Platoon – Tarina viattomuuden säilyttämisestä sodassa, jota ei voi voittaa

Petra Helenius
Fil. Kand.
Pohjois-Amerikan tutkimus
Helsingin yliopisto

Viittaaminen / How to cite: Helenius, Petra. 2010. ”Platoon – Tarina viattomuuden säilyttämisestä sodassa, jota ei voi voittaa”. WiderScreen 13 (1). http://widerscreen.fi/numerot/1-2010-widerscreen-13-1-numerot/platoon–tarina-viattomuuden-sailyttamisesta-sodassa-jota-ei-voi-voittaa/

Oliver Stone ohjasi ja käsikirjoitti niin sanotun Vietnam-elokuvatrilogiansa ensimmäisen osan, Platoonin (Platoon – nuoret sotilaat) vuonna 1986. Vietnamin sota käytiin vuosina 1964–1975 ja Platoon keskittyy kuvaamaan Yhdysvaltain armeijan 25:nnen jalkaväen divisioonan sotatoimia vuonna 1967. Artikkelissani pohdin, miten paljon Stonen Platoon kuvaa Yhdysvaltoja 1960-luvulla ja missä määrin elokuva esittää yhteiskunnallista kritiikkiä maata kohtaan.

Joskin itse sodan aikana Hollywood vältteli suoria kuvauksia Vietnamista, mutta muutama vuosi Vietnamin sodan päättymisen jälkeen elokuvien varovainen linja sodan suhteen muuttui. Tuolloin valmistuivat ensimmäiset Vietnamin sotaa kriittisesti käsittelevät klassikot: Michael Ciminonin Kauriinmetsästäjä vuonna 1978 ja Francis Coppolan Ilmestyskirja. Nyt. vuonna 1979. Vuosikymmen myöhemmin yleisö sai nähtäväkseen Oliver Stonen omiin kokemuksiin pohjautuvan Platoon – nuoret sotilaat vuonna 1986 ja Stanley Kubrickin Full Metal Jacketin vuonna 1987. Viimeistä elokuvaa lukuun ottamatta kaikki saivat oscareita.

Vietnamin sodasta kertovat elokuvat poikkeavat muista sotaelokuvista sekä Yhdysvaltojen konflikteihin keskittyvistä elokuvagenreistä siten, että ne ovat kuin ote tai pätkä jonkun elämästä – usein päänsisäisestä, henkisestä tilasta – eivätkä seuraa mitään ratkaisuun päättyvää juonikuviota. Vietnam-elokuvissa kaikki jää ikään kuin kesken ja usein huonoon jamaan, eivätkä päähenkilöt onnistu luomaan järjestystä tai ratkaisua ongelmiin, kuten esimerkiksi lännenelokuvissa. Lisäksi Vietnam-elokuvissa ei erotu selkeää sankarihahmoa, vaan hyvät ja pahat hahmot sekoittuvat. Kirjassaan Hollywood’s Vietnam Gilbert Adair käyttää erityisesti Platoon-elokuvasta termiä ”Newsreel with a plot”, mikä kuvaa hyvin elokuvan samankaltaisuutta oman aikansa uutismateriaalipätkiin.

Vietnamin sotaa on lännessä kutsuttu maailman ensimmäiseksi televisiosodaksi ja totta onkin, että medialla on iso osa Vietnamin sotaan liittyvissä mielikuvissa. Lännessä meillä kaikilla on visio pörräävistä helikoptereista, viidakkopartioista ja julmista raakuuksista jotka on tarttunut mieliin valokuvista, uutispätkistä ja Vietnam-elokuvista. Ne ovat sekoittuneet ja on vaikea enää tiedostaa mikä on fiktiivistä ja mikä dokumentaarista. Sama ongelma oli jo 1960-luvun televisionkatsojilla Yhdysvalloissa. Joka päivä he näkivät omissa olohuoneissaan raakuuksia ja omien sotilaiden kuolemaa ja pikku hiljaa sodanvastaisuus alkoi lisääntyä.

Voi kysyä, että onko lähes sensuroimaton kuvallinen avoimuus hyvä sotatilanteessa? Monesti saattoi se, mikä on sotilaallisesti ja strategisesti järkevää, muuttua katsojien mielessä aivan muuksi. Esimerkiksi kuvat amerikkalaisista sotilaista sytyttämässä Vietkongin kontrolloimaa kylää tuleen kääntyivät monien katsojien mielissä järkyttäväksi vandalismiksi ja shokeerasi yleisöä, koska tekijänä olivat omat sotilaat. Varmasti moni amerikkalaisten tekemä asia myös toisessa maailmansodassa olisi järkyttänyt katsojia, mikäli niitä olisi ollut mahdollisuus seurata yhtä tarkkaan kuin Vietnamin sodassa. Tästä päästään siihen mielenkiintoiseen kysymykseen, että missä vaiheessa salailu muuttuu sotapropagandaksi tai avoimuus vaihtuu sodanvastaisuudeksi ja kuka saa päättää siitä, mitä näytetään ja kenelle.

Realismi

Platoon on hyvin sodanvastainen elokuva jo heti alkumetreiltä: heti helikopterista hypättyään Vietnamin maaperälle uudet tulokkaat näkevät valtavan kasan ruumispusseja. Sodankäynti esitetään kuvottavana, väkivaltaisena ja epämääräisenä tavoitteiltaan. Mitään jaloutta hyvän asian puolesta taistelemisessa – kuten toisessa maailmansodassa pahoja natseja vastaan – ei elokuvassa esitetä. Chris Taylorin hahmossa tulee esiin elokuvan ja ehkä myös Stonen filosofisen pohdinnan tulos tai opetus koko Vietnamin sodasta ja sen henkisistä vaikutuksista: ”Me emme taistelleet vihollista vastaan vaan itseämme ja vihollinen oli meissä itsessämme”.

Onko tällainen sodanvastainen elokuva propagandaa? Elokuva ei hehkuta USAn häviötä sinänsä, vaan Vietnamin sodan voittamisen mahdottomuutta sekä yksilön häviötä ja romahdusta. Mielenkiintoista on, ettei Platoon ole kuitenkaan Yhdysvalta-vastainen tai edes pahemmin kritisoi USAn hallitusta. Syitä tällaiseen kritiikkiin luulisi riittävän: 1960-luvun puolivälissä Yhdysvaltain armeijan tekemien arvioiden mukaan suurikaan määrä joukkoja ei riittäisi Vietkongin kukistamiseen – useimmat presidentin neuvonantajista eivät arvioista piitanneet, vaikka myös ministeri George Ball varoitti sekaantumasta Vietnamin asioihin Ranskan kokemuksiin viitaten. Samoin jo vuonna 1966 Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA:n analyytikot arvioivat, ettei Yhdysvallat voita Vietnamin sotaa. Tällöin puolustusministeri Robert McNamara suositteli kyseisen raportin mukaisesti presidentti Lyndon B. Johnsonille sodan lopettamista. Presidentti ei kuitenkaan piitannut varoituksista tai raporteista, vaan halusi jatkaa pommituksia.

Yhdysvaltain armeija taas piti pommitusoperaatioita tehottomina, sillä poliittiset päättäjät olivat rajanneet pois monia sotilaallisesti tärkeitä kohteita. Itse en ole törmännyt elokuviin, jotka kritisoisivat rankasti Yhdysvaltain hallinnon päätöksiä ja toimintaa Vietnamin sotavuosina, ei siis myöskään Platoon. En tiedä onko tässä kyse esimerkiksi Oliver Stonen isänmaallisuudesta ja kunnioituksesta kotimaataan kohtaan vai pelosta kritisoida omaa hallitusta. Pelko-aspektin ymmärtäisin tämän hetkisen Afganistan-Irak –kuvion takia, mutta 1980-luvulla ei ollut käynnissä mitään tulenarkoja Yhdysvaltojen sotatoimia. Toisaalta presidenttinä oli Ronald Reagan ja käynnissä kylmän sodan viimeinen vuosikymmen avaruussota-suunnitelmineen.

Mikä sitten meni väärin Vietnamin sodassa ja miten asiat olisi voinut hoitaa järkevämmin, ehkä myös inhimillisemmin? Platoonissa Stone tuo hyvin esiin sotaolojen kaaosmaisuuden ympäristössä, jossa ei ole selkeitä taistelulinjoja tai erottuvaa vihollisarmeijaa. Varsinainen sotilaallinen tavoite jää hämäräksi. Teoksen Red Thunder, Tropic Lightning kirjoittaja Eric Bergerud, joka taisteli samassa 25:nnen jalkaväen divisioonassa kuin Oliver Stone, kuvaa kirjassaan omia kokemuksiaan Vietnamin sodasta. Muistelmat ovat erittäin samankaltaiset Platoon-elokuvan kanssa.

Bergerud kuvailee, kuinka Vietnamissa sodankäynnin logiikka oli aivan erilaista kuin etenevässä sodassa: Kun yleensä tavoite on valloittaa joku alue ja sitten pitää se miehitettynä, niin nyt partioitiin samoja alueita aina uudestaan ja uudestaan – etsittiin mahdollista vihollista. Tällaiset partioinnit yöllä ja päivällä on kuvattu ahdistavina myös elokuvassa. Platoonissa näytetään, kuinka tiheä viidakko voittaa USAn teknologisen ylemmyyden ja suorastaan imaisee amerikkalaiset sotilaat syövereihinsä – he vain katoavat. Tällaista sodankäyntiä sodan arkkitehdit ja päättäjät eivät ymmärtäneet. Useimmiten amerikkalaiset joukot väijytettiin oman typeryyden takia; he saattoivat polttaa tupakkaa ja jättää vihollisille hajumerkin ryhmästä, tai usein käytettiin samoja reittejä mentäessä samoihin paikkoihin.

Epämääräisyys ja motiivin puute olivat suurimmat syyt taistelumoraalin laskemiseen. Tämä olisi pitänyt sotajohdon ymmärtää ja avata rivisotilaillekin sodan päämäärät, pitää kuri ja luoda selkeä sotaorganisaatio. Sotilas, joka ei tiedä, miksi tarkalleen ottaen taistelee ja joutuu elämään tilanteessa, missä vihollinen voi olla missä vain ja intensiivinen hippaleikki ’Search and Destroy’ jatkuu ilman taukoja, yöllä ja päivällä, ilman konkreettista päämäärää, turhautuu ajan mittaan. Kun sotilaat Vietnamissa nopeasti oppivat kuinka vastustaja oli hyvin organisoitunut, erittäin motivoitunut ja taisteli rohkeasti, alkoivat he ymmärtää, että sotaa ei voida voittaa ja niin hävisi lopullinenkin motivaatio.

Platoonissa on havainnollisesti kuvattu käsittämättömät käskynjaot eri ryhmänjohtajien kesken; Jotain ryhmänjohtajaa ei vain huvittanut lähteä juuri sinä iltana partioon tai ottaa tiettyjä miehiä mukaan. Ryhmäjakoja myös vaihdeltiin ihan sattumanvaraisesti. Lisäksi tietoa ei jaettu partion tai tehtävien tavoitteista, varsinkaan uusille tulokkaille. Elokuva kuvaa hyvin sen, kuinka tällainen toiminta syö motivaatiota, ryhmähenkeä ja taistelutahtoa yhteisen hyvän eteen. Ymmärrettävästi tällaisessa tilanteessa kuka tahansa alkaa huolehtia lähinnä itsestään ja isommalla skaalalla lähes kaikkien henkilökohtaiseksi tavoitteeksi tulee vain jotenkin selvitä hengissä ja päästä kotiin.

Samoin kriisi-tilanteessa tällaisessa huonosti johdetussa joukossa sotilas tottelee enemmän vaistojaan kuin käskyjä. Tästä hyvä esimerkki on kohtaus elokuvan loppupuolelta, kun Chrisin partio joutuu Vietkongin ansaan ja kohtaa itseään lukumäärältään suuremman vastustajan. Kun joka puolella räjähtelee, luodit vinkuvat, viholliset lähestyvät ja ympäriltä satelee ristiriitaisia ohjeita, jokainen toimii niin kuin itse parhaimmaksi näkee. Osa piiloutuu poteroihin, osa yrittää karkuun, osa lähtee silmittömästi hyökkäämään päin vastustajaa ja osa soittaa kenttäpuhelimella tukikohtaan ja pyytää apua.

Elokuva vaikuttaa hyvin realistiselta ja totuudenmukaiselta, varsinkin kun se pohjautuu ohjaajan omiin kokemuksiin Vietnamista. Toisaalta ilman, että on kokenut itse Vietnamin sotaa Yhdysvaltojen armeijassa, on vaikea sanoa kuinka paljon kyseessä on subjektiivinen näkemys ja mahdollinen negatiivisten asioiden liioittelu kritisointi tarkoituksessa. Kuvallisilla kikoilla Stone luo myös anti-sankari näkemystä: elokuvassa vihollinen saattaa olla etualalla kuvassa ja amerikkalainen sotilas luihumaisesti joutuu hyökkäämään sitä kohti jostain reunalta. Vietnamin sodassa varmasti oli todellisia sankareita, mutta Stone haluaa antaa mieluummin kuvaa sotilaista, jotka toisinaan pelkäsivät, eivätkä aina rynnänneet pelastamaan tovereitaan. Tällainen henkilökuvaus tuntuu todenmukaisemmalta kuin ylisankarina esiintyvä Rambo omissa elokuvissaan.

Stonella on realismin estetiikka hallussa. Hän onnistuu kuvamaan luonnon naturalistisena ja viidakon hikisenä ja kuumana kaikkine tropiikin itikoineen. Stone osaa myös laittaa katsojan samaan asemaan sotilaiden kanssa. Kun pimeys laskeutuu, ei katsojalle näytetä sen enempää kuin elokuvan päähenkilötkään näkevät. Platoonissa on onnistuneesti kuvattu ns. nykyhetki eli kun ollaan viidakossa, myös katsojasta tuntuu, että hänkin on viidakossa miettimässä mitä joutuu seuraavaksi kohtaamaan tai tekemään.

Psyykkeen tutkiminen

Psyykkeen tutkiminen tuntuukin olevan yksi keskeisiä teemoja Vietnamin sodan kuvauksissa. Platoonin ohella esimerkiksi Ilmestyskirja.Nytissä kuvataan häilyvää rajaa hulluuden ja täysjärkisyyden välillä äärimmäisissä olosuhteissa. Platoonissa kuvataan hyvin epäinhimillisten olojen ja sattumanvaraisuuden vaikutus ihmiseen. Kun alussa nuori, innokas vapaaehtoinen sotilas Chris Taylor (Charlie Sheen), joka haluaa suorittaa isänmaallista velvollisuuttaan, laitetaan partioimaan hiestävään viidakkoon erilaisten hyönteisten keskelle, valvotetaan sekä pidetään ulkopuolisena, niin jo alkaa tapahtua: naiivius lähtee ja kyynisyys tulee tilalle. Jo elokuvan alussa ilmestyy ensimmäisenä teksti, jonka Stone haluaa kaikkien katsojien huomioivan: ”Ensimmäinen sodan uhri on viattomuus”.

Aivan kuten Stonekin, Bergerud korostaa ympäristön vaikutusta sotilaiden psyykkeen ja taistelu-tahdon heikentymiseen. Kostea, rehevä viidakko kuvataan valtavana labyrinttinä, jossa vietkongin sissit ovat kotonaan kun taas amerikkalaisille alue on vieras ja eksoottinen. Suuri osa elokuvan tapahtumista käydään läpi viidakossa ja uskon Stonen tällä yrittävän saada katsojan ymmärtämään, että sotaa todella käytiin haastavammassa ympäristössä kuin esimerkiksi toisen maailmansodan Länsi-Euroopassa.

Sama ympäristön korostus näkyy esimerkiksi Suomen talvisotaa kuvaavissa dokumenteissa ja elokuvissa: lunta, metsää ja ulkona liikkumista näytetään huomattavan paljon. Miten muuten pystyttäisiin muistuttamaan ankaran pakkasen aiheuttamasta lisähaasteesta sodankäynnille? Lisäksi viidakon näyttäminen osoittaa selkeästi sen tosiseikan myös katsojille, että kyseessä ei ole kaupungissa käytävä sodankäynti eikä sota, jossa on selkeät rintamalinjat tai näkyvä vihollinen. Nihkeä tropiikki myös nopeuttaa kuolleiden ja haavojen mätänemistä ja niiden näkeminen taas vahvistaa sotilaiden psyykkistä traumaa.

Ainaista unen puutetta ja sen aiheuttamia harhatiloja ei unohdeta elokuvassa. Katsoja pakotetaan ymmärtämään sitä tunnetilaa, minkä aiheuttaa ainainen kuolemanvaara yhdistettynä unen ja yksityisyyden puutteeseen, jatkuviin väijytyksiin ja siihen ettei erota pohjoisvietnamilaista vihollista etelävietnamilaisesta liittolaisesta. Kun tähän vielä lisätään kaikenlainen sattumanvaraisuus – esimerkiksi ryhmäjaot ja partiovuorot ja epätietoisuus päämääristä, vähenee rationaalisuus. Pelon aiheuttama viha tulee esiin myös päähenkilön suhtautumisessa vihollisiin ja ennen kaikkea mahdollisiin vihollisiin Vietnamilaisessa kylässä, jossa kuulusteluilla yritetään etsiä vihollisia. Nämä hermorauniopartiot sitten sortuvat erilaisiin ylilyönteihin, kuten turhaan ampumiseen, tuhopolttoihin, sadismiin ja joukkoraiskauksiin. Platoonin jälkeen katsoja ei enää mieti, olisiko itsellä napsahtanut noissa oloissa vai ei, vaan miten pahoihin ylilyönteihin olisi itse sortunut.

Mutta mitä Stone haluaa tällä kaikella tuoda esiin? Uskon että Stone haluaa havainnollistaen todistaa, miten idealistisimmankin psyyke murtuu äärioloissa sekä ensisijaisesti ihmisten ymmärtävän, mitä Vietnamissa oikein tapahtui. Miksi sotilaat äityivät tappamaan ja raiskaamaan silmittömästi vietnamilaisia ja miksi monet sotilaat eivät enää sopeutuneet amerikkalaiseen yhteiskuntaan palattuaan Vietnamista. Vaikkei tekoja hyväksyisi, niihin johtaneet syyt voivat kuitenkin auttaa ymmärtämään Vietnamin sodan veteraaneja ja heidän nykyistä psyykeään.

Vietnamin sotaveteraaneista amerikkalaiset elokuvat ovat luoneet yhdenlaista stereotypiaa: Robert de Niron kuski Taksikuski-elokuvasta ja Tom Cruisecn Ron Kovic Syntynyt 4. heinäkuuta –elokuvasta olivat posttraumaattisista stressioireista kärsiviä katkeroituneita ja neuroottisia hahmoja, jotka näkevät painajaisia, kärsivät keskittymishäiriöistä ja saavat äkillisiä väkivallanpuuskia mitättömistä syistä. Tämä stereotypia on edelleenkin yleinen ja siitä monet Vietnamin sodan veteraanit syyttävät mediaa- sekä uutisointia että elokuvia. Samoin he kyseenalaistavat jo 1960-luvulta alkaen ollutta tapaa, että televisio ja sanomalehdet tehdessään haastatteluita heistä haluavat vain keskittyä tuomaan esiin niitä moraalisesti häpeällisiä asioita, joihin osa sotilaista Vietnamissa syyllistyi sen sijaan että tekojen syitä olisi yritetty ymmärtää. Esimerkiksi Sodan arvet vuodelta 1989 keskittyi lähinnä yksinomaan esittelemään, kuinka amerikkalaiset sotilaat osallistuivat joukkomurhiin ja joukkoraiskauksiin. Syiden ymmärtämiseen pureutuminen onkin ollut yksi painava syy, miksi monet veteraanit ovat kiittäneet Stonen Platoonia todenmukaisuudesta.

Monilla sodasta palanneilla oli suuria vaikeuksia yhteiskuntaan sopeutumisessa – etenkin, kun 1970-luku oli talouden taantumien ja pitkäaikaistyöttömyyden aikaa. Sota ei valmistanut sotilaita siviilityöhön. Lisäksi Vietnamin viidakkosodankäynnissä yhdysvaltalaiset sotilaat joutuivat kohtaamaan ja tappamaan viholliset paljon lähempää kuin aiemmissa sodissa, joissa etulinjassakin vain vähemmistö sotilaista edes näki yksittäistä vihollista. Tämä toi lisää psyykkisiä traumoja palaaville sotilaille. Platoonissa tämä ”lähitappaminen” tuodaan myös esiin; vihollinen on pakko päästää lähelle, jotta tappaminen ylipäätään onnistuisi. Moni sotaan lähtevä nuori varmasti kuvitteli etukäteen sodankäynnin kaukaiseksi tykinjylinäksi ja korkeintaan tarkkuusammunnaksi. Oli varmasti karmaiseva yllätys joutua 1800-luvun tyyliseen lähitaisteluun tai ryömimään ahtaissa Vietkongin tunneleissa etsimässä vihollista.

Platoonissa sotilaat myös yrittävät nollata itseään eri tavoin – kuka huumeilla, kuka alkoholilla ja joku uskonnolla. Huumeidenkäyttö nousi myös yhdeksi skandaaliksi sotaveteraaneja vastaan. On helppo kritisoida huumeidenkäyttöä, mutta jos ajattelee 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun hippien ja Vietnamin sodan vastustajien huumeidenkäyttöä Yhdysvalloissa samanaikaisesti Vietnamissa sotivien sotilaiden huumeidenkäytön kanssa, mielestäni sotilaiden huumeiden käyttö on loogisesti puolustettavampaa. Kuten eräs sotaveteraani toteaa: ”Ilman huumeita ei yksikään joukko-osastostamme olisi selvinnyt hengissä. Se oli ainut tapa irrottautua hetkeksi kauheasta todellisuudesta tai jaksaa vähällä unella jatkuvaa partioimista.” Jotkut veteraanit taas sanovat huumeita käytetyn hyvin vähän. Monet veteraanit kertovat, että oli hirveää palata kotimaahansa sotakeikan jälkeen, koska ihmiset eivät halunneet jutella heille, eivätkä varsinkaan kuunnella, kun he halusivat kertoa ongelmistaan, sillä heidät oli luokiteltu huumehulluiksi tappajiksi.

Varmasti huumeiden käyttöaste vaihteli osastoittain ja myös sodan eri vuosina, mutta itse arvostan sitä, että Stone on ottanut esiin myös huumeidenkäytön elokuvassaan, joka mitä suurimmissa määrin varmastikin pohjautuu hänen omiin sotakokemuksiinsa. Hän ei ole pelännyt näyttää niitä arveluttaviakaan keinoja kuten maksullisia naisia tai huumeita, joiden avulla yritettiin selvitä hengissä ja järjissä. Vietnamin sodassa suurin osa arvoista oli kääntynyt päälaelleen, joten on mielestäni väärin vaatia, että sotilaat olisivat myös noudattaneet täysin normaalielämän lakeja ja pelisääntöjä. Onneksi lääketiede on sittemmin tunnistanut traumaperäisen stressihäiriön ja Vietnamin sodan veteraanien omat järjestöt ovat saaneet monet veteraanit takaisin yhteiskunnan toimiviksi jäseniksi.

Rotukysymys

Platoon-elokuvassa korostetaan myös rodullisia luokkaeroja. Vietnamissa tuntui olevan paljon mustaihoisia, jotka ihmettelivätkin Taylorille, miksi tämä valkoinen, koulutetun oloinen poika, oli tullut Vietnamiin. Stone viittaakin tällä silloiseen Yhdysvaltojen rekrytointijärjestelmään, jonka mukaan yliopistoissa opiskelevat – lähinnä siis rikkaat valkoiset – olivat turvassa ja heitä ei värvätty Vietnamiin.

Yhdysvaltojen Vietnamin sodan aikaisessa pakkovärväysjärjestelmässä korkeamman koulutuksen puute kostautui mustille usealla tavalla: pitkään jatkuneen rotusorron seurauksena musta väestö oli valkoista köyhempää ja siten harvalla mustalla oli varaa olla yliopisto-opiskelija, mikä olisi oikeuttanut vapautukseen armeijasta. Korkeakoulutuksen puutteesta johtuen mustia ei taas päässyt esimiesasemiin vaan he joutuivat huonoimpiin paikkoihin eli taistelujoukkoihin. Kun mustat muodostivat tuolloin noin 11 % Yhdysvaltain väestöstä, taistelujoukoissa heitä oli noin 25 %. Ei varmasti sattuman vaan rotusyrjinnän vuoksi määrä saattoi nousta jopa 60 %:iin joukko-osastoissa, jotka suorittivat vaarallisimmat partioinnit ja taistelut eturintamassa. Platoonissakin Chrisin joukko-osastossa on ”yllättävän” paljon mustaihoisia.

Stone kuvaa mustien ja valkoisten välit mutkattomiksi sotakentällä, mutta elokuvastakin näkyy, että vapaa-ajalla suurin osa mustista ja valkoisista pitäytyy omiensa joukoissa. Tämäkin asia elokuvassa kuvastaa varmastikin hyvin paljon todellisuutta. Taistelutilanteissa jokainen oppi hyvin pian, että oli pakko luottaa siihen, ketä joukossa oli, jos aikoi pysyä hengissä. Vapaa-ajalla rotuerottelu sen sijaan jatkui eikä armeija yrittänyt poistaa rasismia tai rasistisia konflikteja Vietnamissa. Joskus erottautuminen oman värin mukaisiin joukkoihin oli vapaaehtoista, mutta useimmiten esimerkiksi monet maaseudulta tulleet rasistisemmat valkoiset painostivat liberaalimpia kaupunkilaisvalkoisia pidättäytymään yhteydenpidosta mustien kanssa. Saigonissa esimerkiksi baarit ja bordellit ja jopa kokonaiset korttelit oli eroteltu afrikkalaisamerikkalaisten ja valkoisten erillisiin alueisiin.

Katsojan ei pidä unohtaa että 1960-luvulla oli Yhdysvalloissa voimakas taistelu mustien kansalaisoikeusliikkeen ja rotusyrjintää kannattavien kesken. 1960-luvun puolivälissä presidentti Lyndon B. Johnson oli vahvistanut kansalaisoikeuslait perustuslakiin ja rotuerottelu oli virallisesti lopetettu. Siitä seurasi rotumellakoita 1960-luvun loppupuolella ja kahden kansalaisoikeusliikkeen voimahahmon murhat – Malcolm X vuonna 1965 ja Martin Luther King vuonna 1968. Mustat eivät USAssa enää tyytyneet tyhjiin lupauksiin vaan syntyi militanttisempi liike, Mustat Pantterit, joka oli hallitukselle punainen vaate.

Tämä kiivas rotukysymys ei voinut olla heijastumatta myös Vietnamissa ja monet mustat alkoivat 1960-luvun lopussa olla vahvasti sitä mieltä, että heidän sotansa oli Amerikassa, ei Vietnamissa. Tätä ajatusta vahvisti rauhanliikkeen jäsenen ja voimakkaasti sotaa vastustavan kuuluisa nyrkkeilijän, Muhammed Alin, pakkovärväysyritys. Ali kieltäytyi kutsunnoista ja poltti värväyskutsunsa. Hänen mielestään Vietnam oli ”valkoisen miehen sota” ja hän perusteli kieltäytymistään myös sillä, että ”yksikään vietnamilainen ei ole koskaan kutsunut minua neekeriksi.”

Platoonissa eletään vuotta 1967 ja ehkä siksi mustien turhautuminen ei vielä näy niin vahvasti. Toki täytyy ottaa huomioon, että Oliver Stone on valkoinen, keskiluokkaisesta perheestä vapaaehtoisena Vietnamiin tullut ja kuvaa elokuvassa omaa kokemustaan, ei mustien. Hänen näkemyksensä mukaan mustat pärjäsivät Vietnamin sodassa paremmin kuin valkoiset. Elokuvassa näkyy, miten mustat suhtautuvat uuteen tulokkaaseen keskimäärin suopeammin kuin valkoiset, he vitsailevat sodasta ja elämästään, lauleskelevat ja yrittävät olla ottamatta sotaa liian vakavasti. Näyttää kuin heidän henkinen kanttinsa kestäisi sodan kauhut paremmin kuin valkoisten psyyke. Tässä Stone hyvinkin saattaa osua oikeaan. Voisi kuvitella, että vuosisatojen orjuuttamisen ja rotusorron jälkeen mustat olisivat ikään kuin tottuneet elämään vaikeissa oloissa ja heille kurjuus, epävarmuus ja epäreilut pelisäännöt olivat lähempänä normaalia arkipäivää kotona Yhdysvalloissa kuin valkoiselle. Mustat olivat ”treenatumpia” haasteelliseen ongelmasotaan.

Vietnamin sodan jälkeen Yhdysvallat siirtyi palkka-armeijaan. Oliko tähän syynä epätasa-arvoinen värväyssysteemi, joka rankaisi mustia ja köyhiä vai toive saada motivoituneempia taistelijoita? Oli syy kumpi tahansa tai kummatkin, nykyinenkin järjestelmä sorsii edelleen köyhiä, sillä monille varattomille armeijan maksama yliopisto on ainut keino saada korkeampaa koulutusta.

Vietnamin sodalla oli voimakas vaikutus Yhdysvaltalaisten poliittisiin mielipiteisiin, erityisesti suurten ikäluokkien nuoriin. Sekä vastustajat että kannattajat määrittivät sodan kautta ulko-ja sisäpoliittisia linjojaan. Stonen Platoon-elokuvan ehkä suurin yhteiskunnallinen onnistuminen on siinä, että se antaa äänen Vietnamissa taistelleille. Vietnamin sodasta esitetty kritiikki oli elokuvan ilmestymistä ennen saanut lähes kaiken huomion, mutta nyt myös sodan veteraanien omakohtaiset kokemukset avautuivat suurelle yleisölle ja tuli ymmärrettävämmäksi miten Vietnamin sotakin heijasti esimerkiksi rotuongelmaa ja mitä Vietnamissa olleet olivat oikein joutuneet kokemaan psyykkisesti. Platoon-elokuva ei esittänyt kritiikkiä USA:ta vastaan vaan pakotti silloisen Yhdysvallat kohtaamaan tekojensa seuraukset. Tälläisestä yhteiskunnallisesta jälkipuinnista olisi varmasti hyötyä myös kohdatessa Irakissa ja Afganistanissa palvelleet sotilaat.

Lähteet

Adair, Gilbert 1989. Hollywood’s Vietnam. From the Green Berets to Full Metal Jacket. Richard Clay Ltd, Bungay, Suffolk, London, U.K.

Bergerud, Eric M. 1994. Red Thunder, Tropic Lightning. The World of a Combat Division in Vietnam, Penguin Books, New York, USA.

Daugherty, Leo J. 2001. NAM. A Photographic History. Metrobooks, Michael Friedman Publishing, Mattson, Gregory L.Group, Inc., New York, USA.

Hakola, Outi 2009. Amerikkalaisen elokuvan lajityypit, ideologia ja myytit – luentokurssi / Helsingin yliopisto.