Teemu Rimpinen
FM
Englantilainen filologia
Helsingin yliopisto
Viittaaminen / How to cite: Rimpinen, Teemu. 2010. ”Pimeä kaupunki täynnä symboliikkaa”. WiderScreen 13 (1). http://widerscreen.fi/numerot/1-2010-widerscreen-13-1-numerot/mytologiaa-ja-aseistettuja-amerikkalaisia-nakokulmia-oliver-stonen-elokuvaan-platoon–nuoret-sotilaat/
Tässä artikkelissa tarkastelen Oliver Stonen ohjaamaa elokuvaa Platoon -nuoret sotilaat (Platoon, 1986). Tavoitteenani on keskittyä siihen, miten elokuva heijastaa Vietnamin sodan aiheuttamia traumoja Yhdysvaltalaisten käsityksessä itsestään. Tuon esille kaksi näkökulmaa. Ensimmäinen näistä on se, miten Platoon vahvistaa kuvaa erityisesti amerikkalaissotilaiden kokemasta kärsimyksestä sodassa. Pohdin tältä kantilta muun muassa sitä, miksi jotkut tutkijat ovat nähneet elokuvan myötämielisenä Yhdysvaltalaisia kohtaan, sillä se ei ota kuvauksessaan huomioon vietnamilaisia eikä heidän kantaansa. Toinen näkökulmani puolestaan käsittelee elokuvassa olevia ulkopoliittisia viittauksia, joita on nähtävissä muun muassa pintapuolisen juonen mukaan ujutetussa raamatullisessa symboliikassa. Tämän symboliikan kautta pyrin esittämään, että Platoon voidaan lukea myös kuvauksena Yhdysvaltain myyttisen sankarillisen roolin murtumisesta.
Yhdysvaltain mytologian suhde Vietnamin sotaan
Amerikkalainen mytologia ja Hollywoodin elokuvagenret kulkevat käsi kädessä, ja siksi onkin ennen varsinaista analyysiä syytä pohtia hieman sitä, mihin Platoon sijoittuu tässä dialogissa. Ensinnäkin on syytä muistaa, että myytit ovat yksinkertaisimmillaan tietyn yhteiskunnan jakamia (sankari-)tarinoita, jotka heijastavat sen sisäpiiriin kuuluvia arvoja sekä instituutioita (Grant 2007: 29). Kärjistettynä myytit siis luovat perustan tietylle kulttuurille ja eritoten sille, miten siihen kuuluvat ihmiset määrittelevät itsensä suhteessa muihin. Kun taas pohditaan genre-elokuvia yleisesti, voidaan huomata, että ne pitävät usein yllä ja vahvistavat tällaisia myyttisiä käsityksiä (Grant 2007:33). Toisaalta elokuvat voidaan myös nähdä haastavan myyttejä ja tarjoavan niihin kriittisen näkökulman; tätä käsittelen tarkemmin alempana.
Olennaista Platoon –elokuvan kannalta on tiedostaa, että mytologialla on nimenomaan yhdysvaltalaisessa perinteessä huomattavan tärkeä rooli (Henriksson 1990: 14). Tämä johtunee siitä, että eurooppalaisperäisillä yhdysvaltalaisilla on kansakuntana suhteellisen lyhyt historia, ja siksi se tarvitsee myös vahvan sankaritaruston sekä suuret historialliset tapahtumat luomaan yhtenäisyyden tunnetta. Markku Henrikssonin (1990: 14) mukaan Yhdysvaltain mytologia painottaakin usein sellaisia tapahtumia kuin intiaanisodat, villi länsi sekä rajaseutu. Hänen mukaansa myös tässä mytologiassa yhdysvaltalaiset ovat aina oikeassa, sen asukkaat rehellisiä, rohkeita, urheita sekä ystävällisiä.
Mielenkiintoista on kuitenkin se, että vasta Vietnamin sodan tapahtumat ja siihen liittyvät kotirintaman skandaalit saivat yhdysvaltalaiset epäilemään mytologiansa paikkansapitävyyttä; kriisihän oli puitteiltaan mytologiaan sopiva tapahtuma, jossa Yhdysvaltojen oli tarkoitus pelastaa maailma kommunismilta (Henriksson 1990: 14). Selkkaus Vietnamissa kuitenkin lopulta pitkittyi ja laajeni, jonka vuoksi myös kaatuneitten määrä nousi korkealle. Lopulta sota aiheutti kotirintamalla kovan vastustuksen (Henriksson 239; 242-243).
Se, että Vietnamin sota on jonkinlainen historiallinen kipupiste yhdysvaltalaisille, ei ole ihme: sitä edeltävät ulkopoliittiset tapahtumat – näistä etenkin toinen maailmansota – olivat varmasti omiaan luomaan positiivisempaa kuvaa Yhdysvalloista ainakin sen rajojen sisällä. Weber (2006: 29) toteaakin, että Yhdysvallat on toistuvasti halunnut palauttaa mieleen toisen maailmansodan tapahtumat ja etenkin Pearl Harborin, sillä ne muistuttavat yhdysvaltalaisia heidän kotirintamansa yhdenmukaisuudesta. Toinen maailmansota on Weberin (ibid.) mukaan juurikin rikas muistojen ja moraalisten vastausten varasto, johon tukeudutaan juuri niinä aikoina, jolloin kansallinen moraali on koetuksella. Tässä mielessä Weber (2006: 5) näkeekin Vietnamin sodan luoneen yhdysvaltalaisille identiteetin, jota he eivät koskaan olisi toivoneet omanneensa. Ja eritoten tämä identiteetti heijastuu voimakkaasti elokuvassa Platoon: sen pääsanoma sodasta ja taistelusta on kriittinen ja koruton. Seuraavaksi siirryn käsittelemään tätä ajatusta tarkemmin.
Platoon ja sodan mielettömyys
Kuten yllä mainittiin, Vietnamin sota aiheutti kolauksen yhdysvaltalaisten sankarilliselle mytologialle, ja tämä näkyy varsin selkeästi myös elokuvassa Platoon. Tässä mielessä elokuvaa voisi jopa luonnehtia ”ajan hengen mukaiseksi”: Weberin (2006: 51) mukaan jo 1970-luvulta eteenpäin valmistuneissa elokuvissa on tuotu esille se, että Vietnam oli Yhdysvaltain ulkopolitiikassa huono valinta. Tähän vaikutti muun muassa se, että Vietnamin sodan jälkeen laaja yhdysvaltalainen yleisö ei enää vastaanottanut lännenelokuvissa nähtyjä kohtauksia, joissa ratsuväki saapuu pelastamaan viime hetkellä pulassa olevia sankareita. Ihmisten tuoreessa muistissa olivat sodankäynnin ongelmallisuus sekä epäonnistuneet operaatiot, jotka tekivät kyseiset kohtaukset epäuskottaviksi (Grant 2007: 38). Toisin sanoen Vietnamin sotaa kritisoivat teokset alkoivat haastaa Yhdysvaltain sotasankarillista mytologiaa.
Boggs ja Pollard (2007: 135) painottavatkin Platoonin ansion olevan siinä, että se kuvaa sotatilanteiden raakuutta tavalla, joka ei romantisoi aseellisia taisteluja perinteiseen hollywoodmaiseen tyyliin. Tässä suhteessa Platoon todella murtaa aikaisemmin mainitsemaani mytologiaa muun muassa niin, että se kuvaa amerikkalaissotilaat hämmentyneinä sekä ajoittain epäjärjestäytyneinä ja erehtyväisinä – asia, jonka tuskin voidaan nähdä sopivan yllä mainittuun Yhdysvaltain sankaritarustoon. Elokuvan todellisuudessa amerikkalaiset eivät ole ”aina oikeassa”.
Esimerkiksi heti elokuvan alussa, jossa Vietnamiin vastikään saapunut sotamies Gardner (Bob Orwig) saa ensimmäisessä taistelussaan surmansa, ei hänen kuolemaansa ole kuvattu ainoastaan traagisena, vaan myös tarpeettomana. Gardnerin kuoleman syynähän on se, että kovaotteinen ja sadistinen kersantti Barnes (Tom Berenger) ei näe tarpeellisena antaa nuorelle ja kokemattomalle sotilaalle aikaa opetella taistelutilanteessa toimimista. Kohtaus saa Barnesin näyttämään joko epäpätevältä johtajalta tai vastaavasti sotilaalta, joka ei välitä nuoren tulokkaan hengestä.
Toinen seikka, joka murtaa yhdysvaltalaista sankaritarustoa, on sodan raakuuden korostaminen. Esimerkiksi Gardnerin kuoleman traagisuutta painotetaan kuvaamalla muiden sotilaiden pessimistisiä ja melankolisia katseita hänen vetäessään viimeiset henkäyksensä. Vastaavaa kuvauskeinoa käytetään myös myöhemmin, kun sotamies Manny (Corkey Ford) löydetään vihollisen silpomana ja tappamana. Myös kun sotamies Tex (David Neidorf) haavoittuu elokuvan alkukohtauksessa, hän karjuu tuskissaan kunnes Barnes käskee häntä pysymään vaiti ja nielemään kipunsa.
Sodan raakuusaspektia lisää myös se, että elokuvan keskeiset henkilöt on kuvailtu huolellisesti omanlaisina persooninaan, ”tavallisina amerikkalaisina”, jotka on sysätty keskelle vaarallista konfliktia. Seuraavalla hetkellä, kun heidät heitetään tulitaistelun keskelle, on katsojan raskaampi käsitellä heidän kuolemiaan. Tällainen tapa kuvata tavallisia ihmisiä epätavallisissa olosuhteissa saa sodan muistuttamaan painajaista – unta, joka tuntuu todelliselta, mutta jonka toivoisi loppuvan mahdollisimman pian. Ja koska herääminen painajaisesta ei ole mahdollista, tukeutuvat muutamat sotilaat päihteisiin, kuten kersantti Eliaksen (Willem Dafoe) johtama ryhmä jatkuvasti tekee. Painajaismaisuutta korostavat myös Barnesin kylmät vuorosanat pilveä poltteleville sotilaille: ”Poltatteko te tätä kamaa paetaksenne todellisuutta? Minä en tarvitse tätä. Minä olen todellisuus”.
Kun ajatellaan yllä mainittua sodan mielettömyyttä, voidaan siis huomata, että Hollywood-elokuvissa usein nähty perinteinen sotasankarius loistaa poissaolollaan elokuvassa. Sodan mielettömyyden ja raakuuden kuvaus purkaa täten myös niitä traumoja, joita Vietnamin sota jätti yhdysvaltalaisten ajatusmaailmaan. Seuraavaksi siirryn pohtimaan syvemmin, miten Platoonissa kuvailtu sodan traagisuus palvelee elokuvan sisäpoliittista sanomaa.
Suurennuslasi amerikkalaisissa
Kuten edellisessä osiossa mainittiin, Platoonin ansioina on nähty juuri se, miten elokuva tuo esille sodan raakuutta ja mielettömyyttä. Tästä huolimatta on kuitenkin usein esitetty, että elokuva kuvailee Vietnamin sotaa lähinnä yhdysvaltalaisten näkökulmasta. Boggs ja Pollard (2007: 134) esimerkiksi kirjoittavat, että Platoon käsittelee sodan tarkoituksettomuutta ja helvetillisyyttä puhtaasti inhimillisenä tragediana, mikä puolestaan tekee sodasta demokraattista. Tämän vuoksi ei siis voi olla olemassa erityistä syyllisyyttä eikä selkeää tekijää, joka olisi vastuussa sodan kauheuksista. Myöhemmin tässä artikkelissa pohdin mahdollisia vastaesimerkkejä Boggsin ja Pollardin väitteelle, mutta nyt keskityn siihen, miten elokuva painottaa juurikin yhdysvaltalaisten näkökulmaa sodasta.
Ensinnäkin Platoon – jo nimensä perusteella – seuraa yhden amerikkalaisen joukkueen etenemistä sodassa keskittyen aika-ajoin sen sisäiin ristiriitoihin. Elokuva maalaa katsojan eteen tarkan kuvan erilaisista amerikkalaisista, mutta vihollisesta katsoja ei kuitenkaan näe muuta, kun varjoja ja epämääräisiä vilauksia. Myös laajemmat poliittiset intressit Indokiinassa pysyvät pintapuolisesti piilossa: käskyt tulevat hierarkian alimmalla tasolla palvelevien sotilaiden korviin komentoketjun huipulta, mutta sotilaat itse ovat epätietoisia käskyjen taustalla olevista tekijöistä tai laajemmasta perspektiivistä. Tätä kuvastaa muun muassa elokuvan loppupuolella oleva kohtaus, jossa joukko nuoria sotilaita on käsketty puolustusasemiin. Sotilaat ovat tietämättömiä olinpaikastaan, eikä heillä ole muuta tietoa ympäröivistä tapahtumista kuin huhuja, joita he ovat kuulleet toisissa joukkueissa palvelevilta tovereiltaan. Huhujen leviämistä kuvastaa myös ironialla höystetty sotamies Bunnyn (Kevin Dillon) letkautus tarinasta, jonka mukaan vihollinen levittäisi pasifismia lisäävää huumausainetta ruohikkoihin.
Kaiken kaikkiaan voidaan siis todeta, että poliittinen yhteys Vietnamin sotaan on suoranaisesti taka-alalla. Toisaalta täytyy kuitenkin muistaa, että Stone kuvailee sotakokemuksia nimenomaan miehistön näkökulmasta; puolustusvoimissahan ei ole tapana antaa yksityiskohtaista tietoa operaatioista hierarkian alimmalla tasolla palvelevalle väestölle.
Toinen seikka, joka vahvistaa Yhdysvaltain näkökulmaa sodasta, on viittaus siihen, miten kyseisen valtion sotapolitiikka vaikuttaa vähempiosaisten kansalaisten elämään. Mustaihoinen sotamies Junior esimerkiksi harmittelee etnisen vähemmistön asemaa lähtiessään vaaralliseen väijytykseen: ”Repiä nyt perseensä valkoihoisten takia. Ei minkäänlaista oikeudenmukaisuutta.” Hetkeä myöhemmin, kun sotamies Crawford (Chris Pedersen) kysyy, miksi juuri heidän ryhmänsä joutuu aina väijytystehtävään, sotamies Francis (Corey Glover) vastaa: ”Se on politiikkaa”. Tämä viittaa mahdollisesti Yhdysvaltain kutsuntakäytäntöön, jossa sotaan joutuminen ei ollut Vietnamin konfliktin aikana tasapuolista. Sinne joutuivat eritoten vähempiosaiset, joilla ei ollut koulutusta tai työpaikkaa. Ja tässä ryhmässä etniset vähemmistöt olivat yleisesti huonommassa asemassa.
Vähempiosaisten kohtaloa vahvistaa myös uutena tulokkaana Vietnamiin saapuneen päähenkilön, sotamies Chrisin (Charlie Sheen), ajatukset. Hän toteaa, että huonosti koulutetut ja köyhät nuoret tietävät olevansa pohjasakkaa mutta tekevät silti kaikkensa isänmaansa eteen. Chris toteaa kertojaäänen kautta: ”He ovat maamme parhaimmistoa, isoäiti. He ovat sen sielu.” Myöhemmin leirissä Chris keskustelee palvelustovereidensa kanssa siitä, miksi köyhät joutuvat sotaan, mutta rikkaat pääsevät pälkähästä. Sotamies King sanoo: ”Köyhät ovat aina rikkaiden poljettavana. Niin on aina ollut ja niin tulee aina olemaankin.”
Lyhyesti sanottuna Platoon keskittyy ehkä kaikkein näkyvimmin siihen, mitä Vietnamin sota teki vähempiosaisille Yhdysvaltain kansalaisille. Ja koska vähempiosaisiin kuuluvat usein Yhdysvaltain etniset vähemmistöt, kommentoi elokuva sitä, miten kansakunnan sisällä on heihin aikojen saatossa suhtauduttu. Elokuva siis ottaa kriittisen kannan Yhdysvaltain sisäpolitiikkaan, ja sitä tukee myös aiemmin mainittu sodan visuaalinen raakuus: katsoja joutuu todistamaan omin silmin sitä, miten vähempiosaiset amerikkalaiset saavat taistelussa surmansa.
Ei liene ihme, että Platoonin on usein nähty ideologisoivan Yhdysvaltojen roolia Vietnamissa. Prasch (1988: 195) esimerkiksi kirjoittaa, että Stone lankeaa käyttämään tunnetuimpia sotaelokuvagenren keinoja: viattomat amerikkalaiset ovat sysättyinä sotaan, jota he eivät ymmärrä (Prasch 1988: 200). Herää kuitenkin kysymys, onko elokuva todellakin täysin vailla ulkopoliittista kriittisyyttä. Tätä ajatusta siirryn käsittelemään seuraavaksi.
Viattomuuden menettäminen: identiteettikriisi
Kuten aikaisemmin mainittiin, Platoon –elokuvaa on kritisoitu siitä, ettei se sijoita Yhdysvaltoja millään tavalla historiallisiin tai poliittisiin yhteyksiinsä. Tämän ajatuksen ovat esittäneet muun muassa Boggs ja Pollard (2007: 136) sekä Klein (2000: 19). Kuten edellisessä osiossa osoitin, amerikkalaissotilaiden näkökulma on elokuvassa varsin voimakas, mutta mielestäni Platoon on mahdollista nähdä myös toiseltakin kantilta. Toisin sanoen se, että elokuva keskittyy amerikkalaissotilaisiin ja heidän kokemuksiinsa, asettaa heidän toimintansa myös kriittisen tarkastelun alle. Edempänä käyn läpi sitä, miten tämä kriittisyys mahdollisesti näkyy, mutta sitä ennen on kuitenkin syytä käydä läpi yleisesti elokuvassa ilmenevän viattomuuden menettämisen teemaa, sillä elokuvan kriittiset viittaukset on mahdollista rakentaa sen varaan.
Raamatullisuus: hyvä vastaan paha
Kuten elokuvan mainoslause toteaa, ”sodan ensimmäinen uhri on viattomuus”. Tätä viattomuuden menettämisen teemaa Stone alleviivaa voimakkaasti käyttämällä raamatullista symboliikkaa, joka painottaa amerikkalaissotilaiden lankeamista pahuuteen ja synteihin. Tämä teema tuodaan esille heti elokuvan alussa, jossa lainataan saarnaajan kirjan kappaletta (lihavointi lisätty):
”Iloitse, nuorukainen, nuoruudessasi, ja sydämesi ilahuttakoon sinua nuoruusikäsi päivinä (…) mutta tiedä: Jumala tuo sinut tuomiolle kaikesta tästä.”
Seuraavaksi Vietnam rinnastetaan helvettiin päähenkilö Chrisin kertojaäänen kautta, jota vahvistaa se, että hän kohtaa jaloissaan luikertelevia käärmeitä ja reagoi niihin pelokkaasti. Käärmeet voisi tulkita esimerkiksi raamatun ”käärmeeseen paratiisissa”, joita Yhdysvallat mahdollisesti edustaa. Toinen vaihtoehto on, että käärmeet symboloivat edelleen viattomuuden menettämisen teemaa rinnastaen sen luomiskertomukseen, jossa käärme houkuttelee Eevan lankeemukseen. Metaforan mukaan Chris edustaa Eevaa, sillä hän selkeästi pelkää käärmettä ja myös menettää elokuvan lopussa viattomuutensa murhatessaan ryhmänjohtajansa kersantti Barnesin (Tom Berenger) tämän yllyttämänä. Palaan tähän ajatukseen tarkemmin edempänä.
Kaikkein tärkeintä symboliikan osalta on kuitenkin huomata, että Platoonissa luodaan selkeät pahuuden ja hyvyyden ääripäät, jotka ruumiillistuvat kahdessa ryhmänjohtajassa, Eliaksessa sekä Barnesissa. Nämä kaksi ääripäätä voidaan nähdä painottavan kahta näkökulmaa Yhdysvaltain tarkoitusperiin Vietnamissa. Elias edustaa henkilöä, joka on luopunut uskosta Yhdysvaltain virallisiin päämääriin, ja sitä kautta hän näkee Vietnamissa tapahtuvan pahuuden ja ”syntisyyden”. Barnes puolestaan näkee sodan tavoitteet täysin oikeutettuina. Tätä painottaa eritoten Eliaksen toteamus sotamies Chrisille yövartiossa: ”Barnes uskoo siihen, mitä hän tekee.” Kun Chris kysyy Eliakselta, uskooko tämä itse siihen, Elias toteaa: ”Vuonna -65 uskoin. Nyt en.”
Eliaksen hyveellistä ajatusmaailmaa alleviivaa elokuvassa se, että hänet rinnastetaan Kristukseen moneen otteeseen. Alussa hän esimerkiksi kantaa konekivääriä niin, että hän muistuttaa erehdyttävästi Jeesusta ristin kanssa. Myös monet repliikit heijastavat hänen kristusmaisuuttaan epäsuorasti. Kersantti O’Neill (John C. McGinley) esimerkiksi toteaa: ”Kaveri on ollut täällä kolme vuotta ja luulee olevansa joku hiton Jeesus Kristus”. Barnes käyttää Eliaksesta nimityksiä ”vetten päällä kävelijä” sekä ”ristiretkeläinen”.
Myös toimintatavoiltaan Elias on kristusmaisen ystävällinen ja suojelevainen sotilaita kohtaan sekä pyrkii pitämään heistä huolta. Yleisesti hän pyrkii pitämään kriisitilanteissa yllä jonkinlaista moraalista ilmapiiriä. Kun esimerkiksi Barnes yltyy murhaamaan vietnamilaisen kylän asukkaita, Elias tulee väliin ja pysäyttää verilöylyn. Hän myös toteaa kahakan keskellä: ”Tämä teko ei pesemällä lähde”, mikä yhdistää kastamisen sekä syntien pesemisen niihin kauheuksiin, joita yhdysvaltalaiset pahimmillaan tekivät Vietnamissa.
Selkein viittaus Kristukseen on kuitenkin kohtaus, jossa Elias lopulta tapetaan: hän kohottautuu kohti taivaita, ja hänen asentonsa muistuttaa selvästi ristiinnaulitsemista. Tämän voidaan nähdä symboloivan Jeesuksen kuolemista ihmisten – tai amerikkalaissotilaiden – syntien tähden.
Siinä, missä Elias edustaa kristusmaista hyvyyttä, on Barnes puolestaan pahuuden ruumiillistuma. Alempana käsittelen tarkemmin sitä, mitä Barnesin toimintamallit mahdollisesti edustavat, mutta tässä vaiheessa todettakoon kuitenkin, että hän toimii melko selkeänä vastaesimerkkinä sille, miten yhdysvaltalaiset ovat Weberin (2006: 29) mukaan halunneet nähdä itsensä toisen maailmansodan jälkeen. Tämän käsityksen mukaan he muodostavat yhdenmukaisen kotirintamana, joille vihollinen on selkeästi määriteltävissä jossain sen ulkopuolella. Barnes on sitä vastoin vihollinen joukkueen sisällä, jonka vuoksi hän murtaa tätä käsitystä.
Barnes on ankara sotilaitaan kohtaan, ja hän on valmis uhraamaan miehistöään menestyksen eteen. Ja kuten yllä mainittiin, Barnes on valmis jopa murhaamaan naisia ja lapsia saadakseen tietoa vihollisista ja kostaakseen miehistönsä menetykset.
Jotkin Barnesin piirteistä saavat hänet muistuttamaan jopa paholaista, mikä korostaa Eliaksen ja hänen välistä vastakkainasettelua. Hän on muun muassa vilpillinen, mikä näkyy alkupuolen kohtauksessa, jossa hän pelaa leiriteltassa korttia muiden ryhmänjohtajien kanssa. O’Neill toteaa: ”Ei mene hyvin. Tuolla kusipäällä on pakan kaikki hyvät kortit”. Tähän Barnes puolestaan toteaa: ”Jep. Enkä edes huijaa vielä”. Nämä repliikit ennakoivat myöhempää kohtausta, jossa Barnes oikeasti ”huijaa”: hän ampuu harkitusti Eliasta viidakossa ja pitää kavaltavan tekonsa salassa muilta.
Barnesin rinnastus paholaiseen vahvistuu myös kohtauksessa, jossa hän kuulee miehistön jäsenten suunnittelevan kostoa Eliaksen murhasta. Barnes haastaa miehiä tappamaan hänet, ikään kuin hän houkuttelisi heitä lankeamaan pahuuteen ja koston kierteeseen. Tässä suhteessa Barnesin voisi rinnastaa aikaisemmin mainittuun käärmeeseen: päähenkilö Chris reagoi pelokkaasti käärmeisiin, ja hän myös lankeaa lopulta Barnesin houkutuksille. Tässä suhteessa onkin huomattava, että Barnes yllyttää elokuvan loppukohtauksessa Chrisiä tappamaan hänet sanomalla: ”Tee se.”
Barnes rinnastetaan piruun ehkä kaikkein selkeimmin kuitenkin elokuvan viimeisessä taistelukohtauksessa, jossa hän yrittää tappaa Chrisin lapiolla. Hänen raivokkaat silmänsä kuvataan hehkuvan punaisina napalmista aiheutuvan ”infernaalisen” tulimyrskyn roihutessa hänen takanaan.
Koska siis hyvän ja pahan välistä vastakkainasettelua alleviivataan elokuvassa voimakkaasti, on tärkeää huomata, että elokuvan päähenkilö Chris valitsee lopulta väkivallan ja koston. Hän on siis elokuvan sotilas, jonka viattomuus on ”sodan ensimmäinen uhri”. Tätä siirryn käsittelemään seuraavaksi tarkemmin.
Chris sekä lankeemus
Tämän artikkelin kannalta olennaisin yksityiskohta on se, että symbolisesti Chris ”muuttuu Barnesiksi” sisältään, jonka jälkeen hänen viattomuutensa on mennyttä. Kun Chris alkaa esimerkiksi suunnitella Barnesin murhaa kostoksi Eliaksen taposta, sotamies Rhah (Francesco Quinn) yrittää suostutella Chrisiä luopumaan aikeistaan sanomalla: ”Barnesia ei ole tarkoitettu kuolemaan. Ainoa asia, joka voi tappaa Barnesin, on Barnes.” Tämä viitannee metaforisesti siihen, että tappaakseen Barnesin Chrisin on muututtava häneksi sisältään. Hetkeä myöhemmin, kun Barnes saapuu paikalle ja huomaa Chrisin uhman, hän viiltää veitsellä haavan tämän kasvoihin. Tämä yksityiskohta rinnastaa Chrisin visuaalisesti Barnesiin, sillä nyt heillä molemmilla on arpinen naama.
Chrisin ja Barnesin rinnastus toisiinsa voimistuu äärimmilleen loppukohtauksessa, jossa Chris murhaa Barnesin; kohtaus muistuttaa voimakkaasti hetkeä, jolloin Barnes ampuu Eliaksen. Ensinnäkin Chrisin katse kommunikoi samankaltaista raivoa, kun Barnesin. Toiseksi kohtauksia yhdistää tietynlainen synkkä teemamusiikki, joka ilmenee vain näiden kahden hetken aikana. Kolmanneksi on huomattava eritoten se, että yhdennäköisyys heidän kasvoillaan on loppukohtauksessa täydellinen: molemmat ovat mustan noen peitossa.
On myös huomattava, että Chris ei pohjimmiltaan pidä Barnesin murhaa oikeutettuna. Tähän viittaa se, että Chris on vetämässä käsikranaatin sokasta juuri, kun pelastusryhmä löytää hänet viidakosta. Itsemurha-aie kuvastaa siis sitä, että Chris tietää tehneensä väärin, eikä koe enää pelastusta mahdollisena. Tämä vahvistaa vaikutelmaa siitä, että Chris on lopullisesti menettänyt viattomuutensa, ja hänestä on tullut ainakin osittain Barnesin kaltainen raakalainen. Seuraavaksi siirryn pohtimaan laajemmin, miten barnesmainen pahuus elokuvassa kuvaillaan, ja tuon esille viimein sen, miten tämä kuvastaa kritiikkiä Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa kohtaan.
Laajempaa tulkintaa
Mikäli siis hyväksytään se ajatus, että viattomuuden menettäminen on elokuvassa sama asia, kun ”Barnesiksi muuttuminen”, voidaan kysyä, mitä se voisi merkitä elokuvan kriittisen sanoman kannalta. Tässä mielessä on olennaista huomioida Barnesin edustamat käyttäytymismallit ja arvot: hänessä on nähtävissä sadismin lisäksi valloittajan piirteitä sekä rasismia.
Yksi selkeimmistä viittauksista valloittajamaisuuteen on Barnesin käsky yöpartioon lähtevälle ryhmälle: ”Kaikki satulaan! Lataa ja varmista!” Huudahdus herättää vahvan mielikuvan uudisraivaajista, jotka ratsastavat villin maaseudun läpi haulikot ladattuina. Tätä tulkintaa tukee myös seuraava kuva, jossa sotilaat talsivat pimeydessä pitkin vietnamilaista maaseutua, ja taustalla kuuluu sotamies Kingin hiljaista hyräilyä. Kyseessä on Stephen Fosterin kirjoittama folk-kappale Oh! Susanna, joka liitetään yleisesti vuosien 1848–1855 Kalifornian kultarynnäkköön (ks. lähdeluettelo). On siis mahdollista, että tässä kohtaa luodaan tarkoituksellinen yhteys uusien alueiden valtaamisen sekä Yhdysvaltain Vietnamin politiikan välille.
Mikäli viedään tätä ajatusta eteenpäin, on huomattava, että laajeneminen länteen oli osa intiaanien alistamista. Myös Vietnamin sodan ja intiaanisotien välille on vedetty usein yhtäläisyyksiä: sota esimerkiksi pitkittyi samalla tavalla, ja vietnamilaisten sotimistapoja on usein verrattu intiaanien sotimistapoihin (Henriksson 1990: 239). Siksi saattaa olla jopa tahallista, että vietnamilaiset on elokuvassa kuvattu etäisinä varjoina metsässä, jotta ”intiaanimainen” vaikutelma saadaan aikaiseksi.
Toinen kohtaus, jossa Barnesin valloittajamaisuus tulee esille, on taistelutilanne, jossa hän toteaa Eliakselle: ”Älä opeta minulle, miten minun pitäisi omaa sotaani johtaa!” Tämän kommentin kautta voidaan tulkita, että Barnes kokee olevansa sodan päätekijä, ja sitä kautta hänet voisi nähdä edustavan Yhdysvaltoja.
Muutama muu yksityiskohta elokuvassa yhdistää puolestaan Barnesin rasismiin, joka osaltaan myös vahvistaa Barnesin edustamaa ”pahaa amerikkalaista”. Hän esimerkiksi sanoo tehtäviään välttelevälle mustaihoiselle sotamies Juniorille: ”Nekru, aion lähettää sinut sotaoikeuteen”, mikä vihjaa hänen olevan rotuvihainen ja alistava johtaja. Tätä ajatusta tukee aikaisemmin Chrisin mainitsema joukkueen jakautuminen kahteen leiriin: ”Joukkueessa on käynnissä sisällissota. Puolet miehistä on Eliaksen puolella, puolet Barnesin.” Tässä suhteessa voidaan siis nähdä yhtäläisyys Barnesin rasismin ja Yhdysvaltain sisällissodan välillä. Samaan teemaan voitaneen laskea leirissä aikaisemmin näkyvä konfederaation lippu, joka kuuluu Barnesin leiriin kuuluvalle sotilaalle.
Yleisesti ottaen Barnes edustaa siis niitä arvoja, joita Weberin mukaan ”yhdysvaltalaiset eivät koskaan olisi halunneet omata”, kuten aikaisemminkin mainittiin. Koska viattomuuden menettäminen elokuvassa tarkoittaa ”muuttumista Barnesiksi” – ja hänen paholaismaista toimintaa alleviivataan elokuvassa jopa raamatullisin metaforin – rinnastuu viattomuuden menettäminen mahdollisesti lankeamiseen alistamiselle ja imperialismille. Tässä suhteessa onkin tärkeää ottaa huomioon se, että jotkut ihmiset kuulevat Vietnamin sodassa kutsumuskohtalon sekä lähetystehtävän ääniä: ensin Yhdysvallat pelasti maailman intiaaneilta, sitten natseilta, ja nyt heidän oli aika pelastaa maailma myös kommunismilta (Henriksson 1990: 239). Mikä tärkeintä, kolonialismi voidaan nähdä ikuisena Yhdysvaltain ulkomaanpolitiikan jatkeena huolimatta siitä, että virallisesti lausutut tarkoitusperät olisivatkin toisenlaisia (Weber 2006: 35).
Viimeiseksi on vielä syytä vielä mainita muutama yleinen huomio Platoonissa ilmenevästä raamatullisesta symboliikasta. Kuten aikaisemmin mainittiin, elokuva seuraa Yhdysvaltalaisten etenemistä Vietnamissa, ja tässä mielessä he edustavat selkeästi kristittyä Amerikkaa vieraalla maalla. Yhdessä raamatullisen symboliikan kanssa elokuva siis herättää mielikuvan ristiretkestä, mutta koska vihollinen pysyy suurilta osin sekä katsojille että amerikkalaissotilaille piilossa, suuntautuu kristillisten arvojen tarkastelu nimenomaan yhdysvaltalaisiin. Elokuvan voisi tulkita yleisellä tasolla jopa niin, että kristillisten yhdysvaltalaisten moraalikoodit joutuvat elokuvassa omaan vahvaan tarkasteluunsa. Kuten Junior toteaa: ”Kristityn ei kuulu kierrellä pitkin kyliä ja katkoa päitä”. Hän siis käsittää kristittyjen arvot hyveellisinä, mutta katsoja voi todeta, että historian ristiretket puhuvat toista kieltä.
Päätös
Tässä artikkelissa esitettyjen piirteiden pohjalta voitaneen todeta, että Platoon murtaa Yhdysvaltain sankarillista mytologiaa monella tavalla. Sodan raakuuden kuvaus lienee näistä voimakkaimpia, sillä se tuo esille amerikkalaissotilaiden inhimillisyyden sekä taistelutilanteiden sekasortoisuuden. Toinen myyttejä murtava seikka on elokuvan kriittinen suhtautuminen siihen, miten Yhdysvallat lähettää sotaan kouluttamattomia ja vähempivaraisia nuoria.
Tärkein tässä artikkelissa esitetty ajatus on kuitenkin se, että vaikka Platoon painottaakin Yhdysvaltain näkökulmaa sekä kokemusta Vietnamin sodasta ja jättää vihollisen kuvauksen vähemmälle, ei elokuva ole vailla kritiikkiä yhdysvaltalaisten tekoja kohtaan. Tätä painottaa elokuvassa esiintyvä viattomuuden menettämisen teema, joka rinnastuu yhdysvaltalaisten tekemiin kauheuksiin sekä viholliselle että itselleen. On myös mahdollista, että elokuva vihjaa – vaikkakin erittäin hienovaraisesti – laajempaan yhdysvaltalaiseen ulkopolitiikkaan ja kysyy, miksi amerikkalaissotilaat ylipäänsä ovat siellä. Tässä mielessä elokuva viittaa mahdollisesti intiaanisotiin sekä imperialismiin. Kaiken kaikkiaan tässä artikkelissa mainitut väitteet siitä, ettei Platoon aseta elokuvaa poliittisiin yhteyksiinsä, eivät välttämättä ole täysin paikkaansa pitäviä. Tai kuten Elias sanoo Chrisille selkeästi yöpartiossa: ”Olemme potkineet muita persuksille niin kauan, että nyt on meidän vuoro saada köniimme.”
Lähteet
Boggs, Carl ja Tom Pollard. (2007) Hollywoodin sotakone. Keuruu: Otavan kirjapaino
Grant, Barry Keith. (2007) Film Genre: From Iconography to Ideology. New York: Wallflower Press.
Henriksson, Markku. (1990) Siirtokunnista kansakunnaksi: johdatus Yhdysvaltain historiaan. Helsinki: Gaudeamus.
Klein, Michael. (2000) ”Historical Memory, Film, and the Vietnam Era.” Teoksessa Dittmar, Linda sekä Gene Michaud. Toim. From Hanoi to Hollywood:The Vietnam War in American Film. 19-41.
Prasch, Thomas. (1988) ”Platoon and the Mythology of Realism”. Teoksessa Searle, William J. Toim. Search and Clear: Critical Responses to Selected Literature and Films of the Vietnam War. Bowling Green, Ohio: Bowling Green State University Popular Press. 195-215.
Weber, Cynthia. (2006) Imagining America At War: Morality, Politics, and Film. New York: Routledge.
Muita lähteitä
Oh! Susanna sivustolla Songfacts: <http://www.songfacts.com/detail.php?id=10290>
Oh! Susanna Wikipediassa: <http://en.wikipedia.org/wiki/Oh!_Susanna>