Poliittisen trillerin monet valtasuhteet

Kimmo Ahonen
kimmo.ahonen[a]tut.fi
FT, Tampereen teknillisen yliopiston Porin laitos

Kirja-arvio Matti Salon teoksesta Viitta ja tikari. Johdatus poliittiseen jännityselokuvaan (2015). Like Kustannus Oy, Helsinki, 250 sivua.

Viita ja tikari

Matti Salo (s.1933) on suomalaisen elokuvakritiikin ja -tutkimuksen todellinen Grand Old Man. Salon elämäntyö tutkijana on kietoutunut mustan listan ajan Hollywoodin elokuvaan ja erityisesti rikoselokuvaan. Musta käytävä: Abraham Polonskyn pitkä vaellus (1991) ja Hiljaiset sankarit: käsikirjoituksen tekijät Hollywoodin mustalla listalla (1994) ovat edelleen monella tapaa esikuvallisia tutkimuksia. Niiden tekeminen on vaatinut elokuvahistorioitsijan salapoliisityötä ja kekseliäisyyttä aikana, jolloin Internet Movie Databasesta ei ollut tietoakaan.

Salon teksteistä on aina paistanut läpi laaja tietopohja, joka ei kuitenkaan näy itsetarkoituksellisena briljeerauksena, vaan elokuvan kirjallisen taustan monipuolisena huomioimisena. Ei ole ihme, että esimerkiksi Tapani Maskula on korostanut Matti Salon merkitystä innoittajanaan. On suuri vahinko, että Salon pääteoksia ei ole käännetty englanniksi: niiden laaja kontekstointi ja tasapainoinen analyysi olisi oikonut monia sellaisia yksinkertaistuksia, joihin 1940-ja 50-luvun Hollywood-elokuvaa koskevassa tutkimuksessa yhä törmää.

Salo on 2000-luvulla kirjoittanut satunnaisesti Filmihulluun, mutta edellisestä teoksesta Hiljaiset sankarit on jo yli 20 vuotta. Viitta ja tikari nostattaa siis suuria odotuksia – liiankin suuria. Otsikko lupailee liikoja: johdatuksen sijaan kyse on pikemminkin elokuvaesseiden kokoelmasta, joita yhdistää väljästi muotoiltu poliittisen jännityselokuvan käsite. Teos ei pyrikään olemaan systemaattinen katsaus aiheeseen. Salo on valinnut elokuvia, joita hän ”uskaltaa suositella”, eli valikoima perustuu kirjoittajan omiin laatukriteereihin ja mieltymyksiin.

Vakoilusta kidutuskammioihin ja westerneistä sotaelokuvaan

Avausrepliikissään Salo toteaa, että ”kaikki elokuvat ovat poliittisia trillereitä” ja tarkentaa, että elokuvat ovat lähtökohtaisesti poliittisia, koska ne kertovat epäsuorasti valmistusolosuhteittensa asenteista, arvoista ja tavoitteista. Lavea määritelmä antaa mahdollisuuden sisällyttää käsitteen alle melkein mitä vaan. Poliittinen jännityselokuva onkin lajityyppirajat ylittävä käsite. Vakoiluelokuvat ja poliittisen paranoian sekä salaliittojen kuvaukset ovat sen ilmeisintä kuvastoa, kuten Alfred Hitchcockin Notorious – kohtalon avain (Notorious, 1946) tai John Frankenheimerin yhä hyytävän ajankohtainen Mantsurian kandidaatti (The Manchurian Candidate, 1962). Laveammin ymmärrettynä, kuten Salo kirjassaan tekee, siihen kuuluvat mitä erilaisimmat valtasuhteiden kuvaukset. Niinpä kirjassa on mukana elokuvia, joita ei ihan ensimmäiseksi nimittäisi poliittisiksi jännityselokuviksi. William A. Wellmanin lynkkauswestern Kuolemantuomiopaikka (The Ox-Bow Incident, 1942) tai Stanley Kubrickin sotatutkielma Kunnian polut (Paths of Glory, 1957) ovat nekin vallan ja väkivallan mekanismien analyyseja ja puoltavat siksi paikkaansa kirjan monipuolisessa, joskin myös temaattisesti rönsyilevässä valikoimassa.

Mielenkiintoisen esipuheen jälkeen Salo esittelee 61 (miksi juuri tämä lukema?) elokuvaa 2–5 sivun esseinä. Valikoima on pääosin anglosaksinen – koska poliittisten jännityselokuvien enemmistö on sitä – mutta mukana on ohjaajia Bressonista Kurosawaan ja Costa-Gavrasista Abu-Assadiin. Ilmiselvien klassikoiden ohella kirjassa on myös yllättäviä nostoja, kuten dvd-alelaarin pohjalta löytyvä Koodinimi Farewell (L’Affaire Farewell, 2009) tai Luis Buñuelin tuotannosta Likaiset polut (La Fièvre monte à El Pao, 1959). Ohjaajakohtaisesti valinnoista voi aina keskustella. Olen samaa mieltä siitä, että Oliver Stonen tuotannossa Salvador (1985) on parempi elokuva kuin ohjaajan 1990-luvun poliittiset spektaakkelit, mutta kirjan teeman kannalta silti mielestäni vähemmän merkityksellinen.

Syntetisoivan kirjoitusotteen ihanne

Loppuun on laitettu täydennykseksi ”kiinnostavien” poliittisten elokuvien ohjaajakohtainen luettelo. Lista jää jotenkin irralliseksi. Sillä ei ole samanlaista merkitystä kuin Salon aiemmissa teoksissa, jotka toimivat aihepiirinsä ensyklopedisina hakemistoina – ennen internet-aikaa. Tässä kohdin huomaa elokuvakirjoittamisen kulttuurin muutoksen, enkä tarkoita, että muutos olisi välttämättä kehitystä parempaan.

Kokoelmasta loistavat poissaolollaan esimerkiksi Bond-elokuvat tai ”turboahdettu” toiminta, jota kirjoittaja ilmiselvästi kammoaa. Tämä laji on ollut viime vuosikymmeninä (esim. Jason Bourne -elokuvat) hallitseva poliittisen jännityselokuvan muoto, ja siksi sen sivuuttaminen on myös ongelmallista tällä tavoin otsikoidussa kirjassa. Esteettisesti katsoen vielä problemaattisempaa on poliittisesti kantaaottavan kauhuelokuvan (George Romero tai Wes Craven) poisjättäminen.

Heti perään on kuitenkin todettava, että Salo noteeraa ansiokkaasti myös 2000-luvun elokuvia. Salo olisi voinut hyvin täyttää Viitan ja tikarin esseillä vahvimmasta asiantuntemusalueestaan, klassisesta Hollywood-elokuvasta. Nyt hän hyppää, mainoskieltä käyttääkseni, mukavuusalueensa ulkopuolelle ja käsittelee tuoreella otteella myös uusia elokuvia.

Salon esseet ovat nautittavaa, helposti lähestyttävää ja assosiaatioiltaan rikasta luettavaa. Ne osoittavat taas tekijänsä laajan lukeneisuuden ja kyvyn tarkastella elokuvaa samanaikaisesti sekä kulttuurihistoriallisina lähteenä että esteettisenä kokemuksena. Hänen syntetisoiva kirjoitusotteensa kelpaa yhä malliksi elokuvahistorialliselle tutkimukselle ja elokuvakritiikille.