Kategoriat
1-2/2022 WiderScreen 25 (1-2)

Meemikuvasta lehtipisteisiin – Skrolli-lehden tarinaa 2012–2022

Mikko Heinonen
mikko.heinonen [a] alasinmedia.fi
Kielenkääntäjä, freelance-toimittaja, retropeliharrastaja
Skrolli-lehden vastaava päätoimittaja

Tulostettava PDF-versio

Ajatuksena on palauttaa näkyville sellainen innostunut harrastuneisuus, joka on markkinavoimien myllerryksessä painunut maan alle.
– Ville-Matias Heikkilä syyskuussa 2012

Mikrobitti-lehden merkitystä varhaiselle suomalaiselle tietokonekulttuurille on vaikea yliarvoida. Etenkin 1980-luvulla se oli lähes yksinomainen lähde kotikäyttöön tarkoitettuja mikrotietokoneita ja niiden ohjelmistoja koskevalle tiedolle, ja valtaosalla 1960- ja 1970-luvuilla syntyneistä harrastajista oli jonkinlainen suhde julkaisuun. Maineikkaat toimittajat ja vaikuttajat, kuten edesmennyt Jyrki Kasvi, peliarvostelijaveteraanit Niko Nirvi ja Jukka O. Kauppinen ja jopa Nokian johtoon sittemmin siirtynyt Risto Siilasmaa avustivat lehteä aikoinaan.

Uudella vuosituhannella Mikrobitti ei kuitenkaan enää ollut samanlaisessa auktoriteettiasemassa kuin aiemmin: levikki oli laskenut huippuvuosien 100 000 kappaleesta noin kolmannekseen. Ulkopuolisenkin oli helppo havaita, että internetin kasvava asema tiedonvälityksessä haastoi kerran kuukaudessa ilmestyvää lehteä tiedon välittäjänä. Mikrobitti oli jo vuonna 2004 tehnyt linjanmuutoksen yleisemmin tekniikkaa käsitteleväksi lehdeksi, ja Sanoman julkaisema Hifi-lehti liitettiin sen osaksi vuonna 2006. Vuonna 2012 tapahtui merkittävä muutos, kun lehden nimi muuttui muotoon MB ja se sai uudeksi päätoimittajakseen Pekka Peltolan.

Mikrobitin myllerrykset ja muutos MB:ksi herättivät laajasti keskustelua sosiaalisessa mediassa. Eräs esillä ollut mielipide oli, että Mikrobitin tarina sellaisena kuin harrastajat sen muistivat oli viimeistään nyt päättynyt. Keskusteluun osallistui myös Ville-Matias Heikkilä, joka tunnetaan harrastuspiireissä paremmin nimellä viznut. Pitkään demoskenessä toiminut Heikkilä on tunnettu muun muassa VIC-20:lle tekemistään demoista sekä parodiaa julkaisevasta Pelulamu-sivustostaan. Yhdessä Matti Hämäläisen kanssa hän loi elokuussa 2012 “retrobitti”-nimisen kuvanmuokkauksen, jonka lähtökohtana oli ajatusleikki: entäpä, jos Mikrobitti ei olisi tehnyt yhtään lehtiuudistusta vaan jatkaisi raportointiaan nykytietotekniikan ilmiöistä samaan tyyliin kuin 1980-luvulla. Kansijutuksi oli nostettu Raspberry Pi, josta veikkailtiin IBM PC:n voittajaa.

Kuva 1. “Retrobitissä” käytettiin Mikrobitin alkuperäistä logoa ja sisältö oli päivitetty vanhantyylisesti vastaamaan vuoden 2012 sisältöä.

Kuva levisi nopeasti ympäri sosiaalista mediaa ja siitä heräsi välittömästi runsasta keskustelua – sekä ennen kaikkea ajatus siitä, että se voisi olla toteutettavissa ja että ihmiset halusivat tilata sen. Lehden taittaminen ja painaminen eivät 2010-luvulla enää vaatineet samanlaisia taloudellisia panostuksia kuin vuosikymmeniä sitten, ja jopa ilmaiseksi oli saatavana ohjelmistoja, joilla julkaisun saisi toteutettua.

Kuvasta tulee totta

Heikkilä julkaisi syyskuussa 2012 kotisivuillaan tekstin, josta otin jutun alussa olevan lainauksen. Siinä kutsuttiin ideasta kiinnostuneita mukaan tekemään ”retrobitin” kaltaista julkaisua. Hänen visionaan oli, että lehden toimitusprosessi olisi mahdollisimman avoin ja sen artikkelit julkaistaisiin ensin verkossa, sitten painetussa lehdessä. Lehdestä pitäisi tehdä niin laadukas, että ihmiset haluaisivat hankkia sen joka tapauksessa.

Tässä kohtaa liityin itse mukaan lehden tarinaan, kun sivu linkattiin minulle IRC-keskustelussa. Tunsin Heikkilän ohimennen demoskenepiirien kautta, mutta emme olleet edes koskaan keskustelleet sen pitempään. Tiesin hänet kuitenkin kyvykkääksi viemään tällaista hanketta eteenpäin, joten kirjoitin sähköpostia sivulla olevaan osoitteeseen.

Olin lukenut Mikrobittiä lähes uskonnollisella hartaudella 1980-luvun loppupuolelta 90-luvun puoliväliin asti. Etenkin lehdessä julkaistuilla peliarvosteluilla oli suuri vaikutus siihen, että olin itse päätynyt kirjoittamaan arvosteluita eri verkkomedioihin 2000-luvun alussa ja jatkanut sitä sitten harrastuksena, vaikka varsinainen ansiotyöni onkin muuta. Ajatus Mikrobittiin kirjoittamisesta oli antanut sijaa muille prioriteeteille samalla kun Mikrobitin sisältö valui kiinnostuksen kohteideni ulkopuolelle, mutta Heikkilän idea nosti sen jälleen pinnalle. Parempaa kuin silloiseen Mikrobittiin kirjoittaminen olisi tietenkin kirjoittaminen lehteen, joka olisi kuin Mikrobitti parhaimmillaan.

Toinen oman osallistumiseni kannalta relevantti asia oli, että Heikkilän avauksen mukaan tarkoitus oli käsitellä myös vanhempaa tekniikkaa, vaikka mitään ”retrolehteä” uutuudesta ei haluttukaan. Olin tietyissä piireissä tunnettu jo 1990-luvulla aloittamastani vanhojen tietokoneiden, pelikonsolien ja pelien keräilystä ja etsinyt jo jonkin aikaa lisäkanavia niistä kertoville jutuille.

Koin myös aidosti, että minusta voisi olla apua idean käytännön toteuttamisen suhteen, ja halusin tarjota asiantuntemustani sekä resurssejani käyttöön tässä asiassa. Liityin siis projektin IRC-kanavalle, joka tässä vaiheessa kantoi nimeä #tritti – kuten koko lehtiprojektikin. Tritti on trinääriluku, jolla voi siis olla kolme eri arvoa bitin kahden sijaan, ja nimi oli luonnollisesti valittu jonkinlaisena haasteena Mikrobitin kutsumanimelle ”Bitti”, jota MB:ksi muuttunut julkaisu ei siis enää kokenut tarvitsevansa. Myös Heikkilän lehdelle tyylittelemä logo muistutti hyvin vahvasti Mikrobitin noin vuosina 1984–1990 käyttämää.

Kuuluin itse siihen osaan keskustelijoita, joiden mielestä tämä sinällään hauska nimi saattaisi lopulta tuoda enemmän huonoa kuin hyvää. Mikrobittiä kustantava Sanoma tunnettiin varsin jäykkänä toimijana, joka oli muun muassa vaatinut kirjoittajiltaan yksinoikeussopimuksia. Parodia sen käyttämästä logosta voisi tuottaa lyhyellä tähtäimellä vaikeuksia tekijänoikeuksien suhteen, mutta ainakin johtaisi siihen, että lehti olisi ikuisesti ”parodiabitti”, mikä ei Heikkilän mukaan ollut suinkaan tarkoitus.

Kirjoitusalusta.fi-sivulla työstetyssä dokumentissa, josta Heikkilä on tallentanut kopion osoitteeseen http://low.fi/~viznut/tritti-latest.html, käytiin jonkinlainen äänestys uudesta nimestä. Eniten ääniä saivat Tritin lisäksi Nollasivu ja Skrolli. Pistelasku oli varsin epätieteellinen, sillä ehdotukset saivat mm. 1337 tai 0,5 ääntä, mutta lopulta Skrolli valittiin. Nimi on virallisesti vahvistettu 9.9.2012, jolloin Heikkilän alkuperäisen kutsutekstin julkaisusta oli kulunut vain kolme päivää, joten kuhina projektin ympärillä oli todella runsasta. Ei ihme, että asioiden tapahtumisjärjestys ei näin 10 vuotta myöhemmin tule aivan täsmällisesti mieleen, vaan on nojauduttava web-sivujen historiaan.

Jäsentymistä ja myönnytyksiä

Lukuisista keskustelijoista muodostui nopeasti toimituksen ydinjoukko, johon kuuluivat Heikkilän ja itseni lisäksi muun muassa Tapio Berschewsky, Jari Jaanto, Ronja Koistinen, Sade Kondelin, Ninnu Koskenalho, Juho Lehtinen, Toni Kuokkanen ja Susanna Viljanmaa. Suuri osa tästä joukosta tapasi 23.9.2012 Helsingissä MB-lehden silloisen päätoimittajan, jonka kanssa keskustelimme ehdotuksesta tehdä Skrollista MB:n mukana jaettava liite. Vaikka projekti olisi tämän kautta toki saavuttanut tärkeän tavoitteensa – siis tuonut laajemmin harrastaja- ja tekijäkeskeistä sisältöä osaksi mediakenttää – koimme, että sillä olisi enemmän potentiaalia itsenäisenä ja riippumattomana hankkeena. Yhteisymmärryksessä kieltäydyimme kohteliaasti tarjouksesta. Sanoman kanssa tehtiin kuitenkin myöhemmin yhteistyötä julkaisemalla muutamia artikkeleita Digitoday-palvelussa, millä haettiin huomiota uudelle lehdelle.

Helsingin Kaapelitehtaalla järjestettiin lokakuussa 2012 ensimmäinen WÄRK:Fest, jonka esikuva oli Make-lehden lanseeraama Maker Faire. Tee se itse -henkinen lehti sopi esille tapahtumaan erinomaisesti, joten tavoitteeksi otettiin pienen näytenumeron koostaminen. Samoihin aikoihin varmistui, että demoskenetapahtumia järjestänyt Alternative Party ry lähtisi rahoittamaan lehden ensimmäisen vuosikerran tuotantoa. Yhdistyksen rahastonhoitaja Anssi Kolehmainen tuli mukaan hoitamaan myös Skrollin taloutta – ja hoitaa tehtävää edelleen, nykyisin vuonna 2014 perustetun Skrolli ry:n kautta.

Käytännössä näytenumerosta tuli keskeltä taitettu A3-arkki, joka tulostettiin oman työpaikkani Alasin Media Oy:n toimistolla olleella digipainokoneella (heti kun sen 6 samanaikaista paperitukosta saatiin korjattua). Tarkoitus oli herättää mielenkiintoa lehtitilauksiin, ja siinä onnistuttiin, sillä pian kävi ilmi ettei Altpartyn taloudellista tukea tarvita vaan lehti pystytään rahoittamaan tilausmaksuilla.

Näytenumero taitettiin Adobe InDesign -työnkulussa. Pitkään oli keskustelussa, että Skrolli tehtäisiin kokonaan avoimen lähdekoodin työkaluilla, mutta käytännössä toimitus päätyi pian valitsemaan alalla yleisemmän, kaupallisen ratkaisun. Tämä laajensi käytettävissä olevien taittajien määrää ja helpotti työn jakamista. Samoin ilmainen kirjoitusalusta.fi-palvelu hylättiin pian, koska se ei kestänyt suuria kävijämääriä, ja toimitusprosessi siirrettiin Google Driveen.

Ei pastissi, mutta tribuutti

Skrollin ensimmäinen numero ilmestyi tilaajille maaliskuun puolivälissä 2013. Sitä edelsi erittäin kiireinen ja opettavainen ajanjakso, jonka aikana lehden teko opeteltiin osin yrityksen ja erehdyksen kautta. Mukana oli kyllä monia, joilla oli taustaa myös printtimedian teosta, mutta lähes kaikki avustajat olivat ensimmäistä kertaa liikkeellä. Mitään rutiineja ei ollut muodostunut ja esimerkiksi juttujen kuvituksia jouduttiin usein etsimään tai tekemään viime hetkellä. Lehden taitto valmistui viime tingassa painon deadlinea edeltävänä yönä, ja samanlainen kaoottisuus luonnehti lehden alkuaikoja muutenkin. Neljä numeroa saatiin joka tapauksessa tehtyä, jokainen niistä ehkä aina piirun edellistä helpommin.

Ensimmäinen vuosi oli hyvin nopeaa kehitystä senkin suhteen, että toimituskunta laajeni moneen suuntaan. Pitkän uran monissa medioissa tehnyt Jukka O. Kauppinen liittyi mukaan vuoden 2013 kolmannessa numerossa. Jyrki J. J. Kasvi taas kirjoitti kolumnin numeroon 2014.2, ja samassa numerossa avustajalaatikosta löytyi ensimmäisen kerran myös Janne Sirén, jolla hänelläkin oli Mikrobitti-historiaa. Mikrobitin ex-päätoimittaja Markku Alanen oli vieraillut kolumnistina jo vuoden 2013 puolella, joten ympyrä alkoi sulkeutua. Skrolli ei ollut Mikrobitin kopio, mutta tuntui houkuttelevan sen entisiä tekijöitä.

Kuin viimeisenä sinettinä lehdessä alkoi vuoden 2015 alusta ilmestyä Harri ”Wallu” Vaalion sarjakuva Mikrokivikausi, joka oli lakkautettu MB-lehdestä juuri ennen sen 30-vuotisjuhlaa. Sitä ehdittiin julkaista vain vuosi, ennen kuin MB-lehden Sanomalta ostanut Alma Talent halusi taiteilijansa takaisin. Alma myös yhdisti MB-lehden ja kustantamansa MPC:n (entinen MikroPC) uudeksi lehdeksi – joka sai nimekseen Mikrobitti ja alkoi keskittyä jälleen tietokoneisiin sekä myös erilaisiin rakenteluprojekteihin. On hieman vaikea välttää ajatusta, että myös Skrollilla oli tähän jokin vaikutus.

Vakiintumista ja kansainvälisyyskokeilua

Alun kasvupyrähdyksen jälkeen Skrollin levikki tasaantui noin 2000 kappaleen tasolle ja toiminta alkoi muutenkin vakiintua. Lehden tekoon saatiin kaivattuja rutiineja, kun Manu Pärssinen liittyi mukaan toiseksi taittajaksi ja toimituksen yhteiseksi tahtotasoksi muodostui hiljalleen muutenkin, että lehden pitäisi olla painovalmiina virka-aikaan.

Tärkeä osa järjestäytymisessä oli myös Janne Sirénin tulo mukaan toimituksen vakiokalustoon, ensin digipäällikön ja myöhemmin toimituspäällikön tittelillä. Aiemmin Mikrobittiä avustaneena ja muun muassa Amiga-käyttäjien yhdistys Sakussa toimineena Jannesta tuli nopeasti kantava voima, joka niputti lehden kasaan ja huolehti siitä, että kaikki elementit olivat kohdallaan.

Jo tässä vaiheessa toimitus teki ensimmäisiä tunnusteluja Lehtipisteen suuntaan mahdollisuudesta saada Skrolli myyntiin kioskeihin ja marketteihin. Valitettavasti sisältöä pidettiin tuolloin ”liian nichenä” eikä asiassa päästy etenemään. Loppuvuodesta 2015 tehtiin kuitenkin toisenlainen päänavaus, kun Skrolli järjesti Indiegogo-joukkorahoituskampanjan englanninkielisen lehden painattamisesta. Sen 20 000 euron tavoite saavutettiin, mutta lopulta kohtuullisen niukasti. Englanninkielisiä numeroita ilmestyi lopulta kaksi, 2016.1E ja 2017.1E. Ensimmäistä lähetettiin joukkorahoittajille, jälkimmäinen toteutettiin kokonaan omalla kustannuksella. Numeroiden sisältö oli pääosin kerätty ja käännetty Skrollin aiemmista vuosikerroista. Tein käännöstyön valtaosin itse ”omakustannushintaan”, oikolukijana toimi Michael Harlan Lyman.

Kansainvälinen kokeilu oli arvokas osoitus siitä, että Skrollin (ja aivan samalla tavalla perinteisen Mikrobitin) kaltainen kaikenlaisen tietokoneasian lehti on harvinaisuus maailman mittakaavassa. Englanninkielisessä maailmassa on erikseen hyötykäyttäjien, tietokonepelaajien, retropelaajien, rakentelijoiden jne. lehdet, joten niiden kaikkien yhdistelmän myyminen oli kohtalaisen haastavaa etenkin kaukaisesta Suomesta käsin. Koko painos 2016.1E:tä myytiin käytännössä etukäteen, mutta vuoden 2017 enkkulehtiä toimituksella on edelleen varastossa riittävästi. Niitä on jaettu sopivan tilaisuuden tullen yhteistyökumppaneille ja muutenkin markkinointimielessä.

Vetovastuu siirtyy, tyyli säilyy

Vuoden 2016 lopussa Ville-Matias Heikkilä ilmoitti luopuvansa päätoimittajuudesta, koska oli omien sanojensa mukaan enemmän projektien käynnistäjä kuin niiden ylläpitäjä. Tämä aiheutti lopulta varsin pieniä muutoksia, sillä näkemys siitä, millainen lehden tulisi olla, oli muodostunut toimituksen keskuudessa yhteiseksi. Tämän jälkeen päätoimittajan tehtävä ikään kuin jaettiin kahtia: olen itse toiminut vastaavan päätoimittajan nimikkeellä vuoden 2017 alusta, päätoimittajana taas toimi 2017–2019 Tapio Berschewsky ja vuoden 2020 alusta lukien tehtävää on hoitanut Janne Sirén.

Skrollin keskuudessa onkin alusta asti omaksuttu johtamistavaksi ”management by sudo”. Toisin sanoen, jos joku toimituksen jäsen on sitä mieltä, että jokin asia pitää tehdä, sen saa tehdä ilman sen laajempaa komiteakäsittelyä. Luonnollisesti tämän vastapuolena on, että päätöksestään on vastuussa muulle toimitukselle ja lukijoille. Olisi liioiteltua sanoa, ettei tästä ole koskaan seurannut mitään ristiriitoja toimituksen kesken, mutta se on myös kiistattoman tehokasta ja auttanut lehteä ilmestymään ajallaan. Harrastusprojektiin käytettävissä oleva aikamäärä ja motivaatio kun vaihtelevat tilanteesta toiseen, ja suhteellinen vapaamuotoisuus auttaa ottamaan kakusta sopivan kokoisen palan kussakin elämäntilanteessa.

Retrot rinnalle ja takaisin mukaan

Vuoden 2017 aikana toimituksessa käytiin paljon keskustelua siitä, millaista kohderyhmää Skrolli lähtisi jatkossa tavoittelemaan. Sinällään oikean suuntainen havainto oli, että tämän muotoisen lehden lukijamäärän huippu oli joko saavutettu tai melko lähellä, ja vaikka kyse oli harrastuksesta, mukava kasvun ilmapiiri oli ruokkinut myönteistä kehitystä jo pitempään. Tilaajamäärän piristämiseksi Skrolli oli jopa ostanut syksyllä 2016 tv-mainoksen MTV-kanavalle. Sen tulokset eivät ehkä olleet mitattavissa, mutta ainakin useampi toimituksen jäsen sai pitkäaikaisen unelmansa toteutettua.

Oma panokseni lehdessä oli alusta asti ollut juuri pelihistorian kaivelussa, jota olinkin jo toteuttanut kymmeniä sivuja jokaiseen vuosikertaan. Koska en itsekään osaa olla aloittamatta erilaisia projekteja, ja koska vastaavasti tiesin Suomen pelimuseo -hankkeen kautta retroasialle olevan kysyntää, päätimme Jukan ja Manun kanssa ryhtyä joukkorahoittamaan vielä uuttakin lehteä, Retro Rewindia. Siinä missä Skrollin näkökulmaa ja lähtökohtia voi luonnehtia jopa ideologisiksi, RR:n tausta-ajatus oli että me haluamme kirjoittaa vanhoista peleistä ja, jos ostava yleisö niin haluaa, voisimme tehdä sitä enemmänkin. Kohderyhmänä eivät olleet Skrollin tapaan valveutuneet harrastajat vaan pikemminkin satunnaiset asiakkaat, jotka halusivat muistella vanhoja pelejä ja fiilistellä uutta tuotantoa vanhoille pelikonsoleille. Joukkorahoituskampanja vietiin läpi menestyksekkäästi, ja vuosina 2018 ja 2019 julkaistiin Retro Rewindin kevät- ja syysnumerot. Tilaajamäärä asettui vajaaseen tuhanteen.

Vuoden 2019 syksyllä olikin aika arvioida tilannetta uudelleen, ja totesimme että päällekkäisen tilausinfran ylläpito on melkoisen työlästä. Tilaajia oli, mutta ei tarpeeksi jotta lehteä voisi tehdä päivätyönä, ja tilaajapalvelun pyörittäminen söi myös aikaa. Näiden pohdintojen perusteella päädyimme ehdottamaan, että RR julkaistaisiin jatkossa Skrollin liitteenä, ja tämä sopi myös Skrollin tekijöille. Sopimukseen kuului, että liitteen toimituksellinen kontrolli on täysin meidän kolmen hyppysissä. Me kaikki avustamme luonnollisesti edelleen myös Skrollia, kuten teimme myös RR:n ilmestyessä itsenäisenä lehtenä.

Lehteä voi jopa ostaa!

Retro Rewindin tuoman 30 lisäsivun myötä Skrolli kasvoi paksuutta, sillä nyt tavanomainenkin numero sisälsi 100 sivua ja usein paljon enemmänkin. Kontrasti siihen, että lehden alkuaikoina lupasimme joka numeroon 64 sivua, oli melkoinen. Uskon näiden kahden seikan eli Retro Rewindin helpon lähestyttävyyden sekä Skrollin muutenkin muhkean ja monipuolisen sisällön vaikuttaneen osaltaan siihen, että Lehtipiste lämpeni vihdoin tiedusteluillemme ja Skrolli pääsi valtakunnalliseen irtonumeromyyntiin syksyllä 2020.

Vaikka taloudellisesti kyse ei ollut mullistavasta seikasta, eikä harrastus yhäkään muuttunut palkkatyöksi, lehtipistejakelu antoi innostuksen purskeen toimituksen ja miksei myös lukijoiden keskuuteen. Irtonumeroita oli ennen myyty eri tapahtumien lisäksi satunnaisesti muun muassa Triosoft- ja Jimm’s-liikkeissä, mutta menekki oli ollut vähäistä suhteessa tilauksiin. Lehtipisteen kautta levikki saattoi numerosta riippuen jopa puolitoistakertaistua, joten aivan uudet ihmiset löysivät Skrollin Prisman ja R-Kioskin hyllystä. Lukijakirjeitä ja juttuideoita alkoi tipahdella ennestään tuntemattomista osoitteista, mikä osaltaan lisäsi keskustelua ja mielenkiintoa julkaisun ympärillä. Samantapainen vaikutus oli sillä, kun lehdelle avattiin oma Discord-palvelin, jonne hakeutuikin melko pian satoja käyttäjiä. Lehden alkuperäinen IRC-kanava #skrolli on muuten edelleen olemassa sekin, nyttemmin sillattuna Discordiin.

Kuva 2: Skrolli erikoisaikakauslehtien myyntihyllyssä Porin Puuvillan Prismassa syksyllä 2020. Kuva: Petri Saarikoski

Opetuksia matkan varrelta

On selvää, että Skrollin konseptissa on paljon toimivaa, jotta se on voinut ilmestyä nyt jo vuosikymmenen ajan. Sen ympärille on muodostunut harvinaisen uskollinen yhteisö, joka paitsi tilaa lehteä vuodesta toiseen, myös toimii sen myyntiedustajina eri suuntiin. Lehdessä on julkaistu myös paljon akateemisen yhteisön tuottamaa materiaalia sekä esitelty erilaisten tutkimushankkeiden tuloksia, mikä on tuonut lehdelle omanlaistaan uskottavuutta. Moni lukijoista on töissä it-alalla, jolloin lehteä tilataan myös kahvihuoneisiin ja henkilökunnan virkistykseksi. Assembly-demopartyn ja Disobey-hakkeritapaamisen kaltaisista tapahtumista on myös muodostunut tärkeä kanava, jossa toimituksen jäsenet voivat paiskata kättä lukijakunnan kanssa. Osaston pystytys on aina työlästä puuhaa, mutta tuntuu lopulta vaivan arvoiselta.

Lehden tekeminen on kuitenkin myös oikeaa työtä, sillä noin 500 sivua asiaa vuodessa ei synny itsestään. Kuten harrastustoiminnassa yleensä, vastuu on keskittynyt hyvin tiiviille ja vastuunsa tuntevalle ydinjoukolle, joka on mukana vuosikerrasta toiseen. Jo mainittujen Jannen, Ronjan, Manun, kaupallisista kontakteista vastaavan Tonin ja taloutta hoitavan Anssin lisäksi keskeisessä tehtävässä on kuvatoimittaja Mitol Meerna, joka hänkin on ollut mukana jo miltei alkuajoista asti. Nuorempaa polvea toimituksessa edustaa Jarno Niklas Alanko, jonka huikea osaaminen etenkin tekoälyasioissa on tuonut lehteen hieman samanlaista henkeä kuin Ville-Matiaksen alkuaikojen liki legendaarisissa artikkeleissa. Heidän lisäkseen toimituksessa on vuosien mittaan ollut monia muitakin, joiden panoksesta eri rintamilla projekti saa olla kiitollinen, eikä yksikään numero syntyisi ilman innokkaita lukijoita, jotka tarjoavat lehteen omia juttujaan. Osa heistä onkin myöhemmin liittynyt vakituisten avustajien joukkoon tai peräti toimitukseen, viimeisimpänä Miika Auvinen.

Ja kun nyt Viznutista tuli puhe, on ehkä hyvä arvioida sitäkin, miten kauas Skrolli on tullut alkuperäisen ”retrobitin” ideasta. Lopputulos on varmasti alkuperäistä visiota kaupallisempi, sillä ajatuksena oli jopa, että kaikki jutut julkaistaan verkossa ja parhaat niistä painetaan sitten lehteen, jota voi ostaa lähinnä kannatusmielessä. Hieman tätä myötäillen toimituksen Google Drive olikin pitkään täysin avoimesti verkossa tutkittavissa, mutta lopulta jouduimme toteamaan, että satunnainen välihuutelu toimitusprosessissa oleviin juttuihin ei välttämättä ole sellaista yhteisöllisyyttä mitä kaipaamme. Skrolli toimii kuitenkin perinteisen lehden lainalaisuuksien mukaisesti, eli numeroita tehdään neljä vuodessa ja niillä on täsmälliset ilmestymispäivät. Ilman tätä muun muassa Lehtipiste-yhteistyö ei edes olisi mahdollista.

Kaikissa lehdissä on temaattisesti enemmän tai vähemmän ehjiä numeroita, mutta Skrollin kohdalla tämä korostuu toisinaan tavallista enemmän. Huvikseen ja harrastuksen kannalta kirjoittavien avustajien elämässä voi sattua kaikenlaista, jonka vuoksi käytännössä ilmaiseksi tai ravintola-aterian hinnalla kirjoitettava artikkeli jääkin tauolle. Juttuja peruuntuu, niiden laajuus muuttuu ja joskus numerosta ei saadakaan sellaista kokonaisuutta kuin oli ajateltu. Tällöinkin on tehtävä myönnytyksiä ideaalien suhteen ja pyrittävä saamaan aikaan paras lehti niistä aineksista, jotka ovat käytettävissä. Tekijät tekevät, kuten sanonta kuuluu.

Erikseen yhdessä

Skrollin toimituksesta löytyy monipuolisesti erilaisia ajatusmaailmoja ja suhtautumistapoja asioihin, mutta eräs yhteen liittävä tekijä on tietynlainen pragmaattisuus: lehti ilmestyy neljästi vuodessa ja sillä siisti. Tämänkin voi nähdä osana jatkumoa, sillä Ville-Matiaksen pragmaattisuus mahdollisti aikoinaan joustamisen varsin epäkaupallisesta ideasta sen verran, että Skrollista saatiin myyntikelpoinen ja teollisesti valmistettava tuote. Mukaan haluttiin ajantasaisempia ja myös vakavampia aiheita. Vaikka tämän myötä lopputuloksen särmät varmasti hieman tylstyivätkin, säännöllisyys ja vakiintuminen ovat tehneet lehdestä paljon merkittävämmän pelurin Suomen lehtikentällä kuin alkuperäisen kaltainen zine-henkinen pienkustanne olisi voinut olla. Ja vertailun vuoksi A-lehtien 1980-luvulla julkaisema Printti, jolle Skrollin nimi on myös osaltaan kunnianosoitus, jaksoi ilmestyä vain nelisen vuotta.

Periksi emme sen sijaan ole antaneet esimerkiksi siinä, että Skrolli painetaan Suomessa ympäristöystävälliselle paperille – ja muun muassa lehtien muovikalvotukseen siirryttiin vasta, kun kirjapainokumppani löysi markkinoilta biohajoavan, auringonkukkaöljystä valmistetun tuotteen. Samoin yhteinen näkemys toimituksen keskuudessa on, että Skrolli on määritelmällisesti painettu julkaisu, jonka verkkonäkyvyys on toissijainen prioriteetti. Tarkoitus on tehdä sisältöä, joka kestää paperille painamisen ja johon voi palata mielekkäästi vielä useamman vuoden tai vaikka vuosikymmenenkin jälkeen.

Tunnustettava tosiasia lienee sekin, että Skrollin uskollisimmat lukijat ovat 80- ja 90-luvulla tietotekniikkaharrastuksensa aloittaneita ja nyttemmin keski-ikäistyneitä, mutta yhä innokkaita datailijoita. Tämän vuoksi olen ainakin itse sinut sen kanssa, että osa lehden sisältöä on aina myös kallellaan menneisyyteen, mutta ei nostalgiahöyryissä vaan aika-agnostisesti kuten sanotaan. On luonnollisesti ilahduttavaa saada viestejä ja palautetta myös muilta väestöryhmiltä, mutta auta armias sitä viestitulvaa, jos Commodorea tai Amigaa ei lainkaan mainita jossakin numerossa.

Kirjoittaja on ollut Skrollin toimituksessa mukana lehden perustamisesta lähtien ja toiminut sen vastaavana päätoimittajana vuoden 2017 alusta alkaen.

Skrolli-lehden numeroarkisto

Kategoriat
Ajankohtaista

”On 💸URHEILUA💸 ja sit on naisten ’urh… siis urheilua. naisten urheilua. ✨”” – Tarkastelussa Suomen jääkiekkojoukkueen Instagram-kuvakohu ja sen aiheuttama kommentointi verkossa

Instagram, mediarepresentaatio, olympialaiset, sosiaalinen media, sukupuoli, urheilu

Roosa Lahti
rjlaht [a] utu.fi
Digitaalinen kulttuuri
Turun yliopisto

Tulostettava PDF-tiedosto

Kuva 1. Kuvankaappaukset @leijonatfi-tilillä julkaistuista pelaajakorteista. Otettu 11.4.2022.

”Kävi pieni virhe”, Suomen jääkiekkojoukkueen viestintäjohtaja Henna Malmberg kommentoi Ilta-Sanomille Pekingin talviolympialaisia edeltänyttä helmikuista kohua, joka syntyi Leijonien olympiajoukkueiden pelaajaesittelyistä Instagramissa (Ilta-Sanomat 4.2.2022). Leijonien virallinen Instagram-tili, @leijonatfi, julkaisi Naisleijonien olympiajoukkueen pelaajakortit aikavälillä 25.1.–1.2.2022. Julkaisujen kuvat ovat neutraaleja, ne on kaikki otettu vaaleaa taustaa vasten, eikä niitä ole juuri käsitelty. Asiaan ei kiinnitetty heti sen enempää huomiota, vaan kohu nousi vasta sen jälkeen, kun ensimmäiset Miesleijonien esittelyt julkaistiin (2.2.2022). Ero nais- ja miespelaajien kuvien välillä oli suuri: naisten lähes käsittelemättömistä kuvista poiketen miespelaajat saivat Suomen olympiajoukkueen logolla varustetut, täysin muokatut kuvat.

Malmberg kertoi kyseessä olleen epätasa-arvon sijaan inhimillinen virhe (Ilta-Sanomat 4.2.2022). Hänen mukaansa Instagram-tiliä päivittävällä taholla ei ollut julkaisuhetkellä naispelaajien muokattuja olympiakomitean pelaajakortteja, minkä vuoksi he päättivät käyttää muokkaamattomia pelaajakuvia. Useat fanit lähtivät kommentoimaan naispelaajien kokemaa epäreilua kohtelua Instagramissa ja vaativat, että asia korjattaisiin. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan kuvat jäivät Instagramiin ennalleen. Leijona-tiimin virhe sai aikaan kommentointia niin naispelaajien puolesta kuin vastaankin. Aiheesta tehtiin myös meemejä, joiden tarkoitus oli nostaa esiin pelaajakorttien epätasa-arvoisuus ja herättää keskustelua.

Tässä näkökulmatekstissäni pohdin fanien suhtautumista Leijonien Instagram-kuvakohuun edellä mainittujen meemien ja niihin liittyneiden keskustelujen kautta. Tarkastelen myös @leijonatfi -Instagram-tilin saamia kommentteja pelaajakortteihin liittyen. Keskityn analyysissani naisurheilijoiden mediaesityksiin etenkin sosiaalisessa mediassa ja pohdin mediaesitysten vaikutusta tapausesimerkin kautta.

Nais- vs. miesurheilu – epätasa-arvoisuus mediaesityksissä

Riikka Turtiainen analysoi vuonna 2021 naisolympiaurheilijoiden esityksiä valtamediassa. Turtiainen kertoo tekstissään, että Tokion kesäolympialaisia 2020 voidaan pitää ensimmäisinä sukupuolittain tasa-arvoisina, kansainvälisinä urheilukilpailuina, joissa 49 prosenttia osallistuneista urheilijoista oli naisia. Kansainvälisen olympiakomitean vakuuttaessa naisten ja miesten kilpailujen näkyvyyden olevan tasapuolista Turtiainen huomauttaa kuitenkin siitä, miten median tulisi muuttaa ja haastaa se tapa, jolla urheilijoiden naiseutta korostetaan usein tarpeettomasti. (Turtiainen 2021.)

Vaikka naisurheilijoiden mediaesitysten määrä ja laatu on parantunut huomattavasti viime vuosina, nousee mediassa silti yhä esiin naiseuden ja toksisten stereotypioiden korostaminen, jossa yleisön huomio kiinnitetään esimerkiksi urheilullisten kykyjen sijaan naisten ulkonäköön (Bernstein 2002, 421). Turtiainen huomioi, että vaikka naisia nostetaan kansainvälisten arvokilpailujen aikana usein kansallissankarien asemaan miesurheilijoiden rinnalle, naisurheilijoista uutisointi noudattaa yhä välillä vanhentunutta tapaa esineellistää naisurheilijoiden kehoja ja korostaa heidän viehättävää ulkonäköään (Turtiainen 2021; Bernstein 2002, 420).

Naisurheilijoiden mediahuomio on ollut usein riippuvaista heidän ulkonäöstään ja siitä, kuinka viehättäviä he ovat miesyleisön silmissä (Bernstein 2002, 426). Tällainen naiseuden toksinen korostaminen mediaesityksissä tukee ja vahvistaa naisurheilijoiden kokemaa epätasa-arvoa miesurheilijoihin nähden. Miehet esitetään usein vahvoina ja hyvinä urheilijoina, samalla kun naiset voidaan esittää seksikkäinä ja ei-urheilullisina. Oma argumenttini on, että huonot mediaesitykset lisäävät osaltaan naisurheilun epätasa-arvoa suhteessa miesten urheiluun ja ne tukevat myös yleisön ennakkokäsityksiä naisurheilun vaatimattomuudesta ja toissijaisuudesta. Tyypillinen – myös monissa tätä analyysia varten lukemistani kommenteista – esiin nouseva ajattelutapa on, että urheilun tulee olla maskuliinista ja siksi miesten urheilu on sitä ”oikeaa” urheilua.

Nykyään sosiaalinen media tuo medianäkyvyyttä ja luo aktiivisen kanssakäymisen mahdollisuuden eri tavalla kuin perinteinen uutismedia (Johnson et al. 2022, 6). Sosiaalinen media tavoittaa paljon sellaistakin yleisöä, joka ei tavallisesti edes seuraisi urheilutapahtumia tai niitä koskevaa uutisointia. Tapausesimerkissäni tuli esiin esimerkiksi sellaisia kommentteja, joissa keskustelijat myönsivät, etteivät he seuraa urheilua sen enempää vaan olivat sosiaalisen median kautta löytäneet tiensä Leijonien Instagram-tilin ääreen tasa-arvokysymysten innoittamina. Joidenkin tutkimusten mukaan naisurheilijoiden esitykset sosiaalisessa mediassa ovat lähivuosina olleet lähes tasa-arvoisia miesurheilijoihin nähden (Johnson et al. 2022, 22). Suomen Leijonien kuvakohu kuitenkin kirvoitti monien mielen ja keskustelun perusteella se sai monet näkemään tapauksen sukupuolten välisenä epätasa-arvona.

”Ei nyt ihan mennyt ns. maaliin tää @leijonatfi kuvahomma” – kantaaottavat meemit ja kommentointi

Ensimmäinen ”urheilu be like” -meemi Leijonien olympiatiimin kuvista julkaistiin @lemmenkipee-nimiselle Instagram-tilille 3.helmikuuta 2022. Huumoria pidetään meemien vahvimpana perusominaisuutena ja tehokeinona (Saarikoski 2016) ja kyseisellä meemillä otettiinkin huumorin avulla sarkastisesti kantaa Mies- ja Naisleijonien pelaajakorttien eriävään ulkonäköön. Käyttäjä @lemmenkipee myös kannusti kuvatekstissään ihmisiä ”tsekkaamaan” @leijonatfi-tilin ”kuvien erot naisten ja miesten Olympiajoukkueiden esittelyjen välillä”.

Kuva 2. Kuvakohusta tehdyt meemit @lemmenkipee:n Instagram-tilillä.

Kantaaottavuuden lisäksi meemeillä herätettiin valtamedian huomio ja asiasta nousi enemmän kommentointia. Naisleijonien kuvista noussutta keskustelua nostettiin esiin Instagramissa myös somevaikuttajien toimesta. Esimerkiksi feministinä tunnettu suomalainen journalisti ja somevaikuttaja Mona Bling toi esiin nais- ja miespelaajien kuvien epätasa-arvoisuuden. Hän kommentoi kohun aikana aktiivisesti @leijonatfi-tilin julkaisuihin.

Seuraavana päivänä meemi oli nostettu esiin myös Ilta-Sanomien artikkelissa, mikä ei ole meemeille mitenkään vierasta, sillä meemit saavat usein huomiota myös perinteisen median puolella (Suominen et al. 2013, 225). Ilta-Sanomat haastatteli artikkelissaan Leijonien viestintäpäällikköä, joka vakuutti kyseessä olevan pelkkä inhimillinen virhe. Seuraavaksi Instagram-tilit @lemmenkipee ja @paskan_makuiset_limukat julkaisivat yhdessä uuden meemipohjaisen julkaisun, jossa he vaativat selvitystä tapahtuneelle virheelle.

“Siitä huolimatta, et kaikki pelaajat on kuitenkin Leijonia, vain miesten joukkueen pelaajakortit julkaistiin, kun naisista sopi olympiahengessä lisätä betoniseinäkuvat. Vaikka naisillekin oli siis kyllä jo olemassa ne miesten kanssa yhtenevät pelaajakortit. What is this??? Oon oikeestaan enemmän raivona nyt, kun tiedän et ne kortit oli olemassa. Mikä täs oli niin vaikeeta? Jollain kirjepostillako niitä kuvia siirretään oikeille henkilöille vai häh?”

@lemmenkipee & @paskan_makuiset_limukat Instagram-julkaisu 4.2.2022.

Virhettä ei kuitenkaan koskaan korjattu ja se sai aikaan paljon kommentointia. Kommenteista käy selkeästi ilmi kaksi vastakohtaista mielipidettä. Toiset ovat pöyristyneitä siitä, miten naisjääkiekkoilijoiden kuvat ovat niin pelkistettyjä miespelaajien kuviin verrattuna. Toisten kommentoijien mukaan naisurheilu ei taas kiinnosta ketään ja se nähdään muutenkin alempiarvoisena ja heikkotasoisena miesten urheiluun verrattuna. Eräs käytetty argumentti on myös se, miten naisten jääkiekko on taloudellisesti tappiollista. Naisurheilun puolesta kommentoineet saivat vastakommenteiksi myös ärtyneitä lausahduksia siitä, miten ”kaikesta pitää aina valittaa” ja heidät leimattiin negatiiviseen sävyyn “v’tun feministeiksi”. Monet eivät ymmärtäneet tilanteen ongelmaa ja siitä uutisoinnin tärkeyttä.

Meemit keräsivät huomiota niin sosiaalisessa mediassa kuin perinteisessä uutismediassakin, mutta kuvien aiheuttama keskustelu ja niistä noussut kohu tuntuivat kuitenkin hiipuvan varsin nopeasti. Meemejä ei julkaistu uudelleen, eikä niitä jaettu Instagram-tarinoiden ja Ilta-Sanomien artikkelin ohella juuri missään muualla. Nettimeemit voivat elää kuukausia, jopa vuosia (Suominen et al. 2013, 225), mutta tällaisiin viraaleihin meemeihin verrattuna @lemmenkipee:n meemien elämänkaari oli varsin lyhyt. Myöskään @leijonatfi-tilin uusimmissa pelaajakorttijulkaisuissa ei ollut enää näkyvissä kuvakohun aiheuttamaa kommentointia. Tässä näkyy mielestäni hyvin se, kuinka nopeasti erilaiset kohut ensin leviävät ja sitten kuolevat verkossa jääden nopeasti unohduksiin.

Kiinnostavana huomiona somevaikuttaja Mona Bing toi eräässä kommentissaan esiin sen, miten tasa-arvoon sitoutuneiden Leijonien tulisi korjata kuvien aiheuttama epäkohta. Hän pohti myös sitä, miten tämän kaltaista virhettä olisi tuskin koskaan päässyt käymään, jos kyse olisi ollut miesten puuttuvista pelaajakuvista. Monia keskustelijoita jäi myös mietityttämään, miksi naisten muokattuja pelaajakuvia ei voitu julkaista jälkikäteen, sillä muokatut kuvat olivat kuitenkin viestintäpäällikön mukaan olemassa. Mitään todistetta kuvien olemassaolosta ei kuitenkaan annettu, joten fanit jäivät kysymyksineen ja vaatimuksineen kuin puille paljaille.

Kommentoijat nostivat ongelmalliseksi sen, ettei Leijonien virallinen Instagram-tili koskaan kommentoinut asiaa. Ainoa selitys sille annettiin Ilta-Sanomien kirjoittamassa artikkelissa. Itse näen tämän negatiivisena siksi, että vaikka Ilta-Sanomat onkin tunnettu ja luettu iltapäivälehti, on @leijonatfi-tilillä silti yli 230 tuhatta seuraajaa, jotka kaikki eivät varmasti satu lukemaan Ilta-Sanomia. Leijonien virallisen Instagram-tilin olisi pitänyt kantaa asiasta tietynlainen vastuu ja vähintään edes selittää tapahtunut virhe ja vastata kommentoijien kysymyksiin.

Lopuksi

Suuret kansainväliset arvokisat, kuten olympialaiset, tuovat paljon silmäpareja urheilun ääreen. Olympialaisista uutisoidaan paljon ja niiden medianäkyvyys on suurta. Mielestäni juuri tämän vuoksi oikeanlaiset ja tasa-arvoiset mediaesitykset ovat tärkeitä. Suurelle yleisölle naisurheilun näyttäminen tasa-arvoisena miesurheilun rinnalla on tärkeää, koska sillä voidaan rikkoa katsojien ennakko-oletuksia ja nostaa kiinnostusta naisurheilua kohtaan. Sama pätee myös sosiaalisessa mediassa, esimerkiksi juuri Instagramissa. Tapausesimerkkini kommenttien mukaan monet eivät ymmärrä, mitä väärää huonoissa mediaesityksissä on ja mihin ne vaikuttavat. On helppo perustella asiaa sanomalla, että kukaan ei välitä naisjääkiekosta. Kuvakohun kommenttien perusteella voidaan kuitenkin heti todeta, että suuri osa ihmisistä välittää kyllä.

Kiinnostusta voidaan luoda ja sitä ylläpidetään mediaesitysten avulla. Naisurheilu koetaan usein alempiarvoiseksi ja huonoksi, eivätkä monet urheilufanit ymmärrä mediaesitysten merkitystä. Kuvakohussa nousi selvästi esiin naisurheilun herättämät ristiriitaiset tunteet. Osa tunnistaa sen kokeman epätasa-arvon, kun taas osa argumentoi naisurheilun olevan tylsää, huonompaa urheilua. On surullista nähdä, kuinka monet urheilufanit tokaisevat asian vain olevan näin, eivätkä pohdi sitä sen enempää.

Naisurheilu on noidankehässä (Turtiainen 2022). Sen ”huono maine” vaikuttaa esimerkiksi sponsoreihin ja tätä myötä lajien rahoitukseen, mikä taas puolestaan vaikuttaa siihen, millaisilla budjeteilla lajeja esitetään. Urheilua seuraavat fanit osaavat nykypäivänä odottaa korkeilla budjeteilla tuotettuja, joskus jopa spektaakkelimaisia urheilutapahtumia. Usein naisten urheilulla ei ole yhtä suurta rahoitusta kuin miesten urheilulla, mikä näkyy mediaesityksissä sekä usein suoraan myös fanien määrässä. Naisurheilun esittäminen mediassa tasa-arvoisesti miesurheiluun nähden on tärkeää, sillä naisurheilijoiden ja naisurheilun esittäminen alempiarvoisena tukee ja ylläpitää katsojien vanhentuneita ja haitallisia käsityksiä naisurheilusta ja naiseudesta.

Vaikka Leijonien kuvakohussa olikin heidän mukaansa kyse vain pelkästä virheestä, tämä korjaamattomaksi jäänyt virhe tukee osaltaan naisurheilun kokemaa epätasa-arvoa ja näyttää Naisleijonat toissijaisina urheilijoina Miesleijoniin[1] nähden. Oli teko sitten tahallinen tai tahaton Suomen Leijonat toivat Instagram-kohullaan esiin nais- ja miespelaajien tasa-arvoeroja. Olympialaisissa sukupuolten erot ovat urheilun mittakaavassa melko pieniä. Olympialaisten kaltaisissa arvokisoissa naiset ja miehet ovat usein samalla lähtöviivalla urheillen samoissa kilpailuissa ja puitteissa, eikä olympialaisissa nähdä yhtä selvää eroa naisten ja miesten kilpailuissa kuin esimerkiksi eri aikoihin järjestettävissä naisten ja miesten MM-kisoissa. Tämänkin vuoksi olettaisi, että olympialaisten kontekstissa Leijonat panostaisi yhtä paljon niin nais- kuin miespelaajiinkin. Näin ei kuitenkaan tapahtunut ja Suomen jääkiekkojoukkue nosti tarjolle vertailua herättävän tilanteen, josta nousi odotetusti esiin kommentointia niin naisurheilun puolesta kuin sitä vastaankin.

Tapausesimerkkini somekohu haihtui todella nopeasti, eikä se ole sen jälkeen saanut osakseen minkäänlaista huomiota. Sosiaalinen media on jatkuvassa liikkeessä. Myös sosiaalisesta mediasta uutisointi tuntuu liikkuvan nopeasti kohusta kohuun. Nopeasti elävillä ja kuolevilla kohuilla ei usein ole edes minkäänlaista suurta vaikutusta, eivätkä ne yleensä johda mihinkään. Tuleekin olemaan mielenkiintoista nähdä, millaiset pelaajakortit Suomen Leijonat julkaisevat seuraavissa arvokilpailuissa.

Lähteet

Linkit tarkistettu 30.4.2022.

@leijonatfi. Leijonat. Leijonat ja Suomen jääkiekkoliitto – virallinen Instagram-tili – Intohimona jääkiekko! Instagram-tili. https://www.instagram.com/leijonatfi/.

@lemmenkipee: ”On ????URHEILUA???? ja sit on naisten ”urh… siis urheilua. naisten urheilua. ✨ Käykää tsekkaas @leijonatfi kuvien erot naisten ja miesten Olympiajoukkueiden esittelyjen välillä ✌✨”. Instagram-julkaisu. 3.2.2022. https://www.instagram.com/p/CZh73XZtOk8/.

@lemmenkipee: ”Joo eli siis @paskan_makuiset_limukat kanssa haluttais tietää, et mikä juttu? Ei nyt ihan mennyt ns. maaliin tää @leijonatfi kuvahomma.[…]”. Instagram-julkaisu. 4.2.2022. https://www.instagram.com/p/CZj2jq4NELX/.

Bernstein, Alina. 2002. ”Is It Time for a Victory Lap?: Changes in the Media Coverage of Women in Sport.” International Review for the Sociology of Sport 37 (3–4): 415–428. https://doi.org/10.1177/101269020203700301.

Ilta-Sanomat 4.2.2022. Loikkanen, Lotta. ”’Mies- ja Naisleijonien erilaiset poseerauskuvat herättävät hämmennystä netissä – ”Kävi pieni virhe’”. https://www.is.fi/olympialaiset/art-2000008588451.html.

Johnson, Rich, Miles Romney, Kevin Hull & Ann Pegoraro. 2022. ”Shared Space: How North American Olympic Broadcasters Framed Gender on Instagram.” Communication & Sport 10 (1): 6–29. https://doi.org/10.1177/2167479520932896.

Saarikoski, Petri. 2016. ”’Pistä natsi asialle ja mene itse perässä!’ Hitler-videomeemien historia ja anatomia.” WiderScreen 1–2/2016. http://widerscreen.fi/numerot/2016-1-2/pista-natsi-asia-ja-anatomia/.

Suominen, Jaakko, Sari Östman, Petri Saarikoski & Riikka Turtiainen . 2013. Sosiaalisen median lyhyt historia. Helsinki: Gaudeamus.

Turtiainen, Riikka. 2021. ”’Unity in Diversity’ – The varying media representations of female Olympic athletes.” Julkaisussa Olympic and Paralympic Analysis 2020: Mega events, media, and the politics of sport, toimittaneet Jackson, Daniel, Bernstein, Alina, Butterworth, Michael, Cho, Younghan, Sarver Coombs, Danielle, Devlin, Michael & Onwumechili, Chuka. The University of Texas at Austin. Center of Sports Communication & Media. Moody College of Communication. https://olympicanalysis.org/section-2/unity-in-diversity-the-varying-media-representations-of-female-olympic-athletes/.

Turtiainen, Riikka. 2022. ”Naisten urheilun medianäkyvyyden muutoksia.” Urheilun etiikka ja moraali. Suomalaiset Historiapäivät 2022, 4.2.2022. YouTube-video. https://youtu.be/_DRium7EbTY.

Viitteet

[1] Tässä tekstissä olen käyttänyt miespelaajista nimitystä ”Miesleijonat”, vaikka virallisesti heidän nimessään ei ”mies”-sanaa olekaan. He ovat niitä ”oikeita” leijonia ja naiset saavat nimelleen etuliitteen ”Nais”leijonat. Instagramissa julkaistuissa pelaajakorteissa naisten kuvat olivat myös saaneet rinnalleen hashtagin #Naisleijonat. Miespelaajilla tunnisteena toimii pelkkä #Leijonat.

Ajankohtaista

Kategoriat
Ajankohtaista

Pekingin olympialaisten tyyli-ikoni Matt Hamiltonia koskeva kommentointi Twitterissä

mediarepresentaatio, olympialaiset, sosiaalinen media, twitter, urheilu

Antti Jokinen
antti.j.jokinen [a] utu.fi
Digitaalinen kulttuuri
Turun yliopisto

Tulostettava PDF-versio

Johdatus

Olympialaiset ovat aina tuoneet varsinkin Suomessa televisioon lajit, joita siellä muuten harvemmin näkyy. Yksi näistä lajeista on curling. Laji nousi laajemmin suomalaisten tietoisuuteen, kun Suomen curling-joukkue nappasi Torinon olympialaisissa 2006 hopeamitalit. Curling-joukkue, ja varsinkin sen kapteeni Markku Uusipaavalniemi, nousi tuolloin hetkelliseen kansansuosioon. Pekingin olympialaisten aikana curling saavutti kuitenkin koko maailman huomion lajin edustajan Matt Hamiltonin kautta. Yhdysvaltojen curling-joukkuetta edustanut Hamilton nousi sosiaalisessa mediassa ihmisten suosikiksi pitkien hiustensa ja viiksiensä ansiosta (ks. Kuva 1). Hamiltonin ulkoisesta olemuksesta nostettiin esiin myös esimerkiksi hänen kenkänsä. Hamiltonin suosio nosti hänet uutiseksi jopa Suomen valtamediassa (Iltalehti 13.2.2022).

Kuva 1. Matt Hamilton Pekingin olympialaisissa. Lähde: Iltalehti 13.2.2022.

Sosiaalisessa mediassa puheenaiheeksi nousivat siis varsinkin Hamiltonin ulkonäkö ja tyyli. Urheilijoiden ulkonäkö on ollut aina yksi julkisista puheenaiheista – niin kielteisessä kuin myönteisessä mielessä. Varsinkin naisurheilijoihin kohdistetaan turhaa painetta heidän ulkonäöstään. Muun muassa suomalainen aitajuoksija Noora Toivio on kirjoittanut, kuinka hän on kokenut paineita näyttääkseen huippu-urheilijalta (Toivio 2014). Naisurheilijoiden representaatiot mediassa ovat myös usein ulkonäkökeskeisiä.

Tässä näkökulmatekstissäni vertaan Matt Hamiltonin ulkonäköä koskevan Twitter-kommentoinnin puhetapoja aikaisempiin tutkimuksiin, joissa on keskitytty naisurheilijoiden ulkonäkökeskeisiin representaatioihin. Aikaisemmin on havaittu, että julkisessa keskustelussa esiin nostetaan miesurheilijoiden maskuliiniset vartalot (Allain & Marshall 2017). Keskityn siksi myös urheilumaailman heteronormatiivisen maskuliinisuuden perinteeseen, jossa miesurheilija on kovakuntoinen ammattilainen, jonka tulee myös näyttää urheilijalta lihaksikkaine vartaloineen ja nainen harrasteleva urheilija, jonka pitää näyttää hyvältä.

Hamilton-twiitit

Hamiltonia kommentoivat twiitit ovat lähes poikkeuksetta positiivisia. Kehut keskittyvät erityisesti hänen hiuksiinsa ja viiksiinsä. Jotkut myös kommentoivat hänen sukka- ja kenkävalintaansa. Hamilton erosi olympialaisissa muista curling-pelaajista värikkäiden, curlingiin sopiviksi muokattujen Niken lenkkareiden sekä värikkäiden sukkiensa ansiosta, joissa näkyivät esimerkiksi Rick and Morty -sarjan hahmot. Valtaosa muista curling-pelaajista tyytyi kokomustiin curling-kenkiin. (Yle 15.2.2022.) Hamilton on kertonut, että hänellä on tapana kasvattaa viikset aina curling-kaudelle (Thompson 2018). Hänen pitkillä hiuksillaan oli kuitenkin syvempi tarkoitus, sillä hän on kasvattanut hiuksiaan lahjoittaakseen ne lapsille peruukkeja valmistavalle yhteisölle. Samalla hän on myös kerännyt rahaa säätiölle, joka tukee glioblastooma-aivosyövän tutkimusta (Yle 15.2.2022).

Moni twiittaajista tuntuu kannustavan Yhdysvaltojen joukkuetta juuri siksi, että Hamilton oli mukana joukkueessa. Osa kertoi seuraavansa curlingia ja osa taas näkevänsä Hamiltonin ensimmäistä kertaa. Hamiltonin ulkonäkö on kirvoittanut erilaisten ”termien” käyttöön. Häntä kuvaillaan esimerkiksi ”myyttiseksi hahmoksi”, ”sankariksi” sekä ”toteemieläimeksi”. Osa jopa kertoo haluavansa olla kuin Hamilton tai kannattavansa häntä Yhdysvaltojen presidentiksi. Kehuvien ja arvostavien twiittaajien joukossa ei ole pelkästään yksityisiä henkilöitä vaan myös olympialaisten virallinen Twitter-tili on jakanut twiitin tekstillä ”Matt Hamiltonin hiusten arvostus twiitti” sekä kuvia Hamiltonista olympialaisten curling-ottelun aikana.

Osa twiiteistä on kuitenkin sävyltään erilaisia. Niissä puhutaan Hamiltonin ulkonäöstä verraten häntä esimerkiksi erilaisiin televisiohahmoihin. Eräs twiittaaja muun muassa kertoo hänen näyttävän Forrest Gumpin ja Meat Loafin sekoitukselta. Moni on huomioinut Hamiltonin kotimaan ja sanookin hänen olevan ”amerikkalaisimman” näköinen urheilija. Monet myös vertasivat tunnettua meemiä mukaillen Hamiltonin sopivan ulkonäkönsä puolesta eri ammatteihin. Häntä verrattiin esimerkiksi rekkakuskiin, jolla on curling-kisat ja baristaan, jolla on mikropanimo asuntonsa alakerrassa. Twiiteissä myös vitsailtiin hiustuotteita valmistavien yritysten toimivan Hamiltonin sponsoreina viitaten hänen pitkiin hiuksiinsa. Vitsailua saivat aikaan myös Hamiltonin hiustyylin ja viiksien yhdistelmä, jonka sanottiin sopivan 70-luvulle.

Hamilton sai osakseen myös seksualisoivia kommentteja ulkonäöstään. Yksi twiittaaja jakoi hänestä kuvan tekstillä: ”Olis taas naisille mieskarkkia tarjolla” (ks. Kuva 2). Vielä suoremmin urheilijan ulkoista vetovoimaa kommentoineissa twiiteissä Hamiltonin todettiin olevan kuuma” ja ”seksikäs”. Yksi twiittaaja kertoi rakastuneensa Hamiltoniin ja toinen hänen olevan ”seksijumala”.

Kuva 2. Kuvakaappaus twiitistä. Lähde: Twitter 13.2.2022.

Hamiltonin ulkonäkö sai kuitenkin osakseen myös sävyltään negatiivisempiakin kommentteja. Hänen isokokoisuutensa huomioitiin esimerkiksi kysymällä, miksei hän syö muita ollessaan isokokoisin pelaaja curling-kentällä. Hamiltonin iso koko nostettiin esiin myös hyvässä valossa. Eräs twiittaaja ihaili Hamiltonin, isoksi mieheksi, loistavaa venyvyyttä. Twiittaaja mainitsi olevansa samankokoinen kuin Hamilton ja ettei pystyisi itse samaan.

Twiiteistä on havaittavissa Hamiltonin ulkonäön olevan ”raikas tuulahdus”, kuten eräs twiittaaja asian ilmaisi. Hamiltonin mainitaan todistavan, että urheilijoilla on erilaisia tyylejä. Lisäksi hänen mainitaan olevan urheilija, johon pystyy itse samaistumaan. Hamilton on itse sanonut, että tietää ihmisten näkevän curling-pelaajat niin sanotusti ”normaaleina ihmisinä”. Hän kuitenkin mainitsee, että vaikka hänellä ei ole ”sixpackia”, hän haluaisi haastaa ihmiset harjaamaan 18 ottelun ajan kuten hän tekee olympialaisissa. (Thompson 2018.)

Tutkimusta ulkonäkökeskeisyydestä urheilussa

Urheilumaailma on nähty pitkää maskuliinisena miesten maailmana, jossa naisten suoritukset jäävät miesten varjoon. Kun naiset ovat astuneet tälle maskuliiniselle alueelle, media ei ole nostanut naisten suorituksia samalle tasolle ja samalla se on keskittynyt naisten naisellisuuteen ja kehokuvauksiin (Wu 2009). Artikkelissaan Reflections on Communication and Sport: On Men and Masculinities (2013) Michael Messner kertoo, että vuoden 2012 olympialaisten aikaan naisurheilijat esitettiin mediassa perheenjäseninä ja äiteinä, jotka ovat silti tehneet päätöksen tavoitella olympiaunelmaansa. Miesurheilijoiden perheisiin ei keskitytty, koska heidät nähdään helpommin luonnollisina urheilijoina. Urheilun maskuliinisessa maailmankuvassa naisia ei ole tyypillisesti nähty ensisijaisina urheilijoina miesten tapaan.

Kristi A. Allain sekä Barbara Marshall toteavat artikkelissaan ‘Buff boys’ with brooms: shifting representations of masculinity in Canadian men’s curling (2018) curlingin olevan laji, jossa urheilijat eivät ole nuoria ja atleettisia vaan laji, jossa iällä, atleettisuudella tai sukupuolella ei ole väliä. Samalla he kuitenkin nostavat esille, että curling saattaa olla muutostilassa, jossa pelaajat alkavat muuttua maskuliinisen kuvan kaltaisiksi nuoriksi ja atleettisen vartalon omaaviksi urheilijoiksi. Curling on ollut pitkään laji, joka on tarjonnut tälle maskuliinisuudelle vieraanvaraisuuteen, kypsyyteen ja vanhempiin vartaloihin kiinnittyvän vastakohdan. Matt Hamiltonin voi nähdä edustavan juuri tätä lajin vanhempaa koulukuntaa.

Urheilumaailmassa tuntuu edelleen vallitsevan jako miehisten ja naisellisten lajien välillä. Tämä kategorisointi synnyttää keskenään samankaltaisia, urheilijoiden ulkonäköön kohdistuvia kommentteja. Esimerkiksi yhdysvaltalainen painonnostaja Holley Mangoldiin kohdistui vuoden 2012 Lontoon olympialaisten aikaan kritiikkiä, jossa häntä kutsuttiin ylipainoiseksi. Mangold vastasi itse todistavansa, että urheilija voi olla minkä kokoinen tahansa (Iltalehti 7.8.2012).

Naisurheilijat saattavat myös saada mediahuomiota ulkonäkönsä vuoksi, vaikka he eivät olisi suoritustensa puolesta kaikkein menestyneimpiä lajissaan. Tekstissään Is It Time For A Victory Lap? (2002) Alina Bernstein on nostanut esille lihaksikkaan, tummaihoisen pikajuoksija Marion Jonesin, joka esiintyi vuoden 2000 olympialaisissa itsevarmana kertoen esimerkiksi pitävänsä varmuutena tulevia kultamitalejaan. Vaikka Jones oli muutama vuosi aiemmin saavuttanut kultamitaleja MM-kisoissa, hän ei ollut Yhdysvaltojen joukkueen kuvatuin urheilija. Eniten huomiota osakseen saanut urheilija oli sen sijaan korkeushyppääjä Amy Acuff. Hänen suurin tavoitteensa ei ollut voittaa olympiamitalia vaan esiintyä Sports Illustrated-lehden uimapukumallina tunnettavuuttaan lisätäkseen. Toisin sanottuna lihaksikas, kisoista menestystä hamunnut ja mitaleja aiemmin kerännyt Jones ei siis ollut ulkonäkönsä ja käytöksensä vuoksi medialle oikeanlainen naisurheilija.

Kuva 3. Marion Jones olympialaisissa vuonna 2000. Lähde: The Mercury News 4.10.2007.

Toinen Bernsteinin esiin nostama esimerkki on tennispelaaja Anna Kournikova. Brittilehti Hello!:ssa kirjoitettiin, että Kournikovan vyötärölle asti ylettyvät hiukset, loppumattomat jalat, tasainen rusketus ja kirkkaansiniset silmät ovat varmasti auttaneet häntä kohoamaan kuuluisuuksien stratosfääriin. Lehtiartikkelin otsikossa Kournikovaan viitattiin tenniskenttien suloisuutena ja hänestä julkaistiin myös paparazzikuvia, joissa hän otti aurinkoa. Tässä vaiheessa Kournikova oli naisten maailmanrankingissa kymmenen parhaan tennispelaajan joukossa sekä Wimbledonin semifinaaleissa (WTA Official). Eli vaikka Kournikova kuului tuohon aikaan maailman parhaiden naistennispelaajien joukkoon, oli hän lehden mielestä kuitenkin ”suloisuus” eikä esimerkiksi tennisammattilainen.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin ollaan tilanteessa, jossa naisurheilijoita myös kritisoidaan siitä, että he haluavat käyttää lajitaitojensa lisäksi näyttävyyttään hyödyksi urallaan. Australialainen nyrkkeilijä Ebanie Bridges on saanut kriittistä palautetta tavastaan esiintyä punnitustilaisuuksissa paljastavissa alusvaatteissa tavallisten urheiluvaatteiden sijaan. Häntä on syytetty muun muassa lajin epäkunnioittamisesta. Bridges on kuitenkin saanut myös tukea muilta naisnyrkkeilijöiltä ja hän on itse puolustautunut perustelemalla toimintaansa mielenkiinnon herättämisellä (Iltalehti 10.4.2021). Bridgesin taitoja on myös epäilty, vaikka hän on voittanut IBF:n kääpiösarjan mestaruuden (Sportbible 28.3.2022).

Lopuksi

Matt Hamiltonia koskevissa Twitter-kommenteissa ei ole kaikissa keskiössä curling. Niissä saatetaan kutsua häntä ”kuumaksi” ja ”seksisymboliksi”, mutta pääosin Hamilton kerää ihailua osakseen erottumalla persoonallisella tyylillään.

Siinä, missä mainitsemani naispainonnostaja Holley Mangoldia kutsuttiin liian painavaksi urheilijaksi, Hamiltonin isokokoisuutta taas kommentoitiin paljon pehmeämmin – jopa ihailevaan sävyyn. Tästä huolimatta Hamilton koki kuitenkin itse tarpeelliseksi huomauttaa, että hän tekee paljon töitä kisasuoritustensa eteen ”epäatleettisesta” ulkomuodostaan huolimatta.

Hamiltonin voidaan katsoa edustavan curling-pelaajien vanhaa koulukuntaa. Hänellä ei ole huippu-urheilijan vartaloa, mutta hän pystyy silti suorittamaan ottelut läpi vaadittavalla varmuudella. Hän kuitenkin erottuu curling-pelaajien joukosta persoonallisella tyylillään, mikä olympialaisten aikana selvästi ilahdutti ihmisiä ja toi curlingille lajina positiivista julkisuutta. Hamilton ei kerää katseita mediaurheilulle tyypillisen maskuliinisuuden edustajana, vaan on luonut oman tapansa representoida huippu-urheilua. Tarkastelemieni Twiittien perusteella tulee kuitenkin ilmi, etteivät miesurheilijatkaan välty nykyjulkisuudessa ulkonäköä kommentoivilta puhetavoilta.

Lähteet

Hakusanalla ”Matt Hamilton” kerätyt twiitit aikaväliltä 4.2.–20.2.2022.

Allain, Kristi A & Barbara Marshall. 2018. ”‘Buff boys’ with brooms: shifting representations of masculinity in Canadian men’s curling.” Norma, International Journal for Masculinity Studies 13 (2): 119–135. https://www-tandfonline-com.ezproxy.utu.fi/doi/pdf/10.1080/18902138.2017.1400148?needAccess=true

Bernstein, Alina. 2002. ”Is it time for a victory lap? Changes in the Media Coverage of Women in Sport.” International review for the sociology of sport 37 (4): 415–428. https://journals-sagepub-com.ezproxy.utu.fi/doi/pdf/10.1177/101269020203700301

Iltalehti 7.8.2012. ”Naisurheilijat raivostuivat ulkonäön arvostelusta.” https://www.iltalehti.fi/nainen/a/2012080715928820

Iltalehti 10.4.2021. Taipale, Juuso. 2021. ”Nyrkkeilijän alusvaatevalinta raivostutti vastustajan – ”Nyt ihmisiä kiinnostaa katsoa.””, https://www.iltalehti.fi/kamppailulajit/a/0bde2b8f-a872-4426-b7bc-817ad53ba14e

Iltalehti 13.2.2022. Leinonen, Otto. 2022. ”Härskistä viiksimiehestä tuli Pekingin nettisensaatio: ’Ei ehkä ole sixpackia. ’”, https://www.iltalehti.fi/pekingin-olympialaiset-2022/a/adf91c64-b221-4173-a184-78ac6f2f8715

Mesner, Michael. 2013. ”Reflections on Communication and Sport: On Men and Masculinities.” Communication & Sport 1 (1–2): 113–124. https://journals-sagepub-com.ezproxy.utu.fi/doi/pdf/10.1177/2167479512467977

Yle 15.2.2022. Palvaila, Jaakko. 2022. ”Olympialaisten kulttihahmo kasvattaa tukkaa lahjoittaakseen rahaa syöpätutkimukseen – yhdistettiin yllättävällä tavalla Suomeen.”, https://yle.fi/urheilu/3-12316473

Sportbible 28.3.2022. Sherry, Max.  ”’I Can Fight And Look Hot’: Aussie Boxer Ebanie Bridges Hits Out At Critics In X-Rated Rant.” https://www.sportbible.com/australia/boxing-aussie-boxer-ebanie-bridges-hits-out-at-critics-in-x-rated-rant-20220328

The Mercury News 4.10.2007. ”Track star Marion Jones admits doping before 2000 Sydney Games”. https://www.mercurynews.com/2007/10/04/track-star-marion-jones-admits-doping-before-2000-sydney-games/

Thompson, Phil. 2018. ”Matt Hamilton, his mustache and his Olympic curling broom give Chicago a brush with greatness.” Chicago Tribune 9.11.2018. https://www.chicagotribune.com/sports/olympics/ct-spt-matt-hamilton-curling-housewares-show-20180309-story.html

Toivio, Noora. 16.12.2014. ”Väärän näköinen urheilijaksi.” https://nooratoivo.fi/2014/12/vaaran-nakoinen-urheilijaksi/

WTA Official. Player Stats & More: Anna Kournikova, https://www.wtatennis.com/players/110375/name 10.5.2022.

Wu, Ping. 2009. ”From ‘Iron Girl’ to ‘Sexy Goddess’: An Analysis of the Chinese Media.” Teoksessa Markula (toim.). Olympic Women and the Media: International perspectives. Basingstoke: Palgrave Macmillan. 70–86. https://link-springer-com.ezproxy.utu.fi/content/pdf/10.1057%2F9780230233942.pdf

Kategoriat
Ajankohtaista

Taitoluistelija Kamila Valijevan dopingtapaus sosiaalisessa mediassa

doping, olympialaiset, sosiaalinen media, taitoluistelu, urheilu, verkkokeskustelut

Onerva Puhakka
oaeluk [a] utu.fi
Digitaalinen kulttuuri
Turun yliopisto

Tulostettava PDF-versio

Yleiskatsaus dopingkohuun

Pekingin vuoden 2022 talviolympiakisat jättivät luultavasti monien mieleen ristiriitaisia tunnelmia. Kisoissa koettiin niin historiallisia hetkiä kuin kohahduttavia tapauksiakin, jotka herättivät huomiota sosiaalisessa mediassa. Yksi urheiluyleisöä kohahduttanut tapahtuma oli venäläisen taitoluistelija Kamila Valijevan dopingepäily. Tässä näkökulmatekstissä tarkastelen, miten urheilua seuraava yleisö vastaanotti Kamila Valijevaa koskevat dopinguutiset. Eri sosiaalisen median alustoilla käytyä suomenkielistä keskustelua seurattuani valitsin nostaa esiin Yle Urheilun Instagram-julkaisut kommentteineen. Kiinnostavaa on, vaikuttavatko urheilijan ikä, sukupuoli ja kansalaisuus hänestä käytävään keskusteluun sosiaalisessa mediassa.

Uutisointi dopingtapausten ympärillä on usein tunnepitoista, spekulatiivista ja värikästä – erityisesti, kun on kyse huippu-urheilusta. Julkisessa keskustelussa tapahtumia merkityksellistetään dopingin ja urheilun lisäksi myös muiden aiheiden ja näkökulmien kautta. (Virsu 2007.) Nyt käsittelemäni tapauksen Kamila Valijeva on vuonna 2006 syntynyt venäläinen taitoluistelija, joka on nuoreen ikäänsä nähden saavuttanut muun muassa useita maailmanennätyksiä, arvokisamitaleja ja nyt Pekingin olympialaisissa neljännen sijan. Luistelun 3-vuotiaana aloittanut Valijeva kuuluu Eteri Tutberidzen valmennettaviin.

Valijeva antoi joulukuussa 2021 positiivisen dopingnäytteen (ks. esim. Yle Urheilu 11.2.2022). Näytteen tulos selvisi vasta Pekingin talviolympiakisojen aikana. Dopingkäryn käsittely on tämän tekstin kirjoitushetkellä vielä kesken, mutta Valijevan tapaus on nostanut yleiseen keskusteluun myös taitoluisteluun ajankohtaisesti liittyviä muita ongelmia, kuten kilpailujen ikärajan. On pohdittu, onko 15-vuotias urheilija Valijeva itse vastuussa tapahtuneesta? Ja millainen on valmentajien, lääkäreiden ja muun taustajoukon rooli? Näitä kysymyksiä ovat esittäneet niin urheilun asiantuntijat, lehdistön edustajat kuin myös sosiaalisen median kautta urheilua seuraava yleisökin.

Venäjän dopinghistorian vaikutukset nykyurheilukulttuuriin

Verho venäläisen urheilun edessä alkoi rakoilla vuonna 2014, kun julkisuuteen tuli tieto, että Venäjän valtio tukee systemaattisesti maan yleisurheilijoiden dopingin käyttöä. Esiin tulleita tietoja alettiin tutkia Maailman antidopingtoimiston Wadan toimesta ja selvisi, että Venäjän dopingohjelma on valtiorahoitteinen. Venäjä suljettiin pois kansainvälisistä yleisurheilukilpailuista. Vuonna 2016 selvisi, että ainakin 15 Sotshin talviolympialaisiin osallistunutta venäläisurheilijaa oli osallisena Venäjän valtiojohtoiseen dopingohjelmaan. Kanadalainen professori ja asianajaja Richard McLaren ja hänen tutkimusryhmänsä saivat todistettua, että kyse tosiaan oli laajan valtiojohtoisen dopingohjelman noudattamisesta. McLarenin mukaan Venäjän urheiluministeriö oli mukana dopingtulosten manipuloimisessa. (Ks. esim. Yle Urheilu 17.12.2020.)

Tämän jälkeen jokainen lajiliitto määräsi itse venäläisten urheilijoiden osallistumisesta kilpailutoimintaan. Rion olympiakisoissa Venäjä ei saanut kilpailla yleisurheilussa, mutta useimmissa muissa lajeissa kyllä. Kansainvälinen Paralympiakomitea eväsi Venäjän osallistumisen Rion paralympialaisiin kokonaan. Venäläisurheilijat ovat olleet viime vuosina eri arvokisoissa erityisen tarkkailun alla ja esimerkiksi Pyoengchangin talviolympialaisissa he kilpailivat olympialipun alla ilman maatunnuksia. Toistaiseksi venäläiset urheilijat eivät saa kilpailla oman lippunsa alla ainakaan vuoden 2022 joulukuuhun saakka. (Ks. esim. Yle Urheilu 17.12.2020.)

Näkyykö Venäjän kommunistinen menneisyys nykypäivän urheilumaailmassa? Kommunistiset valtiot ovat useissa tapauksissa esimerkiksi tarjonneet kokopäiväiselle urheilemiselle rahoituksen ja välineistön. Myös Venäjä on kommunistisen ajan jälkeen joutunut tekemään valintaa sen välillä, kuinka vahvasti mennä mukaan länsimaalaiseen, kaupalliseen urheilujärjestelmään. (Riordan & Salmi 2008.) Voiko Venäjän dopingtapauksia siis selittää historian kautta? Ehkä tai ainakin menneisyys tuo perspektiiviä myös Pekingin kisojen aikaisille tapahtumille. Urheilu voi pyrkiä puhtauteen, vilpittömyyteen ja puolueettomuuteen, mutta siihen vaikuttavat silti kiistämättä poliittiset päätökset sekä kulloinenkin yhteiskuntajärjestys.

Sosiaalisen median kommentit dopinguutisointiin

Tarkastelin Kamila Valijevan dopingtapausta Yle Urheilun Instagram-päivitysten ja niistä nousseiden kommenttien kautta. Uutiset koskivat esiin tullutta Valijevan dopingepäilyä ja sitä, että dopingepäilystä huolimatta Valijeva sai jatkaa kilpailemista Pekingin olympialaisissa. Yle Urheilun Instagramissa julkaistut uutiset saivat aikaan runsasta keskustelua, joskin kommentit olivat esimerkiksi Facebookiin verrattuna tyypillisesti hieman lyhyempiä.

Kuva 1. Yle Urheilun Instagram-sivun kommentteja Valijevan dopinguutisen jälkeen. Lähde: Kuvakaappaus Yle Urheilun Instagram-sivulta 9.2.2022.

Dopingepäilyä koskeva, Instagramissa julkaistu uutinen sai osakseen muun muassa seuraavia sarkastisia kommentteja: ”Hupsista!”, ”Yllättyneitä?”. Kommenttien perusteella voisi olettaa, etteivät Valijevaan kohdistuneet dopingepäilyt tulleet sosiaalisen median urheiluyleisölle kovinkaan suurena yllätyksenä. Tämän ryhmän kommenteissa viitataan myös Valijevan kansalaisuuteen, jonka voikin nähdä toimivan tällaisten kommenttien vaikuttimena. Toisen kommenttiryhmän muodostavat Valijevaa säälivät ja häneen sympatiaa kohdistavat kommentit. Tämän ryhmän kommentit ovat tyyliltään ”voivottelevia” ja ne vaikuttavat ymmärtäväisiltä. Joukossa on myös Valijevan ikään kohdistunutta pohdintaa, eikä Valijevaa kommenttien perusteella pidetä syyllisenä, vaan pikemminkin tilanteen uhrina.

Kuva 2. Uutinen, jossa kerrotaan Valijevan jatkavan olympiakisoissa. Lähde: Kuvakaappaus Yle Urheilun Instagram-sivulta 14.2.2022.

Yle Urheilun Instagramissa julkaisema, dopingepäilysten kohteena olevan Valijevan jatkoa meneillään olleissa olympiakisoissa koskenut uutinen kirvoitti laajemmin kommentteja ja toisistaan poikkeavia mielipiteitä. Julkaisun kommenttiosiossa pohdittiin muun muassa, miksi urheilija saa jatkaa kisoissa ja miksi taitoluistelija on edes käyttänyt dopingia. Keskustelua virisi dopingin käytöstä ylipäätään ja sen ”hyödyistä” nimenomaan taitoluistelussa. Dopingin arveltiin auttavan sekä luistelusuorituksessa että harjoituksista palautumisessa. Kommentit kohdistuivat lisäksi jälleen urheilijan nuoreen ikään ja sen tai jonkun muun seikan päivittelyyn.

Kommenttien perusteella urheiluyleisö vaikutti olevan hyvin selvillä tapahtuneesta ja jotkut myös täydensivät uutisnostoa esimerkiksi tiedoillaan dopingin vaikutuksista urheilusuoritukseen. Joukossa oli sekä sävyltään neutraaleja kommentteja että erilaisilla mielipiteillä väritettyjä versioita tapauksesta. Valijevan kansalaisuus sai osakseen passiivis-aggressiivista kommentointia, mikä tuntuu havaintojeni perusteella olevan melko tavallista suomalaisen urheiluyleisön keskuudessa.

Taitoluistelun epäkohdat suurennuslasin alla

Valijevan dopingtapaus sai Pekingin olympialaisten aikana runsaasti julkisuutta. Kun tarkastelin sosiaalisen median kommentteja ja keskusteluja aiheesta, huomasin urheilijan iän ja kansalaisuuden vaikuttavan tapaukseen suhtautumiseen. Valijevan nuori ikä toi keskusteluun empaattisia, sääliviä ja ymmärtäväisiä kannanottoja – kansalaisuus puolestaan jokseenkin piikittelevää ja negatiivista kommentointia. Urheilijan sukupuoli mainittiin myös kommenteissa, mutta mielestäni sille ei annettu vastaavaa painoarvoa kuten iälle ja kansalaisuudelle. Tyypillisimmin sukupuoli tuli esiin ”Voi tyttörukkaa” -tyyppisissä kommenteissa.

Näiden tapahtumien johdosta on lajin sisällä joka tapauksessa alettu keskustella kilpailukulttuuriin liittyvistä eettisistä ongelmista. Julkisuudessakin on kuultu asiantuntijoiden lausuntoja aiheesta, kun esimerkiksi entinen taitoluistelija Kiira Korpi on ottanut vahvasti esille lajiin liittyviä haasteita. Korpi toi esiin myös Venäjän valtiojohtoisuuden dopingin käytössä (ks. esim. Yle Urheilu 17.2.2022). Nuoret urheilijat eivät välttämättä ole henkisesti valmiita arvokisojen tuomille paineille. Toisaalta voidaan myös pohtia, onko alle 16-vuotiaiden osallistuminen taitoluistelun aikuisten arvokisoihin jollain tavalla väärin myös lajin aikuisia kilpailijoita kohtaan. Valijevan tapaus tuo esiin pinnan alla kyteneitä haasteita ja niiden käsitteleminen saattaa johtaa viisaampaan päätöksentekoon, millä voi olla vaikutusta koko lajin tulevaisuuteen.

Richard W. Pound (2020) on käsitellyt Venäjän dopingkäytäntöjä artikkelissaan The Russian Doping Scandal: Some Reflections on Responsibility in Sport Governance. Artikkelissaan Pound painottaa velvollisuuden ja vastuun merkitystä niin kilpailuja järjestettäessä kuin urheiluun liittyviä päätöksiä ja sääntöjä tehdessä. Pound tuo esille myös huippu-urheilun kansanterveydellisen merkityksen. Taitoluistelijat ovat olleet esille mediassa ennenkin rankkojen ja joskus myös epäasiallisten ja epäinhimillisten valmentamismetodien ja harjoittelukulttuurin johdosta. Urheilijat, joita pidetään terveyden esikuvina, voivat olla niin fyysisesti kuin henkisestikin vaurioituneita. Urheilukulttuurin olisikin aika kulkea eteenpäin kohti terveempää ja reilumpaa urheilujohtamista. On tärkeää, että entiset taitoluisteluammattilaiset kertovat rehellisesti kokemuksistaan ja kohtaamistaan epäkohdista lajin parissa. Urheilumaailmalla on nyt näytön paikka ja ennen kaikkea mahdollisuus parantaa lukuisten nuorten, ja erityisesti nuorten naisten, elämää. Vaikutukset voivat olla mittavat, kunhan vastuuta kannetaan paremman tulevaisuuden eteen yksi päätös, sääntö ja ratkaisu kerrallaan.

Lähteet

Kaikki lähteet tarkistettu 22.4.2022

Kamila Valijevan Wikipedia-sivu. https://fi.wikipedia.org/wiki/Kamila_Valijeva

Pound, Richard W. 2020. “The Russian Doping Scandal: Some Reflections on Responsibility in Sport Governance.” Journal of Olympic Studies 1 (1): 3–11. https://doi.org/10.5406/jofolympstud.1.1.0003

Riordan, James, & Anna-Maria Salmi. 2008. ”Kommunismin Vaikutus Urheiluun”. Idäntutkimus 15 (4): 3–17. https://journal.fi/idantutkimus/article/view/80567.

STT. 2022. ”Dopingkohussa murtunut taitoluistelija Kamila Valijeva, 15, julkaisi tunteikkaan somekirjoituksen – ”Olen ikuisesti kiitollinen””. Ilta-Sanomat 21.2.2022. https://www.is.fi/olympialaiset/art-2000008632103.html

Virsu, Ville. 2007. ”Sosiaalisten ongelmien retoriikkaa: Tapaus doping.” Virittäjä 111 (3), 346–366. https://journal.fi/virittaja/article/view/40587

Yle Urheilu 17.12.2020. Visuri, Roope. ”Oletko pudonnut jo kärryiltä Venäjän dopingskaandalista? Yle Urheilu avaa, mitä kaikkea härskistä huijauksesta on paljastunut kuuden vuoden aikana.”. https://yle.fi/urheilu/3-11703108

Yle Urheilu 11.2.2022. ”Vahvistus: Venäläinen taitoluistelija Kamila Valijeva, 15, on jäänyt kiinni dopingin käytöstä”. https://yle.fi/urheilu/3-12312760

Yle Urheilu 17.2.2022. Palvaila, Jaakko. ”Kamila Valijevan valmentaja tylytti rajusti nuorta tähteään – liikuttunut Kiira Korpi otti tiukasti kantaa: ”Näin ei olisi pitänyt tapahtua””. https://yle.fi/urheilu/3-12322408

Yle Urheilu 2022, Instagram-julkaisu 9.2.2022. https://www.instagram.com/p/CZxKVRGNjzR/

Yle Urheilu 2022, Instagram-julkaisu 14.2.2022. https://www.instagram.com/p/CZ9bQA9IJ0o/

Kategoriat
Ajankohtaista

Kiira Korven urheiluaktivismi Pekingin olympialaisissa

olympialaiset, taitoluistelu, urheilu, urheiluaktivismi

Henri Laitila
Henri.t.laitila [a] utu.fi
Digitaalinen kulttuuri
Turun yliopisto

Tulostettava PDF-versio

Johdanto

Aktivismi on toimintaa, jolla pyritään muuttamaan jotain yhteiskunnallista asiaa parempaan suuntaan. Aktivismilla otetaan kantaa joko asian puolesta tai asiaa vastaan. Toiminta voi olla yksittäisen ihmisen tekemää tai suuremman joukon voimaa (Kielitoimiston sanakirja 2021).

Urheiluaktivismilla voidaan tarkoittaa muun muassa urheilukulttuuriin itseensä vaikuttavaa aktivismia, jota tarkastelen tässä näkökulmatekstissäni. Urheiluaktivismissa on monenlaisia eri muotoja: se voi olla urheilijavetoista aktivismia, jossa yksittäinen urheilija tai useammat urheilijat ottavat johonkin asiaan kantaa. Urheiluaktivismia voivat harjoittaa myös urheiluseurat, lajiliitot tai urheilua seuraavat fanit.

Urheilu on kuitenkin mielletty usein neutraaliksi yhteiskunnan saarekkeeksi, johon aktivismi ei kuulu. On ajateltu, että urheilijoiden tehtävä on tehdä työnsä, eli urheilla, eikä kommentoida mitään muuta. Urheilijat ja muut urheilun parissa toimivat henkilöt ovat ihmisiä hekin ja tiivis osa yhteiskuntaa – miksi he siis eivät halutessaan saisi ottaa kantaa eri asioihin?

Näkökulmatekstissäni esittelen urheiluaktivismia Kiira Korven kautta. Korpi on entinen taitoluistelija, joka voitti urallaan muun muassa kolme EM-mitalia ollen lajin kirkkaimpia suomalaisia tähtiä. Uransa jälkeen Korpi on opiskellut psykologiaa yliopistossa Yhdysvalloissa, mutta pysynyt julkisuudessa myös urheilun puolella. Korpea on usein haastateltu taitoluisteluun liittyen ja hän on ottanut kantaa erilaisiin lajia koskeviin asioihin. Vuoden 2022 talviolympialaisissa taitoluistelu nousi yhdeksi kisojen suurimmista puheenaiheista lajin supertähti Kamila Valijevan dopingkäryn johdosta. Kiira Korpi otti asiaan kantaa vaatimalla taitoluistelukulttuurin kokonaisvaltaisempaa muutosta inhimillisempään suuntaan, mitä voidaan pitää esimerkkinä urheiluaktivismista.

Kuva 1. Muutkin mediat uutisoivat Korven kommenteista Yle Urheilun olympialähetyksessä. Lähde: Iltalehti 17.2.2022, kuva: Pete Anikari.

Urheiluaktivismin historiaa

Yksi historian tunnetuimmista urheiluaktivismin esimerkeistä löytyy vuoden 1968 Meksikon kesäolympialaisista. Tuolloin kaksi yhdysvaltalaista urheilijaa, Tommie Smith ja John Carlos, protestoivat Yhdysvaltojen harjoittamaa rotusortoa vastaan nostamalla palkintokorokkeella nyrkkinsä ilmaan, mikä oli Mustien panttereiden tunnetuksi tekemä ele (Nittle 2021). Protesti johti molempien urheilijoiden epäoikeudenmukaiseen kohteluun kotimaassaan.

Toinen merkittävä aikansa urheilija-aktivisti oli nyrkkeilijä Muhammad Ali. Yhden yksittäisen teon sijaan Alissa aktivismi henkilöityy koko hänen persoonansa ja olemuksensa kautta. Hän muun muassa vastusti Vietnamin sotaa ja kieltäytyi asepalveluksesta, minkä johdosta hän menetti voittamansa tittelit ja sai kilpailukiellon. Hän protestoi myös aktiivisesti rotusortoa vastaan. (Yle Areena 2022.)

Urheilumarkkinointiin keskittyvässä 10.fi-julkaisun artikkelissa Lotta Heikkeri haastatteli useita urheilijoita, jotka totesivat olevansa kiinnostuneita asioihin vaikuttamisesta. Nykyään urheiluaktivismi onkin paljon sallitumpaa ja urheilijoita jopa kannustetaan ottamaan kantaa haluamiinsa asioihin (Heikkeri 2021). Kauas on tultu ajoista, jolloin urheilijan aktivismi saattoi jopa käytännössä lopettaa hänen uransa. Tämän osoittavat hyvin myös yhdysvaltalaisen tutkimusdataan erikoistuneen yrityksen Marketcastin ja Floridan yliopiston tutkimuksen tulokset. Tutkimuksessa vastaajilta kysyttiin muun muassa sitä, mitä mieltä he ovat urheilijoiden kannanotoista eri asioihin, kuten sukupuolten väliseen tasa-arvoon, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksiin sekä rasismiin. Tutkimuksen tuloksena oli, että suurin osa vastaajista hyväksyi urheilijan kannanotot jokaisella näillä osa-alueella. Tutkimuksessa huomattiin myös, että Niken myyntitulot kasvoivat yhtiön tehtyä sopimuksen urheiluaktivisti Colin Kaepernickin kanssa. Urheiluaktivismi on nykyään siis yhteiskunnassa sallitumpaa kuin ennen. (Marketcast 2021.)

Nykyajan yhdeksi tunnetuimmaksi urheilija-aktivistiksi voidaan lukea tennistähti Serena Williams. Williams on maailman ehdottomia tennishuippuja, ehkä jopa yksi kaikkien aikojen parhaimmista ja menestyneimmistä lajin urheilijoista. Samalla Williams on tummaihoinen naisurheilija. Tämä on vaikuttanut paljon siihen, miten Williamsia on kohdeltu niin lajin sisällä kuin yhteiskunnassa laajemmin. Katsausartikkelissaan Serena Williams – Urheilija-aktivisti postfeministisen urheilijakulttuurin aikakaudella Riikka Turtiainen ja Sami Kolamo (2020) analysoivat Williamsin uraa ”uusliberalistisen ja postfeministisen ajan mediaurheilijana”. Heidän mukaansa Williamsin julkisuuskuva kytkeytyy kompleksisella tavalla nykyiseen urheilumaailmaan, jota voidaan luokitella tasa-arvoisemmaksi ja monella tavalla sallivammaksi aktivismin saralla.

Kiira Korven aktivismi Pekingin olympialaisissa

Kiira Korpi on suomalainen entinen taitoluistelija, jonka uran menestysvuodet ulottuivat vuodesta 2005 aina hänen uransa loppuun eli vuoteen 2015 asti. Hän osallistui lukuisiin Euroopan-mestaruuskisoihin ja maailmanmestaruuskilpailuihin voittaen kolme EM-mitalia: hopeaa vuonna 2012 ja pronssia vuosina 2007 ja 2011. Maailmanmestaruuskisoissa hän oli parhaimmillaan kymmenes vuonna 2005. Olympialaisiin hän osallistui kahdesti: Torinossa 2006 hän oli 16. ja Vancouverissa 2010 kymmenes. Menestyksensä johdosta hän oli luonnollisesti lajin kirkkaimpia tähtiä Suomessa uransa aikana. Urheilu-uransa jälkeen Korpi on antanut haastatteluja eri medioille ja toiminut kommentaattorina taitoluistelulähetyksissä, osallistunut Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaan tuomarina sekä julkaissut elämäkerran. Voidaan siis todeta, että urheilu-uransa loputtua Korpi ei suinkaan ole kadonnut julkisuudesta vaan on edelleen hyvin tunnettu henkilö.

Korpi on ottanut kantaa muun muassa lajin sisäisiin asioihin taitoluistelussa, kuten vuoden 2020 alussa kohahduttaneeseen muodostelmaluistelutapaukseen, jossa paljastui erään valmentajan kyseenalaisina pidetyt valmennusmetodit (Yle Urheilu 17.1.2020). Korpi otti asiaan vahvasti kantaa antaen aiheesta haastatteluja ja julkaisemalla Facebookissaan yli kymmenminuuttisen videon, jossa hän vaati valmennusolosuhteiden parantamista sekä lajia harrastavien lasten ja nuorten parempaa kohtelua (Ks. Video 1). Korpi on tunnettu henkilö taitoluistelupiireissä sekä Suomessa että kansainvälisellä tasolla, joten hänen kannanottonsa huomataan ja niistä uutisoidaan. Hänen toimintansa voidaan mielestäni nähdä urheiluaktivismiksi, sillä hänen tavoitteenaan on asioiden esiin nostaminen ja niiden muuttaminen urheilun sisällä.

Video 1. Kiira Korpi ottaa kantaa Facebookissa 19.1.2020

Pekingin olympialaisten taitoluisteluun liittyvä kohu alkoi, kun lajin supertähti ja naisten yksilökilpailun yksi suurimpia ennakkosuosikkeja, Kamila Valijeva, jäi kiinni kielletyn aineen käytöstä ((Ilta-Sanomat 11.2.2022a). Valijevan tunnettuuden vuoksi aiheesta nousi ymmärrettävästi valtava kohu, jossa puitiin dopingista kärynneen supertähden kohtaloa tulevassa kilpailussa, mutta myös vasta 15-vuotiaan Valijevan asemaa hänen nuoresta iästään johtuen.

Kiira Korpi kommentoi 11.2.2022 dopingkäryä vaatimalla Valijevalle itselleen parempaa kohtelua ikänsä vuoksi korostaen, että vastuu asiasta kuuluu hänen ympärillään vaikuttaville aikuisille (Ilta-Sanomat 11.2.2022b). Kohu kasvoi sen myötä, että Valijeva sai lopulta luvan osallistua kisoihin. Hänen olympialaisensa päättyivät kuitenkin hyvin dramaattisesti, kun hän johdettuaan kisaa ensimmäisen ohjelman jälkeen epäonnistui toisessa ohjelmassaan. Tämän myötä hän sijoittui kokonaistuloksissa neljänneksi. Suorituksensa jälkeen Valijeva kuvattiin yhdessä valmentajansa Eteri Tutberidzen kanssa, joka sätti ja haukkui suojattiaan kovin sanoin.

Korpi oli vieraana Ylen Urheilustudion lähetyksessä, jossa kisan tapahtumia perattiin (Yle Urheilu 17.2.2022; ks. myös Yle Urheilun Instagram-päivitys). Lähetyksessä Korpi otti jälleen voimakkaasti kantaa tapaukseen. Hän oli silmin nähden häkeltynyt, jopa järkyttynyt, tapauksesta. Hän vaati entistä kovemmin sanoin parempaa kohtelua lajia harrastaville nuorille ja alaikärajaa lajin arvokisoihin. Entisenä lajissa menestyneenä urheilijana Korpi tuntee lajin hyvin ja tunnettuna julkisuuden henkilönä hänen kommenttinsa saivat laajaa huomiota.

Mielipiteiden ilmaiseminen ja oman lajin kritisoiminen on tänäkin päivänä helpompaa entiselle urheilijalle, minkä lisäksi urheiluyleisö on nykypäivänä vastaanottavaisempaa kuin ennen. Kiira Korven tapa käyttää asiantuntija-asemaansa ja osakseen saamaansa mediahuomiota Pekingin talviolympialaisten aikana lajikulttuurin muutosvaatimusten esiintuomiseen on joka tapauksessa hyvä esimerkki nykypäivän urheiluaktivismista, jolla pyritään vaikuttamaan vallitseviin olosuhteisiin ja korjaamaan urheilukulttuurin epäkohtia.

Video 2. Kiira Korpi kommentoi Valijevan tapausta Yle Urheilun olympialähetyksessä. Yle Urheilun Instagram 17.2.2022. 

Lähteet

Heikkeri, Lotta. 2021. ”Onko urheilija-aktivismi vain somessa huutelua vai aito mahdollisuus vaikuttaa?” 10.fi 16.6.2021. https://10.fi/urheilija-aktivismi/

Iltalehti 17.2.2022. “Kiira Korpi järkyttyi näkemästään – laukoi painavan puheenvuoron Ylellä: ”Olen niin vihainen””. https://www.iltalehti.fi/pekingin-olympialaiset-2022/a/087cace5-6a0a-436b-bbbd-ebe953761606

Ilta-Sanomat 11.2.2022a. ”Venäläinen tähtiluistelija Kamila Valijeva, 15, jäi kiinni dopingista.” https://www.is.fi/olympialaiset/art-2000008605266.html

Ilta-Sanomat 11.2.2022b. ”Kiira Korvelta yksiselitteinen reaktion 15-vuotiaan Kamila Valijevan dopingkäryyn.” https://www.is.fi/olympialaiset/art-2000008606966.html

Kielitoimiston sanakirja: aktivismin määritelmä. Kotimaisten kielten keskus. www.kielitoimistonsanakirja.fi/#/aktivismi?searchMode=all

MarketCast & The University of Central Florida College. 2021. “Athlete Activism Study.” MarketCast 2.3.2021. https://marketcast.com/athlete-activism-study/

Nittle, Nadra Kareem. 2021. “Black athletes raise fists.” History.com 25.5.2021. https://www.history.com/news/black-athletes-raise-fists-1968-olympics

Turtiainen, Riikka & Sami Kolamo. 2020. ”Serena Williams – urheilija-aktivisti postfeministisen urheilukulttuurin aikakaudella.” Kulttuurintutkimus 37 (3–4): 128–134.

YLE Areena 10.1.2022. Dokumenttisarja Muhammad Alista. https://areena.yle.fi/1-50933508 YLE Urheilu 17.2.2022. ”Kamila Valijevan valmentaja tylytti rajusti nuorta tähteään – liikuttunut Kiira Korpi otti tiukasti kantaa.” https://yle.fi/urheilu/3-12322408

YLE Urheilu 17.1.2020. ”Entisen valmennettavat kertovat kertovat menestyneen suomalaisvalmentajan nöyryyttävästä ja alistavasta käytöksestä.” https://yle.fi/urheilu/3-11164048

Kategoriat
Ajankohtaista

Ensimmäisen ei-binäärisen olympiaurheilijan saama mediahuomio

ei-binäärisyys, mediahuomio, olympialaiset, paritaitoluistelu, sukupuolivähemmistöt, urheilu

Julia Pajunen
julia.l.pajunen [a] utu.fi
Digitaalinen kulttuuri
Turun yliopisto

Tulostettava PDF-versio

Johdanto

Viime vuosien aikana vähemmistöt ja heidän oikeutensa ovat nousseet yhä voimakkaammin esille yhteiskunnassa. Yhdenvertaisuuden edistämiseen tähtäävä toiminta on saanut tilaa mediassa, ja myös urheilumaailman on asettauduttava osaksi tätä kulttuurista muutosta.

Helmikuussa 2022 pidettiin kauan odotetut Pekingin talviolympialaiset. Olympialaisissa tehtiin urheiluhistorian lisäksi myös historiaa vähemmistöjen aseman parantamiseksi, kun osallistujana nähtiin ensimmäinen ei-binäärinen olympiaurheilija, paritaitoluistelija Timothy LeDuc. (NBC Sports 19.2.2022.) Ei-binäärisellä tarkoitetaan henkilöä, jonka sukupuoli-identiteetti ei sovi kaksinapaiseen nainen–mies-jakoon. Hän voi olla esimerkiksi sukupuoleton, intersukupuolinen, muunsukupuolinen tai jotain muuta kaksinapaisen jaon ulkopuolelta. (Barker & Richards 2015, 166.) LeDuc osallistui Pekingin olympialaisiin parinsa Ashley Cain-Gribblen kanssa. Heidät tunnetaan muun muassa Yhdysvaltain taitoluistelun mestaruuskilpailun voittajina vuosilta 2019 ja 2020. (Team USA 27.1.2022.)

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat olleet vahvasti läsnä urheilumaailman muutoksissa. Timothy LeDuc on itse avautunut julkisuudessa seksuaalisuudestaan jo vuonna 2018, kun hän kertoi olevansa homoseksuaali (NBC Sports 19.2.2022). Seksuaalivähemmistöjä edustavia urheilijoita on ollut aina, mutta vasta viime vuosikymmeninä heitä on alkanut tulla avoimesti esille. Uskon, että yleisen ilmapiirin vapautuessa yksittäisen urheilijan kynnys omaan avoimuuteen pienentyy. Ajattelen urheilijoiden avoimuuden ja yksilöiden syrjintään liittyvien aiheiden tarkastelun olevan ajankohtaista ja merkittävää erityisesti suuren mediahuomion ansainneen urheilutapahtuman käsittelyn yhteydessä.

Tässä näkökulmatekstissä tarkastelenkin Timothy LeDucin saamaa mediahuomiota liittyen erityisesti hänen rooliinsa ei-binäärisenä urheilijana. Keskityn valtamedian uutisointiin, sillä LeDuc ei ole aktiivinen sosiaalisessa mediassa. Tarkastelen hänen saamansa mediahuomion tyyliä sekä määrää erityisesti juuri siksi, että hän on ensimmäinen ei-binääriseksi avoimesti identifioituva olympiaurheilija.

Taustaa

Timothy LeDucilta ei ole löydettävissä yleisimpien sosiaalisen median kanavien tilejä. Hänen parinsa Ashley Cain-Gribble puolestaan on aktiivinen omilla tileillään ja erityisesti Instagramissa. Urheilijoilla on kuitenkin yksi yhteinen Instagram-tili @caingribbleleduc (Kuva 1), joka on ollut aktiivisesti toiminnassa Pekingin talviolympialaisista asti. Tilin ylläpitäjästä ei kuitenkaan ole varmuutta, joten en tule käsittelemään kyseisen tilin sisältöä tekstissäni tarkemmin.

Kuva 1. Tilin @caingribbleleduc ensimmäinen julkaisu kommentteineen. Lähde: Instagram, @caingribbleleduc.

Urheilijapari on todennut, ettei halua painottaa julkisuudessa henkilökohtaisia asioitaan vaan urheilijuuttaan. He eivät kaipaa mediahuomiota tai valokeilaa, vaan lupaa urheilla omana itsenään. (Team USA 27.1.2022.) Sosiaalisen median tilien puuttuminen kuvastaa mielestäni hyvin vahvasti heidän näkemystään ja lujaa tahtoaan olla ”vain” urheilijoita kuten kaikki muutkin.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä on aina ollut – esillä tai piilossa. Avoimesti vähemmistöjä edustavien urheilijoiden tullessa enenevässä määrin esiin voi myös heidän syrjintänsä ja huono kohtelunsa nousta pintaan. Kaikki ihmiset tulisi nähdä tasa-arvoisina, mistä urheilumaailma on pyrkinyt hyvän urheiluhengen nimissä huolehtimaan tasa-arvo-ohjeistuksilla sekä sääntömuutoksilla. (Erikäinen, Vincent & Hopkins 2022, 89–90.) Useimmissa urheilulajeissa on tarkkaan määritellyt sukupuoliroolit. Yksinkertainen esimerkki on naisten ja miesten jakaminen omiin sarjoihinsa, minkä ongelmallisuuteen on törmätty aikaisemmin muun muassa ensimmäisten transurheilijoiden kohdalla (Erikäinen, Vincent & Hopkins 2022, 80–82). Voisikin kuvitella, että ensimmäisenä ei-binäärisenä olympiaurheilijana Timothy LeDuc olisi kohdannut ihmetystä ja erikoisia tilanteita.

Pareittain suoritettavissa lajeissa, kuten LeDucin ja Cain-Gribblen tapauksessa taitoluistelussa, sukupuoliroolit näkyvät muun muassa tarkempina, sukupuolitettuina sääntöinä. Tällainen eritelty ohje on esimerkiksi se, että naisen saa nostaa piruetissa ilmaan, mutta miehellä on oltava yksi jalka maassa. (Team USA 27.1.2022.) Tämä on mielestäni erittäin mielenkiintoinen yksityiskohta, koska kyseisen säännön mukaan LeDuc siis urheili olympialaisissa kuitenkin miehen roolissa. Tuntuu ristiriitaiselta, että urheilijan identifioituessa ei-binääriseksi hänen kuitenkin oletetaan ja vaaditaan esiintyvän jonkin sukupuolen edustajana. Olisiko uutisointi ollut erilaista, jos pari olisi tehnyt radikaalimpia muutoksia rooleihinsa?

Mediahuomio

Timothy LeDuc on noin neljä vuotta aikaisemmin avautunut seksuaalisesta suuntautumisestaan, joten hänen ei-binäärisyytensä ei ole ainoa hänen yksityiselämäänsä liitetty uutisnosto. Tämä ja hänen puuttumisensa sosiaalisesta mediasta vaikuttavat varmasti siihen, minkälaisen ja kuinka suuren mediahuomion LeDuc on saanut osakseen.

LeDucia koskeneet valtamedian artikkelit käsittelevät pääosin hänen ei-binäärisyyttään. Esimerkkinä Google-haku hakusanoilla ”LeDuc” ja ”Olympics 2022” tuo esiin 173 000 tulosta, joista selkeästi suurin osa käsittelee aihetta. (Haku tehty 12.04.2022.) En tiedä, kuuluisiko tuloksesta yllättyä vai ei. Yhtäältä hämmästyin aiheiden suppeudesta tulosten yhteydessä. Toisaalta taas tulosten määrä oli mielestäni suhteellisen pieni ottaen huomioon, että LeDuc on ainoita uutiskynnyksen ylittäneitä seksuaali-/sukupuolivähemmistön edustajia kyseisissä olympialaisissa. Seksuaalivähemmistön edustajien määrän kuitenkin uutisoitiin tuplaantuneen viime talviolympialaisiin verrattaessa (Outsport 7.2.2022). Mielenkiintoinen huomio on mielestäni myös se, että yksikään uutisista ei liittynyt kyseisen taitoluisteluparin urheilumenestykseen. Pari on menestynyt aikaisemmin varsin hyvin, mutta näissä olympialaisissa he sijoittuivat kahdeksanneksi eli uutisoinnin puuttumiseen voi vaikuttaa myös heidän ”huono” sijoituksensa.

Tarkastelin myös yhtä Eurosportin videotallennetta taitoluisteluparin suorituksista olympiajäällä. LeDucin ei-binäärisyyttä ei tuotu esiin suorituksen yhteydessä, mutta sen sijaan videon nimi Timothy LeDuc becomes first non-binary athlete to compete in Winter Olympics | 2022 Winter Olympics (Eurosport 2022) toi asian hyvin selkeästi esiin. Otsikkotasolla asia tuotiin poikkeuksetta esiin myös valtamedian uutisoinnissa, jolloin voisi siis ajatella, että uutisten pääaiheena olisi ollut juuri urheilijan ei-binäärisyys. Sekä videotallenteella että valtamedian uutisoinneissa oli siis huomattavissa samanlainen ”neutraalius”. Uutisoitava asia, tässä tapauksessa ensimmäisen ei-binäärisen olympiaurheilijan olemassaolo, tuotiin esiin liikoja spekuloimatta ja ihmettelemättä. Yksilön seksuaalisuus tai identiteetti ei mielestäni olekaan asia, jolla valtamedian kuuluisi mässäillä. Toisaalta aihe on kuitenkin ylittänyt uutiskynnyksen, joten ei voida sanoa, että aihe olisi jätetty täysin käsittelemättä.

Aihetta on mielenkiintoista tarkastella myös vertaamalla LeDucin medianäkyvyyttä transurheilijoiden osakseen saamaan huomioon. Heidän kohdallaan sarjaan valikoituminen ja siellä suoriutuminen on ollut huomattavasti enemmän esillä kuin ei-binäärisellä urheilijalla. Mutta olisiko tilanne ollut sama, jos ensimmäinen ei-binäärinen olympiaurheilija olisikin kilpaillut yksilölajissa? Toisaalta myös taitoluistelun pareittain suoritettavissa kilpailuissa urheilijan sukupuolella ja/tai sukupuoli-identiteetillä on yllättävän paljon väliä, sillä naisen ja miehen roolit ovat lajissa selkeät ja toisistaan erotellut.

Urheilumaailma on huomannut kaksijakoisen naiset–miehet-luokittelun olevan osittain rajoittava. Onkin alettu pohtia mahdollista kolmatta ryhmää, joka edustaisi ei-binäärisiä urheilijoita. Muutos on kuitenkin vielä hyvin alussa, eikä konkreettisia tekoja ole toteutettu. (Erikäinen, Vincent & Hopkins 2022, 76.) Tämä olisi hieno, joskin erittäin suuri muutos urheilussa. Mielenkiintoista olisi nähdä miten, jos mitenkään, tämä vaikuttaisi parilajeihin. Esimerkiksi LeDucin ja Cain-Gribblen tapauksessa vain toinen heistä on ei-binäärinen: Saisivatko he osallistua kolmannen ryhmän kilpailuihin? Tai vaadittaisiinko heiltä kyseistä siirtymistä? Entä vaikuttaisiko tämä muutos heidän suoritukseensa? Kysymyksiä on tällä hetkellä huomattavasti enemmän kuin saatavilla olevia vastauksia.

Lopuksi

Vähemmistöjen asema ja heihin kohdistuvan syrjinnän monet muodot ulottuvat laajasti koko kulttuuriimme. Näin ollen aihe on läsnä myös urheilukentillä. Pekingin talviolympialaisissa näimme maailman jälleen hiukan avautuvan, kun osallistujana oli ensimmäinen avoimesti ei-binäärinen olympiaurheilija Timothy LeDuc.

Valtamedia antoi parinsa Ashley Cain-Gribblen kanssa Yhdysvaltoja paritaitoluistelussa edustaneen Timothy LeDucin avoimuudelle yllättävän armollisen ja neutraalin vastaanoton. Uutisointi ei keskittynyt ihmettelyyn vaan toi LeDucin identiteettiin liittyvän asian yleiseen tietoisuuteen melko kevyesti. Aihe kuitenkin kiinnosti mediaa, sillä se oli harvoja uutiskynnyksen ylittäneitä, urheilijavähemmistöihin liittyneitä aiheita Pekingin talviolympialaisissa. Median tyyli oli mielestäni kunnioittava, sillä urheilijapari on tuonut itsekin esiin, ettei tahdo ihmisten keskittymisen siirtyvän pois urheilusuorituksista. Pohdinnan arvoisia ovat kuitenkin avoimuuden seuraukset ja laajemmat vaikutukset urheilumaailman tasa-arvolle ja yhdenvertaisuudelle. Ovatko kentät – ja jäät – nyt avoinna kaikille yksilöllisesti? Ja voiko urheilija olla vain urheilija edustamatta sukupuoltaan? Jään mielenkiinnolla odottamaan kehitystä ja muutoksia, joita tulevaisuus toivottavasti tuo tullessaan.

Lähteet

Kaikki lähteet tarkistettu 26.04.2022

Kuva1. Instagram-tili @caingribbleleduc. https://www.instagram.com/p/CZfOtAmu8uu/

Barker, Meg John & Christina Richards. 2015. ”Further genders.” Teoksessa Barker Meg, John & Richards, Christina (toim.). The Palgrave handbook of the psychology of sexuality and gender. Palgrave Macmillan/Springer Nature. 166–167. https://doi.org/10.1057/9781137345899_1

Erikäinen, Sonja, Ben Vincent & Al Hopkins. 2022. ”Specific Detriment: Barriers and Opportunities for Non-Binary Inclusive Sports in Scotland.” Journal of Sport and Social Issues 46 (1): 75–102. https://journals.sagepub.com/doi/pdf/10.1177/0193723520962937

Eurosport. 2022. ”Timothy LeDuc becomes first non-binary athlete to compete in Winter Olympics | 2022 Winter Olympics.” Youtube-video. https://www.youtube.com/watch?v=vBS8wHsLIwI

NBC Sports 19.2.2022. Azzi, Alex. ”Nonbinary figure skater Timothy LeDuc makes Winter Olympic history.” https://onherturf.nbcsports.com/2022/02/19/nonbinary-figure-skater-timothy-leduc-makes-winter-olympic-history/

OutSport 7.2.2022. SBNATION. ”At least 36 out LGBTQ athletes in Beijing Winter Olympics, a record.” https://www.outsports.com/olympics/2022/1/26/22899981/beijing-winter-olympics-lgbtq-gay-athletes-list

Team USA, News 27.1.2022. Rutherford Lynn. ”Cain-Gribble & LeDuc: ’Creating the space to be different.’” https://www.teamusa.org/News/2022/January/27/Cain-Gribble-And-LeDuc-Creating-The-Space-To-Be-Different?fbclid=IwAR23bWc2JB7j90prMIlfKRU1qJRfEBp6KRgb75LhaqL2bhX9wbT-UfZjXVk

Kategoriat
Ajankohtaista

Olympialaisten jälkeen kilpailtiin myös paralympialaisissa

mediaesitykset, medianäkyvyys, olympialaiset, paralympialaiset, urheilu

Janne Hietamäki
janne.v.hietamaki [a] utu.fi
Digitaalinen kulttuuri
Turun yliopisto

Tulostettava PDF-versio

Pekingin talviolympialaisissa vuonna 2022 Suomi voitti kaksi kultamitalia, kaksi hopeamitalia sekä neljä pronssimitalia. Kirkkaimpaan mitaliin ylsivät Iivo Niskanen 15 kilometrin perinteisellä hiihtotavalla sekä miesten jääkiekkojoukkue Leijonat. Kulta oli Suomelle ensimmäinen olympiajääkiekossa. Suomi saavutti yhtä monta kultamitalia – Matti Suur-Hamari lumilautakrossissa ja Santeri Kiiveri suurpujottelussa – myös paralympialaisissa, jotka käytiin olympialaisten jälkeen. (Olympiakomitea: Peking 2022; Olympiakomitea 13.3.2022). Nämä saavutukset saivat kuitenkin todella vähän mediahuomiota verrattuna olympialaisten kultamitaleihin. Tässä näkökulmatekstissä käsittelenkin paralympialaisten mediahuomiota keskittyen Yleisradion ja Ilta-Sanomien uutisointeihin.

Kuva 1. Paralympiavoittajat Santeri Kiiveri ja Matti Suur-Hamari kultamitaleineen. Lähde: Yle Paralympialaiset 15.3.2022.

Mikä puhutti Pekingissä?

Ennen kisojen alkua mediassa puhuttivat isäntämaa Kiinan ihmisoikeudet. Korona ja sen myötä syntyneet erityisjärjestelyt saivat myöskin palstatilaa lehdistössä. Kolmantena asiana esiin nousivat Kiinan sääolosuhteet kisoissa. Ympäristöä kuormittavaa tekolunta varten tarvittiin monta miljoonaa litraa vettä. Keskustelua herätti myös urheiluasioista vastaavan Suomen tiede- ja kulttuuriministeri Antti Kurvisen mahdollinen matka kisapaikalle.

Kuva 2. Pekingin olympialaisten Big Air -areena keskellä vanhaa teollisuusaluetta. Lähde: Helsingin Sanomat 9.2.2022.

Itse kisoissa ja niiden jälkeen suomalaisetkin urheilijat saivat kansainvälistä mediahuomiota. Remi Lindholmin jäätynyt penis nousi otsikoihin useissa maissa – myös niissä, joissa talviurheilu ei ole yleistä. Freestylehiihtäjä Jon Sallisen törmäys kuvaajaan kesken kisan sai myös huomiota maailmalla (Ilta-Sanomat 22.2.2022). Suomessa eniten mediahuomiota saivat menestystä niittäneet hiihtäjät sekä miesten ja naisten kiekkojoukkueet. Menestys kiinnostaa ihmisiä ja saa innostumaan tietyistä lajeista. Suomen osalta menestystä tuli myös paralympialaisissa, mutta kotimaisessa mediassa kisojen puinti jäi esimerkiksi kiekkoleijonien mediahuomion taakse.

Paralympialaisten tausta ja mediahuomio yleisesti

Tässä näkökulmatekstissäni keskityn perinteisen median otsikoihin. Käyn läpi, millaisia asioita nostettiin esiin Pekingin talviolympialaisista ja mitä taas talviparalympialaisista sekä sitä, miten uutisointimäärät erosivat toisistaan. Keskityn kahteen Suomen suurimman median eli Yleisradion ja Ilta-Sanomien uutisointeihin.

Olympialaisten ja paralympialaisten medianäkyvyyttä on tutkittu vuosien varrella. Ik Young Changin ja kumppanien tutkimuksessa One World, One Dream: A Qualitative Comparison of the Newspaper Coverage of the 2008 Olympic and Paralympic Games (2011) paralympialaisten todettiin jääneen vähälle mediahuomiolle olympiakisoihin verrattuna. Myös uutisoinnin laatu ja sisältö olivat erilaisia. Molemmissa kisoissa kolme teemaa olivat kuitenkin yhteisiä: tulosten raportointi, urheilullisuus sekä eettiset ongelmat. Eroavaisuuksia oli siinä, että olympiakisojen yhteydessä käsiteltyjä aiheita olivat myös politiikka, nationalismi, media sekä talous, joista ei uutisoitu paralympialaisten kontekstissa. Tutkimuksessa oli käyty läpi kanadalaisia lehtiä The Globe sekä Mail (Chang et al. 2011). Yli kymmenen vuotta sitten julkaistu tutkimus on jo hieman vanha, sillä sittemmin paralympialaisten uutisointi ja medianäkyvyys ovat ainakin Suomessa kehittyneet syrjinnän estämiseksi tehdyn työn seurauksena.

Mutta mitä sisältöjä paralympialaisista sitten nostetaan esiin tulosten lisäksi? Ja mitkä asiat nousevat nyt keskiöön? Tuoreempi tutkimus, vuonna 2020 ilmestynyt Olga Kolotouchkinan ja kumppanien Disability, Sport, and Television: Media Visibility and Representation of Paralympic Games in News Programs, tarkastelee paralympialaisten medianäkyvyyden- ja esitysten kehitystä vuoden 2014 Sotshin kisoista Pjongjangin 2018 kisoihin. Tutkimuksen kohteena oli Espanjan kansallinen uutiskanava RTVE. Tutkimus osoitti, että vammaisurheilun näkyvyys on edelleen heikko, vammaisuus esitetään mediassa usein ennakkoluuloisesti ja että paraurheilulajien medianäkyvyys oli itse asiassa vähentynyt. Vuoden 2014 talviparalympialaiset saivat RTVE-kanavalla päivittäistä ruutuaikaa yli 16 minuuttia, mutta vuonna 2018 vain vajaa neljä minuuttia. (Kolotouchkina et al. 2020.)

Medianäkyvyys ja sen määrä on suuressa roolissa vammaisiin kohdistuvia ennakkoluuloja ajatellen. Seuraavaksi tuon esiin, onko vuoden 2022 talviparalympialaisten suomalaisuutisoinnista tehtävissä samoja huomioita kuin mainitsemissani tutkimuksissa.

Paralympialaisten mediaesitykset vuonna 2022

Molemmissa tarkastelemissani verkkomedioissa, Ilta-Sanomissa ja Yleisradiossa, alaotsikkotasolta löytyy osio ”paralympialaiset” – Ilta-Sanomissa ”Uutiset”-otsikon alta ja Ylellä ”Urheilu”-otsikon alta. Silmämääräisesti tarkasteltuna Ylen sivuilla oli enemmän juttuja paralympialaisista kuin Ilta-Sanomilla. Pekingin talviolympialaiset käytiin vuoden 2022 helmikuussa ja paralympialaiset samassa kaupungissa maaliskuussa 2022. Tein suomenkielisessä Googlessa 11.4.2022 haun hakusanalla ”Talviolympialaiset 2022” ja tulokseksi tuli 191000 osumaa. Vastaavasti hakusanalla ”Talviparalympialaiset 2022” osumia tuli vain 2 190 kappaletta. Käytin myös Sanomakonsernin hakupalvelua artikkelien hakemiseen. Asetin hakuehdoiksi vuodesta 2022 eteenpäin julkaistut artikkelit Helsingin Sanomissa sekä Ilta-Sanomissa. Hakusanalla ”olympialaiset” löytyi 1080 tulosta, kun taas ”paralympialaiset” haku tuotti 39 tulosta. Huomionarvoista on, että Venäjä hyökkäsi Ukrainaan heti talviolympialaisten päätyttyä, jolloin median ja maailman huomio keskittyi Ukrainan tilanteeseen jättäen paralympialaiset osaltaan paitsioon. Hakusanoilla ”Venäjän hyökkäys” ja ”Ukraina” tuloksia tuli tuolloin yhteensä 3995 kappaletta. Nostan hakutuloksistani lopulta esiin muutaman keskeisen talviparalympialaisia koskeneen teeman.

Yksi Ilta-Sanomien ykkösuutinen parakisoista oli puolialaston pujottelija. Ranskalainen alppihiihtäjä Manoël Bourdenx suoritti toisen laskunsa alusvaatteissaan. Maaliin tullessaan hän levitti lakanan, jossa oli viesti: ”Jokainen voi unelmoida olympiaurheilijaksi tulemisesta. Olemmeko me vähempiarvoisia?” Tällä ranskalainen viestitti olympialaisten ja paralympialaisten välisestä epätasa-arvosta ja stigmasta, joka liittyy vammaisurheiluun. (Ilta-Sanomat 15.3.2022.) Medianäkyvyyttä hän totisesti tempauksellaan sai. Muita paralympialaisista suomalaisittain esiin nousseita aiheita olivat Santeri Kiiverin sekä Matti Suur-Hamarin kultamitalit, mutta kokonaisuudessaan juttumäärä jäi todella pieneksi. Muutamissa artikkeleissa kerrottiin urheilijoiden vammoista ja matkasta paralympialaisiin.

Kuva 3. Manoël Bourdenx protestilaskunsa jälkeen. Lähde: Ilta-Sanomat 15.3.2022.

Ilta-Sanomien isoimmat uutiset olympialaisista koskivat Leijonia ja heidän saavuttamaansa kultamitalia. Kamila Valievan doping-tapaus nousi myös otsikoihin. Juttumäärä oli kaiken kaikkiaan merkittävästi suurempi kuin paralympialaisten. Ylellä taas paralympialaisia koskevien juttujen määrä oli huomattavasti suurempi kuin Ilta-Sanomilla.

Kuten Young Changin ja kumppaneiden tutkimuksessakin, myös suomalaisten medioiden kohdalla juttujen määrä ja laatu olympia- ja paralympiakisojen välillä erosivat toisistaan. Samankaltaisuuttakin löytyi sisällöissä, jotka perustuivat urheilutuloksiin, henkilökuviin ja kisoja ympäröineeseen politiikkaan. Kisojen isäntämaa Kiina sai osakseen paljon kritiikkiä ihmisoikeuksien laiminlyönnistä, mikä näkyi molempien kisojen uutisoinnissa.

Suurimmat eroavaisuudet kisojen välillä liittyvätkin juttujen määrään. Sisällössäkin oli eroja, sillä Leijonien historiallinen kultamitali kirvoitti toimittajia uutisoimaan kaikesta mahdollisesta aiheeseen liittyvästä: yksittäisistä pelaajista, Olympiastadionin kultajuhlista ja oikeastaan kaikesta siitä, mitä Pekingissä ja kotimatkalla takaisin Suomeen tapahtui. Kultamitaleita juhlineet paralympiasankaritkin saivat juhlansa – eivät tosin Helsingin olympiastadionilla, vaan Lappeenrannan Kansalaistorilla (Yle Paralympialaiset 15.3.2022). Niskasten sisarusten Kertun ja Iivon olympiamenestystä juhlittiin myös hillitymmässä paikassa, kun kansanjuhlaa vietettiin Vieremällä Einarin puistossa (Yle 22.2.2022).

Kuva 4. Leijonien kultajuhlien tv-lähetys sai osakseen kritiikkiä. Lähde: Helsingin Sanomat 22.2.2022.

Pasila, Porilaisten marssi!

Urheiluyleisössä ärtymystä herätti vuonna 2018 Ylen päätös olla soittamatta porilaisten marssia Matti Suur-Hamarin paralympiavoiton kunniaksi. ”Koska kyseessä ei ole olleet olympialaiset on todettu, että myös paralympialaiset on rajattu tämän perinteen ulkopuolelle”, sanoi Yle Urheilun päällikkö Panu Pokkinen Ilta-Sanomien artikkelissa neljä vuotta sitten (Ilta-Sanomat 12.3.2018). Miten sitten vuonna 2022? Paralympiakultamitalien kunniaksi ei edelleenkään soitettu porilaisten marssia, mutta Finlandia-hymni sentään soi. Eteenpäin on siis menty?

Lähteet

Chang, Ik Young, Jane Crossman , Jane Taylor & Diane Walker. 2011. ”One world, one dream: A qualitative comparison of the newspaper coverage of the 2008 Olympic and Paralympic Games.” International Journal of Sport Communication 4 (1): 26–49. https://www.researchgate.net/

Helsingin Sanomat 9.2.2022. ”Olympialaisten Big Air kilpaillaan Pekingissä ”dystooppisessa” maisemassa: ”Ihmeellinen areena ja iso hyppyri on aivan hullu”. https://www.hs.fi/urheilu/art-2000008599456.html

Helsingin Sanomat 22.2.2022. Määttänen, Juuso. ”Leijonien kultajuhlan tv-lähetys oli hämmentävän epäonnistunut spektaakkeli ja sai ymmärtämään, miten poikkeuksellista työtä Yle tekee”. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008633175.html

Ilta-Sanomat 15.3.2022. Oivio, Janne.”Puolialasti rinnettä alas – paralympialaiset huipentuivat paljastavaan protestiin”. https://www.is.fi/urheilu/art-2000008682625.html

Ilta-Sanomat 22.2.2022. Siikarla, Siiri. 2022. ”Remi Lindholmin, 24, jäätynyt penis puhuttaa yhä ympäri maailmaa – brittilehti kaivoi esiin vähäpukeiset somekuvat”. https://www.is.fi/olympialaiset/art-2000008633022.html

Ilta-Sanomat 12.3.2018. Soininen, Maisa. ”Lukijat pitivät Ylen päätöstä ”häpeällisenä” – tv-pomo selittää miksei Porilaisten marssia kuultu paralympiavoiton jälkeen”. https://www.is.fi/muutlajit/art-2000005600873.html

Kolotouchkina, Olga, Carmen Llorente-Barroso, María Luisa García-Guardia & Juan Pavón. 2020. ”Disability, Sport, and Television: Media Visibility and Representation of Paralympic Games in News Programs.” Sustainability 13 (1): 256. https://doi.org/10.3390/su13010256

Olympiakomitea. ”Peking 2022.” https://www.olympiakomitea.fi/huippu-urheilu/kisat/olympialaiset/peking-2022/

Olympiakomitea 13.3.2022. ”Pieni joukkue, iso onnistuminen – Suomelle paras tulos talviparalympialaisista 20 vuoteen”. https://www.olympiakomitea.fi/2022/03/13/pieni-joukkue-iso-onnistuminen-suomelle-paras-tulos-talviparalympialaisista-20-vuoteen/

Yle 22.2.2022. Huttunen Karina, Panu Vatanen & Keijo Salonkangas. ”Kerttu ja Iivo Niskasen kansanjuhlassa 3000 juhlijaa Vieremällä – katso juhlatunnelmat tallenteelta”, https://yle.fi/urheilu/3-12329285

Yle Paralympialaiset 15.3.2022. Pesu, Ilona.”Paralympiavoittajat Santeri Kiiveri ja Matti Suur-Hamari palkitaan Etelä-Karjalassa – yhteinen kansanjuhla ensi viikon lauantaina”, https://yle.fi/uutiset/3-12360164

Kategoriat
Ajankohtaista

Miehet vs. naiset jääkiekon urheilu-uutisoinnissa

Jääkiekko, mediaesitykset, medianäkyvyys, olympialaiset, sukupuoli, urheilu

Anna-Rosa Eerikäinen
rosa.a.eerikainen [a} utu.fi
Digitaalinen kulttuuri
Turun yliopisto

Tulostettava PDF-versio

Kuva 1. Miesleijonien uutisoitiin taistelleen itsensä upeasti historialliseen talviolympia-kultaan. Kuvakaappaus MTV Uutisten artikkelista 19.4.2022. Kuva: Jussi Nukari.
Kuva 2. Naisleijonat saavuttivat pronssia, mutta heidän yhteydessään uutisointi keskittyi enemmän muuhun kuin itse urheilusuoritukseen. Kuva: Yle Uutiset 23.4.2022, EPA-EFE.

Naisten ja miesten urheilun arvokisojen tai ylipäätään urheilusuoritusten uutisoinnissa on nähty vuosien varrella runsaasti eroja. Samaan aikaan, kun miehiä kuvaillaan sankareiksi, voittamattomiksi ja vahvoiksi urheilijoiksi, on naisista uutisoitu keskittyen heidän rooleihinsa esimerkiksi perheenäiteinä. Esiin on nostettu myös naisten urheilun heikkotasoisuus miehiin verrattuna. (Turtiainen 2022.) Miesten urheilua tuodaan myös enemmän esille mediassa naisurheilijoihin verrattuna. Tätä näkökulmatekstiäni varten olen vertaillut Suomen miesten ja naisten jääkiekkomaajoukkueita koskevaa uutisointia vuoden 2022 talviolympialaisissa. Havainnollistan muutaman konkreettisen esimerkin kautta, miten eri tavalla joukkueiden menestyksestä uutisoitiin.

Naisten asemasta urheilussa

Naisurheilijoilla ja heidän urheilumenestyksensä toissijaisuudella on pitkä jatkumo urheilu-uutisoinnin historiassa. Naisten urheilun mediahuomio on vuosikaudet kalvennut miesten urheilun rinnalla ja naisten urheiluun liittyvässä uutisoinnissa on keskitytty usein kaikkeen muuhun kuin urheilijoiden suorituksiin tai urheilumenestykseen. (Cooky et al. 2021; Turtiainen 2021.)

Cheryl Cooky kirjoittaa artikkelissaan One and Done: The Long Eclipse of Women’s Televised Sports, 1989–2019, että valtamediassa urheilusisällöt on rakennettu pääasiassa tiettyjen miesten urheilulajien ympärille tavalla, joka ei toistu naisten urheilulajien kohdalla (Cooky et al. 2021).

Riikka Turtiaisen (2022) mukaan naisten urheilu on jatkuvassa noidankehässä, millä hän tarkoittaa, että koska miehillä on enemmän medianäkyvyyttä kuin naisten joukkueilla, myös taloudellisesti merkittävät sponsorit ja fanit ovat lähtökohtaisesti kiinnostuneempia miesten urheilusta. Barbara Drinkwater (2000) kirjoittaa puolestaan kirjassaan Women in Sport, että naiset on nähty pitkään heikompana sukupuolena, eivätkä he ole olympiakisojen historiassa saaneet ”turvassa pysyäkseen” osallistua urheilulajeihin, joissa fyysinen kunto sekä ruumillinen kosketus ovat olleet läsnä (ks. myös Hargreaves 1994; Vertinski 1994).

Erot miesten ja naisten jääkiekkojoukkueiden kisamenestyksen uutisoinneissa

”Leijonat loppuotteluun toista kertaa olympiahistoriassa! Välierästä muodostui todellinen puolustustaistelu yllättäjä Slovakiaa vastaan.”

Yllä olevan uutisotsikon muotoilivat Ylelle Mika Halonen ja Jussi Saarinen (2022), kun Suomen miesten jääkiekkojoukkue pääsi olympialaisten finaaliin. (Yle Uutiset 18.2.2022) Itse artikkelissa keskitytään miesten joukkueen upeaksi kutsuttuun suoritukseen ja voittojen historiaan sekä kerrotaan yksityiskohtaisesti pelin kulusta. Ossi Karvonen (2022) puolestaan kirjoittaa MTV Uutisten artikkelissaan ”Kellonajat ylös! Näin Leijonat jatkaa kultajahtia olympialaisissa”, miten Leijonat varmistivat paikkansa kultaotteluun ja kertoo finaalin aikataulun. (MTV Uutiset 14.2.2022.) Kyseisissä artikkeleissa keskitytään siis hyvin vahvasti itse jääkiekkoon sekä joukkueen menestykseen talviolympialaisissa.

Naisten jääkiekkojoukkueen olympiaturnaukseen liittyviä uutisartikkeleita on puolestaan otsikoitu esimerkiksi seuraavasti: ”Asenteissa naisten jääkiekkoon on valtavasti korjattavaa, sanoo Ismo Lehkonen – Kanadan ja USA:n tähdet vastasivat, kuuluuko laji olympialaisiin” (Yle Uutiset 17.2.2022) ja ”Mitali tuli! Naisleijonat nousi kohujen keskeltä upeaan loppuhuipennukseen.” (MTV Uutiset 16.2.2022). Molemmissa artikkeleissa keskitytään vähemmän itse urheilusuoritukseen ja enemmän siihen, mitä joukkueen ympärillä tapahtui kisojen aikana. Yle Uutisten artikkelissa tuodaan esiin kulttuurisia asenteita naisten jääkiekkoa kohtaan vertaillen tilannetta miehiin, kun taas MTV Uutisten artikkeli mainitsee naiskiekkoilijoiden saavuttaneen pronssia joukkuetta koko talviolympialaisten ajan ympäröineestä kohusta huolimatta.

Kohulla viitattiin maalivahti Noora Rädyn jättämiseen pois olympialajoukkueesta sekä joukkueen päävalmentaja Pasi Mustosen kotiinlähtöön kesken kisojen. Kyseisen mediakohun yhteydessä spekuloitiin Rädyn ja Mustosen keskinäisten välien vaikutuksella poisjäänteihin, koska heidän ”yhteenottojaan” on puitu julkisuudessa aikaisemminkin. (MTV Uutiset 1.2.2022; MTV Uutiset 4.2.2022). Näissä artikkeleissa ei siis käsitelty juurikaan itse jääkiekkoa tai joukkueen menestystä kuten miesten kohdalla. Sen sijaan keskityttiin ihmisten välisten suhteiden puimiseen ja siihen, miten jääkiekko on tapana kehystää ”miesten lajiksi”. Vaikka naisten jääkiekkojoukkueen kisataipaleesta siis uutisoitiinkin miesten joukkueen rinnalla, liittyivät uutiset itse urheilusuorituksen sijaan tässä tapauksessa joko siihen, kuinka paljon heikommassa asemassa naisjääkiekkoilijat ovat miehiin verrattuna tai kaukalon ulkopuoliseen draamaan joukkueen ympärillä.

Urheilun sanotaan olevan avointa kaikille, mutta vaikka elämme vuotta 2022 naisurheilijat löytävät usein itsensä hyvin erilaisen uutisoinnin keskeltä kuin miesurheilijat. Tätä näkökulmaani varten vertasin Suomen miesten ja naisten jääkiekkojoukkueisiin liittyvää uutisointia talviolympialaisten aikana. Ero on selvä: naisten joukkuetta koskevissa uutisoinneissa keskityttiin ulkourheilullisiin asioihin joukkueen ympärillä sekä asenteisiin naisjääkiekkoilijoita kohtaan urheilijoina. Miesten joukkueeseen liittyvät uutiset sen sijaan käsittelivät sankarillisuutta, hyviä pelisuorituksia ja historiallista finaalia. Auki jäävä kysymykseni kuuluukin: Koska saavutamme ajan, jolloin naiset ja miehet voivat urheilla tasavertaisesti eikä urheilumenestyksestä uutisointia ole tarve kehystää toisistaan poikkeavilla tavoilla?

Lähteet

Cooky, Cheryl, LaToya D. Council, Maria A. Mears & Michael A. Messner. 2021. ”One and Done: The Long Eclipse of Women’s Televised Sports, 1989–2019.” Communication & Sport 9 (3): 347–71. https://journals.sagepub.com/doi/10.1177/21674795211003524

Drinkwater, Barbara L. 2000. Women in Sport. Oxford: Blackwell Science. https://utuvolter.fi/permalink/358FIN_UTUR/1cgjm0n/alma9922053330405971

Yle Urheilu 18.2.2022. Halonen, Mika & Jussi Saarinen. 2022. ”Leijonat loppuotteluun toista kertaa olympiahistoriassa! Välierästä muodostui todellinen puolustustaistelu yllättäjä Slovakiaa vastaan.”. https://yle.fi/urheilu/3-12323379

Yle Uutiset 17.2.2022. Halonen, Mika, Sammy Väisänen & Sari Sirkkiä. 2022. ”Asenteissa naisten jääkiekkoon on valtavasti korjattavaa, sanoo Ismo Lehkonen – Kanadan ja USA:n tähdet vastasivat, kuuluuko laji olympialaisiin.”. https://yle.fi/urheilu/3-12321324

Hargreaves, Jennifer. 1994. Sporting Females. Critical issues in the history and sociology of women’s sport. London: Routledge.

MTV Uutiset 1.2.2022. Hämäläinen, Tuomas. 2022. ”Noora Rädyltä tiukka ulostulo: ”Mulla on sellainen fiilis, että tulee vielä huikea kevät.””. https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/noora-radylta-tiukka-ulostulo-mulla-on-sellainen-fiilis-etta-tulee-viela-huikea-kevat/8344868#gs.ybkaxm

MTV Uutiset 14.2.2022. Karvonen, Ossi. 2022. ”Kellonajat ylös! Näin Leijonat jatkaa kultajahtia olympialaisissa.”. https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/kellonajat-ylos-nain-leijonat-jatkaa-kultajahtia-olympialaisissa/8354902#gs.s4wd23

MTV Uutiset 4.2.2022. Karvonen, Ossi. 2022. ”Näin Pasi Mustosen iso ratkaisu eteni – ”Tilaisuus oli hyvin tunteellinen””. https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/nain-pasi-mustosen-iso-ratkaisu-eteni-tilaisuus-oli-hyvin-tunteellinen/8347332#gs.ybkapi

MTV Uutiset 16.2.2022. ”Mitali tuli! Naisleijonat nousi kohujen keskeltä upeaan loppuhuipennukseen.”. https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/mitali-tuli-naisleijonat-nousi-kohujen-keskelta-upeaan-loppuhuipennukseen/8357084#gs.s4ug60

Turtiainen, Riikka. 2022. ”Naisten urheilun medianäkyvyyden muutoksia.” Urheilun etiikka ja moraali. Suomalaiset Historiapäivät 2022, 4.2.2022. YouTube-video. https://www.youtube.com/watch?v=_DRium7EbTY&t=6407s

Turtiainen, Riikka. 2021. ””Unity in Diversity” – The varying media representations of female Olympic athletes”. Julkaisussa Olympic and Paralympic Analysis 2020: Mega events, media, and the politics of sport, toimittaneet Jackson, Daniel, Bernstein, Alina, Butterworth, Michael, Cho, Younghan, Sarver Coombs, Danielle, Devlin, Michael & Onwumechili, Chuka. The University of Texas at Austin. Center of Sports Communication & Media. Moody College of Communication. https://olympicanalysis.org/section-2/unity-in-diversity-the-varying-media-representations-of-female-olympic-athletes/

Vertinsky, Patricia A. 1994. ”Gender relations, women’s history and sport history: a decade of changing enquiry, 1983– 1993.” Journal of Sport History 21 (1): 1– 24.

Kategoriat
Ajankohtaista

Kiinasta Venäjälle: Peking 2022 YouTube-uutisoinnissa

medianäkyvyys, olympialaiset, sosiaalinen media, Ukrainan sota, urheilu, YouTube

Klaus Niemi
klaus.d.niemi [a] utu.fi
Digitaalinen kulttuuri
Turun yliopisto

Tulostettava PDF-versio

Sosiaalisen median avulla uutisten jakaminen ja saavuttaminen on entistä helpompaa. YouTube on videopalvelu, josta jaetaan paljon uutisia muille sosiaalisen median alustoille. Vuonna 2005 aloittaneen YouTuben merkitys huomattiin melko nopeasti myös tutkimuksissa. Esimerkiksi Gary Hansonin ja Paul Haridakisin vuonna 2008 julkaistun artikkelin ”YouTube Users Watching and Sharing the News: A Uses and Gratifications Approach” mukaan palvelun käyttäjät ovat aktiivisessa roolissa videoiden ja tiedon levittämisessä. Heidän mukaansa myös helpommin ja halvemmalla saatavissa olevat kuvaus- ja editointiohjelmat ovat lisänneet käyttäjien itse tuottamaa sisältöä. Viimeisen 12 vuoden aikana tämä tuotantotapa- ja kulttuuri on vakiintunut ja vahvistunut. Tämän johdosta YouTubesta löytyy isojen uutiskanavien lisäksi myös itsenäisten tekijöiden tuottamia uutisia. YouTubessa, sekä verkossa yleisesti, trendaava uutisaihe vaihtuu tiheään tahtiin. Käsittelen näkökulmatekstissäni lyhyesti Ukrainan sotaa ja Pekingin olympialaisia YouTube-uutisoinnissa nostamalla esiin, miten urheiluyleisön katseet kääntyvät Kiinasta Venäjälle.

Ukrainan sota ja sen vaikutus Venäjään urheilumaailmassa

Venäjän federaatio hyökkäsi Ukrainaan 24. helmikuuta 2022. Vastaukseksi monet länsimaat asettivat pakotteita Venäjää vastaan. Pakotteiden tarkoituksena on rangaista Venäjää taloudellisin keinoin ja sulkea se ulos maailmanlaajuisesta taloudesta. Pakotteet vaikuttavat kuitenkin muillakin tavoilla Venäjään. Sen lisäksi, että monet länsimaalaiset yritykset ovat lähteneet Venäjältä, Venäjää on kielletty osallistumasta moniin urheilutapahtumiin. Tämä vaikuttaa Venäjän näkyvyyteen kansainvälisesti sekä venäläisten urheilijoiden uriin. Urheilumaailman boikotit tuskin pysäyttävät Venäjän hyökkäystä Ukrainaan, mutta ne ovat symbolinen ele sille, että maailmanlaajuiset järjestöt ovat Ukrainan puolella sen ollessa hyökkäyksen kohteena.

Osa pakotteista kohdistuu tiettyihin venäläisiin henkilöihin kuten oligarkkeihin ja itse Venäjän federaation presidentti Vladimir Putiniin. Esimerkki näistä mediahuomiota saaneista pakotteista on Venäjän ulkopuolella oleilevien oligarkkien huvipursien takavarikoiminen. Vladimir Putiniin nämä toimet ovat kohdistuneet esimerkiksi siten, että kansainvälinen judoliitto IJF on pidättänyt Vladimir Putinilta kunniapuheenjohtajuutensa. Urheiluun liittyvät pakotteet eivät kuitenkaan koske pelkästään presidentti Vladimir Putinia, vaan koko Venäjää. Monet kansainväliset urheiluliitot ovat kieltäneet venäläisiä sekä valkovenäläisiä joukkueita ja urheilijoita osallistumasta kansainvälisiin urheilu- ja arvokisoihin.

Tariqa Tandonin (2022) laatiman ”Sport world boycotts Russia” -listauksen mukaan noin 16 lajiliittoa on estänyt venäläisiä ja valkovenäläisiä joukkueita osallistumasta järjestämiinsä kilpailuihin. Lisäksi useat joukkueet ovat purkaneet sopimuksia venäläisten sponsoreiden ja pelaajien kanssa, ja esimerkiksi Iso-Britannia kieltäytyi osallistumasta vuoden 2023 koripallon MM-karsintoihin, jotka olisi järjestetty Valko-Venäjällä. Tandon mainitsee myös kymmenen urheilijaa, jotka ovat ottaneet kantaa Ukrainan puolesta ja tuominneet Venäjän hyökkäyksen julkisesti. Jopa venäläiset urheilijat, kuten jalkapalloilija Fyodor Smolov, ovat ottaneet kantaa Ukrainan puolesta siitä huolimatta, että rajoitetun sananvapauden vuoksi mielipiteen ilmaiseminen on venäläisurheilijoille vaarallista. Venäläiset mielenosoittajat riskeeraavat paljon puhumalla julkisesti hyökkäyksestä ja sotatoimista Ukrainassa ja heitä onkin pidätetty ympäri Venäjää.

Peking 2022, Venäjä ja ihmisoikeuskysymykset

Urheilumaailmaa puhuttanut aihe Venäjään liittyen ovat Pekingin talviolympialaiset ja -paralympialaiset. Virinneen kritiikin johdosta Kansainvälinen Paralympiakomitea kielsi venäläisiltä ja valkovenäläisiltä urheilijoilta kilpailemisen kokonaan Pekingin paralympialaisissa (Tandon 2022). Venäläisiä urheilijoita koskeva kielto vaikuttaa Venäjän prestiisiin ja on symbolinen ele Ukrainalle. Eniten kielto vaikuttaa urheilijoihin, jotka eivät ole syyllisiä konfliktiin Ukrainassa. Kiellon on kuitenkin tarkoitus ilmaista, että valtiot eivät voi tehdä aggressiivisia sotatoimia ilman seurauksia. Pakotteilla ja sanktioilla onkin hallituksen tai valtiollisen johtajan sijasta usein eniten seurauksia viattomalle kansalle. Pekingin paralympialaisten tapauksessa pakotteet vaikuttavat urheilijoihin, jotka ovat harjoitelleet arvokisoja varten useita vuosia. Toisaalta olisi myös ongelmallista antaa Venäjän kilpailla ilman mitään rajoitteita.

Keskustelua on aiheuttanut myös kaksinaismoralismi, josta länsimaita on kritisoitu. Kritiikin kohteena on ollut muun muassa länsimaalaisten erilainen suhtautuminen ukrainalaisiin ja Lähi-idästä tuleviin pakolaisiin. Pekingin talviolympialaisten yhteydessä kaksinaismoralismi näyttäytyy suhteessa Kiinaan. Kiinaa on syytetty useista ihmisoikeusrikoksista, esimerkkinä Uiguurien kansanmurha. Ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan länsimaat uhkasivat boikotoida Pekingin olympialaisia Kiinan ihmisoikeusrikkomusten takia. Venäjän hyökkäyksen jälkeen Kiinan ihmisoikeustilanne unohtui ja poliitikot ja media keskittyivät Venäjän pakotteisiin. Länsimaat olivat siis kuitenkin valmiita kilpailemaan Kiinassa, maassa joka on syyllistynyt kansanmurhaan, mutta ne eivät suostuneet kilpailemaan venäläisten urheilijoiden kanssa. Mediassa on elätelty jopa toiveita siitä, että Kiina hylkäisi Venäjän liittolaisenaan Ukrainan sodan takia – unohtaen, että kyseessä on maa joka uhkaa itse hyökätä Taiwaniin[1].

Pekingin olympiauutisointi YouTubessa

YouTuben uutisvideot ovat saavutettavissa kaikille, joilla on vapaa pääsy verkkoon eli suurimmalle osalle länsimaalaisista. Nykyään monet itsenäiset uutislähteet tuottavat sisältöä nimenomaan YouTubeen eivätkä kaikki niistä ole luotettavia tai poliittisesti puolueettomia. Erityisesti äärioikeistolaisten ja ”anti-woke”-tyylisten kanavien katselukerrat ovat nousseet tasaisesti (Hosseinmardia et al. 2021). Myös monet perinteiset mediayritykset julkaisevat uutisklippejä palvelussa. Isojen uutiskanavien voi olettaa olevan luotettavampia julkaisijatahoja, mutta YouTuben suhteen on kuitenkin aina oltava lähdekriittinen.

Tarkastelemillani YouTube-kanavilla (DW News – Deutsche Welle, Wion – Gravitas, CNN, Sky News ja BBC News) on havaittavissa tiettyjä painotuksia Pekingin olympialaisten uutisoinnin suhteen. Venäjän hyökkäys Ukrainaan alkoi 24.2.2022, jolloin myös uutisointi alkoi keskittyä Venäjään. Tämän jälkeen Pekingin olympialaisiin liittyvä uutisointi kohdistui Venäjää koskeviin pakotteisiin sekä paralympialaisia koskevaan osallistumiskieltoon. Ennen tätä Venäjään ja sen urheilijoihin liittyvät toimet eivät olleet keskeisesti esillä vuoden 2022 olympiauutisoinnissa. Ennen Venäjän hyökkäystä uutisointi Pekingin olympialaisista kohdistui Kiinan ihmisoikeusrikoksiin ja länsimaiden suunnittelemiin boikotteihin, jotka kohdistuivat nimenomaan Kiinaan. Uutisissa kerrottiin myös siitä, miten huonot urheilijoiden olot olivat Kiinan ”olympialaiskuplassa” ja miten kiinalaiset kilpailijat eivät saaneet tavata muita urheilijoita. Kaikki huomio kääntyi kuitenkin helmikuun lopussa Kiinasta Venäjään.

Video1. DW Newsin uutisvideo (15.2.2022) kurkistaa Pekingin ”olympiakuplan” kulisseihin.

YouTube-uutiskanavien videot ovat helposti jaettavissa muille sosiaalisen median alustoille kuten Facebookiin, Instagramiin ja TikTokiin. Jakomahdollisuudella tavoitellaan mahdollisimman suuria ”klikkausmääriä” eli katsojalukuja. Sosiaalisen median palveluiden algoritmit vaikuttivat siihen, että Pekingin olympialaisten ja paralympialaisten tuntumassa ihmisten sisältösyötteet alkoivat täyttyä Venäjää koskevista videoista. YouTuben ja muiden videopalvelujen maailmassa ihmiset eivät pysty keskittymään kahteen asiaan samanaikaisesti. Kiinan ihmisoikeusrikkomukset jäivät osin ymmärrettävästikin Ukrainan sodan varjoon, mutta on hyvä havaita, että niin mediasisällöillä kuin teknologisilla alustoillakin on vaikutuksensa siihen, mihin urheiluyleisön katse kulloinkin kääntyy.

Video2. WIONin uutisvideon (4.2.2022) mukaan Kiinan johtaja Xi Jinping saattoi pyytää Vladimir Putinilta, ettei tämä hyökkäisi Ukrainaan ennen Pekingin olympialaisten päättymistä.

Lähteet

YouTube kanavat:

DW-News: https://www.youtube.com/c/dwnews

WION: https://www.youtube.com/c/WION

CNN: https://www.youtube.com/user/CNN

BBC News: https://www.youtube.com/c/BBCNews Sky News: https://www.youtube.com/c/SkyNews

Hanson, Gary & Paul Haridakis. 2008. ”YouTube Users Watching and Sharing the News: A Uses and Gratifications Approach.” The Journal of Electronic Publishing (JEP) 11 (3). https://quod.lib.umich.edu/cgi/t/text/idx/j/jep/3336451.0011.305?rgn=main;view=fulltext

Hosseinmardia, Homa, Amir Ghasemian, Aaron Clausetd, Markus Mobius, David M. Rothschildh, & Duncan J. Watts. 2012. ”Examining the consumption of radical content on youtube.” Proceedings of the National Academy of Sciences 118 (32). https://doi.org/10.1073/pnas.2101967118

Tandon, Tariqa. 2022. ”Sport World boycotts Russia.” Sportanddev.org 1.3.2022. https://www.sportanddev.org/en/article/news/sport-world-boycotts-russia

Yle Areena 28.2.2022. Urheiluhullut. ”Silmien avaamisen päivä: Putinin urheilukone ei kestä enää päivänvaloa.”, https://areena.yle.fi/audio/1-61658435

Viitteet

[1] Taiwanin ja Ukrainan tilanne on kuitenkin erilainen siten, että Ukraina on maailmanlaajuisesti tunnustettu itsenäinen valtio, kun taas edes Yhdysvallat ei pidä virallisesti Taiwania itsenäisenä valtiona, vaikka Taiwanilla ja Yhdysvalloilla on keskenään lämpimät välit.

Kategoriat
1–2/2021 WiderScreen 24 (1–2) Ajankohtaista

Kuppi kahvia ja donitsilaatikko – Twin Peaksin uudelleenheräämisen äärellä

Twin Peaks

Petri Saarikoski
petsaari [a] utu.fi
Päätoimittaja
Yliopistonlehtori
Digitaalinen kulttuuri
Turun yliopisto

Kesällä tajusin järkytyksekseni, että Twin Peaksin kaksi ensimmäistä tuotantokautta olivat hävinneet sitä tarjonneen suoratoistopalvelun valikoimista. Olin varannut loma-ajan tuoreuttaakseni nuoruuden ajan merkkisarjaa todella pitkän tauon jälkeen, mutta edessä olikin ensin pakollinen vierailu verkkokauppaan, josta hankin kaikki kolme tuotantokautta kokoelmiini. Vastoinkäymiseni on varsin tyypillinen kuluttajakokemus viime vuosilta. Tekniikka kehittyy ja vanhojen formaattien uudistuminen on pelkästään myönteistä, mutta suoratoistopalveluiden vahvistuminen on avannut eteemme kiinnostavia kysymyksiä kuluttajan asemasta muutoksen keskellä. Nykyisin vallitsevana tendenssinä on, että et omista tuotetta tai voi tallentaa (ainakaan kovin helposti) sitä itsellesi myöhempää käyttöä varten. Kuluttajana olet pelkkä vuokraaja. Suurimmalle osalle tämä ei tuota isompaa ongelmaa, koska keskinkertaista roskaa tulee joka kanavalta vastaan niin paljon, että tarvetta sen omistamiseen tai tallentamiseen ei ole. Tilanne mutkistuu, kun johonkin elokuvaan tai sarjaan haluaa tutustua uudelleen ja mahdollisesti halu omistaa se nousee uudelleen esiin. Twin Peaks on hyvä esimerkki tällaisesta halusta, joten itseni kannalta oli jopa hyödyllistä, että sain näin vahvistettua suhteeni siihen materiaaliselta pohjalta. Hankintaa ei ole tosiaan tarvinnut katua.

Kiinnostukseni Twin Peaksiin heräsi, kun aloimme yhdessä kanssatoimittajien kanssa suunnitella WiderScreen-journaalille David Lynch -erikoisnumeroa tämän vuoden keväällä. Näin sarjan alun perin suorana televisiolähetyksenä. Oli vuodenvaihde 1990–1991, ja olin kirjoittamassa itseäni ylioppilaaksi. Intouduin niin paljon sarjasta, että kirjoitin siitä jopa katselupäiväkirjaa. Kaivoin tekstit uudelleen esiin, ja jouduin hautaamaan ne vaivihkaa takaisin kotiarkiston pohjalle. Joitain asioita ei vain kannata nostaa enää esiin, koska ensivaikutelmat ja niiden kirjaukset voivat olla suorastaan nolon lapsellisia.

Onko Twin Peaks edelleen kuitenkin mestariteos? Ainakin televisiosarjojen historiaa tarkastellessa tähän voidaan vastata myönteisesti. On kuitenkin täysin toinen asia, kuinka syvällisestä ja tähän päivään istuvasta katselukokemusta voidaan puhua. Omalta kohdaltani katselukokemuksessa oli nostalginen suhde, mutta varsinkin klassiseen asemaan nostetun 14. jakson jälkeen huomasin selkeitä epätasaisuuksia juonen kulussa, huonosti rakennettua ja vaivaannuttavaa huumoria sekä juonta väkisin eteenpäin lykkiviä henkilöhahmoja. David Lynch -fanithan vannovat edelleen sarjan nimeen, ja pitävät sitä ohjaajan uran ylivoimaisena merkkipaaluna – näin siitäkin huolimatta, että sarja on luotu Mark Frostin kanssa yhteistyönä ja valtaosa sen sisällöstä on vierailevien tekijöiden käsialaa. David Lynchillähän oli melko ristiriitainen suhde televisiosarjoihin, ja hän suosi taiteilijana 1990-luvulla vielä täyspitkiä elokuva, joita tuotti vaihtelevalla menestyksellä: milloin vain hänellä sattui olemaan ylimääräistä aikaa maalaushommilta ja milloin sai ylipuhuttua rahoittajat riskialttiiden projektien taakse. Lynch on vastahakoisesti tunnustanut, että televisiosarjoissa oli kuitenkin “hölmöä vetovoimaa“.

Samanlainen suhde Lynchillä on ollut myös tekniikan kehittymiseen. 2000-luvun puolella internetiin aikaisemmin hieman vastahakoisesti suhtautunut ohjaaja alkoi yhä enemmän toteuttaa pienempiä projekteja omilla verkkosivuillaan, ja toistaiseksi viimeiseksi täyspitkäksi elokuvaksi jäänyt jopa Lynchin mittakaavalla hyvin epäselväksi ja ylipitkäksi osoittautunut Inland Empire (2006) on hyvä esimerkki tästä muutoksesta. Taiteilija haluaa aina toteuttaa visioitaan tietyllä tavalla, ja minimoida viihdeteollisuuden kädenjäljen tuotannoissa.

Ehkä parhaiten Lynchin omat visiot ja toteutustavat tulevatkin esille 2017 julkaistussa Twin Peaksin kolmannessa tuotantokaudessa (tunnetaan “lynchmäisen“ koukeroisesti joko nimellä Twin Peaks: The Return tai Twin Peaks: A Limited Event Series), jossa alkuperäisen ennusteen mukaisesti agentti Dale Cooper jatkaa siihen mihin kaksikymmentä viisi sitten jäätiin. Kolmas tuotantokausi, joka alun perin julkaistiin vain rajoitetulla levityksellä, sai kriitikoilta ansaitsemaansa ylistystä ja sitä on pidetty yhtenä parhaimmista 2010-luvulla julkaistuista televisiosarjoista.

Tätä kirjoittaessani olen katsonut vasta hieman yli puolet sarjasta, ja katselutahti on hidastanut sitä mukaan, kun poikkeusvuosi on vain pidentynyt. Toteutustapa on niin monisyinen ja laukkaava, että katsojan keskittymiskykyä piinataan oikein kunnolla. Juoni on parhaimmillaan yhtä surrealistinen kuin Lynchin esikoisohjaus Eraserhead (1977). Näennäisestä nostalgisesta pohjavireestä huolimatta tuotantokaudella on oikeastaan melko vähän tekemistä alkuperäisen sarjan kanssa. Kysymys on kuitenkin enemmän yleisen tunnelman luomasta kontrastista. Vinksahtanut huumorikin on väännetty sellaiselle mutkalle, että niissä on samaa tehoa kuin mustan kirjavissa vitseissä hautajaistilaisuudessa, jossa osanottajamäärä on rajoitettu kymmeneen. Katsellessa kyllä kahvia kuluu, ja donitsilaatikko on jatkuvasti auki, mutta pause-näppäintä on pakko painaa melkein kymmenen minuutin välein, ja pohdiskella mitä ihmettä juuri kuvaruudulla tapahtui. Agentti Cooperin monikerronnallisten persoonallisuuksien seikkailut kun saattavat välillä katketa räjähtävän atomipommin psykedeelisiin kamera-ajoihin.

David Lynch on aina jakanut mielipiteitä, mutta ainakin Twin Peaksin kolmas tuotantokausi osoittaa, millaiselle tasolle hän audiovisuaalisena taiteilijana pystyy. Keskeneräisenä katselukokemuskin paljastaa, että se tulee puhuttelemaan katselijoita vielä pitkään. WiderScreenin ensi vuoden David Lynch -numerossa tulemme näkemään lisää analyysiä sarjasta, ja jo nyt palautettujen käsikirjoitusten perusteella sarja on osoittautunut tutkijoille huomattavan haastavaksi mutta puhuttelevaksi kohteeksi. Alkuperäisiin tuotantosarjoihin verrattuna se ei kuitenkaan ole missään tapauksessa vanhan uudelleenlämmittelyä vaan ammattimaisella asenteella tehty tinkimätön taideteos. Jää myös nähtäväksi onko kysymys 74 vuotta täyttäneen David Lynchin “pääteoksesta“, joka on synteesi monista hänen tärkeimmistä visioistaan.

David Lynch on tunnetusti ollut aika haluton avaamaan tuotantojensa syvempiä merkityksiä ja jättänyt tulkinnat katsojan harkinnan varaan. Olen jäänyt myös miettimään, olisiko sarja edes syntynyt ilman uuden teknologian, tässä tapauksessa suoratoistopalveluiden suomaa vapautta. Sen monimutkainen tuotantohistoria joka tapauksessa viittaa siihen, että sarjan synty oli hyvin kivulias prosessi. Twin Peaksin kolmas tuleminen tuo näiltä osin mieleeni hänen toisen mestariteoksensa, Mulholland Driven (2001). Elokuvanhan tausta – hämäräperäisesti kuolleen Marilyn Monroen henkilöhahmo – oli kummitellut Lyncin visioissa jo 1980-luvulta lähtien, ja toimi vähintäänkin innoittajana Twin Peaksin Laura Palmerin murhamysteerille. Alun perin Mulholland Driven piti olla televisiosarja, mutta tuotantoyhtiö ei myöntänyt rääpien kasaan vedetyn pilottijakson perusteella sille rahoitusta. Hieman onnekkaasti ranskalainen Canal+ -yhtiön osoitti kiinnostusta projektia kohtaan, ja pitkien neuvottelujen jälkeen elokuvalle myönnettiin rahoitus ja kuvaukset alkoivat uudelleen. Lopputuloksena syntyi metariteos, jota edelleenkin pidetään yhtenä tärkeimmistä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä julkaistusta täyspitkästä elokuvasta.

Mulholland Drive on hyvä esimerkki siitä, miten David Lynchin tuotannot kietoutuvat toisiinsa ja esittelevät teemoittain jotain tuttu ja vanhaa, mutta kiehtovuus tulee aina siitä ainutkertaisesta tavasta, jolla audiovisuaalinen taide rakennetaan. Itselleni Mulholland Drive oli myös yksi tärkeimmistä 2000-luvun alun elokuvakokemuksista. Twin Peaksin kohdalla sen näkeminen ylioppilaskirjoitusten aikaan jätti minuun oman lähtemättömän vaikutuksensa. Vahvin suhde elokuvaan tai televisiosarjaan syntyykin ensimmäisellä katselukokemuksella, myöhempinä vuosina tuota suhdetta voi vaalia ja jopa hylätä hetkeksi. Välttämättä kysymys ei ole minkään erityisen fanisuhteen rakentumisesta, mutta yhtä lailla kokemuksesta joka on hyvin tärkeä ja osa kunkin yksilön elämäntarinaa.

Jälkisanat

Näiden tunnelmien pohjana alkaa WiderScreenin 24. julkaisuvuosi, joka epäilemättä tuo taas uusia haasteita ja mahdollisuuksia kotimaisen tiedetoimittamisen kentällä. Monimediaalisena tuottajana tunnettu David Lynch on mitä sopivin teema, joka puhuttelee laajaa-alaista kuluttajien ja tutkijoiden kohdeyleisöä. Emme koskaan tiedä mihin päädymme, mikä onkin “lynchmäisestä“ perspektiivistä katsottuna sopivan jännittävä tapa tehdä matkaa.

Päätoimittajana haluan vielä erikseen toivottaa toimituskunnan puolesta lukijoillemme hyvää ja turvallista vuodenvaihdetta! Isoin kiitos menee jälleen kaikille teille, jotka olette tavalla tai toisella osallistuneet journaalin toimintaan. Keväällä ilmestynyt “Taidekritiikki“ -numero syntyi tarpeesta koota alan tutkimuksia ja käytännönläheisempiä tekstejä saman teeman alle. Pohjana oli erityisesti molempien toimittajien monivuotinen kokemus yliopistotasoisten kritiikki- ja kirjoituskurssien vetäjinä. Kiitokset Rosenqvistin Juhalle inspiraatiosta ja vuosien ajan jatkuneesta sujuvasta yhteistyöstä! Kesällä ilmestynyt ja pitkään työstössä ollut “Home Computer Cultures and Society Before the Internet Age“ oli kotitietokonekulttuurin tutkijoiden voimannäytös. Taputukset kansainvälisille yhteistyökumppaneille Gleb J. Albertille ja Julia Erdoganille sekä tietenkin toimituskunnan Markku Reunaselle!

Olen myös iloinen, että pystyimme tänäkin vuonna tarjoamaan ammattitutkijoille sopivan julkaisufoorumin teemanumeroiden ulkopuolelta Ajankohtaista-palstalla. Saamamme myönteinen palaute on kovasti ilahduttanut ja nostanut mielialaa tämän synkän vuoden aikana. Niiden pohjalta on helpompi jatkaa ja luoda uskoa tulevaan.

Porin yliopistokeskuksessa

Perjantaina 21. joulukuuta 2020

Näkökulma julkaistu aiemmin Ajankohtaista-palstalla 12/2021

Kategoriat
1–2/2016 WiderScreen 19 (1–2)

Suomen animeskenen nousu ja tuho

anime, manga, skenet

Tiina Tommila
tiheto [a] utu.fi
Digitaalinen kulttuuri
Turun yliopisto

Tulostettava PDF-versio

Sama kaava toistuu parin kuukauden välein: kokoukseen saapuu jälleen kerran vain kolme ihmistä päättämään Jinsei ry:n, Porin anime- ja mangayhdistyksen, tulevista tapahtumista. Keskustelun aiheiksi nousevat jäsenkato ja uusien jäsenten hankkimisen hankaluudet. Niin ikään tapahtumien sisällön muuttamisestakin puhutaan: tarvitaanko vielä yhteisiä anime-iltamia? Internetin yleistyttyä yhdistyksen idea vesittyi. Pitäisikö hylätä jo uppoava laiva ja jatkaa eteenpäin? Hairahdumme paasaamaan siitä, miten kymmenen vuotta sitten asiat olivat niin kovin eri tasolla verrattuna nykypäivään. Päätämme pitää vielä ainakin yhden tapahtuman, katsotaan sitten uudestaan. Animeskene on ottamassa harppauksia uuteen suuntaan. Tämä käy ilmi paitsi itse seitsemän vuoden aikana tekemistäni havainnoista, myös toteuttamistani haastatteluista. Haastatteluvastauksissa korostuvat conien ja internetin kasvanut merkitys harrastukselle, sekä näiden tuomat uudet ulottuvuudet. 2000-luvun puolivälissä uudet teknologiat alkoivat yleistyä, samalla elettiin harrastukset kultakauden alkua. Kehitys heijastelee niin ikään tietoyhteiskunnan yleistä voittokulkua teknisten apparaattien rinnalla. Ennen sosiaalista mediaa ja laajoja internetin keskustelupalstoja piirit olivat pieniä: omalta paikkakunnalta saatava tieto harrastuksesta oli ainoa tapa löytää esimerkiksi muita kiinnostuneita lähialueilta. Nykyisin foorumit ja sosiaalinen media tarjoavat mahdollisuuden tutustua paitsi maan toisella puolen vaikuttaviin, myös keskustelupalstasta riippuen ulkomailla asuviin harrastajiin; niin ikään animeskeneen yleisesti liittyvä pelaaminen on mahdollista pelichattien kautta. Skene eriytyy ja erikoistuu, ja pienten paikallisten yhdistysten merkitys pienenee pienenemistään.

Käyttäessäni termiä ”animeskene” viittaan anime- ja mangaharrastajien yhteisöön ja sen ilmiöihin, kuten esimerkiksi tapahtumiin ja yhdistyksiin. Anime ja manga taas ovat japanilaisen populaarikulttuurin ilmentymiä, animaatiota, sarjakuvaa ja yleisesti ottaen piirroskulttuuria nousevan auringon maasta. Itse harrastajana tiedostan eriävät mielipiteet animeskenen olemassaolosta, mutta koska sanat kuten ”harrastus” tai ”yhteisö” eivät anna kattavaa kuvaa Suomen tilanteesta, päädyin käyttämään kyseistä termiä. Lisäksi fandomin, ”fanikunnan”, käsite tulee melko lähelle aihetta. Fanikunta on jonkin tietyn asian, kuten kirjan, televisiosarjan tai urheilujoukkueen, kannattajista tai siitä pitävistä henkilöistä muodostuva yhteisö tai ryhmä. Tampereen yliopiston tutkija Kaarina Nikunen luokittelee fanin erilaisten keskeisten piirteiden kautta: affektiivisuus, toiminta, yhteisö, fani-identiteetti sekä kytkeytyminen populaari kulttuuriin määrittelevät faniutta (Nikunen 2005, 47). Sanan merkitys ei kuitenkaan täysin vastaa skene-termin tarkoitusperiä. Tämä termi kuvaa mielestäni paremmin koko japanilaisen populaarikulttuurin harrastuneisuuden kirjoa, joka on Suomessa nykyisin hyvin laaja: itse animen ja mangan lisäksi esimerkiksi cosplaylla, anime-, manga- ja pelihahmoiksi pukeutumisella, peleillä ja musiikilla on omat harrastajansa. Usein kuitenkin skenen sisällä ollaan kiinnostuneita useammasta aiheesta ristiin. Tämä paitsi luo diversiteettiä, myös vaikeuttaa koko harrastuneisuuden määrittelyä.

Kuva 1. Pelit ovat osa japanilaisen kulttuurin harrastamista. Kuva Jinsei ry:n piknikiltä.
Kuva 1. Pelit ovat osa japanilaisen kulttuurin harrastamista. Kuva Jinsei ry:n piknikiltä.

Edellä mainittujen keskustelufoorumien kaltaiset nettiyhteisöt, kuten Aniki ja Kupoli, ovat, elleivät kuolemassa, ainakin alamäessä. Vuorovaikutus on siirtymässä yhä enemmän sosiaalisen median palveluihin, kuten esimerkiksi Tumblriin ja Twitteriin (Uusitalo 12.2.2015). Näin ollen kommunikaatio perustuu pitkälti siihen, kuka seuraa ketä. Kiinnostava yksityiskohta löytyy Hampus Brynolfin koostamasta Finnish Twitter Census -kartoituksesta, jossa media- ja uutistwiittaajien rinnalla mainitaan myös animeharrastajat. Lisäksi 2000-luvun loppupuolellakin vielä kukoistanut, paljolti animeyhteisöjenkin käyttämä IRC-verkosto B2irc on nähdäkseni hiljentynyt vuoteen 2015 mennessä merkittävästi.

Coniskenen kasvu ja yhdistysten kuolema

”Conit”, harrastajien valtakunnalliset tapahtumat, ovat jo pitkään näytelleet suurta roolia animeskenessä. Coneihin on helppo tulla paitsi kuuntelemaan luento-ohjelmaa, myös harrastamaan cosplayta ja ennen kaikkea tapaamaan muita harrastajia. Tapahtumia syntyy koko ajan lisää, ja suurimmat muuttavat muotoaan ensin pääsymaksullisiksi ja sittemmin jopa ikärajallisiksi, kuten Desucon Frostbite. Haastattelussa Anime-lehden päätoimittaja Petteri Uusitalo painottaa conien kävijämäärän kasvun johtuvan pääsymaksujen yleistymisestä: hänen mukaansa apurahoihin nojautuminen teki suunnittelusta ja tuotannosta hankalaa. Nykyisin pienemmätkin toimijaryhmät ovat intoutuneet järjestämään coneja, ja ilmiö on nähtävissä myös länsimaisen fanikulttuurin puolella. (Uusitalo 12.2.2015.) Kuitenkin esimerkiksi vuodesta 1999 asti pääsääntöisesti vuosittain järjestetty Finncon, scifi- ja fantasiaharrastajille markkinoitu tapahtuma, on pysynyt ilmaisena tähän päivään asti.

Artikkelissaan Animellista faniutta – Internet ja japanilaisen piirroskulttuurin fanit Kaarina Nikunen kirjoittaa: ”Anime- ja mangaharrastuksen yksi kiinnostavin puoli on kuitenkin siihen kytkeytyvä yhteisöllisyyden muoto, joka pitää fanitoimintaa yllä.” (Nikunen 2006, 139). Virkkeessä viitattaan siis paikallistoimintaa, anime- ja mangayhdistyksiin. Vuoden 2006 artikkeli kuvaa hyvin tuolloin valinnutta tilannetta, kun yhdistykset vielä olivat merkittävä osa harrastusta: esimerkiksi Jinsei ry, Porin anime- ja mangayhdistys, on kokenut jäsenkadon vuoden 2010 jälkeen. Hallituksen kesken olemme pohtineet syyksi juuri animeharrastuksen siirtymistä yhä enemmän nettiin ja tätä kautta yhteisöllisyyden tarpeettomaksi käymistä. Miksi lähteä katsomaan animea porukalla tai lukemaan mangalukupiiriin, kun kaiken tämän voit tehdä omassa rauhassasi – yksin?

Erityisesti sarjakuva-, anime- ja cosplay -tapahtumien järjestäjänä tunnettu Kyuu Eturautti toteaa haastattelussa paikallisyhdistysten roolin näivettyneen aktiivisten toimijoiden siirtyessä conien järjestäville tahoille. Hänen mukaansa harrastuksen yhteisölliset piirteet ovat kuitenkin erityisiä, sillä esimerkiksi kaveriporukat näyttelevät tärkeää roolia. (Eturautti 22.2.2015.) Lisäksi harrastus on eriytymässä ja monimuotoisuus kasvaa jatkuvasti: jokaiselle japanilaisen populaarikulttuurin osa-alueen harrastajalle löytyy omat piirinsä. Harrastus sinänsä ei ehkä ole sosiaalisuutta vaativimmasta päästä, mutta kun reflektoin myös omiin kokemuksiini, näen yhteisöllisyyden olevan silti tärkeä osa harrastusta.

Vaikka suurimpien conien budjetit ovatkin nousseet järjestetään tapahtumat edelleen vapaaehtoisvoimin (Eturautti 22.2.2015). Coniyhdistykset, coniiteista eli tapahtuman järjestäjistä koostuvat yhteisöt, ovatkin nousseet pienten paikallisyhdistysten tilalle. Tämä ei ole sinänsä ihmeellistä, kun asiaa pohditaan yhdistyksen sisällöllisistä näkökulmista: coniyhdistyksellä on selkeä tavoite – järjestää onnistunut tapahtuma. Kaikki yhdistyksen toiminta tavalla tai toisella edistää aihetta. Paikallisyhdistyksillä taas päämäärä saattaa olla jotain harrastusmahdollisuuksien edistämisen ja toisaalta ihan vain sosiaalisten virikkeiden tarjoamisen väliltä. Jo pelkkä tavoitteellisuus ajaa yhteisöllisyyden asiaa. Myös sisältö lienee erilaista: coniyhdistys konkreettisesti tekee, suunnittelee ja toteuttaa. Paikallisessa anime- ja mangayhdistyksessä kyseiset vaiheet ovat vain hallituksen vastuulla, ja rivijäsenille tarjotaan näiden tuotteita. Toki sama pätee coneihin ja niiden hallituksiin, mutta kyseisen yhdistyksen jäsenille riittää silti tekemistä – konkreettista, harrastukseen sitouttavaa puuhaa. Esimerkiksi Jinsei ry:n ongelmana on paitsi uusien jäsenien löytäminen myös niiden pitäminen.

Internetin mahdollisuudet

Internetin yleistyminen toden teolla 1990-luvulla edisti myös japanilaisen populaarikulttuurin rantautumista ympäri maailman. Ensimmäiset viitteet trendistä olivat nähtävissä jo vuosikymmentä aikaisemmin, mutta todellinen läpimurto tehtiin vasta 1999 Pokémon-televisosarjan saapuessa Suomeen. Tämän jälkeen julkaisutoiminta polkaistiin käyntiin, ja jo vuonna 2003 Egmont alkoi levittää ensimmäisenä suomeksi käännettyä Dragon Ball -mangaa. Kustannustoiminta on kuitenkin 2010-luvun puolivälissä vähentynyt, vaikka uusia harrastajia löytääkin edelleen tiensä mangan pariin. Osasyynä saattavat olla Internetin tuomat mahdollisuudet mangan lukemiseen ja animen katseluun lähes reaaliajassa: enää harrastajat eivät joudu odottamaan kuukausia uuden jakson tai pokkarin ilmestymistä, vaan fanitekstitysten ansiosta esimerkiksi lukuisia anime-sarjoja voi seurata jopa viikoittain. Myös mangan lukeminen samassa tahdissa Japanin julkaisujen kanssa on nykyisin pitkälti Internetin ansiosta mahdollista. (Uusitalo 12.2.2015.)

Anime-lehden keväällä 2006 toteuttaman kyselyn mukaan kolmasosa vastaajista oli harrastanut animea ja mangaa vasta pari vuotta (Nikunen 2006, 143). Tähän osaan olisi allekirjoittanutkin kuulunut 2000-luvun puolivälissä. Tuolloin suuri uusien harrastajien massa koostui juuri 13–15-vuotiaista, jotka löysivät skenen hyvin eri reittejä. Vuonna 2015 uusien harrastajien eksponentiaalinen kasvu on tyrehtynyt, ja tästä kärsivät eniten nimenomaan paikallisyhditykset. Vuonna 2009 Yleisradion uutisartikkelissa mangakustantamossa työskennellyt Antti Grönlund kommentoi animeharrastuksen olevan vain pieni osa nuorten elämää (Yle Uutiset 9.3.2009). Itse katsoisin tämän olevan pitkälti se ongelma, jonka kanssa paikallisyhdistykset taistelevat tänä päivänä. Yhdistyksen ylläpito vaatii aina jonkin asteista sitoutumista sekä hallitukselta että rivijäseniltä. Kuitenkin animeharrastuksesta on tullut monille vain harrastus muiden joukossa, joka omalta osaltaan vaikeuttaa sitoutuneiden jäsenten löytämistä. Yhdistystoiminta lepää kuitenkin ennen kaikkea jäsenten ja harrastajien itsensä toiminnan varassa: jos tapahtumiin ei ole tulijoita eikä hallitukseen vaikuttajia, kuolee toimivinkin yhdistys ennen pitkää. Katja Valaskivi toteaa animeskenen kulttimaineen hälventyvän vähitellen, harrastuksen muuttuessa yhä enemmän valtavirraksi (Valaskivi 2009, 14). Valtavirraksi mukautuminen ja uudenlaisen harrastajasukupolven jalkautuminen skeneen tarkoittaa kuitenkin uusia haasteita paikallisyhdistyksille sekä coneille, joihin tulisi vastata ennen kuin on liian myöhäistä.

Skenen sosiokulttuurinen muutos

Samalla kun animeskene on muuttumassa valtavirraksi, katoaa myös erityisyyden ja eksklusiivisuuden leima. Tämä näkyy niin ikään skenen sisäisten kanavien diskursseissa: esimerkiksi etenkin nuorten naisten tapana on kuvailla itseään otakuksi, animea ja mangaa jopa sairaalloisen intohimoisesti harrastavaksi henkilöksi. Sana juontuu japanin kielestä, eikä kyseessä ole varsinaisesti positiivinen termi; usein kyseistä sanaa on käytetty kuvaamaan omalaatuisia, jopa yhteiskunnasta syrjäytyneitä ja aiheeseensa todellisella palolla syventyviä harrastajia. Harrastukset saattavat vaihdella pienoismalleista TV-draamoihin ja käyttöjärjestelmiin, eli kyseessä ei ole vain ja ainoastaan anime- ja mangapiireihin rajoittunut ilmiö. Lisäksi vielä 1990-luvun lopullakaan termiä ei käytetty edes Japanissa koskaan itsestä, vaan aina muista. (Grassmuck 1995, 198.)

Termin lähtökohdat, merkityksen, käytön ja negatiivisen soinnun, huomioon ottaen on mielenkiintoista miksi etenkin nuoret länsimaiset, animea ja mangaa harrastavar naiset tapaavat nimittää itseään otakuksi. Kuten aikaisemmin viitattiin, anime- ja mangaharrastus on nykyisin vain pieni osa nuorten harrastajien arjesta eli harrastus muiden joukossa. Merkitykset eivät siis sanalla sanoen usein kohtaa. Kuitenkin termin merkitys on muuttumassa jatkuvasti positiivisempaan suuntaan, mitä enemmän sitä käytetään ulkomailla (Valaskivi 2009, 26). Otaku-sanasta on siis tullut yleisesti anime- ja mangaharrastajia kuvaava termi. Esimerkiksi Animeunionin foorumin käyttäjät viljelevät viesteissään monenlaisia variaatioita sanasta erilaisissa muodoissa: otakuilu, otaku-harrastus ja otaku-kaverit sekä mielenkiintoisimpana ”wannabeotaku”. Termillä viitataan henkilöön, joka haluaisi olla todellinen, intohimoinen harrastaja, mutta jonka resurssit syystä tai toisesta eivät tähän riitä (ks. Kuva 2). Lisäksi esimerkiksi sanapari otaku-harrastus sisältää jo tietynlaisen, hyvin Suomen yhteisön tilannetta kuvaavan oletuksen: kärjistäen Suomen otakut ovat harrastajia, joille anime ja manga ovat vapaa-ajantoimintoja muiden joukossa, ei elämää ylläpitävä intohimo. Tietenkin poikkeuksiakin löytynee, mutta kartoitettaessa tilannetta Animeunionin foorumin perusteella, kyseinen trendi on nostettava esille. Sanan vivahteet ja tarkoitusperät ovat muuttuneet siinä missä käyttötarkoituksetkin.

Kuva 2. Ken on heistä suurin animefani? Lähde Gunshowcomic.com
Kuva 2. Ken on heistä suurin animefani? Lähde: Gunshowcomic.com.

Meillä ja muualla?

Blogikirjoituksessaan Kyuu Eturautti valottaa amerikkalaista con-kulttuuria, joka eroaa melko laajasti suomalaisten käsityksistä. Esimerkiksi tapahtumat järjestetään yleensä hotelleissa tai konferenssikeskuksissa, tapahtuman koosta riippuen. Niin ikään ohjelma on usein omaa luokkaansa, yleensä huonossa merkityksessä. (Eturautti 2.1.2008) Jenkkien animeskenestä onkin kirjoitettu jonkin verran tieteellistä tekstiä, mutta vielä enemmän blogi- ja mielipidekirjoituksia. Suuri osa näistä käsittelee uusien harrastajien alta kulmain kyräilyä ja skenen sisäänpäin lämpiävyyttä, kaikista näkökulmista. Kristina Busse kirjoittaa faneja vihaavista faneista: esimerkiksi eroottista agendaa sisältävät, usein teinityttöjen kiinnostuksenkohteeksi mielletyt fanfiction-tarinat erilaisista parituksista ovat yhteisöissä yleisesti ottaen vähemmän arvostettu fanituksen kohde kuin vaikkapa scifi-kirjallisuuden lukeminen. Näin fanikunnan sisällä erotellaan jyvät akanoista, ”huonot hyvistä”. (Busse 2010.)

Ilmiö on yleinen paitsi Amerikassa myös lähes kaikkialla missä fanikulttuuri kukoistaa. Samaan tapaan Suomessa ja jopa ajoittain Japanissa käydään mittelöä siitä, kuka on suurin ja mahtavin. Tämän kaltainen kilpailu on kuitenkin luonnollista kaiken tyyppisille yhteisöille, joissa harrastuneisuutta mitataan intohimon, informaation ja omistautumisen keinoin. Harrastuksissa, joissa arvostusta kerätään yksinomaan taidolla ja kokemuksella ei liene sijaa tällaiselle kanssaharrastajien luokittelulle. Vai miltä kuulostaisi wannabe-uimari tai -pesäpalloilija? Harrastajien pois sulkeminen tiettyjen kiinnostuksen kohteiden takia edistää klikkien, pienten sisäpiirien, syntymistä ja näin ollen vähentää yhteisöllisyyttä. Toisaalta tunnetusti me ja he -asettelu vahvistaa ryhmähenkeä, vaikkakin yleisen konsensuksen kustannuksella.

Eteenpäin vaikka väkisin – kuinka käy Suomen fanikunnan?

Suomalaisen animeharrastuksen tie on täynnä sudenkuoppia etenkin paikallisyhdistysten näkökulmasta katsottuna. Toisaalta voidaanko conien jatkuvasta yleistymisestä ja animen parantuneesta saavutettavuudesta vetää johtopäätös, että harrastus voi paremmin kuin koskaan ennen? Yhteisöllisyys ei ole kadonnut vaan muuttanut paikallisyhdistyksistä coniteioihin eli conien järjestäjäpiireihin ja kaveriporukoihin. Tämän katsauksen tarkoituksena ei ollut tarjota valmista mielipidepakettia aiheesta, vaan herättää ajattelemaan asiaa laatikon rajojen ulkopuolelta. Edellä mainituista syistä voidaan pohtia, onko paikallisyhdistyksille enää sijaa harrastuksen piirissä: vastaako tarjonta kysyntää ja toisinpäin?

Skene, jos sitä edes on olemassa, kokee uusia tuulia internetin ja valtakunnallisten tapahtumien yleistymisen myötä. Jos kuitenkaan anime- ja mangayhdistysten ei haluta siirtyvän historialliseksi kuriositeetiksi, on uusia toimintatapoja löydettävä niin harrastuksen sisältä kuin sen laitamiltakin. Esimerkiksi Jinsei ry:n toiminnassa tämä on käytännössä tarkoittanut sosiaalisen oheistoiminnan lisäämistä: piknikkejä mangan ja lautapelien merkeissä kesäisin, sekä vuoden ympäri toistuvia pelipäiviä, joihin jäsenet kokoontuvat viettämään aikaa ja pelaamaan niin digitaalisia kuin perinteisempiäkin pelejä. Nähdäkseni juuri sosiaalisen toiminnan tarjoaminen anime- ja mangaharrastuksen puitteissa tulisi pitää mielessä toimintaa suunniteltaessa. Lopulta yhdistyksen tarkoitushan on ennen kaikkea ja nimenomaan yhdistää – edesauttaa uusien ihmissuhteiden syntymistä ja luoda sosiaalista maaperää. Anime- ja mangayhdistyksillä on, ainakin tähän asti, ollut tärkeä rooli faniuden kokoajana ja ihmisten yhdistäjänä. Internet on kuitenkin tuonut verkostoitumisen jokaiseen näyttöpäätteeseen, jolloin fyysisen yhdessäolon tarpeen voitaisiin kuvitella vähentyvän. Joka tapauksessa, itse argumentti ”animeskene on kuollut” on ilmiselvä olkinukke. Siitä huolimatta harrastuksen ja ennen kaikkea yhteisön tulevaisuutta saa ja pitää pohtia jatkuvuuden nimissä.

Lähteet

Kaikki linkit tarkistettu 10.2.2016.

Haastattelut

Petteri Uusitalo 12.2.2015.

Kyuu Eturautti 22.2.2015

Haastatteluaineisto kirjoittajan hallussa.

Verkkosivut ja blogit

Busse, Kristina. Geek Hierarchies, Boundary Policing, and the Good Fan/Bad Fan Dichotomy, 13.8.2010.
http://blog.commarts.wisc.edu/2010/08/13/geek-hierarchies-boundary-policing-and-the-good-fanbad-fan-dichotomy/.

Eturautti, Kyuu. Valtio Con, 2.1.2008. Otankunvirka.
http://otakunvirka.fi/blogi/2008/01/valtio-con.

Finnish Twitter Census. 2013. http://www.finnishtwitter.com/.

Lehtiartikkelit

Yle Uutiset, 9.3.2009. ”Ennakkoluulot värittävät japanilaisen populaarikulttuurin harrastamista Suomessa.”  http://yle.fi/uutiset/ennakkoluulot_varittavat_japanilaisen_populaarikulttuurin_harrastamista_suomessa/5731603.

Tutkimuskirjallisuus

Grassmuck, Volker. 1995. ”Otaku – japanilaiset medialapset.” Teoksessa Sähköiho, toimittaneet Erkki Huhtamo ja Martti Lahti, 177–201. Tampere: Vastapaino.

Nikunen, Kaarina. 2005. Faniuden aika – Kolme tapausta televisio-ohjelmien faniudesta vuosituhannen taitteen Suomessa. Tampere: Tampereen yliopistopaino Oy.

Nikunen, Kaarina. 2006. Animellista faniutta – Internet ja japanilaisen piirroskulttuurin fanit. Teoksessa Vaurauden lapset, toimittanut Katja Valaskivi, 133–154. Tampere: Vastapaino.

Valaskivi, Katja. 2009. Pokémonin perilliset – japanilainen populaarikulttuuri Suomessa. Tampere: Tampereen yliopistopaino Oy.

Kategoriat
1–2/2015 WiderScreen 18 (1–2)

GERONIMO – Moderni intiaanitaistelija Vietnamista Osama bin Ladeniin

erikoisjoukot, intiaanit, John Wayne, sotaelokuva, western

Janne Rosenqvist
janne.rosenqvist [a] adsek.fi
Luova suunnittelija

Tulostettava PDF-versio

Intiaanitaistelija on Villin lännen ja westernin kuvastojen elinvoimaisimpia ja muuntautumiskykyisimpiä hahmoja. Lajityyppirajoja rikkova hahmo elää nykyäänkin pienoista kukoistuskautta ja Yhdysvaltain erikoisjoukot ovat saaneet julkisuutta tasaisen epäsäännölliseen tahtiin.

”Mutta Camelotin loistokas ruhtinas oli itse antanut hyväksymisensä uudelle opille lähettämällä ensimmäiset erikoisjoukkojen yksiköt Vietnamiin, ja ne olivat vaikuttava ilmestys, miehet vihreine baretteineen ja laskuvarjojääkärin saappaineen.” Philip Caputo, Pelätä ja tappaa (A Rumor of War 1977, suom. 1978).

Yhdysvalloissa erikoisjoukot ovat olleet erikoisasemassa presidentti Kennedyn päivistä asti ja ovat tasaisesti vaikuttaneet myös amerikkalaisessa populaarikulttuurissa, niin myös elokuvassa. Kun Vietnamin sota (1955–1975) oli yhdysvaltalaisten erikoisjoukkojen ensimmäinen varsinainen näyttämö, myös Vietnamin sota -elokuvat olivat niiden tähtiesiintymisiä viihteen näyttämöillä. Kun pohdin modernin intiaanitaistelijan myytin läsnäoloa amerikkalaisessa elokuvassa, tarkoitan erikoisjoukoilla nimenomaan vain ja ainoastaan yhdysvaltalaisia erikoisjoukkoja, joiden kaikupohja on heidän oman maansa historiassa.

Kuva 1. Navy SEAL-ryhmä Vietnamin sodan ajalta. © 2014 National Navy UDT-SEAL Museum.
Kuva 1. Navy SEAL -ryhmä Vietnamin sodan ajalta. © 2014 National Navy UDT-SEAL Museum.

Suurista intiaanisodista Vietnamiin

Intiaanitaistelijan myytti syntyi intiaanisodista (Indian Wars, 1624–1924). Termi on melko kömpelö ja vaikeasti rajattavissa, koska kahakoita eurooppalaisperäisen väestön ja Pohjois-Amerikan intiaanien välillä tapahtui useamman vuosisadan ajan. Suuret intiaanisodat käytiin 1800-luvun loppupuoliskolla, jonne asettuu käsittelemäni populaarielokuvan myytti valkoisista intiaanitaistelijoista.

Myös intiaanitaistelijan termi on väljästi käytetty ja itse tarkoitan sitä kuvaamaan lähinnä tiedustelu- ja kaukopartiotoimintaa harjoittaneita valkoihoisia, jotka työskentelivät Yhdysvaltain armeijalle – monet palkkasotureina rahan perässä – ja olivat selviytymis-, metsästys- ja jäljitystaidoiltaan samanveroisia kuin Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaat. Heillä oli monesti apunaan valkoisten leiriin loikanneita intiaaneja, joiden kanssa intiaanitaistelijat tekivät tiedusteluretkiä syvälle ”intiaanimaahan”, jota terminä myös Vietnamissa käytettiin vaarallisesta, vihollisen hallitsemasta alueesta.

Joka tapauksessa elämään jäi siis intiaanitaistelijoiden maine myyttisinä, kaikkea paitsi tavanomaista toimintaa harjoittavina sotureina, jotka olivat omaksuneet vihollisen vahvimmat ominaisuudet ja jotka monesti myös väheksyivät ja jopa halveksivat tavanomaista armeijaa ja sodankäynnin tapoja. Tämä piirre on läpitunkeva myös monissa westerneissä, joissa intiaanitaistelijoiden omalaatuinen elämännäkemys oli usein ristiriidassa vakinaisen armeijan edustajien intressien kanssa. Tämä piirre on myös hyvin tuttu erikoisjoukkojen kuvauksissa amerikkalaisessa populaarikulttuurissa.

Tarkasteltaessa intiaanitaistelijan perintöä amerikkalaisessa elokuvassa mielenkiintoisen aikaumpion luo toinen maailmansota, joka karkeasti yleistäen synnytti omat myyttinsä ja taistelijan arkkityyppinsä populaarikulttuurissa ja etenkin elokuvassa. Tässä kokonaan uudessa genressä ja kontekstissa Villin lännen valloitus ja rajaseutuseikkailut korvautuivat globaalilla sodalla ja yhteisvastuulla. Sodalla, joka oli ”hyvä sota” ja jossa yhdysvaltalaiset puolustivat vapautta. Tätä taas Vietnamin sota ei enää ollut, vaikka poliittisessa retoriikassa vapauden puolustamisen periaatteita korostettiin.

Vietnamissa mentiin jälleen syvemmille vesille. Puitteisiin, joita oli vaikea ymmärtää. Siksi amerikkalaisen elokuvan Vietnam-kuvauksissa onkin pääsääntöisesti tartuttu myytteihin ja yksi olennainen sellainen oli intiaanitaistelijan myytti, joka syntyi presidentti Kennedyn vahvalla panoksella luoda modernit intiaanitaistelijat, jotka olivat kiehtova sekoitus vanhaa ja uutta rajaseutusankaria. Yhdysvaltain armeijan Vihreät baretit ja laivaston Navy SEAL -joukot imivät intiaanitaistelijan myyttisen perinteen – halusivat tai eivät – sekä huipputeknologian ja -koulutuksen.

Ymmärrettävien puitteiden mahdottomuus

Ei mikään ihme, että John Waynen ja Ray Kelloggin Vihreät baretit (The Green Berets, 1968) alkaa oppitunnilla, jonka aikana selvitetään ”puitteet, jotka kaikki ymmärtävät”. Erikoisjoukkojen karski kersantti briiffaa toimittajia kuvailevin vertauksin siitä, mitä tapahtuisi Yhdysvalloissa, jos Etelä-Vietnamissa koettu väkivalta ja terrori ottaisivat vallan. Vietkongin sissien ja pohjoisvietnamilaisten murhanhimo saa suoran historiallisen viitteen intiaanien raakalaisuuteen, jolla pönkitettiin aikoinaan lännen valloitusta, poljettiin intiaanien ihmisarvoa ja korostettiin pyhää rajaseututehtävää.

Elokuvan viesti on selvä: onneksi on olemassa ryhmä erikoiskoulutettuja ammattisotilaita, jotka kykenevät lyömään armottoman vihollisen heidän omassa pelissään kuitenkin suoraselkäisyytensä, oikeudenmukaisuutensa ja pyyteettömyytensä säilyttäen.


Video 1. Vihreiden barettien (1968) teatteritraileri.

John Waynelle jutun juoni oli tuttua tutumpi westernin suurimpana ikonina: hänen intiaanisodista kertovat elokuvansa esittivät Villin lännen puitteissa, jotka kaikki ymmärtävät. Mutta sekä Villin lännen valloitus ja Vietnamin sota tapahtuivat puitteissa, joita oli hyvin vaikea käytännössä mahdotonta ymmärtää. Ne olivat kaikkea muuta kuin ylistyslaulua ihmisyydelle, Yhdysvaltain likaista historiaa. Itse pidän fiktion puitteissa rehellisimpänä Villin lännen kuvauksena Cormac McCarthyn romaania Veren ääriin – eli lännen punainen ilta (Blood Meridian: Or the Evening Redness in the West 1985, suom. 2012), josta en edes halua nähdä rehellistä elokuvaversiota.

Sama pätee Vietnamiin, josta televisioaikakaudella ryöpytettiin kyllääntymiseen asti ihmisten olohuoneisiin pöyristyttäviä tuokiokuvia modernin sodankäynnin helvetistä, mikä vaikutti myös siihen, että sodan vastustaminen voimistui, koska ymmärrettäviä puitteita ei todellakaan ollut. Siksi pidänkin etenkin lännenelokuvan ja Vietnamin sota -elokuvan kohdalla historiallisuutta, todenmukaisuutta, realismia, rehellisyyttä ja muita vastaavia käsitteitä epämielekkäinä tutkimisen lähtökohtina elokuvissa, jotka liikkuvat myyttimaailmassa, irti historiasta, vaikka siitä periaatteessa ponnistavatkin.

Vihreät baretit oli harvoja populaarielokuvan tuotoksia Vietnamin sodasta itse sodan aikana. Modernin intiaanitaistelijan myytin kuvauksena se oli merkittävä aloitus, jonka tapahtumia ei ole vaikea kuvitella westerniin Monument Valleyn maisemiin. Vasta 1970-luvun jälkipuoliskolla Vietnamin sota valloitti valkokankaat uudelleen ja vihreät baretit astuivat näyttämölle vieläkin voimallisemmin.

Vihreä heimopäällikkö

Michael Ciminon ohjaaman Kauriinmetsästäjän (The Deer Hunter, 1978) pitkässä hääjaksossa on merkittävä avainkohtaus, jossa juhliin saapuva vihreä baretti parkkeeraa itsensä baaritiskin perimmäiselle pallille ja vastaa sodasta utelijoille karusti: ”Vitut siitä!”.


Video 2. Viisi Oscar-palkintoa voittaneen Kauriinmetsästäjän (1978) elokuvatraileri.

Uudella rajaseudulla käynyt moderni intiaanitaistelija tiivistää kokemuksena rujoon repliikkiin, joka alleviivaa totuuden, totuuden siitä, että totuutta ei voi ymmärtää. Ei hänellä yksinkertaisesti ole tarjota puitteita, jotka kaikki ymmärtävät. Ei kenelläkään ole. Tämän jälkeen elokuvan onkin pakko tukeutua painavaan vertauskuvallisuuteen. Vertauskuvallisuuteen turvataan myös vuotta myöhemmin ensi-iltansa saaneessa Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nyt -elokuvassa (Apocalypse Now, 1979), joka kuitenkin kaikkein kunnianhimoisimmin on yrittänyt sukeltaa puitteisiin, joita ei voi ymmärtää.

Conradilainen valkoisen miehen hulluus taustavaikuttimenaan Ilmestyskirja. Nyt fokusoi intiaanitaistelijan myytin menneen niin pitkälle, että erikoisjoukkojen eversti Kurtzista (Marlon Brando) on tullut paha heimopäällikkö, jonka salamurha annetaan toisen vihreän baretin, kapteeni Willardin (Martin Sheen) tehtäväksi.

Kuten Kauriinmetsästäjässä, myös Ilmestyskirjan alussa on pieni, mutta merkittävä avainkohtaus. Kun armeijan lähetit tuovat kapteeni Willardille uutta komennusta, tämä ei edes vaivaudu ottamaan selvää siitä, millä asialla lähetit ovat, vaan hän kysyy tylysti: ”Mitkä ovat syytteet?” Lyhyt kohtaus ehtii betonoimaan moraalisen maaperän: sitä ei ole.

Intiaanitaistelijan myytin tarkastelussa elokuvan kiinnostavin hahmo on luonnollisesti eversti Kurtz, joka ei ole loikannut vihollisen puolelle, vaan perustanut oman heimonsa, mikä on armeijan mielestä vielä pahempaa. Moderni instituutio ei voi hyväksyä heimopäälliköitä, jotka ovat tehneet itselleen ymmärrettäviksi puitteet, joita muut eivät osaa ymmärtää.

Kuva 2. Eversti Kurtz pimeyden ytimessä elokuvassa Ilmestyskirja. Nyt (1979). © 1979 - United Artists.
Kuva 2. Eversti Kurtz pimeyden ytimessä elokuvassa Ilmestyskirja. Nyt (1979). © 1979 – United Artists.

Lienee käsikirjoittajan John Miliuksen aikaansaannosta, että elokuva itse asiassa myötäilee koko ajan eversti Kurtzia. Se ei ilmene vain siinä, että Willard alkaa jopa ihailla Kurtzia, vaan myös ohikiitävissä kohtauksissa, kuten Wagnerin tahdittamassa, kuuluisassa helikopterihyökkäyksessä, jonka tuoksinassa rynnäkköä johtava ja perinteistä sodankäyntiä edustava everstiluutnantti Killgore (Robert Duvall) solvaa sissejä ”vitun villeiksi”, kun taas eversti Kurtz on vihreänä barettina löytänyt vihollisistaan lopulliset ihanteensa.

Kysymys kuuluukin: onko Kurtz tulkittavissa uuden rajaseutusankarin vääristymänä vai onko hän modernin intiaanitaistelijan täydellistymä? Niin tai näin, 1980-luvulla intiaanitaistelijan myytti ponnahti Hollywoodissa aluksi supersankaritasolle, palatakseen sen jälkeen realismihakuisempaan kerrontaan.

Vihreästä baretista veteraanikansan edustaja

John Rambon ensituleminen elokuvassa Taistelija (First Blood, 1982) oli suora takaa-ajowestern, jonka jälkeen ei ollut pienintäkään epäilystä modernin intiaanitaistelijan erinomaisuudesta, vaikka hän olikin pelkkä pohjamutiin poljettu veteraani. Kuitenkin vasta elokuvasarjan toisessa osassa Rambo – Taistelija 2 (Rambo: First Blood Part II, 1985) lyödään lopullinen niitti myytille, kun paljastetaan, että Rambo on syntyperältään osittain intiaani.

Merkille pantavaa on se, että erikoisjoukkojen sotilas nostetaan toisessa Rambossa lopulta kansakunnan populistiselle alttarille edustamaan Vietnamin sodan veteraaneja, vaikka käärmeensyöjät edustivat ja edustavat edelleen mammuttimaisessa sotakoneistossa vain pientä, tiivistä eliittiä, jolla on tyystin oma agendansa ja joka ei ole koskaan halunnut itseään verrattavan keskivertosotilaisiin. Rambon nostaminen veteraanien symboliksi tarjosi puitteet, jotka olivat helpompi ymmärtää.

Kuva 3. Sylvester Stallonen tähdittämä Rambo elokuvassa Taistelija © 1982 Artisan Entertainment.
Kuva 3. Sylvester Stallonen tähdittämä Rambo elokuvassa Rambo – Taistelija. © 1982 Artisan Entertainment.

Yhdysvaltalaiset rakastavat erikoisjoukkojaan, joiden ympärillä pyörivä ja populaarikulttuurin voimakkaasti ruokkima mystisyys tuskin tulee hiipumaan. Tuosta mielikuvitusta kiehtovasta salamyhkäisyydestä kertoo myös Mark Bowdenin luonnehdinta erikoisjoukoista moderneina, köyhinä pyhiinvaellusritareina kirjassaan Isku Mogadishuun – kertomus nykyajan sodasta (Black Hawk Down: A Story of Modern War, 1999, suom. 2002). Kirjan perusteella tehdyssä, Ridley Scottiin ohjaamassa samannimisessä elokuvassa (2001) pyhiinvaellusideologia ja veljeskuntamystiikka tulivat vielä korostuneemmin esille.

Tästä saadaankin rakennettua silta ensimmäiseen – ainakin isolla rahalla tehtyyn – realismihakuiseen Vietnam-kuvaukseen eli Oliver Stonen Platoon – nuoriin sotilaisiin (Platoon, 1986), joka palautti Hollywoodin Vietnam-kuvauksen myös Oscar-podiumille.

Kahden kauppa

Perusjalkaväen kuvauksena Platoon ei kerro mitään erikoisjoukkojen edesottamuksista, mutta sen kuvaaman rykmentin juuret ovat Pohjois-Amerikan intiaanisodissa. Intiaanitaistelijan myytin etsinnässä elokuvan mielenkiintoisimmat hahmot ovat kaksi lopulta toisiaan vastaan kohtalokkaasti kääntyvää, kokenutta kersanttia, jotka ovat muihin verrattuna monta astetta kovempia jermuja ja ainoat oikeat modernit intiaanitaistelijat.

Merkille pantavaa on taas pieni avainkohtaus, jossa institutionaalisempi kersantti Barnes (Tom Berenger) herjaa häntä paljon idealistisempaa ja vapaamielisempää kersantti Eliasta (Willem Dafoe) ristiretkeläiseksi tämän kuoleman jälkeen. Realismihakuisuudesta ja ohjaajan omasta sotakokemuksesta huolimatta myös Platoon turvautuu vahvaan vertauskuvallisuuteen. Päähenkilön kehitystarinaa paljon kiinnostavampi on modernin intiaanitaistelijan luonteen kaksijakoinen tarkastelu, joka pakottaa valintaan – imperatiivi, joka on tuttu lukemattomista westerneistä.

Tuo kiinnostavuus on paradoksaalista jo sinänsä, sillä kahden kersantin hahmot ovat elokuvassa täysin staattisia. Hahmot eivät kehity mihinkään vaan ne ovat kuin kiveen hakattuja monumentteja, jotka edustavat jotain perustavanlaatuista, vanhempaa arvomaailmaa, jota katsojan on helpompi ymmärtää. Joka tapauksessa kahden erilaisen modernin intiaanitaistelijan vastakkainasettelun voisi muitta mutkitta kääntää lännenelokuvan kuvastoon erittäin perinteisenä moraalitarinana.

Kuva 4. Kersantit Barnes (vas.) ja Elias (oik.) Platoonissa. © 1986 - MGM, Inc
Kuva 4. Kersantit Barnes (vas.) ja Elias (oik.) Platoonissa (1986). © 1986 – MGM, Inc

Avainkohtaus Abbottabadissa

Erikoisjoukkojen elokuvallisissa ja pitkälti Vietnamin sotaan keskittyvissä kuvauksissa Vihreät baretit ovat dominoineet amerikkalaista valtaelokuvaa, vaikka tosielämässä tulikasteen heidän laillaan Vietnamissa saivat muun muassa Yhdysvaltain laivaston Navy SEAL -joukot, jotka ovat päässeet valkokankaille vankemmin vasta terrorismin vastaisen sodan myötä. 1990-luvun tuuliajon jälkeen Yhdysvallat sai vuonna 2001 syyskuun yhdennentoista iskuissa kunnon rytinällä pahat heimopäällikkönsä, joiden päänahkoja jahtaamaan se lähetti parhaat intiaanitaistelijansa.

Terrorismin vastaisen sodan ihmismetsästys sai symbolisen kliimaksinsa, kun vuosikymmenen ajan jäljitetty isoin ja pahin heimopäällikkö Osama bin Laden tapettiin pakistanilaisessa Abbottabadin kaupungissa varhain eräänä pimeänä aamuyönä toukokuussa vuonna 2011. Pitkään ja huolellisesti suunnitellun tappotyön toteuttivat Yhdysvaltain laivaston erikoisjoukkojen kokenein kerma eli SEAL Team Six (virallisesti DEVGRU), jonka perustan loi SEAL-veteraani Richard Marcinko 1980-luvun alussa katastrofaalisesti epäonnistuneen Operaatio Kotkankynnen jälkimainingeissa.

Hampaansa Marcinko oli asiaankuuluvasti katkaissut Vietnamissa. Hän on ollut voimakas epäkonventionaalisen sodankäynnin puolestapuhuja, jonka oppien mukaan operaattoreiden pitää hiipiä takaovesta sisään, tuhota viholliset antamatta heille pienintäkään mahdollisuutta ja luikkia pakoon ennen kuin kukaan on edes huomannut, että jotain on tapahtunut. Juuri näin modernit intiaanitaistelijat tekivät monta vuosikymmentä myöhemmin antaen suurimman vihollisensa maistaa omaa lääkettään.

Koko Osama bin Laden -jahdin finaali on niin elokuvallinen, että se tuntuu epätodelliselta. Intiaanitaistelijoiden parhaista parhaimmat ratsastavat modernilla kalustolla paikalle, selviävät ja sopeutuvat dramaattisen helikopterin putoamisenkin jälkeen, kunnes pimeyden röyhkeinä herroina hiipivät kuolettavasti pahoista pahimman heimopäällikön pyhimpään vailla omia uhreja. Lopulta ”onnellisena loppuna” presidentti Barack Obama sai päänahan, jota kelpasi heilutella syvässä etelässäkin.


Video 3. Elokuvan Zero Dark Thirty (2012) loppukohtaus.

Kun sekä todellisuudessa että Kathryn Bigelow’n elokuvassa Zero Dark Thirty (2012), SEAL-joukkojen kenttäkomentaja toteaa bin Ladenin tapon varmistuttua  lakonisesti yhteiseen radioverkkoon koodinimen ”Geronimo”, lyhyt avainkohtaus sulkee melkoisen ympyrän intiaanitaistelijan myytin ja rajaseutuväkivallan noidankehän historiaa.

Ainakin hetkeksi.

Kuva 5. “Bin Laden Ain’t No Geronimo”. Yhdysvaltojen intiaaniväestölle ihaillun apassi-päällikön vertaaminen Osama bin Ladeniin oli
Kuva 5. “Bin Laden Ain’t No Geronimo”. Yhdysvaltojen intiaaniväestölle ihaillun apassi-päällikön vertaaminen Osama bin Ladeniin oli järkytys.

Kategoriat
1–2/2015 WiderScreen 18 (1–2)

”Elämänne ovat merkityksettömiä Hondoon verrattuna”

Hondo, John Wayne, lännenelokuva

Kimmo Hämäläinen
kimmo.hamalainen [a] oph.fi
VTM, opetusneuvos
Opetushallitus

Tulostettava PDF-versio

Näin totesi tunnettu ”yhteiskuntafilosofi” ja ajattelija Al Bundy Pulmusten toisen tuotantokauden jaksossa vuonna 1989, jolloin Peggy-vaimon vierailevat sukulaiset saattoivat vaaraan Alin aikomuksen nähdä John Waynen Hondo – yksinäisen vaeltajan (Hondo, 1953) tuikiharvinaisen televisioesityksen. Al ei tietenkään tässä ponnistelussaan onnistunut. Bundylla taisi muutenkin olla logiikka hukuksissa, mutta tällä kertaa tämä pienen ihmisen väsymätön puolestapuhuja taisi osua asian ytimeen.

Kun Waynen tuotantoyhtiö Batjac julkaisi Hondon lopulta dvd-versiona vuonna 2005, se myi saman tien yli miljoona kappaletta. Seitsemän vuotta myöhemmin julkaistu supertarkka Blu-ray -versio oli myös menestys. Kaupallisista VHS-Hondo -julkaisuista ei puolestaan ole juurikaan havaintoja. Vaikka Batjac restauroi Hondon alun perin jo 1980-luvulla, sitä ei nähty Yhdysvaltojen valtakunnankanavilla vuoden 1991 erityistä 3D-laseja vaatinutta hyväntekeväisyysnäytöstä lukuun ottamatta. Mistä ihmeestä Pulmusten käsikirjoittajat tämänkin asian olivat tienneet ja esiin kaivaneet?

Rajallisen levikin vuoksi Hondoa ei ole koskaan pidetty Waynen loisteliaan, mutta myös epätasaisen uran merkkipaaluna. Nyt on aika muuttaa tämä käsitys. Se oli kuitenkin Yhdysvaltojen 16. katsotuin elokuva ilmestyessään vuonna 1953 ja se oli tuolloin aikaansa edellä mm. suhtautumisessaan Yhdysvaltain intiaaniväestöön – ainakin Wayne-katalogin mittakaavassa. Hänen esittämänsä Hondo on itsekin osittain intiaani. Lisäksi elokuvan alkukohtaus, jossa Wayne kävelee erämaasta kameraa kohti Sam-koiransa kanssa satulalaukut olallaan puettuna samanlaiseen buckskin-asuun kuin aikoinaan nuorena poikana läpimurtoelokuvassaan Suuri lännen tie (The Big Trail, 1930), on eräs Wayne-mytologian kuuluisimpia. Tämän kirjoittajan mieltymyksissä Hondo nousee ilman muuta kaikkien aikojen Top 20 -westernien joukkoon kokoelmassa, johon kuuluu nelisensataa länkkäriä.

Kuva 1. Otos Hondon kuuluisasta alkukohtauksesta.
Kuva 1. Otos Hondon kuuluisasta alkukohtauksesta.

Batjacin helmiä

Hondo oli Waynen 1950-luvun alussa perustaman oman Batjac-tuotantoyhtiön ensimmäisiä elokuvia – ihan ensimmäinen oli vuoden 1952 antikommunistinen ja huonomaineinen Salahanke Havaijilla (Big Jim McLain). Vuosien mittaan Batjac kasvoi huomattavaksi yksityiseksi tuotantoyhtiöksi, joka ei rajoittunut tuottamaan pelkästään Waynen omia elokuvia, kuten Alamo (1960) ja Vihreät Baretit (The Green Berets, 1968), vaan sai tuotantojensa pääosiin mm. Glenn Fordin, Robert Mitchumin, Victor Maturen ja Pat O’Brienin kaltaisia isoja nimiä. 1970-luvun alkupuolelta lähtien Batjac on kuitenkin keskittynyt pitämään huolta siihen asti kertyneestä tuotannostaan ja sen uudelleenjulkaisuista. Yhtiö on edelleen Waynen suvun hallussa.

Hondo perustui alun perin tuolloin kovassa suosiossa olleen lännenkirjailija Louis L’Amourin novelliin The Gift of Cochise (1952), jossa hylätty perheenäiti lapsineen kohtasi apassien sotajoukon. Novelli oli kovin lyhyt, mutta L’Amourin loistavien miljöökuvaustaitojen vuoksi se taipui oivasti täyspitkäksi elokuvaksi. L’Amour rahasti tarinallaan vielä elokuvan julkaisun jälkeenkin kirjoittamalla sen uudelleen bestselleriksi elokuvan juonta mukaillen.

Mutkia menestyksen matkassa

Wayne ja hänen tuottajakumppaninsa Robert Fellows halusivat alusta lähtien kuvata Hondon 3D-muodossa, mikä nosti tuotantokustannuksia ja jähmetti kohtausten suunnittelua painavine kameroineen. Ratkaisua voi pitää melko omituisena, sillä kolmiulotteisen elokuvan hieman aiemmin alkanut suosio alkoi vuoden 1953 aikoihin jo himmetä teattereiden todettua niihin tarvittavan teknologian olevan liian kallista. Useiden Wayne-elämäkertojen mukaan ohjaaja John Farrow’lla oli myös vaikeuksia oppia soveltamaan uudenlaista tekniikkaa käytäntöön.

Tuotantoyhtiö Warner Brothers piti kuitenkin kiinni elokuvan formaatista loppuun asti ja Hondon ensi-ilta oli 27.11.1953 kaikkialla kolmiulotteisena – ja menestyi tästä huolimatta. Meksikon ja Utahin kuvauspaikat loistivat täydellisen värisinä 3D-muodossa. Lisäksi Wayne oli nimenomaan 1950-luvulla ehdottomasti uransa huipulla kaupallisesti, mutta varsinkin taiteellisesti, vaikka jatkuvasti töitä tekevänä selviä hutejakin hänelle tuolloin mahtui joukkoon. Näitä olivat ainakin Tšingis-kaani -elokuva Valloittaja (The Conqueror, 1956), edellä mainittu Salahanke Havaijilla -raina sekä tahattoman lystikäs Barbaari ja geisha (The Barbarian and the Geisha, 1958).

Toisaalta Hondon kaksiulotteista katselua helpottaa, ettei elokuvassa käytetty alkutekstien lisäksi suoraa 3D-tyyliä kuin muutamassa yksittäisessä otoksessa (kiväärillä ammutaan ja veitsellä lyödään kohti kameraa tms.), joten syvyyden puuttuminen ei sinänsä haittaa.

Roolivalinnat mietityttivät

Geraldine Pagen esittämä Angie Lowe elää poikansa Johnnyn (Lee Aaker) kanssa farmillaan odottaen hulttiomiehensä (Leo Gordon) palaavan omilta retkiltään. Erämaasta kävelee voipunut mies koiransa ja satulalaukkujensa kanssa todeten olevansa Hondo Lane ja intiaanien tappaneen hänen hevosensa. Mies menee suoraan asiaan ja kysyy mm. Angien siviilisäädystä. Angien aviomiehen Hondo tapaa elokuvan aikana kolmesti, jokaisella kerralla epämiellyttävissä merkeissä, viimeisen kohtaamisen ollessa lopulta kohtalokas.

Apassipäällikkö Vittorio (Michael Pate) ja hänen sotaneuvostonsa ovat jatkuvasti läsnä, vähintään uhkan muodossa, eikä Angie tunnu ymmärtävän tätä. Hondo tietää paremmin, koska oli asunut apassien kanssa viitisen vuotta. Elokuva huipentuu hienosti kuvattuun taisteluun uudisasukkaiden ja intiaanien välillä. Loppukohtauksen kuvasi legendaarinen John Ford Farrow’n lähdettyä aikataulusyistä tekemään toista elokuvaa.

Naispääosan valinta oli lähtökohdiltaan hyvin ongelmallinen. Ei ole tarkkaa tietoa, miksi Wayne halusi yksinhuoltajaäidin rooliin Broadway-näyttelijä Geraldine Pagen, jolla ei ollut juuri mitään kokemusta filmin puolelta, lännenelokuvista nyt puhumattakaan. Waynen rinnalla esiintyi kuitenkin kamerasta välittämätön, luonteva ja minimaalisesti näyttelevä ammattilainen, joka saalisti Hondolla uransa ensimmäisen Oscar-ehdokkuuden keräten niitä lopulta yhteensä kahdeksan ja voittaen viimein vuoden 1985 ehdokkuuden road trip-kuvauksesta Matka unelmiin (The Trip to Bountiful). Wayne ja Fellows taisivat nähdä jotakin, mitä muut eivät vielä tuolloin havainneet.

Pagen ja Waynen luontevasta yhteisnäyttelemisestä tulivat mieleen jopa miehen yhteiset elokuvat suosikkivastanäyttelijänsä, kovin nuorena viinaan kuolleen Gail Russellin kanssa. Varsinkin Hondon uimaanopettelukohtaus on tässä mielessä erinomaisen kuvaava. Lisäksi elokuvan viimeisten 20 minuutin aikana Pagen valinnan erinomaisuus varmistuu. Hänen Angiensa on vahva, järkevä ja loogisesti ajatteleva, jopa ollessaan Hondon pauloissa.

John Fordin panos elokuvan tuotannossa tarjoaa oman mielenkiintoisen sivupolkunsa. Kaikki Fordin elokuvista kiinnostuneet tietävät, että hänellä oli tapana käyttää hyvin usein samoja näyttelijöitä läpi vuosikymmenten. John Wayne kuului luonnollisesti tähän porukkaan aina Hyökkäys erämaassa -elokuvasta (Stagecoach, 1939) lähtien. Niin kuului myös äänekäs, brutaali ja legendaarinen Ward Bond, joka oli tosin ainoa Fordin edellä mainitun stock companyn jäsenistä, joka Hondossa on mukana. Mielenkiintoista sinänsä, mutta luultavasti esimerkiksi Ben Johnson, Woody Strode ja Harry Carey, Jr. olivat yksinkertaisesti vain kiinni muissa produktioissa.

Syvyyttä tekemiseen

On sanottu, että John Wayne näytteli elokuvissaan lähinnä itseään ja tämä lienee ollut pääsyy hänen kansansuosionsa pitkäikäisyyteen. Hän nautti 25 vuoden putken Yhdysvaltojen kymmenen suosituimman filminäyttelijän joukossa 1949–1974. Hondo on tästä normaalitilasta kuitenkin piristävä poikkeus samaan tapaan kuin Iwo Jima (Sands of Iwo Jima, 1949) tai Etsijät (The Searchers, 1956). Hondo Lanen hahmo on syvällisempi ja paljon kokenut. Hän on lisäksi ollut avioliitossa apassinaisen kanssa. Hän näyttää kuuluvan luontevasti apassierämaan maisemapanoraamaan ja ajattelevan itsekin intiaanien tavoin.

Hondon kuvausten aikana Wayne ei ollut tehnyt lännenelokuvaa kolmeen vuoteen, mikä saattaa olla selityksenä sille, miksi hän paneutui hyvin intensiivisesti rooliinsa. Hänen edellisensä, John Fordin komean ratsuväkitrilogian päättänyt Rio Grande (1950) oli tietenkin asettanut riman verrattain korkealle. Kun hän oli vielä edellisvuonna esiintynyt Fordin suurklassikossa Hiljainen mies (The Quiet Man, 1952), halu näyttää mentorilleen vastaavaa jälkeä oli varmasti melkoinen. Wayne pyysi Fordin myös mukaan Hondon tuotantoon, kuten ylempänä mainittiin.

Valmistuttuaan Hondo ei ollut kuin 81 minuuttia pitkä, ja tästä huolimatta elokuvassa on väliaika 41 minuutin kohdalla, mitä voi pitää eriskummallisena. Hondon vahvuus on kuitenkin juuri sen kestossa. Arvostetun käsikirjoittajan James Edward Grantin (mm. Enkeli ja lainsuojaton [Angel and the Badman, 1947], ja edellä mainitut Iwo Jima ja Alamo) tekstissä ei aikailla, vaan elokuvan 20 ensimmäisen minuutin aikana kerrotaan kaikki oleellinen Hondosta, Angiesta ja elokuvan koko kontekstista ilman mielikuvaa halpuudesta tai B-elokuvista. Hondo oli ison budjetin tuotanto.

1950-luku toi lännenelokuviin uudenlaista realismia, joka lopulta kulminoitui 1970-luvun kantaa ottavaan muotoon, kuten amerikkalainen elokuva tuolloin muutenkin. Perinteisiä asioita, kuten lähiyhteisön automaattista tukea kriisitilanteissa – esimerkiksi elokuvissa Sheriffi (High Noon, 1952) tai Hopeatähti (The Tin Star, 1957) – tai ihmismielen todellista väkivaltaisuutta (Etäisten laaksojen mies, Shane, 1953) alettiin jo kyseenalaistaa. Hondon ansio tähän alkavaan muutokseen on rotukysymyksen asiallinen ja kiihkoton esiintuominen kaikenlaisen, myöhemmille ajoille niin tunnusomaisen alleviivailun ja osoittelun täysin puuttuessa.

Hondo – yksinäinen vaeltaja (1953). Ohjaaja: John Farrow. Pääosissa: Geraldine Page, John Wayne, Lee Aker, Michael Pate, Ward Bond. Käsikirjoitus: James Edward Grant. Kesto: 83. BR: 2013 (Warner Bros.).