Unohdettu media? Näkökulmia teletekstin eurooppalaiseen historiaan

Petri Saarikoski
petri.saarikoski[a]utu.fi
Yliopistonlehtori
Digitaalinen kulttuuri
Turun yliopisto

Kirja-arvio teoksesta Teletext in Europe: From the Analog to the Digital Era (2016). Nordicom, University of Gothenburg, Sweden, 258 sivua.

Tekstitelevisio on telekommunikaation historiassa todellinen elävä fossiili, joka on selvinnyt hengissä useammastakin teknologisesta kehitysharppauksesta. Tälläkin hetkellä tekstitelevisiolla on Suomessa oma vakiintunut käyttäjäkuntansa ja vaikka sen suosion lakipiste on jo ohitettu, mediana se tulee olemaan käytössä vielä useiden vuosien ajan. Tästä huolimatta tekstitelevision tai laajemmin määriteltynä teletekstin asemaa ja merkitystä mediavälineenä on tutkittu kansainvälisestikin yllättävän vähän.

Nordicomin julkaisema Teletext in Europe: From the Analog to the Digital Era (2016) pyrkii näiltä osin kokoamaan yhteen alan tuoreinta tutkimusta. Hallvard Moe (Bergenin yliopisto) ja Hilde Van den Bulck (Antwerpenin yliopisto) ovat toimittaneet artikkelikokoelman, jonka tarjoama kokonaiskuva eurooppalaisen teletekstin historiasta on kiinnostava ja moniääninen. Teos koostuu johdanto-osion ja yhteenvedon lisäksi kahdestatoista tapaustutkimuksesta, jotka maantieteellisesti kattavat yhdeksän Euroopan maata (Italia, Belgia, Sveitsi, Islanti, Suomi, Ruotsi, Norja, Kroatia ja Ranska). Kirjoittajat ja toimittajat ovat kaikki media- ja viestintätutkimuksen ammattilaisia.

Unohdetun median äärellä

Teos lähtee liikkeelle niistä lähtökohdista, jotka kaikki teletekstin tutkimuksesta kiinnostuneet jo tietävät: teleteksti on jossain määrin unohdettu media.  Kiinnostuksen vähäisyyteen tarjotaan myös selviä vastauksia: teleteksti ei ole enää moneen vuosikymmeneen edustanut televisioteknologian kehittämishankkeiden kärkeä.

Miten ja miksi teleteksti on kuitenkin ollut mediana tärkeä ja suosittu? Teleteksti on ollut mukana vähintään kahdessa suuressa televisioteknologian kehityskaudessa ja elää nykyisin myös sosiaalisessa mediassa. Yksi vaihtoehto sille, miksi sitä ei ole kuitenkaan laajemmassa määrin käsitelty tutkimuksessa tai mediajulkisuudessa, johtuu epäilemättä teletekstin yksinkertaisuudesta ja helppokäyttöisyydestä – siinä ei ole keksintönä ja viestintävälineenä mitään ihmeellistä ja uutta. Vaikka tekniikka on toki parantunut ja tarjonta monipuolistunut, sitä käytetään edelleen periaatteessa täysin samalla tavalla kuin 1980-luvulla. Tekijät tuovat toisaalta esiin myös näkemyksiä, joiden mukaan tästä tehtävät tulkinnat eivät välttämättä ole näin yksipuolisia.

Teleteksti on sopinut erinomaisesti suodatettujen uutissisältöjen ja reaaliaikaisen tiedon, kuten urheilutulosten tai pörssikurssien, seuraamiseen. Sillä on ollut myös oma tärkeä funktionsa kuulovammaisten tekstityspalveluna. Monen vuosikymmenen ajan tekstitelevision napsauttamisesta päälle heti aamutoimien yhteydessä muodostui arkirutiini, jonka avulla kansalaiset pystyivät yhdellä silmäyksellä tarkistamaan, mitä maailmalla oli tapahtunut. Mediakanavana se on ollut helppokäyttöinen, luotettava ja ilmainen. Teos tuo esille kuitenkin teletekstin historian käänteitä, jolloin siitä on pyritty leipomaan myös aitoa vuorovaikutteista, kaikille kansalaisille suunnattua kommunikaatioalustaa.

Teleteksti eurooppalaisessa mediamyllerryksessä

Teos lähtee liikkeelle kolmesta näkökulmaltaan laajemmasta, pohdiskelevasta artikkelista. Edellä mainittujen yleisten lähtökohtien pohdinnan lisäksi mukana on Raquel Meyersin kirjoittama artikkeli teletekstistä taiteen ja itseilmaisun välineenä (ks. myös Meyersin kirjoittama tutkimuskatsaus tässä samassa numerossa) sekä Lars Nyren kirjoittama, fenomenologista teoriaa hyväksi käyttävä artikkeli kokemuksellisuuden rakentumisesta teletekstiteknologiassa.

Varsinaisen rungon muodostavat eri maista kootut tapaustutkimukset, jotka osoittavat millaisia kansallisia erityispiirteitä teletekstijärjestelmien kehitykseen on liittynyt. Kiitettävällä tavalla esiin nostetaan politiikan ja kulttuurin lisäksi myös sosiaaliset ja taloudelliset kysymykset. Hilde Van den Bulck käsittelee teletekstin merkitystä Belgian flaaminkielisellä alueella. Hän tarkastelee erityisesti sitä, miten politiikka on vaikuttanut teletekstin käyttöön ja miten sen asema on näkynyt laajemmin belgialaisen median ekosysteemissä.

Vastaavaa lähestymistapaa soveltaa myös Manuel Puppisin, Samuel Studerin ja Edzard Schaden yhteisartikkeli Sveitsin teletekstin historiasta, jossa poliittisten puolueiden ja mediayhtiöiden välinen taistelu vaikutti keskeisesti järjestelmän kehittymiseen eri vuosikymmeninä. Luca Barra ja Gabriele Balbi käsittelevät puolestaan Italian teletekstijärjestelmän vaiheita. Näkemyksessä korostuu erillisen ”italialaisen” lähestymistavan merkitys suhteessa teknologiaan, politiikkaan sekä kaupalliseen ja journalistiseen toimintaan. Mato Brautović ja Tena Perišin keskittyvät Kroatian tapaukseen ja osoittavat, miten Jugoslaviasta irtaantunut valtio järjesteli sodan varjossa oman teletekstijärjestelmänsä palvelemaan uuden hallinnon ja kansalaisten tarpeita.

Teoksen kiinnostavinta antia ovat teletekstin pohjoismaista historiaa käsittelevät artikkelit, jotka osoittavat, miten tärkeä ja suosittu media tekstitelevisio oli erityisesti 1990-luvulla. Hallward Moe, Ole J. Mjøs, Pernilla Severson ja Marko Ala-Fossi osoittavat miten ja miksi tekstitelevisiotoiminnasta kasvoi varsin merkittävä osa pohjoismaista yleisradiotoimintaa. Samalla esiin tuodaan myös, miten kaupalliset mediayhtiöt ovat hyödyntäneet tekstitelevisiota. Tutkijat osoittavat, että teletekstillä oli merkittävä, välillinen rooli digitaalisten viestintäjärjestelmien kehityksessä. Mukana on myös välähdyksiä supertekstitelevision kehitysvaiheista.

Ala-Fossin artikkeli on näiltä osin kiinnostavan kriittinen ja rehellinen esitys siitä, miten valtiovalta yritti 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa puoliväkisin lanseerata vuorovaikutteista digitelevisiota Suomeen. Jopa hieman surkuhupaisia käänteitä saanut hanke osoitti, miten poliittinen jääräpäisyys johti vain resurssien tuhlaukseen ja lopulta siihen, että epäonnistunut projekti haudattiin vähin äänin. Televisiosta ei saatu tietokonetta. Vanhanaikaisena pidetty tekstitelevisio sen sijaan selvisi hengissä vuosituhannen vaihteen mediamyllerryksistä.

Kuva 2. Lokakuusta 1996 Yleisradion Teksti-TV:n sivut ovat löytyneet myös Internetistä. Kuvassa pääsivu 28.12.1996. Kuva: Internet Archive & Ala-Fossi 2016.

Vuorovaikutteisen digitelevision tapauksessa pääsee usein unohtumaan, että vastaavantyyppistä ratkaisua yritettiin myös 1980-luvulla analogisen television valtakaudella. Teoksen artikkeleissa sivutaan useassa kohdin näitä videotekstijärjestelmiksi (videotex) kutsuttuja palveluja, joista piti tulla korkealentoisimpien visioiden perusteella joka kodin kuningasmedia viimeistään 1990-luvulla. Pääsääntöisesti kaikki Euroopassa lanseeratut palvelut olivat liiketaloudellisesti epäonnistuneita ja ne kuolivat 1980-luvun loppuun mennessä. Tähän oli kuitenkin olemassa yksi erittäin merkittävä poikkeus: Ranskan valtion tukema Minitel. Lyombe Ekon artikkeli Minitel-järjestelmän historiasta luo erinomaisen kokonaiskuvan Ranskan keskusvaltaisesta mediapolitiikasta. Minitel lanseerattiin nimenomaan ranskalaisena vastaiskuna angloamerikkalaista mediavaltaa vastaan. Miljardiluokan satsausten ansiosta Ranskan koteihin hankittiin miljoonittain Minitel-päätteitä, jotka toivat ranskalaiset informaatiopalvelut kaiken kansan käytettäväksi. Minitel osoittautui varsin sitkeähenkiseksi ja France Télécom yritti väkisin tukea järjestelmää vielä 1990-luvun lopussa, kun Internet oli jo saavuttanut asemansa globaalina tiedon valtatienä. On hyvin mahdollista, että Minitel oli osasyy siihen, miksi kotitietokoneiden arkipäiväistyminen viivästyi Ranskassa: miljoonissa kotitalouksissa oli jo verkkoon kytketty ”kone” käytettävissä.

Kirjoittajat korostavat, että uudet mediat eivät noudata vakiintunutta diffuusiokehitystä, eikä uuden digitaalitekniikan tulo merkitse välttämättä vanhan median kuolemaa. Kirjoittajien näkemyksissä korostuu, että mediateknologian historiassa näkyy pikemminkin vanhoja, yhä jatkuvia kehityslinjoja, joiden jatkuvuus on yllättävän sitkeää. Yksi näistä on käyttäjien esiin nostamat näkemykset siitä, että meitä vastaan hyökyvän informaatiotulvan seasta nousee aina tarve suodattaa mediasisältöjä yksinkertaiseen ja luettavaan muotoon. Valtioiden omaksuman mediapolitiikan suuntaviivat ovat merkittävästi säädelleet kehitystä, mutta herkästi unohtuu, että varsinkin 1980- ja 1990-luvulla teletekstijärjestelmillä oli myös oma kaupallinen potentiaalinsa, jota myös hyödynnettiin systemaattisesti.

Vanhan median vahvuudet

Teletext in Europe: From the Analog to the Digital Era on hyvin tervetullut lisä niukkaan teletekstitutkimukseen. Artikkelien kriittinen ja historialähtöinen analyysi on virkistävää luettavaa ja osoittaa, millaisia yhtymäkohtia nykyisillä mediapoliittisilla linjauksilla on menneisyyteen. Tutkijoiden havainnot nostavat esille sen, miten nykyinen mediatutkimus noin yleisesti ja mediapolitiikka erityisesti keskittyvät liian paljon uudemman ja osittain vielä toteutumattoman digitaaliteknologian tarkasteluun. Teos on huolellisesti toimitettu, vaikka ajoittain lukija olisi kaivannut lisää kuvitusmateriaalia. Artikkelit tarjosivat myös minulle, joka olen teletekstin historiasta myös jonkin verran kirjoittanut, uutta tutkimustietoa: mainittakoon esimerkiksi aikuisviihdepalveluiden merkittävä rooli kaupallisina toimijoina. Havainnot tarjoavat mielenkiintoisia, laajempia vertailukohtia tietoverkkojen kulttuurihistoriaan. Aloin itse pohtia myös teletekstin linkityksiä ”esi-Internetinä” tunnettuihin BBS-purkkeihin, joista teoksessa on useita mainintoja, vaikka asiaa ei sinällään laajemmin käsitellä.

Suurten historiallisten linjojen tarkastelu nostaa esille myös teoksessa esitetyn kysymyksen teletekstin tulevaisuudesta. On selvää, että tekstitelevision suosio on viimeisten seitsemän vuoden aikana tippunut tasaisesti. Esimerkiksi Suomessa palvelun käyttäjäprofiili on keski-ikäistynyt eivätkä nuoret enää palvelua laajemmassa määrin käytä, vaikka samantyyppisiä applikaatioita on toki lanseerattu sosiaalisen median puolelle. Suomen Yleisradiossa tekstitelevision asema on selvästi uhattuna. On mahdollista, että jossain vaiheessa tekstitelevisiosta tulee retroteknologiaa, hieman samaan tapaan kuin on käynyt esimerkiksi Commodore 64:n kaltaisille kotitietokoneille.

Teletext in Europe: From the Analog to the Digital Era kuitenkin osoittaa, että vielä tällä hetkellä teleteksti ei ole todellakaan kuollut media. Suodatetut sisällöt, luotettavuus ja reaaliaikaisuus – ominaisuudet jotka selittävät median harvinaisen pitkää elinkaarta – vetoavat edelleen suureen yleisöön ja tarjoavat toimintamalleja myös tulevaisuuden mediakäytön kehittämiselle.