä rooleja demoskenen historiassa artikkelissaan Animation in the Demoscene. From Obfuscation to Category. Hartmannin tutkimuksen perusteella reaaliaikaisten ja valmiiksi laskettujen animaatioiden raja on huomattavasti häilyvämpi, kuin miltä ensisilmäyksellä vaikuttaa, ja animaatioon liitetyt asenteet sekä käytännöt ovat jatkuvassa muutoksessa. Myös Canan Hastikin artikkeli, Demo Age: New Views, kytkeytyy elokuvan historiaan. Hastik on soveltanut visuaalisten aineistojen analyysiin kehitetyn kulttuurianalyytikan[1] (cultural analytics) menetelmiä ja työkaluja demoihin. Kirjoittaja tuo demoskenen teoksista esiin uusia, muuten vaikeasti havainnoitavia piirteitä, kuten toisto, rytmi ja värimaailma. Artikkeliin sisältyy lukuisia mielenkiintoisia visualisointeja, jotka tarjoavat uutta näkökulmaa demoteoksiin ja samalla kytkevät ne elokuva- ja mediatutkimuksen traditioihin.

Viides tutkimusartikkeli on Marilou Polymeropouloun Chipmusic, Fakebit and the Discourse of Authenticity in the Chipscene, joka käsittelee chip-musiikkia ja -skeneä. Chip-skene on muusikoiden yhteisö, joka luo tunnistettavaa retroesteettistä musiikkia joko alkuperäisillä laitteilla, kuten Nintendo Game Boyllä tai Commodore 64:llä, tai niiden äänimaailmaa mukaillen. Polymeropoulou lähestyy musiikin, aitouden sekä epäaitouden käsitteitä antropologian ja etnomusikologian avulla ja tutkii chipmuusikoita osallistuvasti, etnografisella tutkimusotteella. Erityisesti hän keskittyy “fakebit”-genreen, jossa moderneilla välineillä luodaan vanhoja äänipiirejä imitoivaa musiikkia. Teksti jaottelee chip-muusikot kolmeen eri sukupolveen, joilla on kullakin oma luonteenomainen suhtautumisensa fakebitiin ja aitouteen chip-musiikissa. Kuudes artikkeli on englanninkielinen käännösversio WiderScreen 2–3/2013:ssa ilmestyneestä Markku Reunasen artikkelista, jossa 4k-introja – pieniä reaaliaikaisia demoja – tarkastellaan eri näkökulmista. Eräs teemoista on pienten introjen musiikki, joka kytkeytyy teknisessä minimalistisuudessaan myös chip-musiikkiin.

Myös Ville-Matias Heikkilän katsaus, Käsittämättömät koodirivit musiikkina: bytebeat ja demoskenen tekninen kokeellisuus, käsittelee minimalistista musiikkia. Aitouden pohdinnan sijaan tarkastelussa on kuitenkin varsin erilainen aihe, bytebeat, eli äänen syntetisointi lyhyiden koodirivien avulla. Artikkelia voisi luonnehtia tiheäksi kuvaukseksi (thick description) innokkaasta yhteisöllisestä kokeilusta, jonka kautta bytebeat-ilmiö syntyi ja lopulta myös hiipui. Viimeinen artikkeleista on Jaakko Kemppaisen kirjoittama katsaus, Flash-demoskene: Reaaliaikaisten verkkoanimaatioiden esiinnousu ja hiipuminen, joka tarjoaa vastaavan kokonaiskuvan Adobe Flash -alustalla toimineen marginaalisen demoskenen synnystä, huippuvuosista ja suosion hupenemisesta. Oman aktiivisen osallistumisensa ja sisäpiiriläisten kokemusten pohjalta Kemppainen luo tarkan kuvauksen mm. niihin teknisiin seikkoihin, joita Flashin lukuisat eri versiot toivat tullessaan ja miten demoskene hyödynsi kohentuneita ominaisuuksia äänien ja visuaalisten efektien ohjelmoinnissa.

Kiitämme kaikkia kirjoittajia sekä arvioijia, jotka mahdollistivat tämän teemanumeron julkaisemisen. Seuraava WiderScreenin numero ilmestyy syksyllä 2014 ja käsittelee mediaurheilua. Vastaavana toimittajana toimii Riikka Turtiainen.

Scenes

The theme of WiderScreen 1–2/2014 are computer hobbyist communities that have their roots in the computer culture of the 1970s and 1980s: the demo, cracker, warez and chip music scenes. During the last ten years, such communities have been studied to a certain extent, but many of their properties are still not well understood. This double special issue of WiderScreen contributes to our knowledge on scenes by collecting together international research on their various aspects. We are happy to have the opportunity to present you six peer-reviewed research articles and two discussion papers that also demonstrate how scene-related research has already reached certain maturity.

While the initial publications on the topic were fairly descriptive, today, computer scenes have been widely discussed both in empirical and theoretical research. We have summarized this research and followed new studies in our online bibliography, Demoscene Research, since 2004. The new articles presented here deepen scene research by advancing important topics relevant to the theme: the variety of computer scenes and their practices, including not only demo and cracker scenes, but also more marginal music-based and Flash demo scenes; the dynamic and evolving interrelationships between different scenes; the existence of various national computer scenes and the cultural identity of their members; media analysis of scene artworks and the problematics of their “authenticity” vs. “inauthenticity”; and last but not least, rich insiders’ accounts of everyday practices in a computer scene.

The first two articles deal with the oldest of the computer scenes, the cracker scene. Patryk Wasiak’s article, “Amis and Euros.” Software Import and Contacts Between European and American Cracking Scenes, opens an important perspective on the European and American cracking scenes, and their interactions in the trans-Atlantic trading of pirated games. Drawing on interviews and texts written by contemporaries, Wasiak shows how the pirating activities expressed specific cultural identities: the sceners established and maintained a strict distinction between American and European sceners, naming each other as “Euros” and “Amis”. The second contribution, titled How Those Crackers Became Us Demosceners, is written by Markku Reunanen. In his paper, Reunanen revisits the often-told story about the birth of the demoscene and its origins in game cracking. Referring to texts written by the two scenes, interviews and research literature, Reunanen argues that the demo and cracking communities were not as clearly separated as often suggested, and that their eventual divergence followed from a number of parallel developments in computing cultures.

Next follows Doreen Hartmann’s article Animation in the Demoscene. From Obfuscation to Category, where Hartmann discusses various meanings of the term “animation” and how the demoscene has seen its role over the years. She shows how the relationship between real-time and offline calculated animations is, in fact, significantly more complex than it initially appears, and that the opinions and practices concerning animation are subject to considerable change. Canan Hastik’s Demo Age: New Views is, likewise, linked to the history of cinematography. In her study, Hastik has applied tools and methods from cultural analytics[2] to demos in order to reveal their hidden patterns, such as repetition, rhythm and coloring. The article features several interesting visualizations that offer new perspective to demoscene productions, and connects them to the research traditions of cinema and media studies.

The fifth article, by Marilou Polymeropoulou, Chipmusic, Fakebit and the Discourse of Authenticity in the Chipscene, moves to the theme of computer music, the chipscene in particular. The chipscene is a community of musicians that develop music with distinct retro aesthetics, often resembling (and frequently using) the sound chips of original platforms like the Nintendo Game Boy and Commodore 64. Starting from anthropological and ethnomusicological perspectives on music and its “authenticity”, the article draws on long-term online and offline ethnography among the members of the chipscene. The specific focus is on the musical genre of “fakebit”: music that uses modern equipment to imitate the musical aesthetics of retro sound chips. The paper outlines three generations of chipmusicians that have distinct outlooks on the phenomena of “fakebit” and the notion of “authenticity” in chip music. The sixth article is a translated contribution by Markku Reunanen (originally published in WiderScreen 2–3/2013) and explores the practices of demosceners who produce very small real-time presentations, so-called 4k intros, from various perspectives. Reunanen also discusses the musical side of these intros, presenting a link to the technical minimalism of chipscene practices.

Ville-Matias Heikkilä, too, continues with the theme of minimalistic music. Rather than focusing on authenticity vs. inauthenticity, however, the article discusses sound synthesis using short lines of code, so-called bytebeat, and is titled Käsittämättömät koodirivit musiikkina: bytebeat ja demoskenen tekninen kokeellisuus (Incomprehensible Lines of Code as Music: Bytebeat and Technical Experimentation in the Demoscene). The paper could be described as a thick description of the collective experimentation through which bytebeat music emerged and vanished due to scene members’ enthusiasm. The final paper, Flash-demoskene: Reaaliaikaisten verkkoanimaatioiden esiinnousu ja hiipuminen (Flash Demoscene: The Rise and Fall of Real-Time Web Animations) by Jaakko Kemppainen, takes a similar view on the development, popularity, and the waning of the Flash scene, a marginal scene built around the Adobe Flash multimedia platform. Through his insiders’ views and active participation in the scene, very much like Heikkilä and Reunanen above, the author gives intricate details about the technical possibilities of different Flash versions and how those were utilized in graphics and sound programming by demoscene members.

We would like to thank all the authors, as well as the anonymous referees who made the special issue possible. The next issue of WiderScreen, edited by Riikka Turtiainen, will deal with media sports, and is expected to come out in fall 2014.

Notes

  1. Kulttuurianalytiikkaa ei tule sekoittaa humanistisiin kulttuurinanalyysin tai kulttuurintutkimuksen perinteisiin. Termi viittaa massiivisten mediakirjastojen automaattiseen analysointiin.
  2. A visual analysis method for massive media repositories, not to be mixed up with the academic cultural analysis or cultural studies traditions.