Jenni Mäntylä
Fil. yo, KTM
Englannin kääntäminen
Helsingin yliopisto
Viittaaminen / How to cite: Mäntylä, Jenni. 2010. ”Yhteiskuntakritiikkiä elävien kuolleiden tapaan”. WiderScreen 13 (1). http://widerscreen.fi/numerot/1-2010-widerscreen-13-1-numerot/yhteiskuntakritiikkia-elavien-kuolleiden-tapaan/
George A. Romeron kauhuelokuva Night of the Living Dead (1968) kertoo joukosta toisilleen tuntemattomia ihmisiä, jotka pakenevat hylättyyn maalaistaloon turvaan lihaa syöviä eläviä kuolleita. Alkuasetelma on yksinkertainen ja koominenkin, mutta elokuva ei osoittaudu pelkästään verimässäilyksi, vaan tarinan koomisuuskin tuntuu harkitulta. Elokuva on ollut amerikkalaisen kauhuelokuvan genrelle hyvin merkittävä teos, sillä se on ensimmäisiä splatter-genren varteenotettavia elokuvia ja yhtä lailla avannut zombielokuvien alakategorian. Zombielokuvat ovat viime vuosina muuttuneet lähinnä ylitseampuviksi farsseiksi, jolloin on vaikea muistaa, että suuntauksen aloittanut teos oli vakava ja aidosti pelottava kauhuelokuva.
Ihminen elokuvan petona
Barry Keith Grant (1984, 70) listaa ihmisten alkukantaisia pelkoja, joita kauhuelokuvat paljastavat ja ehkä hetkellisesti lievittävätkin: pimeän pelko, yksin olemisen pelko, saarretuksi tulemisen pelko, yliluonnollisen pelko, ihmisveren pelko, ruumiiden pelko sekä hautausmaiden pelko. Night of the Living Dead käsittelee näistä alkukantaisista peloista oikeastaan kaikkia.
Elokuvan pelottavuus on ensinnäkin muutamissa takaa-ajokohtauksissa, joissa sankaria jahtaa mielipuolinen lihansyöjä. Nämä takaa-ajokohtaukset ovat amerikkalaisen kauhuelokuvan varhaisimpia kohtauksia, joissa katsoja pakotetaan eläytymään niihin tunteisiin, joita avuttomalla sankarilla on tämän paetessaan vääjäämättä lähestyvää tuntematonta voimaa. Tällä kertaa kauhua ei aiheuta myyttinen taruolento, kuten Dracula tai Nosferatu, vaan kauhun realistisuutta lisää ihmispeto, joka toimii järjettömästi murhanhimon vallassa. Elokuvan pelottavin ja puistattavain kohtaus on loppupuolella tapahtuva äidinmurha, jossa näytetään pienen lapsen muuttuvan lihansyöjäksi. Äänenkäyttö on kohtauksessa tehokasta ja senkin ansiosta kohtaus jää pitkään mieleen – siihen kiteytyy elokuvan pessimismi ja epätoivoinen kauhu.
Elokuva käsittelee myös perinteistä kuoleman pelkoa. Elokuvan alkukohtauksessa sisarukset Barbra ja Johnny vierailevat isänsä haudalla ja muistelevat kuinka lapsina pelkäsivät paikkaa. Barbra pelkää edelleen, ja Johnny alkaa kiusata häntä huomatessaan tämän, ja sanoo siskolleen yhden elokuvan kuuluisimmista repliikeistä: They’re coming to get you, Barbra!” Kiusaaminen loppuu kuitenkin lyhyeen, kun zombiksi muuttunut mies hyökkää Barbran kimppuun. Mielenkiintoista on Barbran pelko jo ennen zombin ilmestymistä. Elokuva esittää hautausmaan pelottavana paikkana varsinkin kulttuurissa, jossa kuolema on kielletty ja syrjään siivottu asia. Tämä kulttuurinen kuolemanpelko halutaan elokuvassa tuoda mahdollisimman konkreettisella tavalla katsojien käsiteltäväksi valkokankaalla, raahaamalla kuolleet haudoistaan syömään eläviä.
Elokuva on vain paikoittain puhdasta kauhua, yleisilme on enemmänkin yhteiskunnallinen. Elokuva kuvaa hyvin kylmän sodan ajan maailmanlopun tunnelmia, jolloin suurin pelon aihe oli ydinsodan uhka. Tästä muistuttaa omituinen ”säteily”, jonka sanotaan käynnistäneen kuolleiden murha-aallon. Lihansyöjät muistuttavatkin ydinlaskeumassa epämuodostuneita ihmisiä.
Amerikkalainen kauhuelokuva genrenä
Eräiden elokuvatutkijoiden mukaan kauhuelokuva on hyvin ominainen genre amerikkalaiselle kulttuurille, osittain kauhuelokuvien hyvän kaupallisen menestyksen vuoksi (ks. esimerkiksi Barry 1984, xi). Night of the Living Dead ei kuitenkaan ollut ilmestymisvuotenaan niin suuri kaupallinen menestys, kuin mitä elokuvateatterit siltä odottivat, kuten David Heffernan tuo esille. Yöesitykset, menestys yliopistojen elokuvakerhoissa sekä hyvä vastaanotto Euroopassa ja Japanissa lisäsivät elokuvan tuottoa. (Heffernan 2002, 74.) Romeron elokuvan menestyksen takana lienevät kuitenkin muut syyt kuin puhdas kaupallinen menestys.
Amerikkalainen kauhuelokuva eli muutoksen aikaa Night of the Living Deadin ilmestyessä 1960-luvulla. Jo 1950-luvulla alkanut kyynistyminen näkyi useiden muiden genrejen tapaan kauhuelokuvissa, ja 1960-luvulla elokuvien paha ei enää ollutkaan aina peräisin Amerikan ulkopuolelta, vaan elokuvantekijät heräsivät huomaamaan, että pahuus voi olla peräisin omastakin yhteiskunnasta.
Grantin mukaan (2007, 50) amerikkalaiset kokivat olonsa uhatuksi sekä yhteiskuntansa ulkoa että sisältä päin. Siten kauhuelokuva saattoi tarjota metaforan aikakauden uhkakuville kommunismin tunkeutumisesta yhteiskuntaan tai hyvin konformistiseen yhteiskuntaan ajautumisesta. Romero käänsi monet amerikkalaisen kauhuelokuvan genrekonventiot päälaelleen Night of the Living Deadissä, muun muassa esittämällä zombit metaforana ihmisjoukkojen käyttäytymiselle ja näyttämällä näin normaliuden” itsessään hirviömäisenä. Grantin (1984, 74) mukaan saarretut uhrit voivat itsekin muuttua saalistajiksi ja liittyä zombien armeijaan minuutteja kuolemansa jälkeen (vaikkakin heidät voitaisiin myös tappaa pysyvästi ampumalla tai iskemällä heitä päähän). Tämä aiheuttaa toisaalta voiman tunteen, sillä vihollinen voidaan tuhota, mutta toisaalta se synnyttää saarretussa joukossa jännitteitä, sillä tavallaan vihollinen on jo joukon sisällä.
Grantin mukaan kauhufilmit toimivat parhaiten, kun ne ovat yksinkertaisia peruselokuvia, ja hänen mielestään Night of the Living Dead on ajaton amerikkalaisen kauhuelokuvan genren klassikko. Kaiken kaikkiaan elokuva on amerikkalaisen kauhuelokuvan genren yksi merkkipaalu, joka johti paitsi jatko-osiin sekä useisiin sitä imitoiviin elokuviin, myös uuteen hirviömyyttiin. (Grant 1984, 69 ; Grant 2007, 53.)
Night of the Living Dead oli paitsi genren, myös koko amerikkalaisen kauhuelokuvan esittämiseen liittyvien seikkojen pioneeri. Heffernan (2002) kertoo artikkelissaan, kuinka Night of the Living Deadia katsomaan viedyt lapset olivat aluksi innostuneita jännittävästä elokuvasta, mutta kuinka he elokuvan lopussa istuivat hiljaa ja kauhistuneina tuoleissaan kykenemättä käsittelemään elokuvaa millään tapaa. Elokuva ei selvästikään ole tarkoitettu perheen pienimmille, ja tällaiset tapaukset ohjasivat amerikkalaisen elokuva-alaa kohti uusia säännöksiä elokuvien ikärajojen määrittelyyn.
Ritualistinen ja ideologinen genreteoria
Elokuvia voidaan tulkita useiden erilaisten genreteorioiden avulla, ja yksi tyypillinen jaottelu on tarkastella elokuvaa joko ritualistisesta tai ideologisesta näkökulmasta. Rick Altman kuvailee, miten ritualistisen genreteorian mukaan elokuvan tehtävä on palvella yhteiskunnan ongelmien ratkaisemisessa. Elokuva tarjoaa mahdollisuuden käsitellä konflikteja näyttämällä niitä, ja tarjoamalla näin yleisölle mahdollisuuden käsitellä uudelleen ja uudelleen tätä konfliktia. (Altman 1999, 43.) Night of the Living Deadissa ihmisten ja luonnon välinen konflikti näkyy zombien ja saarrettujen ihmisten (tai laajemmin ajateltuna koko yhteiskunnan) välisenä taisteluna. Kauhuelokuvan suosion syynä voitaisiin siis ritualistisen genreteorian mukaan pitää sen kykyä auttaa ihmisiä käsittelemään aikakauteen ja ihmisen elämään liittyviä pelkoja, joista Night of the Living Deadissä ehkä ensisijaisena on ihmisten aiheuttama maailmanloppu ja sitä seuraava sivistyksen sortuminen.
Kuitenkin ritualistinen selitystapa osoittautuu ongelmalliseksi elokuvan apokalyptisyyden takia. Suuren osan elokuvan kestosta seurataan viranomaisten yrityksiä selittää ja hallita tapahtumia. Selityksiä ei kuitenkaan löydy ja kuolleiden henkiin herääminen jää mystiseksi tapahtumaksi, jonka järjettömyyden tiedemiehet, uutisankkurit ja poliisivoimat ikään kuin väistävät pyrkiessään rationaaliseen toimintaan kriisin keskellä. Viranomaiset eivät löydä selityksiä, mutta ratkaisun kylläkin, joka perustuu tieteeseen, vallankäyttöön ja kylmän viileään tehokkuuteen.
Elokuvaa on kuitenkin helpompi analysoida ideologisen genreteorian kautta, sillä sen sanoma on harkitun satiirinen ja yhteiskuntakriittinen. Night of the Living Deadin ote on nimenomaan kriittisen ideologinen, sillä Romero ei halua ideologisen genre-teorian mukaisesti elokuvallaan houkutella [yleisöjä] vääriin oletuksiin yhteiskunnallisesta yhtenäisyydestä ja tulevasta onnellisuudesta juuri lajikonventioiden avulla” (Altman 1999, 43).
Elokuvan satiirinen sanoma pilkkaa rationaalisuuden nimissä toimivan järjestelmän heikkoutta, mutta yhtä lailla päähenkilöiden toiminta kriisitilanteessa on pilkan kohteena. Kahden päähenkilön välille kehkeytyy heti alussa valtakamppailu, jonka vuoksi taistelu varsinaista uhkaa, zombeja, vastaan jää taka-alalle. Kaikella tällä halutaan ilmeisesti näyttää miten sivistyneet ihmiset (kuten perheenpää Cooper tai neuroottinen Barbra) lopulta murtuvat tosi paikan tullen, samoin kuin järjestystä ylläpitävät instituutiot. Kaaoksen keskellä ihmisen ainoa ratkaisu on voimankäyttö, joka osoittautuu yhtä suureksi uhaksi ja ongelmaksi kuin lihansyöjät.
Sivistynyt ihminen näyttää primitiivisyytensä kriisin alkumetreillä, säilyttäen luottamuksensa instituutioihin, jotka kriisin ovat alun perin mahdollisesti aloittaneet, mutta jotka ovat aivan yhtä haavoittuvia ja jopa vaarallisia uhan hetkellä. Yleinen teema on myös usko tieteen kaikkivoipaisuuteen, kun lohtua etsitään haastattelemalla tiedemiehiä, joiden antama ratkaisu ei ole kovin hienostunut: ihmisruumiiden polttaminen. Elokuvan koomisuus liittyykin alussa juonen alkuasetelmaan, mutta ennen pitkää viranomaisten lausunnot alkavat huvittaa katsojaa eniten.
Night of the Living Dead ja Vietnamin sota
Romeron elokuvasta löytyy useita piirteitä, joiden kautta se voidaan nähdä erityisesti Vietnamin sotaa allegorisesti ja kriittisesti käsittelevänä elokuvana. Yksi tällainen piirre on zombijoukko ja sen kuvaaminen. Zombiet ovat elokuvan hirviö, eli toiseus ja paha, joka uhkaa yhteiskuntaa. Ihan tavallisista ihmisistä tulee jostain syystä kuoltuaan hirviöitä, mikä kuvastaa mielestäni amerikkalaisten kahtiajakauteneisuutta: zombien voidaan ajatella olevan (hippiliikettä edustavan Romeron näkökulmasta) Vietnamin sotaa kannattavien (ja sodassa olevien sotilaiden) joukko, joka kylvää järjetöntä tuhoa ympärilleen. Tuhoamisen syitä ei mitenkään selvitetä, tai edes pyritä selvittämään, mikä kuvastaa ehkä sitä, että Yhdysvaltojen osallistuminen Vietnamin sotaan oli jollain tapaa sekin silmitöntä voimankäyttöä, ilman sodan syiden ja erityispiirteiden selvittämistä ja analysoimista.
Toisaalta zombijoukon voitaisiin ajatella myös symboloivan vietnamilaisia. Tuhotessaan zombeja tuhoavat kansalliset joukot todellisuudessa kommunistisia pohjoisvietnamilaisia. Koska kommunismia pidettiin pahana asiana (melkeinpä tautina), piti se tuhota hinnalla millä hyvänsä. Se että zombijoukossa on niin miehiä, naisia kuin lapsiakin, voisi kuvastaa laajoja siviilituhoja, joita sotatoimet Vietnamissa aiheuttivat. Näistä kahdesta tavasta tulkita zombijoukkoa kallistun itse enemmän ensimmäiselle kannalle, eli ajattelen zombijoukon symboloivan amerikkalaisia sotaa kannattavia ihmisiä. Kun koko elokuvan yksi radikaaleista genren perinteiden vastaisista ideoista on se, että pahuus tuleekin juuri amerikkalaisesta yhteiskunnasta itsestään, on luontevampaa tulkita pahuutta näin kuin rinnastamalla se vieraan maan kansalaisiin.
Pitkään jatkunut Vietnamin sota ja sen järjettömät tuhot näkyvät Night of the Living Deadin lopussa kyynisenä ja toivottomana lopetuksena elokuvalle. Viranomaiset ampuvat talon ainoan eloonjääneen, Benin, juuri kun hän on tullut esiin kellarista kuultuaan ampumisen ääniä. Mitään selitystä zombien käytökselle ei anneta, eikä rauha palaa yhteiskuntaan – elokuva tulee näin kertoneeksi, ettei voimankäyttö ratkaise mitään eivätkä auktoriteetit tiedä kaikkea tavallista kansaa paremmin, ja viimeiseksi vielä ehkä ettei onnellisia loppuja ole olemassa tässä maailmassa.
Individualismi ja yhteisöllisyys
Night of the Living Dead tuo esille myös individualismin ja yhteisöllisyyden ristiriidan. Heti kun Ben ja Harry kohtaavat toisensa talossa, kehkeytyy heidän välilleen ristiriita. Molemmat haluavat tehdä oman suunnitelmansa mukaan, ja lopulta heiltä menee enemmän energiaa toistensa kanssa kinasteluun kuin siihen, että he taistelisivat yhdessä ulkoista uhkaa vastaan. Taloon kerääntyneen joukon sisäiset konfliktit vaikeuttavat heidän toimintaansa, ja vaikuttavat osaltaan siihen, etteivät he pääse turvaan.
Benin ja Harryn valtataistelussa voidaan nähdä myös rotujen taistelua, sillä 1960-luvun Yhdysvalloissa rasismi oli merkittävä yhteiskunnallista epätasapainoa aiheuttava tekijä. Benin ampuminen elokuvan lopussa voisikin (monien muiden merkitysten lisäksi) viitata 1960-luvulla ammuttuihin merkittäviin tummaihoisiin johtajiin. Kun Ben, Harry, Tom ja Judy yrittävät yhdessä päästä hakemaan lisää bensaa autoon, pyrkivät he toimimaan yhteisönä, ja etenkin Ben ja Tom ovat valmiita ottamaan riskin lähtiessään ulos voidakseen auttaa muitakin. Yritys kuitenkin epäonnistuu, ja lopulta Ben hädin tuskin pääsee takaisin taloon, kun Harry ei enää auta häntä. Tämä voisi kertoa paitsi yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden, myös tumma- ja valkoihoisten konflikteista ja yhteiselon mahdottomuudesta 1960-luvun Yhdysvalloissa.
Suhtautuminen auktoriteetteihin
Romeron elokuva kritisoi myös yhdysvaltalaista luottamusta auktoriteetteihin. Hyvin huomattavassa roolissa elokuvassa ovat televisio ja radio, joista kuunnellaan koko ajan viranomaisten raportteja ja neuvoja. Niitä pidetään kiistattomana totuutena, ja niitä halutaan noudattaa. Kun viranomaiset kehottavat ihmisiä menemään lähimpään turvapaikkaan, alkaa talon väki suunnitella lähtöä, vaikka he olisivat todennäköisesti turvassa talossa jos vain vahvistaisivat suojalaudoituksia. Viranomaiset eivät siis olekaan kaikkitietäviä, vaan oma-aloitteisilla yksilöillä olisi kaikki mahdollisuudet pelastua tilanteesta ilman virkavallan apua. Käsittelemällä talon väen ja virkavallan suhdetta Night of the Living Dead käsittelee myös amerikkalaista suhtautumista auktoriteetteihin yleisemmin. Maassa, jossa yksilön vapauksia on korostettu jo sen perustamisesta lähtien, on suhtautuminen auktoriteetteihin ollut perinteisesti epäluuloista.
Viranomaisten ratkaisu tilanteeseen on tappaa kaikki zombit, ja he kertovat uutisissa, miten zombin saa tapettua tehokkaimmin. Se sijaan, että he tutkisivat sitä mikä tilanteen on aiheuttanut, he keskittyvät tuhoamiseen, ja ”ristiretkille” lähteneet poliisi- ja sotilasjoukot suhtautuvat tappamiseen kylmänviileästi ja näkevät itsensä sankareina. Tässä voidaan nähdä myös viittaus siihen, miten Yhdysvallat lähti Vietnamin sotaan hillittömin sotatoimin, vaikka kyseessä oli sissisota, joka olisi mahdollisesti ratkaistu tehokkaammin jos sodan syitä ja piirteitä olisi tutkittu hieman tarkemmin.
Lopuksi
Heffernanin (2002, 72) mukaan Night of the Living Deadissä on useita samoja piirteitä kuin sitä edeltäneissä muissa kauhuelokuvissa tai sci-fi-elokuvissa. Nämä genren yleispiirteet aiheuttivat sen, että elokuvaa esitettiin matinea-näytöksissä. Nuoren yleisön kauhistuneet reaktiot myötävaikuttivat elokuvien ikärajojen määrittelyyn, ja elokuvan perinteisistä kauhuelokuvista poikkeavat piirteet edesauttoivat kauhun genren uusiutumista.
Mutta vaikka Night of the Living Dead voidaankin ongelmitta luokitella amerikkalaisen kauhuelokuvan genreen, voidaan sen myös nähdä rikkoneen genren perinteitä monella tapaa: elokuva toi valkokankaalle tummaihoisen sankarin, sisälsi paljon raakaa väkivaltaa, loppui onnettomasti, jätti tapahtumien syyt selittämättömiksi ja näytti ”pahan” omasta yhteiskunnasta lähtöisin olevana. Grant (2007, 53) huomauttaa vielä, että vastoin totuttua tapaa Night of the Living Deadissä kauhu alkaa heti elokuvan alussa ja vieläpä päiväsaikaan, kun genren konventioiden mukaan pahat tapahtumat saavat alkunsa vasta pimeällä.
Ohjaaja Romero onnistui siis elokuvallaan paitsi kritisoimaan Vietnamin sotaa ja kyseenalaistamaan amerikkalaisen yhteiskunnan perustuksia, kuten ydinperhettä ja uskoa auktoriteetteihin, myös muokkaamana kokonaista genreä. Ei siis mikään ihme, että Night of the Living Deadia pidetään yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä amerikkalaisista kauhuelokuvista.
Lähteet
Altman, Rick 1999. Elokuva ja genre. Tampere: Vastapaino.
Grant, Barry Keith (toim.) 1984. Planks of Reason. Essays on the Horror Film. Metuchen, N.J. & London: the Scarecrow Press Inc.
Grant, Barry Keith 2007. Film Genre. From Iconography to Ideology. London: Wallflower Papers.
Heffernan, Kevin 2002. Inner-City Exhibition and the Genre Film: Distributing Night of the Living Dead (1968). Cinema Journal 41.3 (2002) 59-77.