Tapani Maskulan kriitikkokurssi

Kimmo Ahonen
kimmo.ahonen[a]tuni.fi
FT
Tampereen yliopiston Porin yksikkö

Kirja-arvio teoksesta Tapani Maskula Intohimosta elokuvaan – valitut elokuvakritiikit 1960–2010-luvuilta. Toim. Juri Nummelin (2018). Sammakko, Turku, 383 sivua.

 

Tapani Maskula tunnetaan ja muistetaan erityisesti Turun Sanomien pitkäaikaisena elokuvakriitikkona. Hän aloitti TS:n kriitikkona vuonna 1980 ja jatkoi 2010-luvun alkuun asti. Tietokirjailija Juri Nummelin on koonnut Tapani Maskulan elokuva-arvosteluja kirjaksi. Yli kolme vuosikymmentä TS:n elokuva-arvioita olisi jo riittänyt useamman kirjan aineistoksi.

Nummelin ei kuitenkaan tyytynyt tähän ilmeiseen ratkaisuun, vaan kaivoi ansiokkaasti esiin kriitikon 1960- ja 70-luvun kirjoituksia mm. Uusi Päivä -lehdestä ja Turun Ylioppilaslehdestä. Mukaan on otettu myös Maskulan Elitisti-verkkojulkaisuun viime vuosikymmenellä tekemiä juttuja.

Kirjan arviot on jaettu kahdeksaan eri osioon. Valikoima kattaa monipuolisesti tekstejä eurooppalaisesta taide-elokuvasta suomalaiseen elokuvaan sekä tietysti otoksen amerikkalaista lännenelokuvaa ja rikoselokuvaa.

Suomessa ei ole monta kirjoittajaa, jotka tuntisivat 1940-50 -luvun rikoselokuvaa tai lännenelokuvaa sillä syvätarkkuudella kuin Tapani Maskula. Osioissa onkin monia vähän tunnettuja tai unhoon jääneitä teoksia. Hyvän elokuvakirjan merkki on juuri tämä – se innoittaa katsomaan elokuvia!

Sanomalehtikritiikkien antologia on kirjamuotona haasteellinen, koska tekstit sijoitetaan siinä merkittävästi alkuperäisestä poikkeavaan muottiin. Peräkkäin laitettuna kriitikon tekstin eivät aiheuta samanlaisia ahaa-elämyksiä kuin sanomalehdestä luettuna muiden juttujen joukossa. Elokuvakriitikkojen ensi-ilta-arviot ovat lähtökohtaisesti päiväperhosia: nopeasti kirjoitettuja juttuja, joiden kirjoittaja ei ehkä vuoden kuluttua allekirjoita samaa näkemystä elokuvasta.

Suurin osa Maskulan arvioista on silti kestänyt aikaa hämmästyttävän hyvin. Nummelinin valikoimasta on luettavissa myös Maskulan kirjoitustyylin kehittyminen.

Oli hauska huomata, miten hyvin muistin joidenkin arvioiden yksittäisiä sanavalintoja. Kehuessaan Sam Peckinpahin (monien haukkumaa) merkkiteosta Tuokaa Alfredo Garcian pää (Bring Me the Head of Alfredo Garcia, 1975), Maskula totesi, että ”amerikkalaisen elokuvan voima ja suola on aina ollut pienimuotoisissa B-filmeissä”. Sattuvasti sanottu.

Tiiviin ilmaisun mestari

Sanomalehtikritiikkien formaatti vaatii tiivistä ilmaisua. Vain harva, jos kukaan, suomalainen elokuvakriitikko on yltänyt siinä samalle tasolle kuin Maskula. Hänen kirjoitustaitonsa näkyy jo elokuvan juonireferoinnissa. Se hoidetaan ytimekkäästi muutamalla virkkeellä, juonen pääpiirteet tiivistäen, mutta liiallisia juonipaljastuksia välttäen. Sen jälkeen päästään itse asiaan: elokuvan sisällön, estetiikan ja/tai merkittävyyden arviointiin.

Tämän Tapani Maskula todella osasi. Arvostelun lukijalle ei jäänyt epäselväksi, mikä oli kriitikon kanta elokuvaan. Hän kontekstualisoi elokuvat tarkkanäköisesti sijoittamalla ne oman aikansa yhteiskunnalliseen viitekehykseen, mutta esitti kuitenkin myös arvion elokuvan hyvyydestä tai huonoudesta – joskus raivostuttavan selväsanaisesti.

Maskulan tekstit ovat vahvasti ideologiakriittisiä. Hollywood-elokuvaa hän arvioi marxilaispohjaisesta näkökulmasta – luokka-asetelmia ja kapitalismikritiikkiä painottaen, mutta kuitenkin ilman dogmaattisia pakkopaitoja. Välillä hän yllätti lukijansa kehumalla elokuvia, joille muut kriitikot tai suuri yleisö olivat kääntäneet selkänsä. Maskulan tekstejä leimaakin analyyttisyys, itsenäisyys ja yllätyksellisyys.

Maskula on tunnettu armottomasta rehellisyydestään: hän seurasi omia standardejaan eikä pahemmin piitannut yleisön tai elokuvabisneksen näkökulmasta. Tämä näkyi hänen arviossaan Pekka Parikan Talvisota-elokuvasta (1989). Nyt luettuna kyseessä on hyvin argumentoitu kriittinen arvio. Osa aikalaislukijoista piti sitä silloin jonkinlaisena talvisodan muiston häpäisemisenä.

Maskulan arvioiden pääosassa ei kuitenkaan ollut elokuvan reseptio, vaan sen elokuvataiteellinen arvo. Hän on itsekin todennut kirjoittaneensa nimenomaan elokuvaharrastajille. Maskula teki sen kuitenkin selkeällä, helposti lähestyttävällä kirjoitusotteella. Sikäli kyse oli kansansivistyksestä. Maskulan kritiikkejä seuraamalla lukijan elokuvasivistys karttui kuin huomaamatta. Näin kävi ainakin allekirjoittaneelle.

Yhden tähden Maskula

Viimeisenä luvun Nummelin on otsikoinut provosoivasti muotoon ”huonot elokuvat”. Mukana on Moulin Rougen (2001) tapaisia elokuvia, jotka ovat yleisesti keränneet kriitikoilta kehuja, mutta jotka eivät Maskulaa innostaneet. Otsikointi on sikäli oikea, että ”yhden tähden Maskula” tunnettiin elokuvien lyttäämisestä, vaikka inhosikin elokuvien tähdittämistä. Moni Turun Sanomien lukija katsoi niitä elokuvia, joita Maskula haukkui – mikä oli kriitikolle sulka hattuun, osoitus tietystä johdonmukaisuudesta.

Tätä paradoksia sanoittamaan löytyy kirjasta myös hyvä sitaatti. Maskula arvioi Turun Ylioppilaslehdessä Don Siegelin ohjaaman elokuvan Tappakaa Charley Varrick (Charley Varrick, 1973) vuonna 1974. Toisin kuin aikalaisarvioijien enemmistö, Maskula osasi nähdä (suosikkiohjaajiinsa lukeutuneen) Siegelin kivikovan rikoselokuvan elokuvataiteellisen arvon. Arvionsa lopuksi hän totesi: ”En ole koskaan voinut hyväksyä Siegelin maailmankatsomusta, mutta hänen filmiensä taidokkuutta ja hiottua tehokkuutta voin silti ihailla kerran toisensa jälkeen”.

Sitaattia mukaillen: Maskulan lukijakunta ei välttämättä hyväksynyt hänen arviointikriteerejään, mutta osasi arvostaa hänen arvioidensa taidokkuutta ja johdonmukaisuutta.

Pienenä kauneusvirheenä pitäisin sitä, että valikoimassa ei ole mukana yhtään William Friedkinin elokuvaa. Maskula lienee ainoa suomalaiskriitikko, joka nimesi Friedkinin toimintaelokuvan Elää ja kuolla L.A:ssa (To Live and Die in L.A, 1985) heti mestariteokseksi.

Kokonaisuutena Juri Nummelinin toimittama kirja on pieni kulttuuriteko – ja elokuvajournalismin näkökulmasta hyvinkin suuri kulttuuriteko. Se on tärkeä muistutus tinkimättömän elokuvakritiikin merkityksestä informaatioähkyyn tukehtuvassa kulttuurissamme.

Maskulan kritiikeissä riittää toki tämän jälkeenkin pöyhittävää – yksi kirja ei suinkaan tyhjennä pajatsoa. Heitän, ulkomuistista, sitaatin, joka on jäänyt kummittelemaan mieleeni. Maskula arvioi Turun Sanomissa Lauri Törhösen ohjaaman elokuvan Ameriikan raitti (1990), onnistuen avausvirkkeessään tyrmäämään sekä elokuvan että ohjaajan: ”Ameriikan raitti ei ole vain huono elokuva, vaan se on huono jopa Lauri Törhösen elokuvaksi”.