Avainsana: vertaisarvioitu

Gazan sota, sosiaalinen media, TikTok, someaktivismi, ihmisoikeusjärjestöt, palestiinalaiset sisällöntuottajat, affektiiviset sisällöt

Jenna Peltonen
jehelin [a] utu.fi
Väitöskirjatutkija
Digitaalinen kulttuuri
Turun yliopisto

Viittaaminen: Peltonen, Jenna. 2025. ”Gazan sodan tunnelatautunutta TikTok-aktivismia”. WiderScreen 28 (1–2). https://widerscreen.fi/numerot/1-2-2025-widerscreen-28-numerot/gazan-sodan-tunnelatautunutta-tiktok-aktivismia/

Tulostettava PDF-tiedosto

Tutkimuksessa tarkastellaan lokakuussa 2023 kärjistyneen Gazan sodan käsittelyä TikTokissa viiden ihmisoikeusjärjestön ja kolmen palestiinalaisen sisällöntuottajan julkaisujen kautta. Aineisto koostuu yhteensä 704 julkaisusta, joiden laadullisella analyysillä tutkitaan, millaisia sisältöjä tileillä jaettiin, millaisista näkökulmista konfliktia käsiteltiin ja millaisia affektiivisia ja viestinnällisiä merkityksiä julkaisuissa rakennettiin.

Järjestöjen viestintä nojaa vahvasti tiedonvälitykseen ja inhimillisen hädän näkyväksi tekemiseen. Palestiinalaisten sisällöntuottajien julkaisut rakensivat samaistuttavia ja tunnelatautuneita kertomuksia arjesta sodan keskellä. Sisältöjen avulla voitiin myös tehdä omaa kulttuuria ja identiteettiä näkyväksi ja osallistua vastarintaan. Yhdessä nämä näkökulmat tarjoavat moniulotteisen kuvan konfliktista, sen vaikutuksista ja toimijuuden rakentumisesta.

Tutkimus tuo esiin, miten TikTok toimii sekä institutionaalisena tiedonvälityksen väylänä että henkilökohtaisena vaikuttamisen ja muistamisen tilana. Tarkastelemalla yksittäisten tilien pitkäjänteistä viestintää tutkimus syventää ymmärrystä digitaalisesta toimijuudesta, affektien merkityksestä ja narratiivisesta vallasta konfliktialueen viestinnässä.

Johdanto

Sosiaalista mediaa on sen alkuajoista lähtien hyödynnetty kansainvälisissä kriisitilanteissa reaaliaikaisen tiedon välittämiseen ja siitä keskusteluun. 2020-luvulla niin institutionaaliset toimijat kuin tavalliset kansalaisetkin ovat hyödyntäneet eri alustoja aktiivisesti esimerkiksi koronatiedon levittämiseen tai Ukrainan sodan kommentointiin (Ks. esim. Saarikoski, Peltonen & Mähkä 2024; Saarikoski 2022; Peltonen 2025; Peltonen 2024). Objektiivisen näkökulman sijaan sosiaaliselle medialle on tyypillistä vahva subjektiivisuus ja pyrkimys vaikuttamiseen, jota usein toteutetaan alustojen suosimien, tunnepitoisten sisältöjen avulla (Ks. esim. Wahl-Jorgensen 2019).

Myös konfliktitilanteissa somealustojen haltuunotosta on tullut osapuolille yhä tärkeämpää, sillä alustojen kautta rakennetaan mielikuvia konfliktien osapuolista, vahvistetaan omaa narratiivia ja muovataan julkista mielipidettä. Niin Gazan kuin Ukrainan sodankin yhteydessä sosiaalisesta mediasta on tullut yksi taistelukenttä, jonka hallinnasta käydään kiivasta kamppailua. Tähän liittyen käsitettä ”social media war” käytetään kuvaamaan sodan siirtymistä myös digitaalisiin tiloihin. (Ks. esim. Saarikoski, Peltonen & Mähkä 2024; Saarikoski 2022; Peltonen 2024; Aboubakr 2025; MTV uutiset 21.3.2022; CNN 19.11.2012)

Sosiaalinen media on vaikuttanut vahvasti tapaan, jolla tietoa jaetaan, kulutetaan ja tulkitaan. Se on tarjonnut toivoa demokratian vahvistumisesta ja eri palvelut ovat tarjonneet mahdollisuuden mielipiteen ilmaisuun, epäkohtien esille nostamiseen, liikkeiden mobilisoimiseen ja vallan tarkasteluun. Vaikka eri somepalvelut ovat tarjonneet alustoja kansalaisaktivismille ja tiedon jakamiselle, ne ovat edesauttaneet myös propagandan, disinformaation ja vihapuheen leviämistä. Polarisoituneet keskustelut ovat lietsoneet niin rasismia kuin vastakkainasettelua. (Ikäheimo & Vahti 2021, 11-13; Abushbak, Majeed & Kusuma 2024; Wahl-Jorgensen 2019, 153–155; Amnesty International 27.10.2023)

Israelin ja Palestiinan[1] välinen konflikti kärjistyi toisen maailmansodan jälkeen Israelin valtion perustamisen myötä, jolloin juutalais- ja arabiväestön väliset jännitteet olivat jatkuneet jo pitkään. 2000-luvun loppuun mennessä konflikti oli laajentunut myös sosiaaliseen mediaan osapuolten otettua aktiivisesti uusia palveluita haltuunsa. Somepalvelujen yleistymisen myötä viestinnässä on korostunut kansalaisten osallistuminen viestintään ja reaaliaikaisen tiedon välittämiseen. Esimerkiksi vuosien 2008–2009 konfliktin aikaan Israel esti journalistien pääsyn Gazan sota-alueelle, minkä seurauksena eri alustojen merkitys tiedonvälityskanavana nousi erityisesti palestiinalaisille hyvin tärkeään asemaan. Palestiinalaiset ovat hyödyntäneet sosiaalista mediaa aktivismiin jo lähes kahden vuosikymmenen ajan. Facebookin, YouTuben, Twitterin (nyk. X) ja Instagramin rinnalle on 2020-luvulla noussut videonjakosovellus TikTok, jota myös tämä tutkimus käsittelee. (Cervi & Divon 2023; Siapera, Hunt & Lynn 2015; Scholz 2010, 29)

Nykyinen konflikti, josta käytän myös nimitystä Gazan sota, on noussut erityisen näkyväksi somealustoilla ja yhä useammat somekäyttäjät ovat ottaneet kantaa, valinneet puolensa ja osoittaneet tukeaan. Paine keskusteluun osallistumiseen on kasvanut ja niin valtioilta, järjestöiltä, aktivisteilta kuin julkisuudenhenkilöiltäkin vaaditaan selkeitä kannanottoja. Viihteellisenä ja leikillisenä alustana tunnettua TikTokia on myös hyödynnetty runsaasti reaaliaikaisessa viestinnässä ja kansalaisaktivismissa sodan aikana.

Siinä missä esimerkiksi Venäjän hyökkäys Ukrainaan on tuomittu länsimaissa laajasti ja Ukraina sai erityisesti sodan alussa länsimaiden tuen puolelleen, suhtautuminen Gazan sotaan on ollut huomattavasti kaksijakoisempaa. Toisaalta Israelin sotilasoperaatiot Gazassa on perusteltu itsepuolustuksella ja sillä että Israel taistelee äärijärjestö Hamasia vastaan. Toisaalta vuosikymmeniä jatkunut miehitys ja Israelin aiheuttamat, erityisesti siviiliväestöön kohdistuneet ja paljon kuolonuhreja vaatineet iskut ovat nostaneet runsaasti vastarintaa. (Ks. esim. Oguejiofor 2024 77-78) 

Konflikti kärjistyi lokakuussa 2023, jolloin Hamas toteutti Israeliin yllätyshyökkäyksen, jossa surmattiin yli 1000 israelilaista ja 251 otettiin panttivangiksi. Tämän seurauksena Israel aloitti Gazassa kostotoimenpiteinä laajamittaisia sotilasoperaatioita sekä saarron, joka on rajoittanut ruoan, veden ja lääkkeiden saantia alueelle ja johtanut laajaan humanitaariseen kriisitilaan. Vajaan kahden vuoden aikana Gazassa on näiden toimien johdosta kuollut yli 60 000 palestiinalaista ja haavoittunut yli 140 000. (IAGS 2025; OCHA 23.7.2025; HRW 17.7.2024; Helsingin Sanomat 31.7.2025) Tilannetta on seurattu tiiviisti erityisesti ihmisoikeuksien näkökulmasta. Esimerkiksi Amnesty International sekä kansanmurhatutkimuksen järjestö IAGS ovat julkaisseet raportit, joissa ne ovat todenneet Israelin syyllistyvän kansanmurhaan. Vuonna 2024 Israelin miehitys todettiin kansainvälisessä tuomioistuimessa laittomaksi. [2] (United Nations 30.7.2024; ICC 21.11.2024; IAGS 2025; Helsingin Sanomat 5.12.2024; Helsingin Sanomat 21.11.2024)

Tässä tutkimuksessa tarkastelen TikTokissa julkaistuja sisältöjä, joiden kautta sekä ihmisoikeusjärjestöt että palestiinalaiset sisällöntuottajat osallistuvat sodasta käytävään julkiseen keskusteluun. Aineistona toimii viiden ihmisoikeusjärjestön ja kolmen palestiinalaisen sisällöntuottajan toteuttamat 704 julkaisua. Analyysini keskittyy konfliktin näkökulmien käsittelyyn sekä julkaisujen affektiivisiin ja viestinnällisiin merkityksiin. Kiinnitän huomiota myös videoiden kommentteihin ymmärtääkseni julkaisujen affektiivisia ulottuvuuksia sekä yleisön suhdetta julkaisijoihin. Tässä suhteessa erityisesti parasosiaalisen suhteen käsite nousee analyysissä keskeiseen asemaan. 

Päätutkimuskysymykseni on:

Miten ihmisoikeusjärjestöt ja palestiinalaiset sisällöntuottajat viestivät Gazan sodasta TikTokissa?

Vastaan tähän kysymykseen kolmen alatutkimuskysymyksen avulla:

Millaisia sisältöjä tileillä jaettiin sotaan liittyen?
Millaisista näkökulmista konfliktia lähestytään tileillä?
Millaisia affektiivisia ja viestinnällisiä merkityksiä julkaisuissa rakennettiin?

Hyödynnän tutkimuksessani laadullista sisällönanalyysiä, jota täydennän myös multimodaalisella diskurssianalyysillä. Sen avulla huomioni kiinnittyy siihen, miten julkaisuissa rakennetaan merkityksiä kuvan, äänen ja tekstin yhdistelmillä. Tämä lähestymistapa auttaa ymmärtämään, miten eri ilmaisumuotojen kautta rakennetaan kuvaa sodasta ja sen kokemisesta, sekä miten niiden kautta rakennetaan vaikuttavaa viestintää. Analyysissä korostuu myös narratiivinen ja affektiivinen näkökulma, jonka avulla tarkastelen myös tunteiden ja kertomusten roolia viestinnässä. 

Olen tallentanut julkaisut TikTokin sisäisen työkalun avulla sovelluksen tallennettuihin julkaisuihin ja luonut jokaiselle tutkimuksen tilille oman kansionsa. Julkaisuja on käyty toistuvasti lävitse, ensin vanhimmasta uusimpaan, jolloin olen samalla kirjoittanut muistiinpanoja jokaisen julkaisun sisällöstä. Jokaisella kerralla, kun julkaisuja on käyty läpi, niistä on etsitty uusia elementtejä, keskittyen esimerkiksi kuvan, videon ja tekstin yhdistelmiin, sisältöjen affektiivisuuteen, niiden narratiivisiin sisältöihin tai yleisösuhteeseen. Aineiston läpikäyntien yhteydessä tarkempi analyysi rakentui erityisesti affektiivisten sisältöjen ympärille ja otin analyysiin mukaan parasosiaalisuuden käsitteen analysoidessani yleisön ja vaikuttajien suhdetta, joka nousi merkittävään asemaan kahden vaikuttajan julkaisuissa. 

Tarkastelen seuraavaksi artikkeliini linkittyviä tutkimuksia, jotka pureutuvat palestiinalaisaktivismiin eri somealustoilla sekä tutkimukseni näkökulmalle olennaisiin affektien ja parasosiaalisen suhteen teorioihin. Tätä seuraavassa luvussa esittelen tutkimusaineiston aloittaen ihmisoikeus- ja humanitaaristen järjestöjen julkaisuista. Tämän jälkeen käyn lävitse palestiinalaisten sisällöntuottajien julkaisuista koostuvan aineiston ja avaan myös tutkimukseen liittyviä haasteita erityisesti tutkimuseettisestä näkökulmasta. Tätä seuraavat aineistonkäsittelyluvut, joissa käyn ensin lävitse ihmisoikeus- ja humanitaaristen järjestöjen toteuttamia Gazaan liittyviä julkaisuja ja sitten siirryn käsittelemään palestiinalaisten sisällöntuottajien julkaisuja. Lopuksi käsittelen viimeisessä luvussa tutkimuksen keskeisiä tuloksia ja luon katsauksen itse tutkimusprosessiin. 

Tutkimuksen lähtökohdat ja käsitteet

Tässä luvussa avaan aiempaa tutkimusta sekä tutkimukseni tärkeimpiä käsitteitä. Avaan ensin aiempaa tutkimusta palestiinalaisaktivismista sosiaalisessa mediassa ja siirryn tämän jälkeen TikTok-aktivismiin sekä artikkelini kannalta merkittäviin affektin ja parasosiaalisen suhteiden käsitteisiin. 

Palestiinalaiset sisällöntuottajina

Israel on useaan otteeseen rajoittanut pääsyä Gazaan, estäen esimerkiksi toimittajien pääsyn alueelle konfliktien aikana. Tämä on vaikuttanut merkittävästi median mahdollisuuksiin raportoida tapahtumista, minkä seurauksena Israelin narratiivit ovat usein hallinneet julkista keskustelua. Sosiaalisesta mediasta on tullut palestiinalaisille merkittävä kanava tiedonvälityksen ja aktivismin välineenä. Se on tarjonnut mahdollisuuden Israelin narratiivien kyseenalaistamiseen ja tapahtumien reaaliaikaiseen kuvaamiseen ja tallentamiseen. Tässä erityisesti kansalaisilla on ollut merkittävä rooli aktiivisina viestijöinä. 

Eri aktivismin muotoja ja aktivismiin hyödynnettyjä somekanavia, kuten YouTubea, Twitteriä (nyk. X), Facebookia, Instagramia ja TikTokia on myös tutkittu ahkerasti (ks. esim. Alnajjar 2010; Siapera 2013; Siapera, Hunt & Lynn 2015; Zeitzoff 2018; Cervi & Divon 2023; Abushbak, Majeed & Kusuma 2024; Aboubakr 2025). Erityisesti 2010-luvulla yhteiskunnallisesta keskustelustaan tunnettu Twitter keräsi tutkijoiden huomiota. Vuonna 2013 Eugenia Siapera havainnoi, miten Twitterissä hyödynnettiin hashtageja esimerkiksi uutisten välittämiseen, kannanottoihin ja solidaarisuudenosoituksiin (Siapera 2013). Pari vuotta myöhemmin Siapera, Hunt ja Lynn (2015) myös totesivat, että vaikka suurin Twitter-näkyvyys Gazan sodan vuoden 2014 ”Protective Edgen” -operaation aikaan oli poliitikoilla, journalisteilla ja armeijan tiedotuksella, twiittien joukosta nousi esiin myös tavallisten kansalaisten muodostama uusi viestijäryhmä, joka välitti sodan tapahtumia reaaliaikaisena eteenpäin. (Siapera, Hunt & Lynn 2015) Vuoden 2011 Arabikevään, eli kansannousujen ja mielenosoitusten aallon, yhteydessä korostettiin sosiaalisen median merkitystä. Eri somealustojen kautta protesteja välitettiin suurien yleisöjen nähtäville, mobilisoitiin kansalaisia ja kerättiin tukea arabimaiden kansalaisten noustua sortoa vastaan. (Smidi & Shahin 2017; Al-Qteishat 2024) 

Abushbak, Majeed ja Kusuma (2024) puolestaan tarkastelivat erityisesti kännyköiden merkitystä palestiinalaisaktivismissa vuoden 2021 Israelin ”Guardian of the Walls”-operaation aikana. Kännyköiden videokuvan avulla palestiinalaiset tallensivat kollektiivisia kokemuksia sodasta ja sen avulla pystyttiin haastamaan Israelin vallitsevia narratiiveja, keräämään todisteita ja tallentamaan sodan tapahtumia. Aktivistien ansiosta yksilöiden kokemukset korostuivat, mikä edisti myös solidaarisuuden syntymistä. (Abushbak, Majeed & Kusuma 2024) 

Vuoden 2012 Gazan konfliktia tarkastellut Thomas Zeitzoff puolestaan alleviivasi sosiaalisessa mediassa osoitetun julkisen mielipiteen merkitystä havainnoituaan, miten Twitterissä osoitettu, kansainvälinen tuki sodan osapuolille vaikutti konkreettisesti Israelin päätöksiin konfliktin eskaloimisessa (Zeitzoff 2018).

TikTok-aktivismi

TikTok on lyhytvideoiden jakamiseen keskittynyt palvelu, joka pohjaa vahvan viihteelliselle ja humoristiselle sisällölle. Vuonna 2018 kansainvälisille yleisöille lanseeratun TikTokin käyttäjämäärät ja suosio kasvoivat räjähdysmäisesti vuonna 2020 koronapandemian aikana, jolloin sovellus tarjosi ihmisille ajanvietettä ja pakopaikan. (Kaye, Zeng & Wikström 2022, 8–10) TikTok on merkittävä tiedonvälityskanava erityisesti, kun halutaan tavoittaa nuoria yleisöjä, jotka hyödyntävät yhä harvemmin perinteisen median tiedonvälitystä, mutta suosivat somen audiovisuaalisia sisältöjä tiedon tavoittamiseksi (Pelevina & Sihvonen 2023).

Vaikka TikTok ei ole esimerkiksi entisen Twitterin tavoin tunnettu nimenomaan yhteiskunnallisesta keskustelusta, on palvelussa tästä huolimatta vahva memeettisiin ja viihteellisiin sisältöihin pohjaava aktivistikulttuuri. Kantaa on otettu niin ihmisoikeuskysymyksiin kuin ilmastonmuutokseenkin ja alustaa on hyödynnetty laajasti myös poliittisessa vaikuttamisessa. Ihmisoikeusjärjestöt sen sijaan ovat lähestyneet alustaa vielä varoen. (Ks. esim. Kaye, Zeng & Wikström 2022, 120; Hautea et al. 2021; Zhao & Abidin 2023; Abidin 2021; Seppälä 2022; Pelevina & Sihvonen 2023; Abbas et al. 2022; Kuva 1) 

Laura Cervi ja Tom Divon (2023) ovat tarkastelleet palestiinalaisten TikTokissa toteuttamaa leikillistä aktivismia. He kirjoittavat, miten TikTok-aktivismin vernakulaari ja leikillinen luonne tekevät aktivismista samaistuttavaa, konkreettista ja saavutettavaa. (Cervi & Divon 2023; ks. myös Cervi & Marín-Lladó 2022) Abbas, Fahmy, Ayad, Ibrahim ja Hany Ali (2022) puolestaan tarkastelivat yleisimpiä viestinnällisiä kehyksiä sekä TikTokin affordansseja, joita palestiinalaisessa aktivismissa käytettiin vuoden 2021 Sheikh Jarrahin konfliktin aikaan. Heidän tutkimuksensa suurimman viestinnällisen kehyksen muodostivat poliittiset sisällöt, joissa kuvattiin esimerkiksi protesteja, jaettiin reaaliaikaisia uutisia paikan päältä ja jaettiin tietoa Palestiinasta ja Israelista. (Abbas et al. 2022)

TikTokin affordanssit ja algoritmit vaikuttavat suoraan siihen, millaiset sisällöt alustalla nousevat esiin ja saavat huomiota. Affordansseilla tarkoitetaan digitaalisten alustojen tarjoamia mahdollisuuksia ja rajoitteita, jotka ohjaavat käyttäjien toimintaa ja vuorovaikutusta (ks. esim. Abbas et al. 2022). Hautea, Parks, Takahashi ja Zeng lähestyvät TikTokin affordansseja näkyvyyden, muokattavuuden ja sisältöjen yhteenkytkettävyyden kautta. Näkyvyydellä tarkoitetaan esimerkiksi hashtagien ja for you -sivun avulla tuotettua huomioarvoa. Muokattavuus viittaa videoeditorin mahdollistamaan kuvien ja videoiden muokkaamiseen sekä äänien lisäämiseen. Yhteenkytkettävyydellä he viittaavat siihen, miten julkaisuja pystyy helposti kytkemään toisiinsa esimerkiksi duet– ja stitch-toimintojen avulla. (Hautea et al. 2021) Guinaudeau, Votta ja Munger ovat tutkineet TikTokin affordansseja ja nimenneet kolme vahvaa sometrendiä, jotka yhdistyvät TikTokissa: audiovisuaaliset sisällöt, vahva algoritmi joka ohjaa käyttäjäkokemusta, sekä mobiililaitteita suosiva käyttöliittymä. (Guinaudeau, Votta & Munger 2022, 467)

Algoritmit ovat sääntöihin ja laskennallisiin malleihin perustuvia prosesseja, joiden avulla somealustat analysoivat käyttäjien toimintaa ja järjestävät sisältöä sen perusteella. Algoritmit vaikuttavat voimakkaasti siihen millaista sisältöä käyttäjille tarjotaan ja minkälaiset sisällöt saavat näkyvyyttä. (Ks. esim. Schellewald 2023; Guinaudeau, Votta & Munger 2022) TikTokin algoritmit suosivat helposti avautuvia ja jaettavia sisältöjä, mikä tekee memeettisistä sisällöistä erityisen näkyviä. Liian polarisoivien sisältöjen näkyvyyttä saatetaan rajoittaa ja palvelu voi jopa poistaa tällaisia sisältöjä tai rajoittaa niitä jakavien tilien toimintaa. Sometutkija Brooke Erin Duffy on esittänyt NBC Newsin haastattelussa, että sisällöntuottajat saattavat pyrkiä tietoisesti jakamaan sosiaalisessa mediassa kevyttä ja vähemmän polarisoivaa sisältöä, jotta julkaisut eivät jää algoritmin jalkoihin (NBC News 18.6.2024). Palestiinalaisten ääniä on tuotu esiin TikTokin suosituimpia videoformaatteja hyödyntämällä ja tietoa konfliktista on jaettu esimerkiksi meikkausvideoiden tai ”story time” -videoiden avulla. Näin tietoa on pystytty jakamaan videoilla, jotka istuvat hyvin TikTokin algoritmiin ja joita myös tarjotaan laajalle yleisölle. (Vice 13.12.2023) Tämä on ylipäätään TikTok-sisällöntuottajille hyvin tyypillinen keino välittää vakaviakin aiheita leikillisellä tavalla (ks. esim. Hakola, Pönni & Sihvonen 2025, 5-6; Cervi & Divon 2023; Cervi & Marín-Lladó 2022; Seppälä 2022).

Sosiaalisen median palveluja on syytetty erityisesti palestiinalaisten tuottamien ja palestiinalaisia tukevien sisältöjen systemaattisesta sensuroinnista. Vaikka erityisesti Metan palvelut Instagram ja Facebook ovat olleet tarkastelun kohteena, monet uutismediat ovat nostaneet esille epäilyksiä TikTokin harjoittamasta sensuurista, joskin TikTok itse on kieltänyt asian. (HRW 21.12.2023; Amnesty International 27.10.2023; Al Jazeera 24.10.2023; The Express Tribune 23.1.2025; ks. myös Aboubakr 2025)

Affektit, parasosiaalisuus ja viestinnän vaikuttavuus 

Sosiaalisen median dynamiikka perustuu tunteiden herättämiselle ja tunteet vaikuttavat näkyvyyteen, vuorovaikutukseen, yleisön sitoutumiseen ja viestin vaikuttavuuteen. Tässä luvussa avaan tutkimukselleni keskeisiä, tunnepitoisten sisältöjen ja reaktioiden tutkimiseen soveltuvia käsitteitä. 

Aristoteles loi jo antiikin aikana pohjan vaikuttavan viestinnän ymmärtämiselle. Hän esitti puheen vaikuttavuuden koostuvan järkeen ja älyyn vetoamisesta, tunteisiin vetoamisesta sekä puhujan luotettavuudesta ja uskottavuudesta. (Isotalus 2023, 31) Pekka Isotalus yhdistää Aristoteleen retoriikan somevaikuttajien viestintään ja kirjoittaa, miten vaikuttavuuden keinot ovat someviestinnässä läsnä, mutta miten sosiaalisessa mediassa viestijän rooli on korostunut. (Isotalus 2023, 31)

Myös tässä tutkimuksessa nämä klassiset retoriset keinot korostuvat tarkastellessani erityisesti tunteisiin vetoavia sisältöjä sekä viestijän roolia. Tunteisiin vetoaminen on voimakas retorinen keino ja myös keskeinen osa sosiaalisen median dynamiikkaa. Alustojen algoritmit suosivat affektiivisia, voimakkaita reaktioita herättäviä sisältöjä. Tunnepitoisilla sisällöillä voidaan hakea näkyvyyttä ja niillä viihdytetään ja sitoutetaan yleisöä ja pyritään vaikuttamaan ihmisten toimintaan ja mielipiteisiin. (Tuomi 2025; ks. myös Wahl-Jorgensen 2019, 149)

Tarkastelen tunnelatautuneita audiovisuaalisia sisältöjä sekä yleisön reaktioita ja kommentteja hyödyntäen affektin käsitettä. Affekti on monitulkintainen käsite, jonka tulkinnassa hyödynnän tässä tutkimuksessa Anna Rantasilan (2018) määritelmää. Hän viittaa affekteista puhuessaan kehollisiin, diskursiivisesti jäsentymättömiin tunneintensiteetteihin sekä diskursiivisesti nimettyihin tunteisiin. (Rantasila 2018; ks. myös Wahl-Jorgensen & Pantti 2021; Oikkonen 2017) Määritelmä huomioi affektin ja tunteen toisiinsa limittyvän luonteen sekä niiden erottamiseen liittyvät vaikeudet. Affekti ei ole kuitenkaan vain yksilöllinen tunne, vaan myös sosiaalisesti rakentuva ilmiö. Affekteja laajasti tutkinut Sara Ahmed korostaa affektien sosiaalisuutta ja sitä, miten affektit muodostuvat sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja myös kiinnittyvät tiettyihin symboleihin, kehoihin tai kuviin. Tätä kiinnittymistä Ahmed kuvaa käsitteellä ”tahmaisuus”, jolla hän viittaa siihen, miten tunteet kiertävät ja kietoutuvat kulttuurisesti ja historiallisesti merkityksellisiin asioihin ja tekevät niistä affektiivisesti latautuneita. (Ahmed 2014; ks. myös Rantasila 2018) 

Affekti on keskeinen käsite, kun tutkitaan emotionaalisesti latautunutta sisältöä sosiaalisessa mediassa. Esimerkiksi Gazan sotaa käsittelevissä TikTok-julkaisuissa tietyt symbolit, kuten Palestiinan lippu, palestiinalainen keffiyeh-huivi tai tietyt ääniraidat, voivat kantaa mukanaan voimakasta affektiivista latausta. Ne voivat herättää kehollisia reaktioita, vaikuttaa tunteisiin ja ohjata käyttäjien osallistumista, jakamista tai kommentointia. 

Tähän liittyen tarkastelen yleisön sisällöntuottajiin muodostamia emotionaalisia kytköksiä myös parasosiaalisuuden kautta. Parasosiaalisuuden käsitettä käytetään usein kuvaamaan mediaesiintyjän ja yleisön välille muodostuvaa, emotionaalisesti merkityksellistä, joskin usein yksipuolista, suhdetta, jossa yleisö kokee tuntevansa mediassa esiintyvän henkilön ilman todellista vuorovaikutusta. Parasosiaalisen suhteen käsitettä on kuitenkin myös haastettu, kun puhutaan somevaikuttajan ja yleisön välisestä suhteesta, sillä yksipuolisen suhteen sijaan somevaikuttajat ovat usein vastavuoroisessa suhteessa yleisöönsä. (Esim. Rotola-Pukkila & Isotalus 2021; Isotalus 2023; Kuuluvainen & Virtanen 2020; Reinikainen 2019)

Muun muassa Hanna Reinikainen (2019) ja Pekka Isotalus (2023) kirjoittavat, miten mediaesiintyjää kohtaan koettu sympatia, samankaltaisuus ja samaistuttavuus voivat lisätä parasosiaalisen suhteen mahdollisuutta (Reinikainen 2019; Isotalus 2023, 37). Esimerkiksi Gazassa asuvat, päivittäistä elämäänsä videobloggaavat vaikuttajat voivat herättää yleisössä kokemuksen tuttuudesta ja läheisyydestä jakaessaan lähes päivittäin sisältöjä elämästään, tunteistaan ja ajatuksistaan. Sisällöt ovat usein hyvin samaistuttavia, inhimillisiä ja tunteita herättäviä, mikä voi lisätä sisältöjen vaikuttavuutta yleisön kiintyessä henkilöön, joka tuottaa sisältöjä.

Tutkimusaineisto

Ihmisoikeusjärjestöjen ja humanitaaristen järjestöjen julkaisut

Olen hyödyntänyt ihmisoikeusjärjestöjen kartoittamisessa Human Rights Careers -sivuston kokoamaa 25 kansainvälisen ihmisoikeusjärjestön listausta (Human Rights Career 2025). Tämän lisäksi olen pyytänyt tekoälysovellus ChatGPT:ltä listausta ihmisoikeusjärjestöistä ja lisännyt alkuperäiseen 25 järjestön listaan 5 uutta järjestöä. Näin koostin 30 ihmisoikeusjärjestön listan. Tutustuin järjestöjen verkkosivuihin ja etsin tilejä sosiaalisesta mediasta kartoittaessani niiden hyödyntämiä sosiaalisen median kanavia (Kuva 1). 

Ihmisoikeusjärjestöt hyödyntävät sosiaalista mediaa aktiivisesti. Kaikki tarkastelun kohteena olleet järjestöt hyödynsivät Facebookia ja X:ää ja myös Instagramia ja YouTubea käytettiin aktiivisesti. TikTok oli käytössä kahdeksalla tilillä, mikä tarkoittaa, että 27 % tileistä hyödynsi TikTokia viestinnässään [3]. TikTok on herättänyt runsaasti keskustelua esimerkiksi sen käytön tietoturvallisuudesta, minkä vuoksi monet organisaatiot, yrityksistä valtionhallintoon, ovat pidättäytyneet sen käytöstä (Ks. esim. Helsingin Sanomat 28.2.2023; Helsingin Sanomat 17.3.2023; Helsingin Sanomat 2.5.2025).

Kaksi kahdeksasta TikTokia käyttävästä tilistä ei tehnyt julkaisuja Gazaan liittyen, sillä Gazan konflikti ei liittynyt kyseisten järjestöjen tarkasti rajattuihin painopisteisiin. Yksi järjestöistä puolestaan ei keskittynyt varsinaisesti Gazan ihmisoikeuskysymyksiin, vaan julkaisujen painopiste oli Yhdistyneiden kansakuntien toiminnan seuraamisessa liittyen Israelin valvontaan. Viisi järjestöä teki TikTokissa sisältöä liittyen Gazan sotaan ja siihen liittyviin ihmisoikeuskysymyksiin. Järjestöt ovat Amnesty International, Human Rights Watch, Doctors Without Borders, International Committee of the Red Cross sekä UNICEF.

Tässä vaiheessa on hyvä täsmentää, mitä tarkoitan tässä tutkimuksessa puhuessani ihmisoikeusjärjestöistä. Kaikki edellä esitetyt järjestöt ovat kansainvälisiä toimijoita, joiden toiminnan ytimessä ovat ihmisoikeuskysymykset, mutta niiden painopisteet ja toimintamuodot vaihtelevat. Amnesty ja Human Rights Watch (HRW) valvovat ihmisoikeuksien toteutumista, raportoivat ihmisoikeusloukkauksista ja puolustavat ihmisoikeuksia. Doctors Without Borders (MSF), International Committee of the Red Cross (ICRC) sekä Yhdistyneiden kansakuntien alainen UNICEF tarjoavat konkreettista humanitaarista apua kriisialueilla. Kolme jälkimmäistä järjestöä voidaan luokitella humanitaarisiksi järjestöiksi, mutta tässä artikkelissa käytän yhteneväisyyden vuoksi sanaa ”ihmisoikeusjärjestö” puhuessani ihmisoikeus- ja humanitaarisista järjestöistä.

Tutkimusaineistoni ihmisoikeusjärjestöjen julkaisuja käsittelevä osuus koostuu näiden viiden ihmisoikeusjärjestön Gazaa käsittelevistä julkaisuista TikTokissa. Olen rajannut tutkimukseen kaikki järjestöjen tekemät, Gazaa käsittelevät julkaisut lokakuussa 2023 kärjistyneen konfliktin ensimmäisen vuoden ajalta, eli 7.10.2023 – 7.10.2024. Ihmisoikeusjärjestöjen osalta aineisto koostuu yhteensä 155 julkaisusta. 

Palestiinalaisten sisällöntuottajien julkaisut 

Olen etsinyt TikTokia hyödyntävien palestiinalaissisällöntuottajien tilejä mediassa tehdyistä listauksista ja jutuista, joissa on käsitelty palestiinalaisten sosiaalisessa mediassa jakamia videoita sotaan liittyen. Olen käynyt lävitse listauksien tilejä ja etsinyt nimenomaan TikTokissa toimivia vaikuttajia. Huomionarvoista on, että monet listaukset keskittyivät nimenomaan Instagramissa toimivien vaikuttajien kokoamiseen ja tällöin tutustuin näihin tileihin selvittääkseni, löytyikö vaikuttajilta TikTok-tiliä. Monet vaikuttajat toimivat ensisijaisesti Instagramissa ja julkaisut olivat täällä säännöllisempiä kuin TikTokissa. 

Monet tileistä tuottivat sisältöä Palestiinan pääkielellä eli arabialla, mutta tähän tutkimukseen olen rajannut nimenomaan sellaisia tilejä, jotka julkaisevat sisältöä joko englannin kielellä tai englanninkielisellä tekstityksellä. Tämän olen tehnyt paitsi siksi, etten hallitse arabiankieltä ja esimerkiksi TikTokin tarjoamat käännökset ovat usein kömpelöitä, mutta myös siksi, että haluan tutkia nimenomaan kansainvälisille yleisöille kohdennettuja julkaisuja.

Lopulta valitsin toteuttamastani listauksesta tarkasteluuni kolme huomattavaa suosiota ja näkyvyyttä saanutta, täysi-ikäisen ylläpitämää julkista tiliä. Nämä tilit toimivat käyttäjänimillä @wizard_bisan1, @medohalimy ja @salehatiaa. Bisan Owda on palkittu palestiinalainen toimittaja ja aktivisti, joka on raportoinut Gazassa sodan tapahtumista aktiivisesti TikTokiin. Mohammed ”Medo” Halimy oli Gazassa asuva, palestiinalainen sisällöntuottaja, joka kuvasi someen päivittäistä elämäänsä konfliktialueella. Saleh Atia puolestaan on Euroopassa vaikuttava sisällöntuottaja, joka on omistanut sometilinsä palestiinalaisia tukevalle sisällölle. Vaikka kaikki näistä sisällöntuottajista ovat olleet aktiivisia myös muilla sosiaalisen median alustoilla, kuten Instagramissa, YouTubessa ja Facebookissa, tämä artikkeli keskittyy nimenomaan TikTok-sisältöihin.

Palestiinalaisten sisällöntuottajien julkaisuja käsittelevä aineisto koostuu näiden kolmen tilin toteuttamasta 549 Gazan konfliktia käsittelevästä julkaisusta. Rajausaikaväli valikoitui vastaamaan ihmisoikeusjärjestöjen julkaisujen suhteen tehtyä rajausta, eli julkaisuja aikavälillä 7.10.2023 – 7.10.2024, mutta koska kaksi tileistä luotiin vasta vuoden 2024 puolella, julkaisujen tarkastelu aloitettiin ensimmäisistä julkaisuista ja päätettiin 7.10.2024. Tähän rajaukseen ovat kuuluneet kaikki sisällöntuottajien tällä aikavälillä toteuttamat julkaisut.

Tässä artikkelissa käsittelen ihmisoikeusjärjestöjen julkaisuja yhdessä ja kolmen sisällöntuottajan julkaisuja yksi kerrallaan. Olen käsitellyt sisällöntuottajien julkaisuja erikseen, jotta pystyn vertailemaan erilaisia kommunikoinnin ja aktivismin muotoja ja tyylejä ja huomioimaan analyysissä niiden ominaispiirteitä sekä eroavaisuuksia. Esimerkiksi Bisan Owdan sekä Medo Halimyn julkaisuissa ja niiden kommenteissa on korostunut vahva yleisösuhde ja tästä syystä olen hyödyntänyt analyysissä myös parasosiaalisen suhteen käsitettä. On lisäksi huomattava, että Saleh Atian julkaisut kattoivat määrällisesti 60 % tutkimistani julkaisuista (ks. Taulukko 1). Erikseen käsiteltynä tämä antaa hyvän kuvan erilaisista julkaisutavoista ja aktivismin muodoista. On hyvä ottaa huomioon, että kaikista Gazaa käsittelevistä julkaisuista esimerkiksi äänisisällöt eivät ole enää olleet saatavilla ja julkaisuja on myös todennäköisesti poistettu niiden tekijän tai alustan toimesta. 

Taulukko 1. TikTok-aineisto

Tutkimuksen haasteet ja tutkimusetiikka

Haastetta tutkimukseen on tuottanut esimerkiksi se, että TikTokissa monilla palestiinalaisilla vaikuttajilla ei ole käytössään verified-leimaa, joka kertoisi tilin olevan vahvistettu ja aito [4]. Etsiessäni vaikuttajien tilejä TikTokista lähes identtisellä nimimerkillä saattoi löytyä kymmeniä tilejä, joissa kaikissa käytettiin saman henkilön kuvaa, kuvauksessa esiinnyttiin tänä henkilönä ja tileille oli jaettu henkilön oikeita sisältöjä esimerkiksi Instagramin puolelta. Näillä tileillä oli jopa kymmeniätuhansia seuraajia, mikä hankaloitti entisestään henkilöiden aitojen tilien löytämistä. Samalla TikTok myös saattoi piilottaa vaikuttajien oikeita tilejä hakutuloksista tai jopa poistaa tilejä niiden sisältämän, raskaankin sotakuvaston vuoksi. Tämän vuoksi monilla TikTokin sisällöntuottajilla myös on käytössään useita tilejä ja varalla olevia tilejä myös saatetaan mainostaa siltä varalta, että varsinainen tili poistettaisiin.

Myös feikkitilit ovat kuitenkin TikTokille hyvin tyypillisiä ja niitä käytetään runsaasti sellaisten sisältöjen kanssa, jotka ovat resonoineet TikTokin käyttäjissä ja saaneet huomiota. Tämä tekeekin TikTok-tilien tutkimisesta haastavaa silloin, kun on toiveena tarkastella tiettyjen henkilöiden tilejä ja heidän jakamiaan sisältöjä – erityisesti kun kyse ei ole maailmanluokan näyttelijöiden, urheilijoiden tai muusikoiden vahvistetuista tileistä. Vaihtoehtona olisi tietysti ollut tarkastella Gazaa käsitteleviä julkaisuja hakemalla niitä trendaavien ääniraitojen tai tiettyjen hashtagien perusteella kuten monessa TikTokia käsittelevässä tutkimuksessa on aiemmin tehty. (Ks. esim. Abbas et al. 2022; Cervi & Marín-Lladó 2022; Seppälä 2022) Tämä lähestymistapa on TikTokin tarkastelulle hyvin ominainen, sillä siinä missä monet muut sosiaalisen median alustat perustuvat nimenomaan tilien seuraamiselle, TikTokin feed muodostuu vahvan algoritmin ohjaamista, samojen ääniraitojen yhdistämistä memeettisistä sisällöistä ja trendeistä. Lähestymistapa ei kuitenkaan olisi mahdollistanut sen tarkastelua, miten yksittäisillä tileillä rakennetaan tiettyä kuvaustapaa konfliktista. Tarkoituksena ei ole tarkastella vain yksittäisiä teemaan liittyviä julkaisuja, vaan tilien muodostamia narratiivisia kokonaisuuksia.

Aiheen tutkiminen on vaatinut myös paljon tutkimuseettistä pohdintaa erityisesti palestiinalaisten sisällöntuottajien julkaisujen osalta. Vaikka tutkimani tilit ovat julkisia TikTok-tilejä ja tuovat ilmi pyrkimystä välittää tietoa ja inhimillisiä kokemuksia sodasta ulkomaailmaan, aiheet ovat usein arkaluontoisia ja sisältö on monesti rakennettu videopäiväkirjan muotoon. Tutkimillani sisällöntuottajilla on paljon seuraajia ja heitä voidaan pitää TikTok-vaikuttajina, joiden tilejä on myös käsitelty mediassa, mutta olen luonnollisesti myös joutunut paljon pohtimaan tutkittavien asemaa yksityishenkilön ja julkisuudenhenkilön välimaastossa. Tähän liittyy myös huolestuttava kysymys siitä, voivatko nämä henkilöt mahdollisesti olla vaarassa jakamansa sisällön vuoksi ja sodasta raportoidessaan (Ks. esim. AbuZayad 2015; de Vries & Majlaton 2021; Abushbak, Majeed & Kusuma 2024).

Aineistonvalintaani on vaikuttanut tarkka pohdinta siitä, voiko henkilöiden esille tuominen vaikuttaa heidän turvallisuuteensa ja olen pyrkinyt valitsemaan sellaisia tilejä, jotka ovat jo olleet mediassa paljon esillä ja joilla on huomattava seuraajakunta ja näkyvyyttä. Lopulliseen tilien valintaan vaikutti myös tilien tarkoitusperien huolellinen punnitseminen, sillä halusin valita tutkimukseeni tilejä, joiden ylläpitäjät tiedostivat tilien julkisuuden ja tarkoituksella myös pyrkivät näkyvyyden saavuttamiseen. Olen tällä pyrkinyt välttämään tilannetta, jossa tutkimukseni nostaisi esiin yksityishenkilöitä, jotka eivät ole tarkoittaneet sisältöjään laajemman yleisön tarkasteltavaksi. 

Olen hyödyntänyt tutkimuksessani näyttökuvia ihmisoikeusjärjestöjen sekä sisällöntuottajien julkaisuista. Ihmisoikeusjärjestöt toteuttavat julkista tehtävää ja ne jakavat sosiaalisessa mediassa julkaisuja suuren yleisön tavoittamiseksi. Sisällöntuottajien nostaminen esiin on merkityksellistä tutkimukseni yksilöllistä, affektiivista viestintää ja yleisösuhdetta korostavan näkökulman vuoksi. Lisäksi sisällöntuottajien julkaisujen käsittely kasvottomana ja nimettömänä tuntuisi ristiriitaiselta suhteessa sisältöihin, joissa korostuu tarve tulla nähdyksi ja kohdatuksi ihmisenä ja yksilönä. Olen päätynyt anonymisoimaan julkaisuissa esiintyvien sivullisten ihmisten kuvat sekä nimet, sillä niiden esille tuominen ei ole tarkoituksenmukaista tutkimukseni kannalta.

Mohammed ”Medo” Halimy kuoli Israelin iskussa tehdessäni tätä tutkimusta. Päätös sisällyttää hänen tilinsä tutkimukseen vaati erityisen huolellista eettistä harkintaa. Tilin tutkiminen ei enää kohdistunut elossa olevaan ja itse omaa näkyvyyttään hallitsevaan sisällöntuottajaan, vaan tilanteeseen, jossa toimijuus on kuoleman myötä pysyvästi muuttunut, eikä hän enää voi päättää tilin sisällöstä tai vaikuttaa esimerkiksi julkaisujen keräämiin kommentteihin. Halimyn perhe otti tilin haltuunsa hänen kuolemansa jälkeen ja jakoi siellä vielä joitakin julkaisuja. Myös vanhat julkaisut jätettiin hänen perheensä toimesta näkyviin. Halimyn kuolema on vaikuttanut yleisön suhtautumiseen hänen julkaisuihinsa ja kuoleman jälkeen myös vanhojen julkaisujen kommenttikentät täyttyivät Halimyä seuranneiden ihmisten kollektiivisesta surusta ja muistamisesta. Tutkijalle aineiston käsittely on vaatinut erityistä sensitiivisyyttä, jotta aineiston analyysi ei välineellistä surua tai muistoa, vaan tunnustaa sen inhimillisen merkityksen.

Tutkimusaihe itsessään on raskas, kiistanalainen ja myös emotionaalisesti kuormittava. Tämän vuoksi myös jatkuva itsereflektio sekä omien tunteiden ja reaktioiden tiedostaminen ja niiden käsittely ovat merkittävä osa tutkimusprosessia. 

Ihmisoikeusjärjestöjen Gazaa käsittelevät julkaisut

Tarkastelen seuraavaksi aineistonani toimivien ihmisoikeusjärjestöjen julkaisuja. Kansalaisjärjestöjen verkkosivujen ja sosiaalisen median käyttöä tutkinut Matti Nelimarkka on huomioinut, miten kansalaisjärjestöjen verkkosivut muistuttivat niiden alkuvaiheessa lähinnä yksisuuntaista tiedotusta, mutta sivustojen toimintamahdollisuuksien kehittyminen ja sosiaaliseen mediaan siirtyminen lisäsivät myös yleisön osallistumisen ja vuorovaikutuksen mahdollisuuksia (Nelimarkka 2016). Sosiaalisen median palvelut ovat edellyttäneet järjestöiltä sopeutumista palvelujen affordansseihin sekä eri palvelujen sisäisiin kulttuureihin. Tämä näkyi myös järjestöjen TikTok-viestinnässä, jossa järjestöt hyödynsivät vakavien ja informatiivisten sisältöjen ohella alustalle ominaista viihteellisyyttä ja leikillisyyttä.

Amnesty hyödynsi tilillään runsaasti TikTokin ajankohtaisia trendejä ja huumoria ja tilillä on esimerkiksi listattu jokaiselle horoskoopille oma suosikkikohta ihmisoikeusjulistuksesta. Human Rights Watch puolestaan loi seuraajilleen erilaisia tietovisoja, joiden avulla nämä saattoivat testata omaa tietämystään ihmisoikeuskysymyksistä. Voidaan siis sanoa, että järjestöt kyllä sovittivat yleisviestintäänsä myös TikTokin leikilliseen kulttuuriin. Tästä huolimatta konfliktien ympärille keskittynyt viestintä poikkesi tällaisista leikillisistä konventioista paljonkin. Gazaa käsittelevät julkaisut olivat ymmärrettävästikin hyvin vakavia sävyltään ja näissä julkaisuissa ei käytetty leikillistä otetta tai hyödynnetty memeettisiä trendejä. Julkaisut keskittyivät vahvasti tietopakettien kokoamiseen sekä sodan raportointiin ja sen inhimillisten vaikutusten näkyväksi tekemiseen.

Hyödynnän järjestöjen Gazaa käsittelevien julkaisujen analyysissä sekä ihmisoikeusjärjestöjen toiminnan ymmärtämisessä Matthew Powersin käsitystä järjestöjen rooleista yhteiskunnassa (Powers 2018). Hän on kartoittanut kansalaisjärjestöjen julkista viestintää ja nimennyt niille neljä roolia. Nämä roolit ovat kansalaisjärjestöjen toimiminen asiantuntijoina, vaikuttajina, keskustelun mahdollistajina ja kriitikoina. Powers näkee, että kansalaisjärjestöt toteuttavat aktiivisesti erityisesti asiantuntijan ja vaikuttajan rooleja. (Powers 2018, 156–169) Asiantuntijaroolissa järjestöjen tehtävä on faktoihin ja todistusaineistoon perustuvan ja dokumentoidun tiedon tuottaminen ja sen välittäminen ihmisille. Järjestöjen uskottavuus tiedonvälittäjinä rakentuu läpinäkyvyydelle ja todistusaineistolle. (Powers 2018, 156–157)

Ihmisoikeusjärjestöjen TikTok-julkaisut keskittyivät usein vahvasti informaation välittämiseen, joka on nimetty voittoa tavoittelemattomien järjestöjen ensisijaiseksi somenkäytön tavoitteeksi jo 2010-luvun alkupuolella, jolloin erityisesti Twitteriä hyödynnettiin aktiivisesti 140-merkkiin tiivistettyjen tietopakettien välittämiseen (Lovejoy & Saxton 2012; ks. myös Campbell & Lambright 2020). TikTokin käytön yhteydessä julkaisut ovat painottuneet audiovisuaalisiin sisältöihin, joissa kuvatekstit ovat jääneet usein pienemmälle huomiolle.

Julkaisuissa käytettiin sodan etenemistä kuvaavia infografiikoita ja jaettiin viikoittaista tilannetta tarkastelevia viikkokatsauksia sekä tietoiskuja. TikTok-julkaisut toimivat ajankohtaisena mediana, josta jaettiin konfliktin uusimmat käänteet ja pidettiin yleisö ajan tasalla myös kansainvälisistä kuulemisista ja päätöksistä sotaan liittyen. Infopakettien avulla julkaisuissa voitiin avata esimerkiksi sotaan kohdistuvaa lainsäädäntöä tai jakaa tietoa valkoisesta fosforista sekä sen käytöstä siviiliväestöä vastaan (ks. kuvat 2 & 3). Järjestöt jakoivat myös yleispäteviä julkaisuja konflikteista. Gazaa voitiin käyttää yhtenä esimerkkinä, mutta aina yksittäisiä konflikteja ei nostettu erikseen esille. 

Powersin mukaan toisena järjestöjen merkittävänä roolina korostuu asiantuntijuuden rinnalla vaikuttaminen. Tämän tarkoituksena on lisätä tietoisuutta sekä osallistaa kansalaisia mukaan vaikuttamiseen. Tiedonvälitys itsessään ei riitä, vaan sen pitää herättää tunteita ja huomiota. (Powers 2018, 157–158) Ihmisoikeusjärjestöjen julkaisuille olikin tyypillistä sekoittaa vahvan informatiivisiin sisältöihin myös tunteisiin vetoavia elementtejä. Saatettiin esimerkiksi kuvata sodan keskellä asuvan paikallisen tai paikalla toimivan ihmisoikeusjärjestön työntekijän kertomusta sodasta ja samassa yhteydessä jakaa lukuja siitä, miten monta siviiliä oli kuollut ja moniko oli menettänyt kotinsa.

Julkaisuissa pyrittiin uhrilukujen ja tapahtumien listaamisen lisäksi myös kuvaamaan sodan inhimillisiä vaikutuksia ja konkretisoimaan, miten esimerkiksi Israelin saarrosta johtuva veden, ruoan ja lääketarvikkeiden puute sekä polttoaineiden ja sähkön katkaisu vaikuttivat niin siviilien kuin avustustyöntekijöidenkin arkeen ja johtivat esimerkiksi lasten nälkiintymisiin ja sairastumisiin. Nämä teemat humanitaarisen kriisin laajuudesta ja erilaiset konkreettiset esimerkit sen ilmenemisestä ovat olleet toistuvia teemoja järjestöjen julkaisuissa ja ylipäätään palestiinalaisnäkökulmia korostavissa humanitaarisissa julkaisuissa (ks. esim. OCHA 7.10.2024), mikä korostaa vahvasti järjestöjen suosimia, hätään ja avuntarpeeseen nojaavia narratiiveja (Pantti 2018; Pantti 2021).

Julkaisuissa korostui ajantasaisen tiedon välittäminen tapahtumien keskiöstä. Gazassa työskentelevät avustustyöntekijät ja yhteyshenkilöt välittivät paikan päältä videoita, joissa tarjottiin sisäpiirin näkökulmaa tilanteeseen. Julkaisuissa nojattiin tähän päivittäiseen ja lähes reaaliaikaiseen raportointiin tapahtumien kulusta. Videoita toteutettiin tyypillisesti älypuhelimella kuvaamalla itseä tai ympäristöä. Erityisesti itseä kuvaavissa, vaihtelevan laatuisissa videoissa korostui autenttisuus ja kasvokuvat heijastivat avustustyöntekijöiden tunnereaktioita ja uupumusta. Videot välittivät äärimmäisen raskasta tilannetta ja esimerkiksi Doctors Without Borders -järjestön julkaisut kuvasivat epätoivoisia olosuhteita, jossa jäljellä olevissa sairaaloissa työskentelevät ihmiset joutuivat toimimaan (Kuvat 4 & 5). Niissä kuvattiin työskentelyä silloin kun tarvittavia tiloja, lääkintätarvikkeita tai sähköä ei ollut tai kun avuntarvitsijoita oli niin paljon, ettei kaikkia pystytty auttamaan ja vammat olivat usein vakavia. Julkaisuja tehtiin esimerkiksi siitä, miten leikkauksia jouduttiin suorittamaan sairaaloiden käytävillä ilman anestesiaa tai kipulääkkeitä. Myös ihmisoikeusjärjestöjen yhteyshenkilöiden lähettämiä ääniviestejä julkaistiin. Tällöin ääniviestiin yhdistettiin usein videokuvaa alueelta (Kuva 4). Videot oli lähes aina myös tekstitetty, mikä on myös TikTokin suosittelema käytäntö, sillä monet TikTokin käyttäjät katsovat videoita ilman ääniä (SupplyGem 11.4.2024).

Henkilökohtaisen ja tunteisiin vetoavan ulottuvuuden lisääminen julkaisuihin on toiminut huomiota ja empatiaa herättävänä tehokeinona (ks. esim. Tuomi 2025). Viestintätieteilijä Mervi Pantti kirjoitti jo vuonna 2009 journalismin tunteellistumista käsittelevässä artikkelissaan siitä, miten ihmisten kokemukset ja tunteet voivat toimia yleisölle yleisluontoista raportointia ja tilastoja kiinnostavampana tiedontuottamisen lähtökohtana (Pantti 2009, 194). Aiemmin tunteita ja rationaalisuutta on pidetty toistensa vastakohtina ja emotionaalisia narratiiveja on vierastettu tiedonvälityksessä tai jopa pidetty asiasisältöjen vihollisena, mutta nykyisessä mediaympäristössä niistä on tullut tärkeä osa vaikuttavaa viestintää (ks. esim. Wahl-Jorgensen 2019; Tuomi 2025). Erityisesti avustustyöntekijöiden tunnepitoiset kuvaukset työstä kriisialueella saivat osakseen runsaasti yleisön empatiaa. Kommenteissa osoitettiin tukea, myötäelämistä ja kiitettiin avustustyöntekijöitä näiden tekemästä, arvokkaana pidetystä työstä. 

Julkaisujen avulla pyrittiin tekemään näkyväksi usein tilastojen taakse piiloon jäävää, inhimillistä ulottuvuutta. Sodan tuhojen kuvaaminen ja ihmisten henkilökohtaiset kertomukset sen vaikutuksista sekä näihin liitetyt voimakkaat tunteet inhimillistävät sodan narratiiveja ja antavat niille kasvot. Mervi Pantti on kirjoittanut siitä, miten tavallisten ihmisten kertomukset tuovat tapahtumia lähemmäs yleisöä, mikä myös vahvistaa tapahtumiin liittyvää tunnepitoisuutta (Pantti 2009, 199). Tunteisiin vetoavien sisältöjen kautta voidaan herättää voimakkaita tunnereaktioita, vahvistaa empatiaa, yhteenkuuluvuuden tunteita, moraalista pohdintaa ja tarvetta poliittisiin kannanottoihin (Ks. esim. Abushbak, Majeed & Kusuma 2024; Pantti 2009). Tunnereaktiot vaikuttavat ylipäätään sosiaalisessa mediassa vahvasti siihen, minkälaiset sisällöt saavat huomiota ja miten sisältöjä tuotetaan, kulutetaan ja jaetaan eteenpäin (Sihvonen 2023, 68; Hakola, Pönni & Sihvonen 2025; Pelevina & Sihvonen 2023; Wahl-Jorgensen 2019).

Erityistä huomiota julkaisuissa kiinnitettiin lasten kokemuksiin ja lasten hätää tuotiin esille kertomuksien ja audiovisuaalisten keinojen avulla. Lapsia kuvattiin esimerkiksi raunioiden keskellä ja sanoman vahvistamisessa julkaisuissa käytettiin usein surumielistä, melankolista taustamusiikkia. Erilaisten affektiivisten keinojen avulla julkaisuilla pyritäänkin vaikuttamaan ihmisten mielipiteisiin ja näkemyksiin. Tunteiden avulla haetaan tietynlaisia reaktioita ja niin affektiiviset sisällöt kuin tunteiden sanoittaminenkin toimivat keinoina luoda ja muovata ihmisten tunteita tapahtumista. (Wahl-Jorgensen & Pantti 2021; Pantti 2009, 194) Pantin mukaan tunteiden herättäminen onkin usein humanitaaristen narratiivien keskiössä ja tunteiden avulla pyritään paitsi saamaan huomiota, myös kannustamaan ihmisiä toimimaan oikein (Pantti 2021, 17). 

Monet julkaisuista herättivätkin yleisössä runsaasti tunnepitoisia reaktioita, joita tuotiin esille julkaisujen kommenttikentissä. Gazaa käsittelevien julkaisujen kommentoijat vaativat tulitaukoa ja miehityksen lopettamista, kiittivät tiedon jakamisesta ja myös osoittivat surua ja tiedustelivat, miten voitaisiin osallistua auttamiseen. Samalla jaettiin paljon Palestiinaa tukevia sloganeita ja kommentteja, joilla pyrittiin saavuttamaan lisänäkyvyyttä julkaisuille.  

Toisaalta järjestöjä myös kritisoitiin. Kommenteissa saatettiin kyseenalaistaa järjestöjen toimintaa ja vaatia enemmän ja konkreettisempia toimia sekä vastuussa olevien saattamista oikeuden eteen. Monien aihetta käsittelevien julkaisujen kommenttikentissä käytiin runsaasti kiivasta keskustelua siitä, kuka konfliktista oli vastuussa, ketkä olivat syyllisiä ja ketkä uhreja, ja kenellä ylipäätään oli oikeus alueisiin. Israelin ja Palestiinan välinen konflikti on ylipäätään yksi polarisoivimmista aiheista, joka kytkeytyy syviin historiallisiin, poliittisiin, ideologisiin ja uskonnollisiin kipukohtiin ja herättää kansainvälisesti voimakkaita ja keskenään ristiriitaisia tulkintoja. Aiheen polarisoitunut luonne oli myös hyvin näkyvästi esillä kommenteissa, joissa ihmiset jakautuivat vahvasti Israelin tai Palestiinan puolelle ja keskustelu kärjistyi voimakkaisiin vastakkainasetteluihin ja vihollisena nähdyn osapuolen epäinhimillistämiseen. 

Vaikka järjestöjen jakamilla, tunnelatautuneilla, “tahmaisilla” sisällöillä on perusteltavissa oleva ja vahva strateginen tarkoituksensa konfliktin näkyväksi tekemisessä sekä ihmisten empatian ja auttamisen tarpeen vahvistamisessa, kertomuksien narratiivit ovat usein yksipuolisia ja keskittyvät kuvaamaan ihmisiä uhriposition ja avuntarpeen kautta. Toisaalta järjestöjen julkaisuissa konfliktialueella elävien ihmisten kokemuksia ja tarinoita (Kuvat 6 & 7) on valittu myös sen mukaan, että ne tukevat järjestöjen viestintää ja näiden valitsemia näkökulmia. Tähän liittyen myös Mervi Pantti on nostanut esille, miten perinteiset kriisikuvaukset usein korostavat ulkopuolista apua ja passivoivat uhreja. Hän kirjoittaa, miten tämä voi paitsi normalisoida ihmisten kärsimystä, myös irtaannuttaa tapahtumia niiden yhteiskunnallisista ja poliittisista konteksteista. Tämä puolestaan voi ylläpitää olemassa olevia yhteiskunnallisia valta-asetelmia ja eriarvoisuutta. Hän korostaakin ihmisten oman toimijuuden ja äänen vahvistamisen merkitystä. (Pantti 2018; Pantti 2021)

Monet ihmisoikeus- ja humanitaariset järjestöt painottavat toiminnassaan vahvasti puolueettomuutta ja pyrkivät korostamaan viestinnässään hätätilaa ja avuntarvetta sen sijaan, että otettaisiin kantaa kriisien laajempiin taustatekijöihin ja konteksteihin (Powers 2018; Pantti 2021). Esimerkiksi Gazan kontekstissa järjestöt korostavat ihmisten kärsimystä ja avuntarvetta ja usein välttävät ottamasta kantaa kriisin poliittisiin syihin ja vastuisiin. Tästä huolimatta järjestöt eivät vain passiivisesti kuvaa tapahtumia, vaan ne myös aktiivisesti rakentavat kuvaa katastrofeista ja kriisitilanteista. (Pantti 2021) Ne päättävät, mitä kerrotaan ja mitä jätetään kertomatta, mihin keskitytään, miten tapahtumia kuvataan, kenen näkökulmasta ja kenelle annetaan ääni. Sosiaalisessa mediassa rakennetaan merkityksiä ja narratiiveja ja pyritään vaikuttamaan ihmisten näkemyksiin ja hakemaan reaktioita ja kannustamaan toimintaan. Järjestöt rakentavat kuvaa niin järjestöjen omasta toiminnasta, sodasta kuin sen uhreistakin. 

Yhtenä ihmisoikeusjärjestöille asetettuna roolina on kriitikkona toimiminen, joka viittaa odotukseen siitä, että järjestöt ottaisivat enemmän kantaa, paljastaisivat rakenteellisia ongelmia ja uskaltaisivat kritisoida valtaa. Toisaalta Powers nostaa esille, että järjestöt eivät tässä suhteessa ole useinkaan radikaaleja toimijoita. Vuonna 2018 julkaistussa, Powersin laajassa kansalaisjärjestöjä käsittelevässä tutkimuksessa todettiin, miten järjestöt olivat varovaisia vuorovaikutuksen kanssa ja varoivat negatiivisen huomion keräämistä. Sosiaalista mediaa hyödynnettiin vielä perinteisen median konventioita jäljitellen lähinnä tiedon välittämiseen. (Powers 2018, 154–160) Vaikka järjestöt muuten hyödynsivät TikTokia monipuolisesti, Powersin huomiot näkyivät myös järjestöjen Gazaa käsittelevissä julkaisuissa, joissa julkaisut keskittyivät tiedonvälitykseen ja järjestöt eivät erikseen kannustaneet keskusteluun tai esimerkiksi reagoineet yleisön kommentteihin ja kysymyksiin. 

Puolueettomuus, vanhojen uutisnormien seuraaminen ja pyrkimys negatiivisten reaktioiden välttämiseen saattavat kuitenkin myös ironisesti johtaa negatiivisiin reaktioihin tilanteessa, jossa järjestöiltä odotetaan selkeitä kannanottoja. Esimerkiksi Gazaa käsittelevien TikTok-julkaisujen kommenteista nousi toistuvasti esiin yleisön odotus selkeämpiin kannanottoihin ja myös kriisistä vastuussa olevien esille tuomiseen. Tämä nosti paikoin negatiivisia reaktioita niin Palestiinan kuin Israelinkin tukijoilta.

Järjestöt toivat tyypillisesti esille sekä palestiinalaisten että israelilaisten siviilien kärsimystä. Palestiinalaisten siviilien avuntarpeesta puhuttiin järjestöjen julkaisuissa huomattavasti enemmän, mitä selittää esimerkiksi Gazan vakava humanitaarinen kriisitila (ks. esim. OCHA 7.10.2024). Israelia puolustavat kommentoijat saattoivat kyseenalaistaa sitä, miksi järjestöt keskittyivät palestiinalaisten kärsimykseen israelilaisten panttivankien sijaan. Kun järjestöt ottivat julkaisuissa huomioon myös israelilaisten panttivankien vapauttamisen tarpeen, monet kommentoijat kokivat tämän takin kääntämisenä aiemmasta palestiinalaisten siviilien tuesta, vaikka järjestöt pyrkivät toiminnassaan olemaan avuntarvitsijan puolella, kansalaisuudesta riippumatta.

Ihmisoikeusjärjestöjen julkaisuissa esimerkiksi vaadittiin toistuvasti aselepoa ja siviileihin kohdistuvien rikosten lopettamista, mutta järjestöt saattoivat myös puhua passiivissa ja jättää mainitsematta, keneltä toimintaa tarkalleen ottaen vaadittiin. Näin julkaisujen sanoma itsessään saattoi paikoin jäädä ilman todellista pontta tai vahvaa kannanottoa, mikä aiheutti kommenttikentissä turhautuneisuutta. Tietoinen pyrkimys puolueettomuuteen saattoi siis myös johtaa kokemukseen siitä, etteivät järjestöt olleet uhrien puolella tai pyrkineet todella vaikuttamaan vallitsevaan tilanteeseen. Konflikti on globaalisti vahvasti polarisoitunut aihe ja siitä keskustelevilta vaaditaan vahvoja kannanottoja ja puolen valitsemista, mikä asettaa ihmisoikeusjärjestöt hankalaan asemaan tilanteessa, jossa järjestöt pyrkivät puolueettomasti viestimään ihmisoikeusrikkomuksista ja avun tarpeesta. 

Palestiinalaiset sisällöntuottajat sodan kuvaajina

Tarkastelen seuraavaksi kolmen palestiinalaisen sisällöntuottajan Gazan konfliktia käsitteleviä julkaisuja. Kaksi ensimmäistä sisällöntuottajaa, Bisan Owda ja Medo Halimy, ovat jakaneet runsaasti heidän omaan elämäänsä liittyviä tunnepitoisia sisältöjä, ja luoneet näin voimakkaita, parasosiaalisia suhteita seuraajiinsa. Kolmas esimerkki tarjoaa mielenkiintoisen vertailukohdan ja erilaisen lähestymistavan, sillä Saleh Atian julkaisut eivät henkilöidy vahvasti häneen ja ne eivät näin ollen myöskään ole herättäneet yleisöltä vastaavaa suhdetta julkaisijaan. Tästä johtuen Bisan Owdan ja Medo Halimyn sisältöjä analysoidessani keskityn erityisesti affekteihin, parasosiaaliseen suhteen ja toimijuuden rakentumiseen, kun taas Saleh Atian julkaisujen kohdalla huomioni on kiinnittynyt erityisesti erilaisiin vaikuttamisen keinoihin sekä pyrkimykseen palestiinalaisidentiteetin näkyväksi tekemiseen ja vastarintaan.  

Bisan Owda

@wizard_bisan1 eli Bisan Owda on yksi seuratuimpia ja tunnetuimpia palestiinalaisvaikuttajia. Bisan on kuvannut jokapäiväistä elämäänsä sodan runtelemasta Gazasta Instagramiin ja TikTokiin. Hän on journalisti ja aktivisti, joka on myös voittanut Emmy-palkinnon sekä Peabody-palkinnon sotaa kuvaavasta dokumentistaan (Al Jazeera 26.9.2024; Peabody 2023). Jo ennen sotaa Bisan on toiminut ihmisoikeusaktivistina ja tehnyt vapaaehtoistyötä erityisesti nuorten, naisten ja ilmastonmuutoksen parissa. Hän on myös toiminut EU:n hyväntahdon lähettiläänä. (UN Women 28.8.2023; EU Neighbours South 2025)

Bisanin julkaisut alkavat tyypillisesti sanoilla ”Hi everyone this is Bisan from Gaza and I’m still alive.” Bisanin julkaisut kuvasivat hänen päivittäistä elämäänsä konfliktialueella vangitsevalla ja henkilökohtaisella tavalla. Julkaisut keskittyivät sodan kuvaamiseen ja reaaliaikaiseen tapahtumien raportointiin ja julkaisuissa korostui journalistinen ote tapahtumien käsittelyyn. Bisan myös usein kertoi videoiden alussa päivän ja kellonajan, jolloin videot oltiin kuvattu. Bisan jakoi ihmisoikeusjärjestöjen julkaisujen tavoin paljon ajankohtaista tietoa esimerkiksi kuolleiden tilastoista, pommituksista ja päivittäisistä tapahtumista konfliktialueella. Julkaisuissaan hän käsitteli esimerkiksi sairaaloiden ahdinkoa sekä ruoan, veden ja turvan puutetta. 

“Hi everyone this is Bisan from Gaza and I’m still alive.. and these are some figures, you need to know how the situation is here in Gaza after 70 days of continuous bombing. So 25 000 children became orphans as they lost one or both parents in the bombing. 9 out of 10 people can’t eat every day and people in Gaza lost 97 % of the water they had before the war. [–] More than 25 000 were killed, either found or still missing under the rubble.. and 12 000 of them are children. [–]”

@wizard_bisan1 15.12.2023

Järjestöjen tavoin myös Bisan haastatteli muita alueella asuvia ihmisiä ja antoi näkyvyyttä heidän tarinoilleen. Hän kuvasi yksilöiden menetyksiä ja surua luoden tunteellisia julkaisuja ihmisten kokemuksista ja tapahtumien vaikutuksista. Julkaisuissa saatettiin kuvata esimerkiksi ihmisiä vaeltamassa turvaa etsien, autiomaata, jonne heidät pakotettiin siirtymään, sekä tyypillisiä teltoista koostuvia asumuksia (ks. kuva 9). Bisan jakoi tarinoita pääosin englanninkielellä, mutta haastattelut hän toteutti arabiaksi ja tekstitti ne englanniksi kansainväliselle yleisölleen. 

Bisanin julkaisut olivat asiasisällöltään lähellä monien ihmisoikeusjärjestöjen toteuttamaa raportointia tapahtumista, mutta merkittävänä erona on sisältöjen hyvin vahva henkilöityminen juuri Bisaniin. Bisan toimii tapahtumien kokijana, niiden todistajana ja raportoijana. 29.10.2023 Bisan julkaisi videon, jossa hän kertoi todistaneensa valkoista fosforin käyttöä:

“What happened in Gaza 27-28.10? At 12 AM they dropped white phosphorus. I am walking while carrying a wet cloth so I can wash my nose and my eyes because they drop white phosphorus.. I saw it, I heard the voice, the sound, I heard everything. [–]”  

@wizard_bisan1 29.10.2023

Abushbak, Majeed ja Kusuma (2024) ovat huomioineet, miten toimijuuden rakentamisessa teknologialla ja kännykkäkameroilla on suuri merkitys, sillä ne mahdollistavat tapahtumien kuvaamisen ja jakamisen laajemmille yleisöille (Abushbak, Majeed & Kusuma 2024). Kännykkäkameran avulla kuvaaminen onnistuu milloin ja missä tahansa, mikä mahdollisti myös Bisanin nopean reagoinnin tapahtumiin ja tunnepitoisten sisältöjen luomisen. Bisan kuvasi tyypillisesti itseään ja ympäristöään yleisölleen. Hänen tunteensa välittyivät yleisölle läheltä kuvatuissa videoissa ja sisällöt olivat usein emotionaalisesti latautuneita. (Kuvat 8 & 9) Tapahtumien paino, väsymys ja suru kuvastuivat Bisanin ilmeissä, eleissä ja äänessä, kun hän kertoi uusista iskuista tai kommentoi jatkuvaa sadetta, joka teki teltassa asumisesta entistä vaikeampaa. Bisan myös sanoitti tunteitaan videoillaan ja puhui niistä. Vastapainona vaikeille tunteille hän jakoi yleisönsä kanssa myös valonpilkahduksia, iloa ja hyviä hetkiä. Bisan muodosti julkaisuista vangitsevia, tunnepitoisia tarinoita:

“Hello this is Bisan from Gaza and I’m still alive and two million people are internally displaced in Gaza strip. Half of them are in Rafah so I’ll show you now the typical tent/home. [–] Do you know what is the saddest part of this story? It’s that these people don’t know when they are going back to their homes.. and if they still have home because most of us don’t know what happened to the homes and streets and neighborhoods of our places. So these are the people of Gaza strip now, leaving their warm homes, full of joy and love, to tents in the middle of nowhere with the sand and the cold. We never know when we are going back to our homes and when is this going to end.. and if we will survive or not.”

@wizard_bisan1 15.1.2024

Traumaattisten tapahtumien todistaminen mediassa voi lisätä yleisön kokemusta siitä, että on itse kytköksissä tapahtumiin ja uhreihin. Tällöin yksilö voi myös kokea intiimiyttä ja yhteyttä tapahtumiin ja myötäelää todistamaansa tuskaa. (Pennington 2019; Pantti 2009) Päivittäinen tapahtumien todistaminen voi myös lisätä yleisön kokemaa empatiaa (Abushbak, Majeed & Kusuma 2024). Bisanin julkaisuja seurasi suuri ja äärimmäisen sitoutunut yleisö, joka myös reagoi nopeasti, mikäli Bisanista ei ollut useampaan päivään kuulunut mitään. Kommenttikentistä korostui voimakas tunnepitoisuus ja läheinen, lähes henkilökohtaiselta vaikuttava suhde Bisaniin. Seuraajat osoittivat kiintymystä, huolta ja välittämistä, tiedustelivat Bisanin kuulumisia ja viestivät aina uuden julkaisun tullessa helpotusta siitä, että tämä oli elossa. (Ks kuva 10) Kommentit olivat vahvan tunnelatautuneita ja niissä osoitettiin tukea ja myötäelämistä, iloittiin Bisanin ollessa jostakin iloinen ja surtiin hänen kanssaan vaikeina hetkinä. Kommenteissa lähetettiin paljon tsemppejä, rukoiltiin Bisanin ja muiden palestiinalaisten puolesta ja myös kiitettiin rohkeudesta, päivityksistä ja tärkeästä tehtävästä tiedon välittäjinä. Samalla saatettiin myös ilmaista myötätuntoa sekä epätoivoa ja turhautumista siihen, ettei pystytty auttamaan. 

Niin Bisanin rooli kansalaisaktivistina kuin hänen jakamansa sisällöt olivat hyvin tunnelatautuneita ja “tahmaisia”, mikä konkretisoitui paitsi julkaisujen saamissa, suurissa tykkäys-, tallennus-, jako- ja kommenttimäärissä, myös itse kommenteissa, jotka sisälsivät paljon affektiivisia reaktioita. Yleisön reaktiot ja Bisanin ympärille muodostunut yhteisö lisäsivät edelleen sisältöjen “tahmaisuutta”, jolloin tunteelliset kommentit aiheuttivat yleisössä lisää reaktioita ja ruokkivat edelleen keskustelua ja samaistuttavina pidettyjen kommenttien komppaamista ja niiden tykkäilyä. (Ks. esim. Rantasila 2018; Oikkonen 2017)

Tällaista yleisön tuntemaa vahvaa yhteyttä, läheisyyttä ja sitoutuneisuutta voidaan kuvata myös parasosiaalisen suhteen kautta. Bisanin kanssa tunteiden myötäeläminen ja tämän voinnista huolehtivat kommentit kertovat siitä, miten Bisan ei näyttäydy pelkästään tiedonvälittäjänä, vaan myös ihmisenä, johon koetaan läheistä yhteyttä, johon samaistutaan ja jonka kohtalo huolettaa. Parasosiaaliset suhteet lisäävät yleisön sitoutuneisuutta ja myös tuovat yleisöjä uudelleen sisällöntuottajien julkaisujen pariin (Reinikainen 2019). Yleisön sitoutuneisuus näkyi kommenteissa, joissa kommentit kuten ”I come here everyday”, ”I haven’t heard from you since yesterday” ja ”happy to hear from you” kuvaavat hyvin läheisenä koettua, päivittäistä vuorovaikutusta ilmentävää suhdetta (kuva 10). Parasosiaalisten suhteiden on myös todettu lisäävän vaikuttajan uskottavuutta ja luotettavuutta, minkä johdosta heillä on valtaa yleisön mielipiteisiin vaikuttamisessa ja tiedonvälityksessä (Reinikainen 2019, 107).

Parasosiaalisten suhteiden muodostuminen on todennäköisesti vahvistanut Bisanin vaikuttavuutta Gazan sodan tiedonvälittäjänä. Samoin kulttuurien väliset parasosiaaliset suhteet voivat merkittävästi vähentää ihmisryhmiä kohtaan koettuja ennakkoluuloja ja rasismia (Kuuluvainen & Virtanen 2020), mikä osaltaan on hyvin merkittävää palestiinalaisten näkyväksi tekemisessä ja tuomisessa lähemmäs ”meitä”, ”he”-ajattelun sijaan. Siinä missä konfliktin valta-asetelmaa vastaava Ukrainan sota on herättänyt länsimaissa paljon auttamisenhalua, empatiaa ja solidaarisuutta, palestiinalaisten kärsimys on jäänyt monelle etäisemmäksi ja siihen liitetään myös paljon rasistisia ja stereotyyppisiä narratiiveja. (Ks. esim. Połońska-Kimunguyi 2022; Pantti 2018)

Bisanin TikTok-julkaisujen kommenteissa käytetiin runsaasti palestiinalaisille tukea osoittavia ilmaisuja, kuten ”From the river to the sea”, ”Free Palestine”, sekä Palestiinaa symboloivia vesimeloni-emojeja, palestiinanlippuja ja sydämiä. Sitoutunut yleisö saattoi myös pyrkiä osallistamaan muita ja lisäämään julkaisujen näkyvyyttä kyselemällä kommenttikentissä yksinkertaisia kysymyksiä ja aloittamalla emojiketjuja. Kommentoijat saattoivat esimerkiksi kysellä muiden kommentoijien lempivärejä, lempihedelmiä tai lempiohjelmia tai luoda emojiketjuja, joissa pyydettiin ihmisiä osallistumaan sydänketjuihin jättämällä sydänkommentteja niihin. Tällaisten kommenttien avulla käyttäjät voivat pyrkiä vaikuttamaan algoritmiin nostamalla julkaisujen sitoutumisastetta. Samalla kommentoijat pystyvät osoittamaan tukeaan ja rakentamaan yhteisöllisyyden kokemusta kommenttikentissä. Siitä huolimatta, että erilaiset emojiketjut julkaisujen näkyvyyden lisäämiseksi ovat kommenttikentissä hyvin yleisiä, niiden tehokkuutta on kyseenalaistettu. On mahdollista, että algoritmit tulkitsevat emojiketjuja roskasisältönä eivätkä emojeista tai yksittäisistä sanoista koostuvat kommentit näin ollen todellisuudessa lisää julkaisujen näkyvyyttä. 

Mohammed ”Medo” Halimy

@medohalimy eli Mohammed ”Medo” Halimy oli Gazassa asuva sisällöntuottaja. Medo opiskeli Al-Azharin yliopistossa politiikan tutkimusta ja taloustiedettä. Gazan sodan alettua hänen perheensä joutui lähtemään kodistaan Gazan kaupungista ja siirtymään useaan otteeseen sodan aikana. (CBC 29.8.2024) Medo kuvasi noin minuutin kestävissä vlogeissaan arkeaan konfliktialueella Gazassa. Julkaisut olivat tyypillisesti sosiaalisessa mediassa suosittuja ”my day” -videoita, joissa kuvataan omaa arkea ja päivän tapahtumia. Hän aloitti videot esimerkiksi “my day” -videosta viestivillä lausahduksilla ”If you wonder what life looks like in Gaza right now, let me show you”, tai “welcome guys to a new vlog of my tent life”. Medo kuvasi julkaisuissa runsaasti itseään sekä ympäristöään ja puhui englantia yleisölleen.

Ihmisoikeusjärjestöjen ja Bisanin julkaisuista poiketen Medo keskittyi julkaisuissaan erityisesti pehmeämpään ja helpommin sulateltavaan sisältöön. Siinä missä Bisan kuvasi sodan etenemistä ja reaaliaikaisia tapahtumia, Medo keskittyi usein myönteisiin asioihin ja hän kuvasi vahvan elämäniloisella otteella omaa arkeaan ja jakoi ajatuksiaan yleisölle (Kuva 11). Medo kuvasi julkaisuissaan esimerkiksi ruoanlaittoa, ystäviensä kanssa vietettyä aikaa, musiikin kuuntelua, kuntoilua, lautapelien pelaamista ja jokailtaista rutiiniaan seurata auringonlaskua rannalla. Hän aloitti myös kasvien kasvattamisen uutena harrastuksenaan ja kertoi tavoitteestaan jatkaa kasvien hankkimista ja kasvattamista sodan päättymiseen asti. Hän pohti videoillaan sopivia nimiä kasveilleen, osallisti yleisöään osaksi yritystään saada kasvit kukoistamaan kuivissa olosuhteissa ja kiitti kommentoijia saamistaan kasvatusvinkeistä. (Kuva 12) Medon seuraajat myös osallistuivat harrastukseen pyytämällä lisätietoja kasvien kuulumisista ja kommenttikentissä iloittiin yhdessä Medon kanssa kasvien voidessa hyvin. 

Arkisten askareiden ja aktiviteettien lisäksi Medo kuvasi myös raunioituneita kaupunkeja ja kertoi esimerkiksi haasteista ruoan ja veden saamisessa, sekä siitä miten hankalaa oli elää pääosin ilman sähköä. Hän jakoi tietoa arjen käytännön haasteista, kuten suihkussa käymisestä, veden hankkimisesta, rahan saamisesta sekä siitä, miten löytää internet-yhteyksiä ja ladata puhelinta sähköverkon puuttuessa. Medo oli hyvin aktiivinen yleisönsä kanssa ja hän vastaili videoilla yleisön kysymyksiin ja puhutteli yleisöään julkaisuissaan.

Medo joutui kuitenkin myös perustelemaan omaa valintaansa keskittyä julkaisuissaan myönteisiin asioihin. Hän sai osakseen kielteisiä kommentteja, joissa kyseenalaistettiin Medon näkökulmaa ja palestiinalaisten kärsimystä vetoamalla siihen, että Medon julkaisujen perusteella elämä Gazassa ei näyttäytynyt hirveänä. Medo vastasi kritiikkiin 31.5.2024 tehdyllä julkaisulla, jossa hän avasi tilannettaan laajemmin: 

“I get a lot of comments like this one right here [kommentti liitetty videoon]. You guys need to understand something. If I show you that I’m actually enjoying my life and that I’m trying to have fun, that doesn’t mean that I’m actually happy. That doesn’t mean that I’m not actually suffering. That doesn’t mean that I’m not struggling. All the things you see are happening in the war right now, is actually happening to me. I’m just showing you the one percent of my life. The one percent I’m trying to have fun. [–] I’m a positive person, that’s me. I try to enjoy life, no matter what is happening, no matter what I’m going through. You guys have no idea what we’ve been through. We’ve been through hell. [–]”

@medohalimy 31.5.2024

Hän puhui siitä, miten elämä oli kokonaisuudessaan todella vaikeaa ja miten hän joutui todistamaan hirvittäviä asioita ja miten Gazassa asuvat joutuivat kamppailemaan selviytyäkseen. Hän myös kertoi, ettei hän halunnut kuvata tuskaa videoilla, vaan hän halusi kuvata elämän pieniä iloja (@medohalimy 31.5.2024). Medo Halimyn sisällöt keskittyivät konfliktialueella elävien ihmisten moniulotteisuuden näkyväksi tekemiseen. Hän teki hyvin tietoisen valinnan keskittyä julkaisuillaan hädän ja kärsimyksen kuvaamisen sijaan elämän positiivisen puolen kuvaamiseen. Tämä on voimakas vastalause itsessään ja se on voinut toimia myös tapana kyseenalaistaa narratiivia, joka typistää Gazassa elävät ihmiset yksipuoliseen muottiin apua tarvitsevista sodan uhreista. He voivat olla sitäkin, mutta he eivät ole vain sitä. 

Medo on kirjoittanut 19.6.2024 julkaisunsa kuvatekstissä: 

”Don’t forget that we are not numbers, we all have a life and dreams and goals that were all destroyed by the on going genoc!de.” 

@medohalimy 19.6.2024

Kuvateksti kuvaa sitä merkitystä, joka myös Medon julkaisuilla on sodan keskellä elävien ihmisten inhimillistämisessä. Aiheesta keskustelua jatkettiin myös julkaisun kommenteissa (Kuva 13). 

Medo Halimy kuoli Israelin iskussa 26.8.2024 (NBC News 29.8.2024; CBC 29.8.2024). Tämän jälkeen myös vanhempien julkaisujen kommenttikentät täyttyivät ihmisten epäuskosta ja kollektiivisesta surusta tapahtuneen johdosta. Voimakkaat tunteet ovat osa parasosiaalisia suhteita ja tähän liittyen myös vaikuttajan kuoleman kohdalla parasosiaalinen suru on ilmiö, johon voi liittyä samat surun vaiheet kuin läheisensä menettäneillä (Reinikainen 2019, 104). Medon jakamat sisällöt tarjoavat esimerkin siitä, miten sodan keskellä asuvista ihmisistä voidaan tehdä näkyviä myös laajemmalle yleisölle. Jatkuvaan kielteisten uutisten tulvaan turtuminen, etäiseksi jäävät tapahtumat ja tilastoluvut uhreista voivat jättää konfliktialueella elävät ihmiset kasvottomiksi muulle maailmalle. Samaistuttavat, henkilökohtaiset sisällöt auttavat rakentamaan tunneyhteyttä sodan keskellä asuviin ihmisiin ja tuovat heidät lähemmäs muita somekäyttäjiä. (Ks. esim. Pantti 2009)

Palestiinalaisten sisällöntuottajien sisältöjen avulla voidaan purkaa ja kyseenalaistaa stereotyyppisiä käsityksiä konfliktialueilla elävistä ihmisistä sekä heidän elämästään. Sosiaalinen media antaa sisällöntuottajille mahdollisuuden määritellä, miten heitä ja heidän kokemuksiaan kuvataan ja miten he haluavat tulla nähdyksi. Näin he myös asettuvat aktiivisiksi toimijoiksi passiivisten uhrien sijaan. (Pantti 2021; Abushbak, Majeed & Kusuma 2024)

Saleh Atia

@salehatiaa eli Saleh Atian julkaisut poikkesivat Bisanin ja Medon julkaisuista monin tavoin. Siinä missä Bisan ja Medo kuvasivat vlogia elämästään, arjestaan ja sodan tapahtumista, Saleh ei pitänyt tiliään Palestiinasta käsin, vaikkakin tilin kaikki julkaisut olivat keskittyneet Gazan tilanteeseen. Saleh julkaisi valtavasti julkaisuja, yhteensä 428 rajatulla aikavälillä, ja päivittäisen elämän tai sodan ajankohtaisten käänteiden sijaan julkaisuissa korostui vastarinta, jota osoitettiin mielenosoituksilla, palestiinalaisidentiteetin vahvistamisella ja kutsumalla ihmisiä osoittamaan solidaarisuuttaan. Siinä missä Bisanin ja Medon tilit myös henkilöityivät heidän ympärilleen ja perustuivat vahvalle tunneyhteydelle, Saleh ei tuottanut sisältöjä, joissa hän olisi henkilökohtaisesti puhunut kameralle tai yleisölleen. Salehin julkaisut koostuivat itse kuvatuista tanssi- ja mielenosoitusvideoista, hänen toteuttamistaan tekoälykuvista sekä sosiaalisesta mediasta kerätyistä solidaarisuutta osoittavista ja siihen kannustavista videoista. Julkaisujen kommentoijat eivät osoittaneet kommenttejaan juuri Salehille, vaan niissä osoitettiin yleisemmällä tasolla runsaasti tukea Palestiinalle, kannustettiin kannanottoihin ja viestittiin turhautuneisuudesta tilanteeseen. Kommenttikentissä myös käytiin kiivaita väittelyitä konfliktin syyllisistä. 

Saleh on tunnettu erityisesti tekoälykuvien ja -videoiden käytöstä osana aktivismia. Instagramissa feedin julkaisut koostuvat lähes yksinomaan tekoälykuvista ja -videoista. TikTok-tilin ensimmäiset julkaisut keskittyvät tekoälyllä tehtyjen kuvien ja videoiden ympärille. Myöhemmissä julkaisuissa kännykkäkameroilla kuvatut videot mielenosoituksista ja solidaarisuudenosoituksista korostuivat. 

Tekoälykuvien kautta Saleh pyrki osallistamaan yleisöä keskusteluun tai toimintaan. Saleh loi esimerkiksi kuvia, joissa kehotettiin boikotoimaan erilaisia Israelia tukevia yrityksiä, kuten McDonaldsia, Burger Kingiä ja Starbucksia (Kuva 14). Vastaavia kuvia jaettiin myös Euroviisuista kehotuksella boikotoida Euroviisuja. Pääosin Saleh ei hyödyntänyt julkaisuissaan pitkiä kuvatekstejä, mutta Euroviisuja käsittelevän julkaisun yhteydessä hän avasi, miksi Euroviisujen boikotoiminen oli merkityksellistä. Julkaisu korosti, ettei kyse ollut pelkästä musiikkikilpailun boikotista, vaan kannanotosta ihmisoikeusloukkausten normalisointia vastaan. Israelin osallistumista Euroviisuihin boikotoitiin vuonna 2024 laajasti Gazan sodan vuoksi. Lopulta sekä Euroviisujen järjestäjät että viisuihin osallistunut Israel kohtasivat paljon kritiikkiä ns. ”songwashingista”, jolla Israel pyrki häivyttämään sotatoimien aiheuttamaa negatiivista kuvaa valtiosta ja parantamaan imagoaan. (Kosciejew 2025)

Saleh jakoi myös kuvapäivityksiä, joissa pyydettiin osoittamaan tukea Palestiinalle. Tekoälyllä tuotetuissa kuvissa näytettiin esimerkiksi eri maita edustaviin vaatteisiin pukeutuneita naisia osoittamassa tukeaan Palestiinalle tai eri maiden lippuja sisältäviä laskuvarjoja, jotka laskivat avustuksia Gazan rannalle (kuva 15). Kuvateksteissä pyydettiin osoittamaan solidaarisuutta kommentoimalla oman maan lippua kommenttikenttään. 

Salehin julkaisut korostivat palestiinalaisten identiteettiä ja vastarintaa. Erilaisten symbolien avulla ilmaistiin yhteyttä palestiinalaiseen kulttuuriin ja historiaan. Näiden symboleiden avulla voidaan osallistua palestiinalaisen kulttuuri-identiteetin ylläpitämiseen ja näkyväksi tekemiseen. Oman kulttuurin ja historian esille tuominen toimii myös vastarintana palestiinalaisten kansallisidentiteetin kyseenalaistamiselle, sorrolle ja median usein yksipuoliselle kuvastolle. Sosiaalinen media on mahdollistanut palestiinalaisille oman, aineettoman tilan, joka yhdistää maantieteellisesti erillään olevia yhteisöjä ja tarjoaa mahdollisuuden vaikuttamiseen ja yhteenkuuluvuuden rakentamiseen (Cervi & Divon 2023).

Abushbak, Majeed ja Kusuma (2024) kirjoittavat, miten palestiinalaiset ovat hyödyntäneet sosiaalista mediaa sotamuistojen dokumentointiin, arkistointiin ja jakamiseen. He argumentoivat, miten fyysinen ja digitaalinen tila ovat olemassa yhtä aikaa ja miten ihmiset rakentavat tässä risteyksessä rooliaan aktiivisina toimijoina ja muistin tuottajina, jotka vaikuttavat siihen, miten sota ymmärretään ja muistetaan. (Abushak, Majeed & Kusuma 2024) Palestiinalaisten digitaalista muistitietoa tutkinut Farah Aboubakr (2025) myös kirjoittaa, miten digitaalisia tiloja hyödynnetään oman identiteetin vahvistamiseen ja muistitiedon säilyttämiseen, jotta tieto ja muistot eivät unohdu. Muistamista kohdistetaan paitsi omaan viiteryhmään, myös laajemmalle länsimaiselle yleisölle, jotta saadaan viestittyä oikeudesta suruun, historian ja kulttuurin muistamiseen sekä identiteetin säilyttämiseen. Tämä on erityisen merkittävää tilanteessa, jossa perinteiset muistamisen ja dokumentoinnin tavat eivät ole mahdollisia esimerkiksi historian kontrolloinnin, sorron ja pakkosiirtojen vuoksi. Nämä tekijät voivat lisätä riskiä oman historian, kulttuurin ja identiteetin unohtamiselle. (Aboubakr 2025)

Saleh toi tileillään runsaasti esille palestiinalaista kulttuuria ja identiteettiä esimerkiksi musiikin, tanssin ja pukeutumisen kautta ja hänen julkaisuissaan korostui lukuisten palestiinalaissymboleiden käyttö. Hän jakoi tilille paljon videoita, jossa hän tanssii erilaisissa ympäristöissä palestiinalaisten perinteistä kansantanssia dabkea (kuvat 16 & 17). Dabken kautta ilmaistaan kulttuurista identiteettiä, vahvistetaan yhteisöllisyyttä ja ilmennetään myös vastarintaa. (UNESCO/Dabkeh; Shado magazine 7.8.2024) Saleh käyttää tanssivideoissa hashtagia #freedomdance, joka vahvistaa tanssin ja sen jakamisen merkitystä osana protestointia. 

Saleh käyttää näissä kuvissa ja mielenosoituksissa perinteistä palestiinalaista keffiyeh-huivia (kuvat 16 & 17), jolla on merkittävä asema palestiinalaisen identiteetin ja vastarinnan ilmaisussa (Al Jazeera 20.10.2023). Tanssivideoissa hän käyttää taustamusiikkina Leve Palestina -kappaletta, jonka sanoituksissa ilmaistaan tukea sorretulle Palestiinalle. Ruotsalais-palestiinalainen Kofia-yhtye julkaisi kappaleen alun perin jo vuonna 1978. Lokakuun 2023 jälkeen kappale saavutti uudelleen laajaa suosiota mielenosoituksissa sekä sosiaalisessa mediassa ja näin perinteisestä protestilaulusta tuli osa myös sosiaalisen median äänimaisemaa. (The Palestine Chronicle 1.1.2024) TikTokissa vahvasti trendaavaa kappaletta käytetään osoittamaan solidaarisuutta palestiinalaisille. Kappaleen rinnalla julkaisuissa käytetyissä äänissä korostui myös egyptiläisen Sherine-artistin syvästä rakkaudesta kertova kappale Kalam Eineh, joka on ollut hyvin suosittu TikTokissa Palestiinaa tukevissa julkaisuissa. 

Saleh jakoi paljon mielenosoituksissa kuvattuja videoita, joissa ihmiset marssivat Palestiinan puolesta, ja hän jakoi erilaisia solidaarisuudenosoituksia, joita ihmiset tekivät osoittaessaan palestiinalaisille rakkautta ja tukea. Julkaisuissa kuvattiin esimerkiksi urheilutapahtumia, joissa pelaajat osoittivat tukeaan tanssimalla dabkea, tai yliopistosta valmistuvia, jotka heiluttivat Palestiinan lippua valmistujaisissaan (Kuva 19). Kuvatekstit sisälsivät lähes aina #solidarity hashtagin ja lyhyissä kuvateksteissä kuvattiin uskoa ihmisten hyvyyteen ja siihen, että nämä toimivat oikein ja yhdistyvät toimimaan hyvien asioiden ja oikeuden puolesta. 

Näiden edellä esiteltyjen palestiinalaisidentiteetin ilmaisujen lisäksi @salehatiaan julkaisuissa esiintyi myös muita palestiinalaisille keskeisiä symboleita. Näihin kuuluivat palestiinalaisen kirjontaperinteen mukaiset, kuvioidut mekot, avainriipukset, jotka symboloivat pois ajettujen palestiinalaisten oikeutta palata koteihinsa, sekä Al-Aqsan moskeija, jolla on palestiinalaisille vahva uskonnollinen, historiallinen ja kulttuurinen merkitys. (Al Jazeera 20.10.2023) Jaetuissa mielenosoitusvideoissa korostettiin mielenosoittajien rauhanomaisuutta. Tätä vahvistetaan kuvaamalla tanssivia, hymyileviä ja rauhallisia ihmisiä, jotka näyttävät rauhanmerkkejä silloinkin, kun poliisit taluttavat heitä pois. Kuvatekstinä Saleh käytti positiivisia tekstejä, jotka viittasivat uskoon ihmiskunnan hyvyydestä ja yhdistymisestä, ja mielenosoittajien hymyjä hän kommentoi usein tekstillä ”smile, it’s Sunnah”, jolla tarkoitetaan profeetta Muhammedin seuraamista ja hyvän ja oikean tekemistä. Lyhyet kuvatekstit myös korostivat sitä, miten oli helppo hymyillä, jos tiesi olevansa oikeuden puolella (Kuva 18). 

Hymy vaikeuksien ja sorron edessä voidaan nähdä osana vastarintaa ja siitä muodostui myös osa TikTokin memeettistä vastarintaa, kun video palestiinalaisaktivisti Mariam Afifin pidätyksestä jaettiin sosiaaliseen mediaan ja se viralisoitui nopeasti. Videolla nähdään, miten 19-vuotias Mariam hymyilee, kun hänet pidätetään ja pahoinpidellään israelilaisen sotilaan toimesta. Memeettistä aktivismia tutkineet Cervi ja Divon (2023) ovat tutkineet memeettisiä trendejä, joita tämä viraaliksi mennyt video synnytti TikTokissa. Trendeissä hymy rakennettiin osaksi memeettistä vastarintaa ja sen avulla vahvistettiin mielikuvia konfliktin sortajista ja sorretuista ja kyseenalaistettiin Israelin narratiiveja palestiinalaisten vastarinnasta terrorismin synonyyminä. Videoilla esimerkiksi jaettiin Salehin tavoin videoita ja kuvia hymyilevistä mielenosoittajista ja videoiden kautta kuvattiin, miten Israelin viranomaiset tukahduttivat kovakouraisesti palestiinalaisten rauhanomaisia mielenilmauksia. (Cervi & Divon 2023) Saleh hyödynsi runsaasti tätä dikotomiaa julkaisuissaan ja mielenosoitusvideoiden hymyilevistä ihmisistä tuli hänen julkaisujensa tärkeä kiinnekohta. 

Aboubakrin mukaan konfliktista sosiaaliseen mediaan jakavista tavallisista ihmisistä tulee ”arkistonhoitajia” ja aktivisteja, jotka luovat elävää arkistoa ja vastustavat historian unohtamista ja kieltämistä (Aboubakr 2025; ks. myös. Abushbak, Majeed & Kusuma 2024). Tutkimani palestiinalaisaktivistit ovat kaikki osa tätä digitaalisen muistamisen ja dokumentoinnin prosessia, jossa he rakentavat audiovisuaalisten keinojen ja tarinallisten elementtien avulla todistusaineistoa tapahtumista, elämästään, historiasta, kulttuurista ja identiteetistään. Vaikka sosiaalisen median perusluonteeseen kuuluu myös sisältöjen katoavaisuus ja monet alustat ovat osallistuneet palestiinalaisten tuottamien sisältöjen sensurointiin ja poistamiseen, sosiaalinen media myös tunnetaan siitä, ettei mikään koskaan katoa sieltä täysin. Mitä enemmän sisältöjä pyritään sensuroimaan, sen raivokkaammin käyttäjät tuovat niitä esille ja löytävät uusia keinoja sensuurin kiertämiseen. Mahdollista TikTok-sensuuria on pyritty välttämään esimerkiksi kiertoilmaisuilla, tiettyjen sanojen välttämisellä ja tahallisella väärinkirjoituksella, sekä käyttämällä vesimeloni-emojia Palestiinaan viitatessa sen sijaan, että käytettäisiin suoraan maan nimeä tai lippua. (Vice 13.12.2023) Vesimeloni-symbolin käytöllä sensuurin kiertämisessä on pitkä historia, joka ulottuu 60-luvun lopulle, jolloin Israel miehitti Gazan ja länsirannan ja kielsi Palestiinan lipun käytön. Lipun sijaan palestiinalaiset alkoivat käyttää vastarinnan symbolina vesimelonia, jonka värit vastaavat Palestiinan lipun värejä. (Rabinovitz 2024; Middle East Eye 17.8.2022)

Lopuksi

Tässä artikkelissa tarkastelin viiden ihmisoikeusjärjestön sekä kolmen palestiinalaisen sisällöntuottajan jakamaa, yhteensä 704 Gazan sotaa käsittelevää julkaisua TikTokissa. Olen tutkinut paitsi sitä, miten sodasta viestittiin, myös sitä millaisia sisältöjä tileillä jaettiin, millaisista näkökulmista konfliktia lähestyttiin ja millaisia affektiivisia ja viestinnällisiä merkityksiä julkaisuissa rakennettiin.

Ihmisoikeusjärjestöjen ja humanitaaristen järjestöjen julkaisut keskittyivät vahvasti tiedonvälitykseen. Järjestöt julkaisivat esimerkiksi erilaisia infografiikoita, viikkokatsauksia ja tietoiskuja, joiden kautta välitettiin tietoa kriisialueelta. Tiedonvälitys ja kriisien asiantuntijana toimiminen onkin nimetty järjestöjen merkittäviksi tehtäviksi, joita järjestöt toteuttivat aktiivisesti myös TikTokissa. Järjestöt myös hyödynsivät julkaisuissaan runsaasti tunnepitoisia sisältöjä ja kerrontaa, jossa keskityttiin inhimillisen kärsimyksen ja hädän kuvaamiseen. Julkaisuissa kuvattiin esimerkiksi saarrosta johtuvan ruoan, veden ja lääketarvikkeiden puutteen lisäksi myös pommitusten vaikutuksia alueella elävien ihmisten elämään. Julkaisuilla pyrittiin herättämään yleisössä affektiivisia reaktioita esimerkiksi graafisten sisältöjen, lapsien kärsimyksen kuvaamisen, uhrien haastattelujen ja avustustyöntekijöiden tunteikkaiden silminnäkijäkertomusten kautta.

Järjestöt hyödynsivät viestinnässään laajemmin järjestöille tyypillistä hädän ja avuntarpeen narratiivia, jolloin julkaisuissa korostettiin ihmisten kärsimystä ja pyrittiin vaikuttamaan ihmisten mielipiteisiin. Vaikka tällä on oma tärkeä paikkansa tuen ja lahjoituksien keräämisessä sekä ihmisten auttamishalun vahvistamisessa, nämä kuvaukset myös saattavat typistää alueella elävät ihmiset yksiulotteisiksi, passiivisiksi sodan uhreiksi. Järjestöt saivat yleisöltään paljon kiitosta erityisesti avustustyöstään, mutta samalla järjestöjen puolueettomuus myös herätti negatiivisia tunteita, sillä järjestöiltä usein odotettiin kriittisempää otetta ja vahvoja kannanottoja. Israelin ja Palestiinan välinen konflikti on yksi maailman polarisoituneimmista aiheista ja tämä näkyi myös julkaisujen kommenttikentissä, jotka sisälsivät paljon vastakkainasetteluja ja kiivasta väittelyä sodan vastuista ja oikeutuksista. Tämä asetti järjestöt vaikeaan asemaan aiheen käsittelyssä, sillä niin konfliktin käsittely kuin TikTok alustanakin pohjautuivat vahvoille mielipiteille ja neutraali, puolueeton suhtautumistapa saatettiin kokea välinpitämättömyytenä. 

Sosiaalinen media on toiminut palestiinalaisille tärkeänä tiedonvälityksen, vaikuttamisen ja yhteisöllisyyden kanavana jo sosiaalisen median alkuajoista lähtien. Tämä on ollut erityisen merkittävässä roolissa kansalle, joka on maantieteellisesti hajautunut, ja joka on kohdannut sortoa, hiljentämistä ja historiansa uudelleenkirjoittamista. Sosiaalinen media on tarjonnut tilan, jossa pystytään rakentamaan yhteisöllisyyttä, vahvistamaan kansallisidentiteettiä ja tallentamaan ja jakamaan omaa historiaa. Palestiinalaiset sisällöntuottajat hyödyntävät TikTokia lähes reaaliaikaiseen tapahtumien kuvaamiseen, päivittäisen elämän tallentamiseen ja kulttuurin, historian ja identiteettin esille tuomiseen. Sosiaalinen media on mahdollistanut palestiinalaisten aktiivisen toimijuuden ja heidän omien kokemustensa ja historiansa näkyväksi tekemisen. He toimivat oman tarinansa kertojina ja kollektiivisen muistin tuottajina. Heidän julkaisunsa osallistuivat sodan narratiivien rakentamiseen ja niiden avulla pystyttiin haastamaan vastapuolen propagandaa sekä palestiinalaisten muistojen ja historian unohtamista ja kyseenalaistamista. Sosiaalinen media voi näin toimia arkistona, jonne tietoa jaetaan ja jossa sitä ylläpidetään ja välitetään eteenpäin.

Sodan tapahtumia ja arkea dokumentoitiin ja tehtiin näkyväksi inhimillisillä tavoilla, jotka herättivät myös yleisössä paljon vahvoja tunnereaktioita. Oman arjen, elämän ja ajatusten kuvaaminen tarjosi vahvaa samaistumispintaa ja rakensi yleisön tuntemaa yhteyttä, läheisyyttä ja sitoutuneisuutta sisällöntuottajiin. Sisällöntuottajat näyttäytyivät ennen kaikkea ihmisinä sen sijaan, että heidät olisi nähty vain raportin lukuina tai kasvottomina tiedonvälittäjinä. Heidät nähtiin yksilöinä, joiden hyvinvointi herätti huolta ja myötätuntoa. Sisällöt olivat hyvin tunnelatautuneita ja yleisön reaktiot siirtyivät myös sanoitetuiksi tunteiksi kommentteihin, joissa viestittiin kiintymyksestä sisällöntuottajiin. Julkaisujen kautta yleisö loi sisällöntuottajiin vahvaa parasosiaalista yhteyttä, minkä vuoksi yleisö ei vain seurannut tapahtumia, vaan oli myös emotionaalisesti sitoutunut niihin. 

Tutkimalla erilaisia näkökulmia ja julkaisutyyppejä rinnakkain voidaan tarkastella, miten niin institutionaaliset kuin ruohonjuuritason toimijatkin rakentavat käsityksiä sodasta, kärsimyksestä ja toimijuudesta. Vaikka viestintätavat, näkökulmat ja myös viestinnän tavoitteet eroavat toisistaan, sisällöt voidaan myös nähdä toisiaan täydentävinä ja yhteiskunnallisesti vaikuttavina. Niin järjestöillä kuin palestiinalaisilla sisällöntuottajillakin on oma merkittävä asemansa konfliktin ja sen inhimillisten vaikutusten ja todellisuuden näkyväksi tekemisessä. Negatiiviseen uutisvirtaan turtuneelle yleisölle julkaisut saattoivat olla tärkeä keino nähdä sodan keskellä elävät ihmiset yksilöinä tilastojen sijaan. Samaistuttavat sisällöntuottajat myös saattoivat rikkoa stereotyyppisiä ajatuksia konfliktialueella elävistä ihmisistä ja heidän kokemusmaailmastaan. Samalla he olivat aktiivisia toimijoita, jotka pystyivät määrittelemään omaa kertomustaan ja haastamaan median usein yksipuolisia kuvaustapoja ja konfliktin narratiiveja. 

Monet TikTokin Gazaan liittyvää aktivismia tarkastelevat tutkimukset ovat keskittyneet nimenomaan TikTok-trendien tarkasteluun ja esimerkiksi hashtagien tai ääniraitojen avulla kerättyihin julkaisuihin. Tästä syystä tutkimus on keskittynyt erityisesti palestiinalaisaktivismin performatiivisempaan ja memeettisempään puoleen. Tässä artikkelissa olen tarkastellut yksittäisten tilien julkaisutoimintaa pidemmällä aikavälillä. Tämä lähestymistapa on mahdollistanut syvemmän ymmärryksen siitä, miten sisällöntuottajat rakentavat omaa näkökulmaansa, osallistuvat vaikuttamiseen ja käsittelevät konfliktia osana arkeaan. Se auttaa myös ymmärtämään, miten affektit tarrautuvat tapahtumien ja sisältöjen lisäksi myös niitä jakaviin sisällöntuottajiin, ja miten vahva tunnelataus myös edesauttaa parasosiaalisten suhteiden muodostumista. 

Palestiinalaisten sisällöntuottajien kohtaama kiintymys ja huoli hyvinvoinnista kiistatta lisäsivät yleisön sitoutuneisuutta sisältöön ja tekivät sodan tapahtumista ja inhimillisistä vaikutuksista henkilökohtaisempia. Samalla herää kuitenkin kysymys siitä, ulottuuko seuraajien empatia ja auttamisenhalu myös tämän sisällöntuottajan ulkopuolelle vai rajoittuuko se ensisijaisesti sisällöntuottajaan itseensä.

Tutkimuksen yleistettävyyttä arvioitaessa on huomioitava, että aineisto on rajoittunut ja koostuu valikoiduista, yksittäisten ihmisoikeusjärjestöjen sekä sisällöntuottajien julkaisuista. Tämä tarjoaa yhden esimerkin siitä, millaista aktivismia alustalla on toteutettu, mutta ei mahdollista laajempaa yleistettävyyttä, mikä ei tietysti ole ollut tutkimuksen tarkoituskaan. Tämä tutkimus on tarjonnut yhden näkökulman aiheen tutkimiseen, ja toivon että aihetta päästään tutkimaan myös laajemmalla otannalla.

Aiheen tutkiminen on ollut haastavaa paitsi vaikeiden tutkimuseettisten kysymysten osalta, myös siksi että Gazan sota on tutkimusaiheena raskas. Graafisen sotakuvaston läpikäyminen, kertomukset ihmisten kärsimyksestä ja lopulta palestiinalaisten sisällöntuottajien voimakkaan vangitsevat videot ja päivittäin jaetut sisällöt omasta elämästä ja ajatuksista ovat vaikuttaneet myös tämän artikkelin kirjoittajaan. Ne herättävät surua, myötätuntoa ja kiintymystäkin. Satojen aihetta käsittelevien julkaisujen toistuva läpikäyminen olisi lähes mahdotonta toteuttaa niin, että itse voisi pysyä vain etäisenä tarkkailijana, joka pystyy irrottamaan tunteensa aiheesta. Tästä johtuen olenkin joutunut välillä etäännyttämään itseäni julkaisuista ja reflektoimaan julkaisujen herättämiä tunteita ja omaa suhtautumistani niihin. 

Kiitokset

Artikkeli on toteutettu osana Suomen Kulttuurirahaston Satakunnan rahaston tukemaa Synkkä leikki – mediakriittisyys viihteellistyvässä yhteiskunnassa -kärkihanketta. Haluan lämpimästi kiittää Suomen Kulttuurirahastoa väitöstutkimukseni tukemisesta.

Lähteet

Kaikki linkit tarkistettu 9.9.2025.

Aineisto

Gazan konfliktia käsittelevät julkaisut aikavälillä 7.10.2023 – 7.10.2024:

@amnesty: 15 julkaisua.

@humanrightswatch: 52 julkaisua.

@doctorswithoutborders: 61 julkaisua.

@icrc: 22 julkaisua.

@unicef: 5 julkaisua.

@wizard_bisan1: 72 julkaisua.

@medohalimy: 49 julkaisua.

@salehatiaa: 428 julkaisua.

Verkkolehdet ja sivustot

Al Jazeera 26.9.2024. “Palestinian journalist Bisan Owda and AJ+ win Emmy for Gaza war documentary”. https://www.aljazeera.com/news/2024/9/26/palestinian-journalist-bisan-owda-and-aj-win-emmy-for-gaza-war-documentary 

Al Jazeera 24.10.2023. ”Are social media giants censoring pro-Palestine voices amid Israel’s war?” https://www.aljazeera.com/features/2023/10/24/shadowbanning-are-social-media-giants-censoring-pro-palestine-voices 

Al Jazeera 20.10.2023. “Symbols of Palestine”. https://www.aljazeera.com/news/longform/2023/11/20/palestine-symbols-keffiyeh-olive-branch-watermelon 

Amnesty International 27.10.2023. “Global: Social media companies must step up crisis response on Israel-Palestine as online hate and censorship proliferate”. https://www.amnesty.org/en/latest/news/2023/10/global-social-media-companies-must-step-up-crisis-response-on-israel-palestine-as-online-hate-and-censorship-proliferate/ 

CBC 29.8.2024. Yasmine Hassan: “TikToker who documented life in Gaza killed by shrapnel from airstrike in Khan Younis”. https://www.cbc.ca/news/world/israel-hamas-airstrike-medo-halimy-1.7308918 

CNN 19.11.2012. John D. Sutter: “Will Twitter War Become the New Norm?“. http://www.cnn.com/2012/11/15/tech/social-media/twitter-war-gaza-israel/index.html.

EU Neighbours South 2025. “Bisan Owda – The dreamer and timeless Hakawatya”. https://south.euneighbours.eu/ecard/bisan-owda/ 

The Express Tribune 23.1.2025. ”TikTok under scrutiny for removing ‘Free Palestine’ comments”. https://tribune.com.pk/story/2523946/tiktok-under-scrutiny-for-removing-free-palestine-comments 

Helsingin Sanomat 31.7.2025. ”Selvitys: Israel tappanut sotatoimillaan Gazassa yli 60 000, kolmasosa alaikäisiä”. https://www.hs.fi/maailma/art-2000011397901.html 

Helsingin Sanomat 2.5.2025. ”Tiktokille yli puolen miljardin euron sakot EU:lta”. https://www.hs.fi/talous/art-2000011207076.html 

Helsingin Sanomat 5.12.2024. John Helin: “Amnesty: Israel syyllistyy Gazassa kansanmurhaan”. https://www.hs.fi/maailma/art-2000010873460.html 

Helsingin Sanomat 21.11.2024. John Helin: “Kansainvälinen rikos­tuomio­istuin antoi pidätys­määräyksen Netanjahusta, pääministeri pitää anti­semitisminä”. https://www.hs.fi/maailma/art-2000010849768.html 

Helsingin Sanomat 28.2.2023. Vilma Alholuoto: ”Valkoinen talo antoi valtion virastoille 30 päivää poistaa Tiktok-sovellus laitteiltaan”. https://www.hs.fi/maailma/art-2000009421999.html 

Helsingin Sanomat 17.3.2023. Anna-Maija Lippu: “Uusi-Seelanti kieltää Tiktokin käytön parlamentin työn­tekijöiltä”. https://www.hs.fi/talous/art-2000009459046.html 

Human Rights Career 2025. https://www.humanrightscareers.com/magazine/international-human-rights-organizations/ 

Human Rights Watch (HRW) 17.7.2024. “’I Can’t Erase All the Blood from My Mind’”. https://www.hrw.org/report/2024/07/17/i-cant-erase-all-blood-my-mind/palestinian-armed-groups-october-7-assault-israel 

Human Rights Watch (HRW) 21.12.2023. “Meta’s Broken Promises – Systemic Censorship of Palestine Content on Instagram and Facebook”. https://www.hrw.org/report/2023/12/21/metas-broken-promises/systemic-censorship-palestine-content-instagram-and 

International Association of Genocide Scholars (IAGS) 2025. “IAGS Resolution on Gaza, August 2025”. https://genocidescholars.org/publications/resolutions/ 

International Criminal Court (ICC) 21.11.2024. “Situation in the State of Palestine: ICC Pre-Trial Chamber I rejects the State of Israel’s challenges to jurisdiction and issues warrants of arrest for Benjamin Netanyahu and Yoav Gallant”. https://www.icc-cpi.int/news/situation-state-palestine-icc-pre-trial-chamber-i-rejects-state-israels-challenges 

Middle East Eye 17.8.2022. Khaled Shalaby & Rakan Abed El Rahman: “Watermelon: A slice of Palestinian resistance”. https://www.middleeasteye.net/video/watermelon-slice-palestinian-resistance 

MTV Uutiset 21.3.2022. Annika Nuotio: ”’Ensimmäinen somesota’ – näin taitavasti Ukraina on käyttänyt sosiaalista mediaa sodassa hyväkseen”. https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/ensimmainen-somesota-nain-taitavasti-ukraina-on-kayttanyt-sosiaalista-mediaa-sodassa-hyvakseen/8383480 

NBC News 18.6.2024. Daysia Tolentino & Martin Scott: “From ’tent life’ to soccer matches, creators in Gaza share glimpses of daily life during war”. https://www.nbcnews.com/news/world/gaza-creators-vlogs-document-everyday-life-rcna156140 

NBC News 29.8.2024. Daysia Tolentino & Marin Scott: “Young Palestinian creator who shared glimpses of daily life during war dies”. https://www.nbcnews.com/news/world/israel-hamas-war-social-media-content-creator-medo-halimy-rcna168654 

OCHA 23.7.2025. ”Reported impact snapshot, Gaza Strip”. https://www.ochaopt.org/content/reported-impact-snapshot-gaza-strip-23-july-2025 

OCHA 7.10.2024. ”One year of unimaginable suffering since the 7 October attack”. https://www.unocha.org/news/one-year-unimaginable-suffering-7-october-attack 

The Palestine Chronicle 1.1.2024. “Leve Palestina: The Rhyme of the Undamned”. https://www.palestinechronicle.com/leve-palestina-the-rhyme-of-the-undamned/ 

Peabody 2023. “It’s Bisan from Gaza and I’m Still Alive”. https://peabodyawards.com/award-profile/its-bisan-from-gaza/ 

Shado magazine 7.8.2024. “Dabke: Resistance through movement”. https://shado-mag.com/do/dabke-resistance-through-movement/ 

SupplyGem 11.4.2024. Noel Griffith: “99 TikTok Statistics for 2024”. https://supplygem.com/tiktok-statistics/?utm_source= 

United Nations 30.7.2024. “Experts hail ICJ declaration on illegality of Israel’s presence in the occupied Palestinian territory as “historic” for Palestinians and international law”. https://www.ohchr.org/en/press-releases/2024/07/experts-hail-icj-declaration-illegality-israels-presence-occupied 

UN Women 28.8.2024. “In the Words of Bisan Owda ‘Content Creation is an Effective Tool to Advance Gender Equality in Palestine’”. https://palestine.unwomen.org/en/stories/in-the-words-of/2023/08/in-the-words-of-bisan-owda-content-creation-is-an-effective-tool-to-advance-gender-equality-in-palestine 

UNESCO. 2022.”Dabkeh”. https://ich.unesco.org/en/RL/dabkeh-traditional-dance-in-palestine-01998 

UNRIC 22.9.2025. “Recognition of Palestine: a long history”. https://unric.org/en/recognition-of-palestine-a-long-history/ 

Vice 13.12.2023. Bianca Ferrari: ”Pro-Palestinian TikTok Creators Aren’t Backing Down”. https://www.vice.com/en/article/pro-palestine-tiktok-gen-z-digital-activism/ 

Kirjallisuus

Abbas, Laila, Shahira S. Fahmy, Sherry Ayad, Mirna Ibrahim & Abdelmoneim Hany Ali. 2022. “TikTok Intifada: Analyzing Social Media Activism Among Youth”. Online Media and Global Communication 1 (2), 287–314. https://doi.org/10.1515/omgc-2022-0014 

Abidin, Crystal. 2021. “Mapping Internet Celebrity on TikTok: Exploring Attention Economies and Visibility Labours”. Cultural Science 12 (1), 77–103. https://doi.org/10.5334/csci.140 

Aboubakr, Farah. 2025. “Archivalism and memory activism: The Nakba (1948) and the Gaza War (2023)”. Memory Studies 18 (2), 439–455. https://doi-org.ezproxy.utu.fi/10.1177/17506980251321796 

Abushbak, Ali M, Tawseef Majeed & Krishna Sankar Kusuma. 2024. “Mobile Phone Activism during Israel’s ‘Operation Guardian of the Wall’ in Gaza’”. Media, war & conflict 18 (1). https://doi.org/10.1177/17506352241249063 

AbuZayad, Ziad Khalil. 2015. “Freedom of Expression and Social Media in Palestine”. Palestine-Israel Journal of Politics, Economics, and Culture 21 (2), 40–42.

Ahmed, Sara. 2014. The Cultural Politics of Emotion. NED-New edition 2. Edinburgh University Press. https://doi.org/10.4324/9780203700372 

Al-Qteishat, Ahmad S. A. 2024. “Social Media and Political Protest Mobilization: Unveiling the Dynamics of the Arab Spring 2.0.” Current Psychology (New Brunswick, N.J.) 43 (45), 34538–62. https://doi.org/10.1007/s12144-024-06942-1

Alnajjar, Abeer. 2010. “Othering the Self: Palestinians Narrating the War on Gaza in the Social Media”. Journal of Middle East Media 6 (1). https://www.qu.edu.qa/en-us/conference/jmem/previous_issues/volume-6-2010 

Campbell, David A. & Kristina T. Lambright. 2020. “Terms of Engagement: Facebook and Twitter Use among Nonprofit Human Service Organizations. ”Nonprofit Management & Leadership 30 (4), 545–68. https://doi.org/10.1002/nml.21403 

Cervi, Laura & Tom Divon. 2023. “Playful Activism: Memetic Performances of Palestinian Resistance in TikTok #Challenges”. Social media + society 9 (1). https://doi.org/10.1177/20563051231157607 

Cervi, Laura & Carles Marín-Lladó. 2022. “Freepalestine on TikTok: From Performative Activism to (Meaningful) Playful Activism”. Journal of international and intercultural communication 15 (4), 414–434. https://doi.org/10.1080/17513057.2022.2131883 

de Vries, Maya & Maya Majlaton. 2021. “The voice of silence: patterns of digital participation among palestinian women in east Jerusalem”. Media and Communication (Lisboa) 9 (4), 309–319. https://doi.org/10.17645/mac.v9i4.4391 

Guinaudeau, Benjamin, Kevin Munger & Fabio Votta. 2022. “Fifteen Seconds of Fame: TikTok and the Supply Side of Social Video.” Computational Communication Research 4 (2), 463–85. https://doi.org/10.5117/CCR2022.2.004.GUIN 

Hakola, Outi, Antti Pönni & Tanja Sihvonen. 2025. “Voihan video!” Lähikuva 38 (1), 3–7. https://doi.org/10.23994/lk.160191 

Hautea, Samantha, Perry Parks, Bruno Takahashi & Jing Zeng. 2021. “Showing They Care (Or Don’t): Affective Publics and Ambivalent Climate Activism on TikTok”. Social Media + Society 7 (2). https://doi.org/10.1177/20563051211012344 

Ikäheimo, Hannu-Pekka & Jukka Vahti. 2021. Mediavälitteinen yhteiskunnallinen vaikuttaminen: murros ja tulevaisuus. Suomen itsenäisyyden juhlarahasto. Helsinki: Sitra. https://www.sitra.fi/julkaisut/mediavalitteinen-yhteiskunnallinen-vaikuttaminen/ 

Isotalus, Pekka. 2023. “Aristoteleesta somepersoonaan”. Teoksessa Salla-Maaria Laaksonen & Hanna Reinikainen (toim.) Vaikuttava viestintä. ProCom – Viestinnän ammattilaiset ry. https://doi.org/10.31885/9789526973746 

Kaye, D. Bondy Valdovinos, Jing Zeng & Patrik Wikström. 2022. TikTok: creativity and culture in short video. Cambridge, UK: Polity Press.

Kosciejew, Marc Richard Hugh. 2025. “Songwashing and Cultural Boycotting the Eurovision Song Contest: A Soft Power/Disempowerment Analysis of Israel’s Entry to Eurovision 2024 during the Israel-Hamas War”. Popular Music and Society 1–28. https://doi.org/10.1080/03007766.2025.2485784 

Kuuluvainen, Venla & Ira Virtanen. 2020. Ystäväni eetterissä: Parasosiaaliset suhteet 2020-luvulla. ProBlogi. https://prologos.fi/ystavani-eetterissa-parasosiaaliset-suhteet-2020-luvulla/ 

Lovejoy, Kristen & Gregory D. Saxton. 2012. “Information, Community, and Action: How Nonprofit Organizations Use Social Media”. Journal of computer-mediated communication 18 (3). https://doi.org/10.1111/j.1083-6101.2012.01576.x 

Nelimarkka, Matti. 2016. ”Kansalaisjärjestöt ja osallistumisvälineiden kehitys verkkosivuilla 1990-luvulta 2010-luvulle”. WiderScreen 19 (1–2). http://widerscreen.fi/numerot/2016-1-2/kansalaisjarjea-2010-luvulle/

Oguejiofor, Princewilliams Odera. 2024. “The Role of Social Media in Shaping Narratives and Perceptions in the Israeli-Gaza Conflict that Escalated on October 2023”. International Journal of Academic Multidisciplinary Research 8 (4), 74–82. https://orcid.org/0000-0001-8008-4467 

Oikkonen, Venla. 2017. “Affect, Technoscience and Textual Analysis: Interrogating the Affective Dynamics of the Zika Epidemic through Media Texts.” Social Studies of Science 47 (5), 681–702. https://doi.org/10.1177/0306312717723760 

Pantti, Mervi. 2021. ”Disaster Aid as a Domain of Media and Humanitarian Politics”. Teoksessa Lilie Chouliaraki & Anne Vestergaard (toim.) Routledge Handbook of Humanitarian Communication. Abingdon: Routledge.

Pantti, Mervi. 2018. “Crisis and Disaster Coverage”. Teoksessa Tim Vos, Foker Hanusch, Dimitra Dimitrakopoulou, Margaretha Geertsema-Sligh & Annika Sehl (toim.) The International Encyclopedia of Journalism Studies. Wiley. https://doi.org/10.1002/9781118841570.iejs0202 

Pantti, Mervi. 2009. “Tunteellisempaa journalismia”. Teoksessa Esa Väliverronen (toim.) Journalismi murroksessa. Helsinki: Gaudeamus.

Pelevina, Nuppu-Maija & Tanja Sihvonen. 2023. Kohti dopamiinidemokratiaa? Journalismi Tiktokissa. Rajapinta. https://rajapinta.co/2023/06/16/kohti-dopamiinidemokratiaa-journalismi-tiktokissa/

Peltonen, Jenna. 2025. ”Tutkittua tietoa viihteellisellä alustalla – Asiantuntijoiden terveys- ja koronaviestintä Instagramissa”. Kulttuurintutkimus (tulossa).

Peltonen, Jenna. 2024. ”Örkit osana viholliskuvastoa – Informaatiosodankäyntiä Ukrainan sodassa”. WiderScreen 27 (1–2). https://widerscreen.fi/numerot/1-2-2024-widerscreen-27/orkit-osana-viholliskuvastoa–informaatiosodankayntia-ukrainan-sodassa/

Pennington, Rosemary. 2019. “Witnessing the 2014 Gaza War in Tumblr”. The International Communication Gazette 82 (4), 365–83. https://doi.org/10.1177/1748048518825097 

Połońska-Kimunguy, Eva. 2022. “War, Resistance and Refuge: Racism and double standards in western media coverage of Ukraine”. LSE. https://blogs.lse.ac.uk/medialse/2022/05/10/war-resistance-and-refuge-racism-and-double-standards-in-western-media-coverage-of-ukraine/

Powers, Matthew. 2018. NGOs as Newsmakers: The Changing Landscape of International News. New York: Columbia University Press. https://doi.org/10.7312/powe18492 

Rabinovitz, Israel. 2024. “Watermelon Art.” Palestine-Israel Journal of Politics, Economics, and Culture 29 (1/2), 162–63. https://research-ebsco-com.ezproxy.utu.fi/c/sk55le/viewer/pdf/u6rgwiisej?route=details 

Rantasila, Anna. 2018. ”Tahmaiset affektit: Fukushima Daiichin ydinonnettomuus YLE:n uutisoinnin verkkokommenteissa”. Lähikuva 31 (3), 30–45. https://doi.org/10.23994/lk.76570 

Reinikainen, Hanna. 2019. ”Parasosiaaliset suhteet sosiaalisessa mediassa”. Teoksessa Vilma Luoma-Aho & Kaisa Pekkala (toim.) Osallistava viestintä. ProCom ry. ProComma Academic. http://hdl.handle.net/10138/302465 

Rotola-Pukkila, Miisa & Pekka Isotalus. 2021. ”Ystävyyttä vai illuusiota? Parasosiaalisen suhteen näkyminen seuraajien viesteissä sosiaalisen median vaikuttajalle”. Lähikuva 34 (2-3), 95–110. https://doi.org/10.23994/lk.111163 

Saarikoski, Petri, Jenna Peltonen & Rami Mähkä. 2024. ”Natsit ja toinen maailmansota ­Ukrainan sodan meemeissä 2022–2023”. Kulttuurintutkimus 41 (1), 60 –79. https://journal.fi/kulttuurintutkimus/article/view/129315 

Saarikoski, Petri. 2022. Ukrainan sodan meemit keväällä 2022. Agricolan Tietosanomat 5.7.2022. https://agricolaverkko.fi/tietosanomat/ukrainan-sodan-meemit/ 

Schellewald, Andreas. 2023. “Understanding the Popularity and Affordances of TikTok through User Experiences.” Media, Culture & Society 45 (8), 1568–82. https://doi.org/10.1177/01634437221144562 

Scholz, Trebor. 2010. ”Infrastructure: Its transformations and effect on digital activism”. Teoksessa Mary Joyce (toim.) Digital activism decoded the new mechanics of change. New York: International Debate Education Association.

Seppälä, Mila. 2022. ”Creative Political Participation on TikTok during the 2020 U.S. Presidential Election”. WiderScreen 25 (3-4). http://widerscreen.fi/numerot/3-4-2022-widerscreen-26-3-4/creative-political-participation-on-tiktok-during-the-2020-u-s-presidential-election/

Siapera, Eugenia, Graham Hunt & Theo Lynn. 2015. “GazaUnderAttack: Twitter, Palestine and Diffused War”. Information, communication & society 18 (11), 1297–1319. https://doi.org/10.1080/1369118X.2015.1070188

Siapera, Eugenia. 2013. “Tweeting #Palestine: Twitter and the mediation of Palestine”. International Journal of Cultural Studies 17 (6), 539–555. https://doi.org/10.1177/1367877913503865 

Sihvonen, Tanja. 2023. ”Hei, me vaikutetaan!” Teoksessa Salla-Maaria Laaksonen & Hanna Reinikainen (toim.) Vaikuttava viestintä. ProCom – Viestinnän ammattilaiset ry. https://doi.org/10.31885/9789526973746

Smidi, Adam & Saif Shahin. 2017. “Social Media and Social Mobilisation in the Middle East: A Survey of Research on the Arab Spring.” India Quarterly 73 (2), 196–209. https://doi.org/10.1177/0974928417700798 

Tuomi, Pauliina. 2025. ”(TOSI-) TV:STÄ TUTTU? Viihteellistyneen yhteiskunnan ruumiinavaus”. WiderScreen 28 (1–2). https://widerscreen.fi/numerot/1-2-2025-widerscreen-28-numerot/tosi-tvsta-tuttu-viihteellistyneen-yhteiskunnan-ruumiinavaus/

Wahl-Jorgensen, Karin & Mervi Pantti. 2021. ”Introduction: The emotional turn in journalism”. Journalism 22 (5), 1147–1154. https://doi-org.ezproxy.utu.fi/10.1177/1464884920985704 

Wahl-Jorgensen, Karin. 2019. Emotions, media and politics. Newark: Wiley.

Zeitzoff, Thomas. 2018. “Does Social Media Influence Conflict? Evidence from the 2012 Gaza Conflict”. The Journal of Conflict Resolution 62 (1), 29–63. https://doi.org/10.1177/0022002716650925 

Zhao, Xinyu, & Crystal Abidin. 2023. “The “Fox Eye” Challenge Trend: Anti-Racism Work, Platform Affordances, and the Vernacular of Gesticular Activism on TikTok”. Social Media + Society 9 (1). https://doi.org/10.1177/20563051231157590 

Viitteet

[1] Koska aihe ei ole yksiselitteinen, on hyvä selventää, mitä tarkoitan puhuessani Palestiinasta. Viittaan tällä Palestiinan valtioon, jonka on syyskuuhun 2025 mennessä tunnustanut yli kolme neljäsosaa YK:n jäsenmaista (UNRIC 22.9.2025). Palestiina käsittää kaksi erillistä aluetta: Länsirannan Jordanvirran ja Kuolleenmeren ympäristössä sekä Välimeren rannikolla sijaitsevan Gazan kaistan. 

[2] Heinäkuussa 2024 Yhdistyneiden kansakuntien kansainvälinen tuomioistuin antoi lausunnon, jonka mukaan Israelin vuosikymmeniä jatkunut miehitys palestiinalaisalueilla on laiton. Israelin toteuttama siirtokuntapolitiikka, miehitettyjen alueiden liittäminen Israeliin sekä luonnonvarojen hyödyntäminen nähtiin laittomana ja Israelin toimien katsottiin myös rikkovan kansainvälistä rotusorron kieltoa koskevaa yleissopimusta. Myös ihmisoikeusjärjestöt ovat seuranneet tilannetta tiiviisti ja ne ovat laajasti tuominneet Israelin toimet Gazassa. Amnesty International julkaisi 5.12.2024 yli 200 sivuisen raportin, jossa Amnesty toteaa Israelin syyllistyvän palestiinalaisten kansanmurhaan. Kansainvälinen rikostuomioistuin on myös antanut pidätysmääräyksen Israelin pääministeristä, Benjamin Netanyahusta rikoksista ihmisyyttä vastaan, sekä sotarikoksista Gazan sodassa. Syksyllä 2025 myös kansanmurhatutkimuksen järjestö IAGS antoi lausunnon, jossa se totesi Israelin syyllistyvän kansanmurhaan. (United Nations 30.7.2024; ICC 21.11.2024; IAGS 2025; Helsingin Sanomat 5.12.2024; Helsingin Sanomat 21.11.2024)

[3] Tieto järjestöjen käytössä olevista sosiaalisen median kanavista on saatu järjestöjen sivujen someyhteyksistä, sekä hakemalla TikTokista järjestöjen varmennettuja tilejä. Tilanne on tarkistettu tammikuussa 2025.

[4] Ylipäätään tilin vahvistaminen ei välttämättä ole kovin yksinkertaista ja sen hakemiseen vaaditaan esimerkiksi sitä, että tilit ovat merkittäviä ja että ne ovat saaneet huomiota useissa eri uutismedioissa. Vahvistuksen voi myös menettää, mikäli sisällöt rikkovat yhteisön sääntöjä. Myös tämä saattaa olla haasteena tileillä, jotka julkaisevat paikoin raakojakin sisältöjä sodan todellisuudesta.

Tekoäly, tietokoneharrastus, neuroverkot, sosiaaliset chatbotit, tietotekniikan arkipäiväistyminen, tietokonetaide, demoskene

Petri Saarikoski
petsaari [a] utu.fi
Yliopistonlehtori
Digitaalinen kulttuuri
Turun yliopisto

Viittaaminen: Saarikoski, Petri. 2025. ”Luovuutta, leikkiä ja dystopioita – tekoäly Skrolli-lehdessä vuosina 2012–2024”. WiderScreen 28 (1–2). https://widerscreen.fi/numerot/1-2-2025-widerscreen-28-numerot/luovuutta-leikkia-ja-dystopioita-tekoaly-skrolli-lehdessa-vuosina-2012-2024/

Tulostettava PDF-versio

Tutkimus käsittelee tietokoneharrastuksen erikoislehti Skrollin tekoälykeskustelua vuosina 2012–2024. Artikkelin rajauksena toimivat tekoälyn soveltaminen leikin, taiteen, viihteen ja luovan toiminnan välineenä. Lisäksi huomiota kiinnitetään myös tekoälyn herättämiin pelko- ja uhkatekijöihin. Tutkimus nostaa esille, että lehden kirjoittajien, toimittajien ja lukijakunnan suhtautuminen tekoälyyn oli leimallisesti uteliaan kehitysoptimistinen. Tekoäly nähtiin uutena, vallankumouksellisena keksintönä, mutta sen käytön vaaratekijät, erityisesti kontrollin menettämisen pelko, nousivat niin ikään tarkastelun keskiöön. Tutkimus osoittaa miten keskustelu ja esiin nostetut teemat kytkeytyivät osaksi laajempaa tietotekniikan kulttuurihistoriaa.

Johdanto

”Tulvaportit ovat auenneet. [Tekoäly] on muuttunut asiantuntijavälineestä kaiken kansan palveluksi, joka ulottuu kaikille tekemisen alueille”

Janne Sirén Skrolli 1/2023

Tietokonekulttuurin erikoislehden Skrollin päätoimittajan siteeraus pääkirjoituksessa muutamia vuosia sitten palauttaa mieleen ne rajut muutokset, joita generatiivisen tekoälyn tulo aiheutti myös sen vaikutuksia arvioiville asiantuntijoille ja harrastajille. Nykyisen tekoälybuumin alkulähtökohtana voidaan pitää OpenAI-yhtiön kehittämän ChatGPT-palvelun lanseeraamista marraskuussa 2022. Skrollin kannanotto kytkeytyi tähän käänteeseen, joka oli tapahtunut vasta muutama kuukausi aikaisemmin. Tätä kirjoittaessa tekoälyn käsittelyltä voi tuskin välttyä mediajulkisuudessa. Sitä pidetään kaiken kattavana ja mullistavana keksintönä, joka vaikuttaa niin yhteiskuntaan, kulttuuriin, politiikkaan kuin talouteenkin. (Ks. esim. Järvinen 2023) 

Herää kysymys millainen on ollut tekoälyn mediakulttuurin taustahistoria? Miten sen vaikutus alkoi näkyä suomalaisessa mediassa 2010-luvulla? Tutkimukseni kohde on Skrollin tekoälykeskustelu vuosina 2012–2024. Yhden tutkimusartikkelin puitteissa on hyvin haasteellista luoda kokonaisvaltaista kuvaa kaikesta tekoälyä koskevasta kirjoittelusta. Näiltä osin olen rajannut tutkimukseni muutamaan, tärkeään osakokonaisuuteen, joiden käyttöönottoa perustelen tarkemmin seuraavassa luvussa. Artikkelin pääkysymys on: Miten tekoäly miellettiin leikin, taiteen, viihteen ja luovuuden välineenä Skrolli-lehdessä vuosina 2012–2024? Täydennän käsittelyä vielä kahdella alakysymyksellä: Millaisia mahdollisuuksia tekoälyn käyttöön liitettiin? Mitä pelko- ja uhkatekijöitä tekoälyn yleistyminen herätti? 

Artikkelini on näistä lähtökohdista katsottuna teknologian lähihistoriaan liittyvä empiirinen ja laaja perustutkimus. Pääpaino on mittavan aineiston analyysissä ja kokonaiskuvan hahmottamisessa. Teoreettiset avaukset nojaavat kysymyksiin, jotka liittyvät yleisemmin laajempaan tekoälytutkimukseen, jossa korostuu uuden teknologian arkipäiväistymisprosessin ensimmäisen vaiheen kehityshistoria. Tarkoituksenani on osoittaa, että tekoälyn mediajulkisuuden lähihistorian kannalta on tarkoituksenmukaista pysähtyä hetkeksi paikalleen ja tehdä kokonaisarvio tapahtuneesta. Tutkimusasetelman kannalta käyn seuraavassa luvussa aluksi läpi tutkimuskohteen kontekstia ja teoreettisia lähestymistapoja. Siirryn tämän jälkeen käsittelemään aineistoa ja valitsemiani menetelmiä sekä esittelemään näin tutkimusalueeseen valikoituneita teemakokonaisuuksia.

Tietokoneharrastajien erikoislehti tutkimuskohteena

Skrolli syntyi vuonna 2012 tietokoneharrastajien tarpeesta saada luettavakseen omaa erikoislehteä. Taustalla oli kaupallisten tietokonelehtien kriisi, minkä seurauksena julkaisut olivat keskittyneet laajempien kuluttajasegmenttien tarpeiden palvelemiseen. Talkootyön varaan perustetun lehden sisällössä päärooliin nousivat harrastajia kiinnostavat aiheet, kuten ”ohjelmointi, rakentelu, säätäminen ja luova tekeminen”. (Skrolli 2012:0) Lehdessä on lisäksi käsitelty laajasti tietokonekulttuurin historiaa. Erityishuomiota on kiinnitetty 1980- ja 1990-luvulla suosittuihin kotitietokoneisiin, joiden käytöstä, historiasta ja kulttuurista julkaistiin säännöllisesti artikkeleja. [1] Tästä syystä lehdessä on ollut runsaasti myös retropelaamiseen keskittyvää sisältöä. Tietokonelehdistön historian kannalta käänne ei ollut mitenkään ainutkertainen, sillä aikaisempina vuosikymmeninä harraste- ja kerholehtiä oli perustettu marginaalisemmille harrastusryhmille nimenomaan vastavetona kaupallisen lehdistön tarjonnalle (ks. esim. Saarikoski 2004, 394–395).

Skrollin toimittajat ja avustajat ovat pääosin media- ja IT-alan ammattilaisia.[2] Lehteä toimitetaan ammattimaisesti, mutta sisällöltään ja toimintaperiaatteiltaan se on harrastajien tarpeita palveleva. Poikkeuksellisesti lehteä on julkaistu painettuna lehtenä, vastareaktiona lehdistöalan digitalisoitumiselle, vaikka numerot ovat saatavilla myös digitaalisesti ja merkittävä osa lehden ympärille syntyneestä yhteisöllisestä toiminnasta on keskittynyt verkkoalustoille. [3] Lehden julkaisuformaatti siis eroaa oleellisesti tietokoneharrastajien ylläpitämistä verkkosivustoista ja -yhteisöistä. Kansainvälisesti vastaavia julkaisuja on saatavilla jonkin verran. Näistä mainittakoon esimerkkeinä Zzap! Annual, Amiga Addict ja 2600 Magazine. (Heinonen 20.12.2024)

Skrolli voidaan luokitella pienlevikkiseksi erikoisaikakauslehdeksi. Lehdestä ei ole koskaan tehty lukijatutkimusta, mutta sen kokonaislevikiksi on arvioitu noin 3000 kpl. Pääosa lukijoista on IT-ammattilaisia ja -opiskelijoita sekä alaan väljästi linkittyviä asiantuntijoita laajalla skaalalla. Lukijakunta koostuu suurimmaksi osaksi 35–52 -vuotiaista miehistä. (Heinonen 20.12.2024) Kohderyhmä näyttää toisintavan ajatusta 1980- ja 1990-luvulla syntyneen tietokoneharrastuksen yhä jatkuvasta maskuliinisesta luonteesta, mikä on aikaisemmassakin tutkimuksessa esiin nostettu perushavainto (Nordli 2003; Saarikoski 2004, 167–186; Vehviläinen 1999). Tämän yhteisöllisyyden jäljet näkyvät myös siinä, että lehden lukija- ja toimituskunta ovat eläneet hyvin tiiviissä vuorovaikutuksessa. Näiltä osin Skrolli on selvästi jatkanut MikroBitin julkaisuperinteitä 1980- ja 1990-luvulta, jolloin lehti profiloitui erityisesti tietokoneharrastajien tarpeita palvelevana julkaisuna, ja jonka avustajakunnasta merkittävä osa tuli lukijoiden keskuudesta ja suhde tilaajiin oli korostuneen vuorovaikutteinen. (Ks. tarkemmin Saarikoski 2004, 25–26)

Teknologian innovaatio- ja domestikaatiotutkimuksen osalta tietokoneharrastajat voidaan nähdä tietotekniikan varhaisina omaksujina (engl. early adopters), jotka ovat tutustuneet aktiivisesti uuden teknologian käyttöön ennen sen laajempaa arkipäiväistymisprosessia ja käsittelyä mediajulkisuudessa. (Rogers 2003; Saariketo 2017; Pantzar 1997, 52–53, 65) Käsite tietokoneharrastaja on haasteellinen ja monitulkintainen. Käsite on myös muuttunut eri vuosikymmenien aikana. Väitöskirjatutkimuksessani nostin esille tietokoneharrastuksen syntyneen 1980-luvulla – erityisesti nuorisokulttuurisena ilmiönä. Seuraavina vuosikymmeninä säilynyt tulkinta voidaan tiivistää näin: tietokoneharrastajille tietotekniikalla on erityisarvoa ja se on oleellinen osa heidän vapaa-ajan toimintaansa, mutta harrastus pitää usein sisällään vahvoja kytköksiä myös alan koulutukseen ja ammatilliseen osaamiseen. Tulkintani mukaan tietokoneharrastajat eivät ainoastaan pohdi teknologian soveltamista jonkun tietyn työtehtävän suorittamiseen, vaan heidän suhteensa teknologiaan on usein humoristinen ja leikkisä, ja jopa viihteellinen. Olen samalla korostanut tähän toimintaan liittyneiden sosiaalisten verkostojen ja yhteisöllisyyden merkitystä. (Ks. esim. Saarikoski 2004; Saarikoski 2022) Skrollin lukijat, kirjoittajat ja toimittajat identifioituvat selkeästi tietokoneharrastajiksi. Lehden ylläpito talkootyönä kuvastaa tähän liittyvää innostuneisuutta ja itseilmaisun merkitystä.

Tietokoneharrastajat tunnistavat itsensä toimijoina, joilla on utelias ja aktiivinen suhde teknologiaan. Esimerkiksi tietokoneharrastamisen alakulttuureja koskevassa tutkimuksessa korostuu luovuuden merkitys eli tapa ottaa teknologiaa haltuun mielikuvituksellisella tavalla. (Ks. esim. Reunanen 2017) Suhde näkyy myös asenteina, jotka tähtäävät uusien sovellusten kehittämiseen vain ”huvin vuoksi” (engl. ”just for fun”). Leikillinen asenne on saattanut toisinaan johtaa huomattaviin teknologisiin läpimurtoihin, kuten nähtiin esimerkiksi Linux-käyttöjärjestelmän kehitystyössä. (ks. Torvalds & Diamond 2001). Vastaava asenne on tullut esille myös esimerkiksi Line Nybro Petersenin faniyhteisöjen toimintaa koskevassa tutkimuksessa (Petersen 2022, 1–9). Harrastajien tekoälysuhde jatkaa harrastuskulttuuriin vuosikymmenien aikana kehittyneitä luovan sovellettavuuden vanhoja perinteitä. Esittämäni asetelma pitää sisällään luonnollisesti idealistisia tulkintoja toiminnan pyyteettömyydestä ja innovatiivisuudesta, jotka ovat helppoja kohteita lähdekritiikille. Lähdekriittisesti voi esimerkiksi kysyä, mikä on lopulta aktiivista ja mikä on luovaa? Miten uusi teknologia lopulta omaksutaan?

Lähestyn näitä kysymyksiä purkamalla teknologian julkisuuskeskustelun dikotomioita, joita on nähty mustavalkoisessa suhtautumisessa tekoälyyn. Aikaisemmassa tutkimuksessani olen nostanut esiin, että uuden teknologian läpimurron yhteydessä julkisuuskeskustelua ovat hallinneet tunteelliset käsitykset sen ”hyödyistä” ja ”haitoista”. Esimerkiksi kotitietokoneiden läpimurron yhteydessä käsiteltiin laajasti niiden käytön merkitystä uutena kansalaistaitona, jonka jokaisen – varsinkin nuorten – oli syytä opetella selviytyäkseen tulevaisuuden tietoyhteiskunnassa. Vastaavaa näkyi myös 1990-luvun loppupuolella Internetin läpimurron yhteydessä. “Hyötyyn” viittaava keskustelu pitää usein myös sisällään uuteen teknologiaan liittyvää kritiikitöntä ja kehitysoptimista ajattelua, josta käytetään myös puhekielistä nimitystä “hypettäminen”. (Saarikoski 2004; Saarikoski et al. 2009) Nykyisin nämä ajattelutavat ovat siirtyneet julkiseen tekoäly-keskusteluun. Teknologian historia siis paljastaa, että monet keskusteluiden retorisista tyyleistä säilyvät yllättävän samanlaisina, vaikka sen kohteena oleva teknologia vaihtuu vuosikymmenien mittaan.

”Hyötykäytön” vastakohtana on usein nähty teknologian viihteelliset käyttötavat, kuten pelaaminen tai muu vähemmän arvokkaaksi koettu kulutuskäyttö. Tekoälyä koskeva julkisuuskeskustelu poikkeaa hieman tästä vastakkainasettelusta. ”Hyödyllisyyden” vastakohtana on nähty pelot työpaikkojen katoamisesta ja tekoälyn käyttö disinformaation levittäjänä sekä demokratiaa ja yhteiskuntarauhaa heikentävänä innovaationa. Työpaikkojen katoamista koskevat uhat ovat näistä vanhimpia ja ne ovat tulleet tutuiksi jo viimeistään 1960- ja 1970-luvulla teollisuusautomaation yleistyessä. Digitalisoinnin voi katsoa jatkaneen tätä kehitystä 1980-luvulta eteenpäin. Toisaalta julkisella tekoälykeskustelulla on myös viihteellinen elementtinsä, mikä ilmenee peleihin ja yleensä luovaan toimintaan liitetyissä kuva- ja videomeemeissä. (Ks. esim Järvinen 2023)

Käsitteet aktiivisuudesta ja luovuudesta nojaavat näihin tutkimuksellisiin lähtökohtiin. Sen paremmin aktiivisuutta kuin luovuuttakaan ei voida pitää tulkinnallisesti ongelmattomina käsitteinä, mutta ne tarjoavat sosiaalista ja kulttuurista selkänojaa tekoälystä käytyyn keskusteluun. Tietotekniikan historiassa aikarajaus vuosiin 2012–2024 käsittää merkittävän osan sosiaalisen median, esineiden internetin, ohjelmointikulttuurin, robotiikan ja älyjärjestelmien kehittymisen historiaa. Tutkimuskontekstin osalta haluan korostaa, että tutkimuksen kohteena olevasta aineistosta on välillä vaikeaa erottaa tiukan ”haitallisia” tai ”hyödyllisiä” tyylikeinoja, mutta yhtä kaikki dikotomisia asenteita on silti löydettävissä aineistosta.

Tekoälykeskustelu tilastojen valossa

Aineisto koostuu 50 Skrollin julkaistusta numerosta, jotka ulottuvat 13 vuoden ajalle, sivumäärän ollessa yhteensä 4768. Tutkimukseni tarkoituksena on käsitellä aineistoa yksittäisten, tärkeimpien teemakokonaisuuksien osalta pääpiirteissään kronologisessa järjestyksessä. Lehtiaineistojen luokittelussa ja käsittelyssä hakusanoja ovat olleet ”tekoäly”, ”keinoäly”, ”neuroverkot”, ”koneoppiminen” ja ”AI”. Työskentelyssä on otettu huomioon myös eri taivutusmuodot. Hakusanat on valittu sen perusteella, miten tekoälyä on yleensä mediajulkisuudessa käsitelty (Ks. esim. Järvinen 2023). Havaintojen perusteella hakusanat olivat tarpeeksi tarkkoja, jotta esimerkiksi robotiikkaan liittyvät artikkelit tulivat otetuksi huomioon. Sen sijaan hauissa on rajattu pois ”äly”-sanan yleisempi käyttö, jolloin esimerkiksi ”älykännykät” eivät sisälly tuloksiin. Sen sijaan esimerkiksi tekoälykeskusteluun linkittyvät “älyrobotit” on huomioitu aineistovalinnoissa. Pääpaino on siis kohdissa, joissa nimenomaan tekoäly tutkittavana ilmiönä nousee artikkeleissa selvästi esiin. Menetelmiä yhdistämällä loin aluksi määrällisen kokonaiskuvan maininnoista ja laadin sen pohjalta tilaston (Tilasto 1). Tämän jälkeen keskityin sisällönanalyysin keinoin tärkeiksi osoittautuneiden artikkelien analysointiin.

Tilaston perusteella on havaittavissa kaksi tärkeää seikkaa: 1) tekoälyä on tarkasteltu aktiivisesti koko ajanjakson ajan, 2) maininnoissa yleisempi tekoälyä koskeva keskustelu ampaisee ylös heti vuoden 2023 alussa, mutta tätä on kuitenkin edeltänyt jo vuonna 2019 alkanut kiinnostus erityisesti neuroverkkoja kohtaan. Tilasto näyttää korreloivan yleisemmin Suomessa mediajulkisuudessa käydyn tekoälykeskustelun kanssa, jossa vuosi 2023 on selvä läpimurtokohta. Kansalliskirjaston tietokantatulosten perusteella tekoälybuumi julkaistujen mediamainintojen osalta alkoi tosiasiassa jo vuonna 2017, vaikka määrä oli alkanut tasaisesti kasvaa 2010-luvulla. Google Trends -hakupalvelun perusteella viimeisin käänne nousevissa nettihakutuloksissa näkyy joulukuusta 2022 eteenpäin. Läpimurron kohta selittyy pitkälti ChatGPT:n lanseerauksella. [4]

Puhtaasti lukujen valossa näyttääkin, että Skrollissa ChatGPT on ilmeisin aihepiirin kirjoittelua lisännyt tekijä. Tämä havainto ei ole sinällään mikään yllätys, mutta tilastot joka tapauksessa osoittavat, että tekoälyn mediajulkisuuden juuret ulottuvat 2010-luvun alkuvuosiin. Havaintoa tukee myös aikaisemmin tehty tutkimus, joka osoittaa mediakirjoittelussa näkyneen mielenkiinnon nousseen selvästi jo 8 vuotta sitten (Saarikoski, Reunanen & Suominen 2019). Tietokoneharrastajien kiinnostus tulee esille paremmin aiheen temaattisessa käsittelyssä. Vuosi 2014 näyttää selvältä käännekohdalta – tällöin lehdessä julkaistiin ensimmäiset laajemmat perusselvitykset tekoälyn käyttömahdollisuuksista ja alan historiasta (Ks. esim. Skrolli 4/2014, 21–24). Temaattisesti aihetta oli ehditty käsitellä jo edeltävänä vuonna, jolloin Panu Kalliokoski osoitti keinoälyä koskevan tutkimustyön pohjan muotoutuneen jo 1960- ja 1970-luvulla (Skrolli 3/2013, 20–23).

Hakusanoihin rakentuvan tilaston perusteella aineistoista alkoi erottua tärkeiksi havaittuja aihealueita, jotka merkattiin ylös sen perusteella missä numeroissa mainintoja löytyi eniten. Kaikkiin numeroihin tutustuttiin myös yksittäisten artikkelien laajemman kontekstin hahmottamiseksi. Hyödynsin tässä aikaisemmin hyväksi havaitsemaani skimming-tekniikkaa, jossa lehdet selataan pääkohtien osalta läpi ja niiden pohjalta tehdään erilliset muistiinpanot. Nojasin näiltä osin samoihin työskentelytapoihin, joihin olen tutustunut käydessäni läpi isoja aineistokokonaisuuksia, jolloin laadullinen tutkimus on perustunut aluksi tilastoilla luotuun kokonaiskuvaan tutkittavasta ilmiöstä. Menetelmällistä ratkaisua täydennetään vielä palaamalla säännöllisesti jo läpikäytyihin numeroihin ja tekemällä niihin uusia hakuja kirjoitustyön ollessa jo käynnissä. (Ks. Saarikoski 2022; Mähkä, Saarikoski & Peltonen 2022) Omien havaintojen tukena on lopuksi käytetty ChatGPT:tä tehdessäni yhteenvetoja numeroiden muodostamasta valtavasta tekstimassasta.

Näin tehdyn työn perusteella ja tutkimusfokuksen rajauksen puitteissa laadullisen sisällönanalyysin teemoiksi valikoituivat: robotiikalla leikkiminen, tekoäly ja pelit, tekoäly subjektina, ja tekoäly taiteen ja luovuuden apuvälineenä. Näiden vastapainona olivat pelot ja uhkatekijät, jotka nousivat esiin erityisesti vuonna 2023 lisääntyneen, innostuneen tekoälykirjoittelun rinnalla. Omana, tärkeänä aihekokonainaisuutena esiin nousi tekoälyn sovellettavuuden näkökohdat – lähes aina IT-alan asiantuntijan näkökulmasta pohdittuna. Tämä ”hyötykäyttöön” laskettava pohdiskelu tuli esiin paitsi edellä mainittujen teemakokonaisuuksien yhteydessä myös laajemmin kymmenissä erikoisartikkeleissa, jotka eivät kuitenkaan kuulu tutkimukseni keskiöön. Otan nämä kannanotot kuitenkin huomioon vertailevana aineistona.

Tekoälyn leikkikentällä – legoista robotiikkaan

Tunnusomaista tekoälyä ja robotiikkaa koskevassa kirjoittelussa oli aihepiirin yhdistäminen paitsi autojen kaltaisiin liikennevälineisiin myös sen näkeminen esineellistettynä kokonaisuutena. Tarkastelu linkittyy vahvasti esineiden internetinä tunnettuun käsitteeseen (engl. Internet of Things, IoT), jolla on viitattu kaikkiin koneisiin ja laitteisiin, jotka ovat hyödyntäneet tietoverkkoja toiminnassaan. IoT-laitteet keräävät valtavia määriä dataa — mutta data itsessään ei ole vielä älykästä. Tekoäly astuu kuvaan tulkitsemalla ja hyödyntämällä tätä dataa (engl. Artificial Intelligence of Things). (Ks. esim. Mangione et al. 2025)

Varhaisina kiinnostuksen kohteina esiin nostettakoon ohjelmoitavien lego-rakennussarjojen käyttö opetuksen välineenä. Aihetta oli sivuttu jo vuonna 2012 julkaistussa näytenumerossa, mutta ensimmäinen laajempi artikkeli ilmestyi Skrollin numerossa 2/2013 (22–23). Tomi Pieviläisen artikkelissa pääpainona oli esitellä, miten ohjelmoitavia legoja oli käytetty Suomen kouluissa ja korkeakouluissa ja pohdiskella samalla legojen käytön tarjoamia etuja suhteessa normaaliin ohjelmoinnin opetukseen. Pieviläisen mukaan ne, samoin kuin muut liikkuvat laitteet, on koettu motivoivammiksi kuin perinteiset kehitysalustat. Katsausmaisesta otteestaan huolimatta tekstissä välittyy selvä leikillinen ja kehitysoptimistinen pohjavire.

Kirjoittaja nosti samalla esiin alan historian, jonka esiteltiin ulottuvan vuoteen 1986 asti, jolloin varhaiset kaupalliset robottilegot tulivat saataville. Myöhemmin mekaanisiin, ohjelmoitaviin legoihin oli teknisesti mahdollista lisätä älyominaisuuksia 2000-luvulla, jolloin myös varhaisia robottien välisiä kisoja alettiin järjestämään. Ensimmäinen Robocup Junior -kisat pidettiin vuonna 2002 Oulussa Suomen tekoälyseuran, VTT Elektroniikan ja Oulun yliopiston voimin. (Skrolli 2/2013, 22–23) On korostettava, että älylegoja ja -robotteja on verrattava lähinnä itseohjautuviin automaatteihin. Ne ovat koneita, jotka koostuivat mekaanisesta rungosta, mikrosirusta ja tietokoneohjelmasta. ”Äly”-ominaisuudet näkyvät näiltä osin siinä, miten itsenäisesti nämä laitteet suoriutuivat tehtävistään eli miten tulkitsivat ja sovelsivat niihin syötettyä dataa.

Vahvemmin tätä leikkisää suhdetta käsiteltiin syksyllä 2018 Helsingissä järjestettyä Robot Uprising -tapahtumaa luotaavassa artikkelissa (Skrolli 4/2018, 16–21; Kuva 1). Kyseessä oli IT-alan insinööreille järjestetystä kisasta, jossa viikonlopun aikana rakennetut ja älyohjelmoidut lego-robotit laitettiin kisailemaan haasteradalla. Radio-ohjattujen robottien kisoista oli kirjoiteltu jo pari vuotta aikaisemmin (Skrolli 3/2016, 42–43). Tekstistä näkyy harrastuneisuuden kautta välittyvä ohjelmoinnin ja leikillisyyden välinen suhde, joka konkretisoitui eri ryhmien välisissä kilpailuissa. Sosiaalisena ja kulttuurisena tapahtumana tekoäly-legot sovelsivat tutkimuksissakin esiin nostettuja tietokoneharrastajille tyypillisiä kilpailullisia toimintamuotoja, joita oli nähty muun muassa demoskene-alakulttuurin puolella. Erona oli, että reaaliaikaisesti ajettujen multimediaohjelmien sijaan toiminnan kohteena olivat tekoälypohjaiset ja itse rakennetut lelut. Robottien itsenäinen toiminta kilparadalla oli hyvä esimerkki tekoälyn käytön viihteellisestä soveltamisesta (Falk et al 2024; Reunanen 2017). Skrollin osalta käsittely yhdistyi myös koodauskilpailuja käsitteleviin raportteihin, joita ilmestyi vuodesta 2013 alkaen (Skrolli 3/2013, 24–25).

Teknologian historia osoittaa, että älyesineiden ja robotiikan yhdistäminen leikkimieliseksi kisailuksi on jatketta pitkäaikaisille harrastusperinteille, jolloin eri alojen asiantuntijat, keksijät ja insinöörit ovat kokeilleet uusien innovaatioiden soveltamista vapaamuotoisina haasteina. Stefan Poser on käyttänyt tästä käsitettä tekniikalla leikkiminen (saks. ”Spiel mit Technik”) viitatessaan laajassa kokoomateoksessaan miten liikkuvien koneiden ja lelujen rakentamisen perinteet siirtyivät luontevasti suoraan tietotekniikan harrastustoimintaan (Poser 2007). Mika Pantzar on myös nostanut teknologian domestikaatiotutkimuksessaan esiin, että uusi teknologia tulee käyttöön ensin leikin avulla, ennen sen laajempaa arkipäiväistymistä (Pantzar 1997). Tietotekniikalla leikkiminen tähtäsi samalla sen esittelyyn laajemmalle yleisölle. Esimerkiksi digitaalisen kulttuurin tutkija Jaakko Suomisen havaintojen mukaan tietotekniikan historia osoittaa, että viimeistään 1960-luvulta alkaen Suomessakin tietokoneiden käyttömahdollisuuksia demonstroitiin ja popularisoitiin erilaisilla ”hakkeriteoilla”, jotka yhdistivät samalla viihteellisyyttä ja loivat stereotyyppistä ”nörttikuvastoa”. (Suominen 2003; Kendall 1999)

Kisatapahtumaan liitettävä ”hackathon”-termi linkittää myös käsitteellisellä tasolla osaksi ”hakkeritekojen” perinteitä. Tällä tarkoitetaan tapoja, joilla asiantuntijat vähensivät tietoisesti uuden teknologian käyttöönottoon liittyvää ”vakavuutta” leikkimielisillä keksinnöillä. Ohjelmoidut älyrobotit ovat puolestaan tämän toiminnan esineellistetty ja lelukulttuurista vaikutteita ottanut vastine. Legothan yleensä yhdistetään lasten tai nuorten harrastustoimintaan. Lelu- ja leikkitutkija Katriina Heljakka on omassa tutkimuksessaan nostanut esille vastaavia päätelmiä tutkiessaan teknologian ja leikin välistä suhdetta. Hänen näkemyksessään korostuu, että lego-rakentelu on hyvä esimerkki aikuisten leikki- ja lelukulttuurista (Heljakka 2024; Heljakka 2018, 248) Heljakka korostaa tutkimuksessaan kuitenkin enemmän lego-rakentelun lelumaisuutta, kun taas tietokoneharrastajille legoilla rakentelu oli huomattavasti vakavampaa toimintaa. Tietokoneharrastajille kiinnostavimpia ensimmäisen aallon lego-tuotteita olivat Mindstorms-älylelut, joista oli helppo siirtyä haastavampien rakennusprojektien pariin. (Skrolli 4/2017, 14)

Tuotekehittelyn ja markkinoinnin osalta pitkäikäinen Mindstorms-sarjan historia kuvaa kuitenkin hyvin lelurobottien epävakaata asemaa kuluttajamarkkinoilla. Vaikka opetuskäytössä niiden – Legon pysyessä yhtenä tunnetuimmista valmistajista – suosio jatkui korkeana seuraavina vuosina, ne eivät tehneet osittain kalliin hintansa vuoksi oikeaa läpimurtoa kuluttajien keskuudessa. Mindstorms-sarjan tuotekehittely loppuikin joulukuussa 2022 (Brickfanatics.com 20.10.2022). Nämä havainnot tukevat Line Nybro Petersenin havaintoja leikin sekoittumisesta kuluttamisen ja tuottamisen tapoihin faniyhteisöissä. (Petersen 2022, 132–133, 135) Erona on, että robotteja rakentaneet ja niitä käyttäneet tietokoneharrastajat eivät identifioituneet leikkijöiksi tai faneiksi, mutta muuten heidän toimintansa oli hyvin yhteisöllistä.

Tietokoneharrastajien yhteisöissä itserakennetut älyrobotit edustivat joka tapauksessa pysyvää kiinnostuksen kohdetta. (Ks. esim. Fortunati, Manganelli & Ferrin 2022) Skrollin kirjoittelu kuvaa niihin osoitettua kasvavaa kiinnostusta nimenomaan 2010-luvun loppupuolella. Nämä osaltaan vahvistavat Line Nybro Petersenin esiin nostamia tutkimustuloksia leikin ja vakavan, yhteisöllisen toiminnan sulautumisesta keskenään (Petersen 2022, 1–9, 132–133). Toimittaja Janne Sirén valaisi juuri tätä leikin ja vakavan suhdetta pohtimalla legojen symbolista merkitystä harrastajien toiminnalle: ”Tietokoneharrastus on joskus kuin Legot – lapselle leikkiä, aikuiselle kovaa työtä”. (Skrolli 4/2016, 17) Hän nosti esille aikuisen uteliaisuuden yhdistymisen luovuuteen, joka johdatteli harrastusta uusille, kartoittamattomille seuduille. Tässä yhteydessä hän nosti jopa esiin termin tietokoneleikki, joka oli selkeästi sukua tutkimuksissa mainituille ”hakkeriteoille”. Retorisessa ratkaisussa tietokoneleikkiä pystyttiin soveltamaan insinööritaidoille tyypilliseen kokeilunhaluun. Näin määriteltynä leikkimielinen toiminta saattoi johtaa jopa uusien innovaatioiden keksimiseen – tekoäly edusti vain uutta työvälinettä aikaisempien keksintöjen joukossa.

Samassa numerossa toimittaja Jukka O. Kauppinen osoitti, miten autorataharrastuksen kehitystyössä näkyi ”hakkeroitua” digitaalista sisältöä. Sähköllä toimiviin pikkuautoihin oli mahdollista sisällyttää tekoälyohjattuja siruja, jolloin ajokit tottelivat langattomasti ohjauskäskyjä ja pystyivät dynaamisesti ja itsenäisesti suoriutumaan ajotehtävistään. Legorobottien tavoin AI-pohjaisia pikkuautoja oli näin mahdollista valjastaa kilpailujen ja haasteiden välineeksi. (Skrolli 4/2016, 74–77) Samasta tematiikasta ilmestyi myöhemmin artikkeli, jossa tarkasteltiin RC-autoilun ja tekoälyn yhdistymistä kilpailun välineenä. IT-yritys Futurericen työntekijät toivatkin esille, miten harrastus oli samalla luovaa jatketta omalle ammattiosaamiselle. (Skrolli 2/2019, 36–39)

Robottien, legojen ja peliviihteen yhdistäminen oli jo aikaisemmassa Skrollin kirjoittelussa todettu hyvin luontevaksi, kun oli tarkasteltu laajemmin tekoälyn kehityshistoriaa. Robotin automatiikan kehittäminen pelikentällä oli todettu kiehtovaksi ohjelmointihaasteeksi. Leikin ja pelaamisen varjolla tekoälyn kehityksen kuitenkin todettiin etenevän jatkuvasti omana tieteenalanaan (Skrolli 3/2013; 4/2014, 22–24). Samassa numerossa näkyi myös yhdyslinkki tekoälyperusteisten robottien ja legojen osalta ohjelmoinnin kouluopetukseen. (Skrolli 4/2016, 4–5) Taustatekijänä oli tietenkin vuonna 2016 ohjelmoinnin nostaminen osaksi peruskoulujen opetussuunnitelmaa. Tekoälyä ei tässä vaiheessa vielä mitenkään nostettu esille, mutta sen soveltuvuuden merkitys pelien ja leikkien osalta robotiikkaan oli jo osoitettavissa. Tutkimuksissa on osoitettu myös, miten harrastustoiminnalla oli jo vuosikymmenien ajan ollut yhteydet kouluopetuksen kehittämiseen. Erityisesti luonnontieteisiin erikoistuneiden opettajien kerhotoiminnassa leikin ja viihteen turvin koululaisia houkuteltiin tietotekniikan opetuksen pariin Suomessakin viimeistään 1980-luvun puolivälissä, vaikka ennakkokokeiluista oli mainintoja jo 1960-luvun loppupuolelta. (Ks. esim. Tuomi et al 2018; Saarikoski 2006, 93–95)

Ohjelmointi ja sen sovellettavuus suhteessa tekoälyyn muodostui joka tapauksessa vakioaiheeksi Skrollin kirjoittelussa koko tarkasteltavana ajanjaksona. On huomionarvoista, että ohjelmoinnin sovellettavuutta analysoitaessa tekoäly näyttää julkaistuissa artikkeleissa siirtyvän luontevasti pohdiskelujen osaksi, erityisesti vuodesta 2016 alkaen. Päätoimittaja Janne Sirén kuvasikin oivallisesti ohjelmoinnin ja leikillisyyden välistä tärkeää yhteyttä vertaamalla vitsikkäästi Pythonin kaltaista ohjelmointikieltä ”lelukieleksi”, joka ei ollut ”oikea” ohjelmointikieli. (Skrolli 4/2017, 9) Kysymys oli samalla kirjoittajan lievästä provokatiivisesta kannanotosta, jonka tarkoituksena oli pohtia eri ohjelmointikielten tarkoituksenmukaisuutta. Pythonin osalta tilanteen osoitettiin jo muuttuneen oleellisesti. Esimerkiksi tekoälytutkimukseen liitettynä Python oli ”humanistin ohituskaista onneen” – se oli toiminnaltaan muihin ohjelmointikieliin verrattuna huomattavasti suoraviivaisempi. Tätä selkeämmin ”lelukieleksi” määriteltiin helppokäyttöisyydestään tunnettu Scratch, joka sekin sopi tekoälyohjelmointiin. Tutkimuksissa näkyi jo vuonna 2017 selkeitä viitteitä Pythonin suosion kasvusta tekoälyn kehitystyössä, jota tuki jo laaja kirjastoekosysteemi (Srinath 2017).

Pythonin merkitys näkyikin 2010-luvun loppupuolelta alkaen Skrollissa julkaistuissa lukuisissa ohjelmointiartikkeleissa. Nykyisin Pythonin kasvavasta suosiosta on muun muassa osoitus, että se voitti ohjelmointikieli-indeksi Tioben vuoden 2024 ohjelmointikieli -palkinnon. Python on tähän mennessä ohittanut esimerkiksi aikaisemmin kärkisijaa pitäneen javascriptin suosiossa. (Ks. ETN.fi 20.12.2024; MikroBitti 9.1.2025) Robotiikan ja ohjelmoinnin osalta ”leikittelevyys” asettui mielenkiintoiseen retoriseen leikkauspisteeseen, jossa voitiin laajemmin arvioida Pythonin arkipäiväistymisen reunaehtoja esimerkiksi kouluopetuksessa ja tätä kautta laajemmin tekoälyn käytön hyödynnettävyyttä. Selvästi esiin nousevana ajatuksena oli, että leikin varjolla voitiin houkutella kokemattomia käyttäjiä innovaatioiden kehitystyöhön.

Tekoälyyn perustuvan robotiikan leikillisten sovelluskohteiden osalta kirjoittelussa nousivat alaviitteenä myös tieteiselokuvien ja pelien popularisoimien taistelurobottien – yleisnimeltään Mechat – tulevaisuudenkuvat. Miika Auvisen kirjoittamassa laajassa artikkelissa tosielämän kokeilujen olleen lähinnä viihteellisiä: ihmisten ohjaamat tekoälyrobotit olivat käytännössä kömpelöitä vitsejä. Automatisointiin ja itsenäisiin teollisuusrobotteihin verrattuna ne olivat jääneet leikillisiksi kuriositeeteiksi, vaikka yhdistyivätkin lisätyn todellisuuden (engl. augmented reality) teknologian käyttöön ihmisten ohjaamien laitteiden osalta. (Skrolli 2/2018, 4–9)

Janne Sirén jatkoi seuraavana vuonna samoilla linjoilla. ”Tosielämän terminaattorit” -artikkelissa käytiin samalla historiallinen katsaus alan visioihin, jotka todettiin lähes kaikki surkuhupaisiksi. Vitsikkään pohjavireen kuitenkin taittoi artikkelin loppupuolen viitteet suurvaltojen armeijoiden kehittämiin ”tappajarobotteihin”, joista suuri osa oli lähes 20 vuoden ajan kehitettyjä pommittajalennokkeja. (Skrolli 3/2019, 9–11) Aihepiirin käsittelyä vielä laajennettiin seuraavassa numerossa (Skrolli 4/2019, 27–32). Robotteja koskeva kirjoittelu alkoi – humoristisesta pohjavireestään huolimatta – näin liudentua kohti pelko- ja uhkatekijöiden pohdintaa, jota käsittelen tarkemmin myöhemmin artikkelissa.

Robotiikan ja tekoälyn välisestä leikillisestä suhteesta voidaan nähdä mainintoja robottiautoja käsittelevissä artikkeleissa, jotka olivat paitsi läpiluotauksia alan kehitysnäkymiin, mutta myös parodisia selvityksiä tuossa vaiheessa vielä kokeiluasteilla olleista robottiautoista. Kehitysnäkymät nojasivat luonnollisesti autojen jo vuosikymmeniä jatkuneeseen tietokoneistumiseen, mikä oli näkynyt muun muassa ajoavustimien ja ajotietokoneiden kehittymisessä. Tekoälypohjaisuus ei näyttänyt tässä suhteessa tarjoavan riskitöntä ratkaisua täysin itsenäisinä toimiviin ajokkeihin modernissa kaupunkiliikenteessä tai vaativissa sääolosuhteissa. Tuloksena oli liian usein arvaamattomia kolareita ja virhesuorituksia. Kysymys kuuluikin: kuka korvaisi aiheutuneet vahingot, jos autoa ajaisi ihmiskuskin sijaan robotti? (Skrolli 3/2018, 10–12; 13, 2/2019, 28–35). Skrollissa tekoälykeskustelun vahva yhteys robotiikkaan näkyi myös säännöllisesti esimerkiksi robotteja vauhdittavia neuroverkkoja käsittelevässä laajassa kirjoittelussa (Ks. erityisesti Skrolli 3/2015; 2/2016; 4/2017; 1/2019; 2/2019). On merkille pistettävää, että ”robotti”-termi näytti tässä vaiheessa vahvasti linkittyvän ”tekoäly”-termiin. Molemmat yhdistettiin käsitteellisellä tasolla itsenäisesti toimivaan automaattiin, jolla oli omia kuriositeettiarvojaan.

Janne Sirén summasi jo käytyä keskustelua vuonna 2019 laajassa artikkelissaan ja päätyi ”filosofoimaan” aihepiirillä nostamalla esille robotiikkakeskustelun alkulähteitä antiikin ajalta ja myöhemmin maailmankirjallisuuden joukosta. Kysymys oli siitä, kumpi hallitsi: isäntä vai kone. Hän alleviivasi samassa yhteydessä esimerkiksi tieteiskirjailija Isaac Asinovin lanseeraamia ”robottilakeja”, joiden tärkein periaate oli, että uuden teknologian (robotit ja tekoäly) piti aina toimia ihmisten suojelijoina eivätkä robotit saaneet koskaan nousta isäntiään vastaan. Vitsikkäästi hän kuitenkin nosti esille 1980-luvulla Printti-tietokonelehdessä julkaistun artikkelin, jossa oli kirjoitettu kotirobottien olevan jo ”tätä päivää”. Hänen mukaansa ”sitä päivää taidetaan tosin odotella edelleen”. (Skrolli 4/2019, 16–26; Printti 8/1985; Kuva 2)

Uusista teknologisista innovaatioista huolimatta varsinkin kotikäytössä tekoälyrobotti oli yhä edelleen ”satuolento”. Skrollissa oli säännöllisesti julkaistu artikkeleja, joissa retrospektiivisesti tarkasteltiin humoristisesti kaupallisesti epäonnistuneiden koneiden ja laitteiden historiaa. Vuonna 2019 tekoälyllä varustetut kotirobotit tekivät seuraa tähän kategoriaan. Janne Sirénin tuomio oli tyly: ”Viime vuodesta piti tulla kotirobottien vuosi. Toisin kävi, siitä tuli robottien joukkoteloitus”. Tavallisille kuluttajille kotirobotit olivat tuossa vaiheessa tulleet tutuiksi lähinnä automatisoituina siivousrobotteina ja ruohonleikkaajina. (Skrolli 1/2019, 23) Samaa humoristista ja kriittistä kirjoittelua oli näkynyt muutamia vuosia aikaisemmin älylaitteita koskeneissa kannanotoissa, joita oli noussut esiin myös tutkimuksissa. Esimerkiksi internetiin kytketyt uudet arkipäivän keksinnöt, kuten älylasit ja -kellot, todettiin kiinnostaviksi, mutta samalla arvioitiin tavallisten kuluttajien tulevan toimeen ilman niitäkin. Lopuksi kysyttiinkin, mihin ihmeeseen lenkkeilijä tarvitsee sosiaaliseen mediaan kytkettyä älykelloa? (Skrolli 2/2016, 48–55; Saariketo 2017)

Robotiikasta käyty keskustelu edusti selvästi vuosina 2012–2019 Skrollissa levinneen tekoälykeskustelun ensimmäisen aallon leikillisintä puolta. Oikeiden sovellusten ja koneiden rinnalla harrastajien kehittämät ja toisiaan vastaan kisailevat lelurobotit yhdistivät ohjelmointikokeiluja vanhoihin insinööriperinteisiin. Tekoälyominaisuudet olivat näiltä osin vain uusia, kiinnostavia ominaisuuksia, joita voitiin leikkimielisesti tutkia ja soveltaa. Kysymys ei ollut älyominaisuuksia sisältävien laitteiden ja koneiden käytöstä vaan niiden ”hakkeroimisesta”. Alan asiantuntijuus ja laaja yleissivistys näkyi toisaalta myös alan historian ja populaarikulttuurin käsittelyssä. Tästä päästiin mutkattomasti pohdiskelemaan esimerkiksi ohjelmointiopetuksen lainalaisuuksia ja kehitystendenssejä tai robottiautojen käyttöönoton mahdollisuuksia. Tämä osoittaa, miten tekoäly sulautui osaksi teknologian vanhempaa käyttökulttuuria. Kirjoittelu on hyvä esimerkki siitä, miten uuteen teknologiaan liittyvää turhaa ”vakavuutta” pyrittiin lähestymään kevyemmällä ja ihmislähtöisemmällä tulokulmalla. Lehden numeroissa esiin nousseet 2010-lukulaiset esimerkit jatkoivat selvästi tietotekniikan populaarijulkisuuteen liittyneitä perinteitä ja käytäntöjä, jotka olivat tulleet Suomessakin tutuksi jo 1960-luvulta alkaen.

Tekoäly subjektina – parinvalinnasta avustajaksi

Tekoälyn ja ihmisajattelun vertailut ovat olleet tekoälytutkimuksen kulmakiviä. Vertailun taustalla on selvästi ajatus siitä, miten ja millä tavalla tekoälyä voidaan pitää subjektina eli ihmisen ajattelua simuloivana ohjelmana. Pohdiskelun aloituspiste sijoitetaan usein brittiläisen matemaatikon Alan Turingin vuonna 1950 lanseeraamaan Turingin testiin tai kokeeseen, joka on filosofinen tutkielma siitä, milloin koneen ja ihmisen välistä keskustelua ei voitu enää erottaa toisistaan. Toisin sanoen testin läpäisevä tekoäly onnistuu siis ainakin vaikuttamaan ajattelevalta subjektilta. Yleistettynä tulkintana Turingin testi on säilynyt – usein väärintulkittuna – ajatusmallina, joka nykyisin yhdistetään kysymykseen siitä, miten dynaamisesti oppiva tekoäly simuloisi ihmisajattelua. Nykyisin tutkimuksissa onkin esiintynyt tuloksia, että tekoälysovellukset pystyvät jo tietyiltä osin läpäisemään testin (Jones & Bergen 2025). Toisaalta esimerkiksi tekoälytutkija François Chollet julkaisi jo vuonna 2019 – Turingin ajatuksia kriittisesti seuraten – laajemman ja nykyaikaisemman koneälytestin, josta tuli seuraavina vuosina laajasti siteerattu tutkimus aihepiiristä. Cholletin kaavassa ei mitattu tekoälyn osaamista yksittäisissä tehtävissä vaan se painotti tekoälyn kykyä oppia uusia taitoja ennalta tuntemattomiin ongelmiin. (Chollet 2019, 3–4, 57; Ks. myös Pfister & Jud 2025)

Science fictionin puolella esitetyt fantasiat älykkäistä, keksijöiden ja tiedemiesten luomista koneista ovat linkittyneet aina tähän vanhaan akateemiseen tutkimusperinteeseen. Skrollin artikkeleissa viittauksia esitettiin myös säännöllisesti. Populaarikulttuuristen esitystapojen osalta subjektina toimiva keinoäly on käsitteellisesti jopa vanhempi kuin tietotekniikan historia. Tutkijat ovat osoittaneet, että tekoälyn jälkiä voidaan seurata aina 1800-luvulle asti, jolloin varhaiset teoreettiset ajatukset koneellisesta keinoälystä syntyivät, samaan aikaan kun sen käsittely aikansa populaarikulttuurissa otti ensiaskeliaan (Ks. esim. Barron 2023; Grzybowski et al. 2024; MacLennan 2009; McCorduck & Cfe 2004).

Science fiction on aina heijastellut uskomuksia ja skenaarioita uusimman teknologian lähitulevaisuuden tuomista muutoksista – usein ruokkien dystooppisia mielikuvia. Ihmisälyn kilpailijoiksi nousseet koneet on herkästi nähty luojiaan vastaan nousseina ”terminaattoreina”. Kuvaukset ovatkin olleet jatketta jo 1800-luvulla vakiintuneelle, Mary Shelleyn kauhuromantiikan tyylilajia edustaneelle Frankenstein-tarinalle. (Ks. esim. Suominen 2003, 28–29) Näiden kuvausten rinnalla on tosin aina elänyt vastateemana käsitys keinoälystä ihmisen avustajana ja suojelijana. Tutkijoiden havaintojen perusteella erityisesti 2010-luvulta alkaen science fictionissa tekoälyä alettiin kuvata populaarikulttuurissa entistä vahvemmin ihmisen ystävällisenä ”avustajana” (Ks. esim. Barron 2023, 165–183).

En käsittele tässä artikkelissa laajemmin populaarikulttuurin tekoälykuvauksiin liittyvää monipolvista ja pitkäikäistä tutkimuksellista keskustelua, mutta nostan aineistosta esiin nousseita esityksiä tekoälyn mahdollisuuksista toimia subjektina. Käsittelyn osalta keskiöön nousee miten alan tutkimuksesta ja science fictionista vaikutteita ottanut pohdiskelu siirtyi konkreettisesti esimerkkeihin, jossa tekoälyä esiteltiin – osittain viihteellisesti ja osittain vakavasti – ihmisen kaltaisena toimijana. Kysymys oli samalla uuden teknologian tuloon liittyvästä antropomorfismista eli elollistamisesta. Edellisessä luvussa käsittelemäni robotiikka ja sen leikillistetyt sovelluskohteet ovat hyvä esimerkki tästä. Toisaalta kuten Jaakko Suominen on nostanut esiin, tietotekniikan elollistamiseen on aina liittynyt myös käsitteiden ja kielellisten vertausten sekoittamista – tietokonetta tai ohjelmaa on voitu kutsua lempinimillä ja niiden käytöstä voitiin puhua tunteellisin ilmaisuin. (Suominen 2003, 72, 93). Näin ajateltuna tietokoneet eivät enää ole pelkkä tekninen apuväline vaan ihmisen persoonan suora jatke. Esimerkiksi 1980- ja 1990-luvuilla syntyneen kotitietokoneharrastuksen piirissä harrastajille kasvoi vuosikymmenten aikana konemerkkeihin suoranainen kiintymyssuhde, mikä näkyi suoraan Skrollin kirjoittelussa. (Saarikoski 2004; 2022)

Tekoälyyn liitetty antropomorfismi erosi tästä keskustelusta pääosin siihen liitetyn vahvan subjektiivisuus-pohdiskelun osalta. Tämä näkyi konkreettisesti esimerkeissä, joissa tekoäly astui lähelle ihmistoiminnan simulointia varsinkin kielellisen ilmaisun osalta. Lähtökohtana voi pitää Ville-Matias Heikkilän vuonna 2015 julkaiseman neuroverkko-artikkelisarjan ensimmäistä osaa, jossa tarkasteltiin monipuolisesti, miten tekoäly simuloi ihmisaivojen toimintaa. Korostuneesti todettiin, että tekoälyn elollistamisella tai inhimillistämisellä oli vankka tieteellinen perusta, jota kutsuttiin samalla metaforisesti ”mysteerin avaamiseksi”. (Skrolli 3/2015, 20–25)

Pääosa julkaistuista artikkeleista käsitteli neuroverkkoja varsinkin, jos niissä oli tarkoitus popularisoiden esitellä tekoälytutkimuksen viimeisimpiä trendejä. Puhtaasti tilastomainintoja seuraamalla neuroverkot nousivat huomattavan suosituksi vuosina 2018–2021 (Tilasto 1). Tekoälyn subjektiivisuutta koskevissa pohdinnoissa saatettiin eksyä jopa tieteenfilosofisille poluille, kun tekoäly nähtiin utopistisesti osana ihmislajin kehitystä kohti kuolemattomuutta. Miika Auvisen kirjoittama artikkeli esitteli transhumanismin visioita, jossa tekoälyn kaltainen uusi teknologia sulautuisi osaksi ihmisen biologiaa. (Skrolli 3/2018, 35–37) Hän jatkoi aihepiirin käsittelyä vielä laajemmin artikkelissa, jonka mukaan tekoälyn palvominen oli esimerkki siitä, miten ”ihminen lähestyi jumalia uusimman teknologian avulla” (Skrolli 2/2020, 6–8). Kysymys ei ollut enää tieteisfantasioiden uudelleentulkinnasta vaan jopa uskonnollisia sävyjä saaneesta vakavasta pohdinnasta. Päätoimittaja Janne Sirén kirjoitti samasta aihepiiristä ”Jumala on koneessa” -otsikolla, jonka mukaan kvanttitietotekniikan tutkimus alkoi osoittaa, että ”ihmeille alkoi olla kysyntää”. Kriittisenä vastapainona hän totesi, että näkemysten piti kuitenkin aina perustua edelleen tietoon ja tietämykseen. (Skrolli 4/2019, 2)

On korostettava, että ”mysteerien”, ”kuolemattomuuden” ja ”uskontojen” kaltaiset teemat eivät niihin liitetyistä kriittisistä kannanotoista huolimatta olleet mitenkään sattumaa tekoälyä ja ihmisyyttä käsittelevässä keskustelussa. Niitä oli esiintynyt jo kauan aihepiiriä käsittelevässä populaarikulttuurissa. On korostettava, että science fictionin osalta aiheeseen temaattisesti kytkeytyvää kyberpunk-lajityyppiä siteerattiin artikkeleissa lähes rutiininomaisesti vuosien 2012–2024 aikana. Erona vain oli tällä kertaa, että tekoälyn nopea kehitys 2010-luvun loppupuolella asetti nämä kysymykset uuteen valoon. Neuroverkkojen osalta ihmisen ja koneen välinen raja näytti nyt oikeastikin hämärtyvän. Turingin testin läpäisy ei vaikuttanut enää teoreettiselta vaan täysin mahdolliselta. Tähän liittyviä vakavia kannanottoja nähtiin esimerkiksi vuonna 2019 Hannu Iskalan artikkelissa, jossa pohdittiin singulariteettia eli supertekoälyä, jolla olisi oma tajunta ja mahdollisesti tunteita. (Skrolli 1/2019, 17)

Laajemman neuroverkkoja koskevan keskustelun rinnalla esittelyyn nousi huomattavasti viihteellisempiä esimerkkejä tekoälyn arkipäiväistymisestä. Näistä on hyvänä esimerkkinä virtuaalipuolisot, joihin osoitettiin kiinnostusta vuodesta 2017 alkaen. Miika Auvisen artikkelissa tarkasteltiin, miten tekoälyperustaiset virtuaalikumppanit olivat vähitellen kasvattaneet suosiotaan. Niitä ei käytetty pelkästään ihmiskumppanin korvikkeena vaan myös parisuhteessa olevat saattoivat seurustella tekoälyn kanssa. Artikkeli kuvasi sovellusten kehityshistoriaa yksinkertaisista deittailusimulaattoreista kehittyneisiin AI-chatteihin, jotka oppivat kommunikoidessaan keskustelemaan yksilöllisesti käyttäjän kanssa. Esimerkkeinä toimivat My Virtual Boyfriend ja Kari the Virtual Girlfriend -sovellukset. Esiin nousivat niin ikään tutkimuksissa siteeratut havainnot pelaajien samaistumisesta tekoälyn ohjaamiin videopelihahmoihin, mikä oli ilmiönä tunnistettu jo vuosikymmenien ajan. (Skrolli 4/2017, 10–12)

Auvisen artikkelin ilmestymisajankohtana tapahtui varhaisten sosiaalisten chatbottien ensimmäinen läpimurto kuluttajamarkkinoille. Virtuaalipuolisoiden tai virtuaalideittailun kannalta tärkeä palvelu oli marraskuussa 2017 julkaistu Replika. Sitä mainostettiin suoraan romanttisena kumppanina, jota voitiin opettaa myös puhumaan eroottisella kielellä. Nettideittailun nykykulttuuria tutkinut Anne Holappa on viitannut tekoälykumppanien nousuun omassa tutkimuksessaan (ks. Holappa 2023; Holappa 2025). Hänen mukaansa suhde sosiaalisen chatbotin kanssa saattoi alkaa pinnallisena, mutta mitä ihmismäisempänä käyttäjät pitivät bottia, sitä intensiivisemmin he kommunikoivat sen kanssa. Tekoälykumppanien suosiota kasvatti edelleen pari vuotta Replikan julkaisun jälkeen puhjennut koronapandemia, jolloin normaaleja ihmiskontakteja piti rajoittaa. Koronavuosien jälkeen sosiaaliset chatbotit vakiintuivat suosittuina tekoälysovelluksina erityisesti nuorison keskuudessa, jolloin ne toimivat viihteellisinä, roolipelaamista muistuttavina simulaatioina. (Ks. esim. Croes & Antheunis 2021; Buick 2024) Skrollin artikkeli (4/2017, 10–12) ennakoi tätä muutosta, jonka osoitettiin olleen jo edeltävinä vuosina ”huima”. Yhdyslinkki teknologian antropomorfismin ja robotiikan osalta tuli ilmi myös samassa numerossa julkaistussa Jukka O. Kauppisen artikkelissa ”koneesta kaverina”, jossa harrastajan oli mahdollista ohjelmoida itselleen ystävän. (Skrolli 4/2017, 13–16)

Erityisesti tieteiselokuvissa alkoi näkyä kohtauksia, jotka käsittelivät virtuaalipuolisoiden kasvanutta merkitystä. Näistä tärkein oli visionäärisen kyberpunk-klassikon Blade Runnerin (1982, ohj. Ridley Scott) vuonna 2017 ensi-iltaan tullut jatko-osa Blade Runner 2049 (ohj. Denis Villeneuve). Siinä nähdään miten pääosan esittäjä – yksinäinen poliisin palkkiometsästäjä – etsii elämälleen tarkoitusta hankkimalla palkkarahoillaan viihdykkeeksi päivitetyn version hologrammivaimosta. Elokuva leikki ajatuksella, että virtuaalipuoliso voisi oikeasti olla reaalimaailman tunteva ja itsenäisesti toimiva olio. (Barron 2023, 179–181) Asetelmaa voidaan tulkita yhteiskuntakriittiseksi kannanotoksi yksilön tavasta ulkoistaa henkilökohtaisia kiintymyksen tunteitaan simulaatioon. Toisaalta, kuten Outi Hakolakin on nostanut esille, science fictionin virtuaalipuolisot voitiin nähdä esimerkkinä ”ystävällisestä kumppanista”, jolla oli mahdollisuus parantaa ihmisen elämää. Hänen mukaansa kuvaukset yleistyivät selvästi 2010-luvulta eteenpäin (Hakola 14.11.2024).

Antropomorfismin näkökulmasta sosiaalisten chatbottien alkava läpimurto vuodesta 2017 eteenpäin perustui pitkälti tekoälysovelluksen kielellisiin vahvuuksiin. Ne näyttivät selvästi kaventavan ihmisen ja koneen kommunikaatiotason rajoja tavalla, joka teki käytännössä tekoälystä simuloidun subjektin. Täysin vastaavaa näkyi myöhemmin ChatGPT:n kaltaisen generatiivisen tekoälyn läpimurron yhteydessä vuonna 2023. Osa näiden palvelujen viehätyksestä perustui siihen, että palvelu ”jutteli” uskottavasti käyttäjän kanssa ja reagoi dynaamisesti käskyissä käytetyn kielen tyyliin. Vaikka käyttäjät luonnollisesti tiesivät juttelevansa sovelluksen kanssa, kielellisen simulaation vahvuus piilee sovelluksen dynaamisessa tavassa oppia ihmiskäyttäjien toimintatapoja. Luokittelen sosiaalisia chatbotteja, ja hieman myöhemmin generatiivisia tekoälyjä, virtuaaliseksi kielipeiliksi, johon käyttäjä pystyy heijastamaan ja työstämään omia ajatuksiaan ja saamaan niiden tueksi reaaliaikaisia ja näennäisen inhimillistettyjä ja loogisia vastauksia. Sosiaalisesti niihin kytkeytyi samoja tarpeita kuin mitä voitiin kohdistaa esimerkiksi lemmikkeihin. Ilmiön taustalla olivat myös 1990-luvun lopulla Japanissa kehitetyt tamagotchit ja muut vastaavat virtuaalilemmikit. 

Lisäksi simuloidun nettideittailun ja varsinkin virtuaalipuolisojen tapauksessa chattailua oli helppo verrata esimerkiksi deittipalvelujen oikeiden ihmisten roolipelaamista muistuttavaan käyttäytymiseen. Ongelmalliseksi koettiin, että digitaalisessa ympäristössä käyttäjien oli helppo omaksua roolimalli, joka oli ristiriidassa reaalitodellisuuden kanssa. Tutkijat ovat havainneet, että nämä ristiriidat ovat olleet aina läsnä nettideittailussa ja synnyttäneet laajasti negatiivisia tunteita formaattia kohtaan. Viimeaikaisissa tutkimuksissa on havaittu viitteitä myös addiktiivisesta käyttäytymisestä, jolloin aikaisempien pettymysten vuoksi deittailijat jatkoivat pakonomaisesti ja konemaisesti ”täydellisen” kumppanin etsimistä. (Vera Cruz et al. 2024; Holappa 2023, 154–155) Tähän verrattuna sosiaalisen chatbotin etuna oli, että se ei sitonut käyttäjäänsä mihinkään, eikä ”pettänyt tai jättänyt”, kuten Skrollin artikkelissa viitattiin (Skrolli 4/2017, 10).

Skrollissa palattiin aihepiiriin myöhemmin, kun pohdintoihin nousi seksibottien tulevaisuuden käyttötarpeet. Ninnu Koskenalhon artikkelissa nostettiin esille tähän liittyvät eettiset ongelmat. Hän nosti esille kysymyksen: millaista moraalista rappiota ja inhimillistä tragediaa seksibotit mahdollisesti kylvävät keskuuteemme? (Skrolli 2/2018, 15–16) Artikkelin mukaan tekoälyllä varustetut seksibotit olivat samalla tekoälyyn liitettyjen fantasioiden ja utopioiden ilmentymiä, jotka ilmensivät laajemmin tietokoneharrastajien kiinnostusta ihmismäisesti toimivia tietokoneohjelmia kohtaan.

Skrolli käsitteli tähän liittyvää tietotekniikan kulttuurihistoriaa laajemminkin. Digitaalisen kulttuurin tutkijoiden Markku Reunasen, Petri Saarikosken ja Jaakko Suomisen artikkelissa tarkasteltiin vuonna 1984 MikroBitti-kotitietokonelehdessä julkaistua ja Pekka Tolosen alun alkaen Apple II:lle ohjelmoimaa Kalle kotipsykiatri -tekoälybottia (Skrolli 1/2020, 73–75). Kalle-botti simuloi psykiatrin vastaanotolla käytyä keskustelua rajoittuneen kielimallin puitteissa. Botin esikuvana oli jo 1960-luvun lopulla Joseph Weizenbaumin kehittämä ELIZA-ohjelma, joka oli yksi varhaisimmista, kansainvälistä huomiota saavuttaneista generatiivisista kieliohjelmista. Artikkeli perustui kirjoittajien aikaisemmin julkaisemaan tutkimukseen, jonka mukaan Kalle kotipsykiatrin saavuttama suosio oli osoitus, miten tekoäly kiehtoi jo 1980-luvun teknologiaoptimistista yleisöä. (Saarikoski, Reunanen & Suominen 2019, 7–30) Kalle-botin käyttöön sisältyi myös humoristisia puolia, koska sen tarjoamat alkeelliset vastaukset huvittivat selvästi käyttäjiä – ohjelmaa verrattiin siksi jopa tietokonepeliin. Osittain tästäkin syystä Kalle kotipsykiatri vakiinnutti asemansa yhtenä 1980-luvun tunnetuimmista harrastajapohjaisista ohjelmista, jonka käyttäjäkokemuksia muisteltiin vielä vuosikymmeniä myöhemmin.

Skrollin vuoden 2019 ensimmäisessä numerossa subjektiivuuden pohdiskelu alkoi yhdistyä konkreettisesti neuroverkkojen kehitysharppauksiin. (Saarikoski, Reunanen & Suominen 2019, 7) Jarno Niklas Alangon artikkeli nosti esiin tekoälyn ”uuden aallon” olevan tulossa, minkä seurauksena ”neuroverkot, ja nimenomaan syvät sellaiset, ovat vihdoinkin alkaneet lunastaa lupauksiaan”. Hän nosti keskiöön peleissä tapahtuneet valtavat kehitysharppaukset, joihin oli aikaisemminkin viitattu lehdessä. Tietokonepelien tekoälyomaisuuksien käsittelyn yhteydessä oli tullut mainituksi tekoälyn ylivertaisuus shakki- ja go-peleissä ihmisvastustajaan verrattuna. Erityisesti pelit olivat muutenkin olleet aikaisempina vuosikymmeninä hyviä esimerkkejä tekoälyn mahdollisuuksien popularisoinnista suurelle yleisölle (Skrolli 1/2019, 13–14). Varhaisin mediasensaatio oli tapahtunut vuonna 1997, kun shakin hallitseva maailmanmestari Garry Kasparov oli ensimmäisen kerran hävinnyt IBM:n Deep Blue -älykoneelle (Ks. esim. Campbell 1999, 76–79). Pelaamisella tapahtuneiden julkisten demonstraatioiden osoitettiin näin olevan viihteellisiä välietappeja kehityksessä, jonka avulla tekoäly voisi lopulta ratkaista ”suuria, oikean maailman ongelmia”. 

Subjektiivisuus-teeman osalta tärkeäksi ennakkotapaukseksi nousi lehdessä lyhyt artikkeli koodauskokeilusta, jonka yhteydessä julkaistiin testimielessä lyhyt artikkeli, joka oli kokonaan tekoälyllä tuotettu. (Skrolli 1/2019, 4). Lopputulos oli kömpelöllä tavalla hauska, mutta se toimi pohjana neuroverkon toimintaa analysoivalle, Jarno Niklas Alangon kirjoittamalle teoreettiselle artikkelille. Lopputulema oli, että kone ei pystynyt vieläkään korvaamaan ihmistä. Kokeilu oli kuitenkin ollut teknisesti helppo ja artikkelin mukaan onnistuneemmat tulokset vaatisivat ainoastaan hieman lisää ”kokeilua ja kärsivällisyyttä”. (Skrolli 1/2019, 5–9) Kokeellinen ja leikittelevä suhde tekoälyyn näkyi samassa numerossa julkaistussa ”Neuroverkkovisassa”, jossa neuroverkko laitettiin generoimaan uusia suomenkielisiä termejä (Skrolli 1/2019, 15). Myöhemmin Postipalstalla raportoitiin hauskoista kokeiluista, joissa hienosäädetty tekoäly saatiin tuottamaan lehden kirjoitustyyliä mukailevaa ”Skrolli-puppua” (Skrolli 2/2019, 85). Vaikka tässä vaiheessa generoidut tekstikokeilut olivat lähinnä humoristisia, itsekin käännösalalla työskennellyt Mikko Heinonen otti seuraavan vuoden puolella kantaa tilanteeseen ja alleviivasi laadukkaan käännöksen edellyttävän kuitenkin ihmisen vahvaa panostusta. Koneen käyttö saattoi helposti johtaa laiskuuteen ja laaduttomiin lopputuotteisiin. Tästä huolimatta hän kuitenkin myönsi, että ”meidän [kääntäjien] on kuitenkin parempi totutella elämään tämän uuden, hieman yksinkertaisemman kollegamme kanssa”. (Skrolli 2/2020, 76–77)

Heinosen toteamus paljastaa miten tekoäly oli vähitellen muuttumassa subjektiksi. Muutaman vuoden kuluttua pohdiskelu kehittyi oleellisesti vakavampaan suuntaan, kun Skrolli julisti alkuvuodesta 2023 etukannessaan tekoälystä: ”nyt se on täällä”. (Kuva 3.) Aikaisemmin neuroverkkojen automatisoidut tuotokset olivat toimineet lähinnä ”viihteellisinä kokeiluina”, mutta nyt lehdessä julkaistut artikkelit olivat ”kaukana viihteellisistä”. (Skrolli 1/2023, 1–2) Samassa numerossa julkaistut kaksi tekoälyllä generoitua artikkelia edustivat huomattavaa edistysaskelta yli kolme vuotta sitten toteutetuista ensimmäisistä kokeiluista. Lehden mukaan ne oli nyt laadittu ”loppukäyttäjän, ei futuristin tai koodaajan näkökulmasta”. (Skrolli 1/2023, 2, 4–5) Poikkeuksellisesti samassa numerossa nähtiin puheenvuoroja, joissa näkyi jopa uuteen, vallankumoukselliseen teknologiaan pureutuvaa hype-puhetta: tekoälystä tulisi talouden, kulttuurien ja yhteiskuntien tärkein kehitysveturi! (Skrolli 1/2023, 6–10) Myös domestikaatioteorian ja siihen perustuvan innovaatioiden diffuusioteorian osalta tarkastelun alle nousee vaihe, jossa avainkeksintöjen merkitys alkaa näkyä myös laajemmin mediajulkisuudessa ja kuluttajamarkkinoilla (Rogers 2003; Saariketo 2017).

Tekoälyhuumori ja viihteelliset kannanotot muuttuneeseen tilanteeseen eivät kuitenkaan hävinneet lehden palstoilta. Seuraavassa Skrollin numerossa julkaistiin ChatGPT:n uusimmalla kielimallilla kirjoitettu ja satukertomuksen tyyliin laadittu parodinen artikkeli retrokulttuurista. Teksti osoitti, että Skrollin toimituskunta osasi naureskella 1980- ja 1990-luvun tietokonekulttuurin perinteille, jotka olivat näkyneet hyvin vahvasti lehden kirjoittelussa. (Skrolli 2/2023, 77) Tekoälyn mahdollisuus kertoa vitsejä oli osoitus sen inhimillistävästä puolesta. Generoidut testit ilmensivät myös tietokoneharrastajien humoristisia kannanottoja Skrollin lukijakanavilla. Pohdittiin esimerkiksi mahdollisuutta, että syötettäessä Niko Nirvin – Suomen tunnetuimman peliarvostelijan – kaikki arvostelut ja kolumnit tekoälylle, niin ”voisiko Nirvi ulkoistaa hommansa tekoälylle vain antamalla sille aiheen?” (Ks. myös Skrolli 1/2023, 68) Idea ei ollut täysin uusi, sillä jo 1990-luvun alussa harrastajien saatavilla oli ollut satunnaisgeneraattorilla toiminut SimNirvi, joka parodioi Nirvin varhaisia peliarvosteluita (Skrolli 4/2022, 66).

Huumorin esiintymisestä huolimatta lehden kirjoittelussa oli selvästi ajauduttu ajankohtaan, jossa vakavasti pohdittiin jo tekoälyn mahdollisuuksia korvata ihminen kääntäjänä, toimittajana, opettajana ja kirjoittajana. Tähän liittyvä subjektiivisuus-keskustelu vahvistui vielä seuraavan vuoden puolella, kun lehdessä otettiin ”varaslähtö tulevaisuuteen” ja OpenAI:n generatiiviselle tekoälylle syötettiin kevään ylioppilaskirjoitusten tehtävät (Skrolli 1/2024, 10–14). Testin yhteenveto oli deterministinen: ”vaikka tekoäly ei vielä kahtatoista ällää ylioppilaskokeissa kirjoitakaan, sitä kohti tässä vuosi vuodelta ollaan menossa – halusimmepa tai emme”. Harri Pölösen kirjoittaman artikkelin provokatiivinen loppukaneetti voitiin tulkita haasteeksi opetus- ja tutkimusalalla toimiville ammattilaisille. Vuodenvaihde 2023–2024 oli joka tapauksessa käännekohta, jolloin kouluissa ja yliopistoissa havahduttiin tekoälyn kasvaneeseen merkitykseen. Tuloksena oli vilkasta keskustelua sen järkevästä käytöstä sekä opettajien ja tutkijoiden koulutustarpeiden ja kurssisuunnittelun muutosten välttämättömyydestä. Vuosi 2024 merkitsi koulutusalalla ilmeisen ”tekoälypaniikin” heräämistä. Opetuksen uusien, käytännön haasteiden lisäksi myös kysymykset tekijänoikeuksista ja eettisyydestä herättivät huolta. Suomen opettajat eivät olleet yksin ongelman edessä. Kansainvälisesti heräsi tutkimuksellistakin pohdiskelua sivistystyön demokratiaperiaatteiden vaarantumisesta, jos yhä merkittävämpi osa opiskeluun liitetyistä tekoälypohjaisista työkaluista kuuluivat suuryritysten hallintaan. (Ks. esim. Örn 2024; Opettaja 20.1.2024; Stocchetti 2025)

Subjektiivisuus-keskustelun loppupäätelmänä julkaistiin Tuomo Ryynäsen pohdiskeleva artikkeli, jonka mukaan tekoäly voisi ihan lähitulevaisuudessa kehittyä jopa oikeustoimikelpoinen yksilö. (Skrolli 2/2023, 22–23) Aihepiirin tarkastelulla viitattiin luvun alussa esiin nostettuun François Cholletin siteerattuun tutkimukseen, jossa pohdintojen aiheeksi nousi AGI (engl. Artificial General Intelligence) eli reaalimaailman tulkintatasoja omaavan tekoälyn syntymisen mahdollisuus. Ajatusten siivittämänä Harry Horspergin artikkelissa kehittyneet kielimallit voitiin ajatella oikeina, henkilökohtaisina persoonina, ei pelkästään instrumentaaliarvoihin nojaavina työkaluina. (Skrolli 2/2023, 24–26)

Tieteenfilosofisten näkökulmien yhdistyminen sosiaalisten chatbottien kulttuuriseen pohdintaan olivat osa laajempaa tekoälyn subjektiivisuuden käsittelyä Skrollissa 2010- ja 2020-luvun taitteessa. Niihin sisältyi myös leikkisiä ja viihteellisiä piirteitä, samaan tapaan kuin robotteja koskevassa keskustelussa. Esitetyt näkemykset edustivat lehdessä teknologiaoptimistisinta käsittelyä, jota tasopainotettiin kriittisimmillä puheenvuoroilla. Esimerkkinä kääntäjä Mikko Heinonen, joka arvioi osuvasti uuden teknologian arkipäiväistymiseen aina liittyneen selkeää yliampuvuutta. Samaa oli tapahtunut jo 1980-luvulla, kun tietotekniikka oli arkipäiväistynyt nopeaan tahtiin, mutta moniin silloin esitettyihin kehitysnäkymiin liittyi yhtä paljon ”höpölöpöä kuin tekoälyyn nykyisin” (Skrolli 4/2024, 27) Vuosina 2017–2024 käyty keskustelu tekoälyn subjektiivisuudesta joka tapauksessa paljastaa, miten sen käsittelyyn sekoittui aluksi fantasian ja viihteen elementtejä, samaan aikaan kun tekoälyn merkitys sosiaalisena kumppanina ja avustavana työtoverina vahvistui.

Tekoäly pelko- ja uhkatekijänä

Tekoälyn kehitysoptimistisen julkisuuskeskustelun vastapainona ovat toimineet ennusteet sen luomista pelko- ja uhkatekijöistä. Tekoälyn mahdollisuudet ihmistyöntekijän korvaajana herättivät alusta lähtien ymmärrettävää huolta. Puheenvuorot olivat jatketta keskustelulle, joka koski lisääntyvän automaation tuomia yhteiskunnallisia haasteita. Suomessa tätä keskustelua oli käyty viimeistään 1970-luvulla teollisuusautomaation lisääntyessä, ja 1980-luvulta alkaen osana tietotyön murrosta mikrotietokoneiden vähitellen arkipäiväistyessä. Mutta ongelmat olivat tätä huomattavasti monisyisempiä. Yksilötasolla ongelma saattoi näkyä tekoälyn herättämillä ahdistavilla tuntemuksilla sen tuomista peruuttamattomista muutoksista. Tässä luvussa käsittelen, miten pääasiassa kehitysoptimistisesti tekoälyyn suhtautuva Skrolli-lehti nosti esille myös tekoälyyn linkitettäviä vaaroja.

Skrollissa nähtiin toisinaan hyvinkin synkkiä puheenvuoroja ja ennusteita aihepiiristä jo 2010-luvulla. Ne erottautuivat normaalista tekoälykritiikistä erityisesti tunteenomaisten sanaratkaisujen osalta. Näistä hyvänä, varhaisena esimerkkinä on päätoimittaja Ville-Matias Heikkilän pääkirjoitus alkuvuodesta 2016, jossa hän lanseerasi termin tekoälyahdistus. Hän oli aikaisemmin kirjoittanut sarjan artikkeleja neuroverkoista, ja työprojektin loputtua hänessä oli herännyt syvä vastenmielisyys aihetta kohtaan. Neuroverkot tuntuivat äkkiä ”hallitsemattomilta ja aavemaisilta” (Skrolli 2/2016, 3). Hän linkitti puheenvuorossaan tekoälyn ja sosiaalisen median kehityshistorian yhteen. Ihminen oli surkastumassa pelkäksi ”tykkäyssignaaleja tekoälylle tilastoivaksi umpilisäkkeeksi”. Vaihtoehtona hän oli päätynyt keskittymään vanhaan ja yksinkertaiseen tietotekniikkaan. Uuteen teknologiaan siirtyminen ja sen herättämät pelot ja ahdistukset ovat vanha ja tunnistettava ilmiö tietotekniikan historiasta. Jo pelkkä teknologiaan tutustuminen saattoi herättää käyttäjässä tuntemuksia kontrollin ja oman yksilönvapauden menettämisestä, kuten Jaakko Suominen on täsmällisesti viitannut. (Suominen 2003, 51–53) Heikkilän puheenvuorossa ahdistuksen tunteen vastapainona oli perusinhimillinen kaipuu sellaisen teknologian ääreen, jolla ei olisi liikaa valtaa käyttäjäänsä.

Tekoälyahdistus on terminä oivallinen kuvaamaan niitä negatiivisia tunteita, joita saattoi syntyä kokeneellakin tietokoneharrastajalla. Kysymys ei ollut niinkään uuden teknologian käyttöönottoon liittyvistä kitkatekijöistä vaan koneen ja ihmisen välisen vuorovaikutussuhteen pysyvästä muutoksesta. Ihminen tunsi voimattomuutta tilanteessa, jossa tekoäly sulki pois vaihtoehtoja ja pakotti toimimaan tietyllä tavalla. Havainto on siinä mielessä tärkeä, että jo vuonna 2016 tekoälyn yleistymistä koskevissa mielikuvissa oli havaittavissa – ainakin hetkittäin – yksilötasolla näkyviä, optimististen tulkintojen säröilyä. Skrollissa ei missään vaiheessa ilmestynyt täysin dystooppisia uhkakuvia tekoälystä vaan artikkelit olivat tavallaan sekoitus uhkien ja mahdollisuuksien pohdintaa. Näiden osalta lehdessä kallistuttiin enemmän mahdollisuuksien puolelle. Tästä huolimatta tutkimuksissa käsitellyt uhkatekijät kyllä noteerattiin, koskivat ne sitten valeuutisten tai nettirikollisuuden muodostamia vaaroja. Hannu Iskalan artikkelissa nostettiin jo vuonna 2019 myös esiin kybersodan mahdollisuus. Siinä yhteydessä pohdiskelu päätyi aina samaan kysymykseen: mitä tapahtuisi, jos tekoäly joutuisi vääriin käsiin? (Skrolli 1/2019, 19)

Tekoälyn pelko- ja uhkatekijöiden juuret olivat syvemmällä sosiaalisen median kehityshistoriassa. Alun alkaen sosiaalisen median piti kehitysoptimistisesti ajatellen tarjota kansalaisille uudenlaisia tapoja kuluttaa ja luoda verkkoyhteisöllisyyttä. Sen piti toimia myös median ja talouden tärkeänä muutosveturina. (Ks. esim. Suominen et al. 2013) Nämä ennusteet toteutuivat, mutta sen rinnalle saatiin vastakkainasetteluja, verkkovihaa ja valeuutisia. Tekoäly on nyt kiihdyttämässä tätä kehityskulkua. Skenaariot liittyvät pelkoon tekoälystä valtioiden yhteiskuntarauhaa häiritsevänä tekijänä. Erityisesti syväväärennösten (engl. deep fake) yleistyminen on luonut tilanteen, jossa luottamus verkossa liikkuvan aineiston todistusvoimaan on nopeasti karisemassa. Syväväärennösten teho perustuu siihen, että väärennökseen voitiin sisällyttää uskottavalta vaikuttavaa liikkuvaa kuvaa ja ääntä. Tekoäly voidaan näin valjastaa vaikkapa valtioiden ja eri intressiryhmien poliittisen propagandan välineeksi. (Ks. esim. Li 2025, 72–88; Momeni 2025).

Laajemmassa mittakaavassa tämä kehityssuunta on näkynyt yhteiskunnallisten vastakkainasettelujen kasvuna, mikä on suoraan näkynyt myös poliittisella kentällä. Seurauksiin lasketaan ääriliikkeiden ja populismin nousu globaalilla tasolla, missä sosiaalisen median rooli on ollut täysin kiistaton. Varsinkin länsimaisen demokratiakehityksen kannalta huolestuttavaksi tilanteen ovat tehneet viimeisen noin kymmenen vuoden aikana puhjenneet globaalit kriisitilat ja sodat. Näistä tunnetuimmat ovat vuosien 2020–2022 koronapandemia ja vuonna 2022 alkanut – ja yhä jatkuva – Venäjän käynnistämä hyökkäyssota Ukrainassa. (Ks. esim. Saarikoski, Peltonen & Mähkä 2024; Steensen 2023). 

Siirryttäessä 2020-luvulle pohdintojen alle joutuivat syväväärennösten ja tekoälyohjattujen verkkohyökkäysten toimintalogiikan esittely. Taustalla olivat vuoteen 2020 mennessä raportoidut varhaiset tapaukset, joissa rikolliset olivat onnistuneet huijaamaan syväväärennetyllä puhelinsoitolla rahaa. Jarno Alangon vuonna 2020 julkaisemassa artikkelissa käsiteltiin seikkaperäisesti syväväärennösten teon tekniikkaa. Hän nosti esille, miten ne olivat historiallisesti jatketta sähköpostissa 1990-luvulta asti levinneille ns. nigerialaiskirjeille. (Skrolli 2/2020, 15–17) Massapostitettuja huijaus- eli phishing-viestejä käytetään yhä edelleen, koska tietty osa käyttäjistä erehtyy uskomaan niihin. Kuten artikkelissa todettiin, tilanne muuttuu vain entistä arvaamattomammaksi, kun huijausviesteihin yhdistetään tekoälyn tuottamaa ääntä ja kuvaa. (Skrolli 2/2020, 15–17) Kirjoittajan neuvo oli varsin pragmaattinen: ei kannattanut uskoa kaikkea mitä netissä liikkuu. Tässä vaiheessa riittävän uskottavaan videokuvaan perustuvat huijausviestit olivat vielä teoreettisella tasolla, mutta nykyisin niiden muodostama uhka on täysin todellinen. Jacquelyn Sherman on tätä kasvavaa kyberrikollisuuden muotoa käsittelevässä tutkimuksessaan nostanut esiin, että huijausyritysten määrä on tekoälyn yleistymisen seurauksena jatkuvasti kasvussa, samaan aikaan kun kansainvälinen lainsäädäntö sekä turvallisuustoimenpiteet laahaavat pahasti jäljessä. Koska syväväärennösten tekeminen itsessään ei ole suoranaisesti laitonta, on rikollisten syväväärennösten tunnistaminen ja ehkäisy käynyt huomattavan vaikeaksi. (Sherman 2025, 91 116–117)

Tekoälyn osoitettiin laajemminkin olevan alttiina väärinkäytöksille ja manipulaatioille. Esimerkiksi kuvatunnistuksen, joka oli tekoälyn kehitellyimpiä ominaisuuksia automatisoidun tekstin tuottamisen rinnalla, osoitettiin Skrollissa olevan varsin haavoittuvainen ominaisuus. Jarno Alanko palasi vuoden 2020 lopulla aiheeseen ja nosti esille yksinkertaisia teknisiä periaatteita kuvatunnistuksen huijaamiseksi. (Skrolli 4/2020, 8–9) Alanko osoitti, miten ainoastaan yhtä kuvapikseliä muuttamalla pystyttiin luomaan huijauskuvia. Tässä hän siteerasi japanilaistutkijoiden aiheesta kirjoittamaa ja seuraavina vuosina ahkerasti siteerattua tutkimusartikkelia. Japanilaistutkijoiden päätelmien mukaan vastaavaa tekniikkaa voitiin soveltaa myös puheen- ja kielentunnistukseen. (Su, Vargas & Sakurai 2019, 828, 841) 

Tekoälyn käyttö sodankäynnin välineenä herätti lopulta syvimpiä huolenaiheita. Aihe nousi käsittelyyn lähes välittömästi, kun tekoälyn kehityksen vallankumouksellisuutta koskeva, vahvasti kehitysoptimistinen kirjoittelu yleistyi alkuvuodesta 2023. Miika Auvisen historiakatsauksessa tarkasteltiin korkean teknologian ja tietotekniikan käyttöä suurvaltojen ydinasevarustelun välineenä. Tietokoneet olivat olleet ”atomiajan digitaalisia oraakkeleja”, joiden tuottamien väärien hälytysten seurauksena maailma oli käynyt vuosikymmenien mittaan useita kertoja ydinsodan partaalla. (Skrolli 2/2023, 13–15) Uhkahavainnot perustuivat laajasti tutkittuun ilmiöön erityisesti Yhdysvaltojen ase- ja älyjärjestelmien symbioottisesta suhteesta 1960-luvulta alkaen. Paul Edwardsin seikkaperäisessä tutkimuksessa oli jo 1990-luvulla osoitettu, miten tekoälyn avulla ihmiskäyttäjät olivat lopulta sulautuneet automaattisesti toimivan sotakoneen osiksi. (Edwards 1997, 271–273)

Auvisen tuoreessa katsauksessa nostettiin nyt uhkakuviin linkittyen esiin edistyneen tekoälyn käyttö osana suurvaltojen robottiaseistusta (Skrolli 2/2023, 15). Artikkeli täydensi aikaisempien vuosien ”tappajarobotteja” koskevaa käsittelyä. Huomattavasti synkemmän sävyn keskustelulle tarjosi maailmanpolitiikan muuttuminen entistä epävakaammaksi. Suurin syy oli keväällä 2022 käynnistynyt Venäjän hyökkäys Ukrainaan. Konfliktin alusta lähtien tekoälyjärjestelmillä oli merkittävä rooli myös taistelukentällä – mediajulkisuuden kannalta erityisesti droonit nousivat näkyvästi esiin. Kysymys oli kuitenkin laajemmasta tekoälyn kiertymisestä osaksi sähköistä julkisuuden hallintaa varsinkin sosiaalisen median puolella (Ks. esim. Saarikoski, Peltonen & Mähkä 2024, 62–63). Sotateknologiassa ja sosiaalisessa mediassa tapahtuneet muutokset nostivat uudelleen esiin tekoälyn mahdollistamat manipulaatiot, joita oli Skrollissa käsitelty muutamia vuosia aikaisemmin. Konkreettisemmin tämä näkyi sosiaalisen median ja Googlen hakupalveluiden käytössä informaatiosodankäynnin välineenä. Tekstien massasyötöllä toimivien tekoälybottien avulla netissä näkyviä sisältöjä voitiin kääntää konfliktin osapuolen propagandan äärelle. (Ks. esim. Peltonen 2024)

Samassa numerossa ilmestyi myös Janne Sirénin kolumni tosi-tv-viihteestä vaikutteita ottaneella otsikolla ”Pelkokerroin”. Sirén tunnusti Ukrainan tapahtumien valossa pelkäävänsä aidosti mihin suuntaan teknologia oli kehittymässä. (Skrolli 2/2023, 8) Vertailukohtana hän nosti esille takavuosien tietokonepelit, joissa sota oli latistunut helposti sulatettavaksi viihteeksi. Vaikka tekoälyyn liitetyt pelot eivät olleet hänelle uusi asia, niin silti viimeisten vuosien tapahtumat olivat päässeet yllättämään hänetkin. Hän esittikin toiveen, että kehitys ei kehittyisikään. Hän nosti samalla esiin Petteri Järvisen tietoteoksen (2023) ydinajatuksen, että kaikkein tärkeintä oli ”säilyttää ihmisten usko tulevaisuuteen”. Hän palasi tähän vielä seuraavassa numerossa ja valoi silti kehitysuskoa viittaamalla humanismin ja teknologian välisen liittouman tarjoavan hyviä ratkaisuja moniin pelkoa herättäviin skenaarioihin (Skrolli 3/2023, 2).

Skrollissa palattiin vielä saman vuoden puolella tekoälyn pelko- ja uhkatekijöihin muutamassa laajemmassa puheenvuorossa. Niissä korostettiin havaintoa, miten tekoäly ja algoritmit olivat integroituneet niin syvälle digitaalisen yhteiskunnan rakenteisiin, että niitä pidettiin itsestään selvyytenä, riippumatta siitä olivatko ne haitallisia tai ei. Samalla lehti oli selvittänyt lukijakuntansa ajatuksia tekoälyn saamasta vallasta. Oliko tekoälyn kehitys muuttumassa hallitsemattomaksi? Olivatko sivilisaation peruspilarit vaarassa? Yhteenvetona todettiin, että ei tarvinnut olla luddiitti pohtiakseen kriittisesti tekoälyn ja hyperdigitalisaation seurauksia (Skrolli 4/2023, 22–24). Ongelmaa voitiin verrata myös sosiaalisen median toimintaympäristöön, jossa käyttäjät törmäsivät jatkuvasti algoritmien ohjailemiin ristiriitatilanteisiin ja vastakkainasetteluihin. Varsinkin kokemattomat käyttäjät saattoivat helposti tipahtaa tekoälyn ohjaaman sosiaalisen median ansakuoppiin. Asiatiedon sijaan heidät voitiin helposti johdattaa, vaikka salaliittoteorioiden äärelle, kuten Mikko Heinonen totesi osuvasti. Tutkimustiedonkin valossa algoritmien koodit alkoivat olla niin vinossa, että hän melkein toivoi tekoälyn kehittyvän vieläkin nopeammin, jotta sosiaalisen median sisällöt moderoituisivat paremmiksi (Skrolli 4/2023, 102–103).

Skrolli käsitteli tekoälyyn liitettyjä pelko- ja uhkatekijöitä varsin monipolvisesti ja kriittisesti. Kirjoittelu eli rinnakkain yleisemmän tekoälykeskustelun kanssa, jolloin tekniset ja teoreettisemmat artikkelit näyttivät toistuvasti ottavan – ainakin lyhyesti – kantaa tekoälyn pahantahtoiseen käyttöön. Kaikkein huolestuneimmat näkökannat koskivat tekoälyn soveltamista sotajärjestelmien osana. Ukrainan sota, vaikka siihen viitattiin usein hyvin lyhyesti, muodosti selvän henkisen tarttumapinnan tekoälyn pahantahtoiseen kohtaamiseen. Laajemmin kirjoittajat myös tunnustivat, että varsinkin sosiaalisen median puolella kehityksen kulku oli karkaamassa käsistä. Vaikka lehti suhtautui lähtökohtaisesti myönteisesti uusimpiin, jopa radikaaleihin teknologioihin, tekoälyn muuttumista hallitsemattomaksi ja pahantahtoiseksi luonnonvoimaksi pidettiin ilman muuta mahdollisena. Tässäkin tapauksessa ongelman ytimeksi nostettiin herkästi pahantahtoinen ”käyttäjä” tai ”järjestelmä”. 

Aineisto näyttää toisintavan teknologian historioitsija Melvin Kranzbergin jo 1980-luvulla lanseeraamaa päätelmää tai ”lakia”, jonka mukaan teknologia ei ollut koskaan lähtökohtaisesti hyvää tai pahaa, mutta ei myöskään neutraalia (Kranzberg 1986, 545–547). Päätelmän mukaan tekoälyn käyttö edellytti tärkeiden eettisten valintojen tekemistä. Jäi avoimeksi, mitä tapahtuisi, jos tekoälyn hyödyntäjät eivät varoituksista huolimatta piittaisi eettisistä periaatteista vaan käyttäisivät tekoälyä edesvastuuttomasti esimerkiksi oman vallan ja taloudellisten etujen ajamiseen. Tästä havainnosta nouseekin esille kirjoittelun tärkein lopputulema: kontrollin menettämisen pelko, joka näyttää olevan leimallista kaikille esitetyille kannanotoille.

Tekoäly luovuuden ja taiteen välineenä

Tietokoneharrastajat ovat käyttäneet koneita, ohjelmistoja ja tietoverkkoja kymmeniä vuosia luovuutta tukevina työvälineinä. Uutta teknologiaa oli otettu käyttöön sitä mukaa, kun sen saatavuus oli yleistynyt. Harrastajille toiminnalle oli tyypillistä omaehtoisuus ja voimakas sitoutuminen erilaisiin tietoteknisiin alakulttuureihin. Toisaalta esimerkiksi harrastajien tekemää tietokonetaidetta on haastavaa linkittää osaksi laajempia ja virallistettuja taiteen tekemisen konventioita tai lajityyppejä. Millä tavoin sitten tekoälyä käsiteltiin tietokonetaiteen ja yleensä luovuuden muotona?

Tietokonetaiteen ja harrastajien välistä orastavaa suhdetta sivuttiin alan uusimpia innovaatioita käsittelevässä kirjoittelussa – ensimmäisen kerran laajemmin vuonna 2016. Ville-Matias Heikkilän artikkelissa tarkasteltiin neuroverkon mahdollisuuksia taidemaalarina. Käänteisellä kuvantunnistuksella hän sai yllättävän hyvää jälkeä aikaiseksi. Tuotetut kuvat eivät olleet enää geometristä sekasotkua, vaan alkuperäisen kuvan perusteella uudelleenmuokattuja ja näyttäviä uusioversiota. Heikkilän mukaan tulokset vaikuttivat tulevaisuuden kannalta varsin lupaavilta. (Skrolli 2/2016, 24–27; Kuva 4) Jutun taustalla oli vuonna 2015 käyttöön otettu deep dream -tekniikka. Googlen tutkijoiden aiheesta julkaisema artikkeli keräsi runsaasti kansainvälistä huomiota. Artikkelissa näytettiin konkreettisesti, miten esimerkiksi modernin taiteen klassikoista oli tekoälyalgoritmin avulla helppo tuottaa täysin uusia taideteoksia (Gatys, Echer & Bethge 2015, 1, 7–8).

Käytetty tekniikka nosti esille oleellisen kysymyksen: oliko tekoälyalgoritmien ansiosta taiteen tekeminen muuttumassa liian helpoksi? Deep dream -tekniikan soveltaminen ei näyttänyt nostavan kritiikkiä vaan päinvastoin innostuneisuutta keksinnön vaivattomuudesta ja nopeudesta. Samassa numerossa Sakari Lehtosen artikkeli tarkasteli jo vuonna 2011 vapaasti saatavilla ollutta GeoKone-ohjelmaa, joka soveltui geometristen kuvioiden automaattiseen luomiseen. Tietokoneharrastajat olivat kirjoittajan mukaan olleet ”äimänkäkenä” ohjelman tarjoamista mahdollisuuksista. (Skrolli 2/2016, 34–39) Tekoälyalgoritmit kytkeytyivät jo vuosikymmeniä käytössä olleiden grafiikka-, video- ja kuvankäsittelyohjelmien automaattisten filtterien kehitystyöhön. Mitol Meernan kirjoittelussa tekoäly näyttäytyi luovaa taidetuotantoa tukevana innovaationa, jonka ideoiden pohjalta oli mahdollista keksiä ”uusia tapoja kuvittaa maailmaa”. (Skrolli 1/2021, 38; 1/2023,22–26)

Vastaavalla innostuneella linjalla jatkoi Sini Eloranta Midjourney-ohjelmiston käyttömahdollisuuksien pohdinnoissa. Loppupäätelmänä oli, että tekoäly ei ollut korvannut ihmistekijää. Sosiaalinen media näyttäytyi tässä skenaariossa huomattavasti haitallisempana keksintönä. (Skrolli 1/2023, 11–14) Skrollin lukijat innostuivat tekoälyn ja taiteen yhdistämisestä, ja aiheesta käytiin vilkastakin keskustelua lehden Discord-kanavalla. Vuonna 2023 taidekuvien lisäksi alkoi näkyä merkkejä myös AI-pohjaisista videotuotannoista, joita kutsuttiin ”generatiivisen tekoälyn uusimmaksi, kuumaksi trendiksi”. Editointikrediittien seassa alkoi näkyä humoristisia vakuutteluja: ”ihmisen tekemää”. Vitsikkäästi tekijät pyysivät myös tekoälyä luomaan uusia taidesuuntauksia. Ehdotuksina olivat ”tensorinen tyylisuunta”, ”neuralismi”, ”kyberismi”, ”feikismi” ja ”AI-vottomismi”. (Skrolli 2/2023, 75–87)

Tekniikkaperusteisten artikkelien ohella Skrolli alkoi raportoida laajemmin tietokonetaidekentän kuulumisista. Näistä hyvänä esimerkkinä toimivat Vantaan tiedekeskus Heurekan järjestämät tekoälypohjaiset taidetapahtumat. Niitä oli kokeiluluontaisesti järjestetty Heurekassa jo 1990-luvun alkupuolelta lähtien. (Saarikoski, Reunanen & Suominen 2019, 21) Jukka O. Kauppisen raportissa kerrottiin australialaisen Guy Ben-Aryn CellF-neurosyntetisaattorilla toteutetusta konsertista, jossa solunäytteestä musiikkia generoinut tekoäly muistutti ”luomisen tuskassaan seonnutta miksaajaa”. Tapahtuma toi hetkittäin mieleen ”surrealistisen lempeän noise-konsertin” (Skrolli 2/2019, 23). Ben-Aryn toteuttama tyylisuunta on noteerattu tutkimuksissa pioneerihenkisenä tapana yhdistää ihmisen biologiaa ja tiedettä tekoälypohjaisen musiikin luomisen välineeksi (Huang 2024). Muutamia vuosia myöhemmin raportoitiin Heurekan Me, Myself & AI -näyttelystä, joka esitteli ”leikin ja luovuuden avulla” tekoälyn käyttömahdollisuuksia suurelle yleisölle (Skrolli 2/2022, 9). Kolmen vuoden aikana tapahtunut kehitys osoitti, miten tekoälyn taidelähtöisyys oli siirtymässä alan harrastajien ja tutkijoiden työpöydiltä popularisoituihin tapahtumatuotantoihin.

Erityisesti Midjourney-ohjelmistoa koskeneen innostuneen kirjoittelun vastapainona osa harrastajista suhtautui varsin varauksellisesti tekoälyn ja taiteen yhdistämiseen. Skrollin Discord-kanavalla käytiin alkuvuodesta vilkasta keskustelua aiheesta ja alan terminologiasta. Kriittisten näkemysten mukaan AI-taidetta ei pitäisi kutsua taiteeksi lainkaan vaan ”valetaiteeksi” tai ”taiteen pikaruuaksi”. (Skrolli 1/2023, 70; 2/2023, 73–74) ”Aidon” ja ”valheellisen” kuvatuotannon lainalaisuuksia oli siihen mennessä käyty jo vuosikymmenien ajan. Valokuvaustekniikan kehittyminen sekä varsinkin 1990-luvulta eteenpäin kuvankäsittelyn yleistyminen olivat toistuvasti luoneet tilanteita, joissa harrastajat ja asiantuntijat olivat käyneet kiivasta keskustelua siitä, kuinka paljon ja miten uutta tekniikkaa voitiin käyttää. Tultaessa 2020-luvulle esimerkiksi digitaalinen kuvanmuokkaus oli niin arkipäiväistynyttä toimintaa, että se ei enää herättänyt suurempia intohimoja puolesta eikä vastaan. Digikameroiden tekniikka oli lisäksi kehittynyt niin pitkälle, että laitteet suorittivat automaattisesti ja myös koneälypohjaisesti valo- ja värikorjauksia suoraan kuvanottohetkellä. Tekoäly nousi nyt tämän ristiriitoja herättäneen keskustelun keskiöön. Tilanne oli aktualisoitunut vuoteen 2023 mennessä, jolloin esimerkiksi taide- ja valokuvauskilpailuihin alkoi saapua tekoälyavusteisesti tuotettuja teoksia. Skrollin kirjoittelun perusteella tekijöiden ilmeisenä tarkoituksena oli testata miten kilpailujen järjestäjät ja tuomarit olivat varautuneet tekoälyn käyttämisen mahdollisuuteen. (Skrolli 2/2023, 87)

Kiivasta kansainvälistä keskustelua syntyi, kun teokset alkoivat voittaa alan kilpailuja. Muuttunut tilanne noteerattiin myös alan tutkimuksissa, joissa käsiteltiin AI-pohjalta tehtyjen taideteosten lainalaisuuksia, estetiikkaa ja varsinkin tekoälyn tuottaman sisällön laillisuutta ja eettisiä kysymyksiä. Yhteenvetona niissä todettiin, että debatti oli tarpeellista, jotta uuden tekniikan käytön pelisäännöt tulisivat selviksi. Kriittinen suhtautuminen oli tarpeellista paitsi taiteen tekijöille myös vastaanottajille. Kaikki tiivistyi kahteen kiistanalaiseen kysymykseen: mikä on luovuus ja voiko kone olla luova? (Ks. esim. Capeto 2024; Kraaijeveld 2024)

Laajimmin tietokonetaiteen ja tekoälyn mahdollisuuksia käsiteltiin vuoden 2023 kolmosnumerossa, jossa aihepiiriä käsiteltiin kuva- ja videotuotantojen osalta myös musiikissa ja peleissä. Päätoimittaja Janne Sirénin pääkirjoituksessa alleviivattiin teknologian ja taiteen vuorovaikutuksen inhimillistä näkökulmaa. (Skrolli 3/2023, 2) Tietotekniikan historia oli puolestaan vahvasti läsnä Tapani Joelssonin tietokonesäveltämistä käsittelevässä artikkelissa. Hän osoitti miten vuoden 2023 tekoälykeskustelun ennusteet ihmistekijöiden tarpeettomuudesta olivat olleet vahvasti läsnä jo 1960-luvulla, jolloin Suomessa oli tehty ensimmäisiä tietokoneistettuja kokeiluja sävellysprojekteissa. Laajaan lähdemateriaaliin nojaten hän osoitti, miten Erkki Kurenniemen kaltaiset elektronisen musiikin pioneerit olivat ottaneet kiinnostuksella tietotekniikan osaksi työtään. Artikkelissa viitattiin aikaisemmin tutkimuksissa esiin nostettuihin, 1980-luvulla kehitettyihin tekoälybotteihin, jotka leikkimielisinä harjoitteina valjastettiin aikansa kokeellisiin taideprojekteihin. Joelssonin retorinen kysymys kuului: ”Mitä on muuttunut sen ajoista tekoälyjen saralla?”. Optimistisesti artikkeli toisinsi jo aikaisemmassa kirjoittelussa esiin nostettua ajatusta uudesta teknologiasta luovan toiminnan mahdollisuutena, ei uhkana (Skrolli 3/2023, 16–19. Ks. myös Saarikoski, Reunanen & Suominen 2019).

Tietokonetaiteen ja -harrastuksen välisen suhteen leikkauspisteeksi nousee demoskene, jota lehdessä sivuttiin säännöllisesti aina sen perustamisesta lähtien. Demoskene on 1980-luvulla syntynyt kotitietokoneharrastuksen alakulttuuri, jonka taustat ovat tuon ajan kräkkeri- ja piraattipiireissä. Yhteisöllisesti jäsentyneessä harrastuksessa keskityttiin erityisesti toteuttamaan näyttäviä multimediaalisia esittelyteoksia eli demoja tai tietokonemusiikkia ja -grafiikkaa. Varsinkin kilpailullisessa mielessä harrastuksessa mukana olleet pyrkivät venyttämään käytetyn tietotekniikan rajoja ja toteuttamaan tuotantoja käsityönä. (Ks. esim. Reunanen 2017; Saarikoski 2004; 2022) Tutkimuksissa demoskene luokitellaan vakiintuneeksi ja tunnustetuksi tietokonekulttuurin muodoksi. Demoskene on institutionalisoitunut eli sillä on omaehtoiset toimintapiirteet, yhteisöt ja tapahtumatuotannot sekä tavat tallentaa ja käsitellä alan historiaa suhteessa tietokoneharrastuksen laajempaan kulttuuriperintöön (Reunanen 2020; Kuva 5).

2020-luvulla demoskene oli harrastuksena päässyt vaiheeseen, jossa suuri osa aktiivisista toimijoita olivat keski-ikäisiä miehiä. Mikko Heinosen mukaan demotapahtumat eli partyt olivat kääntyneet ”teiniegojen taistelukentistä keski-ikäisten setien nousuhumalaisen yhteisymmärryksen näyttämöiksi”. Hieman provosoivasti hän nosti esille, että ”demokompot olivat pilalla”. Hän viittasi tällä siihen, että 1990-luvulla vakiintuneet käsityöperinteet olivat unohtumassa. (Skrolli 3/2022, 22) Heinosen sisäiseksi kritiikiksi tarkoitetussa puheenvuorossa ei ollut historiallisesti tarkasteltuna mitään uutta. Suhtautuminen uusiin käyttäjäsukupolviin ja uusimpaan teknologiaan oli aina herättänyt voimakasta ristivetoa ja vastakkainasetteluja demoharrastajien keskuudessa.

Demotuotantojen tekoälytekniikan pohdinta alkoi kirjoittelussa vuonna 2020. Jarno Alangon artikkeli käsitteli yleisesti käytössä olleiden plasmaefektien tuottamista neuroverkoilla. Historiallisena vertailukohtana toimi 1990-luvulla kansainväliseen maineeseen nousseen Future Crew -ryhmän Second Reality (1993) -demon plasmakuutio. (Skrolli 1/2021, 14–16; Ks. myös Saarikoski 2004, 200–201) Teknisistä kokeiluista siirryttiin nopeasti käytännön toteutuksiin. Lehden tietojen mukaan heinäkuussa 2022 Vammala Party -tapahtuman yhteydessä järjestettiin mahdollisesti maailman ensimmäinen demoskenen tekoälytaidekilpailu Midjourney-ohjelmistolla. (Skrolli 4/2022, 67) Seuraavien vuosien aikana AI-tuotannot hyväksyttiin myös Assemblyn kaltaisille suurtapahtumille omiksi kilpasarjoikseen.

Käänne ei kuitenkaan tapahtunut ilman ristiriitoja. Niin kuin Heinosen artikkelissa oli tuotu jo hyvin esille, demoskene oli hyvin perinnetietoista. Eri vuosikymmenien aikana harrastajien luomissa sisäisissä säännöissä ja normeissa korostettiin käsityöläisyyttä ja luovuutta tavalla, joka poikkesi hyvin merkittävästi tavallisten kuluttajien tavoista hyödyntää tietotekniikkaa. Olen aikaisemmassa tutkimuksessa kutsunut tätä ”valtavirtaa vastaan” -periaatteeksi. (Saarikoski 2001) Markku Reunanen on tarkastellut näitä periaatteita laaja-alaisemmin ja kriittisemmin omassa tutkimuksessaan, joka osoittaa uusien koneiden, ohjelmistojen ja työskentelytapojen sulautuneen hitaasti, vuosikymmenien aikana osaksi toimintaa. (Reunanen 2017, 77–82) Yhteenvetona voisi sanoa, että demoskene ei ollut koskaan tarttunut ehdoitta tietotekniikan muoti-ilmiöihin vaan uuden teknologian hyväksyntä oli tapahtunut vasta monimuotoisen prosessin kautta.

On ymmärrettävää, että demoskenen piirissä tekoälyä pidettiin arveluttavana: multimediatuotantoihin pystyttiin nyt helposti luomaan sisältöä minimaalisella panostuksella. Vaikka lopputuotteet saattoivat olla vaikuttavan näköisiä, jopa asiantuntijoiden oli vaikea erottaa mitä tuotannoissa oli tehty itse ja mikä oli automaattisesti generoitua. Keskustelu muistutti näiltä osin vastaavaa, jota oli nähty aikaisemmin engine-pohjaisissa tuotannoissa, joissa automatiikalla oli mahdollista säästää merkittävästi ohjelmointiin käytettävää aikaa. Tekoälykritiikki näkyi nyt esimerkiksi demojen esittelyteksteissä, jotka olivat aina täynnä alan harrastajien sisäistä viestintää. Varsinkin demossa nähtävän ”0 % AI Content” -kannanoton tarkoituksena oli korostaa tekijöiden omia taitoja ja painottaa, että tekoälygeneroidut sisällöt olivat merkki laadun heikkenemisestä. (Ks. Saarikoski 21.11.2024)

Parhaiten demoskenen ja tekoälyn ristiriitainen suhde tuli esille lokakuussa 2024 Helsingissä järjestetyn Alternative Party -tapahtuman yhteydessä (Kuva 5). Tekoälytuotannot oli hyväksytty mukaan uutena ja kiinnostavana demotaiteen muotona. Tapahtumajärjestäjä Kristoffer ”Setok” Lawson joutui kuitenkin avaamaan tilannetta ja puolustamaan ratkaisuja, joiden hän tiesi aiheuttavan jälleen kiivasta keskustelua. Hänen mukaansa digitaalinen taide oli joka tapauksessa käymässä läpi erittäin isoa vallankumousta, jonka lopullinen muoto oli vielä epävarma. Hän tunnusti, että tekoälyn hyväksyminen kilpasarjoissa oli riski, koska sen käytön helppous voisi johtaa tasapäistämiseen ja samankaltaistumiseen – toisaalta huipputeokset tulisivat erottautumaan massasta, niin kuin aina. (Skrolli 3/2024, 84) Myöhemmin Ronja Koistinen raportoi AI-taiteen tapahtumassa saamasta vastaanotosta. Kaikkein ”typeryttävimmän” vastaanoton oli saanut AI Music -kategoria, jossa kilpailijoiden piti luoda pelkästään promptaamalla kokonainen musiikkikappale käyttämällä joko Suno- tai Udio-palvelua. Osa kilpailukappaleista olisi Koistisen mukaan kelvannut suoraan radiosoittoon, vaikka ne eivät olleetkaan mitään ”mestariteoksia”. (Skrolli 4/2024, 82) Kaikki eivät olleet kuitenkaan vakuuttuneita näkemästään ja kuulemastaan. Tapahtuman vieraana ollut digitaalisen kulttuurin tutkija Nick Montfort, joka oli tunnettu myös tietokoneellisista runousprojekteistaan, ohitti ”hekotellen” tekoälyn merkityksen taiteen tekemisen välineenä. Haastattelun mukaan hän ei uskonut generatiivisen tekoälyn olevan alan ”seuraava iso juttu”. (Skrolli 4/2024, 87)

Tekoälyn linkitykset tietotekniikalla toteuttavan luovuuden ja taiteen välineenä näytti selvästi herättävän innostusta, vaikka sen käyttöönottoon ja päämääriin kohdistui myös epäilyksiä ja kritiikkiä. Aineiston osalta kuvastuu kuitenkin selkeä teknologiaoptimistinen pohjavire. Erityisesti tietokonetaidetta tekeville harrastajille tekoäly merkitsi mahdollisuuksia toteuttaa uusia, luovan toiminnan ideoita ja ajatuksia. Merkityksellisin seikka koskikin massasta erottautumisen periaatetta, mikä tuli selkeämmin esiin perinnetietoisen ja institutionalisoituneen demoskene-toiminnan yhteydessä. Luovuudessa rimaa piti nostaa ylöspäin, koska arkipäiväistyvän tekoälyn seurauksena taidetuotantojen määrä oli selvästi kasvussa laadun kustannuksella.

Lopuksi

Tutkimukseni kohteena ollut Skrolli-lehden vuosina 2012–2024 käyty tekoälykeskustelu osoittautui prosessin aikana laajaksi ja koko lehden sisältöä läpäiseväksi teemaksi. Tutkimus vahvisti Kranzbergin lain perusperiaatteen, että teknologia ei ole koskaan neutraalia, mikä kävi selvästi ilmi tekoälyn yleistymisen “aaltoja” koskevissa havainnoissa. Julkaisumäärien perusteella ensimmäinen aalto, joka ennakoi tekoälyn laajempaa leviämistä, ajoittui vuosille 2012–2018. Tätä seurasi toinen aalto, joka keskittyi erityisesti neuroverkkojen käsittelyyn vuosina 2019–2022. Kolmas, laajempi aalto käsitteli tekoälyn yleisempää domestikaatiota ja läpimurtoa vuosina 2022–2024. Millaiset tekijät määrittivät kutakin aaltoa? Ensimmäisen aallon aikana kiinnitettiin enemmän huomiota tekoälyn mahdollisuuksiin tulevaisuudessa, kun itse oltiin vielä tilanteessa, jossa tekoälyn käyttömuodot ja sovellukset olivat vasta muotoutumassa. Tähän aikaan ajoittuvat varhaiset selvitykset tekoälyn historiasta ja ohjelmoinnin periaatteista sekä robotiikkaa koskevat avaukset. Sosiaalisiin chatbotteihin kiinnitettiin myös huomiota. Toisessa aallossa näkyy selvää innostuneisuutta varsinkin neuroverkkojen käyttöä koskevissa pohdinnoissa ja uusien sovellusten arvioinnissa. Tämä pohdinta jatkui suoraan kolmannessa aallossa vuodesta 2022 alkaen, mutta sen rinnalle alkoi tulla enemmän synkkää pohdintaa tekoälyn uhkatekijöistä ja vaaroista. Nämä ovat karkeita ja yleistäviä havaintoja, koska käsittelemäni tutkimusteemat eivät täysin noudata määriteltyjä vuosirajoja.

Tutkimustulokseksi voi silti laskea, että havaintojen perusteella tekoäly kasvaa aluksi kiinnostavasta ja merkitystään kasvattavasta – osittain myös leikillisestä – teknologisesta kuriositeetista vakavia pelkoja herättäväksi vallankumoukselliseksi keksinnöksi, jonka kehitysvauhti alkoi herättää laajaa huolta. Optimistiset sävyt säilyivät silti, kun tarkastelun loppupuolella pohdittiin vakavasti, miten tekoälystä voisi valjastaa silti hyvän työkalun luovuuden ja taiteen välineeksi. 

Aineiston käsittely osoittaa, että tietokoneharrastajille tekoäly ja sen eri sovelluskohteet olivat jatketta vuosikymmeniä jatkuneille perinteille, joissa uusinta teknologiaa kokeiltiin luovilla ja leikkisillä tavoilla. Näistä esimerkiksi robotiikkaan liittyvät aihealueet toivat esiin tekoälyn esineellistävät toimintatavat, jotka ohjelmointiharrastuksen perinteisiin yhdistettynä ovat selkeitä jatkeita tietotekniikan historiasta esiin nouseville ”hakkeriteoille”. Harrastajat pyrkivät keksimään tekoälylle näyttäviä ja osittain humoristisia ja viihteellisiä käyttökohteita. Yksi selkeästi esiin nouseva tutkimustulos on nimenomaan tämä kepeän hauskanpidon näkyminen kirjoittelussa. Näiltä osin Skrolli hyödynsi erityisesti 1980- ja 1990-luvulla kotitietokonekulttuurissa näkyneitä vastaavia ilmiöitä, joita on laajasti siteerattu myös alan lehdistöä koskevassa tutkimuksessa. Artikkelit samalla paljastivat, että kirjoittajat olivat hyvin tietoisia tekoälytutkimuksen uusimmista suuntauksista, ja että he kykenivät yhdistämään tarkasteltuja teemoja osaksi tietotekniikan laajempaa kulttuurihistoriaa. Kirjoittelussa näkyi niin ikään laajasti viitteitä science fictionin ja yleisemmin populaarikulttuurin tekoälykeskusteluihin. Lisäksi puhtaasti viihteellisten sovelluskohteiden osalta aineistossa näkyi mainintoja pelien tekoälysovelluksista, mutta yllättäen ei mitenkään kovin laajasti. Shakin kaltaisten klassisten lautapelisovellusten ja nykyajan videopelituotantojen merkitys tekoälyohjelmoinnin kehitysnäkymissä tuli silti selvästi havaituksi.

Viihteelliset kannanotot ja kepeäksi laskettava suhtautuminen muuttui kuitenkin noin vuodenvaihteessa 2022–2023 huomattavasti vakavampaan suuntaan. Ehkä parhaiten tätä kuvaavat artikkelien käännöstestit, jotka muuttuivat humoristisista ja tekoälytutkimusta hyväksi käyttävistä kokeiluista aikaisempaa päämäärätietoisempaan suuntaan. Kirjoittelu nosti myös esille tärkeän kysymyksen: olisiko singulariteetti eli ihmisajattelua simuloivan superälyn synty oikeasti mahdollinen? Sosiaaliset chatbotit edustivat tämän keskustelun viihteellistä puolta, mutta ne tarjosivat samalla myös inspiraatiota tekoälyn subjektiivisuutta käsittelevään tieteellisfilosofiseen keskusteluun. Keskustelu subjektiivisuudesta siirtyi myöhemmin ChatGPT:n läpimurtoa tarkastelevaan kirjoitteluun. Vaikka ihmiskäyttäjät tiesivät hyödyntävänsä geneeristä tekoälyä, sen tuottamat vastaukset tehtävänantoihin tarjosivat yllättävän koukuttavan tarttumapinnan tekoälyn elollistamiselle. Kannanotot heijastivat laajemminkin tietokoneharrastajille aikaisempina vuosikymmeninä vakiintuneita tapoja tarkastella koneita ja ohjelmistoja ihmistoiminnan jatkeena ja suoranaisina kiintymisen kohteina. Tietotekniikka ei ollut näin luokiteltuna enää pelkkä työväline vaan tärkeä osa harrastajan identiteettiä ja luovaa toimintaa. 

Usein tutkimuksiin perustuen osoitettiin, että ihmisälyn ja koneälyn välinen rajaviiva oli selkeästi kaventumassa. Dynaamisesti oppiva tekoäly ei ollut enää teoreettisen pohdiskelun kohde vaan suoraan silmien edessä kehittyvä sovelluskenttä, joka näytti vaikuttavan koko tietotekniikka-alaan – ja tietenkin laajemmin yhteiskuntaan ja kulttuuriin – vallankumouksellisella tavalla. Merkittävä osa lehden kirjoittajista ja toimituskunnan jäsenistä toimii IT-teollisuuden lisäksi media- ja viestintäalalla. Heille esimerkiksi käännös- ja kirjoitustehtävien automatisointi merkitsi hankalaa ja omaan toimeentuloon suoraan vaikuttavaa haastetta. Tähän liittyen realistiseksi kompromissiksi tarjottiin suhtautumista, jossa tekoäly toimisi lopulta tärkeänä apuvälineenä ja joka säästäisi aikaa mekaanisilta työtehtäviltä. Samalla ammattitaitoinen ihmiskäyttäjä toimisi prosessin valvojana ja suunnan näyttäjänä. Aineistosta myös näkyi, millaisten vakavien haasteiden edessä oltiin niin opetus- kuin tutkimustyössä.

Havaintoni mukaan tietokoneharrastajat suhtautuivat tekoälyyn yleensä kehitysoptimistisesti. Näin oli tapahtunut aikaisempina vuosikymmeninä mikrotietokoneiden ja internetin arkipäiväistymisen yhteydessä. Tämä ei tarkoittanut sitä, etteikö kritiikkiä olisi esiintynyt. Sitä esiintyi paljonkin ja usein siihen sekoittui aitoa pelkoa ja ahdistusta. Kotirobottien, älylaitteiden ja robottiautojen kehitysnäkymille oli helppo jopa naureskella, mutta varsinkin tekoälyn ja sotateknologian yhdistymisen luomat skenaariot eivät vaikuttaneet enää kovinkaan vitsikkäiltä. Lisäksi suurvaltojen ja globaalien suuryritysten pyrkimykset hallita alan kehitystä omiin tarpeisiinsa herättivät purevaa kritiikkiä. Oman nyanssinsa tähän keskusteluun toivat myös syväväärennösten mahdolliset rikolliset ja epäeettiset käyttömuodot.

Pelonsekainen keskustelu tiivistyikin ajatukseen kontrollin menettämisestä. Aineistosta nousevien havaintojen mukaan varsinkin sosiaalisen median, joka oli ollut jo vuosien ajan algoritmi-pohjaisten tekoälysovellusten koelaboratorio, osoitettiin korruptoituneen vastenmieliseksi ja yhteiskuntarauhaa rikkovaksi Frankensteinin hirviöksi. Teknologian historian valossa tutkimukseni nosti mieleeni antiikin aikaisen myyttisen tarinan Pandoran lippaasta, joka esiintyi alun perin Hesiodoksen teoksessa Työt ja päivät (kreik. Ἔργα καὶ Ἡμέραι, n. 700 eaa). Tarinan mukaan lipas näytti ulkoa lupaavalta ja kauniilta, mikä houkutteli käyttäjää avaamaan kannen. Lipas osoittautui lopulta kiroukseksi ja suurten onnettomuuksien lähteeksi. Ainoastaan kannen nopea sulkeminen voitiin tulkita toiveeksi kirouksen pysäyttämisestä. Tarina tuo elävästi mieleen sosiaalisen median läpimurron vajaa kaksikymmentä vuotta sitten. Some herätti syntyessään idealistisia toiveita monista mahdollisuuksista kulttuurin, talouden ja yhteiskunnan kannalta. Somesta kaavailtiin ja siitä tuli – älykännyköiden siivittäminä – kaikkialle tunkeutuneen digitalisoinnin keihäänkärki. Kirouksen jäljet ovat kuitenkin suoraan silmiemme edessä: vastakkainasetteluja, salaliittoteorioita, propagandaa, verkkovihaa ja valeuutisia. Somen ja tekoälyn historia linkittyvät suoraan toisiinsa. On lähes mahdotonta erottaa niitä toisistaan. Mitä tapahtuu nyt, kun tekoälyhuuma on alkanut levitä kaikkialle? 

Skrollin kirjoittelu avasi kaikkea tähän liittyvää problematiikkaa ja nosti esille punaisena hehkuvia varoituskylttejä. Artikkelissa viitatun Kranzbergin lain perusperiaate tuntui näiltäkin osalta yllättävän tuoreelta: jos tekoälyä voitiin käyttää hyviin tarkoituksiin, se voitiin myös helposti kääntää pahan palvelukseen. Jos yhtälöön lisää vielä rahan ja vallan tuomat mahdollisuudet, tekoäly voi hyvinkin muuttua ihmiskuntaa ja sivilisaatiota vastaan kääntyväksi uhkatekijäksi. Skrollin kirjoittajat leimautuivat teknologiaa ymmärtäviksi ”hyviksi” soveltajiksi, mutta ulkomaailman tapahtumia, valtioiden ja suuryritysten pyrkimyksiä he joutuivat ainoastaan seuraamaan huolestuneina sivusta.

Tietokoneharrastajat silti arvostivat, ja usein kirjoittelussaan suorastaan alleviivasivat, teknologian ja humanismin välistä liittoa, joka tulkittiin parhaaksi tavaksi pitää ihmisen tulevaisuuden uskoa yllä. Selvemmin tämä tuli esiin tavoissa, joissa tekoälyä hyödynnettiin taiteen ja luovuuden välineenä. Esimerkiksi kuvankäsittelyssä, videotuotannoissa ja sävellystyössä tekoäly otettiin innostuneesti vastaan. Luovuuden rajaviivoista ja säännöistä käytiin toisaalta kriittistä, mutta rakentavaa keskustelua. Tekoäly tuli mukaan myös demoskenen perinnetietoiselle harrastuskentälle. Tosin vuoden 2024 lopulla ei ollut täysin selvää, miten ja millä tavalla tekoälyä olisi hyvä käyttää demoharrastajien multimediatuotannoissa. Kysymys oli uteliaasta kokeilunhalusta, joka jakoi mielipiteitä puolesta ja vastaan. Tekoälytaiteella ei tehty vielä mestariteoksia, mutta kiinnostus sitä kohtaan oli selvästi kasvussa.

Artikkelini perustutkimuksellinen lähestymistapa teki työstä lopulta hyvin haasteellisen. Tutkimus on joka tapauksessa vedetty tutkimusfokuksen rajoissa maaliin asti, ilman että työssä olisi turvauduttu vielä tätä tiukempaan rajaukseen. Leikin, luovuuden, taiteen sekä pelko- ja uhkatekijöiden käsittely osoittautui lopulta hyvin hedelmälliseksi, koska nämä tekijät nostivat selvästi kirjoittelussa eniten tunteita. Tutkimus alleviivaa myös perustutkimuksen tekemisen välttämättömyyttä – jonkun on tehtävä laajempi selvitys tarkasteltavasta kohteesta, jotta muut tutkijat voivat jatkaa sen perusteella tehtävää analyysiä. Tutkimukseni tarjoaa näiltä osin kaikkien käsiteltyjen teemojen osalta hyviä jatkotutkimusaiheita.

Lopuksi haluan nostaa esille tietotekniikan nykyhistorian tallennus- ja tutkimustyön merkityksen. Nopeasti kehittyvä tekoäly nostaa jatkuvasti esille asioita ja ilmiöitä, joilla on oma historiansa. Jos me emme ymmärrä tätä historiaa ja kehityksen lainalaisuuksia, me emme ymmärrä myöskään tekoälyn nykyhetkeä emmekä tulevaisuutta. Tietotekninen menneisyys puhuu meille. Jos me kuuntelemme sitä, me voimme ymmärtää jotain hyvin oleellista teknologian kyllästämästä todellisuudestamme. Ja ehkä me opimme jotain oleellista myös itsestämme.

Kiitokset

Artikkeli on osa Suomen Kulttuurirahaston Satakunnan rahaston tukemaa ”Synkkä leikki – mediakriittisyys viihteellistyvässä yhteiskunnassa” -kärkihanketta. Erityiskiitokset Risto Hämäläiselle arvokkaista kommenteista ja henkisestä tuesta.

Lähteet

Kaikki linkit tarkistettu 31.8.2025

Aineistot

Lehtiaineistot

Skrolli 2012–2024

Printti 8/1985

Tietokannat

Kansalliskirjaston sanoma- ja aikakauslehtihaku 27.1.2025, https://digi.kansalliskirjasto.fi/
Google Trends, https://trends.google.com/

Haastattelut

Mikko Heinosen Facebook-viestit 20.12.2024.

Kirjallisuus

Barron, Lee. 2023. AI and Popular Culture. Bingley: Emerald Publishing. 

Brickfanatics.com 26.10.2022. ”LEGO is discontinuing MINDSTORMS in 2022”. https://www.brickfanatics.com/lego-discontinuing-mindstorms-end-of-2022/

Buick, Sara 2024. ”In Love With a Chatbot: Exploring Human-AI Relationships From a Fourth Wave HCI Perspective”. Diva-porta.org. https://uu.diva-portal.org/smash/get/diva2:1882677/FULLTEXT01.pdf 

Campbell, Murray. 1999. ”How did a Computer Beat Garri Kasparov? From Deep Blue to Deep Computing”. Teoksessa Timo Honkela (toim.) Pelit, tietokone ja ihminen. Suomen tekoälyseuran julkaisuja – Symposiosarja – No 15. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu.

Capeto, Carla. 2024. ”Theatre and AI: A brief study of ethics in narratives and performance”. Proceedings of EVA London 2024. BCS Learning & Development. https://www.scienceopen.com/hosted-document?doi=10.14236/ewic/EVA2024.51

Chollet, François. 2019. ”On the measure of intelligence”, arXiv preprint arXiv:1911.01547

Croes, Emmelyn AJ & Marjolijn L. Antheunis. 2021. ”Can we be friends with Mitsuku? A longitudinal study on the process of relationship formation between humans and a social chatbot”. Journal of Social and Personal Relationships 38 (1), 279–300. https://doi.org/10.1177/0265407520959463

Edwards, Paul N. 1997. The closed world: Computers and the politics of discourse in Cold War America. MIT press.

Etn.fi 20.12.2024, ”Pythonin suosio on ennennäkemätön”. https://etn.fi/index.php/opinion-2/13-news/16980-pythonin-suosio-on-ennennaekemaetoen

Falk, Jeanette, Alexander Nolte, Daniela Huppenkothen, Marion Weinzierl, Kiev Gama, Daniel Spikol, Erik Tollerud, Neil P. Chue Hong, Ines Knäpper & Linda Bailey Hayden. 2024. ”The future of hackathon research and practice.” IEEE Access 12. doi:10.1109/ACCESS.2024.3455092.

Fortunati, Leopoldina, Anna Maria Manganelli & Giovanni Ferrin. 2022. ”Arts and crafts robots or LEGO® MINDSTORMS robots? A comparative study in educational robotics”. International Journal of Technology and Design Education 32 (1), 287–310. https://link.springer.com/article/10.1007/s10798-020-09609-7

Gatys, Leon A., Alexander S. Ecker & Matthias Bethge. 2015. ”A neural algorithm of artistic style”. arXiv preprint arXiv:1508.06576

Grzybowski, Andrzej; Katarzyna Pawlikowska–Łagód & Clark Lambert. 2024. ”A History of artificial intelligence”. Science Direct. https://doi.org/10.1016/j.clindermatol.2023.12.016

Hakola, Outi. 14.11.2024. ”AI ja elokuva: spekulatiivinen fiktio”. Tekoälyn kulttuurihistoriaa -luentosarja, digitaalinen kulttuuri, Turun yliopisto.

Heljakka, Katriina. 2024. How Play Moves Us. Toys, technologies, and mobility in a digital world. Digitaalisen kulttuurin väitöskirja. Turun yliopiston julkaisuja, Sarja B, Osa 658. Turku: Turun yliopisto. https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-9611-7

Heljakka, Katriina. 2018. ”More than Collectors: Exploring Theorists’, Hobbyists’ and Everyday Players’ Rhetoric in Adult Play With Character Toys”. Games and Culture 13 (3), 240–259. https://doi.org/10.1177/1555412016670493

Holappa, Anne. 2023. Minä ja sinä: kulttuuriset mallit suomalaisessa nettideittailussa. Digitaalisen kulttuurin väitöskirja. Turun yliopiston julkaisuja, Sarja B, Osa 614. Turku: Turun yliopisto. https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-9207-2

Holappa, Anne. 2025. ”Mediaviihteen yhteys kumppaninhaun vaikeuteen – analyysi ja ratkaisuehdotuksia”. WiderScreen 28 (1–2). https://widerscreen.fi/numerot/1-2-2025-widerscreen-28-numerot/mediaviihteen-yhteys-kumppaninhaun-vaikeuteen-analyysi-ja-ratkaisuehdotuksia/

Huang, Jiaqi. 2024. ”The Aesthetic Fusion of Biology and Art in Redefining”. Proceedings of the 2024 3rd International Conference on Comprehensive Art and Cultural Communication (CACC 2024). Vol. 863. Springer Nature.

Jones, Cameron R. & Benjamin K. Bergen. 2025. Large Language Models Pass the Turing Test, arXiv:2503.23674

Järvinen, Petteri. 2023. Tekoäly ja minä. Helsinki: Tammi.

Kendall, Lori. 1999. ”Nerd Nation. Images of Nerds in US Popular Culture”. International Journal of Cultural Studies 2 (2), 260–283.

Kraaijeveld, Steven R. 2024. ”AI-generated art and fiction: signifying everything, meaning nothing? ”. AI & SOCIETY 40, 217–219. https://link.springer.com/article/10.1007/s00146-023-01829-4

Kranzberg, Melvin. 1986. ”Technology and History: ’Kranzberg’s Laws’”. Technology and Culture 27 (3), 544–560. https://muse.jhu.edu/pub/1/article/889531/summary

Li, Sophia. 2025. ”The Social Harms of AI-Generated Fake News: Addressing Deepfake and AI Political Manipulation”. Digital Society & Virtual Governance 1 (1), 72–88. https://doi.org/10.6914/dsvg.010105

MacLennan Bruce. 2009. ”History of Artificial Intelligence Before Computers”. In Encyclopedia of Information Science and Technology, Second Edition. IGI Global, 1763–1768.

Mangione, Fabrizio, Claudio Savaglio & Giancarlo Fortino. 2025. Generative Artificial Intelligence for Internet of Things Computing: A Systematic Survey. arXiv preprint arXiv:2504.07635

McCorduck, Pamela & Cli Cfe. 2004. Machines who think: A personal inquiry into the history and prospects of artificial intelligence. Natick, MA: A. K. Peters, Ltd.

MikroBitti 9.1.2025, ”Vuoden 2024 ohjelmointikieli valittiin – lähes 10 prosentin suosion nousu vuoden aikana”. https://www.mikrobitti.fi/uutiset/vuoden-2024-ohjelmointikieli-valittiin-lahes-10-prosentin-suosion-nousu-vuoden-aikana/5765fe25-2dc6-49a1-9da4-a52778c8ac75

Momeni, Mina. 2025. ”Artificial Intelligence and Political Deepfakes: Shaping Citizen Perceptions Through Misinformation”. Journal of Creative Communications 20 (1) 41–56. https://doi.org/10.1177/09732586241277335

Mähkä, Rami, Petri Saarikoski & Jenna Peltonen. 2022. ”Meemien kulttuurihistoriallinen tutkimus”. Teoksessa Rami Mähkä, Marika Ahonen, Niko Heikkilä, Sakari Ollitervo & Marika Räsänen (toim.) Kulttuurihistorian tutkimus. Lähteistä menetelmiin ja tulkintaan. Cultural History – Kulttuurihistoria 17. Turku: Kulttuurihistorian seura, 429-450.

Nordli, Hege. 2003. The Net Is Not Enough: Searching for the Female Hacker. Trondheim: Norwegian University of Science and Technology.

Opettaja 20.1.2024. ”Tekoäly sparraa ja eriyttää – mutta myös hallusinoi”. https://www.opettaja.fi/tyossa/tekoaly-sparraa-ja-eriyttaa-mutta-myos-hallusinoi/

Pasanen, Tero & Jaakko Suominen. 2021. ”Demoryhmästä pörssiyhtiöksi: Remedyn menestystarinan kehystys sanoma- ja pelilehdistössä 1997–2019”. Media & viestintä 44 (1), 116–137. https://doi.org/10.23983/mv.107303

Pantzar, Mika. 1997. ”Domestication of everyday life technology: dynamic views on the social histories of artifacts”. Design Issues 13 (3), 52–65.

Peltonen, Jenna. 2024. ”Örkit osana viholliskuvastoa – Informaatiosodankäyntiä Ukrainan sodassa”. WiderScreen 27 (1–2). https://widerscreen.fi/numerot/1-2-2024-widerscreen-27/orkit-osana-viholliskuvastoa–informaatiosodankayntia-ukrainan-sodassa/

Petersen, Line Nybro. 2022. Mediatized Fan Play: Moods, Modes and Dark Play in Networked Communities. London: Routledge. https://doi.org/10.4324/9781351001847

Pfister, Rolf & Hansueli Jud. 2025. ”Understanding and Benchmarking Artificial Intelligence: OpenAI’s o3 Is Not AGI”. arXiv preprint arXiv:2501.07458

Poser, Stefan. 2007. Spiel mit Technik. Koehler & Amelang.

Reunanen, Markku. 2017. Times of change in the demoscene: A creative community and its relationship with technology. Väitöskirja, digitaalinen kulttuuri. Turun yliopiston julkaisuja, Sarja B: 428. Turku: Turun yliopisto.

Reunanen, Markku. 2020. ”Demoskene nimettiin elävän perinnön luetteloon”. Tekniikan Waiheita 38 (29). https://doi.org/10.33355/tw.96988

Rogers, Everett. 2003. Diffusion of Innovations (5rd edition). New York: Free Press.

Saariketo, Minna. 2017. ”Älylasit tutuksi: Mediateknisten laitteiden kotoistaminen uutisissa”. WiderScreen 20 (1–2). https://widerscreen.fi/numerot/2017-1-2/alylasit-tutuksi-mediateknisten-laitteiden-kotoistaminen-uutisissa/

Saarikoski, Petri, Jenna Peltonen & Rami Mähkä. 2024. ”Natsit ja toinen maailmansota Ukrainan sodan meemeissä 2022–2023”. Kulttuurintutkimus 41 (1), 60–79. https://journal.fi/kulttuurintutkimus/article/view/129315

Saarikoski, Petri. 21.11.2024. ”Työ, domestikaatio ja luovuus”. Tekoälyn kulttuurihistoriaa -luentosarja, digitaalinen kulttuuri, Turun yliopisto.

Saarikoski, Petri. 2022. ”’Your last sendix for us was mega cool’ – swappikirjeet kotimaisen tietokoneharrastuskulttuurin kentällä”. WiderScreen 25 (1–2). https://widerscreen.fi/numerot/2022-1-2/your-last-sendix-for-us-was-mega-cool-swappikirjeet-kotimaisen-tietokoneharrastuskulttuurin-kentalla/

Saarikoski, Petri, Markku Reunanen & Jaakko Suominen. 2019. ”’Leiki pöpiä – Kalle parantaa’: Kalle kotipsykiatri -tietokoneohjelma tekoälyn popularisoijana 1980-luvulla”. Tekniikan Waiheita 37 (3), 6–30. https://doi.org/10.33355/tw.86772

Saarikoski, Petri, Jaakko Suominen, Riikka Turtiainen & Sari Östman. 2009. Funetista Facebookiin – Internetin kulttuurihistoriaa. Helsinki: Gaudeamus Helsinki University Press.

Saarikoski, Petri. 2006. ”’Bittinikkareista tulevaisuuden päätöksentekijöitä?’ Tietokonelukutaito ja koulujen atk-opetuksen alku Suomessa 1980-luvulla”. Teoksessa Hannu Salmi, Petri Paju, Jussi Parikka, Petri Saarikoski, Tanja Sihvonen & Jaakko Suominen (toim.) Välimuistiin kirjoitetut. Lukuja Suomen tietoteknistymisen kulttuurihistoriaan. Turun yliopisto, kulttuurihistoria. Turku: K & h, 80–108.

Saarikoski, Petri. 2004. Koneen lumo: mikrotietokoneharrastus Suomessa 1970-luvulta 1990-luvun puoliväliin. Väitöskirja, yleinen historia, Turun yliopisto. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 36. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Saarikoski, Petri. 2001. ”Valtavirtaa vastaan – demoscene suomalaisen kotimikroilun historiassa”. Lähikuva 14 (3), 54–65. https://doi.org/10.23994/lk.116175

Sherman, Jacquelyn. 2025. ”A Feast of Fraud: How International Hesitations to Regulate Deepfakes are Creating a Buffet for Financial Crimes”. The George Washington International Law Review 56 (1–2), 91–117. https://www.thegwilr.org/s/Sherman.pdf

Srinath, K. R. 2017. ”Python–the fastest growing programming language”. International Research Journal of Engineering and Technology 4 (12), 354–357. https://www.irjet.net/archives/V4/i12/IRJET-V4I1266.pdf

Steensen, Steen. 2023. ”Dealing With Covid-19 in Casual Democracies”. Media and Communication 11 (3). https://doi.org/10.17645/MAC.V11I3.6807

Stocchetti, Matteo. 2025. ”AI and the Politics of Higher Education – The Good, the Bad and the Ignorant”. Politiikasta 23.1.2025. https://politiikasta.fi/en/ai-and-the-politics-of-higher-education-the-good-the-bad-and-the-ignorant/

Su, Jiawei, Danilo Vasconcellos Vargas & Kouichi Sakurai. 2019. ”One pixel attack for fooling deep neural networks”. IEEE Transactions on Evolutionary Computation 23 (5), 828–841. doi: 10.1109/TEVC.2019.2890858

Suominen, Jaakko, Sari Östman, Petri Saarikoski & Riikka Turtiainen. 2013. Sosiaalisen median lyhyt historia. Helsinki: Gaudeamus Helsinki University Press.

Suominen, Jaakko. 2003. Koneen kokemus. Tietoteknistyvä kulttuuri modernisoituvassa Suomessa 1920-luvulta 19700-luvulle. Kulttuurihistorian väitöskirja, Turun yliopisto. Vastapaino: Tampere.

Torvalds, Linus & David Diamond. 2001. Just for Fun. Espoo: Schildt.

Tuomi, Pauliina, Jari Multisilta, Petri Saarikoski & Jaakko Suominen. 2018. ”Coding skills as a success factor for a society”. Education and Information Technologies 23 (1), 419–434. doi:10.1007/s10639-017-9611-4.

Vehviläinen, Marja. 1999. ”Gender and Computing in Retrospect: The Case of Finland”. IEEE Annals of the History of Computing 21 (2), 44–51.

Vera Cruz, Germano, Elias Aboujaoude, Lucien Rochat, Francesco Bianchi-Demicheli & Yasser Khazaal. 2024. ”Online dating: predictors of problematic tinder use”. BMC Psychology 12 (106). https://doi.org/10.1186/s40359-024-01566-3

Örn, Jussi. 2024. ”Askelia kohti eettistä kirjoittamista: Opiskelijan plagiointi ja akateemisten tekstitaitojen kehitys”. Aikuiskasvatus 44 (4), 295–301.

Viitteet

[1] Vanhoja pelilaitteita ja pelejä käsittelevää sisältöä on ollut erityisesti vuodesta 2020 eteenpäin ilmestyneessä Retro Rewind -erikoisliitteessä.

[2] Artikkelin kirjoittaja on julkaissut 6 artikkelia lehdessä, mutta ei kuulu sen vakituiseen avustajakuntaan.

[3] Näistä tärkein on lehden ylläpitämät Discord, Matrix- ja IRC-kanavat. Ks. https://skrolli.fi/lukijakanavat/.

[4] Kansalliskirjaston sanoma- ja aikakauslehtihaku 27.1.2025, https://digi.kansalliskirjasto.fi/; Google Trends, https://trends.google.com/ hakutermillä ”tekoäly” ja ”ChatGPT”.

Naisrepresentaatio, rikollisuus, sukupuoliroolit, true crime

Ari Haasio
ari.haasio [a] seamk.fi
FT, Seinäjoen ammattikorkeakoulu

Elisa Kannasto
elisa.kannasto [a] seamk.fi
FT, Seinäjoen ammattikorkeakoulu

Nuppu Pelevina
nuppu-maija.pelevina [a] uwasa.fi
VTM, Vaasan yliopisto

Viittaaminen: Haasio, Ari, Elisa Kannasto & Nuppu Pelevina. 2025. ”Rautarouvia ja rikottuja enkeleitä – naisrepresentaatiot True Crime -kirjallisuudessa”. WiderScreen 28 (1–2). https://widerscreen.fi/numerot/1-2-2025-widerscreen-28-numerot/rautarouvia-ja-rikottuja-enkeleita-naisrepresentaatiot-true-crime-kirjallisuudessa/

Tulostettava PDF tiedosto

True crime -genren tuotanto on kasvanut merkittävästi viime vuosina. Viihteen muotona se voi vahvistaa, mutta myös haastaa käsityksiä ja stereotypioita yhteiskunnasta. Artikkelissa käsitellään kymmenen kirjallisen suomalaisen true crime -teoksen pohjalta niissä muodostuvaa naiskuvaa ja naisille kertomuksissa rakentuvia rooleja. Tarkastelussa nousevat esiin miespuolisten rikollisten luonnehdinnat naisista. Toisena tarkastelun kohteena ovat rikollispiireissä joko puolisona tai itse rikoksia tekevinä henkilöinä liikkuvat naiset ja heidän kertomuksensa. Sisällönanalyysin perustuvassa artikkelissa tarkoituksena on ymmärtää, miten nainen kuvataan ja ymmärretään ensisijaisesti maskuliinisessa rikollisuuden kontekstissa.

Johdanto

True crime eli todellisiin rikoksiin ja rikoksentekijöihin keskittyvän lajityypin kirjallisuus on kasvattanut suosiotaan merkittävästi viime vuosina myös Suomessa. Lisäksi muiden true crimea tarjoavien medioiden suosio on kasvanut (Tuomi 2022; Yliopisto-lehti 6/2024). True crime pohjaa faktoihin eli on ei-fiktiivistä, ja kerronnallisesti viihteellistä, ja asemoituu rikosjournalismin ja viihteen välimaastoon (Punnett 2018). Monista rikollistaustaisista kirjailijoista ja podcastin pitäjistä on tullut tunnettuja julkisuuden henkilöitä, joiden julkisuudessa voidaan nähdä myös piirteitä vaikuttajakulttuurista (Helsingin Sanomat 9.7.2023). He saavat mediatilaa ja julkisuutta oman sosiaalisen median julkaisujensa avulla ja heitä seurataan julkisuuden henkilöiden tavoin, vaikka julkisessa keskustelussa mediaa myös arvostellaan näkyvyyden antamisesta rikollisuudesta tunnetuille henkilöille (Helsingin Sanomat 8.12.2023). Oman ja lähipiirin rikollisuuden kaupallistaminen on tullut helpommaksi, kun julkaistut podcastit ja sosiaalisen median sisällöt mahdollistavat kirjojen tuoman näkyvyyden myös muunlaisilla kaupallisilla sisällöillä. 

Useimmat ammattimaisten (ex-)rikollisten tekemät tai heistä tehdyt mediatuotteet käsittelevät järjestäytynyttä rikollisuutta tai muuten systemaattista rikollista elämää. Usein näiden narratiivien keskiössä ovat miehet. Niissäkin tapauksissa, kun naiset ovat muodostaneet omia rikollisryhmiä tai nousseet merkittävään asemaan rikollisissa piireissä, heistä on tehty vähemmän true crime -julkaisuja (esim. Sikes 1999; Rodgers 2023). Naisrikollisista ei myöskään ole muodostunut tunnettuja miespuolisia rikollisia vastaavia julkisuuden henkilöitä, ainakaan yhtä laajasti. Suomessa tyttöjen ja naisten osuus rikoksista epäillyistä on kasvanut viime vuosina (Haapakangas 2020), mutta suhtautuminen naisrikollisiin poikkeaa edelleen miehiin kohdistuvista käsityksistä ja erityisesti joihinkin miesrikollisiin liittyvästä fanikulttuurista.

Tässä artikkelissa tutkitaan naisten roolia ja representaatioita miesvaltaisissa rikollisyhteisöissä, siten kuin sitä true crime -genren sisällöissä kuvataan. Tutkimuskysymyksemme ovat: 1) Millaisia rooleja naisille muodostuu true crime -genren teoksissa? 2) Miten nainen kuvataan ja ymmärretään ensisijaisesti maskuliinisissa rikollisuuden konteksteissa? 

Aineistoksi on valittu vuoden 2015 jälkeen julkaistuja kirjoja, joissa kuvataan suomalaista järjestäytynyttä rikollisuutta siihen osallistuneen henkilön tai henkilön puolison näkökulmasta. Aineiston aikarajaukseksi on valittu kymmenen vuotta, koska kotimaista true crime -kirjallisuutta ryhdyttiin julkaisemaan laajemmin 2010-luvun puolivälissä. Kirjojen valinnassa on myös keskitytty niihin teoksiin, joista on julkaistu myös äänikirjaversio, koska audiomuotoisen kirjallisuuden kuluttamisen suosio on noussut ja niiden kautta pyritään saavuttamaan laajoja yleisöjä ja uusia kohderyhmiä. Näemme valittujen teosten myös tällä tavalla kiinnittyvän julkisuuskulttuuriin.

Sukupuolten tasa-arvo on suomalaisessa yhteiskunnassa yleisesti hyväksytty lähtökohta, mutta true crime -julkaisujen sukupuolirepresentaatioissa näkyy edelleen sukupuolinormatiivinen jako mieheen ja naiseen – stereotyyppisten roolien ja kuvausten vahvistamina. Kaikkien tarkasteltujen teosten sukupuolipresentaatio on hyvin konservatiivinen. Esimerkiksi naiset kuvataan teoksissa usein fyysisesti heikompana, tunteellisena ja kodista huolta pitävänä äitinä tai puolisona. Mieskuvauksissa puhutaan tyypillisesti väkivallasta, turvallisuuden takaamisesta, taloudellisen turvan hoitamisesta tai muuten ylemmästä statuksesta. Lisäksi teoksissa nähdään usein seksuaalimoraalin kaksoisstandardeja, joissa naisten seksuaalisuutta rajoitetaan enemmän kuin miesten. Naiskumppanin kontrollointi ja pettäminen vaikuttavat monessa kertomuksessa olevan osa elämäntyyliä. Johtuen aineistoon kuuluvien teosten voimakkaasti korostuneesta tavasta käsittää mies ja nainen erillisinä rooleina, joilla on omat sosiaaliset ja yhteisöön liittyvät stereotypiat, käytämme myös tämän artikkelin käsittelyssä samaa jaottelua ja analysoimme naisrepresentaatioita tästä lähtökohdasta.

Artikkelin tavoitteena on avata naisen aseman kuvaamista true crime -kirjallisuudessa niin naisrikollisten kuin miespuolisten rikollisten kertomana ja avata keskustelua siitä, mitä naisten representaatiot tässä viihteenä kulutettavassa genressä voivat tarkoittaa yhteiskunnallisesti. Suomessa on toistaiseksi tutkittu vasta vähän viime vuosina kasvanutta true crime -kirjallisuutta tai siihen liittyviä ilmiöitä, ja artikkelimme avaa tieteellisen keskustelun ilmiöön liittyvästä merkittävän vähän käsitellystä naisnäkökulmasta. 

True crime -genre viihteenä

Narratiivilla ymmärrämme suorasanaisen kerronnan keinoin ja tapahtumien sekä tekojen kuvaamisen avulla lukijalle tuotetut kertojan ideologiset näkemykset käsiteltävästä asiasta (vrt. Tieteen termipankki 2023). Representaatiolla tarkoitamme tapaa käyttää kieltä merkitysten kuvaamiseen (Hall 1997, 44). Representaatioon, jonkin esittämiseen jonkinlaisena, sisältyy aina valtasuhteita. Representaatio voi uusintaa vallitsevia epätasa-arvoisia valtasuhteita tai pyrkiä haastamaan niitä. Tarkastelemme representaation käsitteen avulla teoksissa toistuvia tapoja kuvata ja esittää naisia sekä naisille muodostuvia rooleja sekä miesten että naisten kertomuksissa. Kielen suhde todellisuuteen on kahtalainen: representaatiolla sekä kuvataan todellisuutta että osaltaan rakennetaan todellisuutta.

Webb (2021) on todennut, että eräs true crime -kirjallisuuden tehtävistä on herättää kauhun ja järkytyksen tunteita lukijoissa. Narratiivina true crimea käsitellään hänen mukaansa mediassa viihteenä. Webb yhdistää myös rasistisen narratiivin näkökulman true crimeen. Rasistisia ilmaisuja käytetään myös aineistona olevissa teoksissa, ja vankilakuvauksissa korostetaan ulkomaalaisiin vankeihin liittyviä ongelmia. Rossin (2024) mukaan rikollisjärjestöt rakentavat omia narratiivejaan, jotka poikkeavat virallisista narratiiveista. Suomalaisessa true crime -kirjallisuudessa rikollisyhteisöjä, kuten moottoripyöräkerhoja, kuvaavissa narratiiveissa korostuvat konventionaaliset sukupuoliroolit. Esimerkiksi naisten asema on miehelle alisteinen, eikä heitä oteta jäseniksi kerhoihin – “liikeasiat” kuuluvat miehille. Sen sijaan naiset ovat mukana koko perheelle järjestetyissä tapahtumissa ja juhlissa, tosin istuvat niissäkin yleensä omassa ryhmässään. Valta-asetelmaa korostaa myös se, että narratiiveissa korostetaan, ettei toisen jengiläisen puolisoon tai kumppaniin kosketa. Yhteisön määrittämät valtasuhteet ja normit nähdään näin tärkeämpänä, kuin yhteiskuntaan perinteisesti ymmärretyt käsitykset ja normit.

Viihteellisten rikostarinoiden ja rikoskirjallisuuden historia on pitkä (Burger 2016). 1550–1700-luvun Britanniassa jaettiin pieniä kirjasia tapahtuneista rikoksista, erityisesti murhiin keskittyen. True crimesta on alettu puhua 1960-luvulla Yhdysvalloissa, esimerkiksi Truman Capoten teos Kylmäverisesti (1966) on nähty genren mullistajana (Burger 2016). Teoksessa yhdistettiin faktapohjainen rikoskertomus kirjallisen kerronnan elementteihin. Eri tuotantoyhtiöt, kuten Netflix ovat tarttuneet 2010-luvulla genren suosioon ja tuottaneet useita dokumentteja ja sarjoja rikollisista sekä rikostarinoista. Suomessa erityisesti moottoripyöräjengeihin, niiden jäseniin sekä huumausainerikollisuuteen liittyvä true crime -genren kirjallisuus on yleistynyt, ja sitä tuotetaan monissa mediamuodoissa. Teoksia julkaisevat sekä isoimmat että pienemmät kustantajat. Genren ympärille on syntynyt jopa siihen erikoistuneita kustannusyhtiöitä, mikä kertoo ilmiön laajasta suosiosta ja siitä, että genren kaupallinen hyöty on tunnistettu myös alan perinteisten toimijoiden keskuudessa. Mediahuomion myötä true crime -teosten päähenkilöiden sosiaalisen median seuraajamäärät kasvavat ja moni on alkanut esimerkiksi tekemään omia podcasteja – mahdollisesti median rikostarinoita kuvaavien true crime -podcastien suosion innoittamana.

Usein true crime -genren kirjoissa Suomessa on toisena kirjoittajana joko rikoskirjailija tai toimittaja, joka on editoinut kirjasta kertovan henkilön tekstiä joko näiden omista teksteistä tai henkilöiden haastatteluista (esim. Linnanahde 2020; 2023; Puonti 2020; Lönnqvist & Sipilä 2016). Monesti kirjan aiheena olevat henkilöt ovat tuoneet myös esiin, että heitä on lähestytty eri toimittajien ja kustantajien puolelta sen sijaan, että he olisivat itse olleet aloitteellisia kirjan tekemisen suhteen. Tämä osaltaan kertoo siitä, että heidän tarinoilleen nähty markkina-arvo on haluttu hyödyntää. Samalla ilmiö on inspiroinut myös ilmiötä ja laajemmin rikollisyhteisöjä sekä niihin liittyvää mediahuomiota kuvaavia teoksia (Pâquet & Williamson 2024; Mölsä 2022).

True crime -kirjallisuus yhdistää faktapohjaisen rikoskertomuksen ja kirjallisen kerronnan elementit. Tällä tavalla pyritään luomaan koukuttavia tarinoita, jotka vetoavat laajaan lukijakuntaan. Viihteellisyys rakentuu monesta elementistä: kirjoissa luodaan jännitystä ja mysteeriä, henkilöhahmoja ja tapahtumia kuvataan dramaattisesti ja syvällisesti, ja lukijoille pyritään avaamaan rikollisten salaista maailmaa. True crime -genren avulla lukija pääsee ikään kuin osalliseksi itselle vieraaseen todellisuuteen, jossa rikokset ja rikollinen elämä rakentavat kiinnostavaa erityisyyttä. Henkilöhahmojen omien tosielämän tarinoiden avulla rikollisesta elämästä rakennetaan myyntivaltti, jolla lukijoiden kiinnostus kaupallistetaan kirjojen, podcastien ja mediahuomion avulla. 

True crime -genren viihteellisyyden taustalla on usein halu ymmärtää rikosten syitä ja seurauksia sekä ihmismielen pimeitä puolia (morbid curiosity eli sairaalloinen uteliaisuus), voyeurismi eli halu tirkistellä (esim. Boling & Hull 2018; Tuomi 2018) tai halu syventyä maailmaan, joka on irti omasta todellisuudesta, mutta on silti todellisuuteen perustuvana lähtökohtaisesti fiktiota kiinnostavampi. Paul Kooistra (1989) jäsentelee uraauurtavassa teoksessaan syitä rikosviihteen kiinnostavuudelle kolmen motivaation avulla: psykologisen, kulttuurisen ja sosiaalisen. Psykologinen motivaatio viittaa tarpeeseen saada jännitystä radikaalin toiseuden kokemisen avulla, kuten esimerkiksi kauhu- tai jännitysfiktiota kuluttamalla. Kulttuurinen motivaatio viittaa arvostukseen rikollisuutta ja siihen liittyvää normien rikkomista kohtaan. Sosiaalinen motivaatio ilmenee ihailuna yleistä järjestystä vastaan sotivaa ajattelua kohtaan. Rikollisuus näyttäytyy tuossa ajattelussa positiivisena, koska se rikkoo hegemonista järjestystä. Rikollisuuden viihteellistymisen rinnalla kulkee keskustelu siitä, miten uhrien ja omaisten näkökulma huomioidaan (Miles 1991). Siihen kytkeytyy myös eettinen näkökulma: onko oikein kaupallistaa rikoksia ja antaa mediatilaa rikoksista tuomituille (Holmes & Hines 2024). 

True crime ja crimefluencers – tosirikosjulkkikset 

Valtavasta suosiosta huolimatta true crime -ilmiöstä on ilmestynyt toistaiseksi melko vähän tutkimusta. Esimerkiksi Wiltenburg (2004) on todennut, että sensaatiomaisuus kaupallisena tuotteena ei ole kiinnostanut tutkijoita. Aiheella on kuitenkin yhteiskunnallista merkitystä, etenkin kun huomioidaan, miten paljon se on esillä yhteiskunnallisessa keskustelussa ja saa monimuotoista ja laajaa mediatilaa. Lajityypin suosion kasvuun ovat vaikuttaneet median viihteellistyminen ja demokratisoituminen sekä uusien mediamuotojen kuten podcastien kehittyminen.

Penfold-Mounce (2009) on luokitellut erilaisia ”julkkisroisto” -arkkityyppejä. Huomiotalouden logiikkoja noudattelevassa hybridissä mediatilassa etenkin julkisuutta tavoitteleva tyyppi on kasvattanut suosiotaan ja noussut perinteisempien heikkojen ja sorrettujen puolella olevien valapattojen, Robin Hood -hahmojen, ohi. Digitaalisessa ympäristössä suosiota on saanut uudenlainen ammattiryhmä; sosiaalisen median vaikuttajat. Somevaikuttajat avaavat usein arkista elämäänsä sosiaalisen median alustoilla ja hyödyntävät näkyvyyttä kaupallisesti (Abidin 2016) ja joiden suosio perustuu tuttuuden ja aitouden tuntuun (Reinikainen ym. 2020). Myös rikollisista ja entisistä rikollista on tullut suosittuja vaikuttajia, mutta tutkimusta tällaisista “rikollisvaikuttajista” on hyvin vähän (Bozzi & Brilli 2024).

Somessa rikollistaustaiset vaikuttajat rakentavat itsestään mielikuvia vapaammin kuin perinteisessä mediassa (Bozzi & Brilli 2024). Kertoessaan väkivaltaisia tarinoita menneiltä vuosilta entiset rikolliset avaavat rikollista maailmaa sisäpiirin asiantuntijoina ja voivat sekä luoda itsestään “gangstapersoonaa” (Bozzi & Brilli 2024) että tarjota varoittavia esimerkkejä elämäntapaan liittyvistä riskeistä, mikä korostuu usein etenkin yhdessä poliisien kanssa tuotetuissa sisällöissä (Helsingin Sanomat 6.7.2024).

Naisiin liittyvää true crime -tutkimusta on aiemmin tehty ennen muuta yleisön näkökulmasta (Boling & Hull 2018; Boling 2019; Vitis & Ryan 2023), ei rikolliseen maailmaan kosketuksissa olevista naisista tai naiskuvasta. Esimerkiksi Holmes ja Hines (2024), Vicary ja Frailey (2010) ja Wattis (2024) ovat pohtineet true crimea lukijuuden näkökulmasta. Venäläinen (2024) puolestaan on analysoinut rikoksiin syyllistyneiden naisten kuvaamista suomalaisessa tabloid-lehdistössä. Sonja Saarikoski (2023) taas on haastatellut naisvankeja ja kuvannut heidän elämäänsä. Sen sijaan tutkimusta naisten roolista ja kuvauksista rikollisuuteen liitettyjen miesten tai naisten itsensä kertomuksista ei ole tehty. 

Sukupuoli true crime -genressä

Tutkimusten mukaan true crime -genreä kuluttavat erityisen paljon nuoret naiset (Vicary & Fraley 2010; Naseer & Aubin 2023), ja esimerkiksi suomalaisen Jäljillä-podcastin seuraajista jopa 80 % on alle 30-vuotiaita naisia (YLE Uutiset 10.12.2019). Naisten rooli väkivaltarikollisuudessa ja jengirikollisuudessa on ollut yleensä marginaalinen, ja naisrikollisista kertova kirjallisuus ja julkkisrikolliset ovat vähissä myös true crime -sisällöissä. Valtaosa rikoksista on miesten tekemiä, mutta naisten osuus on esimerkiksi henkirikosten tekijöinä kasvanut (Suomen Virallinen tilasto 2019). Vuonna 2022 noin viidennes (19 %) henkirikoksista oli naisten tekemiä (Sutela, Rikander & Immonen 2022). Poliisin tietoon tulleista rikoksista nainen oli epäiltynä 24 % tapauksista vuonna 2016 (Kääriäinen & Danielsson 2017).

Järjestäytynyt jengimuotoinen rikollisuus sen sijaan on ainakin julkisen tiedon mukaan yksinomaan miesten hallinnassa. Varmaa tilasto- tai tutkimustietoa tästä ei ole, mutta esimerkiksi eri organisoidut rikollisryhmät ovat lähes poikkeuksetta miesvaltaisia julkisuuteen annettujen tietojen perusteella. Viime vuosina naisrikollisia on käsitelty paitsi viihdemaailmassa esimerkiksi suoratoistopalvelu Netflixin tuottamissa vankilasarjoissa, myös tietokirjallisuudessa, kuten useissa naisvankien elämää käsittelevissä kirjoissa (esim. Saarikoski 2023). Monimutkaiset ja monitasoiset naisrepresentaatiot ovat kuitenkin edelleen aliedustettuja true crime -genressä, mahdollisesti siksi, että media ja lukijat ovat kiinnostuneempia isoista rikoksista. Ne ovat useimmiten miesten tekemiä. Ne voivat heijastaa laajempia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia käsityksiä sukupuolesta, erityisesti laajalle yleisölle tuotetuissa sisällöissä. Näin ollen niiden tarkastelu on tarpeellista myös mediatutkimuksessa. 

Viihteellisissä mediamuodoissa naiset ovat useammin rikoksen uhreja. Usein true crime -genren naisrepresentaatioihin liitetään myös vallan ja väkivallan näkökulmia. Naiset esiintyvät mediateksteissä usein erityisesti väkivaltaisten rikosten ja seksuaalirikosten uhreina (vrt. esim. Pitkämäki 2017; Voipio 2017). Lisäksi naiset näyttäytyvät sivullisina uhreina, jotka joutuvat kokemaan väkivaltaa tai osallistumaan rikoksiin eri tavoin, esimerkiksi huumausaineriippuvuuden tai puolison aseman takia. Usein naisuhrit kuvataan viattomina ja avuttomina, mikä vahvistaa perinteisiä sukupuolirooleja ja stereotypioita (Frederick 2022). Toisaalta näitä stereotypioita rikkovia tarinoita, joissa naiset esiintyvät rikoksen tekijöinä käsitellään usein sensaatiohakuisesti ja ne koetaan erityisen järkyttävinä (Puonti 2020), tai niissä pyritään selittämään rikollisuutta esimerkiksi vaikealla lapsuudella (esim. Roine 2020).

Tutkimusmenetelmä ja -aineisto

Tarkastelemme naisille rakentuvia representaatioita ja rooleja aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Aineistolähtöinen sisällönanalyysi sopii erityisen hyvin sellaiseen tutkimukseen, jossa aiempaa tietoa ilmiöstä ei ole tai tieto on pirstaleista. Aineistolähtöisessä analyysissä olennaista on, että teoreettiset käsitteet luodaan aineistosta (vrt. Elo & Kyngäs 2008). Analyysissä luokittelemme kuvauksia siitä, mitä naisten rikollisuuteen ja naisten rooliin rikollisyhteisöissä liittyy true crime -genren sisällä. Naisrepresentaatioita käsitellään kahdesta näkökulmasta: miesten sekä naisten itsensä kuvauksissa omissa tarinoissaan. Aineistosta etsittiin lähiluvulla yhteisiä teemoja, merkityksiä ja representaatioiden tapoja (Kort-Butler 2016). Valituista teoksista tarkasteltiin sekä naisten itsensä kertomia kuvauksia että niitä kuvauksia, joissa mies kuvaili naisia erilaisissa rooleissa, tehtävissä ja vuorovaikutuksessa itsensä kanssa. 

Sisällönanalyysissä kirjat luettiin ensimmäisen kerran, jolloin niistä tunnistettiin mahdollisia teemoja ja saatiin aiheesta kokonaisvaltainen käsitys. Tämän jälkeen kirjat luettiin lähiluvulla. Näin saatiin syvempi ymmärrys aineistosta. Tämän jälkeen kerättiin ja taulukoitiin naisrepresentaatioita koskevat edustaviksi katsotut esimerkkisitaatit. Näitä sitaatteja käytiin sen jälkeen tarkemmin läpi kategorioiden tunnistamiseksi, että aineisto voitiin järjestää teemoittain. Lopullisessa analyysissa esitetään valittuja kategorioita esittäviä sitaatteja eri teoksista esimerkkeinä ja analyysin tukena. Kaikki kirjoittajat lukivat aineiston ja kävivät läpi valitut sitaatit. Kategorioiden ja teemojen valinnoista käytiin yhteistä keskustelua. 

Aineistoon valittiin kymmenen kirjaa niiden suosion ja relevanttiuden perusteella (Taulukko 1). Relevanssiin vaikutti ennen muuta päähenkilön tunnettuus sekä hänen saamansa mediahuomio ja hänen tekemiensä rikosten laajuus. Aineistoon valituista kirjoista neljä on naisen ja kuusi miehen tarinaa. Yksi naisen tarina on miespuoliselta kirjoittajalta. Taulukossa 1 esiteltävistä kymmenestä teoksesta on analyysissä käytetty e-kirjaa tai fyysistä teosta, mutta niistä on olemassa myös audiomuotoinen julkaisu. 

Taulukko 1. Artikkelin aineistona käytetyt teokset

Aineisto on julkista ja kaikkien saatavilla. Sen takia erillistä tutkimuslupaa ei ole tarvittu. Aineistossa mainittujen todellisten henkilöiden nimet on mainittu myös tutkimuksessa, jos niitä on käytetty tutkimuskirjallisuudessa. Teokset edustavat true crime -genreä eli periaatteessa niissä ei pitäisi olla fiktiivistä ainesta. Teoksia tulkittaessa on kuitenkin huomioitu se, että tietyistä asioista halutaan kenties vaieta tai ne esitetään valikoidulla näkökulmalla tai tilanteita tulkitsemalla. Rikoksista ei kerrota, jos ne eivät ole joko vanhentuneita tai niistä ei ole annettu tuomiota. Myöskään toisia, rikokseen osallistuneita henkilöitä ei välttämättä haluta nimetä. On myös mahdollista, että tekijä haluaa rakentaa itsestään tietoisesti tietyn kaltaista imagoa, minkä takia joistain asioista ei haluta kertoa ja toisia taas korostetaan halutun mielikuvan lujittamiseksi. Lisäksi, kuten myös Fredriksson (2022) muistuttaa, teosten kirjoittamisprosessiin ja editointiin liittyy elementtejä, jotka väistämättä vaikuttavat narratiiveihin tositapahtumista. Osassa teoksia on myös ulkopuolinen kirjoittaja, jolla on vaikutusta sisältövalintoihin ja kerrontatapaan.

Analyysi

Taulukkoon 2 on koottu yhteenvetona teoksissa esiintyvät keskeisimmät naishahmot ja heidän roolinsa teoksessa esitetyissä kertomuksissa. Naisrepresentaatioita, asemaa rikollisena ja näkökulmaa käydään tarkemmin läpi tulevissa alaluvuissa.

Taulukko 2. Teoksissa esiintyvät keskeisimmät naishahmot

Roolit ja stereotypiat

Naisille annetaan teoksissa erilaisia rooleja ja merkityksiä, ja myös naisten itsensä kerronnassa asetutaan erilaisiin rooleihin. Monet näistä representaatioista edustavat sukupuolinormatiivista jakoa kahteen sukupuoleen ja tukevat näille tyypillisiä stereotypioita. Etenkin miesten kirjoittamissa teoksissa on havaittavissa klassinen madonna–äiti–huora -kolmijako. Oman lisänsä tähän klassiseen kolmijakoon tuovat naisten kuvaukset miesten asettamista rooleista ja asemasta itselle esimerkiksi rikollisen puolisona tai rikoskumppanina sekä vallankäytön välineenä. 

Aineiston perusteella olemme luoneet seuraavan ryhmittelyn siitä, miten naisia kuvataan ja millaisiin rooleihin naiset teksteissä asemoituvat ja asemoidaan ja miten naisiin suhtaudutaan sekä miesten että naisten itse rakentamissa narratiiveissa. Ensimmäiset kolme kategoriaa näkyvät erityisesti miesten kuvauksissa ja kategoriat neljä ja viisi ovat voimakkaammin näkyvissä naisten tarinoissa. Nainen uhrina, vaimo, tyttöystävä ja lapsen äiti -kuvaukset näkyvät koko aineistossa, mutta niissäkin naiskuvaukset vaihtelevat asemoinniltaan.

Naisten teokset voi jakaa karkeasti kahteen: rikollisten tarinat ja puolisoiden tarinat. Rikollisia edustaa tässä aineistossa ainoastaan Satu eli ”Rautarouva” ja muiden teosten keskeinen näkökulma on rikollisen puolison näkökulma. Tässä tutkimuksessa ei tarkastella naisten elämäntarinoita ja kuvauksia laajemmin vaan ainoastaan suhteessa rikollisuuteen. Miesten teoksissa tarinan päähenkilönä on mies itse ja kaikki naiset ovat sivuosissa. Sadun tarina on sikäli lähempänä miesrikollisten kertomuksia, että hänen kirjassaan sukupuolta käsitellään hyvin vähän, se on ikäänkuin häivyttetty ja tulee esille vain satunnaisissa kuvauksissa. Puolisonaisten tarinoissa elämä ei rajoitu naisen rooliin suhteessa rikolliseen mieheen, mutta tämän tutkimuksen kannalta se rakentuu keskeiseksi. Rikollisen maailman miehisyydestä johtuen naisten tarinoissa sukupuoli on väistämättä eri tavalla merkitsevä.

Oma äiti. Omaan äitiin suhtaudutaan kunnioituksella ja suojelevasti. Hahmona oma äiti on kaiken yläpuolella.

Vaimo, tyttöystävä, lapsen äiti. Omaan kumppaniin suhtaudutaan suojelevasti. Monissa tapauksissa hän on lasten äiti, mikä lisää suojelunhalua. Myös oma ryhmittymä (esim. moottoripyöräjengi) on jäsenensä naisystävää tai vaimoa suojeleva taho esimerkiksi puolison vankilatuomion aikana.

Hyödyke, satunnainen “hoito”. Esimerkiksi juhlissa saatetaan harjoittaa satunnaisia suhteita vastakkaisen sukupuolen kanssa. Tavoitteena on ensisijaisesti seksuaalinen nautinto, ei vakavamman suhteen solmiminen. Naisen roolia saatetaan kuvata myös silmänruokana tämän ulkonäön kuvauksina, vaikka fyysistä suhdetta ei ole ollutkaan. Naisten kuvauksissa tämä rooli kuvataan useammin naisen uhriksi asettamisen kautta.

Nainen rikollisena. Eräissä tapauksissa myös nainen tekee rikoksia, joko miehen avustajana toimien tai omaehtoisesti. Kuvauksissa tuodaan esiin myös, että viranomaistahot rakentavat naisille rikollisen roolia osana syytekokonaisuuksia, joskus sillä perusteella että nämä ovat olleet puolisoja ja siten mukana rikollisessa elämässä.

Nainen uhrina. Nainen voidaan havaita kertomuksissa uhrina. Esimerkiksi miehen naiseen kohdistama väkivalta, huumeriippuvuus tai seksuaalinen hyväksikäyttö ovat eräitä aineistosta havaittuja uhriroolin osa-alueita. Lisäksi naisen roolia kuvataan eräässä teoksessa parituksen uhrina. Miehen naiseen kohdistama väkivalta näkyy naisten kertomuksissa myös lapsuutta pohtivissa tarinoissa, joissa mietitään esimerkiksi oman taustan vaikutuksia nykyiseen elämään.

Nämä roolit ovat toisaalta selkeitä teoksissa esitetyissä naisrepresentaatioissa, mutta toisaalta rooleissa on myös päällekkäisyyksiä ja erilaisissa suhteissa kirjassa esiintyviin henkilöihin. Miesten kertomuksissa löytyy eniten kuvauksia naisista joko äiteinä, puolisoina tai vallankäytön kohteina. Immun kertomuksissa korostui hänen hengenheimolaisuutensa vaimon kanssa ja sillä tavalla tasavertainen kumppanuus. Taran kuvauksessa taas korostuu miesystävän dominointi niin henkisesti kuin fyysisesti ja uhriksi asettaminen seksiobjektina. Lisäksi puolisokuvauksissa nainen saattaa osittain näyttäytyä rikosten mahdollistajana, esimerkiksi siten että puoliso ei kysele ylimääräisiä, vaikka elämäntyyli näyttäytyy poikkeuksellisena, poliisit tekevät kotietsintöjä tai ratsioita tai hyvälle taloudelliselle asemalle ei löydy selkeää selittäjää. Naisten omissa kertomuksissa korostuu joko oma rooli rikollisuudessa ja itsenäinen toimijuus, puolison asema rikollisen elämässä tai uhrirooli, jolla usein selitetään omaa ”rikkinäisyyttä” joko vanhempien tai puolisoiden tai molempien kaltoinkohtelulla. Uhriutumista voi esiintyä myös puolison roolin rinnalla. Lisäksi uhrirooli kuvaa myös poliisin suhtautumista viattomaan naispuolisoon, jota syytetään epäreilusti.

Äidin roolia kuvattaessa keskiöön nousee äidin roolin merkitys ja kunnioitus äitiä kohtaan rikollisen tien valinneille naisille ja miehille. Kunnioittava suhtautuminen omaan äitiin tulee esiin esimerkiksi Keijo Vilhusen muistelmissa:

Keijon ja äidin suhteesta muodostui erityinen. Kiltille ja poikkeuksellisen herkälle Keijolle äidin sana oli pitkään laki, eikä kovan rikollisen elämän myöhemmin valinnut Keijo asettunut koskaan äitiään vastaan hurjimpinakaan aikoinaan. Päinvastoin. Keijo kunnioitti suuresti äitiään ja pyrki auttamaan häntä aina, kun mahdollista.

(Linnanahde 2022)

Toisaalta äiti oli myös huolissaan esimerkiksi Lauri “Late” Johanssonista ja häpesi tätä pojan vankilatuomioiden ja rikoshistorian takia.

Äidilläni oli usein tapana sanoa, että mitä ne ihmisetkin sanoo, koska hän tunsi minusta häpeää. Oli siihen kyllä ihan hyvä syy ja aihetta.

(Johansson & Sipilä 2020)

Kunnioitus äitiä ja äidin roolia korostuu erityisesti näissä kuvauksissa, joissa äidin häpeä nostaa suuria tunteita. Kuvaukset osoittavat, että äiti on ainoa naishahmo, jota ei kutsuta muuksi kuin äidiksi eikä aseteta itseä alemmaksi. Äitiys näkyy teoksissa myös puolison kuvauksissa. Omien lasten äidistä puhuessa näkyy kunnioitus, jota pelkälle puolisolle ei kuvauksissa välttämättä osoiteta. Janne “Nacci” Tranberg (Tranberg & Lehtinen 2020) kuvaa puolisonsa roolia ollessaan itse vankilassa lapsen syntymän aikoihin.

Hanna oli vahva. Hoidettavana oli pieni lapsi, siihen päälle koti sekä oma duuni.

“Alamaailman rautarouvan” eli Satu Anderssonin kuvaus elämästään (Puonti 2020), on paitsi ammattirikollisen puolison arkea, myös rikolliseen toimintaan osallistuneen henkilön tarina. Satu Anderssonia voi perustellusti pitää ammattirikollisena hänen rikoshistoriansa ja vankilatuomioidensa perusteella, ja hän on myös itse kuvannut itseään rikollisena. Äitiyden merkitys näkyy myös Satun omassa kuvauksessa itsestään. Läheisten kuvauksissa Satu on “Maailman paras äiti ja mummi ” (Sirpa-siskon sanomana, Ks. Puonti 2020, 139). Jonkinlainen moraali liittyy äitiyteen ja välittyy esimerkiksi siinä, että muuten huumeita käyttävä nainen oli raskaana ollessaan “tietenkin” kuivilla. Tämä esitetään itsestään selvänä asiana, eikä siihen liity esimerkiksi mitään kuvauksia vaikeuksista lopettaa käyttöä. Satu korostaa myös, etteivät omat lapset ole koskaan todistaneet hänen huumeidenkäyttöään (Puonti 2020, 42.) Tässä yhteydessä hän myös kehuu lastensuojelun kädenojennusta, että sai pitää lapsensa, vaikka käytöstä tiedettiin. Oma äiti on läsnä Sadun elämässä, lapsuudessa myös äidin roolia kuvataan uhrina isän kovan väkivallan kohteena. 

Osa rikollisista korostaa perheen ja parisuhteen merkitystä. Lisäksi parisuhteiden kuvauksissa korostuu seksuaalisuus. Esimerkiksi Mika Ilmén tuo esiin vaimon tärkeän merkityksen ja korostaa rakkauttaan puolisoaan kohtaan. Paitsi romanttista rakkautta, myös seksuaalisuutta ja ystävyyttä tuodaan Ilménin kuvauksessa esiin. Oheinen kommentti on tunteikas rakkauden ja kiintymyksen osoitus, tosin sanavalinnat kuvaavat konventionaalisen maskuliinista narratiivia.

Jonna on upea nainen. Hän on mun paras kaverini, mun huorani ja mun aseveli. Kaikkea sellaista.

(Ilmén & Sipilä 2019, 111–113)

Kuvauksessa Jonnasta ilmenee romanttinen rakkaudenosoitus kun sitä tarkastellaan rikollisyhteisön kontekstissa. Kielellisenä ilmaisuna huora on hyvin suoraviivainen ja yleensä loukkaavaksi mielletty sana, joka saattaa olla vakiintunut myös omasta yhteisöstä, jolloin se nähdään pelkkään sukupuoleen kiinnittyneenä tapana kuvata myös puolisoa. Samalla ilmaisu kuvaa seksuaalisesti aktiivista naista, johon voidaan liittää myös erilaisia viehättävyyden entiteettejä, rikollisyhteisön kielellä machoillen ilmaistuna. Siihen sisältyy tässä tapauksessa voimakas positiivinen lataus, joka samalla heijastelee päähenkilön naiskuvaa. Naisihanteen yksi keskeinen piirre on tietty estottomuus seksuaalisessa mielessä. Edellä esitetyssä esimerkissä näkyy tarve saada kumppani, joka on aina tukena vaikeinakin aikoina (aseveli) ja valmis viettämään aikaa yhdessä (esim. juhlimalla). Aseveljeyteen liittyy representaatioissa myös se, ettei toimintaa ja kotoa poissaoloja kyseenalaisteta ja saatetaan auttaa pienissä tilanteissa, joissa esimerkiksi rahaa pitää siirtää huomaamatta. 

“Kerholaisen” haastavan elämäntavan sovittamisen perhe-elämään tuodaan esiin myös naisen näkökulmasta, esimerkiksi lyhyillä vaimojen kirjoittamilla osuuksilla (esim. Ilmén & Sipilä 2019; Tranberg & Lehtinen 2020) sekä naisten omissa kuvauksissa (Hertell & Holmavuo 2022). Näiden sisällyttämisellä miesten tarinoihin korostetaan myös kunnioitusta puolison asemaan omassa valitussa elämäntyylissä, mutta rakennetaan myös syvyyttä omalle tarinalle. Vaikka ajattelun pohjalla ja rikollisyhteisössä vallalla ovatkin perinteiset sukupuoliroolit, miesten kuvauksissa näkyy myös puolison aseman ajattelu.

Yhdessäolo nuoren ja vilkasliikkeisen moottoripyöräkerholaisen kanssa ei takuulla ollut Hannalle helppoa. En aina muistanut ilmoittaa menemisistäni ja saatoin olla monta päivää pois. Vähemmästäkin toisen hermo alkaa palaa. Kaiken muun ohella en osannut ottaa kodinhoitoa vakavasti. Sekin oli Hannan vastuulla.

(Tranberg & Lehtinen 2020)

Parisuhteessa perinteiset perhearvot eivät välttämättä ole ensisijaisia ja muut asiat saattavat kiinnostaa enemmän:

Nopeasti kävi selväksi, ettei isäntä ollut lainkaan kodinleikkijä-tyyppiä. Nuori kirkasotsainen avovaimo oli jo hyvää vauhtia perustamassa perhettä, mutta Keijo viihtyi paremmin omissa porukoissaan eikä aina tullut kotiin yöksi. Työnsä hän hoiti, mutta kaiken muun ajan alkoivat täyttää kaverit, ryyppääminen ja rikollinen elämä.

(Linnanahde 2023)

Miesten kertomuksissa naisen rooli puolisona esitetään pääosin erityisen perinteisenä, mikä osittain johtuu rikollisyhteisön priorisoinnista ja siitä johtuvasta elämäntyylistä. Puolisot hoitavat kotia ja täyttävät miesten tarpeet ja avunpyynnöt liikoja kyselemättä. Perheet joutuvat usein kärsimään miesten tekemistä rikoksista: kotietsinnät ja pidätykset ovat päivittäin uhkana. Kuvauksista ilmenee, että miehet eivät kuitenkaan pääsääntöisesti halua omien kumppaneidensa tietävän liikaa tekemistään rikoksista (esim. Linnanahde 2023). Tätä myös perustellaan tarinoissa toistuvasti kumppaneiden suojelemisella. Osittain suojelu voi kuitenkin olla enemmän itsesuojelua – jos puoliso ei tiedä, hän ei voi myöskään kertoa mitään kuulusteluissa tai kotietsintöjen yhteydessä.

Puolison tyytyväisenä pitämistä kuvataan hallinnan näkökulmasta. Moottoripyöräkerhoissa järjestetään koko perheen grillijuhlia (Ilmén & Sipilä 2019), joiden tarkoituksena on sitouttaa naiset kerhoyhteisöön, jolloin miehet voivat harrastaa ilman liiallisia ongelmia. Kertomuksissaan miehet voivat kadota päiväkausiksi joko huvittelemaan, “liikeasioissa” tai yhdistäen nämä kaksi asiaa. Vaimoille ja tyttöystäville ei välttämättä ilmoiteta mitään, etenkään silloin, jos kyse oli rikollisesta toiminnasta. Näin varmistuu etteivät “liikeasiat” ole ylimääräisten tiedossa, mikä myös osaltaan kuvaa naisten asemaa miesten kuvausten stereotyyppisen maskuliinisessa maailmassa – nainen on sivullinen. Sama toistuu myös puolison näkökulmasta aiheesta kirjoittavien naisten kertomuksissa.

Vaikka oma kumppani, olipa kyse vaimosta tai tyttöystävästä, kuvaillaan miesten näkökulmasta erityislaatuisena, seksisuhteet muiden naisten kanssa ovat aineiston perusteella enemmän sääntö kuin poikkeus. Kerhoon liittyvissä tarinoissa tuodaan ilmi, että kerhotiloilla ja tapahtumissa on mukana ylimääräisiä naisia, jotka toimivat myös hetkellisesti fyysisten tarpeiden tyydyttäjänä. Lisäksi useissa kuvauksissa naisia esineellistetään, esimerkiksi esittelemällä heitä pelkästään ulkonäköä koskevilla ilmaisuilla tai fyysisen kanssakäymisen kohteina.

Petin Kaisaa [Laten silloinen tyttöystävä – kirj. huom.] aika monesti Kirsin kanssa. Hän oli tuttu aiemmilta vuosilta ja myös kaunis blondi. Eivätkä he ole olleet ainoat vaaleaveriköt.

(Johansson & Sipilä 2020)

Nainen fyysisenä halun kohteena tulee esiin myös Immun tarinasta. Lähes jokainen nainen kuvaillaan potentiaalisena kumppanina seksin harrastamiseen:

Mun mielestä lähestulkoon jokainen vastaantuleva nainen oli mahdollinen parittelukumppani. Miksi? Hormonit sekoittavat pään.

(Ilmén & Sipilä 2019)

Vilhusen kanssa yhteistyötä tehnyt Jari Aarnio käytti tutun prostituoidun palveluja ja saattoi viestiä hänelle esimerkiksi seuraavasti:

”Onko rata vapaa? Juodaanko nopeat vichyt?” kertoi Iina tekstiviesteistä, joita Aarnio hänelle lähetti ennen seksiin päätyneitä vierailujaan.

(Linnanahde 2022, 230–234)

Aarnion kertomuksessa Pasilan naista kuvataan seksiobjektiksi, mitä vahvistaa samaan aikaan kunnioittavat ja huolehtivat kuvaukset omasta vaimosta. Vastaavat kuvaukset sekä miesten että naisten teoksissa ilmentävät nähdäksemme kuvaa laajemminkin teoksissa esiintyneiden miesten suhteesta naisiin ja seksuaalisuuteen.

Miesten kuvauksissa syrjähypyt kuvataan luonnollisena osana seksuaalisuutta. Niitä selitetään esimerkiksi “vahvana suvunjatkamisviettinä” tai päihteiden jatkeena, joita ei välttämättä puolustella, mutta ei myöskään mielletä esimerkiksi pettämisenä. Vaikka miehet kuvaavat avoimesti syrjähyppyjään, omasta vaimosta, tyttöystävästä tai satunnaisesta kumppanista ollaan hyvin mustasukkaisia:

Jos joku vanhempi jäsen oli tuonut kissoja mukanaan, nuoremmilla ei ollut asiaa edes vilkaista niitä. Siinä tuli helposti avokas päähän ja saateteksti ”äläpä kattele jäsenen muijia”.

(Tranberg & Lehtinen 2020)

Mustasukkaisuus voidaan ymmärtää alistamaan pyrkivän, omistushaluisen machokulttuurin ilmentymäksi. Samalla suhtautuminen omiin kumppaneihin ja naisiin yleensä ilmentää kaksoisstandardeja seksuaalimoraalissa. Mies pitää tällaisessa ajattelumallissa naista omaisuutenaan. Naisen ajattelu hyödykkeenä ja naisen esineellistäminen tulee esiin kaikissa miespuolisten ammattirikollisten kirjoittamissa teksteissä ja osassa naisten itsensä kertomuksia, mutta kuvausten rajuus ja tapa vaihtelee. Esimerkiksi Roine (2022) kertoo tulleensa hyväksikäytetyksi ja raiskatuksi useasti elämänsä aikana. Tyttöystäviin saatetaan suhtautua puhtaasti seksuaalisten halujen tyydyttäjinä ja joissain tapauksissa henkilöllä saattaa olla samanaikaisesti kaksikin tyttöystävää, tai useita satunnaisia seksikumppaneita. Esimerkiksi kerhon juhlat tarjosivat tähän mahdollisuuden. Naisia kutsutaan myös toistuvasti halventavilla nimityksillä miesten kuvauksissa, mikä korostaa naisten alempaa roolia maskuliinisessa yhteisössä. Mikäli tyttöystävästä puhuttiin rakastavaan sävyyn, asiaan liittyi usein hänen roolinsa lasten äitinä tai maininta siitä, että häntä kuitenkin petettiin. Puolisoja kehuttiin ja ylistettiin myös näiden ulkonäköön tai seksitaitoihin liittyen.

Naisen suojeleminen tuli esiin useissa niin miesten kuin naisten kirjoittamissa teksteissä. Vaikka parisuhteissa oli ongelmia, niin miehen kunnia vaati häntä huolehtimaan naisestaan. Myös muihin kerhon jäseniin, “veljiin”, luotettiin naisen oikeuksien puolustajana:

Siellä, minne virkavallan käsi ei yllä tai ehdi, suojelevat kaljut isoveljet lukemattomia naisia ja lapsia väkivallalta. Mahdollistavat monille normaalin, turvallisen elämän, jota laki ja oikeus ei ole kyennyt tarjoamaan.

(Koivukoski 2020, 377)

Rikollinen kumppani oli monessa tapauksessa myös rakastava puoliso ja toi ennen kaikkea turvaa naisen elämään. Kuvauksissa jää kuitenkin yleensä selittämättä, miltä miehen nähtiin naista turvaavan. Tämä näyttäytyy ristiriitaisena etenkin kuvauksissa, joissa mies itse on väkivaltainen tai esimerkiksi kerholaiset herättävät pelkoa naisissa.

Naisten kirjoittamissa teoksissa on usein myös uhrin rooli. Se ilmenee parisuhdeväkivaltana, henkisenä alistamisena ja taloudellisena riippuvuutena. Toisaalta jengiin kuuluvan miehen etuna esitetään se, että jengi huolehti perheen toimeentulosta mahdollisen vankeustuomion aikana. Uhrin asema näkyy monessa tapauksessa kertomuksissa esiintyvien naisten pohdinnoissa lapsuuden traumoista. Kuvauksissa käsitellään hyväksikäyttöä, isättömyyttä tai haastavia kotioloja (esim. Roine 2020; Koivukoski 2020). Tällä selitetään osaltaan huumekoukkuun joutumista ja rikoksia, mutta myös rikollisen lähelle hakeutumista, kun tästä on haettu turvallista hahmoa, jolla on auktoriteettia pitää itsestä huolta. Esimerkiksi prosenttijengien jäsenet ovat usein sekä ulkoiselta olemukseltaan että asemaltaan jopa pelkoa herättäviä. Prosenttijengi-nimi viittaa niihin moottoripyöräkerhoihin, jotka ilmoittavat jättäytyvänsä lain ulkopuolelle (Mölsä 2022). Koivukosken (2020) ja Roineen (2020) tarinoissa on ajoittain vahva psykologisoiva ote.

Bikerin kanssa suhteessa oleva Tara päätyy uskonnollisesta ja väkivaltaisesta taustasta useampaan väkivaltaiseen suhteeseen. Hänen taustaansa liittyy jo lapsena koettuja pelkoja ja väkivaltaa, kuten Roineellakin (2020). Kumpikin tuo tarinassaan esiin nimenomaan turvan saamisen kumppaneiltaan. Näistä poikkeavaa tarinaa rakentaa Hanna Hertell, joka ilmaisee vaan rakastuneensa rikolliseen ja joka korostaa heidän yrittäneen elää mahdollisimman normaalia elämää. Hertell pysyi ja pidettiin tiukasti erossa rikollisista kuvioista (Hertell & Holmavuo 2022), kunnes sai syytteen osana ex-miehensä Janne Tranbergin huumausainetuomiota.

Rikollistarinoista yksi on naisen kertomus, mutta miehen kirjoittama. Puonti (2020) kuvaa hyvin koruttomasti Sadun erittäin väkivaltaista lapsuutta, mutta ei keskity väkivallan yksityiskohtaiseen kuvaamiseen. Tarinassa ei myöskään selitellä olosuhteilla rikolliseen elämään päätymistä tai esimerkiksi rikollisessa maailmassa kohdattuja väkivaltatilanteita tai vankilaan joutumista. Sadun kuvauksissa on samoja elementtejä, kuin rikollista maailmaa kuvaavien miesten kirjoissa. Tarinassa korostuu esimerkiksi itsenäisyys, rohkeus ja vahvuus, mikä voi kuvata asettumista miehisen maailman sosiaaliseen kontekstiin. Useammassa yhteydessä Sadun tarinassa annetaan ymmärtää, että tämän lapsuudessa kurinpalautus “oli ansaittua”. Omaa yksittäistä velanperintään liittyvää väkivallantekoaan Satu legitimoi rikollismaailman koodistolla, eli velanperinnän keskeinen osa voi olla väkivalta, mutta hän korostaa, ettei muuten ole väkivaltainen.

Naisrepresentaatioita hyödynnettiin miesten teoksissa kerronnallisesti lisäämään jännitystä tai rakennetta. Miesten rikollista elämää kuvaavissa teksteissä naisia koskevilla kirjoituksilla saatiin myös pehmennettyä kovaa imagoa, kun kuvattiin perhe-elämää tai parisuhteen onnellisia hetkiä ja miestä suojelijan roolissa. Toisaalta puhtaaseen seksiin perustuvien viittausten kautta ilmennettiin machomaista ja rikollisyhteisön stereotyyppistä puhe- ja ajattelutapaa. Esimerkiksi viittaukset satunnaisiin seksisuhteisiin, samanaikaiset seurustelusuhteet ja seksuaalisuuden korostaminen parisuhteesta puhuttaessa toimivat machoilun tukijoina.

Konventionaalinen maskuliinisuus korostui myös ulkonäkökuvauksissa. Voimailu ja taistelulajit olivat vahvasti esillä useissa teoksissa (esim. Ilmén & Sipilä 2019). Tähän imagoon kuului myös se, että naiset ihailivat taistelulajeissa kunnostautuneita ja voimailussa tuloksia saavuttaneita miehiä.

Kaverini totesi hänen olevan kauhean näköinen: ”Ihan animaali, kato sen korvia”. Mun mielestä kaveri oli ihana. Jäin kyttäilemään aina meidän harjoitusten jälkeen sinne teinityttömäisesti, mutta se johti vain tuijotteluun.

(Ilmén & Sipilä 2019)

Kovuus ja tietty ”eläimellisyys” vetoaa teoksen kertomuksissa naisiin, joita pyöri miesten lähellä esimerkiksi kerholla tai kamppailulajien otteluissa. Siihen kuului myös huippuunsa viritetty fyysinen voima, jota miehet korostivat tietoisesti, jopa tiettyihin ylilyönteihin sortuen:

Rakkaus näkyi tatamillakin – härskeinä otteina. Muistan lukkopainimatsin Finnish Openista Turusta. Jonna oli katsomossa ja mulla oli tietysti tarve näyttää uunituoreelle tyttöystävälle, että olen saatananmoinen sonni. Vastassa oli joku salolainen ja vein sen suoraan kättelystä tonttiin molemmista jaloista. Menin sen mahan päälle seisomaan ja huusin katsomoon: ”Kato, kato, Jonna, mä surffaan.” 

(Ilmén & Sipilä 2019)

Naisten omissa kertomuksissa representaatio itsestä ja muista naisista on odotetusti laajempi kuin miesten vastaavissa. Arkeen liittyvistä asioista, jengimaailman ulkopuolisista tapahtumista ja toiveista kerrotaan laajemmin ja avoimemmin kuin miesten kirjoituksissa. Esimerkiksi Tara kuvaa opintojaan ja lastenkasvatusta laajasti (Koivukoski 2020). Hertell kertoo pidätyksen ja syytteen vaikutuksista työhön ja uraan ja pohtii lapsen oikeuksia suhteesta etsintäkuulutettuun isään (Hertell & Holmavuo 2022). Tämä johtunee siitä, että viime kädessä puolisoiden ja jengissä vaikuttavien miesten elämäntavassa on tiettyjä eroavaisuuksia. Miehet keskittyvät “bisneksiin” ja jengiin muodostuneen kaveripiirin kanssa toimimiseen melko runsaasti myös vapaa-aikana, naiset sen sijaan keskittyvät arjen asioihin, hoitavat lapsia, käyvät töissä tai opiskelevat. Jengi ja miesten maailma ja naisten arki sivuavat toisiaan ennen muuta miesten ehdoilla. Lisäksi naisten kuvauksiin on saatettu haluta syvempiä tasoja, kun he eivät tarinoissaan esiinny rikollismaailman sisäpiiriläisinä, jotka tarjoaisivat lukijoille sisältöä sieltä. 

Naisten kirjoittamissa kertomuksissa oli usein kyse voimasta, jota piti näyttää, että pääsi hankalasta tilanteesta tai pystyi hallitsemaan omaa elämäänsä. Toisaalta miesten kuvauksissa naiset olivat usein niitä, jotka eristettiin paikoista tai jotka joutuivat sietämään tietynlaista kohtelua tai puhetta. Tämä näkyi ennen muuta omistushaluna, johon usein liittyi sekä fyysistä että henkistä parisuhdeväkivaltaa. Miehet saattoivat myös osoittaa omaa valta-asemaansa esimerkiksi moottoripyöräkerhossa naisten kautta. Nainen saattoi toimia vallan välikappaleena:

Joillakin oli tapana käydä panemassa jonkun vittumaisen kerholaisen entistä muijaa osoittaakseen sillä tavalla kunnioituksen puutetta.

(Tranberg & Lehtinen 2020)

Nainen rikollisena

Naiset syyllistyivät ensisijaisesti kolmen tyyppisiin rikoksiin tai heitä syytettiin näistä aineistossa esitetyissä narratiiveissa. He toimivat avustajina miesten tehdessä rikoksia sekä käyttämällä huumausaineita. Osa naisista syyllistyi myös vakavampiin rikoksiin, kuten törkeisiin huumausainerikoksiin. Tällöin oli kyse esimerkiksi huumeiden myynnistä. (ks. Taulukko 3)

Taulukko 3. Naisen asema rikollisessa elämäntavassa

Rikollispiireissä huumeiden käyttö on yleistä, mikä näkyy myös tutkimusaineistossa. Huumausainerikoksiin syyllistyneiden lähipiiri, erityisesti puolisot saattavat usein joutua huumausainesyytteisiin joko käyttäjinä tai osallisina. Tästä esimerkkinä on Niko Ranta-ahon naisystävä Sofia Belórfin saama syyte huumeiden käyttörikoksesta ja rahanpesusta. Useita vuosia kestäneen prosessin jälkeen rahanpesusyyte hylättiin, mutta huumeiden käytöstä tullut sakkotuomio jäi voimaan (Ilta-Sanomat 13.4.2023). Rahanpesusyyte on esimerkki rikollista avustavasta toiminnasta, josta puolisoita usein syytetään tutkinnoissa. Puolisoita saatetaan myös kuulustella usein, vaikka suoraa epäilyä rikoksesta ei ole (esim. Hertell & Holmavuo 2022), koska rikollisia etsitään, näiden rikoksista halutaan saada tietoa tai näitä halutaan painostaa tunnustamaan lähipiirin kärsimyksellä, kuten esimerkiksi Niko Ranta-ahon tarinassa kuvataan (esim. Linnanahde 2023). 

Vaikka viidennes henkirikoksista oli naisten tekemiä vuonna 2022 (Sutela, Rikander & Immonen 2022), naisten ammattimainen järjestäytynyt rikollisuus on harvinaisempaa. Aineistossa esiintyy poikkeuksena “alamaailman rautarouvan” eli Satu Anderssonin kuvaus elämästään (Puonti 2020), joka on paitsi ammattirikollisen puolison arjen kuvaus, myös rikolliseen toimintaan syyllistyneen henkilön tarina. Satu Anderssonia voi perustellusti pitää ammattirikollisena hänen rikoshistoriansa ja vankilatuomioidensa perusteella, ja hän on myös itse kuvannut itseään rikollisena. 

Sadun tarinassa mainitaan huomattavan vähän muita naisia, vain oma äiti ja siskot ovat mukana. Syynä voi olla, että hän ei halua tai hänellä ei ole lupaa kertoa muiden tarinoita; mutta tämä voi kertoa myös yleisesti naisista rikollisessa maailmassa. Alamaailman sukupuolittuneisuus välittyy kerronnassa: lähes kaikki muut rikolliset vaikuttavat olevan tekijämiehiä, jätkiä. Herää jopa kysymys, missä kaikki naiset ovat. Sadun kuvauksessa on paljon samoja elementtejä kuin muiden rikollisten. Esimerkiksi hän kuvaa omaa ammattiylpeyttään: ”en noin tyhmää rikosta olisi tehnyt”, kun toinen tekijä on saanut shekkiväärennöksestä tuomion (Puonti 2020). 

Sadun tarinassa yksi hänen monista miehistään on ”aito rakkaus”, mutta hempeitä kuvauksia naisrikollisen tarinassa ei ole. Tämä kuvastaa omalta osaltaan sitä, että myös rikollisten naisten maailmassa tunteelliset kuvaukset jätetään pois muista kuin äidin roolista. Miehet ovat tekemisen kohteita tai aseveljiä, joiden kanssa tehdään töitä. Satu puhuu myös seksuaalisuudesta erittäin vähän, mutta kohtalaisen avoimesti. Hän kertoo esimerkiksi hieromasauvan käytöstä saunassa eräänä väylänä toteuttaa seksuaalisuutta vankeuden aikana (Puonti 2020, 78).

Satu kuvaa itseään menevänä ja touhukkaana naisena. ”Minulla oli vauhdikkaana naisena omat kuvioni” (Puonti 2020, 42). Satu esiintyy kirjassaan aktiivisena toimijana, joka tekee itse omat päätöksensä, ja kantaa niistä myös vastuun. ”Miksi valikoin aina vanhempia karjuja” (Puonti 2020, 45). Hän kuvaa elämäänsä oman toiminnan ja valintojen kautta. Toisin kuin muiden aineiston naisten kertomuksissa usein ilmaistaan, Satu ei koskaan esimerkiksi ajaudu suhteeseen tai ongelmiin, vaan hakeutuu. Aktiivinen toiminnan nainen hahmottuu myös Ilménin kertomuksessa Kaksoiselämää (Ilmén & Sipilä 2019), jossa Ilmén ja jää kiinni seurustelusta kahden naisen kanssa (Pikku-Ellu ja Brenda). Ellusta rakentuu kuva kaikkea muuta kuin avuttomana uhrina tai nöyränä tyttöystävänä. Sen sijaan hän uhkaa tappaa itsensä, sulkeutuu vessaan ja ampuu käsiaseella. 

Oman lukunsa muodostavat kertomuksissa esiintyvät prostituoidut, joista esimerkkinä voidaan mainita ”Saara”, jonka huumekaupasta tuomittu poliisi Jari Aarnio valjasti harjoittamaan prostituutiota (Linnanahde 2022). Siten hän paritti Saaraa, mikä on Suomessa rikollista. Teoksen mukaan Aarnio otti itselleen osan naisen tuloista ja mahdollisesti myös välitti tälle asiakkaita oman vuosia jatkuneen seksisuhteensa lisäksi. Roineen (2020) kertomuksessa seksiä vastaan hankitaan huumeita. Samalla kun näistä narratiiveista välittyy naisten esineellistämisen ajatus, toimijoina naiset myös hyödyntävät tätä omiin tarpeisiinsa. 

Kolmoismurhaaja Janne Ranisen puoliso Linda-Maria Raninen (os. Roine), alias Mercedes Bentso (2020), pohtii omaa parisuhdettaan hybristofilian kautta. Hybristofilialla tarkoitetaan yhtä parafilian muotoa, jossa henkilö ihastuu tappajiin.

Koska hybristofilia on myös parafilia, totta kai pidän viehättävänä myös Jannen ampumistaitoja. En halua, että hän ampuu ihmisiä, mutta haluaisin mennä hänen kanssaan ampumaradalle katsomaan, kuinka taidokkaasti hän osaa käsitellä asetta.

Olen kertonut Jannelle avoimesti olevani hybristofiili. Hän on sinut asian kanssa, mutta on tietysti iloinen, että rakastan häntä ensisijaisesti ihmisenä, en vain murhaajana.

(Roine 2020, 125–126)

Kuten taulukosta 3 ilmenee, roolijako perustuu pitkälti perinteiseen mies-nainen-dikotomiaan. Tässä voidaan havaita tiettyjä yhteyksiä muun muassa Yhdysvalloissa esiintyvään tradwife-ilmiöön ennen muuta roolijaon kannalta (vrt. esim. Proctor 2022). Poikkeuksen muodostavat ne naiset, jotka toimivat aktiivisesti rikollisina. Tästä esimerkkinä on ”alamaailman rautarouva Satu” (Puonti 2020).

Useimmat muut miesten tarinoissa esiintyvät naiset eivät aktiivisesti osallistuneet rikolliseen toimintaan. Heidän asunnossaan saatettiin säilyttää esimerkiksi laittomia päihteitä tai aseita, mutta tässä tapauksessa heillä ei ollut toimijuutta asian suhteen eivätkä he kertomusten mukaan välttämättä edes olleet asiasta tietoisia. Rikoksia ja päihteiden käyttöä perusteltiin esimerkiksi lapsuudessa koetun hyväksikäytön tai muiden lapsuuden traumojen avulla (vrt. Roine 2020), tai sijaiskärsimyksellä miehen rikoksista johtuvien ongelmien takia (Hertell & Holmavuo 2022), esimerkiksi miehelle tehdyn palveluksen seurauksena saattoi joutua rikoksesta epäillyksi. Naisten rooli ja mahdollinen syyllisyys jää usein lukijalle arvailun varaan, etenkin kun huomioidaan että sisältöihin vaikuttaa se, mitä on valittu kertoa ja miten.

Johtopäätökset

Aineistossa naisia kuvataan monenlaisissa rooleissa. Valituissa teoksissa miesten kuvauksissa naiset esiintyvät rikollisille tärkeinä äiteinä, omina tai kollegojen puolisoina, yhden illan ”hoitoina”, apukäsinä rikoksissa tai satunnaisina kerhotilojen vieraina. Naisten omissa kertomuksissa kuullaan myös alamaailman rautarouvasta, perhettä koossa pitäneestä arjen sankarista ja olosuhteiden uhrista. Stereotyyppisen maskuliinisissa rikostarinoissa, joissa käsitellään rikollisryhmiä ja yksittäisiä rikollisia, naiset ovat yleensä toissijaisissa rooleissa, jos heitä ylipäätään esiintyy narratiiveissa. Viime vuosina on kuitenkin alettu julkaista myös naisrikollisten tai rikollisten puolisoiden elämäkertoja, joissa omaa roolia rikollisympyröissä käsitellään muutenkin kuin sivuhahmona. Erityisesti jälkimmäisissä omaa roolia on alettu käyttää julkisuuden työkaluna; miesrikolliset ovat brändänneet itseään omien teostensa ja narratiiviensa kautta, joten myös rikollista elämää vierestä seuranneet puolisot ovat lähteneet hakemaan keinoja rakentaa itselleen huomiopääomaa. Tällöin narratiiveihin on sisällytetty myös enemmän arkeen ja siitä selviytymiseen liittyviä näkökohtia: puolison vankilatuomioiden vaikutus talouteen, erilaisten vastoinkäymisten selättäminen ja muiden ihmisten suhtautumisen kokemukset jengirikollisen kumppaniin. 

Mieskeskeisessä true crime -kirjallisuudessa naisten representaatiot vaikuttavat vahvasti perinteisiltä. On myös mahdollista, että kun kirjoittaja rakentaa omaa imagoaan, hän haluaa entisenä jengiläisenä tai muutoin pelättynä rikollisena ylläpitää macho-mielikuvaa. Monen tutkimuksen kohteena olleen miesrikollisen ulkoinen olemus tukee käsitystä siitä, että jengirikollisuudessa voimaan ja tiettyyn rajuuteen perustuvaa kulttuuria arvostetaan ja heikkoutta halveksitaan. Esimerkiksi lukuisat ja erityisen näkyvillä olevat tatuoinnit, isot lihakset, kamppailu-urheiluharrastus ja voimailu tukevat nähdäksemme tätä.

Aineistosta voidaan havaita, että sukupuolten välinen vallankäyttö on keskeisessä roolissa. Useissa tapauksissa naiset ovat alisteisessa suhteessa, josta poikkeuksena esiintyy huumeiden salakuljetusta organisoinut Satu Vilhunen. Vallankäytöstä voidaan erottaa useampia eri muotoja: 1) fyysisen vallan käyttö, 2) sosiaalisen vallan käyttö, ja 3) taloudellisen vallan käyttö. 

Omassa elinpiirissään kertomusten miehet ovat tottuneet ratkaisemaan ongelmatilanteita turvautumalla väkivaltaan. Tämä näkyy esimerkiksi moottoripyöräjengin omille jäsenilleen antamissa rangaistuksissa ja äärimmillään henkirikoksissa. Naisiin kohdistunut väkivalta on luonteeltaan joko perheväkivaltaa tai seksuaalista väkivaltaa. Esimerkiksi Tara kertoo tulleensa jengiläisen raiskaamaksi (Koivukoski 2020). Sosiaalisen vallan käyttö näkyy esimerkiksi sosiaalisten suhteiden rajoittamisena, miesten tapahtumista eristämisenä tai niissä asetettuina rooleina. Taloudellisen vallan käyttö taas mahdollistaa naiselle jopa luksusluokan elämäntyylin, jonka mies kustantaa (Linnanahde 2023).

Nainen on miesten kuvauksissa äiti, vaimo, fyysinen hyödyke, vallankäytön kohde tai rikollinen erilaisissa muodoissa. Naisen roolia rikollisena ei juuri käsitellä, mikä johtunee siitä, että kuten kuvauksista ilmenee, nainen rajataan rikollisyhteisön toimijuuden ulkopuolelle. Rikokset tehdään useimmiten miesten muodostaman yhteisön, kuten moottoripyöräjengin, jäsenten kesken. Naiset ovat mukana jengin toiminnassa ensisijaisesti sen laillisissa toiminnoissa, kuten juhlissa. Toinen syy voi olla kerronnallinen valinta, suojellaan niitä, joita ei ole tuomittu rikoksista. Myös jengin tiloissa vierailevat naiset voidaan jakaa kahteen ryhmään, joista ensimmäisen muodostavat vaimot ja tyttöystävät, toisen taas juhlimista varten paikalle saapuneet naisvieraat, joiden kanssa harrastetaan satunnaista seksiä. 

Aineiston pohjalta on syytä miettiä, onko rikollinen elämäntapa ja yhteisö edelleen korostuneen sukupuolinormatiivinen vai onko tämäntyyppinen kerronta osa genreen liittyvää ilmaisua. Toisaalta true crime -kirjallisuus voi korostetusti hyödyntää perinteisiä sukupuolirooleja jännityksen ja draaman rakentamiseen, jolloin naisten esittäminen heikkoina ja emotionaalisina olentoina voi myös vahvistaa haitallisia sukupuolistereotypioita. Rikollisnaisten ja omaa tietä rikollisen vaimon statuksesta lähteneiden henkilöhahmojen kuvaukset saattavat vastata tähän tarjoamalla monipuolisempia naisrepresentaatioita rikollisessa maailmassa. Vaikka miesten kirjoittamissa kirjoissa korostuu omistushalu ja naisen alistaminen myös seksuaalisesti, osa kuvatuista naisista oli myös itse seksuaalisesti aktiivisia ja halukkaita. Esimerkiksi Immu kuvaa Jonnaa seksuaaliseksi naiseksi (Ilmen 2019). Myös Mercedes Bentzo kertoo avoimesti omista seksuaalisista mieltymyksistään ja fetissistään (Roine 2020). Kuten Taran tarinassa, nainen voi pyrkiä olemaan myös ”yksi jätkistä”, osa esimerkiksi moottoripyöräkerhon yhteisöä, jota kuitenkaan kaikki miehet eivät hyväksy vaan sijoittavat tätä perinteiseen ajatteluun, jossa naiset ovat hyödykkeitä (Koivukoski 2020). Naisten tarinoiden nousu true crime -genressä voi kertoa myös siitä, että niille on kysyntää – monipuolisemmat kuvaukset perinteisen maskuliinisen viihteen keskelle kiinnostavat.

Naisten näkökulma ja kuvaukset naisista ovat miesten kertomuksissa loppujen lopuksi melko pienessä roolissa. Miesten tarinaan keskittyvät teokset kuvaavat pääosin kerhoissa tehtyjä rikoksia ja kerholaisten arkea. Naisiin liittyvät maininnat liittyvät ensisijaisesti joko parisuhteeseen, seksiin tai kerho- ja perhe-elämän yhdistämiseen. Täten kuvaukset noudattavat perinteisiä stereotypioita ja viihteenä kulutettuna vahvistavat siten myös selkeää mies–nais-roolijakoa. Vastaavaa konservatiivista sukupuoliroolien ihannointia on ollut viime vuosina nähtävissä myös muissa julkisuudessa esillä olevissa sisällöissä, esimerkiksi tunnettu sosiaalisen median vaikuttaja Andrew Tate on kasvattanut suosiotaan naisvihamielisillä sisällöillään. Kuten aiemmassa kirjallisuudessa on todettu, tämän tyyppiset vahvistukset voivat osaltaan rakentaa ja vahvistaa esittämäänsä näkökulmaa, ja true crime -genren kasvattaessa suosiotaan, myös sen representaatioiden tarkastelu on yhteiskunnallisesti merkittävää. Naisten kirjoittamat kirjat taas voivat haastaa näitä esitettyjä näkökulmia ja tarjota stereotypioista poikkeavia representaatioita, vaikka myös niissä on kuvauksia heille asetetusta uhrin tai sivullisen roolista.

Suomessa ilmestyneet true crime -kirjat ja niiden pohjalta tehdyt muut mediatuotteet ovat ensisijaisesti parannuksen tehneiden, keski-ikäisten miesten elämästä kertovia teoksia. Usein ne ovat eräänlaisia ”synnintunnustuksia”, tosin sillä huomautuksella, että kirjoissa kuvatuista tapahtumista on joko tullut tuomio tai niiden syyteoikeus on vanhentunut. Niissä saatetaan ottaa kantaa myös asioihin, joiden mediaesitykset tai toisen teoksen kuvaukset ovat omasta mielestä erottuneet omasta näkemyksestä. Naisten tapauksessa taas teokset vaikuttavat edustavan elämänvalintojen reflektiota ja vanhan taakse jättämistä. Suosion myötä teokset tuntuvat tarjoavan tekijöilleen myös mahdollisuuden rakentaa uutta uraa, koska monet ovat lähteneet tuottamaan myös muunlaisia mediaesityksiä ja esimerkiksi Mika Ilmén on julkaissut useita teoksia, podcasteja ja on siirtynyt nyt myös televisiotuotantoon. Milesin (1991) huomio lähipiiriin liittyvästä asioiden käsittelystä on olennainen, kun teoksissa avataan välillä hyvin intiimejäkin kuvauksia erityisesti puolisoista sekä miesten että naisten kirjoituksissa. Läheiset, jotka ovat tunnistettavissa tekijöiden kuvauksista, ovat haavoittuvassa asemassa ja julkisuuden myötä tulisi pohtia erityisesti tarinoissa esiintyvien henkilöiden lasten asemaa viihteellisten tarinoiden mahdollisina kärsijöinä.

Tutkimusaineistomme kymmenen kirjaa käsittelevät yksittäisiä rikollisia, joten laajempi aineisto olisi voinut tarjota vielä monimuotoisemman kategorisoinnin naisrepresentaatioiden osalta. Valtaosa kotimaisista true crime -julkaisuista kertoo miesten maailmasta, naisten itsensä tarinoita on julkaistu huomattavasti vähemmän. Tämä tukee myös aineistovalinnassa näkyvää miesten kirjoittamien teosten painotusta. Kuitenkin huolimatta siitä, että suomalaisia true crime -julkaisuja on viime vuosina ilmestynyt huomattava määrä, jo kymmenen teoksen tarkempi tarkastelu osoittaa, että tarinoiden ja kerronnan pohjalta löytyy tyypillisiä ilmiön ymmärtämistä auttavia piirteitä.

True crime -viihteen yhteydessä on syytä pohtia myös niissä kuvatun väkivallan mahdollista ihannointia ja rikollisen elämän glorifiointia. Vaikka monissa teoksissa tulee esiin ajatus siitä, että “rikos ei kannata”, kuvaukset kokaiininhuuruisesta jetset-elämästä yökerhoissa saattavat luoda myös päinvastaisia mielikuvia. Myös väkivallan graafinen kuvaus todellisista, joskin jo vanhentuneista teoista, herättää moraalista keskustelua. Lisäksi erityisesti mediahuomio ja sosiaalisessa mediassa osoitettu kiinnostus voi luoda kuvan, että rikollisuuden kautta voi rakentaa itselleen merkittävää julkisuutta ja päästä jollain tavalla ihannoituun asemaan. Esimerkiksi erityisesti julkisuudessa esillä olleet miesrikolliset ovat tuoneet esiin vankilaan saamansa ihailijakirjeet ja niiden suuren määrän. Onkin pohdittava, voivatko julkisuus ja teoksissa kuvatut rikollisen toiminnan laajat kuvaukset herättävät ihannointia ja siten myös houkutella rikolliseen elämäntapaan vai haetaanko teoksista vain radikaalin toiseuden kautta tulevaa jännitystä tavallisen elämän keskelle. Aiheen tutkimus olisi tärkeää sen lisäksi, että jatkotutkimusta kaivattaisiin selittämään true crime -genren ja fiktiona kirjoitetun vastaavien sisältöjen suosion eroja.

Lähteet

Kaikki linkit tarkistettu 17.1.2025.

Tutkimusaineisto

Hertell, Hanna & Heidi Holmavuo. 2022. Rikoksia ja rakkautta. Docendo.

Ilmén, Mika & Jarkko Sipilä. 2019. Immu. Bazar.

Johansson, Lauri & Jarkko Sipilä. 2020. Late: Suomen pelätyimmän rikollisen tarina. CrimeTime.

Koivukoski, Tara. 2020. Rikottu enkeli: nainen bikereiden maailmassa. Tammi.

Linnanahde, Aki. 2023. Niko Ranta-aho. WSOY.

Linnanahde, Aki. 2022. Vilhunen. Otava.

Lönnqvist, Marko & Jarkko Sipilä. 2016. Elämäni gansterina. CrimeTime.

Puonti, Kale. 2020. Satu: alamaailman rautarouva. Bazar-kustannus.

Roine, Linda-Maria 2020. Mercedes Bentso: totuus ja tunnustus. Johnny Kniga.

Tranberg, Janne. 2020. Wanted. Suomen etsityimmän rikollisen tarina. CrimeTime.

Kirjallisuus

Abidin, Crystal. 2016. ”Aren’t these just young, rich women doing vain things online?: Influencer selfies as subversive frivolity”. Social media+ society 2 (2). https://doi.org/10.1177/2056305116641342 

Boling, Kelli. S. 2019. ”True crime podcasting: Journalism, justice, or entertainment?” Radio Journal 17 (2), 161–178. https://doi.org/10.1386/rjao_00003_1 

Boling, Kelli. S. & Kevin Hull. 2018. ”Undisclosed Information–Serial Is My Favorite Murder: Examining Motivations in the True Crime Podcast Audience”. Journal of Radio & Audio Media 25 (1), 92–108. https://doi.org/10.1080/19376529.2017.1370714 

Bozzi, Nicola & Stefano Brilli. 2024. ”Branding the “Bandito Influencer”: studying cross-platform fame and deviance in the cases of Er Brasiliano and 1727wrldStar”. Teoksessa The Routledge International Handbook of Online Deviance, 661–678. Routledge.

Burger, Pamela. 2016. The Bloody History of the True Crime Genre. JSTOR Daily.

Elo, Satu & Helvi Kyngäs. 2008. ”The Qualitative Content Analysis Process”. Journal of Advanced Nursing 62 (1), 107–115.

Frederick, Lauren. E. 2022. Fact or Fiction?: (Mis)Representations of Crime, Race, and Gender in Popular True Crime Podcasts. Butler University.

Fredriksson, Tea. 2022. ”Tall Tales and Truth Claims: The Forms and Functions of True Crime Stories in Crime Discourse”. Nordisk Tidsskrift for Kriminalvidenskab 109.1, 125–131.

Haapakangas, Kimmo. 2020. Nuorten rikollisuus on laskussa – mutta pieni joukko nuorista tekee yhä enemmän ja vakavampia rikoksia. Tilastokeskus. https://stat.fi/tietotrendit/artikkelit/2020/nuorten-rikollisuus-on-laskussa-mutta-pieni-joukko-nuorista-tekee-yha-enemman-ja-vakavampia-rikoksia 

Hall, Stuart (toim.). 1997. Representation. Cultural representations and signifying practices. Sage. 

Helsingin Sanomat, Kuukausiliite 6.7.2024. Anu Nousiainen & Ville Maali: ”Rosvo ja poliisi”. https://www.hs.fi/kuukausiliite/art-2000010439505.html 

Helsingin Sanomat 8.12.2023. Eleonoora Riihinen: ”Suomen halutuimmat: Janne Tranberg ja Mika Ilmén olivat ennen liivijengin pomoja, jotka ovat saaneet pitkiä tuomioita huumerikoksista. 33 Nykyään he ovat Suomen kuunnelluimpia kirjailijoita. Mitä siitä pitäisi ajatella? ”. https://www.hs.fi/kulttuuri/art2000009967689.html

Helsingin Sanomat 9.7.2023. Sakri Pölönen: ”Podcastit täyttivät 20 vuotta: Näin alasta paisui miljardibisnes”, https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009705327.html 

Holmes, Su & Claire Hines. 2024. ”Female audiences for true crime television: Popular discourse, feminism, and the politics of ’ethical viewing’”. Critical Studies in Television 0 (0). https://doi.org/10.1177/17496020241306224

Ilta-Sanomat 13.4.2023. Kia Kilpeläinen: ”Näin kävi Katiska-jutun tuomioille – Sofia Belorfin rahanperusyyte hylättiin”. https://www.is.fi/kotimaa/art-2000009514825.html

Kooistra, Paul. 1989. Criminals as heroes. Bowling Green: Bowling Green State University. 

Kort-Butler, Lisa. A. 2016. ”Content Analysis in the Study of Crime, Media, and Popular Culture”. Oxford Research Encyclopedia of Criminology.

Kääriäinen, Juha & Petri Danielsson. 2017. Naiset rikoksen tekijöinä ja uhreina. Teoksessa Rikollisuustilanne 2016: Rikollisuuskehitys tilastojen ja tutkimusten valossa. Helsingin yliopisto Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti, 219–228. http://hdl.handle.net/10138/191756

Miles, Jack. 1991. ”Imagining Mayhem: Fictional Violence vs. ’True Crime’”. The North American Review 276 (4), 57–64.

Mölsä, Mika. 2022. Prosenttijengit. Moottoripyöräjengit ja järjestäytynyt rikollisuus Suomessa. Otava.

Naseer, Sarah & Christopher St. Augin. 2023. True crime podcasts are popular in the U.S., particularly among women and those with less formal education. Pew Research Center, 20.6.2023. https://www.pewresearch.org/short-reads/2023/06/20/true-crime-podcasts-are-popular-in-the-us-particularly-among-women-and-those-with-less-formal-education/ 

Pâquet, Lili & Rosemary Williamson (toim.) 2024. True Crime and Women: Writers, Readers, and Representations. Taylor & Francis.

Penfold-Mounce, Ruth. 2009. Celebrity Culture and Crime: The Joy of Transgression. Springer. Palgrave Macmillan London. 

Pitkämäki, Anna. 2017. “‘Sä tykkäät kovista otteista vai?’: sukupuolistunut väkivalta 2000-luvun alun suomalaisessa elokuvassa”. Teoksessa Sanna Karkulehto & Leena-Maija Rossi (toim.) Sukupuoli ja väkivalta: lukemisen etiikkaa ja politiikkaa, 9-26. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, 1431.

Proctor, Devin. 2022. ”The# tradwife persona and the rise of radicalized white domesticity”. Persona Studies 8 (2), 7-26.

Punnett, Ian. C. 2018. Toward a Theory of True Crime Narratives: A Textual Analysis. 1st ed. Routledge

Reinikainen, Hanna, Juha Munnukka, Devdeep Maity & Veera Luoma-Aho. 2020. ”’You really are a great big sister’–parasocial relationships, credibility, and the moderating role of audience comments in influencer marketing”. Journal of marketing management. 36 (3-4), 279–298.

Rodgers, Kathleen. 2023. ”’F*cking politeness’ and ’staying sexy’ while doing it: Intimacy, interactivity, and the feminist politics of true crime podcasts”. Feminist Media Studies 23 (6), 3048–3063

Rossi, Norma. 2024. ”A true crime story: The role of space, time, and identity in narrating criminal authority”. European Journal of International Security 9 (2), 180–198. https://doi.org/10.1017/eis.2023.30

Saarikoski, Sonja. 2023. Naisvangit. Siltala.

Sikes, Gini. 1999. 8 ball chicks: vuosi tyttöjengien väkivaltaisessa maailmassa. Alkuteos 8 ball chicks: a year in the violent world of girl gangs. Suom. Yasir Gaily. Desura.

YLE Uutiset 10.12.2019. Janne Sundqvist: ”Tilda Laaksonen, 25, ja Minna Kavilo, 22, innostuvat oikeista murhista ja kertovat niistä kymmenille tuhansille kuulijoille – Nyt he kertovat, mikä tosielämän rikoksissa kiehtoo”. https://yle.fi/a/3-11101137 

Sutela, Mika, Henri Rikander & Seppo Immonen. 2022. ”Naisten tekemä väkivaltarikollisuus lisääntynyt”. Haaste 2/2022. https://rikoksentorjunta.fi/-/haaste-2-22-naisten-tekema-vakivaltarikollisuus-lisaantynyt

Suomen virallinen tilasto 2019: Rikos- ja pakkokeinotilasto. 13/2019, 1. Katsaus poliisin, tullin ja rajavartiolaitoksen tietoon tulleeseen rikollisuuteen. Helsinki: Tilastokeskus.

Tieteen termipankki 16.9.2025: Kielitiede narratiivi. https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kielitiede:narratiivi 

Tuomi, Pauliina. 2018. ”Groteski true crime: Rikosdraamadokumentaariset formaatit inhon ja provokatiivisuuden näkökulmista”. WiderScreen 21 (3). http://widerscreen.fi/numerot/2018-3/groteski-true-crime-rikosdraamadokumentaariset-formaatit-inhonja-provokatiivisuuden-nakokulmista/

Tuomi, Pauliina. 2022. ”Kun rikollisuudesta ja kuolemasta tulee viihdettä: (Media)väkivalta viihteellistymisen näkökulmasta”. Lähikuva – audiovisuaalisen kulttuurin tieteellinen julkaisu 35 (3), 52–63. https://doi-org.libproxy.helsinki.fi/10.23994/lk.121895 

Yliopisto-lehti 6/2024. Virve Pohjanpalo: ”True crime –kulttuuri myy, ja rikoksia tehneiden julkisuuspääoma kasvaa”. https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/kulttuuri/true-crime-kulttuuri-myy-ja-rikoksia-tehneiden-julkisuuspaaoma-kasvaa

Venäläinen, Satu. 2017. Women as Perpetrators of Violence: Meanings of gender and violence in the tabloid press and in the narratives of women imprisoned for violent crimes. University of Helsinki. Publications of the Faculty of Social Sciences 62, URN: ISSN:2343-2748.

Vicary, Amanda. M. & Chris Fraley. 2010. ”Captured by true crime: Why are women drawn to tales of rape, murder, and serial killers?” Social Psychological and Personality Science 1 (1), 81–86. https://doi.org/10.1177/1948550609355486

Vitis, Laura & Vanessa Ryan. 2023. ”True Crime Podcasts in Australia: Examining Listening Patterns and Listener Perceptions”. Journal of Radio & Audio Media 30 (1), 291–314. https://doi.org/10.1080/19376529.2021.1974446 

Voipio, Myry. 2017. ”Sukupuolitetun väkivallan kuvauksia uudessa kotimaisessa

tyttökirjallisuudessa”. Teoksessa Sanna Karkulehto & Leena-Maija Rossi (toim.) Sukupuoli ja väkivalta: Lukemisen etiikkaa ja politiikkaa: 121-135. Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Wattis, Louise. 2024. ”Gender and True Crime: Women, Murder, Feminism and Therapy”. Teoksessa Gender, True Crime and Criminology: Offenders, Victims and Ethics, 9–25. Emerald Publishing Limited.

Webb, Lindsey. 2021. ”True Crime and Danger Narratives: Reflections on Stories of Violence, Race, and (In)Justice”. Journal of Gender Race & Justice 24 (1), 131-170. https://jgrj.law.uiowa.edu/online-edition/volume-24-issue-1 

Wiltenburg, Joy. 2004. ”True Crime: The Origins of Modern Sensationalism”. The American Historical Review 109 (5), 1377–1404. https://doi.org/10.1086/530930

Arvottaminen, Football Manager, ohjelmointi, rasismi, Sports Interactive, urheiluvideopeli, verkkokeskustelut

Jerkko Holmi
javhol [a] utu.fi
VTM, väitöskirjatutkija
Turun yliopisto

Viittaaminen: Holmi, Jerkko. 2025. ”Mustavalkoista urheilupelaamista – Rasismikeskustelu Football Manager -videopelisarjasta 2019–2020”. WiderScreen 28 (1–2). https://widerscreen.fi/numerot/1-2-2025-widerscreen-28-numerot/mustavalkoista-urheilupelaamista-rasismikeskustelu-football-manager-videopelisarjasta-2019-2020/

Tulostettava PDF-tiedosto

Kuten kilpaurheilussa, myös urheiluvideopelikulttuurissa osana laajentuvaa mediaurheilun markkinakenttää, on yhä enenevässä määrin kiinnitetty huomiota pelihahmojen esittämistapoihin ja videopelintekijöiden mahdollisiin rasistisiin asenteisiin. Tarkastelen tässä artikkelissa vuosina 2019 ja 2020 Football Manager -pelisarjaan kohdistunutta keskustelua, jonka keskiössä olivat väitteet jalkapalloilijoiden ihonvärin perusteella toteutetusta rasistisesta ohjelmoinnista. Tutkimukseni aineistona toimivat verkkolehtien kirjoitukset aiheesta sekä peliyhtiö Sport Interactiven johdon julkiset reaktiot sosiaalisessa mediassa ja osana verkkouutisia. Tutkimukseni pyrkii osoittamaan, että pelintekijöiden lähtökohtainen avoimuus mahdollisti löydökset, vaikka yhtiö pyrkikin kumoamaan esitetyt väitteet. Analyysi nostaa esiin videopelikehityksessä ilmeneviä ongelmia, vaikka itse keskustelussa esitetyt argumentit eivät ottaneet riittävästi huomioon löydösten monitulkintaisuutta sekä mahdollisten ongelmien ilmenemisen näkyvyyden vähyyttä. Näyttää siltä, että tarkastelemieni verkkolehtien keskeinen tarkoitus oli ottaa osaa sekä videopeleistä käytyyn että muutenkin ajankohtaiseen rasismikeskusteluun ja nostaa esiin mahdollisia rasistisia tapauksia, joiden kautta tietoisuutta peliteollisuuden ongelmista oli mahdollista tehdä helposti ymmärrettäväksi kuluttajille.

Johdanto

Kilpailullisessa urheilussa on todennäköisesti aina esiintynyt eri ihmisryhmiin perustuvaa syrjintää ja rasismia. Esimerkiksi jo antiikin Kreikan olympialaisissa, vakiintuneen kilpaurheiluinstituution alkulähteillä, naisilta oli evätty pääsy katsomoon ja Yhdysvalloissa tummaihoiset urheilijat[1] pelasivat baseballia vielä toisen maailmansodan jälkeenkin omassa tummaihoisille urheilijoille tarkoitetussa sarjassaan (Wiggins & Nauright 2019, 8–17; Fuchs 2021, 2). Urheiluvideopelitkään yhtenä modernin urheilukulttuurin ilmenemismuotona eivät ole välttyneet rasismiin ja syrjintään liittyviltä keskustelunavauksilta. Hyvin monien eri urheiluvideopelien kohdalla erityisesti ei-valkoisten asemaan ja esittämiseen on kiinnitetty laajasti huomiota. Mediatutkija Michael Fuchsin mukaan videopelien esitystavan tietynlainen ”ylivalkoisuus” ja muiden ihmisryhmien marginalisointi ovat olleet modernin videopelikritiikin tärkeitä tarkastelun kohteita (Fuchs 2021, 1–2, 4, 6, 12–13). Asia korostuu, koska urheiluvideopelit ovat olleet videopelien joukossa hyvin suosittu tyylilaji aivan niiden syntyajoista lähtien, mikä on näkynyt myös niiden korkeissa myyntiluvuissa (Crawford 2006, 496–499; Stein et al. 2012, 345–346; Sicart 2013, 34; Consalvo 2013, 99).

Videopelaaminen on myös entistä suurempi ja yhä kasvava viihteen muoto. Viihteentuottamisen epätasa-arvoisuuden problematiikka videopelimaailmassa on nostettu esiin myös populaarimmassa viitekehyksessä, esimerkiksi vuonna 2019 Brittney Morrisin romaanissa SLAY (”SLAY by Brittney Morris” 2019). Siinä nuoren tummaihoisen naispelinkehittäjän peli kohtaa vihaa ”antivalkoisuutensa” takia. Samanaikaisesti kulttuurisessa esittämisessä tasa-arvoon pyrkivät esitykset ja päämäärät ovat olleet viime vuosikymmenet korostuneesti esillä. Ihmisten, sukupuolten ja erilaisuuden kirjo on yhä tärkeämpää esittää totuudenmukaisesti kaikessa kulttuurissa. Asia korostuu, kun kyseessä on tarkasti todellisuutta jäljittelevä esitys – todellisia yksilöitä esittävä ja mukaileva sekä realistiseen esitykseen pyrkivä simulaatio, kuten tämän tutkimuksen kohteena oleva Football Manager.

Tässä artikkelissa tarkastelen videopelien rasismi-ilmiöön liittynyttä, Sports Interactive -peliyhtiön Football Manager -pelisarjan ympärillä käytyä keskustelua vuosina 2019 ja 2020. Tutkimuksessani selvitän, miten keskustelussa argumentoitiin pelisarjan rasistisen ohjelmoinnin osoittamisen puolesta ja sitä vastaan? Pääkysymykselleni alisteiset alakysymykset ovat: Mitä asioita argumenteissa korostettiin ja mitä sivuutettiin? Limittyivätkö argumentit johonkin laajempaan aiheeseen tai ajankohtaiseen keskusteluun vai olivatko ne ennemminkin siitä riippumattomia?

Tutkimuksen primääriaineistossa keskeistä oli, oliko pelisarja ohjelmoinnissaan rasistinen urheilijoiden ihonvärin perusteella. Tähän ongelmaan nojaten keskusteluun nostettiin myös kysymys siitä, kuinka peliyhtiö aikoi reagoida asiaan. Yksittäisissä verkkosisällöissä videopelien rasistista esitystapaa (tai sen puuttumista) pyritään todistamaan sekä problematisoimaan. Nämä eri sisällöt mahdollistavat ilmiön tarkastelun erillään, mutta ne muodostavat keskenään myös narratiivin (Eskola & Suoranta 2003, 22–24), jossa tutkimuksen kohteena oleva laajempi ilmiö on mahdollista hahmottaa. Koska urheiluvideopelit vaikuttavat yhtä aikaa todellisuuden ja videopelimaailman tasolla, mediaurheilun (tarkemmin käsitteestä Turtiainen 2012) välimaastossa, on narratiivista mahdollista löytää yhtymäkohtia kumpaankin kokonaisuuteen sekä tunnistaa eri vaikutuspiirien rajapinnassa esiintyviä erityisiä ilmentymiä, jotka jäsentävät ilmiön monimuotoisuutta ja kompleksisuutta.

Tutkimusaineisto ja menetelmä

Tutkimuksen primääriaineistona tarkastellaan kolmea, noin vuoden sisällä toisistaan ilmestynyttä, laajaa verkkouutista:

1. “The video game series ‘Football Manager’ has a racism problem”, Quartz 11.6.2019.
2. “Football Manager has edited its player database after accusations of racial profiling”, i 30.6.2020.
3. “Football Manager developer denies newspaper claim it edited its player database after accusations of racial profiling”, Eurogamer 2.7.2020.

Kaikki kolme uutista ovat vapaasti luettavissa verkossa (tilanne 1.4.2025). Julkaisuista Quartz on talous- ja kauppaorientoitunut amerikkalainen verkkouutissivusto. Brittiläinen i (vuoden 2024 lopulta alkaen The i Paper) taas perustettiin The Independent -lehden oheen ja se tarjoaa uutisia hyvin laajalla tarjonnalla aina politiikasta urheiluun ja kulttuuriin saakka sekä verkkosisältöinä että painettuna sanomalehtenä. Brittiläinen Eurogamer sen sijaan on videopeleihin keskittynyt verkkosivusto, joka julkaisee etupäässä peleihin liittyviä uutisia ja arvosteluja.

Tutkimuksessa käytettävän Eurogamerin uutisesta on huomioitava se, että uutista on päivitetty 2.7.2020, eikä sivulla kerrota jutun alkuperäistä julkaisupäivää. Siinä viitataan kuitenkin i-lehden uutiseen, joka on julkaistu 30.6.2020, mutta jota on päivitetty vielä 17.9.2020. Tämän vuoksi i-lehden uutisen voi tulkita ilmestyneen ennen Eurogamer-lehden uutista ja on siksi kronologisesti esitetty ennen sitä. Selvyyden vuoksi tässä tutkimuksessa viitataan i:n jutun alkuperäiseen julkaisupäivään. Verkkouutisten tueksi tutkimuksessa käytetään erityisesti ensimmäistä uutista kohtaan osoitettua sosiaalisen median sisältöä pelisarjaa julkaisevan peliyhtiön Sports Interactiven johtajan Miles Jacobsonin Twitter-tililtä (nyk. X) (@milesSI). Tutkimuksessa käytetyt viestit on julkaistu palvelussa ennen kuin sen nykyinen omistaja, Elon Musk, osti palvelun.

Oman haasteensa sosiaalisen median tutkimukseen tekevät sen saatavuuden rajoitteet. Monia sisältöjä ei ole mahdollista päästä lukemaan ilman omaa käyttäjätunnusta ja käyttäjät voivat myös rajoittaa tai kokonaan poistaa lisäämiään sisältöjä suhteellisen vapaasti. Miles Jacobsonin viestiketju on kirjautuneiden käyttäjien luettavissa ja olen tallentanut sen itselleni myöhempää käyttöä varten. Sen sijaan ensimmäiselle uutiselle kimmokkeen antaneen skotlantilaisen jalkapallofani Evan McFarlanen Twitter-viestejä ei ole ollut mahdollista lukea, sillä hän on rajoittanut julkaisujensa näkyvyyttä.

Menetelmällisesti tarkastelen aineistoa laadullisen argumentaatiopohjaisen diskurssianalyysin keinoin. Sosiaalista todellisuutta kuvaavien toisistaan erillisten esitysten (primääriaineistojen) välistä suhdetta tutkimalla löydetään niiden merkittävimmät yhtenevät sekä eroavat ominaisuudet. Nämä ominaisuudet mahdollistavat myös esiintyvien tosiasioiden konstruktioiden tarkastelun osana aineistojen narratiivisia rakenteita, vaikka aineiston luonne huomioiden on aiheellista olettaa, ettei niiden tarkoitus ole ollut erehdyttää lukijaa vaan nojata totuudenmukaisiin projektioihin. Olennaista diskurssimaisille esityksille onkin niiden aika- ja kontekstisidonnaisuus. (Maguire et al. 2002, 51, 57; Eskola & Suoranta 2003, 138–142, 194–196)

Keskusteluun osaa ottaneet ilmentymät muodostavat argumenttien verkoston, jossa tarkasteltavan ilmiön eri osa-alueita pyritään tunnistamaan ja esittämään joko positiivisina tai negatiivisina tulkintoina aiheesta. Yksittäisen perusteen taustalla voi olla myös päättelyketju, jossa edellisistä johtopäätöksistä johdetut uudet johtopäätökset muodostavat perustelun pohjan. Olennainen taustatekijä väitteiden rakentamiselle on tieto, jota eri muodoissa hyödynnetään argumentin tukena. Myös lukijakunta voi vaikuttaa perusteiden valintaan, vaikka Besnardin ja Hunterin mielestä se usein sivuutetaankin. (Besnard & Hunter 2008, 1, 7–9, 16)

Menetelmällistä valintaa tukevat aineiston rajattu koko sekä vahva laadullinen muotokieli. Lisäksi valittu analyysitapa palvelee primääriaineistoa, jonka tulkitsemiseen tarvitaan muutakin kuin tutkimustulokset ja niiden selittäminen. Näin tulkintaprosessin seuraaminen on mielekkäämpää ja loogisempaa sekä diskurssien rakentumisen ”tulkintojen perusteltavuus” selkeämpää. (Eskola & Suoranta 2003, 197–198) Aineistojen valintaa tukee myös se, että jalkapallovideopeleistä on viime vuosina julkaistu tutkimuksia (Cambell & Maloney 2022; Anderson 2023), jotka ovat nojautuneet samoihin rasismiteemaisiin lähtökohtiin kuin tämän tutkimuksen primääriaineisto.

Diskurssianalyysin kehystämisessä hyödynnetään Ian Bogostin (2007) tutkimuksen Persuasive Games (”vakuuttavat/suostuttelevat pelit”), perusideaa (video)pelien pyrkimyksestä saada pelaajat¹ vakuuttumaan. Parhaiten Bogostin teos tarjoaa kiinnittymispinnan juuri kuvaamalla prosessinomaista retoriikkaa (procedural rhetoric) sekä ideologisia kehyksiä, joita peleistä on löydettävissä.

Todellisuuteen perustuvat pelit esittävät väitteitä siitä, kuinka tosielämä toimii. Pelit siis esittävät retorisen syy-seuraussuhteiden jatkumon, jonka pyrkimys on vahvistaa käsitystä ilmiöistä ja asioista kyseisen jatkumon sisällä sekä vakuuttaa pelin pelaaja tästä. Pelin prosessinomainen retoriikka on välillisesti pelintekijän pyrkimys saada vastaanottaja vakuuttuneeksi sen sanomasta, samalla tavoin kuin puhuja pyrkii vakuuttamaan kohteensa sanoillaan tai kirjoittaja tekstillään. (Bogost 2007, 2–3)

Rasismin kaltaiset ilmentymät videopeleissä ovat helpoimmin jäsenneltävissä ideologisten kehysten alle. Tosimaailman faktojen sijaan olennaista on, miten maailmaa kehystetään ja jäsennellään narratiivien sisällä. (Bogost 2007, 100) Videopelien esittämät vihjailut ja niiden osoittamat syy-seuraussuhteet voivat ilmetä peleissä myös ilman pelinkehittäjien omaa tarkoitusta erityisesti tilanteissa, joissa yksittäisen pelin suosio vahvistaa sen auktoriteettiasemaa suhteessa muihin samantyylisiin peleihin ja muihin kulttuurisiin ilmentymiin.

Edellä mainittu asetelma korostuu myös jalkapallosimulaatiomarkkinoita hallitsevan Football Manager -pelisarjan tapauksessa. Lisäksi pelintekijöiden peleilleen asettamat rajoitteet estävät vaihtoehtoisen todellisuuden toteuttamisen, kun esimerkiksi pelaaja ei voi muuttaa pelin antagonistin tai mahdollisesti rasistisella tavalla esitettyjen ihmisryhmien etnistä taustaa, ulkomuotoa tai esiintymisympäristöä. (Bogost 2007, 112–113, 118; Leonard 2018, 184) Pelin ja todellisuuden suhde on myös merkittävä videopelikokemukseen vaikuttava tekijä (Sicart 2013, 32–33, 36–38). Väärin mallinnettu kuvaus todellisuudesta pilaa pelikokemuksen. Väärinmallinnus voi olla myös niin hienoinen, ettei pelaaja sitä huomaa, mutta se voi silti vaikuttaa kokemukseen ja ehkä jopa käsitykseen todellisuudesta.

Videopeli luo pelikokemuksen vaikuttavuuteen yhden lisäkerroksen, kun pelaaja voi kokea ilmentyvänsä osana sen narratiivia (Frasca 2003, 228–229; Crawford 2006, 503; Stein et al. 2012, 355; Fuchs 2021, 2, 5). Pelimaailmaan sijoittuvien tekojen immersio ja tarinallisuus syventävät tunnetta kokemuksesta. Pelaajien kertomuksissa narratiivit saattavat myös irrottautua pelimaailmasta ja esiintyä siitä irrallisena kertomuksena. Samalla kokemuksen realistisuus ja saavutukset saattavat nousta tarinaa keskeisempään asemaan. (Crawford 2006, 499–500, 503–504, 509; Stein et al. 2012, 347, 353–355, 359–360; Sicart 2013, 32; Consalvo 2013, 99; Retro Gamer 1.3.2018, 53, 55; Leonard 2018, 183) Kertomuksen luominen itse, peliteoin, syventää kokemuksen vaikuttavuutta (Everett & Watkins 2008, 142). Tällöin on mahdollista kokea myös samaistumista urheilijoihin mediajournalismin välittämän tunteen tapaan (Turtiainen 2012, 22–23). Urheiluvideopeleistä koettujen saavutusten tunnemuisto elää pelaajissa: suurimpia pelisaavutuksia sekä kipeimpiä epäonnistumisia voidaan muistaa vuosienkin takaa. Tapahtuman voi tehdä vielä merkityksellisemmäksi, jos todellisuuden ja pelissä saavutetun välillä vallitsee erityinen yhteys, esimerkiksi niin, että saavuttaa pelissä jotain sellaista, joka tapahtuu vasta myöhemmin todellisuudessa. (Everett & Watkins 2008, 144–145; Stein et al. 2012, 354–355; 358–359) Immersio muuttaa näin kontekstin käytännöksi (Everett & Watkins 2008, 142).

Hyödyntämällä Bogostin esiin nostamia videopelien vaikutuskeinoja on mahdollista tarkastella rasismikeskusteluun osallistuneiden narratiivien laadullista sisältöä ja osaltaan arvioida sen osuvuutta menetelmälliseen kokonaisuuteen. Aineistoanalyysin avulla tutkimus mahdollistaa käydyn keskustelun arvioinnin osana sekä pelisarjaa itseään että sen ja muiden videopelien ympärillä käytyä laajempaa keskustelua.

Quartz-lehden syytökset Football Manager -pelisarjaa kohtaan

Football Manager on pitkäaikainen ja suosittu urheiluvideopelisarja, joka keskittyy nimensä mukaisesti jalkapalloseuran johtamiseen. Myynniltään menestyksekäs pelisarja on saanut kiitosta erityisesti realistisesta esitystavastaan ja laajasta tietokannastaan. Yksinkertaisimmillaan pelisarjan peleissä pelaaja ottaa jalkapallomanagerin roolin valitsemassaan joukkueessa. Hän vastaa halutessaan laajasta kirjosta joukkueen johtamiseen kuuluvia tehtäviä aina uusien jalkapalloilijoiden hankinnasta ja valmennuksesta taktiikoihin ja peluuttamiseen saakka. Pelin ympärillä on aktiivinen verkkoalustojen verkosto, jossa pelaajat jakavat omia tarinoitaan ja keskustelevat pelisarjaan liittyvistä asioista. Jopa useat ammattilaisjalkapalloilijat pelaavat pelisarjan osia, ja monet jalkapalloseurat käyttävät peliä nousevien kykyjen etsintätyökaluna. Pelisarja onkin tullut kuuluisaksi ennustamalla oikein useiden nuorien jalkapalloilijoiden kyvykkyyden nousta maailmantähdeksi (Crawford 2006, 496, 502–503, 508–509; Retro Gamer 1.3.2018, 52–56, 59; i 30.6.2020). Pelisarja on myös aikaisemmin kerännyt huomiota esimerkiksi simuloimalla Brexitin pelisarjan eri osissa vuodesta 2016 alkaen (Holmi 2021) sekä reagoimalla Venäjän hyökkäyssotaan Ukrainaan (Football Manager 24.3.2022).

Kesällä 2019 Quartz-verkkolehti julkaisi uutisjutun, jossa se julisti Football Manager -pelisarjan olevan rasistinen. Pelisarjan yleisen kuvailun jälkeen jutun kirjoittanut Dan Kopf esitti, että videopelissä urheilijat oli esitetty rasistisella tavalla. Tämä liittyi olennaisesti mallinnettujen jalkapalloilijoiden taitoja kuvaaviin arvoihin, joiden skaala oli 1–20, yhden ollessa huonoin mahdollinen arvo yksittäisessä taidossa ja 20 ollessa paras. (Quartz 11.6.2019) Yksittäisen urheilijan taidoista näkyvillä on kyseisessä peliversiossa parhaimmillaan kahdeksan fyysistä, 14 henkistä (mental) ja 13–14 teknistä arvoa [2]. Lisäksi jokaiselle urheilijalle on määritelty kuusi salattua arvoa (hidden attribute), jotka määrittävät esimerkiksi urheilijan loukkaantumisherkkyyttä ja kykyä menestyä paineen alla merkityksellisissä otteluissa. Samoin jokaisella seuran taustahenkilöllä on näkyvissä parhaimmillaan 23 eri osa-alueen arvo. (Sports Interactive 2018; FMInside 9.11.2020a; FMInside 9.11.2020b)

Kimmokkeen lehden selvitykselle antoi Football Manager -sarjaa pelannut skotlantilainen jalkapallofani Evan McFarlane, joka oli julkaissut Twitterissä (nyk. X) keskusteluketjun havainnoistaan, joiden tueksi Quartz-verkkolehti oli pyrkinyt etsimään vahvistusta (Quartz 11.6.2019). McFarlanen viesteihin ei tämän tutkimuksen osalta ole mahdollista ottaa kantaa, koska ne eivät ole saatavilla käyttäjän rajoitettua sitä, kuka hänen sisältönsä voi nähdä.

Lehden omien huomioiden lähtökohtana oli se, että pelissä merkityksellisten arvojen lisäksi myös urheilijoiden ihonväri oli koodattu samalla skaalalla, jossa ihonvärin arvo yksi oli vaalein ja 20 tummin. Lehden näkemys perustui väitteeseen, että pelissä tummaihoisemmaksi koodatuilla urheilijoilla oli selkeästi vaaleaihoisempia heikommat arvot muissa paitsi fyysisissä ominaisuuksissa. Tarkastelun kohteena olivat kaikki Football Manager 2019 -pelin (2018) alkutietojen perusteella vähintään 25 aikuisten maaottelua pelanneet todellisen maailman jalkapalloilijat, joiden arvo neljässä kategoriassa – urheiluhenkisyys (sportmanship), temperamentti (temperament), ammattimaisuus (professionalism) ja uskollisuus (loyalty) – oli vähintään kymmenen. 4800 urheilijan otannalla vaaleaihoisemmaksi ohjelmoidut urheilijat saivat todennäköisemmin hyvän arvon näissä neljässä kategoriassa. Analyysissä käytetyt arvot oli saatu esiin videopelin ohella myytävällä pelitietojen muokkaustyökalulla (editor). Tuloksen varmistamiseksi toimitus oli tehnyt vielä toisen testin 900 Englannin Valioliigan urheilijalla ja saanut samansuuntaisen tuloksen. (Quartz 11.6.2019; Kuva 1)

Urheiluvideopeleissä urheilijoiden – olivat he kuinka epätodellisia hyvänsä – määritteenä ovat lähtökohtaisesti numeraaliset, tietylle vaihteluvälille rajatut ja objektiivisilta vaikuttavat arvot yksilöiden eri taidoille. Näin on helppo esittää yksinkertaisella tavalla joukkueiden tai urheilijoiden keskinäinen ”paremmuus”, mikä todellisuudessa ei ole läheskään yhtä helppo näyttää toteen. Samalla tavoin esimerkiksi lajin taktiset ja strategiset valinnat voidaan videopeleissä asettaa yksinkertaisten valikoiden ja kytkimien avulla haluttujen kaltaisiksi. Yksinkertaisilla säädinmuutoksilla voidaan siis saavuttaa suuria eroja siinä, kuinka joukkue tai yksittäinen urheilija pelitilanteessa toimii. (Crawford 2006, 508; Turtiainen 2009, 125; Sicart 2013, 37, 41–45; Fuchs 2021, 3–4; Cambell & Maloney 2022, 897–898)

On korostettava, että urheilijoiden arvot on kuitenkin saatettu asettaa joko sattumanvaraisesti tai yksittäisten pelintekijöiden subjektiivisen arvioinnin perusteella. Lisäksi lienee selvää, että yksittäisten urheilijoiden keskinäinen paremmuus urheilulajissa tai sen yksittäisessä suoritteessa on ratkaistavissa jollain keinoin todellisuudessa, mutta kun heidän taitojaan aletaan yksityiskohtaisesti vertaamaan, on mahdotonta saada pitävää tietoa esimerkiksi siitä, kuinka jotkin luonteeseen tai henkiseen kyvykkyyteen liittyvät ominaisuudet ovat urheilijoiden välillä vertailtavissa ja asetettavissa paremmuusjärjestykseen.

Merkittävää Quartzin esittämässä analyysissä ei ollut edes välttämättä se, että pelissä tummaihoiset urheilijat olisi ohjelmoitu olemaan tietyissä numeraalisissa arvoissa huonompia kuin valkoihoiset hahmot. Suurempi ongelma oli sen sijaan se, minkälaisen vääristyneen kuvan tämä loi (Cambell & Maloney 2022, 895). Pelissä parhaat jalkapalloilijat hankkiakseen pelaajan tulisi hankkia joukkueeseensa ne urheilijat, joilla on parhaat numeraaliset arvot. Kun numeraaliset arvot ovat valkoisiksi koodatuilla urheilijoilla, pelaaja olisi voinut saada vahvistuksen sille, että vaaleaihoisemmat jalkapalloilijat ovat täten keskimäärin tummaihoisempia parempia jalkapalloilijoita.

Lehden esittämien väitteiden valikoima (Besnard & Hunter 2008, 14) oli kuitenkin vajavainen, sillä osaltaan tämä rasistisen ohjelmoinnin näkyminen videopelaajille jäi uutisessa huomiotta ja nostamatta esille: toisin sanoen ongelma argumentoitiin, mutta sen merkitys jäi sanoittamatta. Football Managerin tapauksessa tämän uutisen argumentin vahvistuksena olisi voinut toimia pelisarjan vahvasti todellisuuteen pyrkivä simulaatiomaisuus, onhan videopelien kaltaisia simulaatioita käytetty erityisesti oppimisen välineinä ja oppimisen tutkimiseen (Holmi 2021, 34–35). Videopelit ovat dynaaminen oppimisympäristö, jossa tieto rakentuu esimerkiksi tavallisista oppimisympäristöistä eroavalla tavalla (Everett & Watkins 2008, 142).

Football Managerin kaltaisten urheiluvideopelien viihteellisyys ja suosio onkin kompleksinen kokonaisuus, jossa yhdistyvät todellisen maailman seikat, pelaajan uppoutuminen asettamaansa skenaarioon ja tunteet onnistuneista (tai epäonnistuneista) pelisuoritteista. Tällaiset simulaatiomaiset videopelit antavat pelaajalle mahdollisuuden kokemukseen kolmella tasolla: verrokkina todellisuuteen, omana kokemuksenaan sekä näiden kahden rajapinnassa. Kolmen eri tason kokemukset helpottavat myös kokemusten muistamista sekä mieleen palauttamista siihen sopivan tason viitekehyksessä.

Urheilulajia esittävät videopelit ovatkin lajin jatkeita eivätkä ilmiöitä erillään siitä, varsinkin pyrkiessään mahdollisimman realistiseen esitystapaan. Pelaajat pelaavat urheiluvideopelejä paljolti juuri sen takia, että ne kuvastavat urheilulajia tai -lajeja, joista pelaajat ovat muutenkin kiinnostuneita, tavalla, joka muistuttaa lajia muutenkin. Videopelit ovat vain yksi lisäkeino kuluttaa samaa urheilulajia ‒ aivan samaan tapaan kuin lajin harrastaminen tai sen seuraaminen televisiosta tai paikan päällä. Pelaaminen parhaimmillaan lisää myös tietoutta sen esittämästä urheilulajista ja sen yksilöistä. (Stein et al. 2012, 347, 350–351, 353, 358–360; Turtiainen 2012, 92; Leonard 2018, 177–178)

Urheiluvideopelit osaavat myös entistä paremmin ennustaa lajiin liittyviä ilmiöitä, kuten yksittäisten otteluiden tuloksia tai urheilijoista maksettavien siirtokorvausten määriä (Al-Asadi & Tasdemır 2022, 22644). Urheilun yleisölle tai kuluttajille välittämisen teknologisoituminen on myös muuttanut urheilun kuluttamista (Maguire et al. 2002, 49–51). Urheiluvideopelien ja urheilulajien välisen suhteen voikin sijoittaa Turtiaisen tapaan parhaiten mediaurheilun tematiikkaan, jossa tarkasteltava ilmiö ”ei ole itsessään urheilu vaan sen ympärille rakentunut muodostelma”, johon vaikuttavia tekijöitä on runsaasti. Pelit ovat viestintävälineiden tapaan urheilua ilmentävä keino, erityisesti sen digitaalinen muoto. Turtiainen toteaa pelaamisen korostavan myös tietynlaisia näkökohtia urheilusta. (Turtiainen 2012, 5–7, 15–16, 31)

Pelaajan oma (sosiaalinen) identiteetti ja kiinnostus vaikuttavatkin siihen, kuinka hän peliä kuluttaa. Samoin pelin asetelmalla voi olla laajempi sosiaalinen ulottuvuus, joka kietoutuu pelaajien omaan elämään – varsinkin, kun peli mallintaa niin monia osa-alueita aidosta urheilulajista. Tavat, joilla urheilijat esitetään, osaltaan vahvistavat tätä käsitystä. (Maguire et al. 2002, 57–58; Crawford 2006, 502, 508; Sicart 2013, 36–38; Anderson 2023, 16) Tämä sosiaalinen ulottuvuus on keskeinen osa mediaurheilua ja sen kompleksista kolmiyhteyttä urheilun, median ja yhteiskunnan välillä (Maguire et al. 2002, 50–51; Turtiainen 2012, 6). Vaikka urheiluvideopelit ovat paikka, jossa myös vähemmistöt yleisemmin pääsevät pääroolin moniin muihin videopeligenreihin verrattuna, on niiden nähty kuitenkin vahvasti esittävän stereotyyppisiä kuvauksia ihmisryhmistä (Stein et al. 2012, 346–347; Leonard 2018, 184). Toisaalta urheilijat urheilusuorituksen ja -lajin sisällä usein rajautuvat pieneen ryhmään ihmisiä, joiden ominaisuudet (ikä, sukupuoli, ruumiinmuoto) korreloivat toisiinsa ja näin ”luonnollisesti” rajaavat esiintymien monimuotoisuutta.

Videopelit ovat näin ollen tiloja, joissa etniset tai ”rodulliset” identiteetit ovat esillä, esitettyjä ja ”tunnetuksi tehtyjä” (Cambell & Maloney 2022, 904). Yksilöiden ominaisuudet osoitetaankin fenotyyppien, kuten ihonvärin, perusteella (Doidge 2019, 177). Voidaan puhua virtuaalisista stereotyypeistä, jotka vahvistavat pelaajien käsitystä erilaisista ihmisistä. Tietynlaiset ihmisryhmät esitetään aina tietyllä tavalla tai tiettyjen ominaisuuksien, roolien tai taitojen kautta. Koska urheiluvideopelit asettuvat todellisuuden ja viihteen rajapintaan, myös urheilumedioiden stereotypiat limittyvät. Pelikehittäjien pyrkimys ”realistiseen” esitykseen lajista vain tehostaa sitä, kuinka pelaajat tulkitsevat miten urheilijoita esitetään todellisuudessa, vaikkeivat he tietoisesti ajattelisikaan tämän olevan pelin tarkoitus. (Maguire et al. 2002, 52, 57–58; Anderson 2023, 5–6) Voikin kysyä, minkälaista oppia videopelit viihteen nimissä tarjoavat (Everett & Watkins 2008, 141–142), varsinkin kun yhä suurempi osa nuorista on aktiivisia mediakulttuurin kuluttajia (Everett & Watkins 2008, 158–160), jotka rakentavat ”mediaurheilua määrittävän toimintansa siihen aikaisemmin liitettyjen merkitysten päälle” (Turtiainen 2012, 100). 

Toisaalta urheiluvideopelien ongelmana on liiallinen lainalaisuus verrattuna mallinnettaviin urheilulajeihin. Sicart nostaa tutkimuksessaan esiin sen, että esimerkiksi jalkapallossa lajin säännöt antavat tuomareille aina tulkinnanvaraa erilaisissa tilanteissa ja samanlainen tilanne voi eri tuomarien tuomitsemissa peleissä ratketa eri tavalla. Videopelissä tilanteiden monitulkintaisuus sekä säännöt ja niiden rikkomisesta tulevat seuraamukset ovat taas koodattuja rajalliseen määrään vaihtoehtoja. Ainutlaatuinen inhimillinen virhe tapahtuukin ainoastaan pelaajan itsensä tekemänä. Usein rajoitusten taustalla ovat esimerkiksi pelimoottorin suorituskykyyn liittyvät tekijät. Tällöin urheilulajiin pohjautuva videopeli alkaa lopulta toistaa itseään ja osa koneen tekemistä valinnoista on etukäteen odotettavissa. (Sicart 2013, 38–39, 42–45) Kun ei-toivottu kuvio alkaa toistua, kärsii myös pelikokemus. Toisaalta toistuvasti samanlainen tapahtumaketju voi myös vahvistaa käsitystä tapahtumaketjun oikeellisuudesta myös pelimaailman rajapinnassa tai sen ulkopuolella.

Videopeleissä, tai mediaurheilussa yleisemminkin, esiintyvät stereotypiat vaikuttavatkin ongelmalliselta, koska niiden vääränlainen esitystapa ei ulotu vain urheilun tai yksittäisen lajin sisälle. Urheiluvideopelien myötä sisäistetyt yksinkertaistukset vahvistavat saman näkemyksen mukaista käyttäytymistä myös muissa tilanteissa (Anderson 2023, 14–15). Videopelien teknologisen toteutuksen ja kulutuksen arkipäiväistymisen tavoin pelaajat voivat hyväksyä ja omaksua (sosiaalinen rakentuminen) myös niiden sisällöt osaksi arkikäsitystä, ehkä jopa ohi urheilun itsensä esittämän vaihtoehdon. (Maguire et al. 2002, 57–58; Turtiainen 2012, 27–29, 93) Toisaalta esitys erilaisista ihmisistä ei ole urheilupelien ”tarkoitus”, kuten esimerkiksi kaupunkien urbaaniin katuympäristöön sijoittuvissa kerronnallisissa peleissä, joita Everett ja Watkins tutkimuksessaan käsittelevät (Everett & Watkins 2008, 143–147). Niiden tapauksessa koko ympäristö ja pelimiljöö pyritään rakentamaan tietynlaisten käsitysten ja esitystapojen ympärille.

Football Manager -pelisarjan simulaatiomainen lähestymistapa mahdollisti toisenlaisenkin havainnon, jonka myös Bogost nostaa esille: vakuuttavat tai suostuttelevat pelit ovat toisaalta myös vastinpari vakaville peleille (serious games). Pelit eivät ole vain viihteen muotoja vaan myös harkittuja opetuskeinoja. (Bogost 2007, 54–55) Football Managerin kaltaisen pelisarjan tapauksessa rajanveto näiden kahden ilmiön välillä ei kuitenkaan ole selvä. Sen lisäksi, että tuhannet pelaajat käyttävät pelisarjaa viihteen keinona, tosimaailman urheiluseurat käyttävät sitä etsiäkseen uusia jalkapalloilijoita joukkueeseensa, koska pelin tietokanta on niin kattava ja realistinen.

Lisäksi on syytä huomioida, että Kopfin uutisen perusteluina käyttämien tietojen löytyminen ei olisi ollut näin helppoa, elleivät pelintekijät itse olisi peliä ohjelmoidessaan tehneet pääsyä sen sisäisiin tietoihin mahdolliseksi (Frasca 2003, 232–233; Crawford 2006, 506). Tällainen pelitietojen muokkausmahdollisuus on myös osalle pelaajista osa pelikokemuksen nautintoa. Näin pelaaja pääsee luomaan vielä paremman ja itselleen sopivamman kokemuksen pelistä. (Stein et al. 2012, 355) Näin pelaaja voi esimerkiksi lisätä itsensä virtuaalisena jalkapalloilijana – oli se todellisuutta vastaava tai ei – pelimaailmaan mukaan ja ohjata ”itsensä” menestyksen. Toisaalta, kuten Leonard nostaa esille, mahdollisuus muokkaukseen saattaa saada aikaan absurdejakin tilanteita realistisuuteen pyrkivissä urheiluvideopeleissä: esimerkiksi pelaajan hahmo voi NBA 2K16 -pelin (2015) tarinavetoisessa urheilijan uraa johdattelevassa pelimuodossa olla ihonväriltään erilainen kuin muu perhe (Leonard 2018, 183–188).

Kopfin tarkasteluun sisältyi myös toinen ongelma. Vaikka lehden analyysia varten olikin valittu neljä eri arvoa, ei arvon suuruus tarjonnut suoraan kaikissa kategorioissa absoluuttista ”paremmuutta”. Arvojen vertautuvuus keskenään ei siis ollut ilmiselvää. Esimerkiksi kategoriasta temperamentti on vaikea arvioida, onko korkea vai matala arvo hyväksi urheilijalle. Lisäksi erilaisissa rooleissa urheilijan temperamentin paljous tai vähyys saattoi olla eduksi. Samalla tavalla urheilijan uskollisuus (seuraa tai joukkuetta kohtaan) voi näyttäytyä pelaajalle taakkana. Liian uskollinen urheilija voi olla vaikea saada hankittua omaan seuraan, tai sitten pelaaja voi ajatella seuran kaipaavan myös menestyksenhimoisia ei-niin-uskollisia urheilijoita, jotka voivat auttaa joukkuetta menestymään. Tämän takia selkeämmin absoluuttista paremmuutta kuvaavat tekniset ja fysikaaliset arvot, kuten kaukolaukaukset (long shots) tai kiihtyvyys (acceleration), olisivat olleet pelin rasistisuuden arvioinnin kannalta helpommin jäsenneltäviä.

Kysymyksiä ei myöskään herättänyt varsinaisen ihonvärin arvottaminen. Ei toisin sanoen epäilty, etteikö urheilijan ihonväriä olisi numeraalisesti valittu oikein, ainakin oikeiden jalkapalloilijoiden kohdalla. Päinvastoin, vuonna 2023 Magistro ja Wack jopa hyödynsivät akateemisessa tutkimuksessaan Football Manager -pelisarjan ihonvärimallinnusta poimiessaan urheilijoiden massasta Italian pääsarjassa pelanneita jalkapalloilijoita ihonvärin mukaisesti eri ryhmiin pitkältä aikaväliltä. Tässä he hyödynsivät useampaa pelisarjan versiota (2011, 2018 ja 2021). Pelintekijöiden taustatyön laatu oli Magistron ja Wackin tutkimuksen kannalta olennaista. Mustavalkoisen jakolinjan sijasta ihonvärin skaalautuminen arvotti urheilijoita videopeleissä vain entistä monipuolisemmin. (Magistro & Wack 2023, 1303, 1306, 1308) Samankaltaisen tulkinnan onnistuneesta urheilijoiden arvottamisesta urheiluvideopeleissä on tehty myös jalkapalloilijoiden markkina-arvon arvioinnin ja ennustamisen osalta (Al-Asadi & Tasdemır 2022).

Tämän kaiken lisäksi verkkouutinen oli rakennettu tavalla, jonka myös King nosti esiin tutkimusartikkelissaan verratessaan jalkapallosiirtoja orjakauppaan: valkoisuus oli näkymätön vakio, jossa ei ollut ongelmia (King 2011, 42–43). Quartzin jutussa korostettiin sitä, kuinka tummaihoisemmiksi koodatuilla urheilijoilla oli heikompia arvoja arvioiduissa kategorioissa kuin vaaleammilla urheilijoilla, eikä sitä, että vaaleammiksi koodatuilla oli parempia arvoja kuin tummemmaksi koodatuilla. Tällöin vaaleaksi koodattujen urheilijoiden ”hyvyyttä” ja etevyyttä ei epäilty, eikä siten voitu nähdä mahdollisena, että vaaleampien urheilijoiden arvojen järjestelmällinen laskeminen olisi ollut ratkaisu ongelmaan. Valkoisuus ja sen esittäminen oli vakio, johon ei tarvinnut puuttua.

Samoin oli myös itse ihonvärin koodauksen skaalan osalta. Jos kerran taitoarvot oli määritelty pelaajille 1–20, eikö saman skaalan käyttäminen ihonvärin koodaamiseen voinut mahdollistaa jo suoraan väärän tulkinnan? Tällainen tulkinta oli mahdollista tehdä ainakin kahdella tavalla: Ensiksikin arvon yksi (1) antaminen valkoisimmaksi koodatulle iholle asetti Kingin tulkinnan tavoin jonkinlaisen lähtökohdan, josta ”väriä lisäämällä” päästiin tummaihoisempiin urheilijoihin. Toisekseen saman skaalan käyttö olisi mahdollistanut käänteisen tulkinnan siitä, että arvolla 20 koodattu ihonväri olisi ”kaikista paras”.

Peliyhtiön vastareaktio

Vaikka joitain yksittäisiä kannanottoja pelintekijöiden osalta nostettiinkin esiin Quartzin uutisessa, Football Manager -pelisarjasta päävastuussa oleva Miles Jacobson otti asiaan kantaa varsinaisesti vain Twitter-viestiketjussaan (nyk. X) noin vuosi uutisen julkaisun jälkeen (@milesSI 2.6.2020). Jacobson oli 2.6.2020 viestinyt tuestaan BlackLivesMatter-liikkeelle, johon vastauksena toinen Twitter-käyttäjä vaati kommentoimaan vuotta aikaisemmin esitettyjä väitteitä pelisarjan rasismista (@HipsterManager 2.6.2020).

Jacobson antoi seitsemän twiitin mittaisen vastausketjun, jossa vastasi esitettyihin syytöksiin: Vaikka peliyhtiössä ei ollutkaan suoraan reagoitu uutiseen, oli sen pohjalta tehty selvitystyö pelisarjan tietokannasta. (@milesSI 2.6.2020). Jacobsonin mukaan lähtökohtana oli, että urheilijoiden taidot pohjautuvat ensisijaisesti heidän kansalaisuuteensa ja maiden välinen ”paremmuus” taas perustui niissä toimiviin pelinkehittäjien avustajiin. Näyttikin siltä, että ennakkoasenteet olivat maakohtaisia. Lisäksi yksittäiselle maalle asetettu arvo ohjaili ainoastaan newgen-urheilijoiden[3] arvoja pelissä. (@milesSI 2.6.2020; @milesSI 2.6.2020). Lisäksi ihonväriltään tummemmaksi koodattujen jalkapalloilijoiden taidoista kunnianhimo (ambition) sekä temperamentti (temperament) olivat keskimäärin korkeampia ja riitaisuus (controversy) keskimäärin matalampi kuin vaaleaihoiseksi koodatuilla. Nämä seikat Jacobsonin mielestä osaltaan kumosivat esitetyt väitteet. (@milesSI 2.6.2020; @milesSI 2.6.2020)

Lopputulemana Jacobson totesi, että tilastoja voidaan aina käyttää väärin ja tehdä minkä kaltaisia väitteitä tahansa osoittaakseen, että pelisarja on rasistinen. Quartzin väitteet oli näin Jacobsonin mielestä osoitettu vääriksi. (@milesSI 2.6.2020; @milesSI 2.6.2020). Esittämällä puoltavia argumentteja kannalleen Jacobson pystyi muotoilemaan vakuuttavan väitteen, jolla hän pyrki osoittamaan vastapuolen olleen väärässä ja kumoamaan esitetyt väitteet. Samalla aiheeseen liittyvän argumentaation voidaan nähdä muuttuneen monologisesta väitteiden esittämisestä dialogiseksi. (Besnard & Hunter 2008, 4, 10–12)

Tämä reagointi oli osaltaan ehkä ollut myös Quartzin tarkoitus: saada peliyhtiö tavalla tai toisella ottamaan kantaa esitettyihin väitteisiin ja herättää aiheen ympärillä keskustelua. Jacobsonin kommentoinnin ajallinen liittyminen BlackLivesMatter-liikkeeseen vain korosti rasismikeskustelun ajankohtaisuutta. Riippumatta siitä, oliko Football Manager pelinä oikeasti rasistinen vai ei, ilmiön kiinnittyminen niin urheilun esittämisen tilaan mediassa kuin videopeleissäkin vaati myös Sports Interactiven osallistumista. Samanlainen johtopäätös on vedetty myös velloneesta keskustelusta sen osalta, että peliyhtiö päätti sisällyttää Brexit-skenaariot pelisarjaan heti Ison-Britannian kansanäänestyksen ratkettua kesällä 2016 (Holmi 2021, 44–45). Vaikuttaakin siltä, että Quartzin uutisen toinen tarkoitus oli laajemmin lisätä tietoisuutta kuluttajien piirissä siitä, millaisia ongelmia peliteollisuus kätkee sisäänsä ja kuinka vaikeasti huomattavia ne saattavat olla. Tämän peliteollisuudessa esiintyneen puutteen Everett ja Watkins olivat nostaneet tutkimuksessaan esille jo vuonna 2008, jolloin he korostivat tarvetta keskustella ilmiöstä julkisuudessa (Everett & Watkins 2008, 158, 160).

Jacobson olisi voinut argumenteissaan vedota myös toiseen esimerkkiin perustellessaan rasismisyytökset kumoavaa pelikehitystä. Olihan pelisarjan vuonna 2017 ilmestyneeseen versioon lisätty myös mahdollisuus, että newgen-urheilija saattoi pelissä myöntää julkisesti olevansa homoseksuaali. Urheilijaan itseensä muutos ei sinällään pelissä vaikuttanut, mutta urheilijan seura saattoi hyötyä siitä myönteisen julkisuuden myötä kasvavana liikevaihtona. Pelintekijät eivät lisänneet mahdollisuutta tosimaailman urheilijoille, jotta vääristä ulostuloista ei olisi seurannut esimerkiksi oikeustoimia peliyhtiötä vastaan. Toisena rajauksena urheilijat saattoivat tulla asian kanssa julkisuuteen vain niissä maissa ja kansalaisuuksissa, joissa se todellisuudessakin oli mahdollista ilman oikeudellisia seuraamuksia. (The Independent 8.9.2017; Mirror 9.11.2017) Jacobson olisi siis voinut argumentoida sen puolesta, että koska seksuaalivähemmistöjä pyrittiin huomioimaan pelisarjassa yhä paremmin, ei syrjintä ihonvärin perusteella olisi sopinut myöskään tähän kehityskulkuun.

Toisekseen mahdollinen rasistinen esitystapa oli rakentunut pelin sisäisiin tietoihin myös teknisesti hitaasti. Vielä pelisarjan alkuaikoina kehitys ei ollut mahdollistanut urheilijoiden esittämistä hahmoina – sen paremmin valkoisina kuin tumminakaan. (Everett & Watkins 2008, 143) Vasta Football Manager 2009:iin (2008) lisättiin kolmiulotteinen otteluja kuvannut pelimoottori, jossa urheilijat näkyivät muinakin kuin vain kaksiulotteisina palloina. Mikäli jalkapalloilijalta lisäksi puuttui kuva hänen profiilistaan, oli mahdotonta ennen sitä tietää urheilijan ihonväriä tai etnisyyttä, ellei päässyt käsiksi pelin sisäisiin metatietoihin, josta yksittäiselle jalkapalloilijalle koodatun ihonvärin olisi nähnyt – jos sitä edes pelaajalle oli tuossa kohtaa koodattu. Peliä on edelleen mahdollista pelata ilman kolmiulotteista pelimoottoria ja ilman urheilijoiden profiilikuvia. Bogostin mainitsema visuaalinen retoriikka jää siis mahdollisesti kokonaan sivuun, eikä siten pääse vaikuttamaan pelaajaan (Bogost 2007, 21–22). Tällöin peli etääntyy myös televisiokeskeisyydestä simuloimaan todellista urheilulajia, jolloin simulaation kohteena näyttäytyy olevan laji itsessään, ei sen representaatio. Toisaalta ilmiö voi etäännyttää kuluttajan myös mediaurheilun kokonaisuudesta tai viitata sen vanhoihin ”ajattomiin” ilmentymiin. (Turtiainen 2012, 61, 93, 96–97, 103–104) 

Simulaatiomaiset videopelit, kuten Football Manager -pelisarja, eroavatkin tietyiltä osin enemmän narratiiviseen kerrontaan nojaavista urheiluvideopeleistä. Luonteenomaista peleille on, että pelaajat pääsevät paljolti itse määräämään, millaisen pelin ulkopuolisen ”taustatarinan” luovat hahmolleen ja hänen urapolulleen pelin aloitushetkestä eteenpäin. Pelin sisäisiä tekoja on myös paljon. Näin pelaajan luoma managerihahmo pääsee vapaammin toimimaan pelin ympäristössä vuorovaikutuksessa kymmeniintuhansiin mallinnettuihin tosimaailman henkilöihin sekä generoituihin keksittyihin hahmoihin. Valittavana on tuhansia joukkueita kymmenissä eri maissa. Pelaaja voi valita ohjattavakseen esimerkiksi suosikkijoukkueensa ja hankkia sinne suosikkiurheilijansa sekä saada joukkueen menestymään todellisuutta paremmin. Simulaatioon pohjautuvan pelin voi myös aina aloittaa alusta ja todennäköisesti joka kerta lopputulos on samoista lähtökohdista riippumatta erilainen, koska pelin etenemiseen vaikuttavia muuttujia on kaikissa tapauksissa merkittävästi. Toisin sanoen simulaation eri vaiheiden keskinäisriippuvuus on narratiivista kertomusta pienempi ja yksittäisten tapahtumien todennäköisyyksien ennustaminen vaikeampaa. (Frasca 2003, 227–229; Crawford 2006, 499–500, 507–508; Stein et al. 2012, 351, 353–355, 358–359; Sicart 2013, 32–34, 37–38, 43; Retro Gamer 1.3.2018, 52–55, 58–59; Leonard 2018, 179, 183) Tällaisissa tilanteissa toistuvat, samanlaisena näyttäytyvät mallit ja toimintatavat pelin sisällä voivat tuoda pelaajalle myös eräänlaista turvan tuntua. Vaikka simuloidussa tulevaisuudessa olikin epävarmuuksia, voi pelaaja olettaa tiettyjen tapahtumien ilmenevän aina samalla tavalla tai vain rajallisena määränä vaihtoehtoja.

Toisaalta Jacobsonin reaktio niveltyi myös eurooppalaiseen urheilunäkemykseen rasistisen esiintymän kieltämisestä tai sen luonteesta yksittäistapauksena (Doidge 2019, 178–179). Tämä kieltäminen tapahtui toki vain peliyhtiön ja pelin tasolla, eikä Jacobson yrittänyt väittää, etteikö jalkapallossa esiintyisi rasismia. Samalla kuitenkin ilmiön suora kieltäminen ja selittäminen parhain päin saattoivat vaikuttaa asioiden vähättelyltä tai pyrkimykseltä kieltää piilevien ongelmien esiintyminen pelin tiedoissa.

Rasismi on kuitenkin edelleen läsnä urheilukulttuurissa. Urheilijoiden menestystä esimerkiksi arvotetaan eri perusteilla: kun valkoihoisten urheilijoiden taidot ovat kovan työn ja mahdollisuuksien optimaalisen hyödyntämisen tulosta, tummaihoisten urheilijoiden saavutusten perusteena onkin luontainen kyvykkyys lajiin. Jakolinja ”kehittyneen valkoisen” ja ”villin tumman” urheilijan kuvastossa on edelleen syvällä urheilun kerronnassa. (Maguire et al. 2002, 58–59; King 2011, 39–40; Stein et al. 2012, 347; Leonard 2018, 177–178, 186; Wiggins & Nauright 2019, 9; Fuchs 2021, 2–4, 6, 9, 12–13; Cambell & Maloney 2022, 896, 903; Anderson 2023, 15; Magistro & Wack 2023, 1306) Kansainvälisessä, erityisesti brittiläisessä, urheilun sosiaalisten ilmiöiden tutkimuksessa pitkä perinne onkin painottunut juuri tarkastelemaan representaatiota useimmiten rodun, luokan ja sukupuolen lähtökohdista (Turtiainen 2012, 26).

Vuonna 2020 tanskalaisen RunRepeat-yhtiön julkaisemassa tutkimuksessa todettiin, että jalkapalloilua käsittelevässä mediassa samat ihonväriin assosioidut stereotypiat olivat edelleen läsnä. Samanlaista kohtelua oli havaittavissa myös urheilusarjojen sisällä niin erotuomarien ja valmentajien kuin kannattajien ja joukkuejohdon suunnalta. (King 2011, 36–38; Doidge 2019, passim; i 30.6.2020; Cambell & Maloney 2022, 894, 896, 903; Anderson 2023, 15; Magistro & Wack 2023, 1302–1307.) Suurimpia kehitysaskeleita rasismin kitkemiseksi ovatkin tehneet kannattajavetoiset ruohonjuuritason järjestöt (Doidge 2019, 180–183).

Jalkapallossa rasismin muodot ovat myös jakautuneet: eräissä tulkinnoissa ideologinen ja poliittinen rasismi ovat rakenteellista ”oikeaa” rasismia, kun taas osa rasismin muodoista on piilossa, enemmän sattumanvaraisina esiintyminä. Rasistisen teon tapahtuessa ei ole aina selvää, kumpi ilmentymä on sen taustalla. Tällöin ”erilaisuus” voikin enemmän olla eron tekemistä oman joukkueen ja vastustajan välillä. (Doidge 2019, 176.) Joukkueen menestys ajaa kaiken edelle (Leonard 2018, 179). Vaikka tämä ei oikeutakaan rasistisia tekoja, muuttaa se toimijoiden motivaatioita sekä hämärtää niitä tarkoitusperiä, joilla rasistisia esitystapoja ilmenee lajin ja sen kuvausten sisällä.

Rasismin ilmeneminen urheilun piirissä ja sen esittämisen puuttuminen urheiluvideopeleistä (Leonard 2018, 177–189) nostaakin esiin pohdinnan, miksei rasismia kuvasteta urheiluvideopeleissä. Sen sijaan, että pelkona olisi, että videopeli itsessään on rasistinen, videopelitekijät tuntuvat tarkoituksella välttävän tätä osaa mediaurheilun todellisuudesta. Jos kerran urheilun piirissä rasismia esiintyy, miksei sitä nosteta esille urheilua realistisella tavalla kuvaamaan pyrkivissä esityksissä? Pelintekijät siis haluavat esittää totuudenmukaisesti vain positiivisessa valossa näyttäytyviä kuvauksia todellisuudesta. Mediaurheilun erilaiset esitykset välittävätkin ihmisille siis vain erityisiä rakenneltuja mielikuvia ja viestejä siitä maailmasta, jossa elämme, eivätkä heijastele sitä suoraan (Maguire et al. 2002, 52).

Keskustelun jatko ja jälkimaine

Kului noin kuukausi Twitter-viesteistä, kun i-lehden verkkouutisessa kerrottiin, että peliyhtiö oli syytösten myötä kuitenkin muuttanut pelisarjan tietokantaa. Vaikka peliyhtiö olikin ollut varma urheilijoiden yhdenvertaisesta kohtelusta pelin sisällä, oli ainakin newgen-urheilijoiden persoonallisuusarvojen määräytymisen mekanismeja muutettu. Generointiin käytetty malli, joka perustui tietyn kansallisuuden senhetkisten urheilijoiden taitojen keskiarvoihin, korvattiin mallilla, jossa newgen-urheilijoiden kaikki persoonallisuusominaisuudet määräytyivät täysin sattumanvaraisesti. Keskustelun lisääntyminen pelisarjan ympärillä ja pelitietojen muutos tulivat esille samanaikaisesti, kun tummaihoisten urheilijoiden esittämisen tapoja mediassa oli laajasti kritisoitu Ison-Britannian julkisessa keskustelussa. (i 30.6.2020)

Muutoksen kannalta merkittävä taustaseikka, jonka Miles Jacobson oli jättänyt mainitsematta viestiketjussaan ja joka puuttui myös Quartzin uutisesta, tuli esiin i-lehden jutussa: Peliyhtiölle eri maissa tutkimustyötä tekevät ihmiset saattoivat yhtä hyvin olla ammattilaisseurojen data-analyytikkoja ja Uefan (Union of European Football Associations, Euroopan jalkapalloliitto) pätevöittämiä valmentajia kuin innokkaita amatöörejä, jotka olivat toistuvasti tehneet peliyhtiöön vaikutuksen arviointitaidoillaan (i 30.6.2020). Vaikka pelisarjan kehittäjien tehtävänä on analysoida ja kritisoida saamiaan arvioita urheilijoista, jättää se aina tilaa subjektiiviselle tarkastelulle. Kun pelisarjan kehittäjien apuna toimii lajista innostunut ja mahdollisesti fanaattisesti jotain seuraa tai maajoukkuetta kannattava henkilö, on ennakkoluulojen ja muiden ilmenemisharhojen esiintymisen riski korkeampi. Kukapa ei haluaisi, että hänen suosikkijoukkueensa tai kotimaansa urheilijat olisivat muita parempia tai ainakin parempia kuin todellisuudessa? Lisäksi koska peli ilmestyy vuosittain, olisi kaikkien kymmenien tuhansien oikeiden urheilijoiden ja toimihenkilöiden jokaisen arvon tarkistaminen vuosittain niin aikaa vievää, että se itsessään haittaisi pelinkehitystä ja todellisiin pelimekaanisiin kehityskohteisiin pureutumista.

Jo aiemmin mainitut Magistro ja Wack argumentoivat tutkimuksessaan kuitenkin vahvasti ei-ammattilaisia vastaan. Heidän tutkimuksensa perusteella esitettiin kysymys: jos huippuammattilainen ei pysty toimimaan täysin puolueettomasti käsitellessään erilaisista taustoista olevia urheilijoita, mitä voidaan odottaa harrastelijoiden joukolta? (Magistro & Wack 2023, 1307). Voikin olettaa, että rajallinen määrä ammattilaisresursseja on tällöin pakko priorisoida niihin sarjoihin ja urheilijoihin, joiden voidaan olettaa olevan kaikista suosituimpia ja pelatuimpia.

Football Managerin tavoin myös toisessa jalkapallovideopelissä, EA Sports -peliyhtiön FIFA-pelisarjassa (nykyinen EA SPORTS FC) tosimaailman kykyjenetsijöitä on käytetty pelaajien taitojen arvottamiseksi peleihin. Tehtävässä arvioinnissa huomioidaan myös sellaiset seikat, kuten urheilijan kehittyminen yksittäisessä taidossa vuosien saatossa tai ikääntymisen vaikutukset tiettyjen taitojen heikkenemiseen. (Al-Asadi & Tasdemır 2022, 22637)

Lisäksi urheilupelit, kuten Football Manager, tarjoavat yhtä aikaa pelaajalle kahtalaisen kokemuksen. Samalla, kun pelaaminen tarjoaa mahdollisuuden irtaantua todellisuudesta ja saavuttaa menestystä viihteen keinoin, pelaajan on mahdollista tuntea olevansa tunnetasolla yhteydessä todellisiin joukkueisiin ja urheilijoihin. Ero todellisuuden ja pelin välillä hämärtyy, kun samat joukkueet ja hahmot esiintyvät niin pelissä kuin todellisuudessa. Pelaaja voi myös pyrkiä jäljentämään todellisia tapahtumia tai muuttaa niitä haluamallaan tavalla. Vaikka peli ei ole sama asia kuin jalkapallo, osa sen kokemuksista simuloi jalkapalloa lajina niin hyvin, että se tuntuu lähes aidolta tai ainakin sellaiselta, että se vastaa pelaajan käsitystä ”aidosta” jalkapallosta. (Crawford 2006, 500–504, 506–509; Stein et al. 2012, 353–355; Sicart 2013, 32–34, 37–40) Realistisuus pelin tiedoissa onkin ollut yksi tärkeimmistä asioista pelinkehityksessä. Samalla pelin tiedon laatu ja todellisuuden kuvaaminen, vähemmän tunnettuja maita ja sarjoja myöten, ovat olleet sen graafista ilmettä tärkeämpi ominaisuus. Tästä syystä tietoja on alusta alkaen kerätty myös jalkapallon harrastajilta ympäri maailmaa. (Retro Gamer 1.3.2018, 52–55)

Pelisarjan realistisuus ja ”aitous” ovat kuitenkin jääneet ainoastaan miesten urheilun tasolle niin Football Managerin osalta kuin yleisemminkin. Pelien miehisyys korostuu erityisesti urheiluvideopeleissä. Naisille suunnatut urheilupelit ovatkin olleet kilpailun sijasta liikunnallisesti aktivoivia ja keskittyneet rajattuun määrään lajeja. Vasta viime vuosina suurissakin urheilulajeissa on tullut mahdolliseksi videopelata myös naishahmoilla. Kilpaurheilu on liikuntakulttuurin osa-alueista sulkeutunein naisille, mikä heijastuu esimerkiksi myös urheilujournalismissa ja tulojen jakautumisessa. (Crawford 2006, 501; Turtiainen 2009, 127; Consalvo 2013, 87–108; Ars Technica 28.5.2015; The Guardian 20.7.2022)

Jalkapallon osalta lasikattoja on murrettu johtavissa peliyhtiöissä vasta viime vuosien aikana. Naisten maajoukkueet lisättiin FIFA-pelisarjaan (nyk. EA SPORTS FC) vuonna 2015 (FIFA 2016) ja naisten seurajoukkueet tulivat pelattavaksi vuoden 2022 versioon (FIFA 2023). Silti vuonna 2015 uutisoinnissa naisurheilijoiden lisäämisestä pelisarjaan korostuivat naisvartaloiden ja urheilijoiden kampausten luonnollinen esittäminen osana pelikokemusta. Maajoukkuelaajennusta vuonna 2015 kuvattiinkin lähinnä markkinatempuksi, ei todelliseksi pyrkimykseksi integroida naisjalkapalloilijat osaksi pelisarjaa. (EA Canada 2015; Ars Technica 28.5.2015; The Guardian 20.7.2022) Football Manager -pelisarjaan naisjalkapalloilijoiden tulo ilmoitettiin vuonna 2021 ja se on viimein toteutumassa vuoden 2025 peliversiossa. Kehitystä on hidastanut se, ettei naisia ole voinut lisätä olemassa olevan mallin päälle, vaan kaikki datan keräämisestä ja kielimalleista liikkeenkaappausteknologiaan asti täytyy tehdä erikseen, jotta esitys olisi mahdollisimman realistinen ja uskottava. Myös urheilijoiden tosimaailman tietojen, kuten tilastojen ja seurahistorian, kerryttäminen on ollut hankalaa. (Football Manager 22.7.2021; Forbes 5.10.2024)

On muistettava, että pelit ovat myös tekijöidensä mukaisen ajattelumaailman tuotteita (Retro Gamer 1.3.2018, 52–53; Fuchs 2021, 4; Cambell & Maloney 2022, 898, 903) ja pelintekijöistä suuri osa on ”valkoisia, miespuolisia, nuoria” (Everett & Watkins 2008, 160). Pelaajat pääsevät tekemään peleissä niin paljon (tai vähän) kuin pelintekijät antavat tehdä. Ennalta päätettyjä ”kohtalonhetkiä” löytyy aina peleistä (Frasca 2003, 224, 227–228; Crawford 2006, 506; Turtiainen 2012, 32). Tilannetta mutkistaa pelien pohjalla vaikuttava binäärinen taustaidea. Tehdäkseen pelin tavoitteesta riittävän mielekkään – viihteellisen ja pelaajalle tavoiteltavan – asetetaan pelissä usein vastapuolia ja selkeitä tavoitteita. On niitä, jotka ovat pelaajan (hyvien/liittolaisten) puolella ja niitä, jotka ovat vastapuolella (pahat/viholliset). Lisäksi tietyt asiat pitää saavuttaa ”voittaakseen” tai menestyäkseen pelissä (Frasca 2003, 230–231; Sicart 2013, 34–35). Videopeleillä tavallisia ovatkin eräänlaiset joko–tai-asetelmat.

Silti pelintekijät eivät voi toimia tyhjiössä. Sekä urheilu että sitä esittävät mediakulttuuriurheilun ilmentymät ovat sosiaalisen prosessin ja eri ihmisten vaikutusten tulosta. Ihmiset vaikuttavat niihin käytäntöihin, joilla ilmentymät toteutetaan ja antavat niille merkityksen. Tällöin myös urheiluvideopelit kuuluvat laajempaan kulttuurin, politiikan ja talouden keskinäisriippuvuuden piiriin. (Maguire et al. 2002, 52)

Päinvastoin kuin i-lehden uutisessa Eurogamer-verkkolehti kuitenkin väitti samanaikaisesti, ettei Sport Interactive ollut tehnyt muutoksia tietokantaansa rasismisyytösten takia. Sen sijaan yrityksen viestintäjohtaja Ciarán Brennan oli kertonut Eurogamerille, että arvonmääritysjärjestelmä oli vaihdettu maakohtaisesti satunnaiseksi aikaisemmassa kehityssyklissä peliversioon Football Manager 2018 (2017) eli jo lähes kaksi vuotta ennen Quartzin uutista. Syynä muutokseen oli Brennanin mukaan ollut se, etteivät aikaisemman mallin tuottamat tulokset olleet tarpeeksi hyviä. (Eurogamer 2.7.2020) Brennan ei kuitenkaan tarkemmin määritellyt, mikä tuloksissa oli aiheuttanut pelinkehittäjille tyytymättömyyttä.

Selitys Quartz:n löydöksiin oli Brennanin mukaan se, että tarkastelussa käytettyjä lukuja ei enää käytetty pelissä artikkelin julkaisuhetkellä kesäkuussa 2019, vaan ne olivat näkyvillä pelin muokkaustyökalussa vanhoissa tiedoissa (legacy data). Tämä data oli sittemmin poistettu editorista. (Eurogamer 2.7.2020) Kyseisen ”vanhan” tiedon esiintyminen ja helppo löydettävyys on tulkittavissa kahdella tavalla. Yhtäältä koska pelisarja ilmestyi vuosittain ja pelisarjan seuraava osa rakentui aina enemmän tai vähemmän vanhan version päälle, oli ymmärrettävää, että vanhan version tietoja siirtyi pelikehityksen luonteen myötä myös seuraavaan versioon. Toisaalta, koska pelisarjan viestintäjohtajankin mukaan sarjan aikaisempien versioiden mallinnuksissa oli ollut ongelma, oli outoa, että vanhoja, yhtiön kannalta toimimattomia, tietoja oli silti jätetty pelin tiedostoihin.

Pelistä helposti muokkaustyökalulla löytynyt data oli samalla kuitenkin vain osa saatavilla olevasta tiedosta. Koodi, jolla peli toimi, pysyi piilossa jo kaupallisten etujenkin suojelemisen perusteella. Pelistä tehtäviä arviointeja voitiin tällöin tehdä vain saatavien tietojen pohjalta, eikä tietämällä, miten ohjelmisto käyttää näitä erilaisia arvoja. Tämä lisätieto olisi osaltaan voinut terävöittää esitettyä kritiikkiä ja todistaa sen yhtä tasoa selvemmin. (Bogost 2007, 62–63)

Merkittävää myös oli, että pelisarjan puolesta kysymyksiin vastasikin nyt viestintäjohtaja eikä pelin kehityksestä vastaava henkilö. Valinta on toki voinut tapahtua sattumalta tai tilannekohtaisesti, mutta on silti kiinnostava nähdä, että aktiivisesti sosiaalisessa mediassa asiaa kommentoinut henkilö on vaihtunut toiseen, kun asiasta on uutisoinut videopeleihin erikoistunut sivusto. Loogisempaa olisi ollut, että pelinkehityksen osalta mediassa olisi kommentoinut siitä vastuussa oleva henkilö ja viestinnän vastuuhenkilön tehtävänä olisi ollut yleisempi ja laajempi viestintä yrityksen ja pelisarjan asioista.

Käydyn keskustelun voi nähdä saaneen jatkoa, kun vuonna 2022 julkaistiin Paul Cambellin ja Marcus Maloneyn tutkimus, joka käsitteli tieteellisesti toisen jalkapallovideopelisarjan, EA Sports -peliyhtiön FIFA-sarjan (nykyisin EA Sports FC), vuonna 2019 julkaistua peliä (FIFA 2018) ja samalla tavoin arvioi ohjelmoidun ihonvärin vaikutusta urheilijoiden arvoihin pelissä. He käyttivät analyysissään sadan pelissä parhaaksi arvotetun urheilijan joukossa olleita kenttäpelaajia ja vertailivat heille annettuja numeerisia arvoja kuudessa eri korrelaatiokategoriassa. Tutkimuksen keskeinen löydös oli, että tummaihoisemmilla urheilijoilla oli keskimäärin paremmat arvot kaikissa kategorioissa, kuitenkin niin, että ero oli selvin erityisesti fyysisissä ja niihin liittyvissä muissa arvoissa. (Cambell & Maloney 2022, 898–902) Osaltaan siis urheilijoille annetut arvot tuntuivat korreloivan stereotyyppisen erottelun kanssa.

Samalla tavoin myös tästä löydöksestä virisi keskustelua ja uutisointia. Lähtökohdat erosivat muutaman vuoden takaisesta Football Manager -kohusta erityisesti siinä, että löydösten tueksi löytyi tieteellisesti hyväksi todettua näyttöä. Tälläkin kertaa peliyhtiö kuitenkin vastusti löydösten paikkaansa pitävyyttä ja argumentoi, että ihonvärin ja taidon välistä selkeää korrelaatiota ei ollut ja että tutkimuksessa tarkasteltu otanta oli ollut liian pieni. (The Conversation 19.1.2023; Sky Sports 20.1.2023)

Campellin ja Maloneyn analyysissä oli kuitenkin se erikoisuus, että urheilijat jaettiin vain kahteen kategoriaan: musta–valkoinen (black–white), (Cambell & Maloney 2022, 898–899) eikä skaalaan, kuten Quartz-lehden tapauksessa Football Managerin osalta. Cambell ja Maloney eivät myöskään määritelleet tutkimuksessaan, millä perusteella yksittäinen urheilija oli kategorisoitu jompaankumpaan ryhmään. Oli siis mahdotonta arvioida, olisiko esimerkiksi sama henkilö ollut molempien pelisarjojen tapauksessa samassa ihonvärin arvokategoriassa.

Tutkimus sai jatkoa vuonna 2023, kun Johnathan Anderson analysoi samalla tavalla ”rotuun perustuvien stereotypioiden” esiintymistä FIFA 22 -pelissä (2021). Tutkimus keskittyi Cambellin ja Maloneyn tavoin erityisesti fyysisten arvojen ja koodatun ihonvärin korrelaatioon. Anderson sen sijaan käytti laajempaa otantaa peliin sisällytetyistä oikeista urheilijoista: jokaisen analysoidun urheilijan ihonvärisävy oli koodattu jalkapallon virallisen kattojärjestön FIFA:n profiilikuvien perusteella. Silti noin 2600 urheilijan joukko jaettiin vain kolmeen kategoriaan: vaaleaan ja tummaan ihonsävyyn sekä ”väliryhmään” (medium). Keskeisin havainto oli, että urheilijoille annetut arvot korreloivat stereotyyppisen ajattelutavan kanssa: tummaihoisemmat urheilijat olivat fyysisesti arvotettu paremmiksi, kun taas vaaleaihoisemmat olivat paremmin arvotettuja ”älyllisissä” taidoissa. (Anderson 2023, 1, 6–14) Tämä tutkimus ei kuitenkaan tullut samalla tavalla julkisen keskustelun piiriin kuin Cambellin ja Maloneyn vastaavanlainen tutkimus.

Lopuksi 

Tässä artikkelissa olen tarkastellut Football Manager -pelisarjaan liittynyttä rasismikeskustelua, jonka keskeisenä väitteenä oli, että pelisarjassa oli vuosien saatossa mahdollisesti ohjelmoitu tummaihoisille urheilijoille järjestään huonompia taitoarvoja kuin vaaleaihoisimmille jalkapalloilijoille. Velloneen keskustelun myötä pelinkehittäjät pyrkivät osoittamaan näiden tulkintojen virheellisyyden, mutta myönsivät samalla tiettyjä ongelmallisia osakokonaisuuksia pelinkehityksessä, varsinkin pelin vanhemmissa versioissa. Kohun takia, tai siitä riippumatta, pelinkehittäjät päätyivät muuttamaan merkittäviltä osin urheilijoiden esittämistä pelisarjassaan ja sattumanvaraistamaan erityisesti keksittyjen tai generoitujen jalkapalloilijoiden ominaisuuksia heidän koodatusta ihonväristään riippumatta.

Ongelmallisinta löydöksessä oli sen asetelma. Sen sijaan, että yksittäinen tummaihoisemmaksi koodattu jalkapalloilija olisi pelissä saanut vaaleaihoisemmaksi koodattua urheilijaa huonommat arvot, ongelma oli mahdollista nähdä indoktrinaation tasolla. Silti ensimmäisen verkkouutisen tulkinta ja syytös koskivat sitä, että otannoissa korkeatasoiset (maajoukkueessa ja huippusarjassa pelanneet) urheilijat saivat keskimäärin heikomman arvon tietyissä kategorioissa heidän koodatun ihonvärinsä tummuuden perusteella.

Peliyhtiö sen paremmin kuin verkkolehdetkään eivät kuitenkaan kiinnittäneet huomiota annettujen arvojen monitulkintaisuuteen. Osa vertailussa käytetyistä arvoista oli sellaisia, ettei niistä ollut helppo suoraan sanoa, oliko korkea arvo itse asiassa matalaa parempi. Henkisten arvojen sijasta esimerkiksi teknisten tai fyysisten arvojen vertailu olisi ollut selkeämmin johdettavissa siihen, että korkeampi arvo tarkoitti parempaa jalkapalloilijaa, ja että näiden arvojen korrelaatio koodatun ihonvärin kanssa olisi osoittanut pelintekijöiden tai peliin arvoja arvioineiden kehitysapulaisten rasismin. Samalla analyysiin olisi ollut mahdollista hyödyntää ajankohtaista urheilumedian rasistisuuteen liittyvää narratiivia joko vahvistavana tai kumoavana tekijänä. Nyt arvojen väittäminen rasistisesti määräytyneiksi ei ollut selvää, vaikka numeraalisen arvon ja koodatun ihonvärin välillä jonkinlainen yhteys näyttikin olevan. Lisäksi esitetyssä asetelmassa vaaleampien urheilijoiden arvotuksessa ei nähty olevan ongelmia, mikä osaltaan asetti kritiikin hyvin yksipuoliseen ja valmiiksi epätasa-arvoistavaan valoon.

On selvää, että pelinkehityksessä avoimuudelle on kysyntää kaikissa sen muodoissa. Jopa pelitekijöiden peleilleen antama metadatan käyttömahdollisuus antaa kuluttajille yhä enemmän mahdollisuuksia osallistua ja tehdä pelikokemuksestaan omannäköisensä. Samalla avoimuus kuitenkin altistaa peliyhtiöt epämukaville löydöksille, mikäli pelintekemiseen liittyviä ongelmakohtia ei ole riittävällä tavalla huomioitu. Avoimuuden avulla löytyvien ongelmakohtien ratkaisu voidaan varmastikin nähdä kaikkien osapuolien kannalta toivottavana lopputuloksena.

Keskustelun merkittävin asia jäi kuitenkin kaikissa uutisissa varjoon tai se esitettiin epäsuorasti: pelaamalla videopeliä, jossa oikean maailman ihmisiä on koodattu rasistisella tavalla, saattaa tämä rasistinen ajatustapa välittyä pelaajien muille tosielämän eri alueille. Viattomankin oloinen viihteen muoto, kuten jalkapallomanageroinnin simulaatio, saattoi vahvistaa vääränlaista käsitystä erilaisista ihmisistä ja erilaisuudesta sekä vahvistaa rasistisia käyttäytymismalleja. Selvimmin keskustelussa sanoittamatta jäi se, että rasistisen esityksen sijasta sen vahvistama vääränlainen käsitys todellisuudesta oli ei-toivottavin pelin varsinaiseen sisältöön kuulumaton lopputulos. Argumentin vahvistuksen olisi löytänyt helposti muista mediaurheilun toimintakehyksistä, erityisesti uutismediasta, jonka epätasa-arvoisuutta on tutkittu jo aiemmin laajalti. 

Oli verkkolehtien väitteissä perää tai ei, oli peliyhtiön reaktio osaltaan vahva. Sekä peliyhtiön johtaja Miles Jacobson että viestintäjohtaja Ciarán Brennan ottivat kantaa julkisuudessa esitettyihin väitteisiin ja näkemyksiin pelien rasistisuudesta. Tämä osaltaan viittaa siihen, että peliyhtiölle aihe oli vakava ja siihen haluttiin oikeasti tarttua, mikäli tarvetta tarttumiselle ilmeni. Toisaalta peliyhtiön edustajien kannanotoissa esiintyi tarkoituksenmukaista peliyhtiötä ja sen mainetta suojelemaan pyrkivää sanailua.

Mitä realistisemmaksi pelit menevät, sitä tärkeämpää vääränlaisen kuvan luomisen välttäminen on. Kun kyseessä on viihteenlaji, jossa erilaisia ihmisryhmiä tai niiden edustajia ei tarkoituksenmukaisesti pyritä esittämään ”erilaisina”, piilotettujen kieroutuneiden ajatusmallien hivuttautuminen pelaajien mieliin on vaarallisempaa. Voi olla, että pelaaja ei edes ole tietoinen, että pelissä pyritään esittämään asioita tietyllä tavalla. Urheiluvideopeleissä ongelma kertautuu, koska paremmuudesta ja parhaista urheilijoista on pyrkimys kilpailla menestyksen saavuttamiseksi.

Pelinkehittäjien vastuu kontrolloida pelinkehitysprojektia yhä tarkemmin ja huomioida myös esittämänsä kokonaisuuden, tässä tapauksessa urheilulajin, ulkopuolisia asioita korostuu. Realistinen kuvaus kantaa yhä kauemmas itse pelin ja sen keskeisten mekaniikkojen ytimestä ja vaatii ottamaan huomioon hyvin monia yhteiskuntaan vaikuttavia ilmiöitä. Yksi lisäkerros ”aitoutta” tai ”autenttisuutta” lisää yhtä aikaa tällaisesta sisällöstä suosivien viihtymistä pelin parissa, mutta vaatii samalla yhden tarkastelun enemmän ongelmakohtien välttämiseksi niin pelin toiminnallisuudessa kuin rasistisen esittämisen kaltaisissa ilmiöissä.

Tulevaisuudessa tehtävä (peli)tutkimus voisi lähestyä Football Manager -sarjaa samoin kuin Campell ja Maloney sekä Anderson tutkimuksissaan tarkastelivat FIFA-sarjaa, mutta vielä laajemmalla urheilijaotannalla. Otannan kasvaessa myös tilastollisen tarkastelun todennäköisyys (p-arvo) paranisi ja mahdollisuus osoittaa tai kumota rasistinen urheilijoiden arvottamismallin olemassaolo ohjelmoinnissa paranisi. Tarkastelun voisi tulevaisuudessa siirtää myös pelinkehittäjiin, sillä he ja heidän käsityksensä eivät ole olleet merkittäviä akateemisen tutkimuksen kohteita. Myös videopelaajien itsensä kokemuksia tai näkemyksiä erilaisuuden ja sen ”stereotypioiden” esittämisestä voisi huomioida paremmin osana tulevaisuuden pelitutkimusta. Koska naisten jalkapallo on jo sisällytetty EA Sports FC -pelisarjaan ja muutos on tulossa myös Football Manageriin, hedelmällistä analyysiä voisi tehdä myös miesten ja naisten mallinnusta vertailemalla.

Lähteet

Kaikki linkin tarkastettu 13.5.2025.

Tutkimusaineisto

Eurogamer 2.7.2020. Wesley Yin-Poole: “Football Manager developer denies newspaper claim it edited its player database after accusations of racial profiling”. https://www.eurogamer.net/football-manager-developer-denies-newspaper-claim-it-edited-its-player-database-after-accusations-of-racial-profiling

i 30.6.2020. Daniel Storey: “Football Manager has edited its player database after accusations of racial profiling”. Päivitetty 17.9.2020. https://inews.co.uk/sport/football/football-manager-2020-racial-stereotyping-player-attributes-459555

@milesSI, 2.6.2020. https://x.com/milesSI

Quartz 11.6.2019. Dan Kopf: “The video game series ‘Football Manager’ has a racism problem”. https://qz.com/1636057/football-manager-2019-has-a-racism-problem

Pelit

EA Canada. 2015. FIFA 16. Microsoft Windows, PlayStation 3, PlayStation 4, Xbox 360, Xbox One, Android, iOS. Redwood City, CA: EA Sports.

EA Vancouver. 2021. FIFA 22. Nintendo Switch, PlayStation 4, PlayStation 5, Stadia, Windows, Xbox One, Xbox Series X/S. Redwood City, CA: EA Sports.

EA Vancouver. 2022. FIFA 23. Nintendo Switch, PlayStation 4, PlayStation 5, Windows, Xbox One, Xbox Series X/S. Redwood City, CA: EA Sports.

Sports Interactive. 2008. Football Manager 2009. Microsoft Windows, Mac OS X, PlayStation Portable. London: Sega Europe.

Sports Interactive. 2017. Football Manager 2018. Microsoft Windows, macOS, Linus, iOS, Android, Nintendo Switch. London: Sega Europe.

Sports Interactive. 2018. Football Manager 2019. Microsoft Windows, macOS, iOS, Android, Nintendo Switch. London: Sega Europe.

Visuals Concepts. 2015. NBA 2K16. Windows, PlayStation 3, PlayStation 4, Xbox 360, Xbox One, Android, iOS. Novato, CA: 2K.

Verkkosivut

Ars Technica 28.5.2015. Kyle Orland: “The tech that’s putting women in EA’s FIFA games for the first time [Updated]”. https://arstechnica.com/gaming/2015/05/the-tech-thats-putting-women-in-eas-fifa-games-for-the-first-time/

Forbes 5.10.2024. Barry Collins: “‘Football Manager 25’: How They Made It A Women’s Game Too“. https://www.forbes.com/sites/barrycollins/2024/10/05/football-manager-25-how-they-made-it-a-womens-game-too/

FMInside 9.11.2020a. Lazy: “Player attributes in Football Manager”. https://fminside.net/guides/basic-guides/28-player-attributes-in-football-manager

FMInside 9.11.2020b: Lazy: “Staff attributes in Football Manager”. https://fminside.net/guides/basic-guides/27-staff-attributes-in-

Football Manager 22.7.2021. Miles Jacobson: “How we’re introducing women’s football into Football Manager”. https://www.footballmanager.com/news/how-were-introducing-womens-football-football-manager

Football Manager 24.3.2022. Miles Jacobson: “How we’ve changed FM22 to address the war in Ukraine”. https://www.footballmanager.com/news/how-weve-changed-fm22-address-war-ukraine

@HipsterManager 2.6.2020. https://x.com/HipsterManager/status/1267846476362854400

Sky Sports 20.1.2023. “FIFA player ratings ’correlate with racial stereotypes’ claims study; EA Sports say ’no correlation’ with skill and race”. https://www.skysports.com/football/news/11095/12790796/fifa-player-ratings-correlate-with-racial-stereotypes-claims-study-ea-sports-say-no-correlation-with-skill-and-race

Morris, Brittney. 2019. ”SLAY by Brittney Morris”. n.d. Simon & Schuster. https://www.simonandschuster.com/books/SLAY/Brittney-Morris/9781534445437

The Conversation 19.1.2023. Laura Hood: “How the Fifa20 video game reproduces the racial stereotypes embedded within football”. https://theconversation.com/how-the-fifa20-video-game-reproduces-the-racial-stereotypes-embedded-within-football-197237

The Guardian 20.7.2022. Keith Stuart: “Fifa 23 to add women’s club football for first time”. https://theguardian.com/games/2022/jul/20/fifa-23-to-add-womens-club-football-for-first-time

“The History of Championship and Football Manager”. Retro Gamer, nro. 178, 1.3.2018. 52–59.

The Independent 8.9.2017. Aatif Sulleyman: “Football Manager 2018 introduces feature allowing players to come out as gay”. https://www.independent.co.uk/tech/football-manager-2018-gay-player-feature-footballers-newgens-regens-release-date-a8044716.html

Mirror 9.11.2017. Aaron Flanagan: “Football Manager 2018 simulates BREXIT with budding bosses getting a hard or soft version to content with”. https://www.mirror.co.uk/sport/football/news/football-manager-2018-simulates-brexit-11495153

Kirjallisuus

Al-Asadi, Mustafa A. & Sakir Tasdemır. 2022. ”Predict the Value of Football Players Using FIFA Video Game Data and Machine Learning Techniques”. IEEE Access 10, 22631–22645. https://doi.org/10.1109/ACCESS.2022.3154767

Anderson, Johnathan. 2023. “Is it in the Game? Reflections of Race-Based Stereotypes in EA SPORTS FIFA 22”. Communication & Sport  0 (0), 1–20. https://doi.org/10.1177/21674795231190398

Besnard, Philippe & Anthony Hunter. 2008. Elements of argumentation. Cambridge, MA: MIT Press.

Bogost, Ian. 2007. Persuasive Games: The Expressive Power of Videogames. Cambridge, MA: MIT Press.

Cambell, Paul & Marcus Maloney. 2022. “‘White digital footballers can’t jump’: (re)constructions of race in FIFA 20”. Soccer & Society 23 (8), 894–908. https://doi.org/10.1080/14660970.2022.2109805

Consalvo, Mia. 2013. “Women, Sports and Videogames”. Teoksessa Mia Consalvo, Konstantin Mitgutsch & Abe Stein (toim.) Sports Videogames. New York, NY: Taylor & Francis Group.

Crawford, Garry. 2006. “The cult of Champ Man: the culture and pleasures of Championship Manager/Football Manager gamers”. Information, Communication & Society 9 (4), 496–514. https://doi.org/10.1080/13691180600858721.

Doidge, Mark. 2019. “Racism and European football”. Teoksessa John Nauright & David K. Wiggins (toim.) Routledge Handbook of Sport, Race And Ethnicity. Abingdon, Routledge. 174–185.

Eskola, Jari & Juha Suoranta. 2003. Johdatus laadulliseen tutkimukseen. Jyväskylä: Gummerus.

Everett, Anna, & Craig Watkins. 2008. “The Power of Play: The Portrayal and Performance of Race in Video Games.” Teoksessa Katie Salen (toim.) The Ecology of Games: Connecting Youth, Games, and Learning. Cambridge, MA: The MIT Press, 141–166. https://doi.org/10.1162/dmal.9780262693646.141

Frasca, Gonzalo. 2003. “Simulation versus Narrative – Introduction to Ludology”. Teoksessa Mark J. P. Wolf ja Bernard Perron (toim.) The Video Game Theory Reader. Abingdon, Routledge.

Fuchs, Michael. 2021. “Livin’ Da Dream? Playing Black, Illusions of Meritocracy, and Narrative Constraints in Sports Video Game Story Modes”. European Journal of American Studies 16 (3), 1–18. https://doi.org/10.4000/ejas.17368

Holmi, Jerkko. 2021. ”Brexit Football Manager -peleissä: Urheiluvideopeli simuloimassa politiikkaa?”. Teoksessa Jonne Arjoranta, Usva Friman, Raine Koskimaa, Frans Mäyrä, Olli Sotamaa, Jaakko Suominen & Tanja Välisalo (toim.) Pelitutkimuksen Vuosikirja 2021. Jyväskylä: Pelitutkimuksen seura, 30–49. https://pelitutkimus.journal.fi/issue/view/7755

King, Colin. 2011. “Is Football the New African Slave Trade?”. Teoksessa Daniel Burdsey (toim.) Race, Ethnicity and Football – Persisting Debates and Emergent Issues. New York, NY: Routledge.

Leonard, David J. 2018. “Saving/Staging Whiteness: Racial Reconciliation in 42 and FIFA 2017/2018”. Black Camera 10 (1), 177–192. https://doi.org/10.2979/blackcamera.10.1.11

Magistro, Beatrice & Morgan Wack. 2023. “Racial Bias in Fans and Officials: Evidence from the Italian Serie A”. Sociology 57 (6), 1302–1321. https://doi.org/10.1177/00380385221138332

Maguire, Joseph, Grant Jarvie, Louise Mansfield & Joe Bradley. 2002. Sport Worlds – A Sociological Perspective. Champaign, IL: Human Kinetics.

Sicart, Miguel. 2013. “A Tale of Two Games – Football and FIFA 12”. Teoksessa Mia Consalvo, Konstantin Mitgutsch, ja Abe Stein (toim.) Sports Videogames. New York, NY: Taylor & Francis Group.

Stein, Abraham, Konstantin Mitgutsch & Mia Consalvo. 2012. “Who are sports gamers? A large scale study of sports video game players”. Convergence: The International Journal of Research into New Media Technologies 19 (3), 345–363. https://doi.org/10.1177/1354856512459840

Turtiainen, Riikka. 2009. ”Realistisuuden ylistys: Pelaan jalkapalloa – olen mies”. Teoksessa Jaakko Suominen, Raine Koskimaa, Frans Mäyrä & Olli Sotamaa (toim.) Pelitutkimuksen vuosikirja 2009. Tampereen yliopisto, 124–129. https://www.pelitutkimus.fi/vuosikirja2009/ptvk2009-12.pdf

Turtiainen, Riikka. 2012. Nopeammin, laajemmalle, monipuolisemmin – Digitalisoituminen mediaurheilun seuraamisen muutoksessa. Väitöskirja, digitaalinen kulttuuri. Turku: Turun yliopisto.

Wiggins, David K. & John Nauright. 2019. “History of race and ethnicity in sports”. Teoksessa John Nauright ja David K. Wiggins (toim.) Routledge Handbook of Sport, Race And Ethnicity. Abingdon, Routledge.

Viitteet

[1] Tässä tutkimuksessa urheilijoilla viitataan niihin, jotka kilpailevat urheilulajissa ja pelaajilla niihin, jotka pelaavat videopelejä.

[2] Teknisiä arvoja maalivahdeilla on yksi vähemmän kuin kenttäpelaajilla.

[3] Sanoista Newly generated (”juuri luotu”). Fiktiiviset urheilijat, jotka ilmestyvät pelissä säännöllisesti joukkueiden akatemioihin (Youth intake) korvaamaan uransa päättävät vanhenevat aidot urheilijat.