Usva Friman, Jonne Arjoranta, Jani Kinnunen, Katriina Heljakka & Jaakko Stenros (toim.) Pelit kulttuurina (Vastapaino, 2022)

Tomi Knuutila
Yliopistonlehtori, TaT
Lapin yliopisto

Kuva 1. Pelit kulttuurina -kirjan kansi.

Pelit kulttuurina -kirjan syntylähteet löytyvät Suomen Akatemian rahoittaman Pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikön (2018-25) vuoden 2018 yleisöluentosarjasta Pelitutkimus Suomessa 2018. Avoimen luentosarjan luentoja on täydennetty ja muokattu kirjaan eri näkökulmia avaaviksi luvuiksi, ristiinkudottu ja -viitattu, sekä muutamalla kokoavalla luvulla rakennettu yhtenäisemmäksi ja ehjemmäksi kokonaisuudeksi. Kirjan kirjoittajat eli Pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikön tutkijat toimivat Tampereen, Jyväskylän ja Turun yliopistoissa.

Kirja määrittelee olevansa ensimmäinen suomenkielinen tieteellinen teos, joka tarkastelee pelejä, leikkiä ja pelikulttuuria ja siihen liittyviä ilmiöitä laaja-alaisesti osana kulttuuria ja yhteiskuntaa. Yhdyn tähän käsitykseen, mutta on toki itsestäänselvää, että kirja ei ole syntynyt tyhjiöstä. Mukana kirjoittajina on pitkään maailmanlaajuisestikin nykyaikaisen pelitutkimuksen pioneereina pidettäviä henkilöitä — toki myös nuorempaa tutkijapolvea — ja Suomessa ja suomeksikin ilmestyneen tutkimuksen määrä, mihin teoksessa viitataan on valtava, riittäen ohjaamaan lisätutkimuksen äärelle lähes aiheessa kuin aiheessa. Näenkin kirjan lähdeluetteloineen kenen tahansa pelien tutkimuksesta kiinnostuneen opiskelijan Pro gradu– tai väitöstutkimuksen aarreaittana, mutta oletan että kirjalla on yleisempääkin intressiä yhden aikamme suurimmista taide-, media- ja viihdealan ilmiötä kohtaan, jonka historia toisaalta ulottuu kirjoitettua kieltä pidemmälle. Jotenkin hämmentävää onkin, että kyseinen teos on koostettu vasta nyt (toki alan tärkeät kotimaiset teokset kuten esimerkiksi Mariosofia: elektronisten pelien kulttuuri, eri vuosien Pelitutkimuksen vuosikirjat sekä Pelaajabarometrit sekä kotimaisten tutkijoiden lukuisat artikkelit konferensseissa ja ulkomaisissa julkaisuissa nousevat esille), onhan DiGRAn (Digital Games Research Association) perustamiskonferenssistakin Tampereella kohta jo 20 vuotta.

Pelitutkimus on pikkuhiljaa eriytynyt omaksi alakseen lähinnä kirjallisuus-, kulttuuri- ja (uus)mediatieteiden alojen tutkimuksen sisältä, mutta kattaa nykyään moni- ja poikkitieteellisesti lähes minkä tahansa tieteenalan: leikki, pelit ja pelaaminen ovat tutkimuksen kohteena niin taloustieteissä, liikunta- ja urheilutieteissä, kuin lakitieteissä ja kasvatustieteissä, humanistisia tieteitä ja luonnontieteitä unohtamatta. Pelit kulttuurina nostaa pelitutkimuksen perusrungon lisäksi esiin yhtymäkohtia muihin medioihin sekä kulttuurin lajeihin Pelit ja Transmediaalisuus -luvussa (Tanja Välisalo & Raine Koskimaa) sekä ruotii digitaalisten pelien, urheilun ja liikunnan yhtymäkohtia Riikka Turtiaisen luvussa. Kirjan eduksi lasken myös sen, että se myös esittelee ainakin itselleni vähän tuntemattomampiakin näkökulmia, kuten esimerkiksi suomalaisen peliteollisuuden kontekstia ja erikoispiirteitä Olli Sotamaan Pelintekemisen kulttuurit -luvussa sekä pohtii rahan ja pelien suhdetta Jani Kinnusen luvussa. Kirja jättää monipuolisuudestaan huolimatta myös tilaa jatko-osille ja lisätutkimukselle — kaikki mahdollinen ei luonnollisesti yhteen kirjaan mahdu.

Pelit kulttuurina -teoksen fokus on hyvin pitkälle keskittynyt kulttuurin tutkimuksen puolelle — vaikka pelejä ja leikkejä mainitaan ja käytetään esimerkkeinä lähes joka luvussa, kyseessä ei ole yksittäisiä pelejä, peligenrejä, pelien filosofiaa, estetiikkaa, pelien eritysluonnetta tai peli-ilmaisua käsittelevä teos (lukuun ottamatta lähinnä Jaakko Stenrosin Pelit kulttuurina ja taiteena -lukua sekä Jonne Arjorannan Mitä pelit merkitsevät? -loppulukua). Painotus on siis pelin ja leikin laajemmassa kulttuurisessa ja yhteiskunnallisessa vaikutuksessa, tekstien heijastaessa myös mm. aikamme kulttuuripoliittisen keskustelun tematiikkoja. Näistä erityisesti sukupuolen tematiikka nousee esiin lähes täysin läpi kirjan, kun taas esim. amerikkalaisessa pelialan keskustelussa ja tutkimuksessakin esille nouseviin tematiikkoihin pelialan työnteon epäkohdista ei kirjassa juuri puututa, toki siihen viitataan Olli Sotamaan Pelintekemisen kulttuurit luvussa. Enemmän tai vähemmän huomioimatta jää tässä yhteydessä myös esimerkiksi Kiinassa ja muissa maissa kukoistava kultafarmaus ja siihen liittyvät eettiset ongelmat.

Itse olisin myös mielelläni lukenut luvun, joka olisi käsitellyt peliopetuksen historiaa Suomessa, erityisesti pelisuunnittelun osalta (johtuen ehkä nykyisestä toimestani, jossa olen vuorovaikutteisen median ja uusmedian suunnittelun teorian ja praktiikan kentillä/-ltä pikkuhiljaa ajautunut omaksumaan ja opettamaan myös pelisuunnittelua ja sen erityislaatuisuutta). Peliopetus laajasti katsottuna kattaa kaikki koulutusasteet: Suomessa ohjelmointia opetetaan nykyään usein pelejä tekemällä jo lastentarhasta lähtien, ja toisessa äärilaidassa löytyvät peliopetukseen ja pelisuunnitteluun liittyvät väitöskirjat. Suomen yläasteet, lukiot, ammattiopistot, ammattikorkeakoulut ja yliopistot tarjoavat pelisuunnitteluun liittyvää opetusta ja tutkintoja, ja alalla on käytössä hyvin erilaiset teoriakirjat ja tutkimusartikkelit ja niiden koosteet (mitenkään tämän kirjan merkitystä väheksymättä tässäkin kontekstissa). Tälläkin alalla on historiansa ja muutoksensa sekä varmasti eri käytäntönsä eri instituutioissa. Toinen näkyvä ja merkittävä tutkimuksen kohde voisi olla pelintekemisen harrastustoiminta. Pelijameihin osallistujien, indiejulkaisijoiden, modaajien, igda-toiminnan aktiivien ja muiden pelien tekemisen kulttuurissa vapaaehtoisesti omasta halusta mukana olevien ihmisten ja yhteisöjen esilletuominen myös tärkeänä osana pelikulttuuria olisi erittäin tervetullutta. Uskoakseni molempia aloja on Suomessa ansiokkaasti tutkittukin. Näiden lisäksi peli- ja leikkikulttuuriin on varmasti liitettävissä lukuisia muitakin näkökulmia, ja käsillä oleva kirja on eräs rajaus ja kokoelma näkökulmia.

Palaan jälleen ajatukseen, että Pelit kulttuurina -kirja on merkittävä avaus — toki samalla myös jonkinlainen kooste jo vuosikymmenten tutkimuksesta — suomalaisen pelikulttuurin tutkimuksen kentällä, vaikka se sellaisenaan edustaakin tekijöittensä tutkimusintressejä. Tässä tapauksessa teoksen luvut toimivat mainiosti johdatuksena pelien ja leikin kulttuureihin ja maailmoihin esitellen alaa yleisestä yksityiseen, antaen silti tilaa luvuille, jotka sisältävät melko spesifejäkin aiheita. Teos ei silti tunnu sirpaleiselta, tutkijat tuntevat toistensa tutkimushistorian, ovat työskennelleet jo aiemminkin yhteisissä hankkeissa, ja varmasti myös teoksen yhtenäisyyteen on panostettu sen toimitustyön aikana. Jatkon kannalta nousee kuitenkin esiin kysymys, mitä seuraavaksi: annetaanko ääni myös muille suomalaisille pelitutkijoille, joiden näkökulmat tuovat uutta tietoa ja tutkimusta esille, eli tietoa, joka kenties on suomalaisen pelikulttuurin huippututkimusyksikön ulkopuolella. Onhan sellaistakin?

Tomi Knuutila, yliopistonlehtori, Level 49 Pokemon Go -kouluttaja