pelitutkimus, leikkitutkimus, kaupunkitutkimus, tutkimusmenetelmät
Jaakko Suominen
jaakko.suominen [a] utu.fi
FT, digitaalisen kulttuurin professori
Turun yliopisto
Lilli Sihvonen
lilli.sihvonen [a] utu.fi
FT, tutkijatohtori (Pelikaupunki Turku -hanke ja Pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikkö)
Viittaaminen / How to cite: Suominen, Jaakko & Lilli Sihvonen. 2024. ”Leikin jäljillä – kohti ludologista semiotiikkaa”. WiderScreen Ajankohtaista 13.5.2024. http://widerscreen.fi/numerot/ajankohtaista/leikin-jaljilla–kohti-ludologista-semiotiikkaa/
Pelaamista ja leikkiä on mahdollista tutkia etsimällä ja analysoimalla niistä jääneitä jälkiä. Tässä esseessä esittelemme kaupunkitilaan eri vuodenaikoina jääneitä pelaamisen ja leikin jälkiä, kuten hylättyjä pelivälineitä, roskia tai maaperän muutoksia. Osa niistä on jätetty tarkoituksella ja osa vahingossa. Osa jäljistä on sellaisia, että niiden yhdistäminen pelaamiseen tai leikkiin on epävarmaa.
Alussa oli tollo
Olohuoneen tarjoilupöydälle on ilmestynyt paperitollo. Se ei maannut siinä eilen. Silloin tuo ihmisen kasaksi puristama möykky oli sijainnut lattian nurkassa pöydän alla tai jossain muussa ihmissilmälle näkymättömässä paikassa.
Pöydälle pudonnut paperitollo on merkki leikistä. Se ei kuitenkaan kerro ihmisen leikistä vaan nyt sylissä hurisevan kissaeläimen toteuttamasta leikkimielisestä jahdista, jonka kohde oli tuntemattomasta syystä päätynyt suussa pöydälle. Paperimöykyn siirtämisestä ei ole ihmissilmien näköhavaintoa, ei todistajaa, koska kumppanilajin karvaiset edustajat eivät tunnusta siirtäneensä tolloa paikasta toiseen. Aiempien näköhavaintojen perusteella voi kuitenkin suurella todennäköisyydellä otaksua, että jommallakummalla talouden karvaisella nelitassulla on käpälänsä tollopelissä.
Eläimetkin leikkivät, mutta tässä kirjoituksessa pääosassa ovat ihmiset. Hekin jättävät pelatessaan ja leikkiessään jälkiä. Joskus he jättävät niitä tietoisesti, toisinaan eivät välitä jäljistä tuon taivaallista. Tai sitten he eivät edes tajua, että tarkkaavainen havainnoitsija voi arvata leikin, pelin tai kisailun tapahtuneen, vaikka toiminnan päähenkilöt eivät edes haluaisi kertoa tekemisistään kenellekään.
Jälkiä lumessa
Tarjoilupöydän vieressä on tuoli. Tuolin takana on ikkuna. Ja ikkunan takana on puisto, joka vaihtaa väriään, ääniään ja maaperän tuntumaa vuodenaikojen mukaan. Siirrymme sinne, jälleen leikin jäljille. Aloitamme matkan kylmän keskellä.
Talvella puistossa voi olla valkoista. Silloinkin kun leikkijöiden äänet ovat vaienneet ja ihmiset ovat siirtyneet sisätiloihin, lumipeite kavaltaa osan tapahtumista. Lumisen puiston matalalta mäeltä johtaa uria alas tasaiselle. Mäkeä on laskettu kelkoilla, pulkilla ja liukureilla, joista jokainen jättää oman yksilöllisen merkkinsä rinteeseen. Merkit voi havaita siihen asti, kunnes lumi on sulanut tai sitä on satanut lisää vanhojen jälkien päälle – tai kun tuuli on sekoittanut jäljet. Tuoreiden jälkien äärellä oleva tarkkailija ymmärtää laskemisen tapahtuneen varsinkin silloin, kun hänellä on omaa kokemusta mäenlaskusta tai hän on todistanut sitä vierestä tai joku on selittänyt hänelle toiminnan ja jälkien välisen yhteyden.
Lumessa on muitakin jälkiä talvi-ilottelusta. Joku tai jotkut ovat pyöritelleet lumesta palloja, asettaneet niitä päällekkäin ja koristelleet ylimmän pallon pienillä kivillä ja risuilla, jolloin se on saanut ihmismäisiä figuratiivisia piirteitä. Useimmat meistä osaavat tottumuksesta nimetä kansanomaisen kausiteoksen ”lumiukoksi”. Sillä nimellä lumihahmo yleensä tunnetaan riippumatta siitä, mikä on sen sukupuolinen ilmenemismuoto. Toki jos tuon hahmon sukupuolitunnusmerkistöä korostetaan tai jos lumesta muovaillaan esimerkiksi kaksi erilaista, eri piirteillä varustettua hahmoa, ne saatetaan nimetä kaksinapaisen normituksen mukaisesti lumiukoksi ja lumiakaksi. Sukupuolipiirteiden liioittelu kasvattaa koomista efektiä ja saattaa tuoda lisäiloa tekijöilleen ja katsojilleen.
Metallisilppua ja pyörivä rengas
Kun lumi sulaa, maasta paljastuu toisenlaisia pelaamisen, leikkimisen ja ilottelun jälkiä. Mutaisena paistavan maaperän keskellä välkehtii metallisen paperin palasia. Ne ovat olleet siinä jo aiemmin, mutta peittyneet välillä lumeen. Ensimmäisen kerran metallipaperi oli nähtävissä vähän uuden vuoden jälkeen. Palasten lähellä oli ilotulitusrakettien lähtötelineitä ja muuta roskaa. Metallipaperin voi olettaa liittyvän uuden vuoden aattoillan paukutteluun ja pimeän ajan juhlijoiden piittaamattomuuteen. He eivät ole välittäneet siitä, että jälkeen jää roskia, jotka eivät ikinä maasta häviä, ellei joku toinen korjaa niitä pois. Tuskin kukaan niitä siivoaa, sillä vaikka isompien jätteiden kerääminen on helpompaa, pieni metallipaperisilppu vaatii noukkijaltaan vaivaa ja aikaa. Sitä ei välttämättä juuri kenelläkään puistossa liikkujalla ole.
Puistossa on muutakin roskalta vaikuttavaa, mutta leikkiin liittyvää. Kevättalvella lehdettömien alastomien pensaiden viereen on ilmestynyt autonrengas. On vaikea kuvitella, miksi se on hylätty yksikseen moiseen paikkaan. Itsessään sen olemus tai sijoittelu eivät viittaa leikkipotentiaaliin.
Sitten myöhemmin puistoa tarkkaileva tutkija huomaa, että rengasta käytetään leikkiin koiran kanssa. Iso koira säntää loivaa rinnettä pyörivän renkaan perään. Renkaan on laskenut liikkeelle koiran omistaja. Meneillään on koiran ja ihmisen yhteinen leikki tai harjoitus, joka ei todennäköisesti ole tarkoitettu koulimaan koirasta autonnoutajaa. Leikki kuitenkin yhtä aikaa viihdyttää, liikuttaa ja harjaannuttaa tarkkaavaisuuteen. Se johtaa koiran yrityksiin raahata painavampaakin taakkaa omistajan toiveiden mukaisesti.
Todistetun leikkihetken jälkeen rengas jää puistoon ja sitä käyvät vuorollaan koettamassa myös muut koirat ja niiden ulkoiluttajat. Myöhemmin rengas häviää. Se on kenties kuljetettu pois puistosta.
Pallo ja punakaali
Kevään edetessä poutasäällä maa kuivuu. Puut kasvattavat uudet lehdet. Ruoho ja kukat nousevat mudasta ja mullasta. Puistossa tapahtuu kaikenlaista toimintaa, joka ei jätä aina yhtä selviä merkkejä. Joskus leikkijät haluavat vihjata tekemisistään niin, että vain asiaan vihkiytyneet ymmärtävät leikkiä. Toisinaan he julistavat leikkiään niin, että lähes jokainen ulkopuolinenkin tajuaa jotain tapahtuneen.
Päivän pidentyessä on taas uuden vuotuisjuhlan aika. Värikkäät serpentiinin pätkät, katkennut helminauha, paperiset tötteröhatut, varoitus- tai rajaustolppa sekä keppi, jonka päähän on sidottu narua, vihjaavat yliopisto-opiskelijoiden vappuviikosta. Yksi jäljistä paljastuu vihjeeksi kahdesta eri leikistä tai pelistä: maahan pudonnut paperi on taiteltu lennokin muotoon. Paperi itsessään sisältää tietokoneella kirjoitettua ohjetekstiä vapun pelijoukkueiden jäsenille. Pelin päätyttyä joku on jatkanut leikkiä heittelemällä paperilennokkia.
Vapun jälkeen ruoho puistossa kasvaa. Ruohon keskellä törröttää pallo. Tai oikeastaan se on pallon tussahtanut jäänne, ilmasta lähes tyhjä kuori, joka on täytenä saattanut olla heittelyn tai potkinnan kohteena, mutta yhtä lailla puolityhjänä koiran retuuttama esine. Ex-pallo ei siis ole välttämättä roska silloinkaan, kun se ei ole enää pyörähdellyt ja pompahdellut ruohikossa.
Pallon läheisyydestä löytyy punakaalin palasia. Palasista ei kuitenkaan selviä, onko kaali tuotu paikalle kokonaisena vai onko sitä kenties pallon tavoin potkittu tai heitelty riekaleiksi jonkin leikin aikana. Tai sekin voisi olla koiran kuljettama, mutta hampaiden jäljet puuttuvat kaalista. Puremajälkien puuttumisesta voi olettaa, ettei ihminenkään ole tuonut kaalia puistoon syödäkseen.
Kiipeilyä ja turnajaisia
Vuosi jatkaa kiertoaan. Aurinko ohittaa keskikesän lakipisteensä ja maisemaan hiipii vihjeitä seuraavasta vuodenajan vaihtumisesta. Loppukesästä ja alkusyksystä uutta lukuvuotta juhlivat opiskelijat valtaavat jälleen puiston. He ovat palanneet paikalle kesätauon jälkeen. Illat pimenevät ja ilmassa alkaa olla kylmenevien syyspäivien tuoksua.
Juhlien jälkeen ohikulkijan tarkka silmä kiinnittyy korkealla jalustalla olevan patsaan päällä olevaan pulloon. Se ei kuulu sotilaalliseen muistomerkkiin. Pullo on patsaalle lisätty karnevalistinen koriste. Joku on esitellyt hurjapäisyyttään ja kuntoaan kiipeämällä patsaan päälle. Hän on jättänyt vierailustaan merkin, vitaalisen hurjuuden manifestaation, joka pysyy paikalla niin kauan, kunnes joku toinen kiipeää samaan paikkaan sen poistamaan tai kun ankara sää sen sieltä pudottaa alas. Juhlan leikkejä tarkkaillut tutkija saa myöhemmin selville, että useiden juhlien osallistujien harrastuksena on juomatölkkien tai pullojen tasapainottelu mitä vaikeampiin ja mielikuvituksellisempiin paikkoihin.
Puiston vieressä kulkee tie ja sen kupeella laatoitettu jalkakäytävä. Erään sunnuntain jälkeen yhteen laattaan on tussattu punaisella salaperäinen merkintä:❤️ Tallbike Jousting. Jos leikki- ja pelitutkija ei olisi itse sattunut todistamaan sunnuntaista turnausta, niin hän ei välttämättä olisi kiinnittänyt mitään huomiota kirjoitukseen. Tai ainakaan hän ei olisi ymmärtänyt, mistä oikein oli kyse. Sunnuntaina puistoon oli saapunut kymmeniä henkilöitä, joilla oli mukanaan kaiuttimet, mikrofoni, kaksi normaalia korkeampirunkoista polkupyörää, kypärät sekä pehmustetut peitset.
Puistossa järjestettiin turnajaiset, joilla peitsillä varustetut polkijat pyrkivät suistamaan toisiaan pyörän selästä. Toiminta muistutti keskiaikaisia turnajaisia, mutta hevoset oli korvattu polkupyörillä ja muutenkin kisailu tapahtui turvallisemmissa puitteissa. Koitokseen osallistuminen ei edellyttänyt vuosien kouluttautumista ritarisäädyn mukaisiin sotilaallisiin urheilusuorituksiin.
Vuoden kuluttua jalkakäytävän piirros on jo haalistunut. Sen huomaa lähinnä vain sellainen, joka tietää sitä etsiä määrätystä laatasta.
Todisteita toiminnasta
Edellä olemme kuvanneet pelaamisen ja leikkimisen jälkiä puistossa eri vuodenaikoina. Millaisen kokonaisuuden ne muodostavat ja mistä ne oikein kertovat? Se riippuu osittain siitä, keneltä kysymme. Tutkija voi lähestyä jälkiä monesta näkökulmasta oman tieteenalataustansa mukaan. Aloitamme historiasta. Historioitsija Jorma Kalela (2000, 24) on todennut, että historian tieteenä ja toimintana voi ajatella syntyneen vastauksina ihmisen toiminnan jälkien aiheuttamiin kysymyksiin. Historiaa ovat hänen mukaansa jäljistä esitettävät tulkinnat. Historioitsija käyttää tutkimuksessaan lähteitä, joiden löytyessä on ensiksi selvitettävä, mistä toiminnasta tai asiasta ne ovat jälkiä. Kun se on tiedossa – joko varmasti tai oletuksena – tutkija voi sanoa, voiko lähdettä käyttää vastaamaan hänen tutkimuskysymykseensä tai toimiiko se todisteena, joka tukee tutkijan päätelmää.(Kalela 2000, 96–97. Ks. myös Kalela 2010, 52.)
Jälkien tutkimuksessa voidaan hyödyntää historian ohella arkeologian näkökulmia. Arkeologia on ihmisen materiaalisen menneisyyden tutkimusta. Se sisältää siis oletuksen, että jotain pysyvää on jäänyt jäljelle ihmisen menneestä toiminnasta. (Fagian & Durrani 2021; Frieman 2023.) Aina ei tosin ole selvää, tarkastelemmeko ihmisten aikaansaannoksia. Arkeologiaan nojaten voimme esimerkiksi kysyä, millaisin ehdoin jokin jälki tai jäännös voidaan määritellä ihmisen tekemäksi.
Filosofi Helena Siipi ja arkeologi Johanna Enqvist ovat todenneet, ettei materiaalisen muodostelman tai artefaktin tulkitseminen ihmisen tekemäksi ole yksiselitteistä tai itsestään selvää. Siipi kirjoittaa, että artefaktit ovat tekotuotteita eli entiteettejä, joita ihminen on tuottanut omalla työllään. Artefaktiuteen kuuluvat olemassaolon aikaansaaminen, intentionaalisuus eli tarkoituksellisuus sekä tehtävä; niille on olemassa ihmisen asettama päämäärä (Siipi 2008; Enqvist 2016, 349.)
Esimerkiksi aiemmin kuvaamamme pallo voidaan tunnistaa ihmisen tekemäksi, koska se on pyöreä ja valmistettu muovista, ihmisen kehittämästä materiaalista. Pallolla on myös tehtävä ja päämäärä, joka on ihmisen asettama ja palvelee ihmistä. Useimmiten pallon tehtävä on toimia ihmisen – tai eläimen – leikkikaluna.
Tarvehierarkiastaan paremmin tunnettu psykologi Abraham Maslow on todennut seuraavasti: ”Jos sinulla on vain vasara, näet nauloja kaikkialla.” (Ks. Suominen 2010, 3.) Samansuuntaisesti kun pyöreille leikkivälineille herkistynyt tutkija katselee ympärilleen, niin hän löytää palloja ympäri kaupunkia. Tekstissä mainitun ruttaantuneen rantapallon lisäksi poluilta ja kävelyteiden varsilta olemme löytäneet pingis- ja tennispalloja. Pallo toistuukin usein leikkiä ja pelaamista oletettavasti edustavana artefaktina ja jälkenä.
Johtolankoja tutkimukseen
Yhtä jälkien ja lähteiden käyttötapaa kutsutaan johtolankametodiksi. Historioitsija ja kulttuuriperinnön tutkija Anna Sivula johdattelee historialliseen johtolankametodiin seuraavalla tavalla: ”Historiantutkija esittää menneisyyttä koskevan kysymyksen samaan tapaan kuin tutkintaa tekevä poliisi asettaa rikokseksi epäiltyä tapausta koskevan kysymyksen. Hän etsii jälkiä ja johtolankoja, jotka mahdollistavat kysymykseen vastaamisen. Lopulta hän kertoo vastauksena tulkintansa siitä, mitä on tapahtunut ja esittää tueksi löytämänsä todisteet. Todisteeksi kelpaavat kaikki menneestä jääneet jäljet, riippumatta siitä, onko jäljen jättäjä halunnut muistuttaa tapahtumista vai salata sen.” (Sivula 2010, 21–22.)
Myös sosiologi ja kulttuurintutkija Pertti Alasuutari on viitannut johtolankoihin ja hyödyntänyt rikostutkinnan ja etenkin dekkareissa esitettyjä fiktiivisiä kuvauksia tutkinnasta omien tutkimusmenetelmäkirjojensa vertauskuvallisena polttoaineena (esim. Alasuutari 1993). Alasuutaria (1994, 68) mukaillen voi todeta, että kun tutkija kohtaa materiaalisen jäljen ja mahdollisesti dokumentoi sen, jälki muuttuu havainnoksi ja mahdollisesti johtolangaksi, jota voi käyttää tutkimuksellisen arvoituksen ratkaisemisessa.
Anna Sivulan mainitsema johtolankamenetelmä pohjaa historiantutkimuksessa myös niin kutsutun mikrohistorian tutkimusmenetelmiin. Klassikkoesseessään “Johtolankoja” (1986, suom. 1996) italialainen mikrohistorioitsija Carlo Ginzburg kuvaa johtolankamenetelmää ja sen syntyhistorian polkuja tutkijan työssä. Ginzburgin esseen perusteella johtolankamenetelmä voidaan tiivistää tutkimustavaksi, jossa pienten, jopa mitäänsanomattomien yksityiskohtien ja löydösten avulla aletaan hahmotella olennaisia tapahtumakulkuja. Meidän tapauksessamme olemme hahmotelleet ensin yksittäisiä toistuvia tai keskenään erilaisia leikkimiseen ja pelaamiseen liittyviä tilanteita ja tapahtumia. Sen kautta voimme myös paikantaa kokonaisen (puisto)alueen merkitystä leikin ja pelin mahdollistavana tilana. Sen jälkeen voimme arvioida vielä yleisemmin puistojen tai erilaisten kaupunkitilojen suhdetta pelaamiseen ja leikkiin.
Carlo Ginzburg toteaa, että tilanteessa, jossa (menneestä) todellisuudesta ei saada suoraa tietoa, voidaan hyödyntää johtolankoja. Niiden perusteella tehdään sitten ajassa taaksepäin suuntautuvia ennusteita. (Ginzburg 1996, 50, 65.) Yksittäisestä johtolangasta tai niiden joukosta taitava havainnoitsija voi muodostaa tapahtumakulkua käsittelevän kerronnallisen jatkumon. (Ginzburg 1996, 46.) Tapahtumakulkujen hahmottaminen pienten vihjeiden perusteella vaatii harjaantumista, osaamista ja ennakkotietoa. Toisaalta tutkija voi jatkaa havainnointia ja päästä sitä kautta myöhemmin tapahtumakulkujen jäljille. Näiden kaikkien toimintatapojen merkitys on käynyt tässä tekstissä ilmi. Olemme löytäneet pieniä vihjeitä, olemme jatkaneet vihjeiden etsimistä systemaattisemmin ja olemme yhdistäneet vihjeitä tekemiimme muihin havaintoihin ja omiin aiempiin kokemuksiimme.
Ginzburg jäljittää (!) johtolankamenetelmän syntyä muutamiin eri alojen tutkijoihin ja toimijoihin 1800–1900-lukujen vaihteessa. Heitä ovat taidehistorioitsija Giovanni Morelli, salapoliisikirjailija Sir Arthur Conan Doyle sekä psykoanalyytikko Sigmund Freud (Freudista ja Morellista ks. Paavilainen 2023). Ginzburg (1996) huomauttaa, että noita kolmea yhdistää pari seikkaa. Heitä yhdistää lääketieteellinen koulutus sekä heidän hyödyntämänsä näkökulma, jota on kutsuttu lääketieteelliseksi semiotiikaksi. Sen piirissä opitaan tunnistamaan sairauksia ulkoisten ja maallikoiden näkökulmasta jopa epäolennaisilta vaikuttavien vihjeiden perusteella.
Lääketieteellisen semiotiikan näkökulmaa voidaan soveltaa pelien ja leikkien tutkimukseen. Voisimme nimetä pelaamisen ja leikkimisen jälkien ja materiaalisten vihjeiden tulkinnan taidon ludologiseksi semiotiikaksi, jonka harjoittamisessa olemme ottamassa tässä tekstissä ainoastaan ensi askeleita.
Ludologinen semiotiikka keskittyy pelaamiseen ja leikkiin, mutta lääketieteellisen semiotiikan tavoin siinäkin etsitään välillä jopa epäolennaisia vihjeitä, jotka kertovat peli- ja leikkitoiminnasta. Leikkijät ja pelaajat ovat jättäneet vihjeitä tai jälkiä joko harkiten tai tiedostamattaan. Joskus vihjeiden ja jälkien tulkinta on helppoa. Joskus se on vaikeaa – ja joskus hyvin epävarmaa jopa harjaantuneelle tutkijalle tai tarkkailijalle (ks. kuvio). Tulkintaa vaikeuttaa se, että monet jäljet katoavat ennemmin tai myöhemmin.
Lopuksi paljastamme, mistä saimme kimmokkeen tämän tekstin kirjoittamiseen. Olemme olleet mukana kaupunkitilallisessa peli- ja leikkitutkimusprojektissa, jossa olemme törmänneet tietynlaiseen ongelmaan: tutkittavat eivät ole aina halunneet kertoa meille tutkijoille pelaamisesta ja leikkimisestä kaupunkiympäristössä, tai he eivät ole muista syistä olleet kiinnostuneet kertomaan tekemisistään. Ihmiset ovat voineet kokea, että pelkkä havainnointi tai kyseleminen on häirinnyt heitä. Tutkijan osoittama mielenkiinto on suorastaan keskeyttänyt leikin tai muuttanut sitä. Sen vuoksi tutkijan tai tarkkailijan on täytynyt siirtyä syrjään tai poistua tilanteesta. (Ks. myös Sihvonen & Suominen 2024.)
Toisaalta tilanne on voinut olla sellainen, että emme ole onnistuneet osumaan paikalle silloin, kun pelaamista ja leikkimistä on tietyssä paikassa tapahtunut. Ihmiset eivät ole välttämättä halunneet osallistua myöskään pelaamista ja leikkimistä koskeviin kyselyihin ajanpuutteen takia tai siksi, etteivät ole kokeneet vastaamista muuten merkitykselliseksi tai eivät ole halunneet paljastaa leikkiään. Ratkaisuksi näihin ongelmiin olemme kehitelleet ludologisen semiotiikan kaltaisia lähestymistapoja.
Kiitokset
Kiitämme Suomen Akatemian rahoittamaa Pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikköä (rahoituspäätös 353268) sekä Turun kaupunkitutkimusohjelman Pelikaupunki Turku -hanketta.
Kirjallisuus
Kaikki linkit tarkistettu 7.5.2024.
Alasuutari, Pertti. 1989. Erinomaista, rakas Watson – Johdatus yhteiskuntatutkimukseen. Helsinki: Hanki ja jää.
Alasuutari, Pertti. 1994. Laadullinen tutkimus. Toinen painos. Tampere: Vastapaino.
Ginzburg, Carlo. 1996. “Johtolankoja: merkkejä tulkitsevat tietokäsityksen historia.” Teoksessa Johtolankoja. Kirjoituksia mikrohistoriasta ja historiallisesta metodista. Suomentanut Aulikki Vuola. Esipuhe Matti Peltonen. Helsinki: Gaudeamus, 37–76.
Enqvist, Johanna. 2016. Suojellut muistot: Arkeologisen perinnön hallinnan kieli, käsitteet ja ideologia. Akateeminen väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto.
Fagian, Brian M. & Nadia Durrani. 2021. Archaeology: A Brief Introduction. 13. painos. New York: Routledge.
Frieman, Catherine J. 2023. Archaeology as History: Telling Stories from a Fragmented Past. Cambridge: Cambridge University Press.
Kalela, Jorma. 2000. Historiantutkimus ja historia. Helsinki: Gaudeamus.
Kalela, Jorma. 2010. “Historian rakentamisen mieli ja tutkijan valinnat.” Teoksessa Medeiasta pronssisoturiin – Kuka tekee menneestä historiaa? Toim. Pertti Grönholm ja Anna Sivula. Historia Mirabilis 6. Turku: Turun Historiallinen Yhdistys, 40–59.
Paavilainen, Kukka. 2023. “Freud, Morelli ja kerronnan kudelma: Tutkivan taiteilijan näkökulma syntyvän teoksen havainnointiin.” Tahiti 13(1), 36–60. https://doi.org/10.23995/tht.128840
Reinhard, Andrew. 2018. Archaeogaming: An Introduction to Archaeology in and of Video Games. New York: Berghahn.
Sihvonen, Lilli & Jaakko Suominen. 2024. ”Studying the Ground of Play: Towards Ludological Semiotics of Playful Traces.” Proceedings of DiGRA 2024 Conference: Playgrounds. DiGRA Digital Library. (Ilmestyy 2024.) http://www.digra.org/digital-library/
Siipi, Helena. 2008. Artefakti. Filosofia.fi: Ensyklopedia Logos. (Muokattu 9.9.2014.) https://filosofia.fi/fi/ensyklopedia/artefakti
Sivula, Anna. 2010. “Menetetyn järven jäljillä. Historia osana paikallista kulttuuriperintöprosessia.” Teoksessa Medeiasta pronssisoturiin – Kuka tekee menneestä historiaa? Toim. Pertti Grönholm ja Anna Sivula. Historia Mirabilis 6. Turku: Turun Historiallinen Yhdistys, 21–39.
Suominen, Jaakko. 2010. ”Vasara ja neuloja.” Tekniikan Waiheita 28(4), 3–4. https://journal.fi/tekniikanwaiheita/article/view/63974