metallimusiikki, kulttuuriperintö, paikalliskulttuuri, suomalaisuus
Toni-Matti Karjalainen
toni-matti.karjalainen [a] uniarts.fi
Professori
Taideyliopiston Sibelius-Akatemia
Viittaaminen / How to cite: Karjalainen, Toni-Matti. 2023. ”Suomalaisen hevimetallin kulttuurikartta? Ajatuksia ja luonnoksia”. WiderScreen 26 (1). http://widerscreen.fi/numerot/1-2023-widerscreen-26-1/suomalaisen-hevimetallin-kulttuurikartta-ajatuksia-ja-luonnoksia/
Heviä tutkimusta
Suomalaisesta metallimusiikista – Finnish metal – on tullut tunnistettu sanapari ja merkittävä ilmiö maailman musiikkipiireissä. Kotimaiset hevibändit ovat nousseet kuluvan vuosituhannen saatossa rytinällä myös suomalaisen musiikkiyleisön laajempaan tietoisuuteen.
Uppoamatta syvemmälle terminologiseen historiaan tai analyysiin, käytän tässä kirjoituksessa termejä ”hevi” ja ”hevimetalli” kuvaamaan tätä moneen eri alalajiin ja ilmentymismuotoon hajonnutta raskaamman rock-päädyn musiikkigenreä – kuten meillä Suomessa on ollut tapana.
Hevimetalli ja raskas rock ovat nauttineet kotimaamme musiikkikentällä merkittävää suosiota jo neljänkymmenen vuoden ajan. 80- ja 90-luvuilla suomalaisten hevidiggareiden levyhyllyt täyttyivät vielä pääasiassa ulkomaisten bändien tuotoksista. Kotimainen hevituotanto alkoi kuitenkin osoittamaan selviä kasvun merkkejä 80-luvun lopulla, jolloin kylvettiin myös suomalaisen heviviennin ensimmäisiä siemeniä muutamien pioneerien toimesta. Ulkomaille suuntautunut metallinen virta vahvistui 90-luvun saatossa ja ryöpsähti valloilleen vuosituhannen vaiheessa ja 2000-luvun alkuvuosina. Viennin kehityksen juurikasvustona toimi suomalaisten yhtyeiden alati kasvanut määrä ja kohonnut laatu. 80-luvulla alkanut hevibuumi oli saanut yhä useamman nuoren tarttumaan instrumenttiin ja perustamaan yhtyeitä eri puolilla Suomea.
Suomalaisen hevimetalliviennin ja Suomen metallimaineen kehitys sekä yhtyeisiimme liitetyt tarinalliset elementit ovat aiheita, jotka ryhtyivät kiinnostamaan itseäni myös tutkimusmielessä hevin ”hulluina vuosina”, 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmenen loppupuolella. Kiinnostus huipentui vuosina 2014-2019 Aalto-yliopistossa Akatemiatutkijana tekemääni tutkimusperiodiin, jonka aikana tarkastelin suomalaisten bändien tekemisiä, ulkomaisen musiikkimedian kirjoittelua, ja Suomen maabrändin metallista sydäntä. Projektini ohessa järjestin vuosittaista Modern Heavy Metal -konferenssia, joka esitteli metalli- ja rockmusiikin kansainvälisen tutkimuksen kirjoa ja rakensi siltaa metallitutkimuksen ja hevikentän välille tuomalla akateemisen keskustelun lomaan artisteja ja musiikkiteollisuuden edustajia. Yksi vuosittaisista läpileikkaavista teemoista oli kansalliset identiteetit, jota käsiteltiin myös suomalaisista näkökulmista useiden puhujien ja artistien avulla.
Tutkimukseni tuottamia näkökulmia ja tarinoita voi lukea myös esimerkiksi populaarimarkkinoille kirjoittamastani Pohjoisen laulut -kirjasta (Karjalainen 2021) sekä sitä edeltävistä Made in Finland -teoksesta (Karjalainen ja Kärki 2020) ja maailman metallikulttuureja luotaavasta kokoelmasta Sounds of Origin in Heavy Metal Music (Karjalainen 2018). Olen päässyt kertomaan aiheesta myös erinäisissä akateemisissa tapahtumissa, kissanristiäisissä ja mediahaastatteluissa. Lisäksi suunnittelin ja kuratoin aiheesta Helsingin Musiikkimuseo FAMEssa vuosina 2020-2021 esillä olleen Metal Export -näyttelyn.
Suomihevin narratiivi
Suomalaisen heviviennin ilmiömäistä kehityskaarta 80-luvun alkuhaparoinneista nykypäivän merkittäväksi ilmiöksi voidaan hahmottaa tutkimalla lukuja, kuten vaikkapa levymyynnin, keikkamäärien ja medianäkyvyyden kautta. Näiden ohessa hevimetallin rooli kansallisen identiteetin ja suomalaisuuden väitettyjen ominaispiirteiden kantajana on mielestäni viennin yksi kiinnostavimmista tarkastelukulmista. Erityisesti se, kuinka identiteetti tulee ilmi ulkomaisessa mediassa ja fanien mielikuvissa. Näitä kun tarkastelee, suomihevin kansainväliselle yleisölle välittämä tarina on hämmästyttävänkin yhtenäinen kokoelma toistuvia tarinoita, kuvauksia ja stereotypioita. Erityinen luonto ja ilmasto – eritoten talvi – tyhjyys ja eristäytyneisyys, kansan melankolinen mielenlaatu, tuo myyttinen pohjoinen tematiikka kaikkinensa, ovat maamme hevikuvaston toistuvia liitännäisiä. Yhtyeiden ja niiden musiikin väitetään ilmentävän suomalaisuutta ja maamme kulttuuria näiden teemojen valossa.
Tämänkaltainen kollektiivinen narratiivi on kuitenkin eittämättä kovin yksioikoinen. Se on toistuvuudessaan myös melko tylsä, nuhjaantunutkin, näin suomalaisin silmin nähtynä, vaikka tuntuukin usein resonoivan varsin voimakkaasti monen ulkomaalaisen suomihevifanin sielussa. Yksinkertaistukset ovat yleisiä ja ymmärrettäviä mutkia suoristavissa mediadiskursseissa, jotka pyrkivät tarjoamaan lukijoilleen ja kuulijoilleen helposti hallittavia määritelmiä ja kategorisointeja. Suomalainen soundi, tiedättehän, on se lumisesta metsästä ja melankolian lähteestä pulppuava. Täällä kaikuvat pohjoisen murheellisen maan laulut.
Suomihevin monimuotoisuus jää kuitenkin tämän rajoitetun stereotyyppisen narratiivin katveeseen. Suomalaisuus, pohjoisuus tai niiden määreet eivät juurikaan erottele yksittäisten bändien musiikillisia, lyyrisiä tai esteettisiä profiileja. Suomi ei myöskään ole kulttuurisesti tai maantieteellisesti mikään yhtenäinen saavi, josta artistien kannattaisi loputtomasti ammentaa niitä saman vanhan tarinan elementtejä. Toki meillä on kansanperinteemme ja historiamme, josta myös useat hevibändit ovat kuvastonsa rakentaneet.
Kansallinen kollektiivinen hevitarinamme jättää pimentoon monia yhtyeiden kotikonnuilta kumpuvia ominaispiirteitä, jotka erottavat helsinkiläisbändin Oululaisesta, Lemin Seinäjoesta. Kulttuurisen moninaisuuden pohjalle voisi kutoa vaihtoehtoisia suomalaisuuden tarinoita, ja kyllähän monet bändit näin luonnollisesti tekevätkin. Synnyttyään tiettyyn paikkaan ne ammentavat lähiympäristöstään vaikuttimia ja rakentavat toimintansa pohjan siitä käsin. Paikallinen kulttuuri- ja musiikkiympäristö luonnollisesti muokkaa bändien ulosantia.
Heviä soitetaan maamme joka kolkassa. Voisi siis olettaa, että kansallinen hevikarttamme on huomattavasti monisyisempi kuin se kuva, joka välittyy maailmalla menestyneiden yhtyeiden tai kotimaan myyntikärkien kautta. Oma kansallinen hevitarinamme – ja sen kytkökset metallimusiikin kansainväliseen narratiiviin – sirpaloituu vääjäämättä pieniksi paikallisiksi fragmenteiksi, joiden kautta musiikki- ja bänditoiminta on toiminut ennen kaikkea kylien raitteja ja kaupunkikulttuureja elävöittämänä perinteenä, usein ilman mitään varsinaisia maailmanvalloituspyrkimyksiä.
Tätä moninaisuutta olisi syytä tutkia tarkemmin, jo pelkästään tämän kulttuurihistoriallisesti tärkeän genren ja ilmiön dokumentoimiseksi. Tarkastelu voisi kohdistua nykyhetken elävään perintöön ja lähihistoriaan, mutta paikallaan olisi myös päästä käsiksi vuosikymmenien aikana syntyneisiin, hävinneisiin ja muokkautuneisiin paikallisiin kulttuuriympäristöihin ja niiden edustajiin. Löytyisikö tätä kautta maamme metallikulttuureista maantieteellisiä ja paikkakuntakohtaisia painotuksia? Hevipiireissä taajaan viljeltynä puheenpartena on, että hevimetalli sikiää erityisesti itä- ja pohjoissuomalaisesta perimästä, sieltä slaavilaisen ja kalevalaisen melankolian kyllästämistä metsistä tai pohjoisten tuulien piiskaamilta synkiltä routamailta. Lännessä vaikutukset ovat olleet ehkä enemmän skandinaavisia, joko modernimman iloluontoisuuden tai sitten viikinkitarustoiden kyllästämiä. Ja sitten pääkaupunkiseutu on ollut suurena asutuskeskuksena vähän oma juttunsa ja kulttuurinsa. Mutta mahtaako näiltä itä-länsi- ja pohjois-etelä-akseleilla löytyä sitten mitään oikeasti yleistettäviä huomioita?
Pieni karttaharjoitus
Jätän tämän teemallisen ajatuskehikon hautumaan lukijan mieleen ja sukellan seuraavaksi numeroiden maailmaan. Suoritin tämän erikoisnumeron innoittamana hahmotelmieni käsikassaraksi ja pohdintojen höysteeksi pienen harjoituksen, joka toimikoon ensimmäisenä askeleena suomalaisen hevimetallin kulttuurikartan hahmottamiseksi. Mieleeni juolahti, että karttarakennushankkeessa olisi ensin hyvä selvittää suomalaisten hevibändien määrä ja ryhtyä asettelemaan niitä kartalle, jotta ensi alkuun selviäisi miten bändit ylipäänsä ovat maamme konnuille levittäytyneet ja nouseeko sieltä esiin hevi-intensiivisempiä alueita.
Tässä tehtävässä apuna toimi mainio nettiarkisto Encyclopaedia Metallum, joka varsin kattavan bändilistauksensa vuoksi on ollut niin tutkijoiden kuin mediankin aika ajoin käyttämä tietopankki. Sen pohjalta myös eräs ”depo”-niminen Reddit-käyttäjä laskeskeli vuonna 2012 metallibändien määriä suhteutettuna maiden asukaslukuun, mistä raportoi muun muassa The Atlantic -lehti (Grandoni 2012). Tästä huomiosta juontavat alkunsa lukuisat median sittemmin levittämät raportit Suomesta maailman suurimpana hevimetallimaana. Kyseinen ”fakta” – ja siinä samalla Suomen metallinen maamaine – sai huipentumansa, kun se päätyi kuuluisaan presidentti Obaman Sauli Niinistölle ja muille Pohjoismaiden johtajille osoittamaan puheeseen Valkoisessa talossa vuonna 2016 (kts. esim. Yle 13.5.2016). Obaman puheenkirjoittaja oli halunnut ottaa mukaan tämän maatamme kuvaavan omalaatuisen faktan, kun hän löysi sen mainitulta The Atlantic -nettisivulta. Tämän hän kertoi eräälle opiskelijallemme, joka osallistui samaisen puheenkirjoittajan järjestämälle kurssille viisi vuotta myöhemmin, mikä pienenä kiinnostavana anekdoottina tässä mainittakoon.
Alati kasvavasta metalliarkistosta löytyi tätä harjoitusta tehdessäni 4678 suomalaisbändiä. Mukana on niin aktiivisia kuin lopettaneita, ammattimaisia ja harrasteyhtyeitä. Arkiston periaatteista voi lukea tarkemmin sen sivustolta, mutta sisältöä voidaan pitää melko luotettavana. Arkisto on kuratoitu; sinne voi ehdottaa yhtyeitä, joilla on julkaistuna vähintään yksi ”validi” albumi ja mukaan vaaditaan joskus myös ääninäytteitä. Eli aivan kaikki autotallipumput eivät pääse listalle. Arkisto on havaittu myös kansainvälisissä tutkijapiirien keskusteluissa hyvin kattavaksi, vaikka listauksissa on luonnollisesti myös puutteita, toistoa ja päällekkäisyyksiä. Moni artisti kun esimerkiksi on operoinut useissa yhtyeissä, joilla voi lisäksi olla eri nimiä ja muotoja.
Mikä kiinnostavinta karttaprojektini vinkkelistä, arkisto listaa myös bändien kotikaupungit ja maakunnat, mikäli ne on ilmoitettu (ja valtaosassa on). Kotikaupunki ei tietysti sekään ole aina aukoton paikanmääre, kun bändeissä yleensä toimii jäseniä eri paikkakunnilta ja ihmiset pakkaavat muuttamaan asuinpaikkojaan. Esimerkkinä vaikkapa vientikärkemme Nightwish, jonka nykyisistä jäsenistä kaksi kuudesta on kotoisin Kiteeltä. Silti bändi edelleen identifioidaan vahvasti kotikaupunkiinsa ja Pohjois-Karjalaan. Bändin perustamispaikan logiikka olkoon kuitenkin riittävän vahva luokitteluperuste tässä analyysissä.
Tuloksia kotipaikkakunnan suhteen vinouttaa myös se, että arkisto on historiallinen ja mukana on yhtyeitä vuosikymmeniä pitkältä aikaväliltä. Tämä on syytä muistaa, kun lasketaan paikkakuntakohtaisia määriä. Jos halutaan kuva tänä päivänä aktiivisista yhtyeistä, lopettaneet olisi siivottava listalta pois, mikä sekin onnistuu arkiston pohjalta (mikäli tiedot on päivitetty). Mutta tässä harjoituksessa ajatuksenani oli nimenomaan katsoa, mistä yhtyeet ovat Suomen hevihistorian aikana ponnistaneet.
Genrekeskustelut metallin alalajeineen, jotka arkisto myös kirjaa, jätän tässä kohtaa tyystin väliin ja tyydyn toteamukseen, että mukana on edustava joukko suomalaisia hevimetalliyhtyeitä. Bändien suuresta määrästä johtuen voidaan olettaa, että metalliarkisto on tilastollisesti melko edustava kokonaisuus; poikkeamat ja vinoutuvat jäävät massan yliajamaksi.
Keräsin arkistosta yhtyeiden kotikaupungit tai kunnat sekä maakunnat ja listasin ne lukumäärän mukaiseen järjestykseen. Arkisto ei itsessään tarjoa tähän työkaluja, mutta käytin apuna tällä kertaa näppärää Wordcounter-sivua, joka laskee sivulle ladatusta aineistosta yksittäisten sanojen, sanaparien ja -ryhmien esiintymismääriä. Operaatio vaati aika tavalla käsityötä, joten jätin tässä harjoituksessa laajemman ja syvemmän analyysin väliin. Arkiston aineistosta saisi varmasti kasaan paljon kiinnostavaa tietoa, kuten paikkakohtakuntaisia jaotteluita metallin eri alalajien suhteessa. Mutta otetaan näitä ehkä sitten seuraavaksi työn alle.
Suomen hevipaikkakunnat
Katsotaan ensin bändien kotikaupunkeja. Taulukko 1 esittää paikkakunnat, joista löytyi listattuna vähintään 10 bändiä. Ylivoimainen ykkönen on Helsinki 784 bändillä, jonka jälkeen listan kärkipään muodostavat muut suurimmat kaupunkimme. Kuten odotettua, bändien määrä noudattelee melko hyvin kaupunkien ja kuntien kokoa, tosin pieniä keskinäisiä vaihteluita listalla on verrattuna kaupunkien asukasluvun mukaiseen listaukseen. Esimerkiksi Espoo ja Vantaa sijoittuvat listalla huomattavasti kokoluokkaansa alemmaksi.
Kun listan 57 paikkakuntaa vielä asetellaan kartalle, nähdään että pallukat levittäytyvät melko tasaisesti ympäri maata. Painopiste on toki etelässä, kuten on asian laita Suomen väestönkin suhteen. Asetelma kääntyy mielenkiintoisemmaksi, kun bändien määrää vertailee paikkakuntien asukaslukuihin. Tämä vertailu löytyy taulukosta 2. Siinä esitetty suhdeluku kertoo, kuinka monta bändiä paikkakunnalta löytyy tuhatta asukasta kohden. Tein vertailun ensimmäisen taulukon kahdenkymmenen kärkikaupungin osalta.
Tässä operaatiossa on tosin epätarkkuutta siinä mielessä, että bändilistaus on koko historian kattava, mutta asukasluvut vastaavat nykyisiä lukuja (tilastokeskuksen mukaan). Useiden paikkakuntien suuret muuttoliikkeet saattavat muuttaa tilannetta paljonkin, mikäli lukuja tarkasteltaisiin eri ajankohtina. Yleisesti muuttotappiokunnissa suhdeluku on ”todellisuutta” korkeampi ja kasvukeskuksissa kuten suurissa kaupungeissa pienempi. Näihin muutoksiin ja historiallisiin poikkileikkauksiin olisi hyvä kiinnittää jatkossa huomiota. Mutta yhtä kaikki, tämäkin pinta-analyysi antaa mielenkiintoista pohdittavaa. Tässä vertailussa keskityin kaupunkeihin sen vuoksi, että juuri niissä muuttoliikkeen vaikutukset näkyvät suhteessa heikommin luvuissa, koska väestöpohja on suurempi.
Kokonaisuudessaan paikkakuntien väliset erot tasautuvat huomattavasti verrattuna taulukon 1 mukaiseen lukumäärään verrattuna. Vertailun perusteella suomihevin pääkaupungeiksi nousevat Jyväskylä ja Riihimäki, perässään Lappeenranta, Hyvinkää ja Tampere. Helsinki mahtuu tässä vertailussa niukin naukin kymppisakkiin, Vantaa ja Espoo jäävät listan hännille. Voidaan myös havaita, että kuvan suhdelukua havainnollistavien pallojen massa on siirtynyt hieman itään, erityisesti Suomen kaakkoiskulmaa kohti.
Suhdeluvuissa moni pienempi paikkakunta päätyisi suurten kaupunkien lomaan ja kantapäille. Näiden ulkopuolelta on syytä nostaa esiin kaksi pienempää paikkakuntaa, jotka pomppaavat aineistosta esiin. Koko maan selvää kärkipaikkaa suhdeluvuissa pitää Kitee, jonne on listattu ainoastaan 21 yhtyettä, mutta joka reilun kymmenentuhannen asukasluvun siivittävänä nousee omaan kastiinsa. Kiteen tapauksessa korostuu mainittu historiallinen vinouma. Paikkakunnalla on ollut aiemmin erityisen aktiivista bänditoimintaa, mikä näkyy kokonaisluvussa. Nykytoimintaa tarkastellessa luku jäisi kuitenkin huomattavan paljon pienemmäksi. Tämä löydös on kuitenkin tarinallisesti kiehtova, etenkin kun Kitee on aiemmin mainitun Nightwishin syntykoti. Emme mene kovin pahasti metsään, jos näiden seikkojen myötä julistamme Suomen historiallisen hevimetallipääkaupungin tittelin pohjoiskarjalaiselle Kiteelle.
Toisena taulukon 2 karttaankin merkittynä esimerkkinä on eteläkarjalainen Lemi. Tämän piskuisen Lappeenrannan kupeessa sijaitsevan kunnan suhdeluku nousee sekin Jyväskylän edelle. Ja vaikka nykytoiminnan aktiivisuudesta on ehkä tehtäväkin samaiset huomiot kuin Kiteellä, on löydös kiinnostava. Kuten hevipiireissä hyvin tiedetään, paikkakunnalta ponnistaa Stam1na, Suomen yksi menestyneimmistä metallibändeistä viimeisen kahden vuosikymmenen aikana.
Lemin kohdalla ei voi myöskään ohittaa vuonna 2018 järjestettyä ulkoministeriön ja usean musiikkitahon masinoimaa Metal Capital -hanketta (http://www.capitalofmetal.fi ja Ulkoministeriö 2018), joka etsi Suomen metallipääkaupunkia. Kupletin juoni oli se, että muun promootiotoiminnan ohessa suomalaiset heviyhtyeet pääsivät ilmoittautumaan kisaan ja kertomaan mistä kaupungista olivat kotoisin. Tämän jälkeen bändien lukumäärä suhteutettiin asukaslukuun. Voittajaksi selvisi Lemi, josta mukaan ilmoittautui 13 yhtyettä ja suhdeluvuksi muodostui taulukossa 2 käytössä oleviin desimaaleihin muutettuna peräti 4,226 bändiä 1000 asukasta kohden (kts. esim. Siltanen 2018). Toiseksi tuli Joensuu, josta bändejä kirjautui määrällisesti eniten, 177 kappaletta ja jonka suhdeluvuksi saatiin 2,334. Kymppikärki oli muilta osin melko yllättävä: selvää kärkikaksikkoa seurasivat Vesanto (1,397), Tervo (1,241), Äänekoski (1,187), Riihimäki (1,132), Forssa (1,039), Kemi (0,926), Ristijärvi (0,743) ja Siikainen (0,669).
Yhteensä tähän leikkimieliseen kilpailuun kirjautui noin 1300 yhtyettä. Kriteereitä ei ollut esimerkiksi julkaisujen suhteen, ja osallistuminen muutenkin satunnaisempaa, joten luvut ovat kaikkiaan lähinnä viihdearvoa omaavia. Mutta mielenkiintoista sinänsä, että kilpailu otettiin vastaan erityisen innokkaasti Etelä- ja Pohjois-Karjalassa.
Suurimmat hevimaakunnat
Maakunnista puheen ollen, osana pientä harjoitustani asettelin yhtyeet myös maakuntien mukaiselle kartalle. Maakuntavertailu antaa Suomen metallikartasta ehkäpä hieman selkeämmän ja kokonaisvaltaisemman kuvan kuin pelkkä paikkakuntakohtainen hahmotelma. Vaikka toki maakuntien rajat ovat melko keinotekoisia musiikkikulttuurin ja yhteisöjen toiminnan näkökulmasta.
Kuten taulukko 3 kertoo, on Uusimaa määrällisessä vertailussa täysin omassa kastissaan, luonnollisestikin. Sen perässä muista maakunnista erottuu myös viisikko, jonka muodostavat Pirkanmaa, Pohjois-Pohjanmaa, Varsinais-Suomi ja Keski-Suomi – pitkälti aiemmin mainittujen muiden top 5 -kaupunkien Tampereen, Oulun, Turun ja Jyväskylän avustuksella. Ja muutenkin luvuissa mennään taas aika lailla asukaslukujen ehdoilla.
Vertailussa pistää silmään myös Ahvenanmaa pyöreällä nollalla. Kyllä saarellakin on metallia soitettu, mutta bändit eivät ole joko kirjautuneet tai kelvanneet arkistoon julkaisujen puutteessa. Ahvenanmaalaisia bändejä ei toisaalta kirjautunut myöskään Capital of Metal -kampanjaan.
Kun tällekin aineistolle tehdään suhteutus asukasmääriin, paljastuu neljännen taulukon mukainen todellisuus. Maakuntien erot tasaantuvat huomattavasti, kuten kävi myös kaupunkien tapauksessa. Suomen metallimaakuntien kärkikolmikon muodostavat suhdeluvun 1 ylittävät maakunnat Etelä-Karjala, Keski-Suomi ja Kymenlaakso. Painopiste hakeutuu taas hieman enemmän idän suuntaan; kärkiseitsikon edustus Keski-Suomea ja Pohjois-Pohjanmaata lukuun ottamatta rakentuu itäisten maakuntien varaan. Varsinais-Suomi ja Uusimaakin taas valahtavat kokoonsa verrattuna listalla sijakaupalla alaspäin.
Kulttuurikartat ja paikallisyhteisöt
Näiden lukujen pyörittely on paitsi jännittävää, ne tarjoavat myös hyvän yleiskuvan suomalaisten hevibändien levinneisyydestä. Tilastollisista ja aikasidonnaisista puutteistaan huolimatta on helppo todeta, että hevin soittaminen on ollut hyvin aktiivista ympäri Suomen, vaikkakin määrällisesti bändit toki kerääntyvät suuriin asutuskeskuksiin, joista löytyy myös musiikin muuta infrastruktuuria ja yleisöä. Analyysistä heijastuu myös pieni itäinen painotus.
Kirjoitelmani alkuolettamuksista – suomihevin tyylillisestä tai tarinallisesta rikkaudesta – tämä katsaus ei kerro vielä mitään. Sen penkominen olisi kulttuurikarttaprojektin seuraava vaihe. Jo metalliarkiston tietojen pohjalta olisi mahdollista muodostaa alustavia paikka- ja maakuntakohtaisia jaotteluja ja erotteluja esimerkiksi metallin ja raskaan rokin eri alalajien suhteessa. Sivuhuomiona, tällaisia katsauksia olisi mielenkiintoista tehdä myös muista maista. Lisäksi aktiivisten ja jo kitarat pussiin sulkeneiden bändien erottelu voisi paljastaa kiinnostavia aspekteja. Mutta laajempi numeraalinen analyysi hevikartan historiallisesta kehityksestä vaatisi lisämateriaalin keräämistä. Aiheen syvempi tarkastelu edellyttäisi myös temaattisen viitekehyksen rakentamista kansainvälistä musiikkigenrehistoriaa ja paikallisyhteisöjä käsittelevään laajaan kirjallisuuteen pohjautuen.
Bändien kotipaikkojen erikoisuuksia ja vaikutuksia niiden musiikillisiin valintoihin, lyriikoihin ja identiteettiin täytyisi lähestyä laadullisen tutkimuksen keinoin. Eliaslönnrotimaiset maakuntakierrokset tarinoita keräten on yksi lähestymistapa, mutta paikkasidonnaisuuden hahmottaminen pääsisi hyvin alkuun myös sopivia esimerkkiyhtyeitä tutkimalla. Ennen kaikkea olisi aiheellista tutkia maamme hevikulttuuria historiallisena kehityskaarena, kun mailta ja mannuilta löytyy vielä genreihmisiä kertomassa vuosienkin takaisista tapahtumista ja ympäristöistä. Yleiset tutkimukset, musiikkikirjat ja bändien biografiat tarjoavat nekin hyviä anekdootteja paikallisista musiikkiympäristöistä, mutta kulttuurisen aluskasvillisuuden haravointi jää monesti vähemmälle huomiolle. Eikä suomalaisista heviyhtyeistä ole rustattu kovinkaan monta kirjaa tai tutkimusta noin ylipäänsäkään.
Tästä herää myös jatkoajatus, että hevikulttuurin ohella olisi valtaisan kiinnostavaa hahmotella maamme monimuotoista kulttuurikarttaa myös muiden musiikki- ja taidelajien paikallisia ilmentymiä ja yhteisöjä. Miltä näyttäisi suomalaisen taiteen kulttuurikartta kokonaisuudessaan? Siinäpä oiva haaste tulevaisuuden tutkimukselle. Eikä tämä ole pelkästään kulttuurihistoriallinen katsantokanta. Paikallisyhteisöt ja mikrotason kulttuuritoiminnot saattavat nousta uuteen kukoistukseen tulevaisuudessa, kuten moni taide- ja kulttuurijohtamisen asiantuntija on pohtinut – muun muassa uudessa tulevaisuuden taide- ja kulttuurijohtamista luotaavassa kirjassamme (Simjanovska ja Karjalainen 2022). ”Re-lokalisaatio”, paikallisperinteet, aidot kohtaamiset ja yhdessä luominen korostuvat, kun huomio siirtyy ekokriisin ja muiden perustavanlaatuisten haasteiden pakottamana pienimuotoisempiin toimintoihin yltiöoptimistisen globalisaation ja digitalisen illuusion sijaan. Ainakin aika ajoin.
Paikallisten kulttuuriyhteisöjen ja niissä vaikuttavien artistien muodostama moninaisuus voisi olla myös huomattava voimavara Suomen kulttuuriviennille. Ehkä sen myötä myös suomihevin kansallinen medianarratiivi monipuolistuu.
Lähteet
Kaikki linkit tarkastettu 8.1.2023
Encyclopaedia Metallum, The Metal Archives. http://metal-archives.com
Grandoni, Dino. 2012. A World Map of Metal Bands Per Capita. The Atlantic, 29. helmikuuta, 2012. https://www.theatlantic.com/culture/archive/2012/03/world-map-metal-band-population-density/329913/
Karjalainen, Toni-Matti (toim.). 2018. Sounds of Origin in Heavy Metal Music. Newcastle, UK: Cambridge Scholars Publishing.
Karjalainen, Toni-Matti. 2021. Pohjoisen laulut – Suomalaisen hevimetallin matka maailmalle. Jyväskylä: Docendo.
Karjalainen, Toni-Matti ja Kimi Kärki (toim.). 2020. Made in Finland. Studies in Popular Music. New York: Routledge.
Siltanen, Vesa. 2018. ”Maailman metallipääkaupunki on selvillä – kampanjaan ilmoittautui noin 1300 yhtyettä”. Inferno, 21.elokuuta, 2018. https://www.inferno.fi/uutiset/maailman-metallipaakaupunki-on-selvilla-kampanjaan-ilmoittautui-mukaan-noin-1300-yhtyetta/.
Simjanovska, Violeta ja Toni-Matti Karjalainen (toim.). 2022. The Art of Re-thinking: New Era for Design management. Helsinki: Sibelius Academy Publications.
ThisisFINLAND. 2018. ”Tiny Finnish town wins world capital of metal crown”. https://finland.fi/arts-culture/tiny-finnish-town-wins-world-capital-of-metal-crown/
Tilastokeskus 2022. https://www.tilastokeskus.fi/
Ulkoministeriö. 2018. ”Capital of Metal -kampanja etsii maailman hevipääkaupunkia Suomesta”. 9.toukokuuta, 2018. https://um.fi/ajankohtaista/-/asset_publisher/gc654PySnjTX/content/capital-of-metal-kampanja-etsii-maailman-hevipaakaupunkia-suomesta
WordCounter. https://wordcounter.net/
Yle uutiset. 13.5.2016. https://yle.fi/a/3-8881325