Pimeä kaupunki täynnä symboliikkaa

Oskari Wäänänen
Opiskelija
Sosiaali- ja kulttuuriantropologia
Helsingin yliopisto

Viittaaminen / How to cite: Wäänänen, Oskari. 2010. ”Pimeä kaupunki täynnä symboliikkaa”. WiderScreen 13 (1). http://widerscreen.fi/ei-kategoriaa/pimea-kaupunki-taynna-symboliikkaa/

Dark City (1998, ohjaus ja käsikirjoitus Alex Proyas) on yhdistelmä film noiria ja science fictionia. Elokuva on monelta osin tribuutti film noirin genrelle, jos film noiria haluaa pitää itsenäisenä genrenä, korostaen sen keskeisiä piirteitä ja tuoden ne esille selvemmin ja suoremmin kuin varhaisemmat film noirit. Film noir voidaan määritellä visuaalisesti ja juonellisesti tummaksi, pelkoa, paranoiaa ja epätoivoa käsitteleväksi tyylisuunnaksi, joka muotoutui maailmansotien jälkeisen ajan tuntoja kuvastavaksi peiliksi. Kyynisyys ja kylmyys henkilöhahmojen välillä ja suhteessa maailmaan ja muihin ihmisiin ovat tämän tyylilajin tavaramerkki. Koko elokuvan tarina on rakennettu film noirin rakenteille lukuun ottamatta onnellista loppua joka lähes järjestään puuttuu kyseisestä genrestä.

Pyrin tässä esseessä tarkastelemaan hieman Dark Cityn yhteyksiä film noiriin genrenä, elokuvaan sisältyvää symboliikkaa ja sen mahdollisia tulkintoja. Lähden liikkeelle elokuvan tavasta uusintaa film noirin keskeisiä piirteitä, ja siirryn sitten käsittelemään sen sisältämää symboliikkaa ja lopuksi esitän muutamia tulkintoja.

Film noir ja pimeä kaupunki

Dark City alkaa kohtauksella jossa pimeältä tähtitaivaalta laskeudutaan sokkeloisen ja hämärän suurkaupungin synkälle kujalle. Elokuvan teatterilevitysversiossa alkuun on lisätty ”päälle puhuttu” (voice-over) narraatio joka selventää elokuvan lähtötilannetta. ”Ohjaajan versiossa” (Directors cut) alun narraatioon poistettu, ja ”ajan pysäyttäminen” on siirretty alusta elokuvassa myöhemmäksi. Ohjaajan versiossa vasta tarinan edetessä selviää että muukalaiset ovat ikivanha rotu joka on kuolemaisillaan ja rakensi koko avaruudessa ajelehtivan kaupungin laboratorioksi kokeelle, jonka tarkoituksena on löytää ihmisen ”sielu” (tämä kaikki kerrotaan teatterilevitysversion alun narraatiossa).

Elokuvan alusta alkaen tuodaan vahvasti esiin elokuvan visuaalinen teema joka myötäilee film noirin keskeisiä tyyliseikkoja: valon ja varjon (ja niiden kontrastin) vahvaa hyödyntämistä, pintojen ja tekstuurien korostamista, ja pimeää, synkkää urbaania ympäristöä. Kohtaus, jossa päähenkilö esitellään, sijoittuu pimeään huoneeseen jossa on yksi, heiluva kattolamppu ja tajuton hahmo samean veden täyttämässä ammeessa. Päähenkilö, John Murdoch, herää ammeesta hämärässä huoneessa muistinsa menettäneenä ja alkaa tutkia ympäristöään etsien jotain johtolankoja identiteetistään. Puhelin soi ja toisessa päässä on hengästyneen kuuloinen ja katkonaisesti puhuva ääni (Dr. Daniel Schreber) joka varoittaa Johnia ”ihmisistä, jotka ovat tulossa häntä hakemaan”. Samalla hän huomaa huoneessa olevan kuolleen naisen, jonka vartaloon on veitsellä viilletty spiraalimaisia kuvioita. John pakenee huoneesta ja elokuvan lähtötilanne on asetettu.

Elokuva kuljettaa päähenkilöä ympäri kaupunkia tämän etsiessä itseään ja vastauksia outoon maailmaan ympärillään. Poliisi jahtaa häntä sarjamurhaajana ja ”muukalaiset” (’The Strangers’) jahtaavat häntä epäonnistuneen kokeen, ja sen vuoksi koko kaupungille aiheuttamansa uhan, vuoksi. Ihmiset kaupungissa ovat siis koe-eläimiä ja tutkimusympäristöä muutetaan muuttamalla ihmisten muistoja ja kaupunkia itseään. Tätä muukalaiset kutsuvat ”virittämiseksi”. Kaupungin muokkaaminen tapahtuu valtavilla maanalaisilla laitteilla joita muukalaiset ohjailevat psyykkisillä voimillaan. Pian kuitenkin ilmenee että elokuvan päähenkilöllä (John Murdoch) on myös kyseinen kyky, joskaan ei (elokuvan alussa) taitoa käyttää sitä.

Dark City esittää tyylinsä vahvasti alusta alkaen, helpottaen katsojan orientoitumista elokuvaan, kuvaten synkän kaupungin hämyisiä kujia jotka henkivät kylmyyttä ja kovuutta. Elokuvan alun asetelma myös myötäilee vahvasti genren tyypillisiä piirteitä. Päähenkilö on yksinäinen mies joka on menettänyt muistinsa, eksyksissä ja loukussa. Kaupunki on labyrintti, josta päähenkilö yrittää paeta siinä kuitenkaan onnistumatta ja ajautuu vain kohti labyrintin keskusta ja alamaailmaa. Tämä tehdään hyvin selväksi Dr.Schreberin rotta-kokeeseen rinnastamalla, kuvaamalla labyrinttiä ja rottaa puhuttaessa John Murdochista, tämän muistinmenetyksestä ja ”etsinnästä”.

Noirimaiset juonirakenteet

Tarkastellessa elokuvaa Nicholas Christopherin kuvaileman film noirille tyypillisen juonen kuvauksen kautta, huomaa helposti läpitunkevat yhtäläisyydet. Voisi melkein luulla että elokuva on käsikirjoitettu Christopherin määritelmän pohjalta: ”It is night, always. The hero enters a labyrinth on a quest. He is alone and off-balance. He may be desperate, in flight, or coldly calculating, imagining he is the pursuer rather than the pursued. A woman invariably joins him in a crucial juncture, when he is most vulnerable. In his eyes she may appear to be wreathed in light, beatific -a Beatrice- guiding and protecting him.” Eli aina on yö, tarinan sankari toimii labyrintissä (kaupunki) ja on yksin ja eksyksissä. Hän on epätoivoinen ja pakosalla, ja saattaa pitää itseään takaa-ajajana vaikka todellisuudessa olisi takaa-ajettu.

Elokuvassa on, loppua lukuun ottamatta, jatkuvasti yö johtuen muukalaisten valonarkuudesta, kaupungin ollessa käännettynä pois auringosta. Kaupunki itsessään on labyrintti (film noirissa kuvainnollisesti, Dark Cityssä kirjaimellisesti), joka tuodaan myös hyvin selkeällä vertauksella esiin kun leikataan tohtori Schreberin rotta-labyrintistä synkkään kaupunkiin. Kaupunki myös muistuttaa erehdyttävästi avaruudesta katsottuna Dr. Schreberin pyöreää labyrinttiä. Murdochin herätessä, hän on selvästi sekaisin ja yksin. Hahmottaessaan tilanteen vähän paremmin, hän pakenee ja muuttuu pian myös epätoivoiseksi yrittäessään saada selvää sekavasta maailmasta.

Elokuvan keskeinen nainen (Emma Murdoch) esitellään myös pian alun jälkeen ja siinä myös ”wreathed in light” kuvaa hyvin hahmon esittelyä. Esittelyhän (katsojalle) tapahtuu hämyisessä jazz-yökerhossa jossa spotti syttyy paljastaen laulajan lavalla, siirtäen tämän pimeydestä valoon ja luoden kontrastia taustalla hämärässä soittaviin muusikoihin ja yleisöön. Tällä tyylillisellä keinolla Emma korotetaan baarin muun asiakaskunnan yläpuolelle valo/pimeys, hyvä/paha, maailma/alamaailma akseleilla (jotka siis rinnastuvat toisiinsa). Kyseessä on selvästi ”Beatrice”-hahmo (Christopherin termiä käyttäen), joka ei ole juonitteleva ja kavala, vaan on jopa valmis riskeeraamaan henkensä päähenkilön puolesta. Hahmo myös tapaa Murdochin tämän ollessa umpikujassa etsinnöissään ja ”haavoittuvainen” identiteettinsä pysyessä mysteerinä.

Spiraalin kierteissä

Christopherin määritelmän jatko-osa sopii elokuvaan hyvin: ”He descends downward, into an underworld, on a spiral. The object of his quest is elusive, often an illusion. Usually he is destroyed in one of the labyrinth’s innermost cells, by agents of a larger design which he is only dimly aware.”

Murdochin tavoite on lähes koko elokuvan ajan melko epämääräinen halua saada selville menneisyytensä ja selvittää mistä koko kaupungissa, josta ei nähtävästi pääse pois, on kysymys, sekä mitä muukalaiset ovat ja mitä he haluavat. Muukalaiset edustavat suurta ja massiivista taustajärjestöä, jonka suunnitelmiin päähenkilö sotkeutuu ja vaikka Murdoch ei tuhoudukaan elokuvan lopussa, elokuva päättyy labyrintin keskukseen, johon elokuva johti alusta asti. Spiraali on elokuvassa myös voimakas symboli ja toistuu sekä murhattuun naiseen viilletyissä kuvioissa, seonneen poliisin (Eddie Walenski) piirroksissa, Murdochin sormenjäljessä sekä visuaalisena tehosteena elokuvan alussa. Spiraali kuvastaa sekä aurinkoa, joka ”pimeän kaupungin” maailmasta puuttuu, että labyrinttia, joka kaupunki itsessään, ja erityisesti film noirissa, on. Symboliikka liittyy myös spiraalin käyttöön kuvaamaan hypnoosia, joka vaikutuksessa kaupungin ihmiset tavallaan ovat, siirtyessään hahmosta ja elämästä toiseen huomaamatta olevansa vankeja suuressa labyrintissä.

Kuvatessaan aurinkoa spiraali sopii hyvin pimeydessä elävään kaupunkiin jossa ihmisille jotka sitä osaavat haluta, se on toivoa antava symboli, mutta myös Walenskin fiksaation kohde tämän ”hulluudessa”. Se on myös koko elokuvan suuntaa kuvaava symboli jossa siirtymä tapahtuu reunoilta keskelle, niin mielessä (Johnin mielen eheytyminen, keskittyminen ja ympäristön selkeytyminen) kuin fyysisessä maailmassakin (loppukohtaus kaupungin keskellä ja sen alla, spiraalin päätepisteessä). Samalla se on muukalaisille pelottava ja tuhoa edustava symboli (näiden valoherkkyyden takia) joka ehkä sen vuoksi oli viilletty murhattuun naiseen. Spiraali toimii myös symbolina tuonpuoleisesta ja kuolemasta sekä vajoamisesta tuonelaan, alamaailmaan, joka on myös film noirin keskeinen teema.

Identiteetti ja individualismi

Elokuvassa on paljolti kyse identiteetistä ja sen etsimisestä. Tämä sidotaan elokuvassa muistoihin ja ”perimmäiseen” minään joka on muistoista erillään. Kyse on muukalaisten toteuttaman kokeen ydinkysymyksestä, eli mikä määrää ihmisen toimintaa enemmän, hänen muistonsa vai joku syvällisempi ja pysyvämpi ominaisuus joka säilyy vaikka muistot vaihdettaisiin (ns. ”nature versus nurture” -dilemma). Muukalaisilla on kollektiivinen mieli ja näin kollektiiviset muistot ja tutkimus voidaan näin toteuttaa vain ihmisillä jotka ovat myös henkisesti yksilöllisiä.

Dark Cityn keskeinen teema on se, mikä tekee meistä sen mitä pohjimmiltamme olemme. Elokuvassa muukalainen, Mr. Hand, saa John Murdochin muistot jotta voisi niiden pohjalta löytää hänet, mutta muuttuu niiden vaikutuksesta sadistiseksi murhaajaksi. Johnilla sen sijaan on kaikki syyt epäillä olevansa murhaaja, mutta hän ei silti ryhdy murhaamaan ihmisiä. Tällä elokuva ottaa kantaa kysymykseen esittämällä että muistot eivät määrittele meitä (ihmisiä), vaan joku syvempi ominaisuus. Tähän viittaa myös Johnin alussa esitetty ilmeisen intuitiivinen laupeudenosoitus kultakalaa kohtaan sen räpiköidessä lattialla maljan rikkouduttua. Toisaalta mikäli ei halua pitää Mr. Hand:iä ainoastaan toisen rodun edustajana, voidaan hänen luonteenmuutoksensa muistojen voimasta (jotka hän tiesi itselleen vieraiksi) käsittää vain mielen heikkoudeksi.

Muukalaiset ja kylmän sodan pelko

Elokuvan tarina voidaan nähdä myös reaktiona Kylmän sodan päättymiseen, josta oli elokuvan valmistumisajankohtana vain yhdeksän vuotta, ja kapitalismin, demokratian ja individualismin voittoon kommunismista. Muukalaiset on helppo nähdä kommunisteina jotka näyttävät kaikki samalta ja jotka eivät omista edes omaa mieltään. He ovatkin kuolemassa juuri näistä syistä ja häviämässä individualismin tieltä. Elokuvan voi nähdä esittävän uudestaan kommunistisen neuvostoliiton romahtaminen jonka jälkeen päästään vapauteen, valoon ja yksilöllisyyteen kollektivismin kahleista. Tällä tapaa kyse on amerikkalaisen unelman korostamisesta hieman erilaisessa muodossa, onhan Murdochista elokuvan lopussa tullut lähes kaikkivaltias kaupungin sisällä.

Lopun voitossa on selkeä rinnastus individualismin voitosta kollektivismista Murdochin yksin voittaessa kaikki muukalaiset. Tähän voi myös liittää ihmisten identiteetin hämärtyminen ja katoaminen, selkeän kahtiajakoisen maailman katoamisen myötä. Sillä siinä kun Kylmän sodan aikaan pystyi helposti määrittelemään kaiken maailmassa dualistisesti, kahden ääripään välillä, oli vastakkainasettelun yhtäkkinen puuttuminen shokki joka hämmensi myös ihmisten käsityksiä itsestään, erityisesti entisen Neuvostoliiton maissa. Walenski sanoo tämän melko tyhjentävästi kohtauksessa jossa Murdochia jahtaava poliisi, Frank Bumstead, saapuu tätä tapaamaan: ”I don’t know who she is… I don’t know who any of us are!”

Tässä tulkinnassa elokuva ottaa vahvasti kantaa erityisesti individualismin puolesta, mikä elokuvan valmistumisajankohdan huomioonottaen on ymmärrettävää. Muukalaiset ovat mukautumiskyvyttömiä yksilöllisyyteen (kuten Mr. Hand lopussa kertoo) ja he kuolevat pois, kuten kommunismi tuhoutui kapitalismin tieltä. Elokuva ehkä tahtomattaan ehtii kritisoimaan yhteisöllisyyttä ja film noirin tapaan kuvatessaan miehen yksinäisyyttä (John Murdoch elokuvan alussa ja Frank Bumstead koko elokuvan ajan), myös muistuttaa liian yksilökeskeisen ajattelun epätäydellisyydestä.

Elokuvan kaupungin voi myös tulkita modernin kaupungin ”läpinäkyvänä” versiona, jossa sen korruptio, synkkyys ja sen luomat identiteetin ongelmat näkyvät selkeästi. Esimerkkinä kohtaus jossa alemman keskiluokan työläispariskunta keskustelee ruokapöydän ääressä kunnes tulee taas päivittäisen ”virittämisen” aika. Kun samat ihmiset heräävät seuraavan kerran, on rähjäinen murju muuttunut valtavaksi palatsiksi (pysyen silti synkkänä elokuvan teemaa mukaillen) ja hahmojen muistot on muutettu vastaamaan muutosta. Pariskunta siis siirtyi hetkessä köyhistä oloista vaurauteen, unohtaen täysin ”menneisyytensä”, jonka voi rinnastaa länsimaisen kapitalismin potentiaaliin nostaa kenet tahansa työläisen johtavaan asemaan ja vaurauteen.

Kritisoidessaan tämän siirtymän keinotekoisuutta, elokuva myös kommentoi länsimaisten identiteettien onttoutta ja niitä perusteita joille ne rakennetaan. Onttoutta siinä mielessä, että identiteetti rakennetaan fyysisen omaisuuden, ja kykyyn kasata sitä, varaan, ja ihmiset määrittelevät itsensä suhteessa omaan ja muiden fyysiseen varallisuuteen. Sen muuttuessa ihmisen status, asema ja identiteetti, muuttuvat. Tässä tavassa muodostaa identiteetti kosketaan vain hyvin hennosti yksilön todellisia piirteitä tai ansioita, fokusoiduttaessa puhtaasti tämän materiaaliseen omaisuuteen.

Kaupunki ja kontrolli

Muistojen asentaminen on elokuvassa myös itsessään kritiikin muoto anonyymin ”järjestelmän” asettamaa kontrollia kohtaan. Muokkaamalla ihmisten muistoja heitä kontrolloidaan heidän tietämättään ja häivytetään samalla kuva kaupungista vankilana tai laboratoriona. Tähän yhteyteen on pakko mainita samankaltaisuus vuotta myöhemmin valmistuneeseen (ja huimasti suositumpaan) elokuvaan The Matrix jonka asetelma muistuttaa hyvin paljon Dark Cityn asetelmaa, ja jossa keskeinen kysymys on juuri huomaamaton kontrolli ja tietysti eksistentialistinen kysymys todellisuuden olemassaolosta ja luonteesta. Sama kysymys esitetään myös tässä elokuvassa, tosin huomattavasti kevyemmällä painotuksella. Kaupunkihan on elokuvassa tavallaan lavaste, epätodellinen maailma joka toimii vain ihmisten kontrollin välineenä.

Saman voisi nähdä kritiikkinä urbanisoitumista kohtaan joka tietysti helpottaa huomattavasti valtioiden kontrollia kansalaisistaan, mutta myös rajoittaa näiden vapauksia. Kaupunki on myös rakennettu siten, ettei sieltä pääse pois ja se on itsessään itseään ylläpitävä kokonaisuus. Tämän voi tulkita kritiikiksi urbanisoitumista kohtaan, jossa kaupunkilaisille helposti muodostuu kuva kaupungista itseään ylläpitävänä, vaikka todellisuudessa se ei selviäisi päivääkään ilman ulkopuolista huoltoa. Myös se, etteivät kaupungin asukkaat juuri kyseenalaista suljettua kaupunkiaan (muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta) tai sen jatkuvaa yötä, kuvastaa ihmisten taipumusta hyväksyä ympäröivä maailma ja sen auktoriteetit helposti ja kyselemättä.

Elokuvan päähenkilö on (lähes) ainoa joka näkee järjestelmän rakenteen ja pyrkii siitä aktiivisesti ulos. Hän rikkoo rajoja ja normeja, niin fyysisesti kuin sosiaalisestikin (pyrkii ulos labyrintistä jonka muut hyväksyvät ja pysyy valveilla kun muut nukkuvat virittämisen ajan) ja saa siksi auktoriteetin, jota muukalaiset edustavat, vihan päälleen. Kaikenlainen normista poikkeaminen nähdään uhkaksi valtaapitävien vallalle ja samalla ihmisten ”automaattisuus” ja konemainen käyttäytyminen rooleissaan on vakuutus auktoriteeteille että valta on turvattu ja järjestelmä toimii niin kuin pitää. Järjestelmän hyväksymistä muuttumattomana kuvastaa myös Walenskin päätös paeta siitä itsemurhan kautta, sen sijaan että toimisi kokonaisuuden muuttamiseksi. Kaupungin jatkuva muutos, samoin kuin ihmisten identiteettien vaihtelu, kuvaa hyvin modernin maailman hektisyyttä (”dynaamisuutta”) ja sen vaikutuksia ihmisiin, jotka hävittävät tarkoituksensa ja toimivat konemaisesti valtavan kaupunkia ohjaavan koneen jatkona.

Kaupungilla on film noirissa merkitys myös ihmisen psyyken kuvastajana. Film noirissa kaupunki heijastaa ihmisen synkimmät halut, toiveet ja intohimot tummana ja synkkänä ja elokuvassa toimii yhdistävänä päähenkilön mielellä käytävällä kokeella että koko kaupungilla käytävällä kokeella. John Murdochin oli tarkoitus keinotekoisilla muistoilla uskoa olevansa murhaaja osana koetta. Tällöin yhtä keinotekoinen kaupunki, itse koe, heijastaa Johnin mieltä.

Kuten alussa totesin, Dark City noudattaa vahvasti film noir -maista kerrontaa, niin sisällöllisesti kuin visuaalisestikkin. Genreen liittyvä symboliikkakin on elokuvassa vahvasti läsnä ja sitä käytetään sekä juonen edistämiseen, että elokuvan sanoman painottamiseen. Sanomasta voi olla montaa mieltä, ja kuten elokuvista yleensäkin, tulkintoja on yhtä monta kuin on katsojaa. Ainoastaan elokuvan onnellinen loppu rikkoo genreä vastaan ja epäilen sen olevan seurausta genrejen sekoittamisesta elokuvan tuottavuuden parantamiseksi, tai sitten kyseessä on harkittu valinta, jonka tarkoituksena on rikkoa muuten tiukasti noudatettua genreä vastaan. Genren tarkka noudattaminen ja sen keskeisten attribuuttien korostaminen tekee elokuvasta kuitenkin hyvän valinnan film noirista kiinnostuneille.

Lähteet

Biedermann, Hans (1989). Suuri symbolikirja (Knaurs Lexikon der Symbole)

Christopher, Nicholas (1997). Somewhere in the night: film noir and the American city.

Hakola, Outi 2009. Amerikkalaiset elokuvagenret, luentokurssi 2009. Helsingin yliopisto. http://www.helsinki.fi/hum/renvall/pam/teaching/Johdanto%20genret.pdf

Wikipedia 2010. Dark City. http://en.wikipedia.org/wiki/Dark_City_%281998_film%29

Wikipedia 2010. Spiral. http://en.wikipedia.org/wiki/Spiral