George A. Romeron Night of the Living Dead ja 1960-luvun Amerikka

Viittaaminen / How to cite: Nurminen, Juha. 2010. ”George A. Romeron Night of the Living Dead ja 1960-luvun Amerikka”. WiderScreen 13 (1). http://widerscreen.fi/numerot/1-2010-widerscreen-13-1-numerot/george-a-romeron-night-of-the-living-dead-ja-1960-luvun-amerikka/

Night of the Living Dead, alkuperäiseltä nimeltään Night of the Flesh Eaters on mainosfilmeillä uransa aloittaneen amerikkalaisen George A. Romeron esikoisohjaus vuodelta 1968. Mustavalkoinen pienen budjetin elokuva sai nopeasti kulttielokuvan maineen ja sitä on pidetty koko kauhuelokuvagenren vedenjakajana. Sen lisäksi että Night of the Living Dead määritteli uudelleen kauhuelokuvan kerrontaa ja kuvastoa, siinä väreilevä amerikkalaisen yhteiskunnan kritiikki on merkittävä tekijä sen saamaan suosioon. Tämä artikkeli pyrkii käsittelemään Romeron elokuvaa osana kauhuelokuvagenren jatkumoa ja sitä, miten se heijastaa aikansa amerikkalaista yhteiskuntaa.

Vuosi 1968 oli merkittävä vedenjakaja länsimaisessa poliittisessa ilmapiirissä. Euroopassa neuvostopanssarit vyöryivät Prahaan tukahduttaen orastavan vapauden ilmapiirin ja Pariisissa opiskelijat ja opettajat nousivat barrikadeille vastustaakseen vallitsevaa autoritääristä hallintoa. Samana vuonna Yhdysvalloissa eskaloitui koko vuosikymmenen ajan kasvanut tyytymättömyys poliittiseen päätöksentekoon niin maan sisä- kuin ulko-politiikkaankin. Toivon ja optimismin hengessä alkanut vuosikymmen alkoi kääntyä katkeruuden sävyttämäksi epätoivoksi, mikä ilmeni lukuisina mielenosoituksina ja yleisenä tyytymättömyytenä asioiden tilaan. Etenkin nuorten liberaalien joukoissa kukoistanut hippiaate oli törmännyt päistikkaa seinään eikä tulevaisuus enää ollutkaan täynnä toivoa ja kukkasia.

Syitä kasvaneeseen tyytymättömyyteen Yhdysvalloissa oli monia. Kennedyjen ja Kingien poliittiset salamurhat shokeerasivat kansakuntaa ja nakersivat amerikkalaisten luottamusta vallitsevaan yhteiskuntajärjestelmään. Vietnamin kansan pelastusoperaationa alkanut sota näytti rumat kasvonsa ja valtameren yli lennätettyjen sinkkiarkkujen määrä jatkoi kasvuaan. Kylmän sodan retoriikalla höystetty kommunismilla ja ydinsodalla pelottelu oli edelleen arkipäivää poliittisessa tiedonvälityksessä. Yhteisöllisyyttä ja vasemmistoajatuksia vaalivien vastakulttuuriryhmittymien vastustus auktoriteetteja ja yksilöä korostavaa ajattelua kohtaan kasvoi, mikä puolestaan näkyi maan sisäisten ristiriitojen kärjistymisenä eri ryhmittymien välillä.

1960-luvun ideologiset suuntaukset ja vuosikymmenen lopun kuohunta heijastuivat myös populaarikulttuurissa. Protestilauluja esittävät muusikot kuten Bob Dylan ja Joan Baez nousivat suosionsa huipulle ja Euroopassa ranskalaisen elokuvan nouvelle vague oli aaltonsa harjalla. Yhdysvaltojen elokuvakoneisto syyti ulos genre-elokuvia kiihtyvällä tahdilla mitkä eivät aina heijastaneet muuta kuin Hollywoodin tuottajamoguleiden rahanhimoa. Poikkeuksiakin tosin ilmeni ja niistä yhteen mielenkiintoisimpaan pyrkii tämä artikkeli pureutumaan.

Kauhuelokuva genrenä

Lähinnä kaupallisista ja tuotannollisista syistä Hollywoodin studiot loivat kulta-aikanaan genre-elokuvan helpottamaan liukuhihnatuotantoina valmisteltuja elokuvia. Kuitenkin vain harva näistä bulkkituotetuista elokuvista onnistui yksilötasolla rikkomaan omat merkityksen rajansa ja ne jäivät usein yhteiskuntansa tuotteiksi sitä sen syvemmälti kommentoimatta. Retrospektiivisesti genre-elokuvat paljastavat kuitenkin paljon enemmän kuin niistä pintapuolisesti huomaisi. Viihdeteollisuus omalta osaltaan heijastaa ja levittää vallassa olevaa ideologiaa käyttämällä ja kierrättämällä kulttuurisia ja historiallisia myyttejä. Toisin sanoen myytit tukevat yhteiskunnan vallitsevaa ajatusmaailmaa, ideologiaa, tekemällä siitä luonnollista ja normaalia ja samaan aikaan marginalisoivat sen vaihtoehtoja ja vieraannuttavat toiseutta. (Grant, 2007: 32.)

Kauhuelokuva on ollut suosittu elokuvagenre jo 1930-luvulta saakka niin Amerikassa kuin Euroopassakin. Kauhuelokuvan tapa käsitellä toiseutta usein hirviömäisenä ja yhteiskuntajärjestystä järisyttävänä tekijänä on omiaan vahvistamaan vallitsevaa yhteiskuntaa näyttämällä sen yhtenäisyyden vahvuuden kriisin uhatessa. Perinteisesti toiseutta edustavana hirviönä on toiminut jokin yhteiskunnan ulkopuolelta tullut, kuten Dracula Transilvaniasta tai ulkoavaruuden oliot. Kauhuelokuvien sankarit, joiden prototyyppinä voidaan pitää vampyyrintappaja Van Helsingiä, ovat puolestaan hyveellisiä arvoja vaalivia hahmoja, jotka yhdistävät rikkoutuneen yhteisön ja johtavat sen voittoon hirviöstä. (Waller, 1986: 7.)

George A. Romero ohjasi ja käsikirjoitti John A. Russon kanssa kauhuelokuvan klassikoksi sittemmin muodostuneen Night of the Living Dead -elokuvan keskellä vuoden 1968 kuohuntaa. Elokuvasta tuli merkittävä tapaus niin elokuvahistoriallisesti kuin sen sosiaalisen kontekstinkin kannalta. Night of the Living Dead tehtiin Hollywoodin koneiston ulkopuolella ja se mylläsi päälaelleen koko kauhuelokuva genren rikkomalla useita siihen Amerikassa ja Euroopassa liitettyjä myyttejä. Se poiki useita jatko-osia: Dawn of the Dead (1979), Day of the Dead (1985), Land of the Dead (2005), Diary of the Dead (2007) ja uusimpana Survival of the Dead (2010). Näiden lisäksi elokuvaa matkittiin myöhempinä vuosikymmeninä lukuisissa uusintafilmatisoinneissa ja imitaatioissa. (Grant, 2007: 53.)

Seuraavissa kappaleissa käyn ensin läpi kauhuelokuvagenren ominaispiirteitä ja sitä, miten Romeron Night of the Living Dead niitä rikkoo. Sen jälkeen pyrin analysoimaan elokuvaa ja sitä, miten se heijastaa aikakautensa yhteiskuntaa ja sen ideologisia arvoja ja millaista amerikkalaisen yhteiskunnan kritiikkiä Romero on elokuvaansa upottanut.

Night of the Living Dead genreä uudistavana elokuvana

Richard Matthesonin I am Legend (1954) kauhuromaanin inspiroimassa elokuvassa Night of the Living Dead selittämättä henkiin heräävistä kuolleista tulee ihmislihaa janoavia zombeja. Zombit vaeltavat päämäärättömästi ympäri Yhdysvaltoja ihmisuhreja etsien ja se, että uhka tulee tällä kertaa yhteiskunnan sisältä eikä sen ulkopuolelta oli poikkeuksellista kauhuelokuvalle 1960-luvulla.

Jo elokuvan alussa kauhuelokuvagenrelle tyypilliset konventiot kääntyvät päälaelleen. Painostava tunnelma alkaa heti ensimmäisestä kuvasta musiikin ja ympäristön tyhjyyden ansiosta. Uhka tulee päiväsaikaan ja elokuvan päähenkilöksi luultu teini kuolee heti kättelyssä. Zombiksi osoittautuva mieshahmo näyttää aluksi aivan tavalliselta ihmiseltä eikä tyypilliseltä kauhuelokuvan hirviöltä. Myös muut zombit ovat huomiota herättävästi tavallisten ihmisten näköisiä, ainoastaan niiden liike ja ilmeet paljastavat ne hirviöiksi. Näillä hirviöillä ei myöskään ole vampyyreille tai ulkoavaruuden olioille tyypillisiä yli-inhimillisiä voimia tai kykyjä, vaan ne ovat jopa tavallista ihmistä heikompia ja hitaampia. Niitä ei myöskään johda kukaan eikä mikään, vaan ne näyttävät toimivan yksilöinä joukossa. Mikä kuitenkin tekee Romeron zombeista pelottavia, on niiden jatkuvasti kasvava määrä ja se peräänantamaton sitkeys millä ne aina nousevat ja jatkavat jahtaamistaan.

Päähenkilöiden linnoittautuessa maataloon he löytävät radion ja myöhemmin television, mistä he voivat seurata tapahtumia muualla maassa ja kuunnella viranomaisten ohjeita. Tyypillisesti kauhuelokuvassa tieto on valtaa, ja elokuvan edetessä päähenkilöt usein oppivat elintärkeitä asioita uhasta ja sen torjumisesta. Night of the Living Dead elokuvassa ei televisiosta tai radiosta kuitenkaan ole juurikaan hyötyä, sillä viranomaiset tarjoavat niiden välityksellä ristiriitaista tietoa ja vain epämääräisiä arvioita uhan syistä ja sen laajuudesta. Kauhuelokuvassa oli totuttu näkemään jokin ylempi taho: jumala, presidentti, poliisi jne. joka tarjoaa turvaa ja rohkaisua päähenkilöille tai tiedemiehiä jotka selvittävät hirviöiden heikkoudet. (Waller, 1986: 290) Mitään näistä Romero ei kuitenkaan päähenkilöilleen tarjoa eikä Night of the Living Dead:in zombeilla näytä olevan kauhuelokuvahirviöille tyypillisiä yllättäviä heikkouksia kuten vampyyrien valkosipuli tai auringonvalo. (Waller, 1986: 273.)

Myöskään elokuvan sankari ei ole ollenkaan sellainen millaiseen kauhuelokuvissa oli totuttu. Ensinnäkin hän on musta, mikä siitä huolimatta että Romero kiisti koko rotukysymyksen, synnytti kiivasta keskustelua 1960-luvun lopun Yhdysvalloissa. Ihonvärinsä lisäksi Ben (Duane Jones) ei edusta uskonnollisia tai muita hengellisiä arvoja joita on totuttu pitämään tyypillisen hirviöntappajan hyveinä. Ben ei myöskään onnistu perinteiseen Van Helsingmäiseen tapaan yhdistämään talossa olevaa joukkoa vaan päätyy itsekin väkivaltaan. Ben kyllä yrittää kovasti tilkitä taloa ympäröivältä uhkalta, mutta hänen ponnistelunsa ovat lopulta turhia ja elokuvan lopuksi hänet ammutaan yhtenä zombeista.

Romanttista rakkautta oli totuttu pitämään kaikesta selviävänä voimana kauhuelokuvissa ja elokuvan nuoripari oli totuttu näkemään hengissä koettelemuksien jälkeenkin. Romero kumoaa tämänkin myytin Night of the Living Dead -elokuvassa, missä rakastavaiset nuoret palavat autoon yrittäessään paeta ja joutuvat zombien kitaan. Myös ydinperheen yhtenäisyys on usein kauhuelokuvissa kestänyt koettelemukset ja antanut voimaa sen jäsenille. Tällä ei kuitenkaan ole merkitystä Romeron elokuvassa, vaan isän kuoltua sankari-Benin ampumana perheen tytär päätyy tappamaan äitinsä ja syömään tämän sisäelimet.

Elokuvan loppu ei liiemmin noudata kauhuelokuvagenrelle ominaista järjestyksen palauttamista ja uudistettua uskoa yhteisiin arvoihin. Zombiuhka tosin torjutaan, mutta tässä vaiheessa kaikki päähenkilöt ovat kuolleet eikä yhteiskunnan tulevaisuudesta anneta tietoa. Lopun lakoninen harhailevien zombien lahtaaminen ei sekään anna katsojalle tyypillistä katarsiksen tunnetta lopullisesta ratkaisusta, mikä aikaisemmin oli totuttu näkemään ja kokemaan kauhuelokuvan lopussa. Elokuvaa seuranneet jatko-osat korostavat tätä apokalyptista tunnelmaa entisestään, sillä niissä yhteiskunnan zombifioituminen kasvaa kasvamistaan ja vähitellen elävät alkavat olla vähemmistöä eläviin kuolleisiin verrattuna.

Romero peilaa 1960-luvun amerikkalaista yhteiskuntaa

Kokonaisuutena elokuvassa on helppo nähdä heijastumia aikakauden tapahtumista, mutta sen tarkempi analyysi paljastaa elokuvasta myös syvälle yhteiskunnan valtarakenteisiin pureutuvaa kritiikkiä. Heti elokuvan alussa Romero vihjaa kuoleman läpitunkevasta läsnäolosta sen hetkisessä yhteiskunnassa näyttämällä Yhdysvaltojen lipun liehuvan hautausmaalla. 1960-luvun poliittiset salamurhat, sodat ja mellakointi olivat eittämättä tämän dramaattisen kuva-asettelun taustalla. Kauhuelokuvan ollessa kyseessä kuolema on tietenkin läsnä, mutta Night of the Living Dead:issa se tulee arvaamatta ja voi kohdata kenet hyvänsä.

Konservatiiviset yksilöä korostavat individualistiset arvot kohtasivat 1960-luvulla nuoremman ja liberaalin hippisukupolven yhteisöllisyyden puolesta puhuvat ajatukset. Kyseinen kahtia jakautuneen yhteiskunnan teema toistuu myös Romeron elokuvassa päähenkilöiden keskinäisissä suhteissa. Elokuvan päähenkilöt jakautuvat kahteen leiriin ja tuntevat voimakasta epäluuloa toisiaan kohtaan, mikä oli tilanne myös Amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Perheen isä Harry (Karl Hardman) edustaa perinteistä omaa etua ja kotia suojelevaa yhteiskuntaluokkaa, kun taas musta sankari-Ben ja hänen kanssaan liittoutuva nuori pariskunta kuuluvat idealistista yhteisöllistä päätöksentekoa kannattavaan uuteen sukupolveen.

1960-luvun lopulla tapahtunut nuoremman sukupolven turhautuminen ja illuusioiden mureneminen heijastuu Romeron elokuvassa nuorenparin kuolemana. He halusivat uskoa yhteistyön ja rakkauden kaikkivoipaisuuteen, mutta lopputuloksena he itse sähläsivät itsensä loukkuun autoon ja jäivät zombien hampaisiin. Romeron näkemyksen mukaan idealistinen sukupolvi ei ollut onnistunut luomaan uutta järjestystä vaan se kaatui omaan mahdottomuuteensa. Tässä voidaan nähdä heijastuma 1960-luvun idealistisessa New Left -liikkeessä, joka kuitenkin kaatui sisäisiin ristiriitoihin. (Higashi, 1990: 185–186.)

Tiedonvälitys ja media olivat television yleistymisen myötä saaneet entistä enemmän merkitystä valtarakenteiden ylläpitämisessä 1960-luvun Yhdysvalloissa. Myös Night of the Living Dead:issa radio ja televisio ovat tiiviisti läsnä. Presidentin kanslia, FBI, CIA ja muut valtion edustajat jakavat tietoa kriisistä kansalaisille ja zombien saartamassa talossa näitä tiedonantoja seurataan tiiviisti. Tiedotus on kuitenkin hyvin rajallista ja tietoa tiputellaan vain vähän kerralla. Tällä Romero mitä ilmeisimmin kritisoi 1960-luvulla syntynyttä viranomaisten tapaa pihdata informaatiota tärkeiden tapahtumien aikana. Yleinen epäluottamus viranomaisten toimintaan heijastuu elokuvassa viranomaisten tiedonantojen ristiriitaisuutena ja neuvojen hyödyttömyytenä. (Higashi, 1990: 182.)

Television merkitys 1960-luvulla ilmenee Night of the Living Dead:issa myös visuaalisilla ratkaisuilla. Osa elokuvan kohtauksista on kuvattu lähes cinéma vérité-tyyliin käsivaralta ja rakeisen dokumentin luonteisesti. Tähän ratkaisuun on päädytty luultavimmin Vietnamin sodan kuvien innoittamana, jotka ensimmäistä kertaa tavoittivat suuren amerikkalaisen yleisön. Palavat ihmiset ja surutta ammutut zombit olivat tutun oloisia kuvia 1960-luvulla television ääressä istuneille. Vietnamin sota näytettiin amerikkalaisessa televisiossa koko kauheudessaan, ja mm. Buddhalaismunkkien polttoitsemurhat olivat palaneet monen amerikkalaisen verkkokalvoille. Teloitukset ja uhrein vammojen näyttäminen parhaaseen katseluaikaan oli yleistä. Myös Vietnamin sodassa kuolleiden määrästä pidettiin tarkasti lukua ajan televisioreportaaseissa, aivan kuten Romeron elokuvassa viranomaisten televisiotiedotteissa.

1960-luvun lopulla entistä epäsuositummaksi käynyt Vietnamin sota oli suurin yksittäinen syy vuosikymmenen lopun levottomuuksiin Yhdysvalloissa. Tet-hyökkäys amerikkalaisten tukikohtaan vuoden 1968 alussa, sodan kauhujen näyttäminen televisiossa ja jatkuva kuolonuhrien kasvu veivät amerikkalaisilta uskoa, että sota olisi voitettavissa. Night of the Living Dead:issa heijastumat Vietnamin sotaan ovat selvästi nähtävissä.

Suorat viittaukset sotaan ovat lopun helikopterit ja zombeja metsästävän joukon ”search and destroy” -tehtävä, joka on lainaus Vietnamin viidakoissa taistelevien amerikkalaisten sotilaiden kielenkäytöstä. Elokuvan metsästäjät eivät ole kiinnostuneita siitä miksi tai mistä zombit ovat tulleet, he vain tappavat niitä: ”just get the job done”. Jotkut elokuvan viranomaiset eivät edes tunnu tajuavan, että heidän kansansa on uhattuna. (Higashi, 1990: 181.) Myös zombien niputtaminen kasvottomaksi massaksi niiden yksilöllisistä piirteistä huolimatta viittasi amerikkalaisten suhtautumiseen vietnamilaisiin; heitä ei pidetty yksilöinä vaan yhtenäisenä vihollisjoukkona. Elokuvan lopussa näkyvät ajokoirat, joita poliisit käyttävät apuna zombijahdissa, olivat tuttu näky niin Vietnamista kuin Yhdysvaltojen sisäisten levottomuuksien ja mielenosoituksien hillinnästäkin.

Salamurhat ja sotatoimet olivat nakertaneet yhteiskunnallista moraalia 1960-luvun Yhdysvalloissa ja tämä on nähtävissä myös Night of the Living Dead:issa. Päähenkilöt Ben ja Harry ottavat elokuvan kuluessa useasti sanallisesti yhteen, kunnes paine ja tilanteen epätoivoisuus saa Benin tarttumaan haulikkoon ja ampumaan Harryn kylmästi. Toivoton tilanne saa Benin tekemään murhan ja samalla hirviön tappajasta tulee itse hirviö. Benin lakoninen ampuminen elokuvan lopussa puolestaan kuvaa kansakunnan sokeutta siitä, mikä tai ketkä sitä oikein uhkaavat. Lopuksi Ben heitetään suureen ruumiskasaan poltettavaksi, mistä voidaan puolestaan nähdä heijastuma 1960-luvun televisiokuvista missä etelävaltioiden mustaihoisia lynkattiin.

Johtopäätökset

Ei ole yllätys, että Romeron Night of the Living Dead -elokuvasta tuli merkkiteos kauhuelokuvagenressä ja koko elokuvahistoriassa. Se kääntää useita genreen liitettyjä myyttejä päälaelleen korostaakseen lakonista näkemystään 1960-luvun amerikkalaisesta yhteiskunnasta. Aika oli otollinen yhteiskuntakriittiselle elokuvalle, joka ei kuitenkaan pyrkinyt saarnaamaan tai tarjoamaan ratkaisumalleja. Romero tyytyy kuvaamaan omalaatuisella visuaalisella tyylillään Amerikkaa kohtaavaa uhkaa ja ihmisluonnon pimeää puolta. Idealistisen hippisukupolven maailmankuvan vähittäinen mureneminen oli vuonna 1968 jo siinä pisteessä, että se heilutti koko amerikkalaista yhteiskuntajärjestystä. Elokuva loppuu lohduttomiin kuviin ruumiskasoista ja zombeja aseilla metsästävistä joukkioista.

Kauempaa tavallisilta ihmisiltä näyttävät zombit toimivat vertauskuvana amerikkalaisista itsestään. Romeron näkemyksen mukaan amerikkalaisen yhteiskunnan uhka on näkymätön ja tulee sen sisältä. Elokuvan edetessä sen henkilöt alkavat tapella keskenään ja vihollisen määrittelyn dilemma huipentuu päähenkilö Benin kylmäveriseen ampumiseen. Kun yksittäiset henkilötkään eivät kykene puhaltamaan yhteen hiileen kriisin keskellä, miten suuri ja monimuotoinen amerikkalainen yhteiskunta siihen pystyisi, kysyy Romero.

Tässä piileekin ehkäpä Romeron nerokkain oivallus; uhka Amerikalle ei tullut Neuvostoliitosta, Vietnamista tai mistään ulkopuolelta. Suurin uhka amerikkalaisille olivat he itse. Moraalin mureneminen, epäluottamus viranomaisiin, nihilismi ja kahtia jakautunut yhteiskunta olivat tekijöitä jotka nakersivat amerikkalaista yhteiskuntaa sen sisältä. Kotisohvaltaan televisiota tuntikaudet tuijottavat amerikkalaiset olivat itse muuttumassa zombeiksi.

Lähteet

Grant, B. K. 2007. Film Genre – >From Iconography to Ideology. London and New York: Wallflower.

Higashi, S. 1990. ”Night of the Living Dead: A Horror Film about the Horrors of the Vietnam Era” in From Hanoi to Hollywood. Dittmar, L. & Michaud, G. (ed.) New Brunswick and London: Rutgers University Press.

Waller, G. A. 1986. The Living and the Undead – >From Stoker’s Dracula to Romero’s Dawn of the Dead. Urbana and Chicago: University of Illinois Press.