Outi Hakola
FM, tutkija
Pohjois-Amerikan tutkimus / Mediatutkimus
Helsingin yliopisto / Turun yliopisto
Viittaaminen / How to cite: Hakola, Outi. 2010. ”Amerikkalaisten genre-elokuvien yhteiskunnallisuus”. WiderScreen 13 (1). http://widerscreen.fi/ei-kategoriaa/amerikkalaisten-genre-elokuvien-yhteiskunnallisuus/
Useat Hollywoodin elokuvista ovat laskettavissa kuulumaan johonkin kategoriaan: meillä on komedioita, draamoja, sotaelokuvia, kauhuelokuvia, tieteiselokuvia, musikaaleja jne. Itse asiassa, koko amerikkalaisen elokuvainstituution luonnetta on usein kuvailtu genreytyneeksi, eli erilaisiin lajityyppeihin perustuva, vaikkakaan Hollywoodin tuotantoa ei voi kokonaisuudessaan pelkistää genre-elokuviin. (Ks. esim. Maltby 2003, Ryall 1998, 327.) Tässä Wider Screenin numerossa Hollywood ja ideologiakriisit keskustellaan Hollywoodin lajityyppien suhteesta Amerikkalaiseen yhteiskuntaan.
Genre kulttuurisena prosessina
Nykytutkimukseen vakiintuneen genre-termin tausta löytyy ranskan kielestä, jossa se tarkoittaa tyyppiä, ja tällä onkin usein viitattu genren kategorisoivaan tehtävään. Samaan lajityyppiin nähdään kuuluvaksi ne teokset, jotka jakavat joitain yhteisiä piirteitä ja konventioita. (Ks. esim. Neale 2000, 9.) Kuitenkaan genreä ei tulisi nähdä vain teknisenä terminä, vaan enemmänkin se on myös kulttuurinen prosessi, joka vaikuttaa sekä elokuvien tuottamiseen että tulkintaan. (Ks. esim. Moine 2008, 24, 96, 188.)
Nimenomaan tämä kulttuurinen prosessimaisuus, joka mahdollistaa yksittäisten elokuvien ja genrejen mukautumisen kulloiseenkin historialliseen ja yhteiskunnalliseen tilanteeseen, tekee genreistä erityisen herkullisia tarkastelun kohteita ja genre-tutkimus onkin yksi amerikkalaisen elokuvan keskeisiä kriittisiä tarkastelutapoja. Ranskalaisen teoreetikon André Bazinin kirjoitusten myötä 1940- ja 1950-luvuilta saakka Hollywood ja sen elokuvagenret ovat nousseet keskeiseksi tieteellisen tutkimuksen kohteeksi. (Ks. esim. Neale 2000, 21-23, Maltby 2003, 74.)
Yhteiskunnallisia suhteita ajatellen, yksi mielenkiintoinen jaottelu on Thomas Schatzin Hollywoodin genrejen kaksi luokkaa: järjestysgenret ja integraatiogenret. Hän on luonut jaottelussa suhteessa siihen, miten eri genreissä käsitellään tarinaan luotuja konflikteja ja niiden ratkaisuja, eli miten näissä elokuvissa ensin luodaan epäjärjestystä ja lopuksi palautetaan järjestys yhteiskuntaan. (Schatz 1981, 21, 24, 26-27.)
Schatzin luokittelussa järjestysgenreihin kuuluvat muun muassa sota-, kauhu-, gangsteri- ja lännenelokuvat. Näitä elokuvia yhdistää fyysisten ja ideologisten konfliktien suosiminen, sekä kamppailu kontrollista ja hallinnasta. Näissä elokuvissa yhteiskunnan rakennetta ja muotoutumista uhataan hyvin suoraan ja väkivaltaisesti. Samoin ratkaisut ongelmiin löytyvät väkivallasta ja yhteiskunnan järjestys palautetaan usein hyvin fyysisten ratkaisujen kautta. Sen sijaan intergraatiogenreissä, kuten musikaaleissa, komedioissa ja melodraamoissa, konfliktit liittyvät useammin ihmissuhteisiin, arvoihin, tunteisiin ja henkilöiden välisiin ongelmiin. Näihinkin arvoihin liittyvät ongelmat uhkaavat toki yhteiskunnan järjestelmiä, mutta toisella tavalla kuin järjestysgenret. (Schatz 1981, 21, 24, 26-27.)
Schatzin jaottelu kahteen eri genretyyppiin on mielenkiintoinen, sillä se nostaa esille genre-elokuvien suhdetta yhteiskuntaan. Toisinaan genre-elokuvia pidetään ensisijaisesti viihteenä, etenkin kun Hollywood on itse omissa mainoksissaan ja julkisuuskuvassaan usein painottanut tätä viihdyttäjän rooliaan. Tästä huolimatta, jokainen elokuva on osa omaa yhteiskuntaansa ja kulttuuriaan ja siten jollain tasolla poliittinen.
Itse asiassa, jotkut teoreetikot väittävät jopa, että genre-elokuvilla on laajemmat mahdollisuudet poliittiseen kommentointiin kuin realistisilla elokuvilla, jotka pyrkivät ottamaan suoraan kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Muun muassa Adam Lowenstein väittää, että genre-elokuvien allegorimainen asioiden käsittely antaa vapauksia ohjaajille kommentoida yhteiskunnallisia asioita fiktiivisen maailman varjolla ja siten kohdata näitä asioita progressiivisemmin. (Lowenstein 2005, 9.)
Tämä allegorisuus, kuten Jean-Lup Bourget ehdottaa, tekee mahdolliseksi murtaa Hollywoodin muuten usein konventionaalisia ratkaisuja ja konservatiivisia yhteiskunnallisia näkemyksiä. (Bourget 1995 (1973), 57.) Tällä tavoin, fantasioivilla genre-elementeillä voidaan luoda mielenkiintoisia näkemyksiä yhteiskunnasta ja kulttuurista, vaikkakaan tämän potentiaalin olemassa olo ei automaattisesti tarkoitakaan, että sitä hyödynnettäisiin kaikissa tuotannoissa.
Ideologinen ja ritualistinen lähestymistapa
Genretutkimuksen perinteessä on kaksi keskeistä teoriaperinnettä käsitellä elokuvien yhteiskunnallista suhdetta – ideologinen ja myyttinen. Ideologinen ja ritualistinen genreteoria ovat lähestyneet elokuvien yhteiskunta- ja yleisösuhdetta vastakkaisilta kannoilta. Ritualistinen genreteoria olettaa, että yleisön odotukset elokuvilta sanelevat millaisia teemoja elokuvissa käsitellään ja Hollywood lähinnä palvelee yleisön tarpeita. Sen sijaan ideologinen genreteoria olettaa päinvastaisen vaikutussuhteen, jossa elokuviin sijoitetut institutionaaliset ja jopa poliittiset viestit manipuloivat yleisöä ja heidän mielipiteitään. (Ks. esim. Altman 1999, 26-27, Moine 2008, 71-72, 103.)
Ritualistinen teoria ponnistaa pitkälti antropologi Claude Lévi-Straussin työstä ja hänen käsityksestään kulttuurisista vastakkainasetteluista, erityisesti luonnon ja kulttuurin välisistä jännitteistä. Samalla tavalla ritualistinen teoria lähestyy elokuvia, olettaen että niillä on kyky lieventää kulttuurisia ja yhteiskunnallisia jännitteitä ja siten käsitellä yhteiskunnalle tärkeitä asioita. Tällä tavoin teoria ymmärtää genre-elokuvat positiivisina, jotka toiston kautta nostavat esille keskeisiä kulttuurisia ongelmia ja tuovat esille mahdollisia ratkaisuja.
Sen sijaan ideologinen lähestymistapa näkee asioiden tyynnyttelevän käsittelyn negatiivisena efektinä. Tämä teoriaperinne ponnistaa pitkälti Louis Althusserin ajatuksista, miten taide ja kulttuuri osallistuvat kulttuurisen hegemonian neuvotteluun. Ideologinen genreteoria soveltaa tätä perinnettä tulkitessaan, että elokuvat tulevat tukeneeksi institutionalisoitunutta käsitystä kulttuurista ja siten toistuvat kertomukset uusintavat ja normalisoivat olemassa olevia kulttuurisia käsityksiä.
Nämä teorialähtökohdat vaikuttavat ensin päinvastaiselta. Ritualistiset teoreetikot kritisoivat, että ideologinen teoria ohittaa symboliikan positiiviset mahdollisuudet ja yleisön vaikutuksen lopputulokseen, kun taas ideologiset teoreetikot väittävät että ritualistinen analyysi johtaa yhteiskunnan merkityksen poissulkemiseen ja suurten kertomusten kannattamiseen. (Ks. esim. Grønstad 2003, 62, 70.)
Kuitenkin suurimmat ongelmat näissä teorioissa ovat yhteisiä molemmille. Molemmat teoriat yksinkertaistavat yleisön heterogeenisyyttä, elokuvien ja kulttuuristen konfliktien toimintamalleja. Samoin niiden ennakko-oletukset lähinnä vahvistavat tuloksia, sen sijaan että analyysissä jäisi tilaa erojen ja muutosten huomioimiselle. (Ks. esim. Neale 2000, 222-228.)
Sen sijaan, että näitä lähtökohtia tarkasteltaisiin erillisinä teorioina, voisi olla hyödyllisempää ajatella niitä erilaisina funktioina, jotka voivat toimia samankin tekstin sisällä. Tällä tavalla mukana analyysissä ei ole olisi automaattista oletusta tuloksista, vaan riippuen kunkin genre-elokuvan yksilöllisestä toteuttamisesta, ritualistiset ja ideologiset puolet painottuisivat eri tavalla eri teksteissä. Kukin Hollywoodin elokuva voi siten palvella yhtä aikaa sekä ideologisia että myyttisiä tarkoitusperiä siten että ritualistiset vaikutteet yhdenmukaistavat arvoja ja ideologiset mallintavat yhteiskuntaa. (Ks. myös Altman 1999, 27-28, Moine 2008, 85, 95.)
Amerikkalaisen yhteiskunnan ongelmat genre-elokuvissa
Tämän numeron lähtökohtana toimiikin ajatus, että erilaisissa Hollywoodin genre-elokuvissa suhdetta yhteiskuntaan tuodaan usein esille allegorioiden ja symbolismin muodossa, eikä välttämättä aina realistisen kuvauksen kautta. Tällä tavoin elokuvat voivat kommentoida ja käsitellä erilaisia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia aiheita vapaammin, ja tästä käsittelystä voidaan usein tunnistaa sekä arvoihin, asenteisiin ja ideologioihin liittyviä teemoja. Siten sekä ritualistisia että ideologisia funktioita voidaan erottaa samastakin elokuvasta, tosin usein jompaankumpaan suuntaan painottuneena.
Schatzin näkemys järjestys- ja integraatiogenreistä on lähtökohtaisesti ritualistinen, mutta itse asiassa samaa jaottelua on mahdollista lähestyä myös ideologisesti, jolloin väkivaltaisiin konflikteihin perehtyneiden genrejen voisi ajatella usein suosivan ideologisia sisältöjä. Nimittäin näissä elokuvissa käsitellään usein suoremmin yhteiskunnallisia konflikteja ja valtataisteluita, joten ilmiselvemmin korostavat ja osittain myös paljastavat ideologiset suhteet yhteiskuntaan.
Tähän teoreettiseen olettamukseen pohjautuvat tämän Wider Screenin numeron eri artikkelit, jotka käsittelevät nimenomaan Schatzin jaottelun konfliktigenrejä: kauhua, sotaelokuvia ja tieteistarinoita. Eri artikkeleissa pohditaan tapoja, joilla genre-konventioita hyödynnetään yhteiskunnallisten merkitysten ja allegorioiden luomiseen ja miten erityisesti konfliktigenret, joissa pohditaan yhteiskuntajärjestystä luovat jännittyneen suhteen olemassa olevaan yhteiskuntajärjestykseen.
Viidessä eri artikkelissa paneudutaan kolmeen eri aikakauteen ja elokuvaan. Numeron aloittavat 1960-luvun lopun Amerikkaan paneutuvat Juha Nurmisen ja Jenni Mäntylän tekstit, joissa keskustellaan George A. Romeron Night of the Living Dead (1968) kauhuelokuvan kantaaottavasta suhteesta yhteiskuntaansa. Elokuvassa käsitellään hippiliikkeen kriisiytymistä, Vietnamin sodan ongelmallisuutta ja amerikkalaisen yhteiskunnan sisäisten konfliktien kärjistymistä. Molemmat kirjoittavat korostavat, miten elokuvassa kulminoituu yhteiskunnan kriisiytyminen tilanteessa, jossa minäkuva ei enää vastaakaan ideaalista näkemystä amerikkalaisesta unelmasta.
Petra Heleniuksen ja Teemu Rimpisen artikkelit puolestaan käsittelevät Vietnamin sodan jälkilöylyjä Oliver Stonen Platoon (1986) elokuvan kautta. Tässä sotaelokuvassa Vietnamin sotaa kyseenalaistetaan sotilaiden näkökulmasta ja samalla puretaan ihannoitua kuvaa Amerikan puolustusmekanismeista, isänmaallisuudesta ja koko maailman rauhan rakentajasta.
Numeron päättää Oskari Wäänäsen pohdiskelu tieteiselokuva Dark Citystä (1998). Tämänkin elokuvan konfliktihakuisuus yhdistyy enemmän tai vähemmän suorasti Yhdysvaltojen sotaiseen ulkopolitiikkaan ja Wäänänen yhdistää elokuvan Neuvostoliiton hajoamiseen ja kylmän sodan päättymisen aiheuttamiin tuntoihin.
Artikkelit pohjautuvat Helsingin yliopistossa, Pohjois-Amerikan tutkimuksen oppiaineessa syksyllä 2009 järjestettyyn kurssiin Amerikkalaisen elokuvan lajityypit, ideologia ja myytit.
Lähteet
Altman, Rick 1999. Film/Genre. London: British Film Institute.
Bourget, Jean-Loup 1995 (1973). Social Implications in the Hollywood Genres. In Barry Keith Grant (ed.), Film Genre Reader II. Austin: University of Texas Press, 50-58. Orig. in Journal of Modern Literature 1973 / 3:2, 191-200.
Grønstad, Asbjørn 2003. Transfigurations: Violence, Death, and Masculinity in American Cinema. Bergen: University of Bergen.
Lowenstein, Adam 2005. Shocking Representation: Historical Trauma, National Cinema, and the Modern Horror Film. New York: Columbia University Press.
Maltby, Richard 2003. Hollywood Cinema. Oxford, Blackwell Publishing
Moine, Raphaëlle 2008. Cinema Genre (Les genres du cinema). Translated by Alistair Fox & Hilary Radner. Malden, Oxford & Victoria: Blackwell Publishing.
Neale, Steve 2000. Genre and Hollywood. London, New York: Routledge.
Ryall, Tom 1998. Genre and Hollywood. In John Hill & Pamela Church Gibson (eds.), The Oxford Guide to Film Studies. New York: Oxford University Press, 327-338.
Schatz, Thomas 1981. Hollywood Genres: Formulas, Filmmaking, and the Studio System. New York: Mc Graw-Hill.