Suomalainen elokuvatuotantokulttuuri murroksessa

Juha Rosenqvist
vastaava toimittaja
Film-O-Holic.com
juha[a]film-o-holic.com

Kirja-arvio Kalle Kinnusen teoksesta Big Game – Kuinka Hollywood tuotiin Suomeen (2015). Johnny Kniga Kustannus, Helsinki, 228 sivua.

Rosenqvist 1 2016

Jalmari Helanderin toinen pitkä elokuva, Big Game (2014), sai ensi-iltansa maaliskuussa 2015. Samoihin aikoihin julkaistiin Kalle Kinnusen kirjoittama kirja Big Game – Kuinka Hollywood tuotiin Suomeen, joka käsittelee elokuvan tekoprosessia ja Helanderin uraa.

Suomen tuotantomittakaavassa Big Game oli iso ja poikkeuksellinen elokuva, jonka pääosassa nähtiin maailmalla tunnettu Hollywood-tähti Samuel L. Jackson. Big Game todisti suomalaisten tekijöiden kykenevän toteuttamaan kansainvälisen tason toimintaelokuvan, joka esteettisesti ja kerronnallisesti on täysin vertailukelpoinen esimerkiksi Hollywood-tuotantojen kanssa. Tästä onnistumisesta huolimatta Big Gamen kansainvälinen menestys jäi melko vaatimattomaksi.

Kinnusen kirja käsittelee nimestään huolimatta paljon laajempaa aihetta kuin Big Game. Helander ja hänen elokuvansa Rare Exports ja Big Game toimivat kirjassa lähinnä esimerkkeinä, joiden kautta Kinnunen valottaa suomalaista elokuvatuotantokulttuuria ja siinä tällä vuosituhannella tapahtunutta murrosta. Kirjaa varten Kinnunen on Helanderin lisäksi haastattelut useita muita elokuvantekijöitä ja alalla toimivia.

Pitkän linjan elokuvatoimittajana Kinnunen kirjoittaa sujuvasti luettavaa tekstiä, jonka asiasisältö on kattavaa ja harkittua. Esimerkkien avulla hän käsittelee elokuvien tuotantoprosessia hyvinkin käytännönläheisesti.

Elokuvista kirjoittaville ja elokuvia tutkiville tuotantoprosessi on usein pääpiirteittäin tuttu, mutta monien käytännön tason asioiden merkitystä lopputulokselle ei useinkaan tule ajateltua. Esimerkiksi monikansallisissa tuotannoissa elokuvan eri tekovaiheet jaetaan rahoittajamaiden kesken ja niinpä Suomen Lappiin sijoitettu Big Gamenkin kuvattiin Saksan Alpeilla. Kinnusen kirjan luettuaan elokuvatuotantojen kompleksisuuden ymmärtää aiempaa paremmin ja laajemmasta näkökulmasta.

Kinnusen kirja seuraa Helanderin urakehitystä ja valottaa samalla Suomessa 2000-luvulla virinnyttä murrosta elokuvien teossa ja tuotantotavoissa. Viimeksi merkittävä murros tapahtui studiokauden jälkeen, kun elokuvien teko siirtyi pienemmille tuotantoyhtiöille ja kotimaisten elokuvien tekoa alettiin tukea elokuvasäätiön kautta 1970-luvulla.

Studiokauden jälkeen tie elokuvaohjaajaksi on Suomessa kulkenut lähes poikkeuksetta Taideteollisen korkeakoulun kautta. Lisäksi vakava kiinnostus elokuvaan on linkittynyt vahvasti elokuvakerhojen toimintaan ja elokuvasivistystä on pitkälti määrittänyt klassikkojen ja taiteellisesti korkeatasoisten elokuvien tuntemus.

Karrikoiden Suomeen vakiintui parissa vuosikymmenessä tuotantokulttuuri, jossa tehtiin kolmenlaisia elokuvia: kansan rakastamia Speden elokuvia, kansallisiin traumoihin keskittyneitä suurelokuvia ja säätiövetoisesti tuotettua muuta elokuvaa, jonka suuri yleisö kiersi kaukaa. Lopulta kehityskulku johti suomalaisen elokuvan ja elokuvanteon aallonpohjaan 1990-luvun alkupuolella, jolloin kotimainen elokuva ja sen katsojaluvut olivat lähinnä vitsien aiheena.

Vuosituhannen vaihteessa tilanne muuttui ja suomalainen elokuva nousi aallonpohjasta. Taustalla olivat elokuvasäätiössä tehdyt linjamuutokset sekä uusi tekijäsukupolvi. Videoaikakausi oli osaltaan mullistanut elokuvakulttuurin valikoiman ja saatavuuden suhteen ja elokuvaharrastuksesta oli tullut aiempaa laajempaa ja moninaisempaa. 1980-luvulla varttuneelle videosukupolvelle elokuvasivistys oli muutakin kuin klassikkoja ja tämä on näkynyt avarakatseisemmassa suhtautumisessa elokuvaan ja sen tekemiseen.

Videoaikakausi mahdollisti elokuvien tekemisen myös harrastajille itselleen, kun välineet olivat periaatteessa kenen tahansa ulottuvilla. Pitkään kyse oli videolle kuvatuista kaveriporukoiden elokuvaprojekteista, mutta tällä vuosituhannella teknologian digitalisoituminen on mahdollistanut harrastajillekin teknisesti lähes ammattitasoisten elokuvien tekemisen.

Tämä on viimeisen kymmenvuoden aikana näkynyt riippumattomien elokuvatuotantojen voimakkaana kasvuna. Samalla internet on tuonut kokonaan uudenlaisen jakelukanavan, jossa harrastajaelokuvat ja pientuotannot saavat näkyvyyttä ja parhaimmillaan suuriakin katsojamääriä. Kehityskulku on tuonut esiin uusia tekijöitä, joilla ei ole perinteistä elokuva-alan koulutusta, ja Jalmari Helander on yksi heistä.

Elokuvien tuotantokulttuuri on muuttumassa. Perinteinen säätiövetoinen tuotantotapa ei ole katoamassa minnekään, mutta sen rinnalle on nousemassa vaihtoehtoisia tuotantotapoja. Elokuvatuotannot ovat jatkossa yhä kansainvälisempiä ja perinteisten rahoituskanavien ohella elokuvia voidaan rahoittaa muun muassa joukkorahoituskampanjoilla.

Elokuvanteon ja tuotantokulttuurin murrosta käsittelevänä kirjana Kalle Kinnusen Big Game on mielenkiintoinen aikalaiskuvaus, joka tarkkanäköisyydellään tekee aihepiiristä olennaisia havaintoja. Kirjan ainoa epämääräiseksi jäävä asia on oikeastaan sen alaotsikko Kuinka Hollywood tuotiin Suomeen. Viittaus Hollywoodin jää tulkinnanvaraiseksi, sillä Helanderin elokuvat eivät ole hollywoodilaisittain tuotettuja ja teoksina ne ovat aivan liian persoonallisia ollakseen hollywoodilaisia, eikä Samuel L. Jacksoniakaan tuotu Suomeen asti.