Kategoriat
1/2013 WiderScreen 16 (1)

Music in the eyes: Contextual framing and emotional attributions in user-generated content and culture

audience experience, film music, soundtrack, user-generated content

Rudolf den Hartogh
International Communication and Media program
Erasmus University Rotterdam

Cheng Heng Hsu
International Communication and Media program
Erasmus University Rotterdam

Jacob Groshek

International Communication and Media program
Erasmus University Rotterdam

Viittaaminen / How to cite: den Hartogh, Rudolf, Cheng Heng Hsu and Jacob Groshek. 2013. ”Music in the eyes: Contextual framing and emotional attributions in user-generated content and culture”. WiderScreen 16 (1). http://widerscreen.fi/numerot/2013-1/music-in-the-eyes-contextual-framing-and-emotional-attributions-in-user-generated-content-and-culture/


Most scholars agree that music can have psychological and cognitive effects on audiences and extensive research has been conducted on the effects of mainstream music, music in films, and music in television commercials and documentaries (Moore, 2010). However, previous research has often taken music into account as an independent entity that is separated from visual information (Shevy & Rouner, 2004) and few studies have emerged to consider the role of music in user-generated culture. This study begins to fill this gap in academic research by empirically examining the psychological effects of music in interpreting visual information at the intersection of these approaches are the concepts of media produsage (Bruns, 2009) and user-generated culture. Here, an online experiment presented visually identical film trailers with two highly unique musical tracks to examine the influence auditory context has on viewers’ impressions of user-generated media. Through manipulations of the audio tracks of the widely popular movie Twilight Eclipse, results of this study confirm that music is a significant factor in shaping audience interpretations of this film in user-generated content, even when taking into consideration consecutive exposure conditions. Implications of these findings are positioned in larger themes of dynamic media environments and effects in user-generated content and culture.

Introduction

In the early development of film, music played an important role. Not only with the intention to arouse emotions, but to mask the noisy sound of the early film projectors (Cohen, 2001). Today, it is standard that visual images in films are accompanied by music, and this music plays an important role in the production of movies. Most scholars agree that music can have psychological and cognitive effects on audiences, and extensive research has been conducted on the effects of mainstream music, music in films, music in television commercials, and music in television documentaries (e.g. Bharucha, Curtis & Paroo, 2006; Cohen, 1999; Moore, 2010; Vitouch, 2001). The results of prior studies, however, may not apply to the more complex stimuli in contemporary media environments.

Specifically, rapid changes in technology have reconfigured the nature and impact of media and the way media content and audiences are understood. With hundreds of millions Internet users actively producing and publishing (user-generated) content to online media, today’s media environments are characterized by user agency and the role of active participants. Subsequently, the field of mass communication has extended beyond the early communication model of producer/text/audience (Livingstone, 2008; Van Dijck, 2009), compelling the research community to reconsider traditional theories on audiences and effects.

Hence, numerous studies have started to explain ‘new’ media and touched upon the nature and impact of audiovisual content in the context of online, social and mobile media environments (e.g. Cha, Kwak, Rodiquez, Ahn, & Moon, 2007; Haridakis & Hanson, 2009). However, previous analytical approaches mainly focused on audiences and social interactions, leaving a need for further film and music interaction research (Moore, 2010). Improved understandings about audiovisual interaction in the context of contemporary media environments could be very beneficial for theoretical as well as empirical purposes; especially to expand current perceptions about the effectiveness of music in trailers and teasers (Septak, 2008).

Therefore, the purpose of this study is to contribute to this field of research by focusing on contextual framing in the light of contemporary digital media environments. For this purpose, the effects of different audio tracks on the viewers of two visually identical online trailers for the widely popular film Twilight Eclipse were examined. Particular attention was directed (a) the diversity of audience genre interpretations in online visual film sequences and (b) to the ability of music to influence differentiating emotional attributions on audiences’ impressions of otherwise identical film clips in the context of user-generated content and culture.

Background

In the silent era, music was first introduced to cover up the silence and effectively mask unwanted external annoyances (Buchanan, 1974). The noisy sound of the early film projectors and audience disturbance could draw the attention away from the screen and film-makers used therefore background music to keep the audience from becoming distracted (Williams, 1974). Musicians were hired to play improvisations to popular tunes during the motion pictures and had their own repertoire, either printed, or played from memory (Beeman, 1988). They were not meant to be listened to as music by the audience, but only “to breathe musically across the screen as an aid and comfort to the muted picture, softly rocking the cradle in the darkness of the theatre through quiet interludes, violent action, or intimate moments” (Bazelon, 1975, p. 14). Hence, music was not part of the film itself, but played along with the film on the place of performance.

However, when the music stopped playing, both filmmakers and their audiences felt something was missing (Seidman, 1981). People started to realize that music works upon the unconscious mind, that it plays upon emotions and adds a third dimension to the two-dimensional screen (Fischoff, 2005; Palmer, 1990). The onscreen action provided clues and cues of how the audience was supposed to feel and interpret the visual product, but the music was the missing link in completing the emotional experience. So, it was in the 1930s that a “miraculous discovery” was made: “acting in a catalytic way, music can operate at a psychological level to influence individuals’ interpretive meanings and experiences (Seidman, 1981, p. 22). When properly selected, film music could, and can, establish atmosphere, maintain and alter emotions, reinforce actions and even define characters (Berg, 1975; Zuckerman, 1949).

Consequently, music became increasingly important to illustrate and explain the action, whereas the masking function became less significant (Cohen, 2001, p. 250). Film companies started developing cue-sheets and made suggestions for music accompaniments in motion pictures (Rapée, 1924). Large theatres engaged whole orchestras to use these cue-sheets and enrich the film experience. Smaller theatres, however, continued hiring single pianists who guided the audience with music they played from memory (Beeman, 1988). This meant that the music, and thereby the film experience could be different between cities, theatres and even between different showings by the same musician.

Due to this interaction between images created by the filmmaker and music played by the musician, silent film, thus, was never a fixed product. It was a psychological experience that presented a complex interplay between the visual product, the musical accompaniment and audience creativity. To illustrate: filmmakers could determine the fictional environment, characters, objects, transitions and events, but it were the viewers who created the words to dialogues and completed the imaginary reality in their minds. As a result, it could be the case that one and the same visual product, was perceived very differently, depending on the music and audience. Watching a film was therefore more than observing some pictures, it was a vivid experience and a perfect opportunity for audience creativity.

In cognitive psychology, this phenomenon have been subsumed under the concept of context determination. It suggests that “one and the same entity can be perceived very differently, depending on particular context in which it is embedded” (Vitouch, 2001, p. 17). Lev Kuleshov, who was probably one of the first film theorists of montage, was intrigued by the way manipulation of context could alter emotional attributions and conducted an experiment that would become one of the most famous film experiments (Mobbs, Weiskopf, Lau, Featherstone, Dolan & Frith, 2006). Around 1918, the Russian filmmaker showed audiences a neutral, identical shot of a famous actor paired with various other shots (a girl, a plate of soup, a child’s coffin), and these shots acquired different meaning (Kuleshov, 1974). The actor, who did nothing and expressed nothing, became engaging and compelling to those who saw the film. From then on, generating emotional reactions through the editing of images became known as the Kuleshov effect (Cohen, 2001).

Along with others, Kuleshov deeply analyzed this phenomenon and wrote about its findings. Central to all of his writings was the idea that the filmmaker could create a new dynamic hole by putting together two or more distinct shots (Russel, 2005). In film theory, this became known as film montage, which developed itself as “the basic means of cinema art, the specific and fundamental quality of the medium” (Kuleshov, 1974, p. 71). Famous filmmakers, such as Sergei Eisenstein, further developed the theory and also included music as potentiality for montage. Like images, Eisenstein believed that sound was more than a “musical illustration” and combined his great passion for editing with music and its emotion effect. Consequently, he was one of the first filmmakers who engaged visual editing with rhythmic music to deliver maximum effect, resulting in seminal films such as Battleship Potemkin (Eisenstein, 1949).

This process of emphasizing certain features and drawing attention to images in order to alter the viewer’s impression can be considered a specific, and often intentional, macro-level framing technique (Goffman, 1974). Specifically, framing is the assumption that how a story or issue is characterized by the sender can have influence on how it is interpreted by the receiver (Sheufele & Tewskbury, 2007). Especially in ambiguous scenes, or neutral images, filmmakers could ‘frame’ music to “encourage viewers to generate inferences about the characters’ motivations, personality, and emotional reactions to different events in lieu of explicitly stating this information in the story’s dialogue and ongoing action” (Boltz, 2001, p. 447). Music thus holds the opportunity to substantially change the spirit of a scene and might even change the expectations a viewer has of the scene development.

This argument suggests that a congruent combination of auditory and visual stimuli reduces the amount of different evaluations, whereas viewer’s interpretations are likely to be more spread when a scene is accompanied by an incongruent soundtrack (Bottin, 2001). Likewise, when poorly matched to the visual images, sound effects or dialogue, music could present an ironic message to the viewers and thereby confuse the audience (Berg, 1975; Thomas, 1973).

However, previous research has shown that the film experience is more than just watching audiovisuals and that the film itself is not even the most important part of visiting the cinema (Kuhn, 2002). To illustrate, individuals produce memories not only of the film and music, but also of the places and people one goes to the cinema with (Kuhn, 2002). The process of memorizing thus is influenced by a combination of information that the film provides, the experience of going to a certain cinema with certain people, and even the technologies used to convey the audiovisual product (See: Boltz et al., 1991; Kuhn, 2002; O’Hara, Mitchell & Vorbau, 2007). The result of these multiple factors of influence was that even the most perfectly framed audiovisual product could not predict with certainty that the presumed effects will occur among viewers.

Today, the majority of film experiences, however, has transformed to an even more involved interplay of factors. Rapid changes in technologies increasingly transformed the traditional feature film from theatres to online and social media. Though music, creativity and audience relationship in contemporary media tend to have some similarities with the silent film performances, the most significant difference is that today’s viewers play an active role in the consumption of media content (Fischer, 1998). Audiences now have the means to produce media content in order to take on these active roles.

Rather than having a gap between creators and consumers, the development and diffusion of the Internet has shifted power to the non-professional media users / producers because of the decentralized mode of information sharing. Consequently, traditional media is now struggling in their role as gatekeepers of published content because it is losing ground to online and social media (Balasubramaniam, 2009). These new developments are closely related to the concept of Web 2.0, which can be seen as a more general umbrella term for forms of online participatory media.

More specifically, Web 2.0 also suggests a more socially interconnected mediascape, in addition to media-creating features. It could be visualized as “a set of principles and practices that tie together a veritable solar system of sites that demonstrate some or all of those principles, at a varying distance from that core” (O’Reilly, 2007, p. 18-19). Understanding Web 2.0 is going beyond the page metaphor of Web 1.0 to deliver user experiences. Web 2.0 is the network as platform, “a continually-updated service that that gets better the more people use it” (p. 17). It is the “architecture of participation”, characterized by millions of users actively participating and contributing to add their own value to the application as they use it (Anderson, 2007, p. 19). But most of all, Web 2.0 is the cause and effect of user-generated content (UGC).

User-generated content refers to “all media content created or produced by the general public rather than by paid professionals and primarily distributed on the Internet” (Daugherty, Eastin & Bright, 2008, p. 16). In addition, it is characterized by three features. Firstly, the content has to available through the Internet and should be public. Secondly, it has to have a connection with creativity. And thirdly, the content should not be professional (Wunsch-Vincent & Vickery, 2007). This understanding suggests that most output of user-generated content are not created with the expectation of generating profit, which also signals an important cultural shift in media production.

Relating back to the theory of context determination and framing, user-generated content can also be used to create new meanings and expand the limits of an original media product. Specifically, regarding film production and experience, the emergence of social media and video-sharing sites resulted in a phenomenon that is considered “one of the most popular forms of fan subversion in the age of digital video”, namely recut trailers (Hildebrand, 2007, p. 52). Whereas original film trailers are created by professional studios with the intention to generate enthusiasm and attract audiences to an upcoming feature film (Kernan, 2004), recut trailers are created by fans. More specifically, “recut trailers take source footage from one or more texts and recut it, either to displace the film’s original genre or to create a new film that will never exist” (Williams, 2012, p. 3). By creating the recut trailers, or fan trailers, amateurs perform their status as fan to the community of fans (Williams, 2012).

Editing plays a central role in the recut trailers and fans often seek to displace the original genre of the film. For example, by re-cutting original footage of the film, Aeronez (2009) created the trailer Twilight Horror Spoof which presents the popular story of Twilight as a horror film with the accompaniment of melodramatic music. The video was uploaded to the video-sharing website Youtube and has generated over 9,000 views. Similar to professional media producers, the creators of recut trailers use music, title and text to situate the world of Twilight according to their preferences (Williams, 2012). Consequently, recut trailers generally extend beyond the original purpose and story of the film and could therefore also be seen as rejecting elements of a genre or feature film (Williams, 2012).

However, it does not necessarily suggest that all creators of recut trailers generally have the intention to create a different film experience than the original. Some user-producers, only add different music to an original film trailer, without editing the visuals. Thus, in the light of film theory it could be feasible that the change of music, unintentionally may alter the experience and interpretation of the original visual product, even in an online environment of user mashups and dynamic co-creation. This eventuality would suggest that the practice of creating fan trailers is actually quite similar to the silent film era, where single pianists, often unintentionally, played a fundamental role in the evaluation of the visual product.

While building on a long history of considering audios and visuals in information processing, there is good reason to believe that music plays a major role in the film experience that is transitioned to online and social media-based viewing. At this point in time, however, there is virtually no extant research that develops and tests this idea. Crucially, there is also a general dearth of empirical research on cognitive effects of film music in the area of music psychology (Vitouch, 2001), and almost none that investigates the role of music in de-professionalized online media creation and consumption. Another shortcoming in academic research is that music is often taken into account as an independent entity that is separated from the visual information when analyzing the impact of music in audiovisual context (Vines et al., 2010; Moore, 2010; Shevy & Rouner, 2004). As Stilwell (2002, p. 20) formulated it: “It is truly astonishing how many studies of the music tend to ignore completely what is happening on the screen.”

Therefore the purpose of this study is to start filling this gap in academic research by empirically examining the psychological effects of music on visual information processing of online, user-generated film presentations. Specifically, the goal is to test whether music plays a similar role in the experience and interpretation of film in user-generated content as it was the case in more traditional media (film) settings. In so doing, the study reported here presents an online experiment to examine the extent to which music shapes different impressions for the receivers in user-generated content. While building on a long history of film theory and cognitive psychology, it proceeds by advancing the following research question and hypotheses regarding the influence of music and film presentations in user-generated culture:

RQ1: To what extent do disparate audio tracks influence audiences’ impressions of otherwise identical visual film sequences in online user-generated content?

H1: The style of music that accompanies visual film sequences in online user-generated content influences audience genre interpretations.

H2: Less ambiguous audio with a clearer evaluation direction will reduce the diversity of audience genre interpretations in online visual film sequences.

Method

While building further on the theory of montage and framing, two visually identical film sequences with two disparate audio tracks were created in a similar way that recut trailers are made. Specifically, two different trailers of the movie Twilight Eclipse were created for this study by two of the authors (den Hartogh and Hsu). This movie was chosen for analysis because it was one of the most popular movies of 2010 and the word “Twilight” was the most searched term in November 2011 (Eggermont, 2011). In producing the trailers, the exact same images, scenes and lengths were used, but the music differed for each trailer. Both trailers were user-generated creations, with video edited together into a series of shots from Twilight Eclipse by one author (den Hartogh) and the highly unique audio tracks being performed and developed by another author (Hsu).

The trailers were uploaded on YouTube and presented on a WordPress website that provided respondents a clear overview and the possibility to register their reactions. The audiovisual stimuli had clip lengths of 60 seconds, and by being uniquely created for this study by non-professional audience members, demonstrate authentic user-generated content in an externally valid environment. Importantly, both of these musical tracks can still be considered congruent to the visual material, since each was specifically performed and edited to match the visual sequence. Though created for research purposes, the film sequences qualify the three characteristics of user-generated content defined by Wunsch-Vincent & Vickery (2007), and therefore considered as such.

The selection process of musical excerpts with emotional direction is similar to the method employed in Bullerjahn and Güldenring (1994). In the first trailer, relatively emotionally ambiguous and gentle ballad-type piano music was specifically developed and adapted to the visual sequence. In the second trailer, exciting and up-tempo music with a clearer evaluative direction was likewise performed and recorded to match the cuts of the exact same visual sequence. For reference purposes, the first trailer is denoted as the ‘piano’ trailer and is considered more ambiguous. The second trailer is identified as the ‘epic’ trailer and considered to have a clearer evaluative direction upon which respondents could form genre decisions. Both trailers themselves contained emotionally ambiguous or non-specific and decontextualized images, so adapting it to both musical tracks would not be incongruent with the visual presentation.

The trailers comprise images of the film Twilight Eclipse, which is an American vampire film from 2010 based on the novels of Stephenie Meyer. The movie was a great commercial success, grossing over $300 million worldwide (Box Office Mojo, 2010). Set against an ongoing deadly conflict between vampires and werewolves, the plot in the movie depicts an unorthodox romance between a human girl and a male vampire, with a twist of love triangle as a werewolf boy is in love with the same girl. This rivalry can be observed in the violence portrayed in the movie, as there are two principle clans in Twilight Eclipse that battle against one another for their respective causes.

Procedure

Since prior studies with comparable research questions and/or hypotheses conducted experiments, this study built on this tradition to examine the research questions and hypotheses posed here (Vines et al., 2011; Vitouch, 2001; Shevy & Rouner, 2004). The steps followed in this experiment are based on prior academic literature from Babbie (2007) and Shevy & Rouner (2004). On the WordPress website, respondents were first presented a clear overview of the procedure and given simple instructions. Google analytics tracked locations and basic demographic characteristic (as available) of the participants.

For this study, we formulated an independent (X) and a dependent variable (Y). The independent variable is the audio track of each otherwise identical trailer and the dependent variable is the perceived genre of the movie Twilight Eclipse. This research design can probably be most accurately described as a repeated one-group posttest-only form of pre-experimental design. Though this design does introduce certain limitations, particularly on generalizability, it has the benefit of accounting for repeated exposure to visual stimuli. In this way, the possible effects of audio on audience interpretations can be considered fairly isolated, and ecological validity can be considered reasonably high since participants engaged in identical self-selected online viewing environments. See Figure 1 for a graphical summary of this design.

Figure 1: Repeated one-group posttest-only research design.

________________________________________________________________________

(X1)                           (Y1)                               (X2)                          (Y2)

Exposure piano trailer Observation piano trailer Exposure epic trailer Observation epic trailer
________________________________________________________________________

After instructions were presented on the website, the participants were tested using both audiovisual stimuli. Each participant was exposed to the ‘piano’ trailer first, followed by the ‘epic’ trailer. After exposure to each trailer, respondents answered the question: “To which of the following genres do you think the Twilight movie belongs?” Participants could choose one of the following genres as their answer: Romance, Action, Drama and Thriller. The genre definitions and classifications are based on information by IMDB (2012) and genre research by Austin & Gordon (1987). After watching the two trailers and answering the two questions, participants were then posed the following question: “Did both videos give you similar feelings and/or thoughts.” Participants could answer “Yes” or “No” to this question and were aware that their responses were recorded as poll statistics on the website.

After the exposure and responses, participants were requested to comment on the created trailers and the experiment, so this study could also examine the uses and gratifications experiences of the audience. The data collection for the experiment started on December 9, 2011 and ended on January 18, 2012.

Participants

This study operated on a limited budget that did not allow for probabilistic sampling of the online Twilight audience, and is it unlikely that a perfect sample of all online or offline Twilight viewers could be drawn. Thus, a purposive sample based on interest was drawn with the goal of drawing a large and diverse a sample as large as possible.

Recruitment included extensively promoting the media stimuli on different social media channels, such as YouTube, Twitter, Facebook, Hyves, fan sites and through emails. In addition, the media stimuli were promoted on several Twilight forums, including, http://www.thetwilightforums.com,http://www.twilighted.net, and http://www.twilight.123forum.nl. These websites were selected because they were among the top results of a Google query for “Twilight forum,” and thus were likely to have relatively large numbers of individuals that might be interested in participating in this study.

In total, there were over 300 viewers of the trailers on YouTube, and when the study closed the questionnaire had been completed by 295 respondents. The trailers were accessed by a mix of ages and genders from a variety of countries, including Belgium, Germany, India, Indonesia, Netherlands, Qatar, and the United States. In sum, though this study does not claim generalizability, it does provide insights into information processing amongst an issue-centric online audience.

Findings

This study proceeded by examining an overarching research question (RQ1), which posed: To what extent do disparate audio tracks influence audiences’ impressions of otherwise identical visual film sequences in online user-generated content? Though also explored further with two separate hypotheses, this research question was first directly examined by participants’ self-reported answers to the exit question of whether or not both trailers provided viewers with similar feelings and thoughts. The question was posed to show a first impression of how the respondents felt about the trailer: “Did both videos give you similar feelings and/or thoughts?” Here, an overwhelming 98.3% of respondents agreed that music gave the trailers different emotions and answered that the trailers did not provide similar interpretations.

In addition, the research question was evaluated using Spearman’s rho, which is a correlational coefficient based on rank-ordering the relative frequency of genres identified across audio tracks. Somewhat unexpectedly, following exposure to the ‘piano’ audio condition, the most frequently identified genre was Drama (118 responses), followed by Romance (71 responses). Thriller was third with 61 responses, and Action (45 responses) was identified least among this sample of 295 participants for the ‘piano’ stimulus. The rank ordering of genres by the same audience members after viewing the ‘epic’ audio treatment was, first, Thriller (144 responses), then Action (107 responses), with Drama (28 responses) third, and Romance fourth with 16 responses, respectively. When compared with Spearman’s rho, these two series of rankings were negatively correlated to one another (ρ = -0.60, p >.05), but not to a statistically significant level.

It can therefore be observed that there is no similarity of genre interpretations across the two audio treatment conditions, at least in terms of rank-ordering by frequency. In other words, from the measures applied here it seems clear that disparate audio tracks can drastically influence audiences’ impressions of otherwise identical visual film sequences when considered in online user-generated content. There was qualitative evidence of this outcome as well, where one voluntary comment noted “it’s surprising that both movies gave such different feelings” and another respondent indicating watching the trailers again “to check whether it was the same images”. This general finding was analysed further by examining each of the hypotheses.

To begin, the first hypothesis expected that the style of music that accompanies visual film sequences in online user-generated content influences audience genre interpretations. This hypothesis was examined with a chi-square to compare the relative observed percentages of genre identifications against those that could be expected within these distributions. Here, the ‘piano’ audio condition was interpreted as Drama by 40.0% of the respondents. Another 24.1% of respondents indicated the genre as Romance, while 20.7% indicated their preference for the genre Thriller. Finally, within the ‘piano’ audio condition, 15.3% of the respondents here indicated Action as the most appropriate genre for this Twilight trailer.

After watching the ‘piano’ audio treatment, respondents were exposed to the ‘epic’ audio condition of an otherwise visually identical Twilight trailer. In this case, the ‘epic’ audio format led to 48.8% of the same respondents identifying the genre as Thriller, and another 36.3% of the sample determined the genre as Action. Drama was the preferred genre selection of 9.5% of the audience in this condition, and 5.4% still indicated Romance as the genre with this less ambiguous audio applied.

When examining the differences between these distributions of genres across exposure conditions, even when noting that all respondents were exposed to the ‘epic’ audio condition after viewing the ‘piano’ audio treatment, support for H1 could be observed. A cross tabulation found statistical significance for this proposition when examined with chi-square (χ2 (df: 3) = 149.14, p = .000) and the strength of the relationship was reasonably strong (Cramer’s V = 0.50, p = .000). Further support for H1 was found in the comments of the viewers, with one of them stating:

“It surprises me that both movies gave me different experiences to the visuals. The slow one made it more romantic and the fast one made it more an action movie. To me, it was as if I was watching trailers from different movies.”

Altogether, these findings seem clear evidence that audio conditions in online user-generated content can, indeed, directly influence audience genre interpretations. Results are summarized in Table 1.

Table 1: Genres identified after exposure to ‘piano’ and ‘epic’ audio conditions of visually identical Twilight trailers
________________________________________________________________________

                                                                                                          Audio Condition
Genre Identified                                ‘Piano’                                                      ‘Epic’

_________________________________________________________________________

Romance                                          24.1%  (n = 71)                                        5.4%  (n = 16)

Action                                               15.3%  (n = 45)                                        36.3% (n = 107)

Drama                                               40.0%  (n = 118)                                      9.5%  (n = 28)

Thriller                                               20.7%  (n = 61)                                        48.8%  (n = 144)

Total                                                  100.0% (n=295)                                       100.0% (n = 295)

_________________________________________________________________________

Note: Chi-square (df: 3) = 149.14, p = .000

The second hypothesis predicted that ‘epic’ audio with a more clear evaluation direction applied in online visual film sequences will reduce the diversity of audience genre interpretations. This proposition was measured using separate difference of independent proportions. Here, the most frequently identified genre from the ‘piano’ exposure, Drama (118 of 295 responses), was compared proportionally to the most frequently identified genre, Thriller (144 of 295 responses) of the ‘epic’ exposure condition. Results of this test confirmed this was the case, where a statistically significant result (Z = 2.15, p = .02) was observed between the audience exposure conditions.

What this finding suggests is that the ‘epic’ audio condition was, indeed, less ambiguous than the ‘piano’ condition, and the overall diversity of responses was more limited for the ‘epic’ audio treatment. In addition, the difference of proportions was significant at every level of frequency measured here, where a statistically significant difference between the second-, third-, and least-most frequent genres across audio conditions was observed. This finding signals far less diversity of genre interpretations with the more clear evaluation direction of the ‘epic’ audio.

In short, all findings reported here align in suggesting that music can truly be in the eyes of the audience, cueing interpretations and reshaping genre perceptions in online, user-generated media. Some respondents directly confirmed the findings in their comments, as one comment noted “it was as if I was watching trailers from different movies” and another indicated that “the slow one [trailer] made it more romantic and the fast one made it more an action movie.” Importantly, these results were observed even when media stimuli featured well-known subjects and were arranged in sequential exposure conditions.

Conclusions

When looking at the findings, it can be said that the most important and noticeable conclusion is that respondents did perceive the two trailers differently. Indeed, nearly all (98.3%) of the respondents felt there was a clear distinction between the two trailers. At this level, and as measured with rank ordering of the indicated genre frequencies, it is all but undeniable that the disparate audio tracks cued and influenced audiences’ impressions, and led to different self-reported feelings.

When considering the first hypothesis, it can also be stated with a high level of confidence that the style of music accompanying visual film sequences in online user-generated content does, indeed, influence audience genre interpretations and contributes to their overall evaluation of a film. This finding was evidenced by the statistically significant chi-square and Cramer’s V that indicated the wide differences in genre choice by audio exposure condition. In addition, in the voluntary feedback that was received, participants wrote that they perceived the ‘piano’ trailer as a less violent trailer, even though Twilight has a relatively high degree of violence, and identical scenes featuring the conflict between vampires and wolves were presented identically visually in both trailers.

This unexpected finding suggests that disparate audio tracks seem to have encouraged viewers to neglect certain aspects of these trailers specifically, but films more generally. With the stimuli examined here, the slow-paced and more ambiguous piano music apparently obscured some of the violence and emphasized the more dramatic and romantic aspects of the film. In turn, the more up-tempo and evaluative epic music seems to have emphasized the tension and conflict between the vampires and wolves in the movie and diminished other components of the story related to genre selection. Taken together, it can be argued that disparate audio tracks may influence genre identifications of self-selected online viewers of movie trailers, even under the circumstance that the trailers are known by the audience to be user-generated media.

In examining the second hypothesis, the distribution of genre responses for the ‘piano’ trailer was more even across answer options when compared to those of the ‘epic’ trailer. Under these conditions, the more ambiguous piano music still had reasonable numbers of respondents (20.7% and 15.3%, respectively) that identified ‘Thriller’ and ‘Action’ genres whereas after the epic music exposure, a more clear preference emerged for the ‘Thriller’ genre and relatively few participants indicated ‘Drama’ (9.5%) or ‘Romance’ (5.4%) as preferred genres. Support for this hypothesis indicated that less ambiguous audio with a clearer evaluation direction did reduce the diversity of audience genre interpretations in online visual film sequences that were user-generated by definition.

Though it is possible that the popularity of the Twilight movie series could bias respondents’ interpretations, it is worthwhile to note that changes could be observed between both exposures, and that the sample that participated here likely already had well-formed genre opinions about Twilight. Even with the limitations of self-selection taken into consideration, the findings here suggest malleability of audience interpretations with regard to audiovisual associations in online and user-generated culture. Our findings thus generally align with previous work in the arena of audio interpretations as presented in other, more traditional and professional media production on television and in movies.

In one such example, Bottin (2001) found evidence with an experiment that with certain music, one could guide the perspective of a participant to a desired direction. Here, similar effects could be observed in this study, as the results closely matched hypothetical expectations. In particular, ambiguous music may be related to more diverse genre interpretations, and music with a strong-minded evaluative direction can influence the majority of the respondents towards a more uniform interpretation of the trailer.

Altogether, it can be concluded that music can certainly generate differentiations on audiences’ impressions of visual content. Music can have an appreciable impact on audience interpretation of films, or in this case film trailers. Yet as was previously identified, Kuhn emphasized the experience of the cinema and that films can lead to memory producing. Cohen (2001) likewise elaborated on the social aspects of information processing and argued that music plays an important role in films, as it can have several functions, including activation of memory, as Kuhn also stated. Furthermore, attention and arousal can be heightened because of music, and associated sense of emotion. When taking these arguments into account with the study reported here, we can safely report that the answer to our overarching research question is that audio tracks influence audiences’ impressions of otherwise identical visual film sequences in online user-generated content to a clearly observable and significant extent, at least under conditions of readily identifiable dissimilarities in musical styles.

In summary, statistical evidence and qualitative feedback has shown that respondents sampled here perceive the two trailers differently because of the disparate audio tracks. Given that the two trailers were intentionally user-generated creations, it can also be argued that there is a possibility that modern communications technologies have the potential to reshape genre perceptions. Moreover, as user-generated content and culture are now overlapping and converging with mainstream mass media in the form of websites such as YouTube, Vimeo, and others, it is crucial that media scholars and practitioners take these shifts into account. User-generated content and culture, however, present now a considerable challenge for the field to explore and more fully understand this mode media production and effects. Yet from the analysis presented here, it is also clear that the influence of music cannot and should not be ignored in the online, de-professionalized media environment where its interpretive impact seems comparable to that of more traditional mass media formats.

References

Anderson, P. (2007) What is Web 2.0? Ideas, technologies and implications for education. JISC Technology and Standards Watch.

Aeronez. (2009, October, 26). Edward Trailer – Twilight Horror Spoof (Recut)[Video file]. Retrieved from http://www.youtube.com/watch?v=pS64kRYzewU

Ang, I. (1985) Watching Dallas: Soap Opera and the Melodramatic Imagination, London: Routledge.

Austin, B. & Gordon, T. (1987). Movie genres: Toward a conceptualized model and standardized definitions. In Current research in film: Audiences, economics, and law, vol. 3, ( ed. Austin, B. A.), pp. 12-33. Norwood: Alblex.

Babbie, E. (2007). The Basics of Social Research, 4th edition. Belmont, CA: Thomson Wadsworth

Balasubramaniam, N. (2009) User-Generated Content. Business Aspects of the Internet of Things, 28-33

Bazelon, I. (1975). Knowing the Score: Notes on Film Music, New York: Van Nostrand Reinhold, pp. 13-14.

Beeman, W.O. (1980). The Use of Music in Popular Film: East and West. India International Centre Quarterly 8 (1), 77-87.

Berg, C. M. (1975). Correcting the visual bias: Assessing the functions of music in film and televiszon. Paper presented at the University Film Association, August 18, 1975. (ERIC Document Reproduction Service No. ED 113 772)

Bharucha, J. J., Curtis, M. & Paroo K. (2006). Varieties of musical experience. Cognition 100, 131–72.

Boltz, M., Schulkind, M., & Kantra, S. (1991). Effects of background music on the remembering of filmed events. Memory & Cognition,19 (6), 593–606.

Bottin, G. (2001). Music in film: effects of underscoring on semantic appraisal and interpretation of film scenes. Unpublished doctoral thesis, University of Padova, Italy.

Box Office Mojo. (2010). Twilight (2008). Retrieved 01 12, 2012, from Box Office Mojo: http://www.boxofficemojo.com/movies/?id=twilight08.htm

Boyd, D. M., & Ellison, N. B. (2007). Social network sites: Definition, history, and scholarship. Journal of Computer-Mediated Communication, 13(1), article 11.

Bruner, G. C. (1990) Music, mood and marketing. Journal of Marketing 54, 94–104.

Bruns, A. (2009). Blogs, Wikipedia, Second Life, and beyond: From production to produsage. New York, NY: Peter Lang.

Buchanan, L. G. (1974). The art of composing music scores for films. In Limbacher, J. L. (Ed.), Film Music: From Violins to Video, pp. 29-32. New Jersey: The Scarecrow Press, Inc.

Bullerjahn, C. & Güldenring, M. (1994). An empirical investigation of effects of film music using qualitative content analysis. Psychomusicology 13, 99-118.

Cha, M., Kwak, Hl, Rodiquez, P., Ahn, Y. & Moon, S. (2007). I Tube, You Tube, Everybody Tubes: Analyzing the world’s largest user generated content video system. In Proceedings of the ACM Internet Measurement Conference (IMC), 1–14.

Cohen, A. J. (1999). Functions of music in multimedia: A cognitive approach. In Music, mind & science, (ed. S.W. Yi), pp.40-68. Seoul: Seoul National University Press.

Cohen, A. J. (2001). Music as a source of emotion in film. In Music and Emotion, (ed. P. Juslin & J. Sloboda), pp. 249-272. Oxford: Oxford University Press.

Daugherty, T., Eastin, M. S., & Bright, L. (2008). Exploring consumer motivations for creating user-generated content. Journal of Interactive Advertising, 8(2), 1-24.

Eggermont, S. (2011).Bitten by Twilight: Youth culture, media, and the vampire franchise. Journal of Children and Media, 474-477.

Eisenstein, S. (1949). Film Form: Essays in Film Theory. New York: Harcourt, Brace and Company Inc.

Fischer, G. (1998). Beyond “couch potatoes”: from consumers to designers. Computer Human Interaction. 2-9.

Fischoff, S. (2005). The Evolution of Music in Film and its Psychological Impact on Audiences. Unpublished manuscript.

Goffman, E. (1974). Frame Analysis: An Essay on the Organization of Experience, Cambridge: Harvard University Press.

Haridakis, P. & Hanson, G. (2009) Social Interaction and Co-Viewing With YouTube: Blending Mass Communication Reception and Social Connection. Journal of Broadcasting & Electronic Media. 53, 2. 317-335.

Hilderbrand, L. (2007). Youtube: Where Cultural Memory and Copyright Converge. Film Quarterly 61, 48-57.

Hoeckner, B., Wyatt, E. W., Decety, J. & Nusbaum, H. (2011). Film Music Influences How Viewers Relate to Movie Characters. Psychology of Aesthetics, Creativity, and the Arts 5 (2), 146-53.

IMDB. (2012). The Twilight Saga: Eclipse (2010). Retrieved 11 25, 2011, from IMDB: http://www.imdb.com/title/tt1325004/

Kernan, L. (2004). Coming Attractions: Reading American Movie Trailers. Austin: University of Texas Press.

Kuhn, A. (2002) An Everyday Magic: Cinema and Cultural Memory. London: I.B. Tauris.

Kuleshov, L. (1974). Kuleshov on Film: Writings by Lev Kuleshov. Berkeley: University of California Press.

LaRose, R., Mastro, D., Eastin, M.S. (2001) Understanding Internet Usage: A Social-Cognitive Approach to Uses and Gratifications. Social Science Computer Review 19 (395).

Livingstone, S. (2008). On the mediation of everything: ICA Presidential address 2008.

Journal of Communication, 59, 1-18.

Mobbs, Weiskopf, Lau, Featherstone, Dolan, Frith. (2006). The Kuleshov effect: the influence of contextual framing on emotional attributions. Social Cognitive Affective Neuroscience 1, 95-106.

Moore, J. (2010). The impact of visual-music interaction on music perception: The influence of agreement and disagreement. Unpublished master’s thesis, Baylor University, Texas.

Napoli, P. M. (2010). Revisiting ’mass communication’ and the ’work’ of the audience in the new media environment. Media, Culture and Society, 32 (3), 505-516.

O’Hara, K., Slayden Mitchell, A. and Vorbau, A. (2007). Consuming Video on Mobile Devices. In Proceedings of CHI’07, San Jose, USA.

OReilly, T. (2007). What is Web 2.0: Design patterns and business models for the next generation of software. Communications & strategies, (1), 17.

Palmer, C. (1990). The composer in Hollywood. New York: Marion Boyars.

Parke, M. & Wilson, N. (2011). Theorizing Twilight: Critical Essays on What’s at Stake in a Post-Vampire World. North Carolina: McFarlands.

Rapée, E. (1924) Motion Picture Moods for Pianists and Organists: A Rapid Reference

Collection of Selected Pieces. New York: Arno Press.

Ruggiero, T. E. (2000): Uses and Gratifications Theory in the 21st Century, Mass

Communication and Society, 3(1), 3-37.

Russell, M. (2005). The Kuleshov Effect and the Death of the Auteur. In Forum: the

University of Edinburgh Postgraduate Journal of the Arts (1). URL http://forum. llc.

ed. ac. uk/issue1/Russell_Kuleshov. pdf.

Seidman, S.A. (1981). On the Contributions of Music to Media Presentations, Educational

Communication and Technology Journal, 29 (Spring), 49-61.

Septak, D. (2008). Understanding the Effectiveness of Trailers, Teasers, and Television Spots in Marketing Movies. Unpublished honors thesis, New York University, New York.

Scheufele, D.A., & Tewksbury, D. (2007). Framing, agenda setting and priming: The evolution of three media effects models. Journal of Communication, 57, 9-20.

Shevy, M., & Rouner, D. (2004).Effect of rock music on the evaluation of video. Paper

presented at the Eighth International Conference on Music Perception and Cognition, Evanston, IL.

Stillwell. (2002). Music in Films: A Critical Review of Literature 1980-1996, The Journal of Film Music 1(1): 20.

Thomas, T. (1973). Music for the movies. New York: A. S. Barnes.

van Dijck, J. (2009) ‘Users Like You? Theorizing Agency in User-generated Content’, Media Culture & Society 31(1): 41–58.

Vines, B. W., Krumhansl, C. L., Wanderley, M. M., Dalca, I. M., & Levitin, D. J. (2010). Music to my eyes: Cross-modal interactions in the perception of emotions in musical performance. Cognition, 118, 157–170.

Vines, B. W., Krumhansl, C. L., Wanderley, M. M., & Levitin, D. J. (2006). Cross-modal interactions in the perception of musical performance. Cognition, 101, 80–103.

Vitouch, O. (2001). When your ear sets the stage: Musical context effects in film perception. Psychology of Music, 29, 70-83.

Wildfire1357736 (2008, November 21). Twilight usual trailer with different music.wmv [Video file]. Retrieved from http://www.youtube.com/watch?v=A8-_GfkcXQI

Williams, K. A. (2012). Fake and fan film trailers as incarnations of audience anticipation and desire. Transformative Works and Cultures, 9.

Williams, M. (1974). Jazz at the movies. In Limbacher, J. L. (Ed.), Film Music: From Violins to Video (pp.42-44). New Jersey: The Scarecrow Press, Inc.

Wunsch­Vincent, S. & Vickery, G. (2007). Participative web: user­created content. Organisation for Economic Co-operation and Development. Available from http://www.oecd.org/dataoecd/57/14/38393115.pdf

Zuckerman, J V. (1949). Music in Motion Pictures: Review of literature with implications for instructional Films. Philadelphia: Pennsylvania State College.

Kategoriat
1/2013 WiderScreen 16 (1)

(Kusen suihkulähteeseen!) Videopelit ja sulkeutuneen ilmaisun taide

taide, videopelaaminen

Veli-Matti Karhulahti
Mediatutkimus / Media Studies
Turun yliopisto / University of Turku

Viittaaminen / How to cite: Karhulahti, Veli-Matti. 2013. ”(Kusen suihkulähteeseen!) Videopelit ja sulkeutuneen ilmaisun taide”. WiderScreen 16 (1). http://widerscreen.fi/numerot/2013-1/kusen-suihkulahteeseen-videopelit-ja-sulkeutuneen-ilmaisun-taide/


Artikkeli peilaa videopelaamisen ja taiteen suhdetta eri urheilumuotojen taiteellistamista koskevien filosofisten argumenttien kautta. Fokus on näin ollen pelisuorituksissa piilevässä ilmaisupotentiaalissa. Asetelma johtaa kulttuurimuodon vastaanottokokemuksen tarkasteluun, jossa yksinvideopelit havaitaan taiteen näkökulmasta poikkeukselliseksi näiden hybridiluonteensa vuoksi: yksinvideopelaaminen rakentuu ilmaisun mahdollistavalle suorittamiselle, jonka vastaanotto kohdistuu kuitenkin taiteen konventioista poiketen suorittajaan itseensä. Tämän ristiriitaisen yhdistelmän mukaisesti yksinvideopelaamista ehdotetaan sulkeutuneen ilmaisun taiteeksi, jota määrittää sen omalaatuinen vastaanottoluonne: yksinvideopelaaminen on ensimmäinen varteenotettava taidemuoto, jonka teokset luovat yksilöille ilmaisukeinoja ensisijaisesti näiden itsensä vastaanotettaviksi.

Pissing in the Fountain: Videogames and Expressive Performance


This article scrutinizes the relationship between art and the videogame through philosophical arguments on the artistic potential of sports. Accordingly, the focus will be on the expressive potentials of the gaming (videogame play) performance. The framework entails the cultural form to be examined from the perspective of art reception, which reveals single player gaming as a relatively unique hybrid: it bases on the player’s expressive performance, but unlike most art forms which are targeted for public audiences, solo gamers perform for themselves. In accordance with the previous notion, single player gaming is suggested as the art of secluded expression, which is defined by its exceptional reception: single player videogames amount to the first significant medium that designs means for individual expression for the individuals themselves.

Johdanto

Videopelien taiteellisesta potentiaalista käyty keskustelu otti huomattavan askeleen toukokuussa 2011, kun Yhdysvaltojen liittohallituksen alainen lahjoitusrahasto NEA (National Endowment for the Arts) koki ensimmäistä kertaa tarpeelliseksi sisällyttää videopelit (digitaaliset pelit, tietokonepelit) taloudellisesti tuettavien taidemuotojen joukkoon. Videopelit sijoitettiin osaksi mediataiteita, jota aiemmin määrittivät dokumentit ja draamallinen kerronta; teatterilevitykseen tarkoitetut esitykset; performanssiohjelmistot; jo tuotannossa oleviin sarjoihin lisätyt taiteelliset jaksot; moniosaiset webisodit; installaatiot; sekä lyhytelokuvat. (NEA 2011)

NEA:n kerronnallista ilmaisua painottavaa joukkoa voi pitää osuvana kontekstina sille videopelikäsitykselle, jonka kulttuurimuodon taidepotentiaalia ruotiva ei-akateeminen keskustelu on yleisesti omaksunut. Tässä artikkelissa keskitytään kuitenkin (kertovassa tai ei-kertovassa) peliympäristössä tapahtuvan suorituksen ilmaisulliseen omalaatuisuuteen, jonka oletetaan selittyvän luontevimmin taiteen kenttään sovitettuna toimintana. Jos perinteikkäissä taiteissa ilmaisija on pääsääntöisesti teoksen alkuunpanija, ’taiteilija’, voidaan videopelien kohdalla ilmaisullisuutta löytää myös pelaajasta; sillä varauksella, että peliympäristön luojan muistetaan vaikuttavan ilmaukseen ainutlaatuisen ilmaisuvälineen tarjoajana.[i] Nämä lähtökohdat huomioon ottaen, taide tullaan ymmärtämään ensisijaisesti omalaatuisten ilmaisumuotojen kenttänä.

Kertovan ja suorittavan ilmaisun erottavan kahtiajaon ulkopuolelle jäävät videopelien kohdalla ne iskevästi nimitetyt ’taidepelit’, joilla yleisesti viitataan itsenäisten kehittäjien tuottamiin videopelielementtejä hyödyntäviin veistoksellisiin ohjelmistoihin. Koska kyseisten teosten välittämät merkitykset ovat monesti ymmärrettävissä ilman videopelaamiselle leimallista suorittamista, luokittuvat ne dynaamisesta ulkokuorestaan huolimatta paremminkin eräänlaisiksi staattisiksi installaatioiksi (pitäytyen NEA:n kategorisoinnissa). Samoin kuin Andy Warholin Sleep (1963) – kuuden tunnin otos nukkuvasta ihmisestä – tarjoaa merkityksen, joka kutsuu katsojaa soveltamaan enemmän staattisten taiteiden kuin liikkeeseen perustuvan elokuvataiteen tulkintamalleja, on Pippin Barrin päättymätöntä jonotusta simuloivaa The Artist Is Present (2011) -teosta hedelmätöntä tarkastella videopelikertomuksena tai -suorituksena. Kuten Grant Tavinor ehdottaa (2009, 173), ’taidepelien’ ilmaisu, tulkinta ja arvottaminen tuntuvat istuvan paremmin visuaalisten taiteiden perinteisiin.

Vain kaksi kuukautta NEA:n päätöksen jälkeen taide-kysymys nousi jälleen otsikoihin, kun arvostettu pelinkehittäjä Brian Moriarty yllätti yleisönsä pelinkehittäjien vuotuisessa suurkonferenssissa (San Francisco Game Developers Conference) puolustamalla elokuvakriitikko Roger Ebertin vuosi sitten kohauttanutta ”Video Games Can Never Be Art” –otsikoitua kirjoitusta. Puolustavan argumenttinsa Moriarty perusti videopeli- ja urheilusuorituksen samankaltaisuuteen. Sivuuttamatta näiden visuaalisia yhtäläisyyksiä kitsistä kuvataiteeseen, hän kävi läpi länsimaisen taiteenfilosofian 700-sivuisen antologian, sisältäen kirjoituksia niin Platonilta, Aristoteleelta, Plotinukselta, Agustinukselta, Ficinolta, Kantilta, Schellingiltä, Hegeliltä, Schopenhauerilta, Shaftesburylta, Crocelta, Nietzcheltä, Deweylta ja Heideggeriltä … mitä seurasi toinen kuolettavan tylsä kirja 1900-luvun taiteen määritelmistä, sisältäen kirjoituksia Weitziltä, Dickieltä ja Dantolta – ilman ainuttakaan mainintaa urheilusta taidemuotona. (Moriarty 2011)

Moriartyn havaintoa urheilun marginaalisesta statuksesta nykyfilosofiaa edeltäneessä taiteenteoriassa voitaneen pitää verrattain paikkansapitävänä. Näin ei kuitenkaan ole itse nykyfilosofian kohdalla, joka on ennen kaikkea John Deweyn (1934) kokemukseen pohjautuvasta estetiikasta lähtien etsinyt vaihtoehtoisia malleja taideteoksen ontologialle (videopeleille, ks. Deen 2011; Karhulahti 2012). Kyseisessä taiteen luonnetta määrittelevässä keskustelussa urheilu nousi varteenotettavaksi taidekandidaatiksi jo 1960-luvulla (Saw 1961), ja pian tämän jälkeen avoimeksi taiteenfilosofian puheenaiheeksi 1970-luvulla (esim. Best 1974; Ziff 1974: Cooper 1978).

Taiteeksi

Siitä lähtien kun teollistumisen vakiinnuttama tekninen monistaminen pirstoi taideteokselta tämän materiaalisen ainutlaatuisuuden (Benjamin 1968), on taiteen keskeiseksi haasteeksi muodostunut sen tuottamien ilmiöiden erottaminen arjen toistosta. Kuten Mark Hansen huomauttaa (2004, 3), monistamisen pirstova vaikutus lienee kuitenkin vain tulkinnallinen harha. Sen sijaan että ainutlaatuisuuden aura olisi hajonnut, näyttäisi se ennemminkin vain irtautuneen taideobjektin kuolleesta materiasta kiinnittyäkseen jälleen elävään ruumiiseen: aineettomaan taidekokemukseen. Tämän artikkelin taidekandidaattia, yksinvideopelaamista, tarkastellaan niin ikään kyseisiä aineettomia, mutta ainutlaatuisia, taidekokemuksia tuottavana kulttuurimuotona.

Vasten normia, yksinvideopelaamisen taiteeksi oikeuttavaksi piirteeksi nostetaan (kerronnallisten ja audiovisuaalisten ilmaisuväylien sijaan) vastaanottajan, pelaajan, realisoiman suorituksen erityislaatu. Lähestymistavan varsinainen tarkoitus ei siis ole käsitellä videopeliä niinkään taide-esineenä, vaan ennemminkin kulttuuri-ilmiönä, jonka yhtä osa-aluetta, yksinvideopelaamista, leimaa taiteellisesti kiinnostava ilmaisullinen ainutlaatuisuus: valmiiden merkitysten ohella (ja kustannuksella) yksinvideopelit tarjoavat ilmaisukeinoja yksilöille näiden itsensä vastaanotettaviksi. Tähän piirteeseen vedoten yksinvideopelaamista ehdotetaan sulkeutuneen ilmaisun taiteeksi; kulttuurimuodoksi, jonka erityislaatu perustuu ilmaisun ja vastaanoton yhdistävään eristettyyn suoritukseen.

Taiteeksi, minkä vuoksi?

Niin eri urheilulajien kun videopelaamisenkin kohdalla keskeinen kysymys näiden taiteellisen potentiaalin tarkastelussa on motiivi. David Best esittää saman kysymyksen vaatimalla (1980, 69) vastaväittäjiltään selitystä sille, kuinka taidemaailman hyväksyntä parantaisi aiempaa käsitystämme mistään urheilulajista kulttuurimuotona. Yhtenä vastauksena voidaan pitää taiteellisen vastaanoton ilmaisulle suomaa erityishuomiota, joka lisäisi kyseessä olevaan urheilulajiin ilmaisun ja tulkinnan vastavuoroisesti vaikuttavan elementin. Kun kulttuurimuotoon liitetään merkityksiä rakentava suorituksen tulkinta (vastakohtana tulospainotteiselle suorituksen seuraamiselle), avautuu suorittajalle samalla motiivi merkitykselliseen ilmaisuun (vastakohtana tulospainotteiselle suorittamiselle).

Ongelmaksi mainitussa hypoteesissa muodostuu merkitysten ilmaisuun tarvittava tekniikka. Best viimeistelee kieltävän argumenttinsa vaatimalla (1980, 78) jokaiselta taidemuodolta moraalisten, sosiaalisten ja poliittisten teemojen käsittelyn mahdollistavia ilmaisukeinoja, jotka useimmilta urheilulajeilta tuntuisivat puuttuvan. Bestin vaatimus on päällisin puolin eheä, mutta hajoaa käytännöllisessä tarkastelussa varsin pian. Musiikki ja tanssi pysyvät ilmaisurikkaina taidemuotoina myös liikkeen ja sanattoman äänen rajoituksin ymmärrettyinä – moraaliseen, sosiaaliseen ja poliittiseen ilmaisuun kykenemättöminä – lajeina. Kantaaottava ilmaisu on taiteelle ominaista, muttei sen olemassaolon ehto.

Ruumiinkieleen perustuvan ilmaisun lisäksi tanssisuoritus mahdollistaa myös tunteiden ja tunnetilojen kielettömän ilmaisun. On huomionarvoista, että kyseinen ilmaisu voidaan liittää yhtäläisesti niin taide- kuin urheilusuoritukseenkin. Teoriassa taidesuorituksen ja urheilusuorituksen erottavaksi tekijäksi voidaan nostaa jälkimmäistä määrittävä kilpailuelementti, jonka mukaisesti Best kutsuukin (1985, 12) urheilua ’tuloshakuiseksi’ (purposive) toiminnaksi (vrt. Bordwell 1985, 32). Vaikka tuloshakuisuus nivoutuu usein myös taiteisiin erilaisten taidekilpailujen myötä, ovat tulokselliset tekijät todellakin ehdoton edellytys ainoastaan urheilulle. Tulostavoitteiden puutteessa toiminta menettää urheilustatuksensa ja muuntuu leikiksi tai, kuten tässä vaihtoehtoisesti ehdotetaan, taiteeksi. Sama toiminta voidaan siis laskea yhtäaikaisesti niin urheiluksi, leikiksi ja taiteeksi, minkä vuoksi on kulttuurimuodon taidestatuksen puntaroinnissa keskityttävä tämän vastaanottoa ensisijaisesti määrittävien piireiden tunnistamiseen.

Vaikka tulostavoitteet, mukaan lukien vastapelaajan päihittäminen (Caillois 1961: agôn), ovat leimallisia monille videopeleille, motivoi yksinpelikokemuksia useasti tuloksen sijaan itsenäinen (usein kerrontaan sidottu) päämäärä. Kuten joissain vuorikiipeilyn ja ultrajuoksun muodoissa, oleellista näiden tarjoamissa kokemuksissa ei ole oman suorituksen vertaaminen omiin aiempiin suorituksiin tai muiden vastaaviin, vaan suorittaminen ja sen loppuunsaattaminen itseisarvoisena toimintana. Kyseisiin suorituksiin, kuten useimpiin suorituksiin, voidaan sisällyttää taiteelle ominaista (ja tässä artikkelissa taiteeksi oikeuttavaa) ilmaisua. Yksinvideopelaamisessa toteutuva sulkeutunut ilmaisu tapahtuu niin ikään digitaalisen kulttuurituotteen määrittämillä vakioiduilla ehdoilla, mikä antaa perusteet kyseessä olevan ilmaisun tarkastelulle itsenäisenä taidemuotona.

On edelleen painotettava, että sulkeutunut suorittaminen ja sen mahdollistama sulkeutunut ilmaisu ovat ennen kaikkea kulttuuri-ilmiö, eivätkä ehdottomasti sidottuja näitä tuottamaan suunniteltuihin kulttuuriesineisiin. Vaikka tietyt videopelilajityypit (esim. seikkailu-, rooli- ja strategiapelit) sisältävät piirteitä, jotka selkeästi kannustavat sulkeutuneeseen suorittamiseen, ja sama pätee urheilulajeihin, olisi järjetöntä kieltää etteivätkö nämä voisi ainakin ääriolosuhteissa toimia myös sosiaalisena tai kilpailullisena suoritusalustana. Tämä ei kuitenkaan tee tyhjäksi sitä realiteettia, että sulkeutuneeseen suorittamiseen ja ilmaisuun kannustavat videopelituotannot houkuttelevat tutkimaan alaa yhä lähemmin sulkeutuneesti kulutettavien (populaari)taiteiden rinnakkaisilmiönä. Tarkasteltakoon seuraavaksi siis yleisöä taiteen vastaanoton vaatimuksena.

Taiteeksi, kenelle?

Kilpailullisten videopelien kohdalla yleisön rooli on helposti rinnastettavissa urheilun massatapahtumiin. Ääriesimerkiksi voidaan nostaa Etelä-Korean Startcraft-liigan finaalin 120 000 ihmisen katsojajoukko. Kuten vastaavat harrastemassat osoittavat, teosten ja suoritusten vastaanotossa yleisön määrää ei voi pitää näiden taiteellisuuteen vaikuttavana tekijänä. Mikäli yleisö halutaan nähdä suoritusten taiteellisuuden osana, lienee hedelmällisempää tarkastella sitä joko (i) ilmaisun hermeneuttisen taidetulkinnan vaatimuksena tai (ii) perinteisen vastaanottotilan täyttävänä vaatimuksena.

Useimmissa taidesuorituksissa, kuten tanssi- ja musiikkiesityksissä, yleisö on helppo liittää niin hermeneuttiseen taidetulkintaan kuin suoritustilaan sidottuun vastaanoton perinteeseen. Vastaesimerkit yksityisesti kulutetuista (ja usein ’ei-taiteellisen’ tulkinnan kohteeksi päätyvistä) taiteista löytyvät lähinnä kirjallisuuden siittämistä populaarikulttuurilajeista, jotka kuitenkin harvoin perustuvat samassa tilassa tapahtuvan suorituksen vastaanottoon (ks. Krauss 1976; Darley 2000). Näistä sulkeutuneeseen kulutukseen kannustavista kulttuurimuodoista yksinvideopelaaminen haarautuu täten yhden merkittävän eroavaisuuden myötä: sen taiteellinen kokeminen edellyttää vastaanottajalta suorittavaa (Aarseth 1997: ergodista) osallistumista. Tämä sulkeutuneen vastaanoton ja osallistuvan suorituksen yhdistävä hybridiluonne erottaa yksinvideopelaamisen useimmista muista taiteista. Yksinvideopelaaminen on ensimmäinen huomionarvoinen taidemuoto, jossa suoritus yhdistyy sulkeutuneeseen vastaanottoon.

Yhdistelmää seuraa ongelma, jonka Denis Diderot (1883) on nimennyt ’näyttelijän paradoksiksi.’ Paradoksi rinnastuu vaivattomasti urheiluun. Sepencer Wertzin huomion (1979, 108) mukaisesti omaa suoritustaan tulkitsemaan ryhtyvä pelaaja – kuten näyttelijäkin – menettää hetkellisesti suorittajanstatuksensa:

Jos pelaaja omaksuu suoritustaan tulkitsevan roolin, hän muuttuu hetkellisesti yleisöksi. Sillä on seurauksensa; kun pelaajan huomio ei kohdistu pelin toimintaan, hän on henkisesti pelin ulkopuolella.

Vaikka pelaaja voi edustaa samalla sekä tulkittavaa että tulkitsijaa, molempina samanaikaisesti toimimista voi pitää kyseenalaisena yhtälönä. Siinä missä oman suorituksen tulkintaan kohdistunut toiminta johtaa suorituksen laiminlyöntiin, suorittamiseen kohdistunut toiminta laiminlyö tulkinnan. Markku Eskelinen ehdottaakin (2004, 40; ks. 2005, 64) näitä kahta toimintoa pelit taiteesta erottavaksi vastapariksi:

Taiteessa saatamme joutua suorittamaan jotta voimme tulkita, kun taas peleissä joudumme tulkitsemaan jotta voimme suorittaa.

Pelaajalle näyttäisi siis jäävän kaksi vaihtoehtoa: joko toteuttaa oman suorituksensa tulkinta tästä irtautuneena, tai sivuuttaa suorituksen tulkinta kokonaan. Toisin sanoen, siinä missä perinteisille taiteille ominaiset elementit kannustavat vastaanottajaa suorituksen tulkintaan, videopeleille ominaiset toiminnalliset elementit kannustavat vastaanottajaa sivuuttamaan suorituksen tulkinnan.

Jos taidesuorituksen arvon oletetaan rakentuvan tämän hermeneuttiselle taidetulkinnalle (esim. Beardsley 1958; Goldman 2004), yksinpelattavien videopelisuoritusten taidearvoa voidaan pitää kyseenalaisena niin kauan kuin pelaaja muodostaa suorituksensa ainoan yleisön.[ii] Sikäli kun videopelaaminen edustaa vielä kritiikille tuntematonta (ilmaisevan suorittamisen ja sulkeutuneen vastaanoton yhdistävää) sulkeutuneen ilmaisun taidetta, kuten tässä ehdotetaan, on kuitenkin myös aiheellista kysyä, ovatko sen tarjoamat taidekokemukset välttämättä ymmärrettävissä aiempien taideteorioiden ja tulkintamallien kautta (ks. Frasca 2007; vrt. Tavinor 2009).

Lähimmäksi videopelikokemusten erityisluonnetta pääsee klassiselle hermeneuttiselle tulkinnalle vastakkainen spektaakkelin käsite. Vastineena audiovisuaalisten spektaakkelien, kuten elokuvan (Bordwell 1991), nautinnollisille shokkiefekteille, videopeliestetiikkaa määrittävä hetkellinen nautinto ilmenee ensisijaisesti (muttei ainoastaan) tämän virtuaalista liikettä tuottavassa epäsuorassa kinestetiikassa. Videopelaaja on enemmän tunteilija kuin tulkitsija. (Ks. Darley 2000.) Harhakäsitykset yksinvideopelaamisesta merkityshermeneuttisesti latautuneena kulttuurimuotona ovat ymmärrettäviä, sillä audiovisuaaliseen teknologiaan sidottu sulkeutunut suoritus on lähes poikkeuksetta istutettu kerronnalliseen kontekstiin. Kirjallisuudesta juontava sulkeutunut vastaanotto, joka siis toimii yksinvideopelaamisen useimmista kulttuuri-ilmiöistä erottavana piirteenä, osoittautuu näin ollen samanaikaisesti myös petolliseksi viitteeksi johdattamalla varomattoman tutkijan lähestymään kulttuurituotetta lähtökohtaisesti kerronnallisten esikuviensa jälkeläisenä.

Toisin kuin tulkintaperusteinen, ilmaisijan ja tulkitsijan eroon pohjaava taidekäsitys (esim. Eskelinen yllä), tässä artikkelissa hyödynnetty ilmaisuperusteinen taidekäsitys nojaa kokemukseen, jossa ilmaisijan ja tulkitsijan välille ei tehdä eroa (Dewey 1934). Ottaessamme omaleimaisen ilmaisuluonteen taidemuotostatuksen oikeuttavaksi ehdoksi, ei keskitetyn tulkinnan kautta avattava merkityshermeneuttinen sisältö ole enää taideteokselle ontologinen välttämättömyys. Ilmaisun ja tulkinnan yhteensulautumisessa taidekokemuksen merkitys muodostuu itse suorituksesta, jonka realisoinnissa sikiävä ilmaisu ei edellytä erillistä tulkintaa.[iii]

Taiteeksi, kuinka?

Peter Arnold (1990) kieltää urheilun taidestatuksen erottamalla tämän ’esteettisen’ potentiaalin ’taiteellisesta’ potentiaalista. Vaikka urheilu tarjoaa esteettisiä hetkiä, näillä hetkillä ei ole mitään tekemistä kyseisen toiminnan luonnetta määrittävien tekijöiden kanssa (160). Arnoldin huomio on lähtökohtaisesti pätevä, sillä monet arkipäiväiset kokemukset ovat luonteeltaan esteettisiä. On kuitenkin muistettava, että monet merkityshermeneuttisesti tulkitut taidekokemukset jäävät vastakohtaisesti epäesteettisiksi. Toisin sanoen, taiteella ei ole yksinoikeutta esteettiseen kokemiseen, eikä esteettisellä kokemisella yksinoikeutta taiteeseen.

Vaikka urheilulla ja peleillä on siis luontainen kyky nostattaa esteettisiä kokemuksia, näitä piirteitä ei voi pitää määrittävinä tekijöinä kyseisten kulttuurimuotojen taiteellisuudelle. Palaten Bestin aiempaan lausuntoon, mutta rajoittumatta hänen merkitysideologiaansa, on aika lujittaa tämän artikkelin hyväksymä taidenäkemys: kulttuurimuodon taiteellisen potentiaalin määrittää tämän tarjoama ilmaisullinen omaleimaisuus; tai negatiivisessa tapauksessa, ilmaisullisuuden puuttuminen.[iv]

Siinä missä Marcel Duchampin Suihkulähteen (1917) readymade-ilmaisu[v] perustui aikakautensa institutionaalisia taidenormeja horjuttavaan julkiseen tekoon, nivoutuu yksinvideopelien antiteesi vastaanottajan sulkeutuneeseen suoritukseen. Yksinvideopelaaminen on ensimmäisen varteenotettava taidemuoto, jonka teokset luovat yksilöille ilmaisukeinoja ensisijaisesti näiden itsensä vastaanotettaviksi.

Sulkeutuneiden yksinvideopelisuoritusten korostunut vuorovaikutussuhde tuottaa jatkuvasti uusia ilmaisumuotoja. Planescape: Tormentin (1999, Black Isle) kaltaiset kerronnalliset rakenteet tarjoavat pelaajalle mahdollisuuden moraaliseen ja sosiaaliseen ilmaisuun valintojen kautta (Simkins & Steinkuehler 2008; Sicart 2009); Civilization (1991, Microprose) mahdollistaa poliittisen vaikuttamisen historiaa simuloivissa tilanteissa (Squire 2004; Voorhees 2009; vrt. Myers 2005); toimintapelejä voi luonnehtia sormin käytäviksi tanssimuodoksi (Kirkpatrick 2011; lisäesimerkkejä esim. Juul 2009, 139; ks. myös Hutchinson 2007). Yksinvideopelisuorituksissa tapahtuvan ilmaisun taiteellisesti huomionarvoisin merkitys on kuitenkin jokaisen ilmauksen sulkeutunut vastaanotto, joka kehkeytyy postmodernia taidetta viitoittavaa näyttämisen ja esilläolon kulttuuria vastaan suunnatuksi reaktioksi. Virtsaaminen The Sims (2000, Maxis) tai Nomad Soul (1999, Quantic Dream) –peleissä ainoastaan subjektiivisen pelisuorituksen tai pelaajan oman spontaanin mielijohteen vuoksi, kenenkään huomaamatta, on kulttuuri-ilmiössä kytevä tiedostamaton kritiikki taiteen julkisia konventioita vastaan. Yksinpelisuoritus on ainutlaatuinen taideteos, jota ei tehdä muille.

Huomioita

Teksti on tarkistettu käännös englanninkielisestä alkuperäisjulkaisusta: Pissing in the Fountain: Videogames and Expressive Performance. Italian Journal of Game Studies, 1:2, 2012. Lainaukset ovat kirjoittajan vapaita suomennoksia.

Kiitän nimettömiä arvioijia hyödyllisestä palautteesta. Kiitoksen ansaitsevat myös monet muut tekstin syntyyn vaikuttaneet henkilöt, joista tässä nimeltä mainittakoon Timo Paananen, Brent Claffey sekä Piers Sutton.

Lähteet

Aarseth, Espen (1997). Cybertext: Perspectives on Ergodic Literature. Baltimore: The Johns Hopkins University Press.

– (2012) A Narrative Theory of Games. Proceedings of the International Conference on the Foundations of Digital Games ’12. New York, NY: ACM, 129–133.

Arnold, Peter (1990) Sport, the Aesthetic And Art: Further Thoughts. British Journal of Educational Studies, 38: 2, 160–179.

Benjamin, Walter (1968/2007) The Work of Art in the Age of Mechanical Reproduction. Teoksessa H. Arendt (ed.) & H. Zohn (käänt.) Illuminations: Essays and Reflections. New York, NY: Schocken, 217–252.

Beardsley, Monroe (1958) Aesthetics: Problems in the Philosophy of Criticism. New York, NY: Harcourt, Brace & World.

Best, David (1974) The Aesthetics of Sport. British Journal of Aesthetics, 14: 3, 197–213.

­­– (1980) Art and Sport. Journal of Aesthetic Education, 14: 2, 69–80.

– (1985) Sport is Not Art. Journal of Philosophy of Sport, 12: 1, 25–40.

Bogost, Ian (2007) Persuasive Games: The Expressive Power of Videogames. Cambridge, MA: The MIT Press.

Bordwell, David (1991) Making Meaning: Inference and Rhetoric in the Interpretation of Cinema. Harvard: Harvard University Press.

– (1985) Narration in the Fiction Film. New York, NY: Routledge.

Caillois, Roger (1961/2001) Man, Play and Games. Kääntänyt M. Barash. New York, NY: Free Press of Glencoe Inc.

Calleja, Gordon (2009) Experiential Narrative in Game Environments. Teoksessa Digital Proceedings of DiGRA 2009: Breaking New Ground: Innovation in Games, Play, Practice and Theory. London: Brunel University.

Cooper, Wesley (1978) Do Sports Have an Aesthetic Aspect? Journal of the Philosophy of Sport, 5: 1, 51–55.

Darley, Andrew (2000/2006) Visual Digital Culture: Surface Play and Spectacle in New Media Genres. New York, NY: Routledge.

Deen, Phillip (2011) Interactivity, Inhabitation and Pragmatist Aesthetics. Game Studies, 11: 2.

Dewey, John (1934/2005) Art as Experience. New York, NY: Penguin Group.

Diderot, Dennis (1883) The Paradox of Acting. London, UK: Chatto & Windus.

Dourish, Paul (2001) Where the Action is: The Foundations of Embodied Interaction. Cambridge, MA: MIT Press.

Ebert, Roger (2010) Video games can never be art. Chicago Sun Times, 16.4.2010. http://blogs.suntimes.com/ebert/2010/04/video_games_can_never_be_art.html

Eskelinen, Markku (2004) Towards Computer Game Studies. Teoksessa Noah Wardrip-Fruin & Pat Harrigan (eds.) First Person: New Media as Story, Performance, and Game. Cambridge, MA: MIT Press, 36–49.

– (2005) Pelit ja pelitutkimus luovassa taloudessa. Helsinki: Sitra.

Hutchinson, Rachael (2007) Performing the Self: Subverting the Binary in Combat Games. Games and Culture, 2: 4.

Frasca, Gonzalo (2007) Play the Message: Play, Game and Videogame Rhetoric. Väitöskirja. IT University of Copenhagen.

Goldman, Alan (2004) Evaluating Art. Teoksessa Peter Kivy (ed.) The Blackwell Guide to Aesthetics. Oxford, UK: Blackwell Publishing, 93–108.

– (2005) The Aesthetic. Teoksessa Berys Gaut & Dominic Lopes (eds.) The Routledge Companion to Aesthetics. London: Routledge, 255–266.

Hansen, Mark (2004) New Philosophy for New Media. Cambridge, MA: MIT Press.

Humble, Paul (1993) Chess as an Art Form. The British Journal of Aesthetics, 33: 1, 59–66.

Juul, Jesper (2009) Casual Revolution: Reinventing Video Games and Their Players. Cambridge, MA: MIT Press.

Karhulahti, Veli-Matti (2012) Puzzle Art in Story Worlds: Experience, Expression, Evaluation. Digital Proceedings of the 6th Philosophy of Computer Games Conference. Arsgames: Madrid. http://www.arsgames.net/2012gamephilosophy/en/html/program/

Kirkpatrick, Graeme (2011) Aesthetic Theory And the Video Game. Manchester, UK: Manchester University Press.

Krauss, Rosalinda (1976) Video: The Aesthetics of Narcissism. October, 1, 50–64.

Moriarty, Brian (2011) An Apology for Roger Ebert. http://www.ludix.com/moriarty/apology.html Linkki tarkistettu 12.12.2012.

Myers, David (2005) Bombs, Barbarians, and Backstories: Meaning-making within Sid Meier’s Civilization. Teoksessa Matteo Bittanti (ed.) Civilization. Virtual History, Real Fantasies. Milano, Italy: Costa & Nolan.

NEA – National Endowment for the Arts (2011) FY 2012 Arts in Media Guidelines. http://arts.endow.gov/grants/apply/AIM-presentation.html Linkki tarkistettu 12.12.2012.

Saw, Ruth (1961) What Is a Work of Art? Philosophy, 36: 136, 18–29.

Sicart, Miguel (2009). The Ethics of Computer Games. Cambridge, MA: MIT Press

Simkins, David & Steinkuehler, Constance (2008) Critical Ethical Reasoning and Role-Play. Games and Culture, 3: 3-4.

Squire, Kurt (2004) Replaying History: Learning World History through Playing Civilization III Väitöskirja. Indiana University.

Stern, Laurent (1965) Fictional Characters, Places, and Events. Philosophy and Phenomenological Research, 26: 2, 202–215.

Swink, Steve (2009) Game Feel: A Game Designer’s Guide to Virtual Sensation. Amsterdam, Netherlands: Morgan Kaufmann.

Tavinor, Grant (2009) Art of Videogames. Hoboken, NJ: Wiley-Blackwell.

Voorhees, Gerald (2009) I Play Therefore I Am: Sid Meier’s Civilization, Turn-Based Strategy Games and the Cogito. Games and Culture, 4: 3.

Wertz, Spencer (1979) Are Sports Art Forms? Journal of Aesthetic Education, 13: 1, 107–109.

Ziff, Paul (1974) A Fine Forehand. Journal of Philosophy of Sport, 1: 1, 92–109.

Viitteet

[i] Kognitiiviseen reseptioestetiikkaan vedoten on mahdollista esittää kaiken taiteen vastaanoton olevan vastaanottajan päässä tapahtuvaa ilmaisevaa toimintaa. Tässä artikkelissa ilmaisulta edellytetään kuitenkin sen realisoivaa konkreettista suoritusta.

[ii] Tässä tapauksessa kyseenalaiseksi joutavat tosin myös kaikki kertovat taiteet, jotka pyrkivät sitomaan yleisönsä näiden tarinamaailmoihin ja hahmoihin (ks. esim. Stern 1965; Goldman 2005).

[iii] Joidenkin teoreetikoiden (esim. Dourish 2001) mukaan suoritukseen kytkeytyy sisäänrakennettu tulkinta.

[iv] Viimeaikainen pelitutkimus (joka tutkii videopelikulttuuria kokonaisvaltaisena ilmiönä) tarjoaa alustavia teorioita videopelaamiseen liitetyn ilmaisun omaleimaisuudesta niin kertovana (Calleja 2009; Aarseth 2012), retorisena (Frasca 2007; Bogost 2007) kuin kinesteettisenäkin (Swink 2009; Kirkpatrick 2011; vrt. Humble 1993) kulttuurimuotona.

[v] Readymade on taidemuoto, jonka teokset ovat arkiympäristöstä poimittuja esineitä. Näiden merkitykset eivät siis perustu formaaliseen estetiikkaan, vaan taiteilijan konteksti-riippuvaiseen tekoon. Suihkulähde on alan pioneerityö: Duchamp toi New Yorkin itsenäisten taiteilijoiden näyttelyyn (1917) vessasta irrotetun pisuaarin. Vaikka näyttely oli julistettu media-vapaaksi, teosta ei hyväksytty mukaan. Taidekriitikot valitsivat Suihkulähteen sittemmin vuoden 2004 Turner-gaalassa 1900-luvun merkittävimmäksi taideteokseksi.

Kategoriat
1/2013 WiderScreen 16 (1)

Diginatiivit ja käyttäjälähtöinen kulttuuri

diginatiivit, Digitaalinen kulttuuri, käyttäjähtöisyys

Reijo Kupiainen
Professori (Visuaalisen kulttuurin teoria)
Aalto-yliopisto, Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu

Viittaaminen / How to cite: Kupiainen, Reijo. 2013. ”Diginatiivit ja käyttäjälähtöinen kulttuuri”. WiderScreen 16 (1). http://widerscreen.fi/numerot/2013-1/diginatiivit/


Artikkelissa tarkastellaan keskustelua diginatiiveista käyttäjälähtöisen kulttuurin keskeisinä toimijoina. Vaikka internet ja digitaalinen media on helpottanut omien esitysten luomista ja julkaisua, nuori sukupolvi ei ole yhtenäinen, vaan on omaksunut erilaisia rooleja suhteessa netin käyttöön. Myös netin potentiaalia aktiivisesti käyttävät omaksuvat erilaisia aktiviteetin muotoja. Käyttäjälähtöisyyden kannalta tärkeäksi näyttää muodostuvan erilaisten roolien omaksuminen ja vaihteleminen suhteessa mediatuotantoon.

Diginatiivit – uudenlaiset oppijat?

Marc Prensky (2001) julkaisi reilu vuosikymmen sitten artikkelin ”Digital natives/digital immigrants” joka on siitä asti ollut esillä keskustelussa uuden, 1980–1990-luvuilla syntyneen sukupolven digitaalisista taidoista ja erityisesti vanhempiin sukupolviin verraten erilaisista oppimiskäytännöistä. Periaatteessa digitaalista teknologiaa hyödyntävä käyttäjälähtöinen (user-generated) ja osallistava kulttuuri on juuri uuden sukupolven kulttuuria, sukupolven joka on syntynyt tieto- ja viestintäteknologiaa ja erityisesti internetiä arjessaan käyttävään maailmaan, ja jolla ei ole kokemusta maailmasta ennen digitaalisia työkaluja ja maailmanlaajuisia tietoverkkoja.

Prensky ei ole kuitenkaan ensimmäinen, joka kirjoittaa uudesta digisukupolvesta. Muun muassa Don Tapscott (1999) kirjoitti nettisukupolvesta (Net generation) Kirjassaan Growing Up Digital. Tapscott edusti eräänlaista kyperlibertanismia, jonka mukaan uusi teknologia ja sen mukana uusi sukupolvi demokratisoi maailmaa ja ottaa ohjakset käsiinsä. Tapscottin mukaan nuoret ovat ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa vahvemmassa asemassa kuin vanhempi sukupolvi, koska he hallitsevat yhteiskunnan avainteknologian ja täten muuttavat yhteiskuntaa.

Uuteen sukupolveen kohdistuvat suuret odotukset korostavat nuoria erityisesti uudenlaisina oppijoina sekä uuden tiedon ja taidemuotojen luojina (ks. Palfrey & Gasser 2008, 4). Prensky (2001, 1) aloittaa artikkelinsa toteamalla, että ”oppilaamme ovat muuttuneet radikaalisti. Tämän päivän oppilaat eivät ole ihmisiä, jota kasvatusjärjestelmämme on suunniteltu opettamaan.” Prensky korostaa erityisesti, että diginatiivit ovat kasvaneet uuden teknologian – tietokoneiden, digitaalisten pelien, digitaalisten musiikkisoitinten, videokameroiden, matkapuhelinten ja muiden digitaalisten välineiden – parissa. Tämä on hänen mukaansa johtanut edellisistä sukupolvista eroavaan oppimis- ja toimintakulttuuriin: diginatiivit puhuvat siten uuden teknologian kieltä, käyttävät useita eri informaatiolähteitä yhtä aikaa (multitasking), arvostavat grafiikkaa ja kuvia tekstin sijaan, hakevat linkitettyä tietoa (hypertekstit), toimivat parhaiten verkostoituneina, arvostavat välitöntä palautetta ja pelejä ”vakavan” työn sijaan. (Prensky 2001, 2.)

Perinteinen kasvatusjärjestelmä suosii sen sijaan teollista mallia: kellot soivat säännöllisille aikaan ja tilaan rajatuille oppitunneille ja kaikki oppilaat seuraavat yhtä aikaa opettajan ohjeita ja samaa kirjallista materiaalia. Tämä on ristiriidassa monikanavaisen, internetiä, pelillisyyttä, verkostoituneisuutta ja oma-aloitteisuutta suosivan toimintakulttuurin kanssa. Ristiriita on ollut esillä koulutuskeskustelussa jo pitkään.

Keskeisin kritiikki Prenskyä kohtaa nousi kuitenkin sukupolvieron korostamisesta ja sukupolven idealisoimisesta yhdeksi yhtenäiseksi ryhmäksi. Diginatiiveista eroavaa sukupolvea Prensky kutsuu digitaalisiksi maahanmuuttajiksi (digital immigrants). Tämän ajattelutavan mukaan digitaaliset maahanmuuttajat joutuvat opettelemaan digitaalisen kulttuurin ajattelutapaa ja käytäntöjä vaivoin, siinä missä diginatiivit hallitsevat ne ikään kuin luonnostaan. David Buckingham (2011) nostaa esille keskeisen kritiikin Prenskyä kohtaan huomauttaessaan että Prenskyn ajattelutapa ylikorostaa teknologista muutosta ja johtaa helposti teknologiseen determinismiin, jossa teknologia muokkaa kokonaista sukupolvea.

Kymmenen vuotta artikkelinsa julkaisemisensa jälkeen Prensky (2011) totesi käyttäneensä vain metaforaa puhuessaan diginatiiveista ja digitaalisista maahanmuuttajista, mutta termit jäivät elämään omaa elämäänsä ja levisivät kulovalkean tavoin muun muassa Bill Gatesin ja Rupert Murdochin puheissa. Harwardiin perustettiin jopa Digital Natives Institute. Prensky (2011) huomauttaa, että hän ei koskaan tarkoittanut, että ihmiset voisi jakaa kahteen sukupolveen tai että nykynuoret hallitsisivat teknologian automaattisesti paremmin ja että heillä olisi tietoa, jota vanhemmilla ei ole. ’Diginatiivi’ viittaa pikemminkin kasvamiseen digitaalisessa kulttuurissa ja siihen mitä tämä digitaalinen ympäristö ilmenee eräänlaisena kotiseutuna. Teknologisesti vauraiden länsimaiden yhä useammat nuoret ovat omaksuneet digitaalisen kulttuurin osana jokapäiväistä elämää, jossa ei erotella ”tosimaailmaa” ja ”virtuaalimaailmaa”, ”tosi-identiteettiä” ja ”virtuaali-identiteettiä”.

Prenskyn julkaistessa artikkelinsa keskustelussa ei vielä ollut käyttäjälähtöinen kulttuuri (user-generated culture), osallisuuden kulttuuri (participatory culture), web 2.0, sosiaalinen media, joukkoistaminen tai vertaisoppiminen (peer-based learning). Näiden myötä keskustelu diginatiiveista on siirtynyt enemmän oppimisesta sisältöjen tuottamiseen ja käyttäjälähtöisyyteen digitaalista teknologiaa hyödyntäen.

Prenskyn perussanoma diginatiiveista on melko helppo jakaa: ”Minulle diginatiivina oleminen tarkoittaa kasvamista digitaalisessa ympäristössä [digital country] tai kulttuurissa, vastakohtana siirtymisenä siihen aikuisena” (Prensky 2011, 17). Mutta samalla diginatiiviuteen näyttää kuuluvan odotuksia erityisestä luovuudesta, taidoista ja viisaudesta. Prensky (2011) itse kirjoittaa digitaalisesta viisaudesta (digital wisdom), joka perustuu digitaalisen teknologian käyttöön kognitiivisen kapasiteettimme vahvistajana. Tässä yhteydessä digitaalinen viisaus Prenskyn (emt.) mukaan sisältää mahdollisuuden teknologia-avusteiseen päätösten tekoon, jota voidaan arvioida kollektiivisesti. Avainasemassa on tiedon jakaminen ja ideoiden testaaminen, luovuus, ajatteleminen ja ymmärtäminen.

Prenskyn siirtyminen ”diginatiiveista” ”digitaaliseen viisauteen” korostaa entisestään aktiivista informaation jakamista ja tuottamista pelkän tiedon etsimisen eri muotojen sijaan. Myös muut diginatiivipuhetta puolustavat vetoavat luovuuden uuteen kukoistukseen. John Palfrey ja Urs Gasser kirjoittavat, että ”diginatiivit osallistuvat enenevässä määrin informaation, tiedon ja viihteen luomiseen verkkoympäristöissä”, ”internet on päästänyt valloilleen luovuuden purkauksen” (Palfrey & Gasser 2008, 112). Myös David Gauntlett (2011) ylistää nettiä ja web 2.0:aa Palfreyn ja Gasserin tavoin luovuuden areenana. Jenkins, Clinton, Purushotma, Robison ja Weigel (2006) puolestaan liittävät diginatiivit niin sanottuun osallisuuden kulttuuriin (participatory culture), jolla kuvataan internetin mahdollisuuksia luoda käyttäjälähtöistä kulttuuria. Osallisuuden kulttuuri edellyttää erityisiä medialukutaidon muotoja, joilla käyttäjälähtöisyyteen ja luovaan mediatuottamiseen pyritään. Puhe diginatiiveista ei siis tarkoita vain digitaalisen kulttuurin asukkaita ja kulttuurin kuluttajia vaan viittaa osallisuuden muotoihin, joissa kuluttajasta on kääntymässä tuottaja ja luova nettikulttuurin hyödyntäjä.

Prenskyn vastustajat eivät kuitenkaan juurikaan luota ”luovuuden kukoistukseen”. Esimerkiksi Andrew Keen (2007) viittaa netin kohdalla teoreemaan äärettömästä joukosta apinoita: jos ääretön määrä apinoita kirjoittaa koneella, joku apinoista saattaa aikanaan kirjoittaa mestariteoksen. Keenin (emt.) mukaan netti ei edesauta luovuutta, vaan se tuottaa pikemminkin loputonta keskinkertaisuutta. Kysymys on lopulta kuitenkin siitä, ymmärretäänkö luovuus ja käyttäjälähtöinen kulttuuri mestariteosten tuottamisen ja julkaisemisen paikkana vai pikemminkin maanläheisemmin mahdollisuutena saada oma ääni esiin ja osallistua kulttuuriseen merkityksenvaihtoon. Tässä mielessä osa osallisuus ja aktiivinen toiminta ovat jo itsessään positiivisia ilmiöitä ilman vaadetta mestariteoksista.

Oma lähtökohtani on, että luovuus, käyttäjälähtöisyys ja ”digitaalinen viisaus” ovat digitaalisen kulttuurin potentiaaleja mutta eivät synny itsestään eivätkä ole yhden sukupolven ominaisuus. Tässä mielessä diginatiivit ovat siis myytti. Tulkitsen diginatiivimyytin niin, että oletuksena on ”diginatiivien” automaattisesti siirtyvän kulutuskeskeisyydestä mediasisältöjen tekijöiksi ja osaajiksi. Diginatiivimyytti sisältää erityisesti kaksi asiaa: 1) oletetaan että lapsia ja nuoria ei tarvitse opettaa digitaalisen kulttuurin toimijoiksi koska he jo hallitsevat kyseisen kulttuurin, ja 2) että sukupolviero on luonnostaan olemassa ja että sitä voidaan käyttää argumenttina, joka niputtaa toimijat osaajiin ja niihin, jotka eivät hallitse digitaalista teknologiaa luonnostaan.

Myytillä on esimerkiksi oppimisen kannalta erityisiä seurauksia. Esitän tässä artikkelissa joitain esimerkkejä vuosina 2010–2011 toteuttamani Suomen Akatemian postdoc-tutkimuksen Nuoret, lukutaidot ja muuttuva mediakulttuuri pohjalta. Tutkimus toteutettiin länsi-suomalaisessa yläkoulussa etnografisena tutkimuksena, jota täydennettiin opettajien ja oppilaiden haastatteluilla ja kyselytutkimuksella oppilaiden netin käytöstä (N=305). Etnografiaan sisällytettiin myös joidenkin osallistujien nettiseurantaa tai netnografiaa (Kozinets 2010). Tutkimus on laajemmin julkaistu teoksessa Media and digital literacies in secondary school (Kupiainen 2013a).

Digikulttuurin potentiaali

Tutkimukseni osoitti, että jotkut opettajat ovat omaksuneet diginatiivimyytin osaksi koulukulttuuria. Eräässä haastattelussa kysyin tietotekniikan opettajalta, miten oppilaiden oma sisällöntuotanto on huomioitu opetuksessa, joka näytti keskittyvän perinteisten toimisto-ohjelmien käyttöön ja sisällön tuotantoon niiden avulla.

Haastattelija: No onks tällanen uus sosiaalinen media tuonu mitään sellasia haasteita että pitäis kenties opettaa tai opetella just liittyy johonkin blogeihin tai tän tyyppisiin asioihin tossa tietotekniikassa?

Opettaja: Tunnilla?

Haastattelija: Niin.

Opettaja: Varmaan joo. Tosin noi on niitä asioita mitkä ne oppii ittekkin, kun se on se mitä ne tekee, surffaa ja, että en mä niinku paineena sitä koe sillä tavalla koska noi on ne just nää uudet kaikki nää blogi ja Facebook ja Mese ja mitä kaikkea onkin niin ne ne löytää kyllä ittekkin. Että siinä mielessä ehkä ei. (Tietotekniikan opettajan haastattelu, nainen)

Opettajan oletuksena oli, että suurin osa yläkoulun oppilaista oppii itse netin yhteisöpalveluiden, kommunikaationvälineiden ja julkaisukanavien käytön eikä tarvetta opettamiseen juuri ole. Joskus opettajat oppitunnilla myös totesivat oppilaiden hallitsevan paremmin medialaitteita kuin he itse ja korostivat itse sukupolvieroa.

Oppilaita oli kuitenkin hyvin monenlaisia, osa aktiivisia bloggareita ja edistyneitä tietotekniikan käyttäjiä, mutta osa puolestaan ilmaisi vihaavansa tietokoneita tai keskittyi lähinnä mediaviihteen kuluttamiseen. Kaikki eivät käyttäneet myöskään sosiaalista mediaa. Käyttäjälähtöinen kulttuuri kuitenkin edellyttää aktiivista osallistumista mediasisällön tuottamiseen ja jakamiseen. Nuorilla on valmiuksia omaksua tämä kulttuuri ja lunastaa paikkansa digitaalisina sisällöntuottajina. Tämä on askel kohti ”digitaalista viisautta”, josta Prensky on alkanut puhua ”diginatiivien” sijaan.

Olennaista käyttäjälähtöisen kulttuurin omaksumisessa on mediatuotannon julkaiseminen ja jakaminen erityisesti internetissä. Kulttuuri edellyttää sisällön levittämistä erilaisten yleisöiden ulottuville, jotka voivat puolestaan hyödyntää julkaistua materiaalia eri tavoin. Henry Jenkins, Sam Ford ja Joshua Green (2013) ovat alkaneet puhua ”levitettävästä mediasta” (spreadable media), joka korostaa sisällön teknistä ja kulttuurista jakamista yleisöjen erilaiseen käyttöön joskus tekijänoikeuksia uhatenkin: ”Jos se ei leviä, se on kuollut” (emt. 1), on eräänlainen käyttäjälähtöisyyden perussanoma. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikkien on tuotettava sisältöä nettiin, vaan pikemminkin sen oivaltamista, miten eri rooleissa osallistuu levittämään sisältöä.

Keskustelu käyttäjälähtöisestä kulttuurista on paljolti angloamerikkalaista, mikä näkyy myös joukkona erilaisia vaikeasti käännettäviä muotisanoja kuten ’prosumer’, ’proam’ tai ’produsage’. Kaikissa edellä mainituissa yhdistyy tuottamiseen ja kuluttamiseen tai käyttämiseen liittyviä termejä kuten ’producer’, ’consumer’, ’amateur’ ja ’usage’.

Produsage’, käyttäjätuotanto on Axel Brunsin (2008) käyttämä termi, jolla hän viittaa juuri tuotannon (production) ja käytön (usage) hybridiin perinteisen teollisen tuotanto – levitys – kulutus -ketjun sijaan. Hän luonnehtii käyttäjätuotantoa neljän periaatteen mukaan. Kyseessä on a) avoin ja laaja osallistujien yhteisö, joka osallistuu sisällöntuotantoon ja sisällön jakamiseen, jossa b) vallitsee vertaisvalta ( roolit tuotannon johtajien, osallistujien ja sisällön käyttäjien välillä vaihtuvat sujuvasti, ja jossa c) tuotanto ei ole koskaan valmis, vaan aina muokattavissa ja kehitettävissä, ja joka d) perustuu yhteisomistukseen.

Käyttäjätuotannon vahvuutena on joukkoistaminen ja kollektiivinen osallisuus tuotannossa, jossa riittävä joukko ihmisiä osallistuu tuotannon hyödyntämiseen ja jalostamiseen, kuten Wikipedia-artikkeleiden kirjoittamiseen tai avoimen koodin kirjoittamiseen. Colin Lankshear ja Michelle Knobel (2006) ovat korostaneet erityisesti kahta tekijää, jotka kulttuurisen muutoksen mahdollistavat: uusi digitaalinen teknologia ja uusi eetos. Uusi teknologia ei siis riitä, vaan tarvitaan uusi ajattelutapa, jota juuri uusi sukupolvi voisi edustaa. Uuteen ajattelutapaan liittyy siirtyminen keskusjohtoisesta massatuotannosta eräänlaiseen postmoderniin hajautettuun, vailla keskusta olevaan joukkoistamiseen ja hajautettuun asiantuntemukseen. Tätä edustaa hyvin Charles Leadbeaterin (2009) käyttämä termi ’we-think, joka sisältää muutoksen massatuotannosta (mass production) massaluovuuteen (mass creativity). We-think on periaate, jonka mukaisesti luovuutta syntyy, kun riittävän erilaiset ja itsenäiset ihmiset lyövät päänsä yhteen ja jakavat ajatuksensa muiden käytettäväksi. Leadbeater erittelee erilaisia ’yhteisajattelun’ asteita, joista korkeinta edustaa ’full we-think’: se korostaa yhteistoiminnallisuutta osallistumisen edelle. Leadbeaterin esimerkkinä on Wikipedia, jossa artikkeleita kirjoittavat yhdessä erilaiset ihmiset tuoden mukanansa oman erityisen asiantuntijuutensa yhteiseen projektiin. Matalammanasteista yhteisajattelua edustavat puolestaan muun muassa blogit, jotka korostavat osallisuutta mutta eivät anna yhtäläisiä mahdollisuuksia yhteistoiminnallisuudelle: yksi kirjoittaa ja muut kommentoivat.

Olennainen potentiaali sisältyy juuri yhteistoiminnallisuuden mahdollisuuteen, eräänlaiseen ’joukkoälyyn’ (wisdom of crowds), kuten myös James Surowiecki (2004) esittää. Mutta myös yksilö voi toimia auteurina, ja julkaista mediaesityksiään netissä. Olennaista on mahdollisuus julkaisuun ja julkisuuteen, jonka nettiyhteisöt, YouTube ja internet mahdollistavat. Digitaalisuuden keskeinen periaate on sen mahdollistama rajaton tuotannon levittäminen ilman, että tuotoksen tekninen laatu kärsii. Tästä syystä myös amatöörit voivat yltää huimiin yleisömääriin, ja samasta syystä tekijänoikeuskysymykset ovat yhä polttavampia. Internet tarjoaa siis julkaisukanavan ja tuotantoon tarvittava teknologia on yhä halvempaa ja pienempää, ja yhä useamman saatavilla. Käytännössä lähes jokainen omaa mediatuotantoon sopivat välineet, sillä jo älypuhelimilla voidaan tehdä – ja tehdään – elokuvia ja muuta audiovisuaalista tuotantoa. Olen omassa tutkimuksessani (Kupiainen 2011, 2013a, 2013b) tarkastellut nuorten luovia mediakäytäntöjä, joissa muun muassa puhelimia hyödynnetään monipuolisesti. Moni toteuttaa itseään erityisesti valokuvaamalla mutta silti puhe yhdestä diginatiivisukupolvesta on liioiteltua.

Erilaiset nettiaktiviteetit

Yhtenäisen sukupolven sijaan voidaan puhua erilaisista nettiaktiviteeteista ja osallistumisen muodoista. Netin käyttäjiä on jaoteltu ahkerasti erilaisiin luokkiin: Esimerkiksi Sonia Livingstone, Magdalena Bober ja Ellen Helsper (2005) jakavat netin toimijat kanssakävijöiksi (interactor), kansalaisaktiivisiksi (civic-minded) ja sitoutumattomiksi (disengaged), Mimi Ito kollegoineen jaottelee netin aktiviteetit puolestaan hengaamiseen (hanging out), puuhailemiseen (messing around) ja vakavaan harrastuneisuuteen (geeging out) (Ito, ym. 2008). Erilaiset luokat kuvaavat erilaisia digitaalisia käytäntöjä sukupolven sisällä ja sukupolvien välillä kuten myös erilaisia käyttäjätuotannon asteita.

Kuten todettu, ”diginatiiveihin” viittaava sukupolvi ei ole yhtenäinen digitaalisen median käytön suhteen. Tutkimukseni nosti esiin että vain pieni osa 13–16-vuotiaista osallistuu käyttäjätuotantoon ja jakaa mediasisältöjä verkossa. Otokseni (N=305) ei ole iso eikä maantieteellisesti kattava, mutta antanee kuvaa nuoren nettiaktiivisuudesta kyseiseltä vuodelta. Ylivoimaisesti suosituinta omien mediaesitysten jakamista netissä oli valokuvien jakaminen. Puolet vastanneista ylipäätään jakoi valokuvia netissä (ks. kuvio 1). Muun oman tuotannon jakaminen oli huomattavasti harvinaisempaa; blogeja kirjoitti 16 prosenttia kerran kuussa tai useammin, videoita julkaisi 11 prosenttia vastanneista (ks. kuvio 1).

KUVIO 1. Omien mediatuotosten jakaminen netissä

Ruotsissa kerättiin puolestaan vuonna 2009 aineistoa yli 2 000 12–31-vuotiaalta heidän netin käytöstään (Zimic & Dalin 2011). Myös tämän tutkimuksen mukaan 12–16-vuotiaat käyttävät nettiä pääasiassa viestintään ja viihteeseen, alle 10 prosenttia lataa videoita nettiin ja hieman päälle 10 prosenttia kirjoittaa blogia. 17–31-vuotiaiden osalta luvut eivät juuri eroa nuoremmista netin käyttäjistä (emt. 144). Lähes puolet nuoremmista tunsi osallistuvansa osallisuuden kulttuurin vain vähäisessä määrin (emt.)

Tulokset voisivat olla erilaisia muutama vuosi myöhemmin mutta sellaista ”luovuuden purkausta”, josta John Palfrey ja Urs Gasser (2010) kirjoittivat ei ole nähty eikä käyttäjätuotanto ole kaikkien nuorten omaksumaa. Tämä viittaa siihen, että yhtenäisen sukupolven sijaan nuorten nettikäytännöt ovat varsin moninaisia, osalle netti on avannut mahdollisuuksia luoville käytännöille ja osa on omaksunut muunlaisia rooleja.

Kun puhutaan käyttäjälähtöisestä kulttuurista, on syytä tarkastella vielä laajemmin minkälaista toimintaa ja aktiviteetteja käyttäjälähtöisyyteen kuuluu. Axel Bruns (2008) esimerkiksi korostaa joukkojen ja kollektiivien voimaa mutta myös yksilöt tuottavat mediaesityksiä, joita yleisöt ja käyttäjät voivat hyödyntää. Tutkimukseni nosti esiin kolme erityistä aktiviteetin muotoa, yksilölliset aktiviteetit, yhteisölliset aktiviteetit ja yhteistoiminnalliset aktiviteetit (ks. myös. Kupiainen 2013b).

Yksilölliset aktiviteetit viittaavat nimensä mukaisesti melko individuaalisiin mediajulkaisun muotoihin, kuten nettiblogien kirjoittamiseen ja ylläpitämiseen. Julkinen blogi on tietysti yhteydessä muihin netin käyttäjiin, erityisesti blogin yleisöön tai seuraajiin mutta pääsääntöisesti bloggaaja kirjoittaa yksin ja muut kommentoivat. Blogi tarjoaa siis osallisuutta mutta ei ole varsinaisesti yhteistoiminnallinen kirjoittamisen areena. Zizi A. Papachharissi on kuvannut bloggaamista uudeksi narsismiksi, mutta ei pejoratiivisessa mielessä. Uusi narsismi tarkoittaa hänellä pikemminkin ”introspektiota ja syventymistä itseensä blogissa tai vastaavissa tiloissa” (Papachharissi 2010, 145). Tällainen identiteettityö ei tietysti toteudu kaikissa blogeissa mutta on vahva muun muassa muoti- ja elämäntapablogeissa (lifestyle blog), jotka ovat erityisesti nuorten tyttöjen suosiossa. Papacharissin (emt.) mukaan tällaiset individualistiset blogit lisäävät netin moniäänisyyttä ja täten myös demokratisoivat nettiä. Bloggaaja tarvitsee yleisöä, joka usein koostuu myös tuntemattomista bloggaajalle vieraista seuraajista. Potentiaalinen ja ”hiljainenkin” lukijakunta kannustaa kuitenkin jatkamaan kirjoittamista.

Yhteisölliset aktiviteetit ottavat nimensä mukaisesti huomioon laajempia yhteisöjä joko netissä tai/ja netin ulkopuolella. Esimerkiksi sosiaalisessa mediassa toiminta on usein yhteyksissä olemassa oleviin verkostoihin, kuten kouluun ja kavereihin, ja vahvistaa näitä verkostoja (Valkenburg, Schouten & Peter, 2005; Ellison, Steinfield & Lampe, 2007; boyd, 2008; Peter, Valkenburg & Fluckiger, 2009). Oma esimerkkini on 14-vuotiaan Gomin ylläpitämä videoblogi (vlogi), jossa hän julkaisee videoita koulusta, arjestaan ja hengailustaan kavereiden kanssa. Toisin kuin muotiblogit, Gomi ei niinkään esittele itseään. Vlogi on suunnattu nimenomaan kaveriyhteisölle ja Gomi toisinaan kysyykin videoissaan suoraan kommentteja kavereiltaan.

Videot ovat lyhyitä, pariminuuttisia otoksia arjesta ilman erityisiä esteettisiä tai tarinallisia tavoitteita ja jälkituotantoa. Tyyliä voisi kutsua ”Youtube-estetiikaksi”. Patricia Lange (2009) käyttää termiä ’affiniteettivideo (affinity video). Tällä hän korostaa videoiden kommunikatiivista ja yhteisöllistä merkitystä. Videot eivät ole tarkoitettu määrittämättömälle laajalle yleisölle eivätkä välttämättä ole originaaleja, kiinnostavia tai luovia perinteisessä elokuvaesteettisessä mielessä. Pikemminkin ne ovat stereotyyppisiä ja spontaaneja, ja sisältävät huumoria, joka jää ulkopuoliselta tunnistamatta ja vieraaksi. Eräässä koululuokassa kuvatussa videossaan Gomi muun muassa viittaa luokkaan tulossa olevan opettajan vihaisuuteen ja kuvaa oppilaiden leikkipainia. Videossa kuvatut tilanteet ovat yhteisöllisiä aktiviteetteja, joiden merkitys aukeaa vain asianomaisille. Affiniteettivideot pitävät yllä yhteisön kommunikatiivista kanavaa ja myös vahvistavat yhteisöllisiä siteitä.

Gomin video luo yhteisöllistä sidettä myös kerronnallisesti: Gomi puhuu suoraan kameraan ja kommentoi tapahtumia ja kerronta rakentuu lähikuvista, joissa muita oppilaita poimitaan kuviin ja joissa he reagoivat kuvaukseen ja kommentoivat itsekin. Vlogissa julkaistut videot ovat kuitenkin julkisia ja koko internetyhteisön nähtävillä. Kommentteja vlogiin kirjoittavat kuitenkin lähinnä kaverit, joille video on suunnattu.

Gomin videoblogi on epäilemättä osa käyttäjälähtöistä kulttuuria. Sen merkitys on yhteisöllinen, mutta ei avaa yhteiskunnallista keskustelua tai ota kantaa maailman menoon. Pikemminkin kyse on jokapäiväisestä toiminnasta, josta video on luonnollinen osa. Videoiden tekijä on kuitenkin yksi henkilö.

Yhteistoiminnallisissa aktiviteeteissa sen sijaan tekijöitä on useita. Yhteistoiminnalliset aktiviteetit ovat juuri Charles Leadbeaterin esittämässä mielessä yhteisajattelua parhaimmillaan. Esimerkkini on verkkofoorumilla tapahtuvasta roolipelaamisesta. 14-vuotias Santeri jakaa nettiyhteisön 30 muun pelaajan kanssa jotka ovat luoneet itselleen avatarit nettipelaamista varten. Jokainen avatar on kuvattu tarkasti paitsi ulkoisilta ominaisuuksiltaan myös sukulaissuhteiltaan, henkilöhistorialtaan, henkisiltä ominaisuuksiltaan jne. Pelaaminen tapahtuu kirjoittamalla. Peli tapahtuu sitä varten luodussa maailmassa, jota ylläpitäjät hallitsevat. He ovat kuvanneet maailman, sen kaupungit, ekologian, historian yms. He voivat myös viedä toimintaa eteenpäin tekemällä muutoksia, joihin pelaajien on reagoitava. Seuratessani peliä ylläpitäjät esimerkiksi ilmoittivat, että eräs kaupunki oli palanut. Jokaisen pelaajan oli huomioitava tämä jatkaessaan kirjoittamista. Kirjoittaminen tapahtuu niin, että pelaaja kirjoittaa oman avatarinsa elämää kolmannessa persoonassa ja muut voivat jatkaa kirjoittamista puolestaan oman avatarinsa puolesta. Lopputuloksena on romaanin tai jatkosarjan kaltainen päättymätön tarina yhteisesti kirjoitettua tekstiä: yksi aloittaa, toinen jatkaa ja näin peli etenee.

Yhteistoiminnallinen aktiviteetti on myös osoitus käyttäjälähtöisestä kulttuurista mutta se ei ole yhteydessä pelaajien ulkopuolella olevaan yhteisöön kuten Gomin videoblogi, eikä se sisällä performatiivisia piirteitä, kuten yksilöllisemmät elämäntapa- ja muotiblogit. Kyseisten nettiaktiviteettien lähtökohdat, tavoitteet ja yleisöt ovat erilaiset. Jokaisessa on kysymys luovasta toiminnasta ja käyttäjälähtöisyydestä ja netti mahdollistaa kyseisen toiminnan ja mediaesitysten jakamisen ja osallisuuden.

Halusin nostaa esille yllä esitettyjä aktiviteetteja osoituksena erilaisesta netin sisällöntuotannosta ja luovista mahdollisuuksista, joita nuoret käyttävät toimiessaan internetissä, sekä erilaisista suhteista yleisöihin. Mutta kuten sanottu, kyse ei ole koko sukupolven omaksumasta toiminnasta, osa nuorista netin käyttäjistä pitäytyy kuluttajan ja yleisön asemassa osallistumatta käyttäjälähtöiseen kulttuuriin median tuottajina. Käyttäjälähtöinen kulttuuri kuitenkin edellyttää median tuottajat ja käyttäjät, mutta usein sekoittuneissa muodoissaan.

Mahdollisuuksien tikkaat

Prenskyn vastustajat ovat pyrkineet etsimään vahvaa evidenssiä diginatiiveista ja huomanneet sellaisen puuttuvan (ks. esim. Bennett, Maton & Kervin 2008; Helsper & Eynon, 2010). Chris Jones ja Binhu Shao (2011) toteavat, että empiiristä näyttöä monille väitteille diginatiiveista ja uudesta ja uudella tavalla ajattelevasta opiskelijasukupolvesta ei ole. Sen sijaan näyttöä on siitä, että monet teknologiset muutokset houkuttelevat enemmän juuri nuoria kuin vanhempia käyttämään uusia välineitä ja sovelluksia. Kyse olisi siis pikemminkin tarjonnasta kuin sukupolveen liittyvästä sisäänrakennetusta olemuksesta. Esimerkkinä tällaisesta tarjonnasta Jones ja Shao (2011) mainitsevat videoiden lataamisen erityisesti YouTubeen, joka on yksi suosituimmista nuorten käyttämistä nettipalveluista. Samoin nuoret ovat esimerkiksi ottaneet sosiaalisen median, erityisesti Facebookin omakseen ja vanhemmat ovat vasta myöhemmin syttyneet käyttämään kyseisiä palveluja.

Tutkimuksissa on havaittu, että nuorten internetin käyttö vaihtelee sosioekonomisen taustan ja muiden demograafisten muuttujien mukaan (Bennett ym. 2008; Livingstone, Bober, & Helsper 2005; Jones & Shao 2011). Tuoreiden tutkimustulosten mukaan digitaalinen kuilu vauraan ja köyhän väestön välillä on osoitettavissa muun muassa Iso-Britanniassa, jossa 29 prosenttia köyhimmän 10 prosentin kotitalouksista ei omista tietokonetta ja 36 prosentilla ei ole nettiyhteyttä kotona. Tämä tarkoittaa, että noin 750.000 kouluikäistä lasta Iso-Britanniassa on vailla yhteyttä nettiin kotoaan. (Burns 2013.) Samankaltaisia eroja varmasti löytyy useista maista, ja samalla kun tuloerot ovat kasvamassa edelleen, myös digitaalinen kuilu voi tältä osin kasvaa.

Demografiset erot eivät kuitenkaan kokonaan ratkaise saavutettavuutta. Kouluilla ja esimerkiksi Suomessa kirjastolla on keskeinen rooli erojen tasoittamisessa. Toisaalta eroja syntyy myös yksilöllisistä valinnoista, mitä digitaalisella teknologialla kukin haluaa tehdä.

9–16-vuotiaiden eurooppalaisten lasten ja nuorten internetin käyttöön ja riskeihin keskittyneessä EU Kids Online -tutkimuksessa (Livingstone, Haddon, Görzig & Ólafsson 2011, 14) hahmoteltiin ”mahdollisuuksien tikkaat”, jotka kuvaavat kuinka aktiivisia nuoret ovat tuottamaan omia sisältöjä nettiin. ”Mahdollisuudet” kuvaavat juuri aktiivisempia netin käytön muotoja omiin ilmaisullisiin tarkoituksiin. Tutkimusta varten haastateltiin noin 25 000 lasta ja nuorta 25 eri maassa vuonna 2010.

Lähes kaikki nettiä ylipäätään käyttävät 9–16-vuotiaat pelaavat netissä pelejä yksin tai konetta vastaan ja käyttävät sitä koulutehtävien tekemiseen. 14 prosenttia nuorista ei kuitenkaan tee juuri muuta.

Seuraavan ”askelman” tikkailla saavuttaa 86 prosenttia nuorista; he myös katsovat videota netissä, esimerkiksi YouTubea, 75 prosenttia on lisäksi luonut profiilin sosiaaliseen mediaan, käyttää nettiä kommunikaatiovälineenä ja lukee tai katsoo uutisia netissä. Reilu puolet 9–16-vuotiaista saavuttaa neljännen ”askelman”; pelaa toisiaan vastaan, lataa elokuvia ja musiikkia metistä ja jakaa sisältöä muiden kanssa. Viimeisen askelman mahdollisuuksien tikkailla saavuttaa tutkimuksen mukaan noin neljännes nuorista. Tämä ”luova” taso sisältää vierailut chathuoneissa, tiedoston jakamisen, bloggaamisen ja vierailut virtuaalimaailmoissa. Vaikka nuoremmat lapset saavuttavat tämä kaikkein harvemmin, myöskään 15–16-vuotiaista vain kolmannes päätyy tälle ”askelmalle”.

EU Kids Online –tutkimus ei suoraan kerro käyttäjälähtöisestä kulttuurista, mutta se kertoo suuren aineistonsa turvin nuorten netin käyttäjien moninaisuudesta ja pelaamisen ja videoiden katsomisen suosiosta nuorten keskuudessa.

YouTuben kaksi kulttuuria

Myös EU Kids Online –tutkimuksessa YouTube ja muut videonjakopalvelut nousevat esiin yhtenä suosituimmista nuorten internetpalveluna. YouTube on itsessään moninainen ja sitä voidaan käyttää monin tavoin, esimerkiksi musiikin toistamiseen, mainostamiseen, verkostoitumiseen, itseilmaisuun, oppimateriaalipankkina, sisällön kuratointiin jne. Tässä on yksi käyttäjälähtöisyyden keskeisiä potentiaaleja: käyttäjät luovat tavat käyttää palveluja, palveluntarjoaja tarjoaa lähinnä teknologian ja alustan erilaisille toiminnoille.

Siksi esimerkiksi YouTube on kulttuurisesti moninainen. Jean Burgess & Joshua Green (2009) esittävät, että YouTube sisältää erityisesti kaksi kulttuuria: YouTube perinteisenä mediana, jota hallitsevat vakiintuneet tuotantoyhtiöt, mainostajat ja musiikkiteollisuus ja YouTube käyttäjälähtöisenä toimintakenttänä. Burgessin ja Greenin mukaan käyttäjälähtöinen YouTube, jonka sisältö on tuotettu vakiintuneiden tuotantokoneistojen ulkopuolella on palveluun ladatun sisällön määrässä vain hieman voitolla. Tutkimuksen otoksesta 42 prosenttia sisällöstä tulee perinteisistä medialähteistä. Merkittävää on, että vaikka käyttäjälähtöisyys on hyvin esillä, kaikkein katsotuimmista videoista 66 prosenttia oli perinteisistä mediaesityksistä, sisältäen pääasiassa televisiosta YouTubeen ladattua urheilua, uutisia, poliittisia keskusteluja, julkkisjuoruja, haastatteluja, musiikkiesityksiä, draamaa, animaatiota jne. Suurin osa ladatusta sisällöstä on kuitenkin ladattu YouTubeen käyttäjien toimesta. (Emt. 42–43.)

Osa käyttäjälähtöisyydestä on selvästi olemassa olevaa mediasisältöä kierrättävää jakamista, ja vain osa YouTubeen videoita lataavista käyttäjistä tekee ja jakaa omaa materiaalia. Tällä osalla on tärkeä merkitys ja se epäilemättä demokratisoi mediaa ja tuottaa vaihtoehtoja perinteiselle medialle. Burgessin ja Greenin (emt. 53) otoksessa videoblogit dominoivat käyttäjälähtöistä materiaalia. Vlogeissa korostuu kommunikatiivinen ja interaktiivinen funktio yleisöön nähden ja siksi ne ovat osa osallisuuden kulttuuria. Monet vlogit ovat myös suoraa kommenttia toisiin vlogeihin. Näin käyttäjälähtöinen kulttuuri luo erilaisia nettiaktiviteettien muotoja, joista osa on yhteisöllistä kommentointia ja osallistumista.

Käyttäjälähtöisyyden keskeinen piirre näiltä osin näyttää olevan sosiaalinen jakaminen, kommunikaatio ja affiniteetit, tai kuten David Gauntlett (2011) toteaa: ”making is connecting”. Tällainen käyttäjälähtöisyys on eräänlainen edellytys digitaaliselle kansalaisuudelle, jonka mukaisesti käyttäjä ottaa toimijan roolin internetissä. Toimijat eivät kuitenkaan automaattisesti omaksu digitaalisen kansalaisen roolia, vaan se edellyttää tutustumista internetin mahdollisuuksiin, omaa intoa, välineitä ja riittävää tietotaitoa, joita kaikkia vertaisryhmät ja yhteisöt voivat tukea.

Toimijaroolit käyttäjälähtöisessä kulttuurissa

Kun käyttäjälähtöinen kulttuuri sekoittaa käyttäjän ja tuottajan roolit tämä ei suinkaan helpota toimintaa netissä, vaan pikemminkin edellyttää yhä laajempaa ymmärrystä internetin, erilaisten palveluiden ja tuotantojen logiikasta, käyttömahdollisuuksista ja erityislaaduista. Jenkins on kollegoineen puhunut ”osallisuuskuilusta” (participation gap), joka on medialukutaidon kysymys (Jenkins ym. 2006). Sikäli kun termiä ’diginatiivi’ enää voidaan käyttää, se viittaa digitaaliseen ”kylläyteen”, mahdollisuuteen päästä nettiin ja käyttää digitaalisia mediavälineitä jokapäiväisessä elämässä. Teknologiakylläisissä länsimaissa perinteinen digitaalinen kuilu, joka liittyi digitaalisen teknologian ja internetin saavutettavuuteen on lähes kurottu umpeen. Sen tilalle on tullut osallisuuskuilu, jossa kaikki eivät ole täysimittaisia digitaalisia kansalaisia ja netin ”asuajia”.

David White ja Alison Le Cornu (2011) puhuvat netin asujista (residents): asujat viettävät suurimman osan aikaansa netissä osana jokapäiväistä elämää. He ovat netin näkyviä toimijoita, jotka verkostoituvat ja kokevat että ero netin ulkopuoliseen elämään (offline life) ja nettielämään (online life) on keinotekoinen. Heille netti muodostuu yhteisöistä, joihin he kuuluvat ja joissa he esittävät mielipiteitään ja yhdessä muiden kanssa tuottavat sisältöä. Whiten ja Le Cornun (emt.) mukaan he eivät erottele sisältöä ja henkilöä; blogipostaus on yhtä lailla identiteetin kuin asian ilmaisuakin.

Asujat ovat osallistujia. Heidän lisäkseen White ja Le Cornu (emt.) erottelevat netin vierailijat. Vierailijat käyttävät nettiä pääasiassa välineenä, esimerkiksi tiedonhaussa tms. White ja Le Cornu toteavat että vierailijat ovat anonyymejä ja näkymättömiä netin toimijoita. Hei eivät halua muodostaa digitaalista identiteettiä itselleen, syyt voivat kuitenkin olla hyvinkin erilaiset. Osa pelkää henkilökohtaisen tietosuojansa puolesta, osa näkee sosiaalisen median banaalina tai arvostaa kasvokaista keskustelua nettikeskustelua korkeammalle. He ovat netin käyttäjiä mutta eivät varsinaisesti nettiyhteisön jäseniä ja eivät koe netin käyttäjälähtöisyyttä eduksi. Tässä mielessä myös osa nuoresta nettisukupolvesta kuuluu vierailijoihin, jotka käyttävät nettiä omiin tarpeisiinsa.

Esimerkiksi koulussa ’asujat’ ottavat usein hallitsevan ja aktiivisen roolin tietotekniikan ja digitaalisen teknologian käytössä ja antavat vähemmän sijaa netin ’vierailijoille’. Ero voi siis olla sukupolven sisällä sukupolvien välisen eron sijaan, kuten ’diginatiivit’ / ’digitaaliset maahanmuuttaja’ erottelussa oli kyse. Yksi olennainen piirre diginatiivimyytin purkamisessa on huomata asujien ja vierailijoiden välinen osallisuuskuilu. Tämä ei tarkoita, että kaikkien tulisi olla mediaesitysten aktiivisia tuottajia, myös yleisöillä on monenlaisia rooleja käyttäjälähtöisessä kulttuurissa. Jenkins kollegoineen (2013) toteaa, että myöskin he, jotka ovat pikemminkin mediaesitysten kuuntelijoita, katsojia ja lukijoita tuottajien sijaan toimivat eri tavoin maailmassa, jossa he tunnistavat mahdollisuutensa osallistua laajempiin keskusteluihin kuin maailmassa, jossa ei ole sijaa mielekkäälle osallisuudelle. Aktiivisuus ja passiivisuus eivät ole myöskään lukittuja ominaisuuksia, vaan liikumme yleensä erilaisilla aktiivisuuden ja passiivisuuden asteilla erilaisissa asiayhteyksissä.

Olennaista ei ole, että kaikki omaksuvat asujan ja käyttäjätuottajan aktiivisen roolin, vaan pikemminkin niiden mahdollisuuksien oivaltaminen, mitä käyttäjälähtöiseen kulttuuriin kuuluu, miten se tarjoaa mahdollisuuksia osallisuuteen ja oman äänen käyttämiseen ja luovuuteen. Erilaiset toimijat tarvitsevat toisiaan, mediaesitysten tuottajat tarvitsevat yleisöjä ja kuraattoreita, jotka kokoavat ja levittävät mediasisältöjä. Kuraattorit ovat puolestaan kriitikoita, jotka keskustelevat sisältöjen arvosta ja kriitikot kuraattoreita, jotka tuovat sisältöjä saataville (ks. emt.). Käytäntölähtöisen kulttuurin toimijoiden roolit ovat moninaiset eikä niitä voi palauttaa ajatukseen yhdestä yhtenäisestä sukupolvesta. Myös passiivisemmat toimijat oppivat toimintatapoja ja voivat tarvittaessa ottaa askeleita ylöspäin ”mahdollisuuksien tikkailla”, samoin kuin monessa nettiyhteisössä siirrytään noviiseista asiantuntijan rooleihin. Esimerkiksi fanifiktioiden kirjoittajat luetuttavat tekstinsä usein betalukijoilla, jotka antavat vertaistukea kirjoittamiseen, tarinan kertomiseen ja oikeinkirjoitukseen. Usein fanifiktion kirjoittaja pääty itsekin betalukijaksi, joka auttaa puolestaan noviiseja.

Käyttäjälähtöisessä kulttuurissa tapahtuu monenlaista liikettä. Osallistujien asemat eivät ole pysyviä eivätkä ennalta määrätty. Erilaisten roolien ymmärtäminen kokonaisuudessa on tärkeää samoin kuin tuon moninaisuuden ylläpitäminen. Kulttuurissa on kuitenkin kyse siitä, minkälaiseksi me haluamme sen muodostuvan. Se on kuitenkin myös kamppailun aluetta, jossa risteilevät erilaiset kaupalliset, ideologiset, poliittiset ja uskonnolliset intressit. Käyttäjälähtöisyyteen kuuluu että jokainen, sukupolvesta riippumatta, voi tuoda siihen oman panoksensa.

Lähteet

Bennett, S., Maton, K., & Kervin, L. (2008). The “Digital Natives” Debate: A Critical Review of the Evidence. British Journal of Educational Technology, 39:5, 775–786.

Boyd, d. (2008). Why Youth ♥ Social Network Sites: The Role of Networked Publics in Teenage Social Life. Teoksessa D. Buckingham (ed.) Youth, Identity, and Digital Life. The John D. and Catherine T. MacArthur Foundation Series on Digital Media and Learning. Cambridge, MA / London, UK: MIT Press, 119–142.

Buckingham, D. (2011). Foreword. Teoksessa M. Thomas (ed.), Deconstructing Digital Natives. Young People, Technology and the New Literacies. New York, NY: Routledge, ix–xi.

Burgess, J. & Green, J. (2009). YouTube. Cambridge: Polity.

Burns, J. (2013, Tammikuu 4). A Third of Poorest Pupils ’Without Internet at Home’. BBC News. http://www.bbc.co.uk/news/education-20899109 Linkki tarkistettu 1.3.2013.

Ellison, N.P., Steinfield, C. &, Lampe, C. (2007). The Benefits of Facebook “Friends”: Social Capital and College Students’ Use of Online Social Network Sites. Journal of Computer-Mediated Communication, 12:4, 1143–68.

Gauntlett, D. (2011). Making is Connecting. The Social Meaning of Creativity, from DIY and Knitting to YouTube and web 2.0. Cambridge, UK: Polity Press.

Helsper, E. J. & Eynon, R. (2010). Digital Natives: Where is the Evidence? British Educational Research Journal 36:3, 503–5210.

Ito, M., Horst, H., Bittanti, M., boyd, d., Herr-Stephenson, B., Lange P. G., Pascoe, C. J. Robinson, L. (2008). Living and Learning with New Media: Summary of Findings from the Digital Youth Project. MacArthur Foundation. http://digitalyouth.ischool.berkeley.edu/files/report/digitalyouth-WhitePaper.pdf Linkki tarkistettu 1.3.2013.

Jenkins, H., Clinton, K., Purushotma, R., Robison, A. J., & Weigel, M. (2006). Confronting the Challenges of Participatory Culture: Media Education for the 21st Century. Chicago, IL: MacArthur Foundation. http://digitallearning.macfound.org/atf/cf/%7B7E45C7E0- A3E0-4B89-AC9C-E807E1B0AE4E%7D/JENKINS_WHITE_PAPER.PDF Linkki tarkistettu 1.3.2013.

Jenkins, H, Ford, S. & Green, J. (2013). Spreadable Media. Creating Value and Meaning in a Newtworked Culture. [Kindle iPad versio]. New York: New York University Press. http://www.amazon.com

Jones, C. & Shao, B. (2011). The Net Genaration and Digital Natives: Implications for Higher Education. York: Higher Education Academy. http://www.heacademy.ac.uk/resources/detail/evidencenet/net-generation-and-digital-natives Linkki tarkistettu 1.3.2013.

Keen, A. (2007). The Cult of the Amateur: How Today’s Internet is Killing Our Culture [Kindle iPad versio]. Garden City, NY. http://www.amazon.com

Kozinets, R. V. (2010). Netnography: Doing Ethnographic Research Online. Thousand Oaks, CA: Sage.

Kupiainen, R. (2011). Young People, Mobile Phones and Creative Media Practices at School. Barn, 3–4, 151–167.

Kupiainen, R. (2013a). Media and Digital Literacies in Secondary School. New York: Peter Lang.

Kupiainen, R. (2013b). Young People’s Creative Online Practices in the Context of School Community. Cyberpsychology: Journal of Psychosocial Research on Cyberspace, 1:1, article 1. http://cyberpsychology.eu/view.php?cisloclanku=2013011605&article=1 (Tulossa)

Lange, P. (2009). Videos of Affinity on YouTube. Teoksessa P. Snickars & P. Vonderau (ed.), The YouTube Reader. Stockholm, Sweden: National Library of Sweden, 70–88.

Lankshear, C., & Knobel, M. (2006). New Literacies: Everyday Practices & Classroom Learning. New York, NY: Open Education Press.

Leadbeater, C. (2009). We-Think: Mass Innovation, Not Mass Production. London, UK: Profile Books.

Livingstone, S., Bober, M., & Helsper, E. J. (2005). Active Participation or Just More Information? Young People’s Takeup of Opportunities to Act and Interact on the Internet. Information, Communication & Society, 8:3, 287–314.

Livingstone, S., Haddon, L. Görzig, A., & Ólafsson, K. (2011b). EU Kids Online. Final Report. http://eprints.lse.ac.uk/45490/ Linkki tarkistettu 1.3.2013.

Palfrey, J., & Gasser, U. (2010). Born Digital: Understanding the First Generation of Digital Natives. Basic Books.

Papacharissi, Z. A. (2010). A Private Sphere: Democracy in a Digital Age. Cambridge, UK: Polity Press.

Peter, J., Valkenburg, P.M., & Fluckiger, C. (2009). Adolescents and Social Network Sites: Identity, Friendships and Privacy. Teoksessa S. Livingstone ja L. Haddon (eds.), Kids online: Opportunities and risks for children. Bristol: The Policy Press, 83–94.

Prensky, M. (2001). Digital Natives/Digital Immigrants. On the Horizon, 9:5, 1–6.

Prensky, M. (2011). Reflections on Digital Natives/Digital Immigrants, One Decade Later. Teoksessa Thomas, M. (ed.) Deconstructing Digital Natives: Young People, Technology, and the New Literacies. New York: Routledge, 15–29.

Surowiecki, J. (2005). The Wisdom of Crowds. Anchor.

Tapscott, D. (1999). Growing Up Digital: The Rise of the Net Generation [Kindle iPad versio]. New York, NY: McGraw-Hill. Retrieved from http://www.amazon.com

Valkenburg, P.M., Schouten, A.P., & Peter, J. (2005), Adolescents’ Identity Experiments on the Internet, New Media & Society, 7:3, 383–402.

White, D. S & Le Cornu, A. (2011), Visitors and Residents: a New Typology for Online Engagement. First Monday, 16:9, 2011. http://firstmonday.org/htbin/cgiwrap/bin/ojs/index.php/fm/article/view/3171/3049 Linkki tarkistettu 1.3.2013.

Zimic, S. & Dalin, R. (2011). Actual and perceived online participation among young people in Sweden. Teoksessa Thomas, M. (Toim.) Deconstructing Digital Natives: Young People, Technology, and the New Literacies. New York: Routledge, 137–150.

Kategoriat
1/2012 WiderScreen 15 (1)

Wider Screenin esihistoria ja alkutaival

testi, testi2

Kimmo Ahonen
projektitutkija
yleinen historia
Turun yliopisto

Wider Screen, Maskula ja Hurja joukko

”Let’s go” sanoo Pike Bishop (William Holden) Sam Peckinpah’n Hurjassa joukossa (1969). Lyle Gorch (Warren Oates) vastaa: ”Why not”. Tuon pienen hetken eksistentiaalinen lyyrisyys kiehtoo minua edelleen. Mutta mitä tekemistä Hurjalla joukolla on Wider Screenin kanssa?

Paljonkin, sillä julkaisun esihistoriassa Peckinpah’n elokuvien katsomisella oli oma merkityksensä. Wider Screen lähti liikkeelle elokuvahullujen lehtenä. Janne Rosenqvistin, Kimmo Hämäläisen ja allekirjoittaneen keskustelujen ja väittelyjen aiheena olivat jo opiskeluaikoina elokuvat, erityisesti lännenelokuvat ja sotaelokuvat. Hurjaa joukkoa kelattiin useampaankin kertaan. Elokuvista kirjoittaminen alkoi jo historianopiskelijoiden ainejärjestön Kritiikki-lehteen joskus vuosina 1993−1994. Kirjoitimme Jannen kanssa esseetyyppisiä vuodatuksia juttusarjassa, jonka otsikko oli Romeron Zombie-trilogiasta lainattu ”Ampukaa niitä päähän”. Kun Film-O-Holic ja Wider Screen perustettiin, se tuntui toiveiden täyttymykseltä. Nyt meillä oli oma foorumi elokuvakirjoittamiselle. Julkaisut synnytti siis intohimo elokuvaan.

Wider Screen 1999

Vuonna 1998 Suomessa ei ollut pelkästään verkossa ilmestyviä elokuvalehtiä sen enempää kuin minkäänlaisia säännöllisesti ilmestyneitä akateemisia julkaisuja. Wider Screen iski tähän saumaan. En muista tarkalleen, koska julkaisun syntysanat lausuttiin. Luultavasti loppukesästä 1997 Turussa ravintola Cosmic Comic Cafen terassilla. Organisoidummin lähdettiin liikkeelle paria kuukautta myöhemmin, jolloin Ravintola Proffan Kellarin kabinetissa pidettiin innostunut kokous. Läsnä oli silloin kuusikko Juha Rosenqvist, Janne Rosenqvist, Jokke Ihalainen, Kimmo Hämäläinen, Petteri Halin ja allekirjoittanut. Lehteä perustettiin samaan aikaan kuin Film-O-Holicia, ja kahden lehden syntyhistoria kietoutuu erottamattomasti yhteen.

Kumpaakaan lehteä ei olisi syntynyt ilman Juha Rosenqvistin panosta. Juhan ja Jokken tekninen ja visuaalinen tietotaito mahdollisti lehden toteutumisen. Itse ymmärsin (ja ymmärrän) tietotekniikasta hyvin vähän. Siksi tällaisen muistelon kirjoittamisessa on mukana tahatonta komiikkaa: allekirjoittaneen kaltaisen poropeukalon toimiminen ”verkkolehden toimittajana” oli mahdollista vain siksi, että lehden toimituskunnassa on teknisiä osaajia.

Julkaisulle lähdettiin hakemaan heti omaa profiilia. Ajatuksena oli tehdä lukijaystävällistä esseististä elokuvalehteä. ”Akateeminen” se oli siinä merkityksessä, että sen kirjoittajista moni opiskeli yliopistossa perustutkinto- tai jatko-opiskelijana. Ideana olikin – ja on edelleen – tarjota tilaisuus esimerkiksi kirjoittajille, jotka olivat tehneet elokuvaan liittyvää opinnäytetyötä. Lehdestä ei kuitenkaan haluttu tehdä Lähikuvan verkkoversiota tai kilpailijaa. Pikemminkin innoittajana oli Filmihullun elokuvaesseismi. Wider Screenin haluttiin heti olevan oikea lehti, eikä vain verkossa satunnaisesti ilmestyvä aviisi: sille haettiin ISSN-numerot. Uskon, että lehti on tässä suhteessa päänavaaja verkkolehtien joukossa.

Taidetta vai roskaa

Lehden akateemiset juuret olivat Turun yliopiston historian laitoksella. Kolme meistä oli Turun yliopiston yleisen historian oppiaineessa opiskelleita. Janne Rosenqvist oli tehnyt gradunsa Vietnam-elokuvista, allekirjoittanut 1950-luvun tieteiselokuvista ja Petteri Halin teki gradua Kolumbus-elokuvista. Hannu Salmi, joka oli siirtynyt kulttuurihistorian professoriksi, oli töidemme ohjaaja.

Ei ole sattumaa, että Filmiverkkko ry:n kunniajäseniksi pyydettiin Peter von Baghia, Veijo Hietalaa, Tapani Maskulaa ja Hannu Salmea. Haluaisin nostaa esille erityisesti Tapani Maskulan vaikutuksen turkulaisiin kirjoittajiin. Maskulan tiivis, analyyttinen ja provokatiivinen tyyli oli ja on monelle meistä elokuvakirjoittamisen esikuva – myös silloin, kun Maskulan näkemykset olivat vastakkaisia kuin omat.

Oma roolini julkaisun toimittamisessa hahmottui nopeasti. Olin töissä assistenttina yleisessä historiassa ja toimin ikään kuin lehden akateemisena yhdyshenkilönä, värväten kiinnostuneita kirjoittajia. Numerojen toimittamista helpotti – tai sen mahdollisti – tietoisuus siitä, että lähetettyäni jutun se kävi vielä Jannen ja Juhan tarkastettavana. Toimituskunnan ohella ulkopuolisilla kirjoittajilla oli heti alussa tärkeä osuus kirjoittamisessa. Ensimmäiseen Wider Screenin numeroon kirjoittivat muun muassa Veijo Hietala, Hannu Salmi, Jari Sedergren ja Eero Kuparinen. Petri Saarikoski kirjoitti kolmeen ensimmäiseen numeroon ja osallistui myöhemmin Filmiverkon toimintaan. Wider Screenin ensimmäinen numero ilmestyi maaliskuussa 1998. Lehteä julkaiseva yhdistys Filmiverkko ry perustettiin pian sen jälkeen: perustamiskokous oli 17.4.1998.

Yleisen historian oppiaineen tuki oli tärkeää lehteä perustettaessa. Professori Reino Kero kannusti lehden tekemiseen ja oppiaine tuki meitä taloudellisesti kriittisinä alkuhetkinä. Turun Yliopistosäätiöltä saatu apuraha auttoi myös lehden perustamisessa. Ensimmäisinä toimintavuosina Wider Screen ankkuroitui tiiviisti historia-aineisiin. Myöhemmin se on ankkuroitunut enemmän mediatutkimuksen oppiaineiseen, mikä on ollut luonteva kehityskulku, koska alan opiskelijoita ja jatko-opiskelijoita tuli mukaan toimituskuntaan. Numeroita ovat toimittaneet myös esimerkiksi musiikkitieteen ja digitaalisen kulttuurin oppiaineet, ja lehti onkin siirtynyt elokuvajulkaisusta multimediaalisempaan suuntaan.

Wider Screen 2000

Ensimmäisenä toimintavuonna lehden perustaneet kirjoittajat tekivät juttuja sekä Wider Screeniin että Film-O-Holiciin. Holic-arvioiden kirjoittaminen oli tärkeimpiä kouluja, jossa olen kirjoittamisesta oppinut. Elokuva-arviot piti tehdä muutamassa tunnissa, ja ne myös tehtiin siinä ajassa. Arvioiden kirjoittajakohtaiset määrät olivat kuitenkin suuria, mitä ehkä valaisee seuraava anekdootti. Pidimme Svenska Klubbenilla toimituskunnan pikkujouluja joulukuussa 1998. Sain muulta toimituskunnalta pyyhkeitä, koska olin kirjoittanut vuoden aikana vain 32 juttua, kun muut olivat kirjoittaneet vähintään 50! Kirjoittajakunnan laajentaminen oli siis elinehto julkaisun jatkumiselle.

Julkaisun perustamiskokouksessa oli läsnä vain miespuolisia henkilöitä. Elokuvista intoileva äijäporukka kaipasi vastapainoa: Päivi Valotie tuli mukaan Filmiverkon toimituskuntaan, minkä jälkeen kirjoittajakunta alkoi laajentua ja myös sukupuolijakauma alkoi hiljalleen tasoittua. Filmiverkon toimintaan tuli vuosien 1999−2001 aikana uusia kirjoittajia, kuten Manu Haapalainen, Tanja Sihvonen ja Ilona Hongisto. Unohtamatta nyt Holiciin kirjoittaneita Jukka Kangasjärveä, Eero Tammea ja Jaakko Yli-Juonikasta. Kuvittelin osaavani kirjoittaa esseetekstiä, mutta kun sain artikkelini takaisin Päivin kielentarkastuskommenttien jälkeen, ymmärsin olevani vasta alkutaipaleella. Wider Screenin ja Film-O-Holicin todellisesta laaduntarkkailusta vastasivat sittemmin juuri Janne Rosenqvist ja Päivi Valotie.

Julkaisun ulkoasua ei muutettu ensimmäisinä vuosina. Pyrimme erottumaan muista verkkolehdistä pysyvyydellä, ei jatkuvalla muutoksella. Tämä konservatismi toimi eduksemme verkkomaailman levottomuudessa: painopiste oli sisällössä eikä alati muuttuvassa ulkoasussa. Film-O-Holicin ja Wider Screenin ensimmäisinä kuukausina ei hirveästi kävijämäärillä juhlittu. Vuotta myöhemmin tilanne oli jo toinen. Silloinkin oltiin vielä kaukana nykyisistä kävijämääristä (Film-O-Holicilla on vuodessa miljoona kävijää ja Widerillakin lähes 50 000). Johdonmukaisen arkistoinnin vuoksi Wider Screenin artikkelit ovat helposti saatavilla. Lehden ”vanhoja” artikkeleita näkee yhä käytettävän erilaisissa opinnäyteöissä lähteenä. Samoin näkee käytettävän Holicin puolella julkaistuja elokuvantekijöiden haastatteluja – ne ovat jo melkoinen aarreaitta uudemman suomalaisen elokuvan tutkijalle! Wider Screenin juttujen arkistoinnin ohella on syytä huomioida myös Holicin juttujen arkistointi. Aina ei tosin ole niin mukava huomata, että omat pieleen menneet elokuvien tähditykset tai parissa tunnissa kasaan kyhätyt arviot elävät verkossa omaa elämäänsä. Onneksi tulee myös päinvastaisia löytöjä, eli hetkiä jolloin voi olla iloisesti yllättynyt omista jutuistaan.

Wider Screen 2002

Wider Screenin toimitusasioita käytiin läpi Filmiverkon kokouksissa. Sanan säilää heiluteltiin Proffan Kellarin kabinetissa hyvässä hengessä ja kokoukset venyivät tuntikausien mittaisiksi. Erityisesti mieleen on jäänyt Filmiverkon laivaseminaarin viisi tuntia kestänyt, äänekkääksi yltynyt kokous syksyllä 2001. Elokuva ja elokuvalehden toimittaminen herättivät ja herättävät intohimoja, niin kuin pitääkin.

Olin Wider Screenin vastuullisena toimittajana vuoteen 2004 asti. Toimittajaa on syytä vaihtaa siinä vaiheessa, kun hänen itse asettamat deadlinensa alkavat pahasti venyä. Onneksi mukaan tulikin tuoreita voimia. Niinpä luovutin viestikapulan Ilona Hongistolle ja siirryin pikku hiljaa takavasemmalle. Wider Screen ja Film-O-Holic ovat minulle yhä tärkeitä kirjoitusfoorumeita.

Kimmo Ahonen
WiderScreen.fi 1/2012

Kategoriat
1/2012 WiderScreen 15 (1)

Wider Screen – matka kuun pimeälle puolelle

Petri Saarikoski
FT, dosentti
yliopistonlehtori
digitaalinen kulttuuri
Turun yliopisto

Wider Screen logo

En enää tarkalleen muista miten ensimmäisen kerran aloin työskennellä Wider Screenin parissa. Oletettavasti Kimmo Ahonen pyysi minua kirjoittamaan lehteen joskus syksyllä 1997, jolloin olin aloittamassa jatko-opintojani Turun yliopiston yleisen historian oppiaineessa. Olin valinnut alustavaksi väitöskirja-aiheekseni tietokonepelien historian, jota ei ollut akateemisessa mielessä tutkittu Suomessa käytännössä lainkaan. Aihe oli kiinnostavuudestaan huolimatta hyvin haastava ja sopivan tutkimusnäkökulman keksiminen tuotti valtavasti ongelmia. Tilannetta ei auttanut yhtään se, että Suomessa oli tuohon aikaan vain kourallinen alan asiantuntijoita ja hekin tulivat hyvin poikkitieteellisiltä aloilta. Eniten käytännön apua minulla oli Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen ”Teknoryhmästä”, jonka jäsenet valmistelivat opinnäytetöitään erityisesti tietotekniikan historiaan kuuluvista aiheista. Tuleva esimieheni Jaakko Suominen oli yksi ryhmä aktiivijäsenistä. Ryhmätoiminnan seurauksena väitöskirja-aiheeni täsmentyi koskemaan suomalaisen tietokoneharrastamisen historiaa. Tarvitsin noina vuosina kuitenkin kipeästi kirjoituskokemusta ja juuri tässä yhteydessä Wider Screen ja Filmiverkko ry tulivat sopivasti mukaan.

Nyt on toukokuu 2012 ja katselen edessäni avautuvia tekstitiedostoja yli 14 vuoden takaa. Tunnen lievää pahoinvointia lueskellessani kirjoittamiani juttuja, joissa käsittelen muun muassa elokuvan ja tietokonepelien suhdetta sekä pelien herättämiä moraalipaniikkeja. Tekstit ovat paikoin suorastaan käsittämättömän asiantuntemattomia, mutta kaikesta huolimatta niissä tavoitellaan jo otetta isompiin ja selkeämpiin aiheisiin. Kirjoitusote vain horjuu, tekee syöksykierteen, nousee ylös, vajoaa taas. Kammottavaa luettavaa. Alkuvuosina Wider Screenilla oli vähän lukijoita ja palautetta ei juuri tullut. Minulla oli kyseenalainen kunnia saada ensimmäinen lehdelle lähetetty sähköinen palaute. Anonyymin kirjoittajan mukaan moraalipaniikkeja käsittelemäni artikkeli on ”raivostuttavan keppoinen”. Olen kyllä samaa mieltä! Oman muistikuvani perusteella Wider Screenin toimituskäytännöt olivat muutenkin vasta hioutumassa, minkä vuoksi muun muassa asiantuntevan palautteen saaminen oli hyvin vaikeaa.

Kirjoitin Wider Screeniin kolmeen ensimmäiseen numeroon, minkä jälkeen seurasi muutaman vuoden tauko. Filmiverkko ry:n toiminta kuitenkin vei mukanaan, kun keväällä 2001 lisensiaattityöni valmistumisen aikoihin lähdin ensimmäisen kerran – jälleen kerran Kimmo Ahosen pyynnöstä – lehdistönäytökseen seuraamaan jotain espanjalaista taide-elokuvaa. Muistan vieläkin hämmennyksen tunteen, kun saliin astuttuani käänsin päätäni ja huomasin Tapani Maskulan istuvan aivan muutaman metrin päässä! Suorituspaineista huolimatta onnistuin kahden seuraavan vuoden aikana kirjoittamaan yli neljäkymmentä elokuva-arvostelua ja muuta kirjoitusta. Saamani kirjoituskokemus osoittautui tulevien vuosien kannalta hyvin arvokkaaksi.

Yhdistyksen toiminta oli usein aika riehakasta, ja välillä paineltiin lähes gonzo-journalismin perinteitä kunnioittaen. Muistan hyvin syksyn 2001 laivaristeilyn jonka aikana yhdistyksen kokous venyi maratonmittoihin. Konferenssihuoneen pöytä täyttyi tyhjistä oluttölkeistä, meteli oli melkoinen ja puheenjohtaja joutui välillä viheltämään pilliin pitääkseen ympärillä melskaavat toimittajat kurissa ja herran nuhteessa.

Wider Screen ja Film-O-Holic kietoutuivat toiminnallisesti alkuvuosinaan hyvin läheisesti toisiinsa. Kirjoittajat ja toimittajat pyörivät samoissa, ajoittain hyvinkin kapeissa piireissä. Wider Screenin varsinainen toimitustyö pyöri pitkään käytännössä yhden miehen, Kimmo Ahosen, harteilla mikä ei toimintaratkaisuna ollut kovin järkevää pidemmän päälle. Asiassa auttoivat toki artikkelien kierrätykset toimituskunnan jäseniltä toisella. Usein teemanumeroita tuntui vaivaavan pirstalemaisuus. Muistan Kimmon noina vuosina valitelleen, että artikkelien saaminen lehteen oli välillä uskomattoman vaikeaa. Jossain vaiheessa minulta kysyttiin voisinko toimittaa jonkun Wider Screenin teemanumeron.

Digitaaliset pelit ja elokuvat

Oma toimitustyöni oli viemässä Wideria multimediaalisempaan suuntaan. Minulla oli tuohon aikaan jo jonkin verran kokemusta tieteellisten teosten toimittamisesta ja päiväkirjamerkintöjen perusteella otin Wider Screenin toimittamisen innolla vastaan. Wider Screenin tuplanumero ”Digitaaliset pelit ja elokuva” ilmestyi syyskuussa 2003. Kasaan saadut jutut olivat jälleen tasoltaan melko vaihtelevia, mutta eniten olin tyytyväinen numeron toimitustyön sujuvuuteen – artikkelit tulivat ajallaan ja ongelmia oli verrattain vähän. Pelinumeron ilmestymisen aikoihin lehdessä alkoi näkyä merkkejä Wider Screenin uusista tuulista ja loppuvuodesta ilmestyi vielä Jussi Parikan ja Katve-Kaisa Kontturin toimittama Mediataide-numero.

Aloitin tammikuussa 2004 työni digitaalisen kulttuurin määräaikaisena lehtorina ja jouduin saman vuoden puolella muuttamaan Turusta Poriin. Muuton seurauksena yhteydet Filmiverkkoon alkoivat laantua. Kirjoitin edelleen sekä Film-O-Holiciin että Wider Screeniin, mutta juttujen määrät vähenivät vuosi vuodelta. Osittain syynä saattoi olla myös Kimmo Ahosen vetäytyminen Wider Screenin toimitusvastuusta. Yhteydet eivät katkenneet kuitenkaan kokonaan. Opetukseeni on alusta lähtien kuulunut sekalainen joukko kirjoituskursseja ja esseeseminaareja, joissa on harjoiteltu tieteellisen tekstintuottamisen ja popularisoinnin taitoja. Filmiverkon puheenjohtaja Juha Rosenqvist kävi vuosien varrella pitämässä satunnaisesti vierailuluentoja elokuvajournalismin perusteista ja Kimmo Ahonen on näyttänyt kuinka sujuvasti ja tehokkaasti tieteellisiä esseitä ja kolumneja kirjoitetaan.

Olen itse mainostanut opiskelijoille Wider Screeniä ja esitellyt lehteä sopivissa tilanteissa. Opiskelijoita on houkuteltu kirjoittamaan lehteen, mutta jostain syystä kiinnostus on ollut hyvin vähäistä. Erään kirjoituskurssin päätteeksi palautekeskustelussa kysyin suoraan, että miksi lehteen kirjoittaminen ei kiinnostanut vaikka kynnys jutun julkaisemiseen oli verrattain matala. Palautteen perusteella opiskelijat arkailivat tarjota juttujaan lehteen, joka oli heille tuntematon ja sen toimittajiin ei ollut mitään henkilökohtaista suhdetta. Vastaus oli hyvin suora ja rehellinen. Edustamani oppiaine tarvitsi kuitenkin jonkun foorumin, minne nuoret aloittelevien kirjoittajien olisi ollut helppoa ja vaivatonta tarjota tekstejään julkaistavaksi. Käytännössä kysymys oli työelämävalmiuksien ja projektitaitojen kehittämisestä, mikä on ollut myös yksi digitaalisen kulttuurin hallitsevista toimintaperiaatteista. Päiväkirjani perusteella keväällä 2010 pohdin jopa digitaalisen kulttuurin omaa verkkojulkaisua, mutta olin hylännyt idean lähes välittömästi. Miksi perustaa uutta verkkolehteä kun voisimme hyödyntää jo asemansa vakiinnuttaneita lehtiä, joihin meillä oli hyvät kontaktit?

Keväällä 2010 lupasin Juha Rosenqvistille toimittavani digitaalisen kulttuurin tuplanumeron Wider Screeniin. Tarjoukseni otettiin riemumielin vastaan, sillä lehti oli päättänyt tiivistää oppilaitos-yhteystyötään eri suuntiin, vaikka tulokset olivat olleet verrattain laihoja. Minulla virisi syksyn 2010 aikana idea siitä, että Wider Screen voitaisiin jakaa kahteen osioon: toiseen tulisi referee-tasoisia ammattilaisten artikkeleja ja toisessa ilmestyisi alan opiskelijoiden kirjoittamia esseitä ja katsauksia. Keväällä 2011 keräsin joukon lahjakkaita opiskelijoita yhteen kirjoittamaan juttuja lehteen. Omien kontaktieni kautta sain kootuksi myös hyvätasoisia digitaalisen kulttuurin tutkimusartikkeleja, jotka kävivät referee-kierroksen läpi. Kysymyksessä oli samalla myös Widerin historian ensimmäinen referee-numero.

Toimitustyössä oli suureksi avuksi toimitussihteerin roolin ottanut opiskelijamme Pinja Tawast. Projekti opetti minulle kuinka hyvin motivoitunut ja sitoutunut opiskelijaporukka saa tiiviillä yhteystyöllä lähes ihmeitä aikaan. Muistan vieläkin kuinka olimme kokoontuneet oppiaineen luentosaliin oikolukemaan Riikka Turtiaisen väitöskirjaa varten kirjoittamaa YouTube-artikkelia isolta videotykiltä. Juttua käytiin sana sanalta ja virke kerrallaan läpi ja Pinja kirjoitti samaan aikaan juttua puhtaaksi tietokoneella.

Pac-Manista YouTubeen

Kesällä 2011 ilmestynyt tuplanumero ”Pac-Manista YouTubeen” oli mielestäni yllättävän laadukas, mutta oppiaineen siitä saama hyöty jäi tiedepoliittisista syistä vaillinaiseksi. Nykyisin käytössä olevien julkaisupisteytysten perusteella Wider Screen vertautuu lähinnä aikakauslehteen. Käsitin tilanteen vaarallisuuden: jos lehden profiilia ei muuttuisi, sitä uhkaisi lakkautus. Kenelläkään akateemisella ammattilaisella ei olisi tulevaisuudessa varaa tarjota juttujaan listaamattomaan julkaisuun.

Nämä lähtökohdat olivat alkusysäys Turussa keväällä 2012 pidetylle Wider Screenin toimituskunnan hätäistunnolle, jossa pohdimme lehden profiilin kehittämistä. Paikalla oli minun lisäkseni nykyinen päätoimittaja Outi Hakola ja Juha Rosenqvist. Olimme kaikki kolme yhtä mieltä, että vanha demokraattisin periaattein toiminut Wider Screen oli tullut tiensä päähän. Muistan kuinka kokouksessa lähdettiin liikkeelle aika synkeissä tunnelmissa, mutta lopussa olimme jo huomattavasti optimistisempia. Itse vertaisin lehteä ja sen historiaa kovia kokeneen avaruusaluksen matkaan. Rämäpäisen ”let’s go” -kehoituksen saattelemana matkaan lähtenyt alus oli matkallaan ajautunut lähes romuna kuun pimeälle puolelle ja odotti siellä kurssin muuttumista suotuisaan suuntaan. Jännityksen tiivistyessä urheat astronautit laskevat kiihkeästi uutta rataa alukselle. Onnistuvatko he kääntämään suunnan kohti turvallista kotimatkaa?

Minulle vanhasta Widerista on joka tapauksessa jäänyt hyvät muistot. Lehti oli myös ensimmäinen julkaisu johon minulla oli vakituinen avustajasuhde. Saadun kokemuksen perusteella sen kunniallinen hautaaminen on nykytilanteessa ainoa oikea vaihtoehto. Nyt kohti uusia haasteita!

Petri Saarikoski
WiderScreen.fi 1/2012

Kategoriat
1/2012 WiderScreen 15 (1)

Wider Screenin kukoistus ja lakastus

Outi Hakola
FT
mediatutkimus
Turun yliopisto

Wider Screen 2006

Kimmo Ahonen luovutti vuonna 2004 päätoimittajuuden Ilona Hongistolle, joka tuorein voimin tarttui tehtävään ja huolehti siitä, että kehittyneet toimituskäytännöt hiottiin huippuunsa. Itse tulin mukaan Widerin tekemiseen vuonna 2006 toimitussihteeriksi ja avustin Ilonaa numeroiden kasaamisessa. Jatko-opintojeni alussa Wider tarjosi mahdollisuuden kurkistaa tieteellisen julkaisemisen kiemuroihin niin hyvässä kuin pahassa. Numeroiden suunnittelu mahdollisti näkökulman audiovisuaalisen kulttuurin tuoreimpiin trendeihin ja tuuliin. Eri kirjoittajien artikkelikäsikirjoitusten muokkaaminen lopullisiksi artikkeleiksi antoi näkökulmaa tieteellisen kirjoittamisen prosessiluonteeseen. Samalla kuitenkin myös julkaisemisen haasteet ja työllistävyys avautuivat uudella tavalla ja jatko-opiskelijan naiivius karsiutui nopeasti.

Ilonan päätoimitusvuosina lehdellä oli toimitussihteerin lisäksi aktiivinen toimituskunta, joka avusti numeroiden ideoinnissa, kirjoittamisessa ja erityisesti kirja-arviointien laatimisessa. Noina vuosina numeroilla oli usein erikoistoimittajia, jotka huolehtivat omista numeroistaan. Toimitussihteerin tehtävien otin itsekin tuntumaa lehden sisällön tuottamiseen ja toimitin tutkimusurani ensimmäisen teemanumeron Kauhusta Wider Screen –lehdessä. Toimitusprosessi oli antoisa, sillä itse juttujen työstämisen lisäksi opin tuntemaan muita samasta tutkimusalasta kiinnostuneita kirjoittajia, joiden olemassaolosta en ollut aiemmin tietoinen. Toimituskokemuksen tärkein anti lienee ollutkin se, etten ole yksin oman tutkimusaiheeni – vampyyrien, muumioiden ja zombien – kanssa.

Vuonna 2008 perin päätoimittajuuden Ilona Hongistolta. Päätoimittajaparinani toimi Elina Rislakki. Yhdessä tekeminen innosti ja meillä oli tapana pitää kahdenkeskisiä kokouksia erilaisissa Helsingin kahviloissa, joissa pohdimme niin elokuvakentän kuin elämänkin monimuotoisuutta. Tuloksena syntyi teemanumeroita kiinalaisesta elokuvasta, mediakasvatuksesta, tähteydestä, elokuvakulttuurista ja sukupuolen käsitteistä.

Wider Screen 2009

Samaan aikaan vahvistuivat enteet suomalaisen tieteellisen julkaisukulttuurin muutoksista. Yhä harvemmalla tutkijalla tuntui olevan aikaa vapaamuotoiseen ja suomenkieliseen julkaisemiseen. Itse kullakin alkoi olla yhä enemmän paineita kansainväliseen ja referoituun julkaisuun. Laajemmalle yleisölle suunnattuun kirjoittamiseen jäi entistä vähemmän mahdollisuuksia. Tämä näkyi myös Wider Screenin toiminnassa, sillä akateemisesti ansioituneilla ihmisillä ei ollut mahdollisuutta tai mielenkiintoa julkaista omia juttujaan lehdessä.

Tästä syystä lehden toimituksessa lähdettiin pohtimaan uutta linjaa toiminnalle. Yhtenä ratkaisuna nähtiin palata toiminnan alkuvuosiin, jolloin Wider Screen toimi aloittelevien kirjoittajien harjoitusalustana. Niinpä lehteä pyrittiin kehittämään tiivistämällä oppiainesuhteita ja panostamalla siihen, että eri media-alojen kurssiopiskelijoiden teksteistä voitaisiin koota teemanumeroita. Näin onnistuttiinkin tekemään vuoden 2010 numerossa Hollywood ja ideologiakriisit ja vuoden 2011 numerossa Audiovisuaalinen musiikkianalyysi. Valitettavasti tulokset aloitetusta yhteistyöstä jäivät niukoiksi, sillä osallistuminen teemanumeron valmistumiseen vaati lisäpanostusta jo muutenkin ylikuormitetuilta kurssien ohjaajilta.

Samaan aikaan resurssipula vaati oman osansa lehden toimituksesta. Lehteen ei onnistuttu saamaan asiaan paneutunutta toimitussihteeriä, joten paineet kasautuivat lähinnä päätoimittajan, eli itseni, harteille. Samaan aikaan valmistuvan väitöskirjan aikatauluihin ei mahtunut paneutunut ja pitkäaikainen suunnittelu. Vaikka sinällään aloittelevien kirjoittajien ohjaaminen oli palkitsevaa, ei siihen jäänyt riittävästi aikaa. Kokonaisuudessaan lehden tulevaisuus oli uhattuna, sillä vakiintuneet toimituskäytännöt tuntuivat taaksejääneeltä ajalta ja suomenkielisen julkaisemisen tulevaisuus toivottamalta. Hetkittäin puhuttiin jopa lehden lopettamisesta.

Filmiverkon toimintaan aktiivisesti osallistuneiden joukosta ei kuitenkaan löytynyt riittävästi uskaliaisuutta laittaa pitkäaikaista projektia ja kollegiaalisen yhteistyön tulosta jäihin ja arkistojen uumeniin. Vuoden 2011 pelimaailmaa käsittelevä numero avasikin uudenlaisia ajatuksia lehden kehittämiselle. Tämä oli ensimmäinen referee-julkaisuna toimitettu numero Wider Screenin historiassa ja pitkästä aikaa ilmassa oli kirjoittajien innostusta ja sitoutumista projektiin.

Uusien julkaisuluokkapäätösten, yliopistostrategioiden ja Wider Screenin viimeisten vuosien takkuisen etenemisen pohjalta toimintaa päätettiin uudelleen arvioida. Allekirjoittanut, Juha Rosenqvist ja Petri Saarikoski pidimme palaverin, jossa käytännössä päätettiin, kuopataanko vai uudelleen elvytetäänkö Wider Screen.

Oman jopa nostalgisen asenteeni vuoksi olen erittäin iloinen, että yhdessä päätimme kehittää lehden linjausta vertaisarvioiduksi areenaksi. Uskomme edelleen, että suomenkieliselle julkaisulle on tilauksensa ja että lukijoita kiinnostaa tutustua audiovisuaalisen kulttuurin eri piirteisiin, ja näihin haasteisiin uusi Wider Screen tulee vastaamaan. Vaikka oma päätoimittajakauteni onkin ollut täynnä erilaisia julkaisutoiminnan haasteita, siihen on liittynyt myös yhdessä tekemisen riemua, omaa kasvua niin kirjoittajana kuin tutkijana ja toivon uusien sukupolvien edelleen löytävän tiensä Wider Screenin pariin juuri näistä syistä. Omien Wider Screen vuosien aikana olen nähnyt lehden toimituskäytäntöjen kukoistuksen ja lehden joutumisen laajempien julkaisukentän muutoksien puristuksiin. Toivon mukaan ehdin nähdä vielä lehden nousemisen uuteen kukoistukseen.

Outi Hakola
WiderScreen.fi 1/2012

Kategoriat
1/2012 WiderScreen 15 (1)

Jericho ja amerikkalaisuuden kaita polku

Jere Kyyrö
FM, jatko-opiskelija

uskontotiede
Turun yliopisto

Jericho

Jericho-niminen[1] tv-sarja käynnistyi Yhdysvalloissa syyskuussa 2006. Sarjassa seurataan pikkukaupungin (Jerichon) selviämistä Yhdysvaltojen infrastruktuurin romahdettua ydinpommihyökkäyksessä. Jericho kuuluu post-apokalyptiseen genreen, johon yhdistellään myös westernin,[2] pikkukaupunkidraaman ja terrorismi-agenttiseikkailun lajityypillisiä piirteitä. Yhteiskuntajärjestyksen romahdettua pikkukaupunki-idylli uhkaa palautua rajaseuduksi, joka yritetään pitää kaupungin ulkopuolella. Turva löytyy pienyhteisöllisyydestä, joka turvaa yksilöiden toimeentuloa ulkopuolisilta. Sarjan päähenkilö on Jake Green, joka on pitkästä aikaa käymässä kotikaupungissaan ydinpommin sienipilven ilmestyessä taivaanrantaan. Jakella on asioita selvitettävänä pormestari-isänsä Johnstonin, äitinsä Gailin, veljensä Ericin, sekä entisen tyttöystävänsä Emily Sullivanin kanssa.

Jericho sijoittuu niin esitysajaltaan, temaattisesti kuin allegorisestikin George W. Bushin hallinnon (2001–2009) ja terrorisminvastaisen sodan kontekstiin. Toisaalta temaattis-allegorisella tasolla myös Yhdysvaltojen vanhempi historia, sotahistoriallisella painotuksella, saa hyvin näkyvän osan.[3] Tarkastelen näitä konteksteja vasten sitä, millaisista tekijöistä ”aito amerikkalaisuus” sarjassa rakentuu ja millaisia ovat sen kääntöpuolet. ”Aitouteen” suhtaudutaan tässä kuitenkin skeptisesti, antiessentialismin ja performatiivisen kansallisuuden/kansalaisuuden näkökulmien mukaisesti: aitous on diskurssissa rakentuva fiktio, joka määrittelee asian (tässä tapauksessa amerikkalaisuuden) oikeanlaisen toistotavan. (Lempiäinen 2002, Butler 2006.) Käyn myös vuoropuhelua kansalaisuskonnon (civil religion) käsitteen ympärille rakentuneen uskontososiologisen tutkimuksen kanssa. (Bellah 1974 [1966]; 1975; Marty 1974, Mahlamäki 2005.) Kansalaisuskonto on käyttökelpoinen käsite, mutta varhaisempaan sen ympärille syntyneeseen tutkimukseen sisältyy painolastia, johon antiessentialismiin ja performatiiviseen näkökulmaan sitoutuminen vaativat pesäeron tekemistä.

Jericho lyhyesti

Jericho perustuu käsikirjoittajien Jonathan Steinberg ja Josh Schaerin elokuvaideaan, joka paisui sarjaksi. Jon Turteltaub ja Carol Barbree tulivat sarjan vastaaviksi tuottajiksi ja palkkasivat Stephen Chboskyn käsikirjoittamaan Steinbergin ja Schaerin rinnalle. (Imdb, Wikipedia). Sarjaa esitettiin syyskuusta 2006 marraskuuhun 2008 CBS:llä vajaat kaksi tuotantokautta, yhteensä kolmekymmentä jaksoa. Se kuitenkin lakkautettiin liian alhaisten katsojalukujen takia ja fanien vastustuksesta huolimatta (Seidman 2008). Fanien joukossa spekuloitiin myös sitä, että oliko sarjan sisällöllä (Bushin hallinnon kannalta kiusalliset aiheet) syynsä sarjan lakkauttamiseen. (Ks. esim. dr_a_g0n 2008; Anders 2008.) Lakkauttamisen jälkeen ilmoitettiin, että kolmannen tuotantokauden jaksot julkaistaan sarjakuvina. Tähän mennessä kuudesta albumista on julkaistu kolme. Sarja ei siis ole sulkeutunut kerronnallisesti, vaan jäi kesken. Tarkasteluni keskittyy tässä sarjan kahteen televisioituun tuotantokauteen.

Pilottijaksossa yhteydet ulkomaailmaan katkeavat ja sienipilvi ilmestyy taivaanrantaan. Ensimmäisen tuotantokauden edetessä selviää, että useassa Yhdysvaltain suurkaupungissa on räjähtänyt ydinpommi. Syyllisiksi epäillään Pohjois-Koreaa ja Irania. Kaupunkiin vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa juuri muuttaneella FBI-agentilla Robert Hawkinsilla on hallussaan räjähtämätön pommi. Katsojalle selviää, että Robert on ollut soluttautuneena pommit räjäyttäneeseen organisaatioon, mutta organisaation taustasta ei ole vielä tietoa. Liittovaltio on järjestäytynyt uudelleen Ohion Columbukseen, mutta ei kykene vielä palauttamaan infrastruktuuria.

Merijalkaväen yksikkö saapuu kaupunkiin. Heiltä kuullaan, että järjestys on pikku hiljaa palautumassa. Sotilaat paljastuvat kuitenkin huijareiksi, eikä apua olekaan vielä tulossa. Pormestarinvaaleissa Jaken isä Johnston Green joutuu astumaan syrjään kovaotteisemman ja populistisen Gray Andersonin tieltä, joka voittaa vaalit luvatessaan pikaista oikeutta murhaepäillylle ja jakaessaan kiinalaisten lentokoneiden pudottamat avustuslähetykset, joita Johnston on säännöstellyt. Jericholaiset sopivat yhteistyöstä läheisen teollisuuskaupungin, New Bernin kanssa: maataloustuotteita ja suolaa vaihdetaan tuulivoimaloihin. Yhteistyö on katketa, kun newberniläiset alkavat vaatia enemmän vaihdossa. Lisäksi käy ilmi, että newberniläiset suunnittelevat sotaa, koska ovat katkeria jericholaisille siitä, että nämä onnistuivat estämään palkkasoturi John Goetzin edustaman, ”hallituksen mandaatilla” toimineen yksityisen turvallisuuspalvelun, Ravenwoodin tulon kaupunkiinsa, minkä seurauksena nämä ryöstivät New Bernin.

Toinen tuotantokausi alkaa armeijan väliintulolla kahden kaupungin väliseen taisteluun. Käy kuitenkin ilmi, että sotilaat eivät edustakaan Ohion hallitusta, vaan kilpailevaa, Wyomingin Cheyennessä päämajaansa pitävää hallintoa, joka on myös vaihtanut maan nimen Allied States of Americaksi (ASA) ja muuttanut lipun ulkonäköä. ASA:n armeija, paikallisena johtajanaan majuri Beck, ottaa Jerichon ja New Bernin hallintaansa ja Jennings & Rall –niminen yritys (J&R) alkaa hoitaa taloudellisia asioita monopolisoivalla otteella. J&R:ää edustaa vanha tuttu, John Goetz. Paljastuu, että Ravenwood on J&R:n tytäryhtiö ja että ASA:n hallitus on sen käsikassara. Hawkins pystyy todistamaan pommin avulla, että J&R on pommihyökkäyksen takana. Tällä estetään myös Teksasin liittyminen ASA:han tulevassa sisällissodassa jossa toisena osapuolena on Ohion ”oikea” liittovaltio.

Jericho on luettavissa allegoriana terrorismin vastaiselle sodalle ja Bushin hallinnolle. Atomipommihyökkäyksestä puhutaan ”syyskuun iskuina”, mikä herättää mielikuvan 9.11.2001 terrori-iskuista. Sarjassa esiin nousseet hallituksen ja yritysmaailman kytkökset ja valtion haltuunotto liittyvät myös Irakin sotaan ja Bushin hallintoon. Jericho herättääkin kysymyksen siitä, että onko uhka Amerikkaa kohti oikeasti sisä- vai ulkopuolella, ja millainen amerikkalaisuus on oikeaa, hyvää amerikkalaisuutta. Jerichossa hallinto näyttäytyy korruptoituneena ja epäluotettavana, jolloin aito amerikkalaisuus nousee esiin mikrotason yritteliäisyytenä ja ulkoisia uhkia vastaan puolustautuvien välisenä solidaarisuutena.

Kansalaisuskonto

Jerichoa voidaan lähteä avaamaan kansalaisuskonnon (Civil Religion) käsitteen kautta. Yhteiskuntafilosofi Jean-Jacques Rousseau (1998 [1762]) viittasi sillä Yhteiskuntasopimuksesta –teoksessaan kansalaiset valtioon sitovasta uskonnon muodosta, joka asettui muiden, yksityisten uskontojen yläpuolelle sitoutumisen vaateineen. 1960-luvulla yhdysvaltalainen uskontososiologi Robert N. Bellah viittasi sillä amerikkalaisen julkisuuden uskonnollisiin ulottuvuuksiin, joita hän löysi presidenttien virkaanastujaispuheista, joissa vilisivät viittaukset Raamattuun ja Jumalaan. Vaikka Bellah vertaa Yhdysvaltain historiaa raamatulliseen kertomukseen (Abe Lincoln = Jeesus, kylmä sota = lopun ajat), ei kansalaisuskonto ole hänen mukaansa kristinuskoa, vaikka siitä paljon ammentaakin. Bellah ei vain totea, että kansalaisuskontoa löytyy muistakin maista eri muodoissa, vaan että amerikkalainen kansalaisuskonto, jonka koitoksen ajat olivat 1960-luvulla käynnissä, voisi toimia esikuvana universaalille kansalaisuskonnolle. Kansallisten ideaalien hyväksikäyttö (kuten kommunistivainot) ei siis ole Bellahille aitoa kansalaisuskontoa. (Bellah 1974) Myöhemmässä teoksessaan Broken Covenant (1975) Bellah toteaa, että Yhdysvallat ovat valittuna kansana rikkoneet liiton Jumalan kanssa, ja odottaakin koettelemusten aikaa Yhdysvalloille.

Uskontososiologi Martin Marty taas kutsuu osuvasti Bellahin ”aitoa kansalaisuskontoa” profeetalliseksi, ja kansallisten ideaalien käyttämistä vallitsevan tilanteen ylläpitämiseksi papilliseksi kansalaisuskonnoksi. Kuitenkaan Marty ei kyseenalaista sitä, etteivätkö jotkin aidot ideaalit olisi olemassa. (Marty 1974) Tätä samaa amerikkalaisuuden ydintä etsitään myös Jerichossa. Tällöin profeetallinen kansalaisuskonto näyttäytyy tietyn arvopohjan mukaisena käyttäytymisenä ja papillinen taas pahimmillaan tätä arvopohjaa vastaan toimimisena, mutta tämän toiminnan esittämisenä arvopohjan mukaisena.

Performatiivisesta näkökulmasta tällaisten (ks. Lempiäinen 2002; Butler 2006) tietyn kansallisuuteen kuuluvien essentiaalisten (olemuksellisten) arvojen esittäminen näyttäytyy problemaattisena. Kansakunnan ytimessä oleva arvopohja onkin toistotekojen ylläpitämä fiktio ja papillinen ja profeetallinen kansalaisuskonto kaksi eri tapaa toistaa tätä fiktiota.

Kansalaisuskontotutkimukset ovat usein kiinnittäneet huomionsa julkisiin poliittisiin rituaaleihin, mutta käsitettä voidaan soveltaa myös arkisempiin ulottuvuuksiin (ns. banaalin nationalismin alueelle). Bellah itse luopui kansalaisuskonto-termin käytöstä ja korvasi sen ”amerikkalaisella elämäntavalla”. Nämä kaksi voidaan ymmärtää myös saman ilmiön eri ulottuvuuksina: kansalaisuskonto ilmenee jatkumona niin eri julkisuuden muodoissa kuin arjessakin, myytteinä, rituaaleina, symboleina ja uskomuksina (Mahlamäki 2005).

Amerikkalaisuuden paikat yhteiskuntasopimuksen romahtaessa

Jerichon narratiivi alkaa yhteyksien romahtamisesta ja kerronnan fokus tarkentuu pienyhteisön tasolle. Tästä eteenpäin fokusta kuitenkin laajennetaan, ja kolmannen tuotantokauden korvaavissa sarjakuvissa (Jericho Season 3: Civil War) se olisi saavuttanut kansakunnan tason. Kansalaisuskonto ilmenee kuitenkin myös pienemmissä mittakaavoissa.

Ensimmäisessä jaksossa päähenkilö, Greenin perheen musta lammas Jake on käymässä pitkästä aikaa Jerichossa, kotikaupungissaan. Isä, äiti ja Eric-veli eivät aluksi hyväksy Jakea, eikä hän suostu paljastamaan, missä on viettänyt viime vuodet. Aikoinaan hän on lähtenyt kaupungista oltuaan osallisena ikätoverinsa kuolemaan johtaneissa tapahtumissa. Kun pommit räjähtävät, kaikki on aloitettava puhtaalta pöydältä. Jaken kasvaminen vastuunottajaksi kaupungista ja isän saappaiden täyttäminen ovat sarjan keskeisiä teemoja. Välillä Jake tahtoisi ottaa oikeuden omiin käsiinsä, mutta isän näkemys on, ettei lakia voi panna täytäntöön sellainen, joka rikkoo sitä itse. Jake on saanut uuden mahdollisuuden palata kaidalle tielle. Oikealla tiellä pysyminen onkin keskeisellä sijalla Jerichossa. Oikea tie on rinnasteinen Bellahin (1974; 1975) ajatuksiin aidoista amerikkalaisista arvoista.

Kansalaisuskonnon uusintamisen paikkana toimii perhe. Jake joutuu ottamaan vastuunsa perheestä ja kaupungista, joka on Yhdysvallat pienoiskoossa. Samalla hän asettuu osaksi samaa kertomusta isänsä ja takaumissa esiintyvän isoisänsä kanssa. Yhdistävänä tekijänä toimii sota. Sarjassa paljastuu, että isoisä otti osaa Anzion taisteluun ja Normandian maihinnousuun osana amerikkalaista ranger -pataljoonaa. Isä palveli Vietnamissa ja oli myös ranger ja isoisä oli aikanaan myös pormestari. Jake taas on työskennellyt Irakissa Ravenwoodin[4] palveluksessa kuljettajana, mutta hän täyttää kohtalonsa vasta kun Jerichon asukkaat perustavat omat rangerinsa suojaksi kaupunkia uhkaavilta vaaroilta ja puolustaessaan maataan tällä kertaa sisäisessä taistelussa.

Ranger ja amerikkalaisten arvojen suojelu

Ranger-termi tuo yhteen monenlaisia merkityskerrostumia. Rangerillä voidaan yleisesti ottaen tarkoittaa epämuodollista eränkävijä-soturi-lainvalvojaa. Sillä voidaan tarkoittaa myös vapaata karjapaimenta (free ranger) tai puistonvartijaa (park ranger). Uuden Englannin siirtokunnissa ranging-verbi kattoi rajaseudun partioinnin lähinnä intiaanien hyökkäyksien varalta. Siirtokunnissa Britannian ja Ranskan välillä taistellussa seitsemän vuoden sodassa (1756–63) eräs brittien alaisuudessa taistellut sotilasyksikkö oli nimeltään Roger’s Rangers. Tästä yksiköstä moni palveli Yhdysvaltojen vapaussodassa kapinallisten puolella.

Lännenelokuvien ja -sarjakuvien kautta ovat tulleet tutuksi Texas Rangers -ratsupoliisit, ja toisessa maailmansodassa amerikkalaisten vastineita brittikommandoille kutsuttiin rangereiksi. Rangerit ovat yhä yksi yhdysvaltojen armeijan eliittiyksiköistä. Rangereitä löytyy myös fantasia- ja science fiction -maailmasta: J. R. R. Tolkienin samooja on englanniksi ranger ja Babylon 5 -tv-sarjassa ihmiset ja minbarit perustavat rangerit suojelemaan avaruuden rajaseutua varjojen uhkalta. Amerikkalaisessa populaarikulttuurissa ”ranger” on siis joku, joka suojelee epäjärjestyksen uhkaamaa rajaseutua kaaoksen voimia vastaan. Rangerien epämuodollisuus selittyy osin sillä, että rajaseutu on epäjärjestyksen vallassa. Kun Jerichon miehet perustavat omat rangerinsa, yhdistyvät nämä kaikki populaarikulttuurin ja historian merkityskerrostumat. Jericho on kuin kesyttömän luonnon keskelle perustettu siirtokunta, jonka rajojen vartiointi vaatii omat spesialistinsa.

Sarjassa esivalta näyttäytyy kunnioitusta vaativana. Vaikka pormestarit valitaan äänestämällä ja äänestystulokseen on tyydyttävä, ovat pormestarit vallassaan ollessa kovia. Kuitenkin Johnston Green painottaa lain mukaan toimimista, kun Grey Anderson on taipuvaisempi ottamaan oikeuden omiin käsiinsä.

Myös ajatus kapinasta laillista esivaltaa vastaan on hankala ajatus veljeksille, Jakelle ja Ericille. ASA:n joukkojen ja J&R:n otettua Jerichon haltuunsa, tehdään Jakesta sheriffi. Verovirkailija Mimi Clark, jolla on nyt suhde entisen verotettavansa Stanleyn kanssa, menee töihin J&R:lle. Hän saa selville, että Goetz on kavaltanut rahaa yhtiöltä. Peitelläkseen jälkensä Goetz ampuu Mimiä ja Stanleyn siskoa Bonnieta, joka kuolee Mimin jäädessä henkiin. Rangerit saavat kuitenkin paljastettua Goetzin kavalluksen J&R:lle, jonka seurauksena tämä saa potkut. Rangerit pidättävät Goetzin majuri Beckin ollessa sotilaineen New Bernissä, mutta Stanley ampuukin Goetzin. Beck julistaa rangerit lainsuojattomiksi, ja vaikka Jake antautuu rangereiden puolesta, asettaa Beck Jerichon saartoon saadakseen loputkin rangerit kiinni. Kaupunkiin julistetaan vastarintapesäkkeitä, joilta siviilien on poistuttava, elleivät halua tulla ammutuiksi. Termi, jota Beck käyttää kapinoinnista on insurgency, jota käytetään myös Irakin ja Afganistanin vastarintapesäkkeistä.

Ollessaan vangittuna Jake näkee näyssä isoisänsä, joka rinnastaa J&R:n brittien kauppakomppaniaan ja Ravenwoodin brittien Amerikan itsenäisyyssodassa käyttämiin hessiläisiin palkkasotureihin. Tällöin insurgency muuttuu revolutioniksi: kapinointi saa legitimoinnin, kun se kehystetään vapaussodan kontekstissa. Insurgency on silloin ei-oikeutettua ja revolution oikeutettua vastarintaa. Laillista hallintoa vastaan kapinointi muuttuu siis ulkoista alistajaa vastaan käytäväksi vapaustaisteluksi.

Jaken ollessa vangittuna neuvottelee Eric-veli yhteistyön aloittamisesta new berniläisten johtajan Phil Constantinon kanssa. Constantino toteaa, että jos he aloittavat sodan ASA:ta vastaan, on heidän tapettava amerikkalaisia sotilaita säälimättä, ja että taistelu saattaa kestää vuosia. Keskustelu on kuin talebanisissin ja jihadistikandidaatin välinen. Tätä luentaa tukee myös miesten pitkät parrat. Eric kuitenkin toteaa, että hän ei halua ampua amerikkalaisia, ja peruu yhteistyön.

Samaan aikaan majuri Beck onkin saanut todisteita ASA:n hallinnon korruptoituneisuudesta. Hän peruuttaa saarron ja antaa rangerien mennä. Myös Beckin alaiset seuraavat johtajansa esimerkkiä, ja repäisevät ”väärän amerikan” liput pois univormuistaan. Pormestari Gray Anderson nostaa Johnston Greenin vanhan armeijan rangerien lipun kaupungintalon lipputankoon vastarinnan symboliksi. Lipussa on uhkaavassa asennossa oleva kalkkarokäärme ja teksti ”Don’t tread on me”.

Amerikan viimeinen puolustus käydään sen omalla maaperällä, jolloin aktivoituvat itsenäisyys- ja sisällissodan historialliset mallit. Toisaalta vastarintataistelu rinnastetaan amerikkalaisten vastustajien vastarintaan esim. Irakissa tai Afganistanissa, mutta sillä erotuksella, että rangerit kieltäytyvät tappamasta omiaan. Toisaalta, asiat voisivat olla mutkikkaampia, jos Beck alaisineen olisi päättänyt jatkaa uskollisina ASA:lle. Sarjassa ei siis kyetä ajattelemaan, että amerikkalainen sotilas voisi toimia väärin muuten kuin väärän tiedon varassa.

Yksityisomaisuuden merkitys

Sarjassa yhteiskuntasopimuksen järkkyminen johtaa hobbesilaiseen kaikkien sotaan kaikkia vastaan resurssien ollessa vähäisiä – ei paluuta lockelaiseen luonnontilaan, jossa kuka tahansa voi tehdä mistä tahansa omaisuuttaan työskentelemällä. Tämä selittyy sillä, että jericholaiset pyrkivät ylläpitämään vanhaa yhteiskuntajärjestystä, vaikka ylemmät auktoriteetit ovatkin poissa. Toisaalta, luonnontilaa edustaa Jerichossa esimerkiksi kaupungin supermarketissa työskentelevän Dale Turnerin löytämä hylätty tavarajuna, jonka sisältämät elintarvikkeet hän saa itselleen.

Se, mitä rangerit suojelevat ulkoisia uhkia vastaan, on kaupunkilaisten toimeentulo ja yritteliäisyyden hedelmät, eli yksityinen omaisuus. Maanviljelijä Stanley Richmond huomaa, että hänen maissisatoaan uhkaavat tuholaiset. Hän kysyy kauppias Gracie Leighiltä hintaa hyönteismyrkylle, jolloin tämä pyytää puolia Stanleyn sadosta. Stanley ei tee kauppoja. Hän pyytää myös pormestari Greeniltä apua, jolloin tämä toivoo, että Stanley jakaisi sadon kaupunkilaisten kesken. Tämäkään ei sovi Stanleylle. Lopulta Stanleyn tilalla asuva verovirkailija Mimi Clarke järjestää Stanleyn tietämättä hyönteismyrkkyjen varkauden. Stanley jää kiinni ja palauttaa myrkyt Gracielle. Lopulta kaupunkilaiset tulevat auttamaan ilman vaateita sadonkorjuussa ja Gracie luovuttaa myrkyt Stanleyn käyttöön. Kaupunkilaisten välille syntyy luottamus, mutta Stanleyn omistusoikeutta satoonsa ei kyseenalaisteta. Stanley tai Gracie voivat luovuttaa omaisuuttaan toisilleen tai muille, mutta vain omasta tahdostaan, kuitenkaan kiskuroimatta.

Kun Ravenwood yrittää saada kaupungista elintarvikkeita hallinnon mandaatilla, juuri elintarvikkeiden vaatiminen paljastaa sen, ettei heillä oikeasti ole mandaattia. Myös pakolaiset ovat tervetulleita kaupunkiin niin kauan kuin he eivät vaadi liikoja. Kun new berniläiset pyytävät enemmän viljaa ja suolaa vastineeksi tuulivoimaloistaan, aiheutuu konflikti kahden kaupungin välille. Sarjassa yksityisomaisuus näyttäytyy pyhänä. Kaikki konfliktit aiheutuvat siitä, että jokin taho yrittää ottaa haltuun yritteliäisyyden hedelmät tai pyrkii kontrolloimaan niitä. Sarjan sisäisen moraalin mukaan ne, jotka rikkovat tätä vastaan, oli syynä sitten uhkaava nälänhätä (New Bern) tai vallanhimo (J&R), ansaitsevat rangaistuksen. Sarjassa Liiton säilyttäminen oikean amerikkalaisuuden kanssa on siis yksityisen omistusoikeuden kunnioittamista.

Jericho ja Yhdysvallat 9/11:n jälkeen

Aidon amerikkalaisuuden sisältöjä tuodaan esiin historiallisten viittausten kautta, ja historian merkitys nostetaan esiin sarjassa myös eksplisiittisesti. Emily, joka on historianopettaja, panee merkille, että ASA:n uudessa historiankirjoituksessa kirjoitetaan Yhdysvaltojen viimeisien vuosikymmeninen historiaa uusiksi: syynä ydintuhoon ja Yhdysvaltojen hajoamiseen esitetään ulkopoliittinen pehmeys, mikä mahdollisti hyökkäyksen. Uusi, väärä Amerikka pohjautuu siis historian vääristelylle. Jerichossa historia näyttäytyykin pitkälti myyttinä: vaikka se on vahvasti arvolatautunutta ja siitä haetaan oikean toiminnan malleja, silti (tai ehkä juuri tästä syystä) vaihtoehtoisen näkökulman ottaminen menneisyyteen on pyhäinhäväistystä. Toisen tuotantokauden viimeisen jakson lopussa Robert ja Jake keskustelevat:

Robert: How does it feel?
Jake: What?
Robert: Making history.

Vuoropuhelu kiteyttää Jerichon kaksisuuntaisen näkemyksen historiaan: toisaalta historiaa tehdään nimenomaan hyvän ja pahan välisessä taistelussa, eikä hyvän ja pahan erottaminen aina ole helppoa; toisaalta juuri historia (menneisyyden tapahtumat) ovat se malli, jonka avulla oikea ja väärä voidaan erottaa toisistaan. Täten Jaken oikealla tiellä pysyminen on myös amerikkalaisuuden historialliseen jatkumoon asettumista. Yksi keskeinen historiallinen jatkumo on terrorismiin viittaaminen.

Jerichosta löytyy sekä temaattisia että allegorisia viittauksia syyskuun 11. 2001 jälkeiseen maailmaan. Atomipommit aktivoivat toisaalta Hiroshimaan ja Pearl Harboriin liittyneet mallit; Pearl Harboriin verrattiin myös WTC:n terrori-iskua. WTC:stä Jerichon erottaa se, että terrorihyökkäys on lähtöisin sisältä päin, korruptoituneesta ja kaupallistuneesta hallinnosta. Tämä allegoria voidaan lukea Bushin hallinnon kritiikiksi, toisaalta siinä on paljon yhteistä myös 9/11-salaliittoteorioiden kanssa: oliko WTC-iskukin Bushin hallinnon järjestämä? Jerichossa ydinpommi-iskuista syytetään Irania ja Pohjois-Koreaa, jonne ASA:n hallitus ampuu kostoksi ydinohjuksia. Jake epäilee, että Korean ja Iranin hyökkäyksestä ei ole todisteita ja että todennäköisesti kosto kohdistettiin vain tavanomaisiin epäiltyihin. Väkisinkin mieleen tulee se, miten WTC-iskujen jälkeen Yhdysvallat hyökkäsi Irakiin tekaistujen joukkotuhoasesyytöksien nojalla.

Robert Hawkins saa tietää, että yksi hänen salaisista kontakteistaan, John Smith, on ohjaillut häntä saadakseen atomipommin itselleen. Smith paljastuu alkuperäisen pommihyökkäyksen suunnittelijaksi ja toimeenpanijaksi. Motiivina hänellä on ollut hallinnon korruption ja turvallisuusyhtiöiden kasvavan vallan poistaminen. Nyt hän aikoo räjäyttää pommin Cheyennessä, ASA:n pääkaupungissa. Jake ja Robert päättävät estää tämän: viattomia amerikkalaisia ei saa tappaa, ja toisaalta, pommin räjähdettyä ASA saisi legitimoitua minkä tahansa toimintansa kansallisen turvallisuuden nimissä. Yhteydet WTC-iskuun ja sen perusteella säädettyyn kansalaisoikeuksia rajoittaneen Patriotact -lain säätämiseen, sekä Afganistanin ja Irakin sotien aloittamiseen ovat selkeät.

Papillista ja profeetallista amerikkalaisuutta tekemässä

Jerichosta voidaan lukea profeetallisen kansalaisuskonnon (Marty 1974) muotoja. Tässä luennassa Bushin hallinto rinnastuu Allied States of Americaan, joka on vieraantunut amerikkalaisuuden ”oikealta polulta”. Tätä luentaa hämärtää tosin se, että Allied Statesin symboliikka on vaihtunut – alleviivaus vie luentaa pois Bushin hallinto-allegoriasta. Se, että ydinpommi-isku tapahtuu sarjassa sisältäpäin, on yhteydessä WTC -salaliittoteorioihin. Yhteyttä korostaa se, että myös sarjan iskut tapahtuvat syyskuussa. Lisäksi sarjassa nousee esiin turvallisuusyritysten (kuten Blackwater) merkityksen kasvu sodankäynnissä, sekä näiden kasvava valta. Tämä valta yhdistetään sarjassa laajemmin monopoleihin pyrkivään kapitalismiin, joka taas asettuu vapaiden yksilöiden harjoittamaa yritteliäisyyttä vastaan.

Sarjan jännitteet perustuvat dualismeille, jotka siirtyvät kerronnan fokuksen muuttuessa laajemmalle tasolle: Jaken ja isän vastakkainasettelusta pormestarikamppailuun, pormestarikamppailusta kaupunkien väliseen sotaan ja lopulta ASA:n ja Yhdysvaltojen väliseen sisällissotaan. Vaikka tasot toimivat osin lomittain, pääasiallisesti alemman tason konfliktit saavat sarjassa hyvityksen, kun yhteinen vihollinen löytyy laajemmalta tasolta. Tässä voidaan nähdä linkki profeetalliseen ja papilliseen kansalaisuskontoon: profeetallinen pohtii, voisiko itsessä olla myös vikaa, kun papillinen ulkoistaa uhan. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten kehyksen vaihtaminen auttaa oikeuttamaan kapinan ASA:ta vastaan: profeetallisesta kansalaisuskonnosta tulee papillista, kun sisäpuoli yhtenäistetään ulkoisen uhan kautta.

Vaikka sarjassa esitetäänkin osuvaa kritiikkiä Bushin hallintoa kohtaan, ja jopa rinnastetaan aidon amerikkalaisuuden puolustajat jihadisteihin, sortuu Jericho samanlaiseen dualismiin ja ydinajatteluun, joka on vallalla terrorisminvastaisessa sodassa, jossa oma puoli näyttäytyy absoluuttisen hyvänä ja vastapuoli absoluuttisen pahana. Pahuus näyttäytyy sarjassa toisaalta anarkiana, joka uhkaa vallitsevaa lakia ja järjestystä, ja toisaalta uutena järjestyksenä, joka pyrkii korvaamaan vanhan järjestyksen. Vanha järjestys nojaa ruohonjuuritason yritteliäisyyteen ja solidaarisuuteen sekä luottamuksen rakentamiseen, uusi järjestys taas tätä uhkaavana monopolikapitalismina, liittyneenä autoritaariseen hallintoon. Jerichossa oikea tie löytyy menneisyyden malleja seuraamalla, mutta mitä jos mallit eivät sovikaan uuteen tilanteeseen.

Jericho osoittaakin, että hallinto voi olla korruptoitunut ja väärinkäytöksiä täynnä. Silti siinä ei kyseenalaisteta ajatusta aidosta amerikkalaisuudesta, joka toimii väärän tien vastakohtana. Esimerkiksi kyseenalaistamatonta oikeutta yksityisomaisuuteen problematisoidaan, mutta sen kieltäminen näyttäytyy oikealta tieltä poistumisena: voisiko hanakkuus pitää kiinni omasta olla konfliktin syy? Entä sitten historian käyttö: tekeekö se, että ”aito amerikkalaisuus” pohjautuu tietynlaisen historiantulkinnan päälle historiasta aitoa ja siten velvoittavampaa? Sarjan menestysteologia perustuu oikean tien seuraamiseen, mutta mitä jos oikean tien (myyttisen historian mallin) seuraamisesta ei seuraakaan menestystä? Onko tällöin syytä hylätä tie, vai kenties korjata karttaa?[5]

Jere Kyyrö
WiderScreen.fi 1/2012

Lähteet

Internet

Anders, Charlie Jane 2008.  Jericho Predicted The Blackwater Scandals. Io9. http://io9.com/#!360175/jericho-predicted-the-blackwater-scandals. (linkki tarkistettu 8.4.2011)

dr_a_g0n (nimimerkki) 2008. The Government Conspiracy Behind the Cancellation. TV-Forum. http://www.tv.com/jericho/the-government-conspiracy-behind-the-cancellation/topic/76641-1028175/msgs.html. (linkki tarkistettu 8.4.2011)

Imdb. Jericho (TV Series 2006-2008).” The Internet Movie Database. http://www.imdb.com/title/tt0805663/. (linkki tarkistettu 8.4.2011)

Seidman, Robert 2008. Jericho Ratings : Nielsen Ratings for for CBS’ Jericho. TV by the Numbers. http://tvbythenumbers.zap2it.com/2008/02/10/nielsen-ratings-for-jericho/2626. (linkki tarkistettu 8.4.2011)

Wikipedia. Jericho (TV series). Wikipedia, the free encyclopedia. http://en.wikipedia.org/wiki/Jericho_%28TV_series%29. (linkki tarkistettu u 11.4.2011)

Kirjallisuus

Bellah, Robert N 1974. [1966] Civil Religion in America. American Civil Religion, 21-44.

―1975 The Broken Covenant: American Civil Religion in Time of Trial. New York: Seabury Press.

Butler, Judith 2006. Hankala sukupuoli. Helsinki: Gaudeamus. – 1990. Gender Trouble. Feminism and the Subversion of Identity. Suom. Tuija Pulkkinen & Leena-Maija Rossi.

Lempiäinen, Kirsti 2002. ”Kansallisuuden tekeminen ja toisto.” Teoksessa Tuula Gordon & Katri Komulainen & Kirsti Lempiäinen (toim.) Suomineitonen hei! Kansallisuuden sukupuoli. Tampere: Vastapaino.

Marty, Martin 1974. ”Two Kinds of Two Kinds of Civil Religion.” Teoksessa Russell E. Richey & Donald G. Jones (toim.) American Civil Religion. New York: Harper & Row. Sivut 139–57.

Mahlamäki, Tiina 2005. Naisia kansalaisuuden kynnyksellä. Eeva Joenpellon Lohja-sarjan tulkinta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Rousseau, Jean-Jacques 1998. Yhteiskuntasopimuksesta eli valtio-oikeuden johtavat aatteet. Suom. J.V. Lehtonen. Hämeenlinna: Karisto. – 1762. Du contrat social ou principles du droit politique.

 

[1] Raamatussa israelilaiset valtaavat kanaanilaisten asuttaman Jerikon saavuttuaan luvattuun maahan. Kaupunki hävitetään ja Jumala varaa itselleen kullan ja hopean sotasaaliista. Akan kuitenkin rikkoo käskyä ottamalla itselleen osan Jumalalle varatusta saaliista, minkä seurauksena Jumala vaatii, että Akan perheineen kivitetään ja poltetaan omaisuuksineen. Lisäksi Jumala asettaa, että rangaistuksena sille, joka asettaa Jerikon peruskiven, surmataan hänen vanhin poikansa ja sille, joka asettaa portin surmataan hänen esikoisensa. (Joos. 6:26–7:26; 1. Kun. 16:34.)

Ydinsotaelokuvassa By Dawns Early Light (1990) ”Jericho” on ydinpommien laukaisukoodi – sillä viitataan raamatulliseen kaupungin tuhoon. Iron Man -elokuvassa (2008) Jericho on terroristien havittelema ohjus, joka aiheuttaa valtavaa tuhoa ja jonka pelkän olemassaolon pitäisi estää sodat. ”Jericho” siis herättää massiiviseen tuhoon liittyviä, jopa apokalyptisiä mielikuvia. Hieman ristiriitaisesti Jericho –tv-sarjassa kaupunki säästyy ympäristön infrastruktuurin romahtaessa. Voisi ajatella, että jericholaiset eivät siis ole valittua kansaa, vaan he joutuvat selviytymään liiton ulkopuolella. Toisaalta Raamatussa valittu kansa rikkoo liittoa ja saa aina rangaistuksen ja liitto solmitaan uudelleen kun sovitus on tehty. Jericholaiset pärjäävät ponnistelemalla, mikä voidaan tulkita menestysteologisesti Jumalan siunaukseksi, tai amerikkalaisuuden tiellä pysymiseksi. [ takaisin ]

”Jerikon ruusuksi” nimitetään useita kasvilajeja, jotkut kuihtuvat ja heräävät henkiin. Tätä vasten Jericho voisi tv-sarjan kohdalla merkitä paikkaa, jossa amerikkalaisuus säilyy hengissä, vaikka onkin välillä kuihtua.

[2] Jerichossa esiintyvinä western-genrelle tyypillisinä piirteinä voidaan pitää sitä, että ulkopuolinen sankari kokoaa yhteisön ulkoista uhkaa vastaan, sitä, että antisankarista kasvaa sankari, sekä sitä, että yritteliäät yksilöt kokoavat voimansa monopoliin pyrkivää ylivoimaista karjaparonia vastaan.

[3] Sotahistoriaan viittaaminen näkyy muun muassa joissakin Jerichon jaksojen nimissä: Semper fidelis (merijalkaväen tunnuslause, lat. ”aina uskollinen”), Casus belli (lat. ”sodan syy”, myös ”sodan oikeutus”), One If By Land (viittaa Longfellow’n runoon Paul Revere’s Ride, jossa yksi lamppu toimi Yhdysvaltain vapaussodassa Paul Reverelle merkkinä brittijoukkojen saapumisesta maitse), Coalition of the Willing (mm. Bushin hallinnon käyttämä nimitys liittoumalle, joka tahtoo sotia ilman YK:n mandaattia), Why We Fight? (Frank Capran ohjaaman II. MS.:n aikaisen propagandafilmien sarjan nimi), Sedition (kapinan lietsonta) ja Patriots and tyrants. Kolmannen tuotantokauden korvaavan sarjakuvan nimi on Jericho Season 3: Civil War. Toiseen maailmansotaan viitataan myös useasti, kuten esimerkiksi Ardennien taisteluun, jossa amerikkalaisten laskuvarjojoukkojen kenraali Anthony McAuliffe vastasi ykskantaan ”Nuts!” (pähkähullua), kun saksalaiset ehdottivat antautumista ylivoiman edessä. Jake vastaa kuten McAuliffe new berniläisten ehdottaessa antautumista jericholaisille.

[4] Ravenwoodin palveluksessa ollessaan Jake on syyllistynyt siviilien ampumiseen. Ravenwood rinnastuukin amerikkalaiseen turvallisuusyhtiöön Blackwateriin, jonka työntekijät ampuivat 16.9.2007 Bagdadissa 17 siviiliä.

[5] Kiitän fil. yo. Sami Panttilaa etenkin lännenelokuvagenreä koskevista, sekä muista kommenteista, jotka edesauttoivat artikkelin viimeistelyssä.

Kategoriat
1/2012 WiderScreen 15 (1)

Elokuvan oudot mahdollisuudet – 1900-luvun alun avantgardistinen elokuva

Karita Suomalainen
Fil.yo
Helsingin yliopisto

Mitä on avantgarde?

Avantgarde on käsitteenä siinä mielessä vaikea, että sitä on hankalaa määritellä millään tyhjentävällä tavalla. Etymologisesti sana viittaa sotilaskieleen ja ranskan lekseemeihin avant ’edessä’ ja garde ’vartio’, eli avantgarden voi siis tässä mielessä ajatella merkitsevän jonkinlaista etuvartiota tai kärjessä kulkevaa joukkoa. Koska taiteessa sanaa avantgarde käytetään viittamaan kuvataiteen, kirjallisuuden, musiikin ja elokuvan uudenlaisiin virtauksiin, voidaan käsitteen ajatella viittaavan myös yhteiskunnallisen edistyksen rintamassa kulkijoihin: avantgarden tekijät ovat kautta aikain pyrkineet kyseenalaistamaan ja muuttamaan normeja sekä hyökkäämään perinteisiä arvoja vastaan. Avantgarden avulla on tahdottu häiritä status quoa, horjuttaa taiteen melko vakiintuneeksi katsottua kaanonia, ja esitetty uudenlaisia tulkintoja todellisuudesta ja tavasta hahmottaa se. Avantgarden voikin nähdä jonkinlaisena vastaiskuna valtavirralle, suuntauksena, joka etsii uusia linjoja ja mahdollisuuksia.

Varsin oleellisena osana avantgardeen kuuluu myös kokeellisuus. Avantgardistiset teokset pyrkivät rikkomaan oletusarvoja ja luomaan uusia tapoja hahmottaa maailmaa ja sen entiteettejä. Kokeellisuuteen liittyy usein esimerkiksi radikaali poikkeaminen valtavirrasta – kuten on asian laita avantgarden kohdalla – mutta käsitteenä ”kokeellisuus” on kuitenkin huomattavasti avantgardea laajempi ja neutraalimpi käsite.

Harri Veivo ja Sakari Katajamäki kirjoittavat teoksen Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus (Gaudeamus 2007) johdannossa, että avantgarden käsite sijoitetaan yleensä ajallisesti 1900-luvun alkuvuosikymmeniin ja se paikallistuu erityisesti Eurooppaan. Liikkeen synnyn taustalla voidaan nähdä tuon ajan yhteiskunnan nopea muutos, hyvinvoinnin ja toisaalta myös tuhon ja kärsimyksen kasvu. Suuntauksena avantgarde on kuitenkin laaja ja sisältää useita erilaisia tyylisuuntia. Myös avantgardististen liikkeiden poliittinen sitoutuneisuus vaihtelee: toiset suuntaukset pitäytyvät taiteen autonomiassa ja taidetta taiteen vuoksi (l’art pour l’art) -ideologiassa, kun taas toiset saattavat ilmaista poliittisen kantansa hyvinkin selkeästi. Veivo ja Katajamäki toteavat myös, että eräs avantgardeen liittyviä sisäisiä ongelmia on sen logiikkaan kuuluva välttämättömän muutoksen ajatus. Avantgardistiseen ajatteluun ikään kuin kuuluu sisäinen muutoksen oletusarvoisuus, ”eräänlainen pakko juosta jatkuvasti muiden edellä” (Katajamäki & Veivo 2007: 14). Tämä on usein kääntynyt avantgardea itseään vastaan, kun ”vastarintaliikkeet” ovatkin nopeasti päätyneet osaksi kaanonia ja avantgardistiset keinot lopulta sulautuneet osaksi valtavirtaa.

Avantgarde elokuvassa

Henry Bacon kirjoittaa artikkelissaan Avantgarde tulee elokuvaan (teoksessa Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus, 2007), että avantgarde tuli elokuvaan hieman myöhemmin kuin muihin taiteenlajeihin. Vaikka jo varhaista elokuvaa leimaa tietynlainen kokeellisuus, ei sitä silti varsinaisesti voida pitää avantgardena: varhaiselokuvaan ei esimerkiksi kuulunut avantgardistisuudelle tyypillistä vastustavaa radikalismia, vaan kokeilut tapahtuvat valtavirran sisällä ja osin myös sen ehdoilla. Myös elokuvan klassinen kerronta syntyi juuri näiden kokeilujen pohjalta ja muodostui valtavirraksi 1910-luvulta alkaen. Avantgarde puolestaan asettui jonkinlaiseksi vastaliikkeeksi sille, sillä avantgardistisen ajattelun mukaan klassinen kerronta tukahduttaa ja tuhoaa taiteen voiman.

1900-luvun alun vuosikymmeninä herättiin pikkuhiljaa huomaamaan elokuvan kyky luoda aivan uudenlaisia, arkihavainnot ylittäviä kokemuksia ja näkyjä, ja elokuvan avantgardistit pyrkivätkin etsimään elokuvan ominta olemusta. Mallia otettiin 1900-luvun alun runoudesta, musiikista ja kuvataiteesta erilaisine suuntauksineen. Elokuvan avantgardistisissa suuntauksissa ovatkin edustettuina niin futurismi, impressionismi, kubismi, dada kuin myös surrealismi.

Elokuvan avantgarde kukoisti erityisesti 1920-luvun Euroopassa, muun muassa Ranskassa ja Saksassa. Elokuvan ensimmäisenä avantgardena pidetään yleensä ranskalaista 1920-luvun impressionistista elokuvaa. Tällöin elokuvan kentälle astui useita uusia ohjaajia, jotka suhtautuivat elokuvaan taiteena: ensimmäisen maailmansodan jälkeen myös elokuvassa nähtiin mahdollisuus ottaa osaa taidemaailmassa meneillään olevaan mullistukseen ja ”antaa ulkoinen muoto sisäisille visuaalisille tai runollisille näyille” (Bacon 2007: 353).

Impressionistinen elokuva pitäytyi kuitenkin vielä pitkälti perinteisen kerronnan keinoissa, vaikka se toki raivasikin tietä myöhemmille avantgardistisille suuntauksille. Varsinaisena taitekohtana uudenlaiselle avantgardelle voidaan pitää vuotta 1924 ja noihin aikoihin tapahtunutta Jean Epsteinin läpimurtoa. Epsteinin töiden myötä myös hahmottui varsinaisesti impressionismina tunnettu suuntaus. Impressionismin katsotaan kuitenkin kukoistaneen jo vuodesta 1918 alkaen aina vuoteen 1929 saakka. Impressionistiselle elokuvalle tyypillistä on naturalistinen näytteleminen, ulkokuvauksen kautta tapahtuva miljöön korostus sekä innovatiivinen kuvaus ja leikkaus, joiden avulla pyritään korostamaan henkilöhahmojen tunteita – olihan henkilöhahmojen subjektiviteetti nimittäin elokuvien keskiössä.

Eräs keskeinen käsite impressionismissa oli fotogeenisyys (photogenié). Sillä tarkoitettiin sellaisia esineiden ja asioiden runollisia ulottuvuuksia, jotka pystyttiin tuomaan esiin ainoastaan elokuvan keinoin. David Bordwellin mukaan impressionistit pyrkivät tekemään elokuvaa, joka ”ylittäisi pelkän todellisuuden tallentamisfunktion ja ilmentäisi joko ohjaajan tulkintaa tai henkilöiden tapaa nähdä” (Bacon 2007: 353). Fotogeenisyyteen pyrkiessä käytettiin kaikkia mahdollisia elokuvallisia tekniikoita, niin ristikuvia, päällekkäiskuvausta kuin montaasiakin. Kokeellisuudestaan huolimatta – tai ehkä juuri sen vuoksi – impressionistiset elokuvat eivät kuitenkaan menestyneet kovinkaan hyvin viennissä.

Yksi esimerkki ranskalaisen impressionismin piiriin kuuluvista elokuvista on Dimitri Kirsanoffin käsikirjoittama ja ohjaama elokuva Ménilmontant (Ranska 1926). Teos on tarina kahdesta sisaruksesta, joiden vanhemmat tapetaan elokuvan alussa varsin väkivaltaisesti, joskaan tapahtumaa ei esitetä selkeästi, vaan väkivaltaista kuolemaa pikemminkin indikoivien otosten kautta. Vastakohtana tapon brutaaliudelle kuvataan elokuvan alussa myös kahta sisarusta, jotka leikkivät onnellisen oloisina puistossa. Vanhempiensa kuoleman seurauksena tytöt kuitenkin joutuvat lähtemään Pariisiin, Ménilmontantin kaupunginosaan kahdestaan. Siellä he tapaavat nuoren miehen, joka elokuvan aikana onnistuu viettelemään molemmat tytöt, tuhoamaan heidän sisarsuhteensa ja jopa saattamaan nuoremman sisaren raskaaksi. Toinen tytöistä päätyy siis yksinhuoltajaäidiksi, toinen prostituoiduksi, mutta lopussa sisaret kuitenkin löytävät toisensa jälleen.

Ménilmontantissa on nähtävissä useita impressionistiselle elokuvalle tyypillisiä piirteitä eikä vähiten siksi, että siinä keskitytään pitkälti juuri henkilöhahmoihin, näiden tuntemuksiin sekä toivottomalta tuntuviin tulevaisuudennäkymiin. Montaasille tyypillisesti myöskään elokuvan aika-jatkumo ei ole eheä, vaan kohtauksesta siirrytään toiseen syy-seuraus-suhteita sen kummemmin avaamatta. Lisäksi elokuvassa nähdään nopeita otoksia muun muassa autoista ja niiden pyöristä, naisen alastomasta vartalosta sekä pimeistä katukujista ja niiden varrella sijaitsevista rakennuksista. Impressionistiseen tapaan miljöö näyttelee merkittävää roolia, ja esimerkiksi kaupungin tyhjien katujen voi ajatella heijastelevan päähenkilöiden yksinäisyyden tunnetta.

Kokonaisvaikutelma elokuvasta onkin kaiken kaikkiaan hyvin runollinen: tapahtumat seuraavat toisiaan, mutta niiden välillä ei välttämättä ole suoraa yhteyttä. Syyt moniin tapahtumiin jätetään täysin avoimiksi. Kameran avulla pyritään tavoittamaan katoavia vaikutelmia eli impressioita, ja ympäristön kautta taas heijastellaan henkilöhahmojen sisäisiä tuntemuksia. Kansallisen audiovisuaalisen arkiston elokuvasta tekemässä esittelyssä todetaankin varsin oivasti, kuinka ”Ménilmontant on esimerkki siitä, miten tuossa tyylissä [impressionismissa] alkoi siirtymävaihe erilaisiin avantgarden kokeellisiin ilmaisutapoihin”.

Erilaisia avantgardeja

Avantgarde-elokuvan suuntauksissa olivat kattavasti edustettuna kaikki muissakin taiteissa vaikuttaneet tärkeimmät avantgardistiset suuntaukset, kuten futurismi, kubismi, dada ja surrealismi. Avantgardistiset elokuvat lainasivat paljon muista taiteenlajeista, esimerkiksi runoudesta ja musiikista, ja kunkin suuntauksen tyylipiirteet ovat elokuvissakin usein selkeästi tunnistettavissa.

Ennen ranskalaisen impressionismin kultakautta avantgardistisia kokeiluja tehtiin jo italialaisen futurismin piirissä. Futuristisessa elokuvamanifestissa La cinematografia futurista vaadittiin puhdasta, kirjallisista normeista ja todellisuudesta vapaata elokuvaa. Futurismin nokkamiehen F.T. Marinettin sanojen mukaan elokuvan tulisi olla ”polyekspressiivinen sinfonia” (Bacon 2007: 352). Futurismiin liittyy läheisesti myös abstrakti elokuva, josta ensimmäisiä kokeiluja tehtiin tiettävästi jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Abstraktin animaation tekijöille keskeiseksi inspiraatioksi nouse paitsi liikkeessä oleva visuaalisuus myös elokuvan rinnastus musiikkiin.

Abstraktia animaatiota kuitenkin katsotaan tehdyn pääpiirteittäin kubismin parissa. Kubismissa aiheet olivat usein perinteisiä – maisema, muotokuvia ja erilaisia asetelmia – mutta tavoitteena oli ”paljastaa ja järjestää uudelleen ulkoista todellisuutta jäsentävät rakenteet” (Bacon 2007: 354), toisin sanoen representoida todellisuutta eräänlaisesta outouttavasta perspektiivistä. Futurismin luomaan ajatukseen abstraktista elokuvasta palattiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ja tällöin abstraktia, kubistista elokuvaa tekivät esimerkiksi saksalainen Hans Richter ja ruotsalainen Viking Eggeling. Yksi merkittävimpiä kubistisia elokuvia on Richterin alun perin vuonna1921 tekemä, mutta vasta myöhemmin esitetty Rhytmus 21, jossa erilaiset kuviot, etupäässä neliöt ja suorakaiteet, ilmestyvät esiin, katoavat, lähestyvät ja etääntyvät. Muita merkittäviä abstrakteja elokuvia ovat esimerkiksi Eggelingin Diagonalsymfonin (1926), Walter Ruttmannin Lichtspiel Opus 1, 2 (1921) ja Fernand Légerin Le ballet mécanique (1924).

Avantgardistista elokuvaa tehtiin myös irrationaalisen dadan piirissä. Yksi dadan perusperiaatteista oli heikentää ja sabotoida sosiaalisiin konventioihin kuuluvia normeja ja koodeja esittämällä sosiaalista todellisuutta epätyypillisellä ja oudolla tavalla. Dadaistit pyrkivät elokuvan keinoin tuottamaan uudenlaista sosiaalista todellisuutta, ja dada-elokuvat ovatkin tyypillisesti ei-kertovia, ei-psykologisia, itseensä ja omaan mediumiinsa (elokuvakamera illuusiota tuottavana koneena) viittaavia. Lisäksi dada-elokuville ominaista on kielen ja kuvallisuuden rajoilla leikkiminen, “todellisen” ja “epätodellisen” rajan haastaminen sekä niiden sekoittaminen. Usein ne rikkovat katsojan skeeman ja odotukset konventionaalisesta kerronnasta sekä pyrkivät elokuvan keinoin esittämään tietynlaista häiriintynyttä, outoa todellisuutta.

Elokuvallisen dadan keskukseksi muodostui 1920-luvun puolivälissä Pariisi, jossa järjestettiin myös useita suuria dadatapahtumia. Eräs tuon ajan tunnettu dada-elokuva on René Clairin Entr’acte (1924), joka Baconin sanoin on ”sekoitus lyyristä ja burleskia”: se on slapstick-viittauksineen humoristisempi kuin varhaisempi ja abstraktimpi dada, täynnä mielettömiä rinnastuksia ja sisältää myös surrealistista päällekkäiskuvausta. Dadan hengessä elokuvan ”juoni” on varsin kummallinen ja perustuu pitkälti erilaisiin, toisinaan hyvinkin absurdeihin mielleyhtymiin. Toisenlaista dadaistista elokuvaa taas edustaa Marchel Duchampin Anémic Cinéma (1925), joka on kuvallisen sekä kielellisen monisuuntaisuuden tutkimista ja jota voidaan käsitellä kuvallisen ilmaisun ja sen staattisuuden laajentumana. Jo ilkikurisen teoksen nimi on palindromi, sama luettuna sitten etu- tai takaperin, ja elokuva muodostuu erilaisista liikkuvista abstrakteista kuvioista. Välillä näiden kuvioiden yhteyteen ilmestyy ranskankielisiä sanaleikkejä, joilla Duchampin voi katsoa jossain määrin pilailevan katsojan kustannuksella. Tällainen nihilistisyys ja tietynlainen merkityksettömyys onkin dadalle suuntauksena tyypillistä.

Dadan kukoistuskauden päätyttyä monet dadaistit siirtyivät toimimaan surrealismin pariin, joka verrattuna dadaan on jo huomattavasti psykologisoivampaa. Surrealistisissa teoksissa on paljon unenomaista logiikkaa, joka kytkeytyy usein voimakkaasti seksuaalisuuteen. Elokuvat ammensivat paljon juuri freudilaisuudesta, kuitenkin sitä popularisoiden, ja niissä pyrittiin rakentamaan mahdollisimman outoja merkitysten ja kuvioiden kompositioita. Tämä kaikki puolestaan tähtäsi alitajunnan vapauttamiseen katsomiskokemuksessa. Kuten A.L. Rees artikkelissaan Cinema and the Avant-Garde (teoksessa The Oxford History of World Cinema, 1996) toteaa, surrealistisessa elokuvassa kuvien väliset yhteydet on tehty epämääräisiksi ja vaikeaselkoisiksi samaten kuin aistit sekä merkitys on asetettu kyseenalaisiksi – tästä johtuen surrealistisen elokuvan katselijassa syntyy usein halu tietää, mitä elokuvassa tapahtuu, vaikkei siinä varsinaisesti tapahtuisi oikeastaan mitään.

Eräs etenkin kirjallisen surrealismin johtohahmoista oli André Breton, joka toi surrealismiin objektiivisen sattuman käsitteen. Sillä Breton tarkoitti yllättäviä löytöjä ja kohtaamisia, joissa ulkoinen välttämättömyys kohtaa sisäisen pakon. Näiden avulla hän uskoi paljastavansa niitä ihmisen toimintoja sääteleviä lainalaisuuksia, jotka jäivät muuten helposti huomaamattomiin. Surrealistit saattoivatkin asettaa teoksissaan vastakkain keskenään varsin ristiriitaisia elementtejä, kuten jotakin äärimmäisen arkista ja sille vastakohdaksi jotain ääriylevää. He saattoivat myös katsoa tavallisia elokuvia vastakarvaan, ikään kuin surrealististen silmälasien läpi, ja etsiä niistä outoksia ja kummallisuuksia. Useat surrealistit, Breton mukaan lukien, jopa suorastaan rakastivat populaarielokuvia. Niissä heitä kiinnostivat tietyt kohtaukset ja kohdat, jotka sisälsivät surrealistisia elementtejä.

Yksi tunnetuimmista surrealistista elokuvakokeiluista on varmasti Luis Buñuelin yhteistyössä Salvador Dalín kanssa tekemä kuusitoistaminuuttinen lyhytelokuva Andalusialainen koira (Un Chien Andalou, 1929). Elokuva alkaa melko shokeeraavalla kohtauksella, jossa veitsen terä viiltää naisen silmän auki. Tämän voi ajatella kuvastavan sitä muutosta, jonka surrealistit halusivat elokuvillaan saada aikaan: vanha tapa katsoa elokuvaa täytyy tuhota ja tilalle on tultava jotakin radikaalisti erilaista. Andalusialainen koira sopiikin hyvin esimerkiksi surrealistien tavoittelemasta todellisuuden ylittämisestä ja assosiaatioiden varaan perustuvasta juonenkulusta, jos sentyyppistä tarinoiden eteenpäin kuljettamista nyt voi juoneksi perinteisessä mielessä edes kutsua. Buñuelin ja Dalín teoksessa juonellisuus ja tarinallisuus nimitäin melkeinpä loistavat poissaolollaan. Elokuvan voi ajatella perustuvan pikemminkin unenomaiselle, ulkoisen ja sisäisen todellisuuden sotkevalle sekä hetkestä toiseen liukuvalle narraatiolle.

Avantgarde vaihtoehtona klassiselle Hollywood-kerronnalle

Avantgarde on usein elokuvan historiassa nähty jonkinlaisena vaihtoehtona, jopa vihollisena valtavirtaelokuvalle, hyökkäyksenä paitsi yhteiskunnassa myös elokuvakerronnassa vallitsevaa traditionaalisuutta vastaan. Avantgardistit näkivät taiteen, ja täten myös elokuvan, osana vallankumousta sekä välineenä kyseenalaistaa yhteiskunnan stabiilina pidetty järjestys. Vaikka jotkin avantgardistiset suuntaukset jopa suoraan sanoutuivat irti politiikasta, niiden toiminnan taustalla voidaan silti tietyssä määrin nähdä pyrkimys järisyttää yhteiskuntaa ja perinteisiä arvoja.

Avantgardistiset elokuvat kulkivat vastavirtaan ja pyrkivät tarjoamaan katsojilleen kokemuksia, jotka haastoivat totutun ja sovinnaisen tavan suhtautua todellisuuteen. Tällaisille pyrkimyksille mielenkiintoiseksi kontrastiksi asettuu 1900-luvun alkupuolen klassinen Hollywood-kerronta, jossa tavoitteena oli elokuvien avulla kertoa katsojille mahdollisimman selkeästi viihdyttäviä tarinoita. Klassisen Hollywood-tyylin premisseihin kuuluu esimerkiksi syiden ja seurausten logiikka sekä henkilöhahmoihin keskittyminen. Tarinassa ei myöskään yleensä ole mitään, mikä ei veisi tarinaa eteenpäin; jos elokuvassa on jokin kerronnallinen poikkeama, elokuvalliset vihjeet kyllä kertovat siitä.

Siinä missä Hollywood-elokuvissa keskeisessä asemassa on siis tarinallisuus ja jatkuvuus, pyritään useissa avantgardistisissa elokuvissa suorastaan hyökkäämään tällaisia selkeitä ja yksinkertaistavia kausaalisuhteita vastaan. Monia avantgarde-elokuvia tuntuu melkeinpä määrittävän tietty epäjatkuvuuden periaate: niissä käytetään erilaisia tyylikeinoja, joiden avulla halutaan rikkoa kohtausten välinen sujuva virta ja vastustaa muistin ja havainnon perusperiaatteita. Tämän avulla korostuvat elokuvien katselemisen ajallinen välittömyys sekä fenomenologisuus, kytkös kehoon ja ruumiilliseen havaitsemiseen.

Klassisessa Hollywood-tyylissä huomiota pyritään analyyttisen editoinnin avulla ohjaamaan tarinan kannalta keskeisiin yksityiskohtiin ja tapahtumiin. Avantgarde-elokuvia katsellessa taas tuntuu toisinaan siltä, että huomio suorastaan halutaan ohjata pois tarinasta ja sen keskeisimmistä tapahtumista – olettaen, että sellaisia elokuvassa edes ylipäätään on. Hollywood-tyylille vastakkaisesti avantgarde-elokuvissa myös sotketaan lahjakkaasti ajan ja tilan jatkumot sekä osoitetaan niiden ongelmallisuus.

Voisi siis oikeastaan sanoa, että siinä missä 1920-luvun Hollywood-elokuvaa ja sen kerrontaa ohjaa korostunut tarinallisuus sekä helppo seurattavuus, avantgarde-elokuvien kerronta on toisinaan jopa itsetarkoituksellisen vaikeaa. Tämä muodostuu pitkälti juuri aika-, tila- ja kausaalisuhteiden puuttumisesta. Esimerkiksi surrealistien unenomaiset näyt tai dadan tarjoama absurdin kokemus eivät aukea katsojalle helposti saati tarjoa sujuvasti kohtauksesta toiseen kulkevaa tarinaa. Hollywood-tyylistä poiketen avantgarde-elokuvissa ei pyrittykään varsinaisesti viittaamaan elokuvan ulkopuoliseen todellisuuteen, vaan pikemminkin luomaan elokuvan oma sisäinen maailma, mikä johti siihen, että elokuvan taideteosmaisuus korostui viihteellisyyden kustannuksella.

Avantgarde-elokuvan ja klassisen Hollywood-kerronnan erot johtuvatkin pitkälti näkemysten, ideologioiden ja tavoitteiden erosta. Hollywood-tuotannolla pyrittiin houkuttelemaan mahdollisimman suuri yleisö ja tahkoamaan suuria rahoja, kun taas avantgardistit halusivat tehdä eräänlaista vasta-elokuvaa ja nousta useita klassisen elokuvan piirteitä, esimerkiksi kerrontaa, vastaan. Näin ollen esikuvat teoksille olivat Hollywood-elokuvissa ja avantgarde-teoksissa usein melko erilaisia: ensimmäiset pyrkivät representoimaan mimeettisesti ”todellista” maailmaa ja kuvaamaan oletetun tosielämän tapahtumia, jälkimmäiset taas hakivat mallia elokuvan tekoon esimerkiksi musiikista, tanssista ja abstraktista kuvataiteesta.

Lisäksi ne kontekstit, joissa Hollywood-elokuvaa ja avantgardea tehtiin, olivat keskenään erilaiset. Hollywoodin tuottavuuteen perustuva koneisto tunnettuine näyttelijöineen ja suurine yhtiöineen erosi huomattavasti siitä luomisympäristöstä, jossa Euroopan avantgardistiset taiteilijat toimivat. Heidän elokuvakokeilunsa nimittäin syntyivät pitkälti tiettyjen taiteellisten instituutioiden ja suuntausten sisällä sekä toisinaan myös vain niiden sisälle. Lisäksi Hollywood-tuotannon elokuvat olivat huomattavasti avantgardistisia aikalaisiaan pidempiä. 1910-luvun puolivälissä kokoillanelokuvasta oli muotoutunut standardi Yhdysvalloissa, kun taas avantgardististen elokuvien pituus saattoi olla vain muutamasta minuutista (esim. Anémic Cinéma) reiluun puoleen tuntiin (Ménilmontant).

Avantgardistit ovat myös vastustaneet elokuvan kytköstä rahaan. Heidän mielestään pienelläkin budjetilla voidaan tehdä loistavia elokuvia, eikä kaiken tarvitse olla ”sitä samaa” eli yksilöllisiä eroja vailla olevaa tusinaviihdettä. 1920-luvun avantgardistit nousivat vastustamaan Yhdysvaltojen dominointia elokuvamarkkinoilla ja tahtoivat rakentaa elokuvakategorian, jonka ei tarvitsisi sopia hollywoodilaisen viihteen raameihin ja toimia tiettyjen koodien pohjalta. Useat avantgardistiset elokuvat on tehty varsin pienillä tuotantokuluilla, eikä niiden tekoon ole tarvittu suuria ja varakkaita elokuvayhtiöitä tai tuottajia. Rahaa ei ole myöskään tarvinnut käyttää siihen, että elokuvaan olisi saatu nimekkäitä tähtiä, jotka olisivat houkutelleet yleisöä katsomaan elokuvan – avantgarde-elokuvien tarkoitushan nimenomaan ei ollut tuottaa tekijöilleen voittoa, vaan etsiä elokuvan uusia mahdollisuuksia.

Eräs esimerkki klassisesta Hollywood-kerronnasta eroavasta elokuvateoksesta on Alberto Cavalcantin kokeellinen dokumenttielokuva Vain tunnit (Rien que les heures, Ranska 1926), joka esitettiin syksyllä 2010 kansallisen audiovisuaalisen arkiston elokuvateatterissa Orionissa. Elokuva lasketaan kuuluvaksi varhaisiin kaupunkisinfonioihin, joihin kuuluu myös esimerkiksi Walter Ruttmannin Berliini – suurkaupungin sinfonia (1927). Cavalcantin teos on elokuva paikasta, tässä tapauksessa Pariisista, sivukujineen, kaikenkarvaisine tapahtumineen ja asukkaineen. Cavalcanti itse kertoo elokuvassaan olevan sosiologinen perspektiivi, eikä elokuva pyrikään missään nimessä esittämään kaunisteltua yläluokan elämää. Cavalcanti keskittyy pikemminkin kuvaamaan yhtä päivää ja sen tapahtumia suurkaupungissa Pariisissa. Hän ei myöskään epäile kuvata yhteiskunnan alimpia luokkia tai edes pohjasakkaa, mutta tarkoitus ei kuitenkaan ole kurjuudella mässäily, vaan nimenomaan elämän kuvaaminen sellaisena kuin ihmiset sen päivittäin kokevat.

Kuten teoksen nimikin kertoo, pääosassa on aika ja yhden päivän muodostavat tunnit. Keskeiseksi teemaksi elokuvassa nousevat – 1920-luvun kokeilevalle elokuvalle tyypillisesti – ajan lisäksi myös paikka sekä näiden kahden havaintoa ja käsittelyä pakeneva luonne. Avantgardistiseen tyyliin elokuva muodostuu ennemminkin hetkellisistä kuvista ja tuntemuksista kuin selkeästä tarinasta, ja välitekstit eivät Hollywood-tyylin tavoin varsinaisesti selitä kerrontaa, vaan ovat ennemmin filosofishenkistä pohdintaa. Elokuvassa esimerkiksi todetaan, että ” l’espace et le temps s’échappent tous les deux”, paikka ja aika karkaavat kummatkin, ovat aina tietyllä tapaa meidän ulottumattomissamme.

Avantgarde – taidetta taiteen ehdoilla?

Jotkin avantgarde-elokuvat saattavat jopa tuntua jossain määrin epäelokuvilta, sillä ne vastustavat niin voimakkaasti perinteisen elokuvakerrontaa ja sanoutuvat irti lähes kaikista traditioista. Tällainen on esimerkiksi Duchampin Anémic Cinéma, josta taiteilija itsekin totesi, ettei kyseessä oikeastaan ole elokuva. Monet avantgardistiset elokuvat nostavatkin esiin kysymyksen siitä, mikä oikeastaan riittää elokuvaksi: onko liikkuva kuva aina elokuva, ja mitkä ovat ne vähimmäispiirteet, jotka tekevät tietystä taideteoksesta elokuvan? Tässä mielessä jo 1900-luvun alun avantgarde-elokuva lähestyy muun muassa postmodernin taiteen pohdintaa siitä, mikä tekee taideteoksesta taidetta.

Avantgarde-elokuvaan liittyy läheisesti myös kysymys taiteen ja viihteen suhteesta, sillä erotuksena ajan varsin viihteelliseen Hollywood-tuotantoon avantgardistien teokset nähtiin nimenomaan taiteena. Taide on tavattu liittää ”korkeakulttuurin” piiriin, kun taas viihteen on ajateltu olevan ”populaaria”, ajantappoa ja huvitusta. Sinänsä mielenkiintoista kuitenkin on, että 1920-luvun avantgarde-elokuvat usein ammensivat populaarikulttuurista ja sen ilmiöistä, ja esimerkiksi monet surrealistit näkivät myös populaaritaiteessa liukumia avantgardeen. Avantgarde-elokuvaa ja klassista Hollywood-tuotantoa tarkastellessa tosin tuntuu jopa huvittavissa määrin korostuvan se, kuinka tässäkin tapauksessa ”taide” on outoa, vaikeaa ja epäkaupallista, ”viihde” taas helppoa, melko perinteistä ja tuottoa tavoittelevaa.

Kuitenkin on hyvä pitää mielessä, että avantgarde-elokuvan ja valtavirtaelokuvan välillä vallitsee voimakas riippuvuussuhde: jotta jokin voi olla avantgardea, radikaalia ja erilaista, tarvitaan myös se massa, josta erottua. 1920-luvun avantgarde-elokuva siis tarvitsi rinnalleen myös muunlaista elokuvaa, jotta pystyi olemaan sitä, mitä se oli, ja näin kyseenalaistamaan muualla vallitsevat käytännöt ja käsitykset. Ei kuitenkaan parane unohtaa, että avantgarde-elokuvakaan ei ole sisäisesti homogeeninen ja yhtenäinen suuntaus, vaan koostuu monista erilaisista liikkeistä. Niitä kaikkia kuitenkin yhdistää tietty kokeellisuus ja halu luoda jotakin valtavirrasta poikkeavaa ja uudenlaista.

Lisäksi ajatukseen taiteen avantgardesta liittyy tietty paradoksaalisuus. Avantgarden ”avantgardistisuus” nimittäin saattaa kadota hyvinkin nopeasti – se mikä yhtenä hetkenä on radikaalia ja uutta, voi pian olla jo vanhaa ja kulunutta. Lisäksi populaarielokuvat saattavat silloin tällöin ottaa voimakkaastikin vaikutteita avantgardesta, ja tällaisen vaikutteiden siirron kautta avantgardistiset piirteet ikään kuin sulautuvat massaan. Samalla ne myös menettävät originelliutensa ja erikoisuutensa, sillä avantgardistisen toiminnan perusperiaatteiksi on yleensä mielletty, että se tapahtuu nimenomaan kulttuurisessa marginaalissa.

1920-luvun avantgarden merkitystä elokuvan historiassa ei kuitenkaan käy kiistäminen. Kuten Bacon toteaa, ”ylipäätään elokuvan mahdollisuuksien, sen ilmaisukeinojen kehittämisen ja laajentamisen kannalta 1920-luvun avantgarde oli yksi elokuvahistorian luovimpia ja tärkeimpiä vaiheita” (2007: 366). Avantgarden avulla voitiin koetella elokuvan, tuolloin vielä varsin tuoreen mediumin rajoja, etsiä ja kyseenalaistaa niitä. Elokuvan mahdollisuuksia kokeiltiin ahkerasti ja pyrkimyksenä oli löytää valtavirrasta sekä erityisesti klassisesta Hollywood-kerronnasta eroavia tapoja käyttää elokuvallisuutta. Koska tarkoituksena ei ollut tuottaa voittoa, avantgardisteilla oli elokuviensa suhteen rajaamattomat taiteelliset vapaudet. Tämä taas edisti elokuvan nostamista yhdeksi taidemuodoksi esimerkiksi kuvataiteen ja kirjallisuuden rinnalle.

1900-luvun alun avantgarde-elokuva ei liikkeenä kuitenkaan ollut kovin pitkäikäinen. Yksi syy sen kehityksen pysähtymiseen on paitsi 30-luvun poliittinen kehitys myös äänielokuvan läpimurto. Kokeellinen elokuva jäi pitkäksi aikaa paitsioon, kunnes 1960-luvulla 1920-luvun avantgardistiset mestariteokset nostettiin jälleen esille ja niille alettiin antaa uudelleen arvoa. Yhdeksi avantgarde-elokuvien suurimmista ansioista onkin niiden uudenlainen tapa suhtautua elokuvaan ja sen ilmaisun mahdollisuuksiin. Lisäksi laajemmasta perspektiivistä käsin avantgardistiset liikkeet näyttäytyvät monipuolisina taiteellisina ja osin myös poliittisina suuntauksina. Ne hylkäävät ansiokkaasti yhteiskunnalliset oletusarvoisuudet ja tottumukset sekä pyrkivät uhkarohkeasti kulkemaan kehityksen kärjessä, tutuilta reiteiltä poiketen – aivan kuten jo nimi ”avantgarde” antaa ymmärtää.

Karita Suomalainen
WiderScreen.fi 1/2012

Lähteet

Bacon, Henry (2007) Avantgarde tulee elokuvaan. Teoksessa Sakari Katajamäki ja Harri Veivo (toim.) Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus. Gaudeamus, Helsinki University Press.

Kuenzli, Rudolf E. (toim.) (1996) Dada and Surrealist Film. Willis Locker & Owens.

Rees, A.L. (1996) Cinema and the Avant-Garde. Teoksessa Nowell-Smith, Geoffrey (toim.) The Oxford History of World Cinema. Oxford University Press.

Kategoriat
1/2012 WiderScreen 15 (1)

Venäläisen elokuvan kontrapunkti

Mika Mihail Pylsy
Fil. yo
Helsingin yliopisto

Mitä tahansa teosta ymmärtääkseen on myöskin tunnettava konteksti, josta käsin se on toteutettu. Ymmärtäminen on aina välttämättä myöskin tulkintaa, eikä se puolestaan koskaan tapahdu arvuuttamisesta erillään. On kohdespesifiä, kuinka suuren kynnyksen teos vastaanottajalleen asettaa. Mitä etäännytetympi teos on meistä synkronisessa taikka diakronisessa perspektiivissä, sitä vaativampaa on myöskin sille sen omilla ehdoilla oikeudenmukaisuutta tekevä vastaanotto. Sillä vastaanotto tapahtuu aina suhteessa muihin teoksiin, kuin ylipäätään teoksen itsensä ulkopuolisiin tekijöihin. Tässä artikkelissa käsittelen venäläisen taide-elokuvan syntyä ja siihen vaikuttaneita tekijöitä vallankumouksen jälkeen.

Taideteoksen subjekti on täten taiteellisen tuotannon kenttä kokonaisuudessaan, joka ilmenee monitahoisten suhderelaatioiden kautta (esim. Bourdieu 1985, 177–189) ja taiteilijan positio tällä kentällä on myöskin orgaanisesti sidoksissa hänen tuotantoonsa. Tältä pohjalta esteettisen kvaliteetin tunnustelun kriteeriksi on mahdollista nostaa teoksen pitkäikäisyys, sillä se merkitsee että teos voidaan asettaa alati uusiin kontekstuaalisiin suhteisiin ilman, että sen taso kärsisi tästä. Tämmöinen universaalius edellyttää teokselta merkittävää strukturaalista yksilöllisyyttä, jotta sen kuljettaminen läpi alati uusien relaatioiden läpi sen menettämättä merkitsevyyttä olisi mahdollista. Usein puolestaan yksittäiset teokset saattavat näyttäytyä vaillinaisen taustatuntemuksemme seurauksena kiehtovimpina kuin mitä nämä oikeastaan ovat, jolloin ne näennäisen vierautettuina saavat kyseenalaisen eksoottisen vivahteen ylleen.

Pitkään tämmöinen katsanta lankesi myös 1920-luvun Neuvosto-elokuvan ylle, jonka monitahoisesta tarjonnasta tunnettiin lähinnä omana aikanaan maailmalle vientiin päätyneet montaasielokuvaksi ristityn suuntauksen edustajat. Mitään ei kuitenkaan synny tyhjästä (uutuuden ollessa vain relatiivinen määrittelykysymys) ja näiden venäläisen avantgarden elokuvaedustajien ulkomuodon saneli formaatin sisäisessä katsannossa vahvasti näitten positio suhteessa vallankumousta edeltäneeseen elokuvatuotantoon, aikalaisproduktioon (erityisesti ulkomailta tuotujen elokuvien osalta) ja ajan taideteoreettiseen diskurssiin. Yleisesti taas siihen vaikuttivat koko yhteiskuntaa ja taiteen kenttää erityisesti ravistelleet paradigman muutokset, jotka vallankumousta seurasivat. Samalla voidaan nähdä, että ne määrittivät pitkälti muodon, minkä venäläinen taide-elokuva tulisi näiden jälkeen ottamaan aina tähän päivään saakka, pitkälti tosin reaktiona montaasiin perustuvalle ilmaisulle.

Venäläisen elokuvan synty

Venäläisen näytelmäelokuvan voidaan katsoa alkaneen verrattain myöhään, vuonna 1908 Drankovin tuottaman Stenka Razin filmatisoinnin myötä. Tämän 10 minuuttisen historiallisen spektaakkelin merkitys tiedostettiin hyvin jo sen omana aikanaan, mistä kertoo jo se, että sille sävellettiin varta vasten elokuvaa varten tarkoitettu ääniraita ja sitä kuvattiin tietoisen kansallisena filminä. Sen syntyyn voidaan nähdä vaikuttaneen ensisijaisesti kansalliset ja taloudelliset tekijät.

Elokuvaformaatti oli maassa yli kymmenen vuoden aikana vähitellen vakiintunut, ja tekninen uutuudenviehätys alkoi sen ympäriltä jo hälvetä. Näytelmäelokuvaa dominoi ulkomainen tuotanto, joka koostui suurimmaksi osaksi populaareista sketsielokuvista joiden rinnalla kansallisesta folkloresta aiheensa ammentava historiallinen pukudraama näyttäytyi arvokkaalta ajanvietteeltä. Samana vuonna myös muualla maailmalla valmistui samankaltaisia historiallisia taide-elokuviksi ymmärrettyjä produktioita, kuten italialainen Arturo Ambrosion Gli ultimi giorni di Pompei sekä Le Film d’Art –studion L’Assassinat du duc de Guise, jotka voidaan nähdä pyrkimyksenä tuottaa korkealuokkaista, taiteeksi ymmärrettyä elokuvaa. Tämän uskottiin tapahtuvan käyttämällä niissä arvokkaita aiheita ja teatterin näyttelykonventioita, distinktiona vaudevilleä mukailevasta populaarielokuvasta.

Venäläisen elokuvan synty voidaan rinnastaa myös tähän laajempaan ilmiöön. Pian venäläinen elokuvaproduktio täyttyikin historia- ja kirjallisuusfilmatisoinneista, jotka pyrkivät erottautumaan muusta tarjonnasta käyttämällä yleisölle helposti tunnistettavia ja suurempaa mielenkiintoa sisältäviä teemoja Venäjän historiasta ja kirjallisuudesta [1], kunnes laajeni kattamaan muutkin lajityypit melodraamasta farsseihin. Venäjällä elokuva oli suhteellisen hyvässä maineessa verrattuna muuhun maailmaan. Tähän myötävaikutti osaltaan elokuvaformaatin istuvuus ajan taideteoreettiseen diskurssiin, jota Venäjällä käytiin ja sen myötä johtavan kulttuurieliitin (joista monet nauttivat merkittävää kansansuosiota ja olivat aikansa tähtiä) sille suoma vastaanotto, joka harvoin oli negatiivista. Kirjailijoitten parista Leo Tolstoi ja Leonid Andreejev olivat innokkaita elokuvan puolestapuhujia.

Andrei Bely laati jopa käsikirjoituksen pääteoksensa Peterburgin ekranisaatiota varten, mitä ei tosin koskaan toteutunut. Maan johtavat kubofuturistit toteuttivat oman provokatiivisen performanssi luonteisen elokuvansa Драма в кабаре № 13 vuonna 1913 ja teatteriohjaaja Meyerhold pyrki kuvaamaan ”elokuvan omaa kieltä käyttävän” (Beumers, 2009, 17) ekranistaationsa Dorian Greyn muotokuvasta vuonna 1915 (kumpikaan elokuvista ei ole säilynyt). Myöskin Nikolai II oli harras elokuvaharrastaja ja kuvatutti suuren määrän materiaalia perheestään kotikäyttöön. Vaikkei keisari pitänytkään elokuvaa varsinaisena taidemuotona, sai hänen esimerkkinsä viimeistään virallisemmankin yleisön vakuuttumaan elokuvan asemasta hyväksyttävänä ajanvietteenä.

Tavallista kultivoituneempi ja vaativampi kohdeyleisö artikuloi näin merkittävästi minkälaisen muodon kansallinen elokuvatuotanto alkoi ottaa alusta lähtien. Vaikka slapstick-komediat säilyttivätkin asemansa kansainvälisesti suosittuna genrenä ja pukudraamoissa vaihtuivat lähinnä konsulien toogat pajareiden parroiksi, sai melodraama venäläisen kulttuurin hopeakauden makuihanteisiin istutettuna varsin distinktiivisen ilmenemismuotonsa, joka voidaan nähdä eräänlaisena populaariversiona venäläisen symbolismin kuvastosta. Psykologiaan ja ihmissuhteisiin painottuvat juonikuviot hyödynsivät tehokkaasti teatterin puolelta lainattua stanislavskilaista näyttelymetodia, jolloin otokset saattoivat olla hyvinkin staattisia, hienovaraisen näyttelijätyön siivittämänä ja rytmi epätavallisen rauhallinen. Juuri tähän piirteeseen tulisi vallankumouksen jälkeinen nuori ohjaajien sukupolvi raivokkaasti reagoimaan niin teatterin kuin elokuvankin saralla. Nämä dekadenttisella teemoilla ja traagisilla loppuratkaisuillaan erottautuvat melodraamat tulivatkin niin suosituiksi, että ulkomaisten elokuvatekijöiden olikin menestyäkseen ryhdyttävä kuvaamaan erikseen omat traagiset loppuratkaisunsa Venäjälle vientiin meneviin elokuviin.

Juuri melodraaman parista nousikin ajan ehkä tasokkaimmat venäläiset elokuvat, kuten Jevgeni Bauerin (1865–1917) tuotanto. Baueria voisi oikeastaan kutsua montaasielokuvan edelläkävijäksi, sillä hänen elokuvansa sisältävät jo monia piirteitä, jotka hänen alaisuudessaan työskennellyt Lev Kuleshov systematisoi vallankumouksen jälkeen systemaattisemmaksi montaasiteoriaksi.

Esimerkiksi yhdessä viimeisimmissä elokuvistaan Умирающий лебедь (The Dying Swan 1917) Bauer johdattelee katsojan hienovaraisesti elokuvan tapahtumien mukana Moskovan lähistöllä sijaitsevasta kesähuvilasta etelää kohti, leikkaamalla Krimin luontokuvaa huvilan interiöörin eksoottisten koristekasvien jatkeeksi. Samaisessa elokuvassa nähdään myös Bauerin runsaasti käyttämää tehokeinoa, missä hän leikkaa ekstradiegeettistä materiaalia otosten keskelle tunnelman intensiteettiä kohottamaan, kuten väläyttämällä muistumia sankarittaren ahdistavista painajaishallusinaatioista samalla, kun tätä kuristetaan hengiltä.

Elokuvaansa Слава-нам, смерть-врагам (Glory tu Us, Death to the Enemy 1914) hän puolestaan liitti aitoa rintamalla otettua dokumentaarikuvaa autenttisuuden tunnetta nostattamaan. Valaistuksen, kuvakomposition ja mise-en-scenen keinoilla taituroivan Bauerin art-modern vivahteisiin porvariskoteihin ja salonkeihin sijoittuvissa kohtauksissa löytyy myös taitavasti toteutettua kuvan eri tasojen vierekkäin asettamista syvyysvaikutelman saavuttamiseksi. Bauer käytti myös määrätietoisesti varta vasten elokuvia varten tehtyjä käsikirjoituksia teatterisovitusten tai kaunokirjallisen lähdemateriaalin sijaan.

Vallankumouksen myötä viihteestä taiteeseen

Bauerin positio ”dekadentin elokuvaviihteen” keskeisenä ohjaajana teki hänen perintöönsä viittaamisensa kyseenalaiseksi, eikä moinen istunut muutoinkaan modernismin manifestoivaan retoriikkaan. Vallankumouksen myötä yleiselle maulle vastakkaiset suuntaukset siirtyivät aikaisemmasta arvostuksen periferiasta vallan keskustaan legitimoiden näin asemansa. Monet taiteilijat kokivat, että esteettinen vallankumous, jonka perään taidefilosofinen polemiikki oli kuuluttanut, oli poliittisen vallankumouksen kanssa rinnakkainen. Bolshevikit olivat valmiita hyväksymään nämä hyvinkin erilaiset taiteilijat ja suomaan näille virallisen statuksen, sillä molempia yhdisti ennen kaikkea oppositioituminen aikaisempiin valtaapitäviin, niin poliittisessa kuin taiteenkin maailmassa.

Yleinen paradigman muutos kulttuurielämässä mahdollisti myös elokuvaohjaajien statuskohotuksen, varsinkin kun uusi valtiovalta oli elokuvalle erityisen suosiollinen sen propagandistisen mahdollisuuden seurauksena. Samalla elokuva-alan institutionalisaatio olisi ollut jokseenkin kyseenalaista, mikäli ilmaisumuodolta kiellettäisiin sen taiteellinen arvo. Maailman ensimmäinen elokuvakoulu ”VGIK” perustettiinkin Moskovaan 1.9.1919, ja sen johtoon nousi vuonna 1913 debytoinut ohjaaja Vladimir Gardin. Tapahtuma saneli myös käytännöllisen tarpeen elokuvateorialle.

Elokuvateoriaa haettiin pitkälti elokuvan tekijöiltä. Esimerkiksi Bauer ei itse kirjoittanut elokuviinsa liittyen mitään, mutta Lev Kuleshov, joka tuolloin työskenteli vielä Bauerin alaisena, oli jo vuonna 1917 lehtikirjoituksissaan julistanut elokuvan olevan itsenäinen, omiin lainalaisuuksiin perustuva taidemuotonsa. ”Montaasin ja uuden elokuvan idea oli tuolloin ilmassa, kenen tahansa ulottuvilla. Ja jos Griffith onnistui sen sieppaamaan, minä tein saman asian.” kirjoitti Kuleshov myöhemmin (von Bagh, 2004, 127). Kulttuuriantropologi Claude Levi-Strauss on tunnetusti esittänyt taiteilijan eräänlaisena bricoleurinä, joka kokoaa oman yhdistelmänsä (bricolage) tai taideteoksen erilaisista tarjolla olevista elementeistä ja tuottaa näistä esteettisesti validin synteesin (Levi-Strauss 1966, 17–22).

Kuleshovinkin voidaan katsoa johtaneen montaasiteoriansa kahdesta pääasiallisesta lähteestä, joissa siinä esitettyjä hahmotelmia oli käytännössä toteutettu. Näitä ovat venäläinen vallankumousta edeltävä elokuva, erityisesti Bauerin tuotanto, sekä eritoten D. W. Griffithin käsialaa oleva amerikkalainen elokuva. Näiden ohella Kuleshovin muotoilut sisältävät huomattavia yhtäläisyyksiä muihin taiteellisen avantgarden näkemyksiin. Kuleshovin teoriassa ”kaikki perustuu kompositioon”, taitoon yhdistää ja rinnastaa eri otoksia narraation kannalta jonhdonmukaisella tavalla, mitä hän nimittää montaasiksi (Kinisjärvi, Lukkarinen, Malmberg 1989, 33).

Leikkaus nousee tämän vuoksi elokuvailmaisun keskeiseksi elementiksi. Tästä hän konstruoikin Kuleshovin efektinä tunnetun paraatiesimerkkinsä leikkauksen voimaa demonstroidakseen, jossa rinnastamalla samaa otosta näyttelijä Mozzukhinin peruslukemissa olevista kasvoista ja otoksia erilaista asioista luotiin vaikutelma, että myös Mozzukhinin mielialat vaihtuivat rinnastettavan kuvan myötä. ”Kahdesta muodostui uusi käsite, uusi hahmo, joka ei sisälly niihin, syntyi kolmas. Havainto häkellytti minut. Tulin vakuuttuneeksi leikkauksen valtavasta voimasta. Leikkaus on kaiken perusta, elokuvan rakenteen olemus! Ohjaaja tahdon mukaisesti leikkaus antaa sisällölle uuden merkityksen” (Kinisjärvi, Lukkarinen, Malmberg 1989, 35).

Elokuva-ala oli sille suodusta tunnustuksesta huolimatta kuitenkin pitkälti romahtanut vallankumousta seuranneen kansallistamisen ja materiaalipulan seurauksena. Tämä jätti samalla kuitenkin sopivasti tilaa elokuvateorian kehittämiseen, johon elokuvakouluun pestautunut Kuleshov vahvasti uppoutui. Kuleshov opetti ja käytti oppilaitaan elokuviensa assistentteina sekä näyttelijöinä omassa elokuvakoulun yhteydessä toimivassa studiossaan, jolloin he saivat suoran ja käytännöllisen kosketuksen elokuvantekoon. Hänen alaisuudessaan saivatkin oppinsa suurin osa uuden ohjaajasukupolven kärkinimistä, kuten Vsevovod Pudovkin sekä Boris Barnet. Sergei Eisenstein toimi hänen studiossaan myös kolmen kuukauden ajan elokuvauralle ryhtyessään. Suoran geneologian jäljittäminen venäläisen elokuvan alkuvaiheille ei ole mitenkään perusteetonta.

Kuleshovin omat elokuvat ovat kuitenkin verrattain perinteisiä, jatkuvuusleikkaukseen perustuvia ja tyylillisesti tietoisen amerikkalaisvaikutteisia, mikä oli hänen reaktionsa Tsaarin ajan psykologista elokuvaa vastaan. Tämä ei sinänsä ole yllättävää, sillä hän lähinnä systematisoi jo hänen omana aikanaan ilmenneet elokuvailmaisukeinot, onnistuen samalla käyttämään niitä viihdyttävästi hyväkseen. Ne toimivat kuitenkin perusteina montaasiteorian monitahoisimmille ilmentymille, jotka pian seurasivat Kuleshovin formulointien. Hänen läheinen oppilaansa Vsevolod Pudovkinin laajennettu näkemys montaasista muistuttaa valkokankaalla mielenkiintoisesti kaikkein eniten Bauerin elokuvia, varsinkin kun Pudovkin osoitti muita aikalaisiaan huomattavasti suurempaa huomiota henkilöhahmoihin yksilöinä tyyppipelkistyksien sijasta, mutta myöskin venäläisen elokuvan ottamaa Stalinin jälkeistä muotoa.

Pudovkin painottaa otoksia elokuvallisen tilan ja ajan elementteinä. Näiden otosten keston on palveltava mahdollisimman hyvin narraation tarkoituksenmukaisuutta, eikä leikkaaminen saa olla hänen mukaansa itseisarvo sinänsä, vaan otoksille täytyy löytyä mahdollisimman vaikuttava mitta. ”Kolmas merkitys” Pudovkinilla saavutetaan usein käyttämällä visuaalisia metaforia, kuten luontokuvia psykologisten tilojen kuvastajina hänen pääteoksessaan Мать (Mother 1926). Juuri metaforallisen arvonsa vuoksi erilaiset yksityiskohdat ovat Pudovkinille erityisen tärkeitä. Keskeisenä hän pitää kuitenkin elokuvakielen selkeyttä teeman välittämiseen, ja tässä ideologisessa painotuksessaan on opettajaansa lähempänä mm. Eisensteiniä.

Mikä teki ylipäätään tämmöisen elokuvan kukoistuksen 1920-luvulla, oli sille tuolla hetkellä suotu ainutlaatuinen asema. Muista maista poiketen elokuvatuotanto oli vallankumouksen jälkeen institutionalisoitu ja irrotettu taloudellisten lainalaisuuksien kentältä. Tämä antoi ohjaajille poikkeuksellisen vapaat kädet elokuviinsa, sillä näiden ei tarvinnut varsinaisesti huolehtia niinkään elokuvien kaupallisesta menestyksestä kuin näiden laadusta, vaikka valtioelimet olisivatkin suosineet muuta.

Elokuvien tuottamisen ollessa 1920-luvulla vielä huomattavan kallista, vain harvat ohjaajat maailmassa kykenivät saavuttamaan samanlaista vapautta resurssienkäytön osalta. Elokuvan riistäytyminen irti taloudelliselta kentältä ja identifioituminen omaksi taidemuodokseen asetti sen samalle diskursiiviselle tasolle muun, mutta osin samoista tekijöistä Venäjällä kukkaan puhjenneen avantgarden kanssa. Tällöin se toteutti analogista irtiottoa perinteeseensä, kuin mitä tapahtui muilla taiteen aloilla. Nuorena ja varsin lyhyen historian omaavana taidemuotona elokuva pystyi kuitenkin huomattavan vapaammin soveltamaan itse formaatin mahdollisuuksia, sillä näitä oli vielä verrattain vähän sovellettu kaupallisen elokuvan saralla. Erityisen ilmeinen yhtäläisyys sillä on teatterin kanssa, joka muodosti alusta saakka vertailukohteen elokuvalle. Etenkin Meyerholdin teatterin vaikutus elokuva alalle oli erityisen merkittävä. Sieltä periytyivät monet montaasielokuvien tunnistettavat elementit, jotka suodattuivat filmille varsinkin konstruktivistisen kuvakomposition ja agitaatioon tähtäävän attraktiivisuuden muodossa.

Taidediskurssiin siirtyessään elokuva sai osakseen myöskin ajan taideteoreettisen mielenkiinnon, joka rikastutti tätä entisestään. Muun muassa venäläisen formalismin kiinnostus elokuvakielen rakentumiseen vaikutti merkittävästi myöskin itse montaasielokuvien tekijöiden tapoihin käsitellä elokuviaan. Samalla uusi ohjaajien sukupolvi, joka oli mitä erilaisimmista taustoista lähtöisin olevaa rikastutti elokuvakenttää kukin omalla erityisosaamisellaan. Sergei Eisenstein kirjoittaakin tästä, että ”sinne missä ei vielä ollut kirjoitettua perinnettä tai edes valmiiksi muotoiltuja sääntöjä, jotka määrittelisivät selvästi tyylivaatimukset ja muotoilisivat periaatteet, siirtyivät yksilölliset toimintatavat, milloin mikäkin aiempi ammatti, arvaamattomia erikoisvalmiuksia ja yllättävää oppineisuutta” (Eisenstein 1978, 42).

Eisensteinin merkitys ja perintö

Eisenstein itse oli saanut insinöörin koulutuksen, mutta oli aina ollut kuvataiteesta ja teatterista kiinnostunut. Vallankumouksen ajanjakson, jonka hän vietti pitkälti teatterissa ja elokuvissa, jälkeen hän päätyi puna-armeijaan rekrytoinnin myötä teatterin pariin. Teatteri alalla hän työskenteli myös Meyerholdin alaisuudessa, mikä jätti nuoreen Eisensteiniin pysyvän vaikutelman ja tämä vaikutus onkin ilmeistä varsinkin hänen varhaistuotannossaan.

Eisensteinillä montaasiteoria oli viety hänen aikalaisiaan pidemmälle ja se laajenee esteettiseksi prinsiipiksi pitkälle myös elokuvan ulkopuolelle. Jo omana aikanaan keskeiseksi neuvosto-ohjaajaksi kohonnut ja tunnustettu Eisenstein kirjoitti myös kolleegojaan huomattavasti enemmän. Näillä hänen näkemyksillään tuli oleva pysyvä vaikutus elokuvateoreettiseen diskurssiin.

Laajalti lukenut ja taiteellisesti lahjakas Eisenstein kehitti omaa näkemystään huomattavan monitahoisemmasta elämän varrella tarttuneesta pakaasista kuin mitä esimerkiksi Kuleshov tai Pudovkin. Lähes jokaiselle nuorelle neuvosto-ohjaajalle esikuvana toimineen D. W. Griffithin Intolerance (1916) -elokuvan ja edellä mainittujen Meyerholdin kehittämien teatterikonventioiden lisäksi Eisenstein ammensi kirjallisuudesta (Goethestä James Joyceen), japanilaisesta taiteesta (kabuki-teatteri, haiku-runous), kuvataiteesta (Toulouse-Lautrecista Légeriin) sekä insinöörin ja japaninkielen opinnoistaan.

Elokuva-alalle siirtyessään Eisenstein oli 26 ikävuodellaan myös ohjaajasukupolvensa vanhimpia. Eisensteinin omaperäisyys pohjautuukin hänen kykyynsä hyödyntää tätä kattavaa ja heterogeenistä materiaalia elokuvailmaisussaan. Siinä missä Kuleshov ja Pudovkin käyttivät montaasia lähinnä koherentin kerronnan luomiseen, painotti Eisenstein Meyrholdilaisen fragmentaatio-metodin pohjalta otosten välistä ristiriitaa, joka ei ainoastaan kuljettaisi juonta eteenpäin vaan synnyttäisi samalla uusia merkityksiä.

Hänen mukaansa elokuvan olemus ei ole otoksissa vaan näiden suhteissa. ”Elokuvataide alkaa siitä, missä tapahtuu elokuvallisen liikkeen ja värähtelyn eri muunnelmien yhteentörmäys” (Eisenstein 1978, 156). Tämä otosten välinen ja otosten sisäisten tasojen välinen ristiriita, yhteentörmäys, ero määrittelee siis elokuvakielen keskeisen rakentumisperiaatteen. Eisensteinin mukaan montaasia on siis reseptio-esteettisessä mielessä kaikkialla, niin taiteessa kuin luonnossakin, sillä nämä kaikki ovat yhteisen ristiriita-periaatteen läpitunkemia. Hän oli täten valmis hyväksymään myös Kuleshovin ja Pudovkinin versiot montaasista, mutta piti ensimmäistä lähinnä tiilien kasaamisena yhteen ja Pudovkinin näkemystä nimitti puolestaan ironisesti ”eeppiseksi periaatteeksi”.

Omaa montaasikäsitystään hän nimitti tätä vasten ”draamalliseksi periaatteeksi”. Eisenstein eritteli monia erilaisia montaasin metodeja, joista ylimmäksi hän luokitteli otosten välisten suhteiden interpretaatioon nojautuvaa metodia, jota hän nimitti ”intellektuelliseksi”. Sen tarkoituksensa oli katsojan koko ajatteluprosessin johdattaminen dialektisten lainalaisuuksien mukaisesti rinnastamalla heterogeneettistä kuvastoa toisiinsa, joka johtaisi sosialististen ”tosiseikkojen” tiedostamiseen. Kuuluisimpan esimerkkinä tästä on Октябрь (October 1927) -elokuvan jumaljakso, jossa vaihtuvat otokset barokki Kristuksesta puuidoliin johdattavat katsojan Eisensteinin mukaan tekemään ateistisia johtopäätöksiä. Osip Brik arvosteli kuitenkin jo 1920-luvulla, että kuva on liian monitulkintainen elementti toimiakseen tällä tavoin.

Tunnustetusta merkittävyydestään huolimatta montaasielokuvat eivät koskaan olleet suuria yleisösuosikkeja. Eisensteinin pääteos Броненосец Потёмкин (Battleship Potemkin 1925) menestyi loistavasti lähinnä länsimaalaisten vasemmistolaisten ja intellektuellien keskuudessa.

Elokuvateollisuus 1920-luvulla

Elokuvateollisuus itsessään rakentui aluksi pitkälti jo luotujen genrerakenteiden pohjalta. Slapstick-komedia, jota pidettiin ensisijaisesti työläisille suunnattuna halpaviihteenä, muuntautui agitaatioon tähtäävän lyhytelokuvan (agitka) muotoon, jossa sen helposti välittyvä farssielementti sai mustavalkoisen poliittisen värityksen. Historialliset spektaakkeli-elokuvat keskittyivät nyt lähinnä vallankumouksellisten aiheiden kuvaamiseen. Kokopitkää elokuvaa hallinnut, porvarillisempana pidetty melodraama, joka keskittyi henkilöhahmojen ja näiden välisten suhteitten ympärille korvautui nyt puolestaan kasvottomilla luokkatyypeillä ja historiallisten prosessien kuvaamiselle.

Tätä muutosprosessia siivitti myös formalistinen uudistuminen, joka oli välttämätöntä aikaisemmasta erottautumisen vuoksi, mutta samalla osa yleisempää elokuvallisen kieliopin muotoutumiskehitystä. Identifioidessaan itseään kaupallisen produktion sijaan vallankumoukselliseksi avantgardeksi, elokuva joutui kuitenkin myös pitkälti jakamaan sen elinkaaren ja kohtalon. Montaasielokuva, joka oli tämän elokuvallisen avantgarden kärkeä, ei ollut muun taiteellisesti korkeatasoisen avantgarden lailla kaupallisesti kannattavaa. Kaupallinen kompromissi oli kuitenkin helpommin sulatettavissa runouden tai kuvataiteen kohdalla, kuin valtion kontrollissa suoraan olevalla kalliilla elokuva-alalla, varsinkin kun montaasielokuvat olivat suurten otosmääriensä johdosta keskimääräistä huomattavan hintavampia produktioita.

Majakovskin runouden lailla montaasielokuvia syytettiin siitä, että ne ovat vaikeasti ymmärrettäviä [2]. Kuinka hyvin näitä elokuvia tosiasiassa ymmärrettiin, on vaikeata todentaa, mutta on tosiasia, että ne eivät olleet kovin suuressa suosiossa. Katsojansa taiteen lailla haastamaan suuntautunut elokuva tuskin lienee ollut viihdeorientoituneen yleisöodotuksien mukainen. Maan elokuva-alasta vastaavan Sovkinon tuotosta 1920-luvulla saatiinkin itse asiassa 85% ulkomailta tuoduista, etupäässä amerikkalaisista viihde-elokuvista. Neuvostoliiton elokuvakulttuuri oli pitkälti ulkomaalaispainotteista läpi 1920-luvun. Tämä osin selventää elokuvateollisuuden 1930-luvulla kokemia radikaaleja muutoksia, kuten ulkomaisten elokuvien kieltoa.

Konkreettisena reaktiona 1920-luvulla vallinneesta ”amerikanshinasta”, kuten Kuleshov sitä nimitti, on hänen pääteoksenakin pidetty Необычайные приключения мистера Веста в стране большевиков (Mr. Westin ihmeelliset seikkailut bolsevikkien maassa 1924), joka ironisoi ja samalla hyödyntää monia amerikkalaisen elokuvan konventioita. Tämä kertoo yleisön olleen hyvin amerikkalaisen elokuvansa tuntevaa tunnistaakseen elokuvan monet satiirin kohteet, kuten Harold Lloydin kaltaisen päähenkilön sekä lännenelokuvista lainatut ylitulkitut toimintakohtaukset. Suosituimmat neuvostoliittolaiset tuotannot olivat puolestaan pitkälti vallankumousta edeltäneen ohjaajasukupolven, kuten Gardinin, Chardynin tai emigraatiosta palanneen Protazanovin elokuvat. Näitä arkipäivää läheisempiä draamoja ja komedioita arvosteltiin puolestaan porvarillisten arvojen ja ihanteiden viljelystä.

Tämä teki tilanteesta vähintäänkin ristiriitaisen, sillä neuvosto-ohjaajat joutuivat mukautumaan ideologisen artikulaation perässä, mikä oli huono kaupallisen menestyksen tae, samalla kun katsojiin amerikkalainen elokuva oli hyväksyttävämpää sikäli kun tekijät eivät olleet sosialistisesta kontekstista lähtöisin olevia. Näiden populaarielokuvien tuotolla kuitenkin kustannettiin Eisensteinin, Pudovkinin ja muiden montaasielokuvaohjaajien tuotanto. Montaasielokuvat suunnattiinkin pääasiallisesti ulkomaavientiin, jossa nämä menestyivät huomattavasti kotimaan markkinoita paremmin ja palvelivat samalla propandististisia päämääriä. Huonosta kaupallisesta menestyksestä huolimatta niiden elokuvalliset ansiot tunnustettiin, erityisesti ulkomailla saadun ylistyksen seurauksena, ja ne määrittivät esteettisen normin jonka mukaan myös muu elokuvatuotanto orientoitui. Montaasiteoria levisi näin vaihtelevissa muodoissa myös populaarimpaan elokuvaan.

Mikäli Eisensteinin muotoilemaa näkemystä voidaan pitää eräänlaisena montaasiteorian kulminaatiopisteenä, jota se ennakkoehdot hyväksyttäessä Kuleshov-Pudovkin-Eisenstein akselilla varmasti onkin, voidaan sitä pitää myöskin koko venäläisen elokuvatradition akselina, johon resonoi kaikki häntä aikaisemmin ja hänen jälkeensä tuotettu venäläinen elokuva. Häntä aikaisempi sikäli, kun Eisenstein formuloi elokuvansa aikaisempaa elokuvatraditiota vasten, murtaen hallinneita katsomiskonventioita ja elokuvan rakentumisen ehtoja, mikä pakotti elokuva-alan muuttamaan elokuvallisen esittämisen tapojaan. Yhtälailla hänen jälkeensä tulleet elokuvantekijät ovat joutuneet määrittämään suhdettaan Eisensteinin hahmoon.

Eisensteinin kuolemaa seurannut kanonisaatio määritti hänen teoriastaan VGIKin keskeiseksi opetusnuoraksi. Tarkovskin pitkiin otoksiin perustuva ja subjektiivisuuksien ympärille rakentuva elokuvailmaisu on ollut tiedostetusti myös pyrkimystä irtaantua Eisensteinin dominanssista. Samalla lailla Aleksandr Sokurovin yhdellä otoksella kuvattu Русский ковчег (Russian Ark 2002) on täydellisen dikotominen Eisensteiniläisen elokuvan kanssa. Samalla on keskeistä tiedostaa, mitä vasten montaasielokuva itse muotoutui ja minkälaiset lähtökohdat sanelivat sen ulkomuodon. Venäläinen elokuva onkin huomattavan tiheä ja tässä suhteessa tiivis jatkumo aina 1908-vuodesta lähtien, jossa intertekstuaalisuus tähän traditioon on huomattavan vienompaa, ja samalla myös yleisempää kuin mitä moni katsoja mahdollisesti tiedostaa.

Mika Mihail Pylsy
WiderScreen.fi 1/2012

Lähteet

von Bagh, Peter (2004) Elokuvan historia.

Beumers, Birgit (2009) A History of Russian Cinema.

Bourdieu, Pierre (1985) Sosiologian kysymyksiä.

Eisenstein, Sergei (1978) Elokuvan muoto.

Gray, Camilla & Marian Burleigh-Motley (1986) The Russian Experiment in Art 1863-1922 (Revised Edition).

Lévi-Strauss, Claude (1966) The Savage Mind.

Kinisjärvi, Lukkarinen, Malmberg (toim.) (1989) Elokuvateorian historia.

Thompson & Bordwell (1994) Film History: An Introduction.

Ю. Г. Цивьян (1991) Историческая рецепция кино : кинематограф в России 1896-1930.

 

[1] Venäjän historiasta kertoo esim. ensimmäinen venäläinen kokopitkäksi katsottu elokuva Оборона Севастополя (1911) ja kirjallisuusvaikutukset ovat nähtävissä muun muassa elokuvissa Идиот (1910) Евгений Онегин (1911) Ночь перед Рождеством (1913).

[2] Syytöksiin Majakovski totesi, ettei tämmöisellä ole mitään syytä ylpeillä ja olisi jo vähitellen aika ymmärtää. Katso; Ставка – жизнь: Владимир Маяковский и его круг, Бенгт Янгфельдт, 2009.

Kategoriat
1/2012 WiderScreen 15 (1)

Kritiikki ihanteiden, odotusten ja käytänteiden ristiaallokossa

Hanne Itärinne
TaM
kuvataidekasvatus
Taideteollinen korkeakoulu

Hanne Itärinne
TaM
kuvataidekasvatus
Taideteollinen korkeakoulu

Tässä esseessäni tarkastelen, millaisia ominaispiirteitä ja tehtäviä kritiikillä on ajateltu olevan. Rinnastan näitä eri keskusteluissa esille tuotuja piirteitä käytännön esimerkkeihin eri kritiikin alojen kautta.

Kritiikki – peruspilareiden varassa vai lastuna laineilla?

Taidekriitikot ja tutkijat ovat nostaneet usein samoja piirteitä kritiikin peruspilareiksi, joita ovat kuvailu, tulkinta, arvottaminen ja ilmaisu. Hyvän kritiikin ajatellaan sisältävän niitä kaikkia – tasapainoisessa ja tarpeenmukaisessa suhteessa. Kritiikkejä lukiessa kuitenkin tulee monesti mieleen, että kenties kyse on enemmän ihanteista kuin universaaleista käytännöistä.

Tutustuin nuortenlehti Koululaisen elokuva-arvosteluihin selvittääkseni, miten tukevasti kritiikin peruspilarit niitä kannattelevat. Koululainen on 7–12 -vuotiaille suunnattu lehti, jossa elokuvakritiikit on sijoitettu Vauhti-nimiselle vakioaukeamalle otsikon ”Leffa-arviot” alle. Tarkastelen viittä elokuvakritiikkiä ja pyrin löytämään niistä kyseiset kritiikin tunnusmerkit. Esimerkkikritiikit löytyvät Koululaisen numeroista 3/2009 (3 elokuva-arvostelua) sekä 12/2009 (2 elokuva-arvostelua).

Pääsääntöisesti Koululaisen elokuva-arvostelut keskittyvät juonen kuvailuun. Kritiikeissä ei yleensä kerrota elokuvien tekijöistä tai näyttelijöistä. Muutamia genreluonnehdintoja, kuten ”koko perheen elokuva”, ”seikkailuklassikko” ja ”luontodokumentti”, löytyy.

Lehden 3/2009 kritiikit eivät sisällä tulkintaa. Elokuva-arvioissa tulkintaa voisivat olla huomiot siitä, mihin elokuva kulttuurissamme liittyy, minkälaisiin keskusteluihin se osallistuu ja miksi sen aihe on ajankohtainen. Lehden 12/2009 kritiikissä Planeettamme maa –elokuvasta voi jo nähdä hieman tulkintaa, kun elokuvan teema sidotaan ajankohtaisiin ilmastonmuutoskeskusteluihin.

Sen, että kyseessä ovat lasten tai koko perheen elokuvat, ei mielestäni pitäisi estää tulkintaa. Kritiikkien lyhyet mitat sen sijaan tekevät syvälliset tulkinnat hankaliksi.

Positiivista arvottamista löytyy kaikista kritiikeistä. Niissä ylistetään juonien vauhdikkuutta ja viihdyttävyyttä sekä piirrosjäljen, kuvauksen tai 3D-tekniikan hienoutta ja hahmojen sympaattisuutta. Ainoa selkeästi negatiivinen, arvottava kommentti löytyy Planeettamme maan kritiikistä, jossa liikaa toistoa arvioidaan ”tylsistyttäväksi”.

Jokaiselle elokuvalle on annettu numeroarvosana. Arvosteluasteikkoa ei ole missään esillä, mutta numerot tuovat mieleen koulusta tutut koearvosanat, joten oletan sen olevan 4-10. Käytössä ovat tasanumerot, puolikkaat, plussat ja miinukset. Esimerkkielokuvat saavat arvosanoikseen 7,5 (2 kertaa), 8,5 ja 9 (2 kertaa). Annetut arvosanat tuntuvat oudon sattumanvaraisilta, koska tekstin sisällöstä ei voi mitenkään päätellä, onko elokuva arvostelijan mielestä seiskan vai ysin arvoinen. Kaikkia elokuvia kehutaan. Paradoksaalisesti ainoan selvästi negatiivisen kommentin kirvoittanut Planeettamme maa saa parhaan arvosanan.

Vilkaisu vuosikerran muihin lehtiin paljastaa, että Koululaisen kritiikeissä annetut arvosanat ovat hyviä, pääsääntöisesti 8-9,5. Yhtään alle seiskan arvosanaa en löytänyt. Tämä herättää kysymyksiä: Arvioidaanko elokuvia niiden todellisten ansioiden mukaan? Vai eikö ”huonoja” elokuvia valita ollenkaan lehden sivuilla arvioitaviksi?

Kritiikkien ilmaisullinen puoli toimii kohtuullisesti. Tekstit ovat suurimmaksi osaksi helppotajuisia ja sujuvia. Ne heijastelevat tyylillisesti elokuvia, joista ne puhuvat: Planeettamme maan kritiikki on rauhallisen asiallinen ja Desperon tarun kritiikki lämminhenkinen ja tunteisiin vetoava. Humoristista ja vauhdikasta tunnelmaa luodaan puhekielisillä sanavalinnoilla Marley & Me ja Saiturin joulu –elokuvien kritiikeissä. Laputa – linna taivaalla elokuva saa kunnioittavimman käsittelyn: se on ainoa, josta mainitaan ohjaaja, valmistumisvuosi ja –maa.

Lauseet ovat joskus hieman nyrjähtäneitä, kuten numeron 12/2009 Saiturin joulu –elokuvasta todettu ”3D-tekniikka on välillä niin huikeaa, että korvissa soi”. En ymmärrä, miten silmälaseilla aikaansaatu visuaalinen kolmiuloitteisuusvaikutelma saa korvat soimaan – ja onko se sitten hyvä vai paha asia.

Mielestäni kritiikin peruspilarit ja siten hyvän kritiikin tunnusmerkistö ei täyty Koululaisen elokuva-arvosteluissa. Ne muistuttavat enemmän DVD:n takakansien kaupallisia esittelytekstejä kuin riippumattomia kritiikkejä. En tiedä, johtuuko se lehden kohderyhmästä – ajattelevatko kirjoittajat, ettei lapsille voi kirjoittaa muuta kuin kuvailevaa ja positiivista tekstiä elokuvista? – vai onko syynä Koululaisen sisällöistä muualtakin luettavissa oleva kaupallinen eetos – ovatko kritiikit oikeasti elokuvien mainontaa kirjoitettuna arviointien muotoon?

Oli syy kumpi tahansa, se on nuorten lukijoiden älyn aliarviointia. Hyvän kritiikin tulisi herätellä lukijan omaa ajattelua, ja hyvän nuortenlehden ylipäänsä houkutella pohtimaan, kyseenalaistamaan ja katsomaan toisin.

Tähdet – kimaltavaa pintaa vai lupaus laadusta?

Tähdityksestä on tullut yleinen käytäntö elokuva-arvostelujen yhteydessä. Juha Rosenqvist – Film-O-Holic -sivuston vastaava toimittaja – on antanut yhden tulkinnan elokuvien yhteydessä julkaistaville tähdille. Sivustolla yksi tähti merkitsee roskaa, kaksi tähteä tavanomaista, kolme hyvää, katsomisen arvoista ja neljä erinomaista elokuvaa. Viisi tähteä on varattu mestariteoksille.

Elokuvien lisäksi muita tyypillisesti mediassa tähditettäviä kritiikin kohteita ovat mm. pelit, äänilevyt, ravintolat, hotellit ja viinit. Myös kulutustavaroille tehdään vertailuja, joiden tulokset usein esitetään tähtinä (tai plussina, peukkuina, hymynaamoina tms.).

Sen sijaan taidenäyttelyitä, kirjoja, teatteriesityksiä tai konsertteja harvemmin tähditetään. Niiden kritiikit perustuvat tekstiin, josta lukija tulkitsee kriitikon kantaa teokseen. Arvottaminen on osa sanallista kritiikkiä, mutta jostain syystä ei katsota oikein sopivaksi pelkistää taideteoksen tasoa tietyksi määräksi tähtiä.

Onko tähditys siis merkki populaarisuudesta (vastakohtana ns. korkeakulttuurille)? Eikö elokuvien tähditys silloin ylläpidä käsitystä, että elokuva olisi jotenkin taiteellisilta ansioiltaan vähemmän merkittävä kulttuurimuoto?

Vai nouseeko tarve tähdityksiin enemmänkin kaupallisista lähtökohdista? Elokuvabisnes on valtava taloudenala, jolla liikkuu aivan toisenlaiset rahasummat kuin vaikkapa kuvataiteen tai teatterin piireissä. Komea tähtirivistö on elokuvan tuottajille ja levittäjille kirjaimellisesti kullanarvoinen markkinoinnin apukeino.

Tähtien määrä on lukijalle helppo ja nopea tapa luokitella mielessään vaikkapa viikonloppuna televisiosta tulevat tai teattereihin saapuvat elokuvat ”hyviin” ja ”huonoihin”. Silmäilen itsekin usein tv-liitteestä tai elokuva-arvosteluista ensin tähdet ja kiinnitän tarkempaa huomiota vain elokuviin, jotka saavat 3-5 tähteä. Mikäli tähtiä ei olisi, minun tulisi ehkä luettua tarkemmin elokuvien arvostelutekstit ja tehtyä katsomispäätökset vasta sen jälkeen.

Toisaalta kriitikko oman alansa asiantuntijana palvelee katsojaa sillä, että hän jakaa teokset karkeasti viiteen eri luokkaan. Tähditysperusteiden ja eri kriitikoiden elokuvamaun tunteminen auttaa lukijaa löytämään elokuvien ja elokuvakritiikkien virrasta ne teokset, jotka häntä itseään saattaisivat kiinnostaa.

Sirpaloituva kulttuurikritiikki – mitä ja kenelle?

Viimeisen sadan vuoden aikana on tapahtunut merkittävä muutos kritiikin sivistystehtävästä yhteiskunnallisen osallistuvuuden ja kulttuurijournalismin kautta nykyiseen tilanteeseen, jossa sekä kulttuurin että kritiikin kenttä on jakautunut moniin alakulttuureihin. Nykyään media, johon kritiikki kirjoitetaan, määrää hyvin pitkälle sen, minkälaista kritiikkiä kriitikko kulloinkin voi kirjoittaa. Kriitikolta odotetaan muuntautuvuutta ja monipuolisuutta, ja hänen tulee olla valmis kirjoittamaan myös kulttuuriuutisjuttuja.

Kari Salminen arvostelee Kritiikin uutisissa voimakkaasti nykytrendiä, jossa kriitikko pakotetaan puhumaan teoksen taiteellisten arvojen sijaan esimerkiksi ilmiöistä teoksen ympärillä, tekijän persoonasta tai vaatekaapista ja numeroin mitattavista, mutta itse teoksen kannalta epäolennaisista seikoista, kuten vaikkapa konsertin lavarakennelmien kustannusarvioista. Pitääkö kritiikin olla helppolukuinen ja viihdyttävä?

Salmisen tunteenpurkauksesta lukee helposti sen turhautumisen, jonka kanssa ammattiinsa ylpeydellä suhtautuva ja teoksien esteettisiin merkityksiin keskittyvä kriitikko joutuu tasapainoilemaan. Hän on mielestäni aivan oikeassa ihmetellessään, kenelle kulttuurisivujen ”kevytkritiikkejä” oikein kirjoitetaan. Kulttuurinystävät jaksavat ja haluavat kyllä syventyä asiantunteviin kritiikkeihin, jotka tarkastelevat teoksia perustelluista näkökulmista, kontekstoivat ne asiaankuuluviin yhteyksiinsä sekä sijoittavat ne muuhun taiteen kenttään. Elleivät sanomalehden kulttuurisivut pysty sellaista tarjoamaan, kohta ei kulttuurisivuja lue enää kukaan.

Riku Korhonen ihmettelee taannoisessa kolumnissaan Kirjailijan mainoslause (HS 18.8.2010), miten kirjailijuudesta pitää tänä päivänä rakentaa kustannusyhtiön mielestä brändi. Kirja ei itsenäisenä taiteellisena teoksena enää riitä. Korhonen toteaa: ”Me nykykirjailijat olemme usein virkeitä kiipijöitä, mediavaistoisia urahamstereita ja notkeaniskaisia neljän ilmansuunnan perseennuolijoita. Se on johdonmukaista, sillä elämmehän kiipijöiden ja urahamstereiden aikaa.” Voiko samaa sanoa nykykriitikoista?

Kriitikon vastuu ja valta

Kriitikko käyttää aina valtaa valitessaan kritisoitavat teokset ja antaessaan niistä julkisen arvioinnin. Tunnetun kriitikon kirjoitus arvostetussa mediassa vaikuttaa elokuvan tai teatteriesityksen yleisömääriin, kirjan myyntilukuihin, näyttelyn kävijämääriin ja taideteosten myyntiin. Paitsi taloudellisia vaikutuksia, kritiikillä voi olla yksittäisten taiteilijoiden kohdalla merkittäviä inhimillisiä vaikutuksia. Siksi kriitikon työn valtaan liittyy myös vastuu.

Vuonna 2010 keskusteltiin dekkarin Norsun vuosi ympärillä. Teemu Kaskinen ja Heikki Heiskanen kirjoittivat kirjan, jota Veli-Pekka Leppänen arvioi negatiivisesti Helsingin Sanomissa 7.3.2010. Sen jälkeen Kaskinen kirjoitti seitsensivuisen artikkelin otsikolla ”Murha” Image-lehteen, jossa hän kertoo tuntemuksistaan teilaavan kritiikin jälkeen, ja arvioi myös Leppäsen taustoja, persoonaa ja motiiveja. Leppäsen vastine artikkeliin julkaistiin Imagessa syksyllä. Tapauksesta on kerrottu myös muissa medioissa, esim. Journalisti-lehden numerossa 16/2010.

Kuka tässä sitten on tehnyt väärin ja mitä? Tapauksesta on luettavissa paljon raivoa, tuskaa ja masennusta. Tunteita on kosketettu ja loukattu. Kuitenkin kriitikko teki omasta mielestään työnsä: kirjoitti teoksesta rehellisen arvion. Vastineessaan kirjailija meni henkilökohtaisuuksiin – hän ei tyytynyt arvioimaan saamaansa kritiikkiä, vaan halusi haukkua kriitikon.

Minusta peruslähtökohta pitää olla se, että teoksia voi ja pitää arvostella myös negatiivisesti, jos siihen on kriitikon mielestä aihetta. Muutenhan taidekritiikin voi lopettaa ja kriitikot voivat siirtyä kirjoittamaan myynninedistämistekstejä mainostoimistoihin ja kustannustaloihin.

Mikään ratkaisu ei ole sekään, että ”huonoja” teoksia ei valita kritisoitaviksi. Se johtaa kritiikin typistymiseen kohteliaaksi hymistelyksi.

Kriitikolla tulee olla oikeus kirjoittaa vapaasti, niin kuin taiteilijallakin on vapautensa oman teoksensa suhteen. Kriitikon pitää keskittyä teokseen, ei tekijään, ja teoksestakin hänen pitää pystyä sanomaan myös negatiivinen kritiikki kontekstoiden ja perustellen.

Ilkeily ilkeilyn vuoksi on aina halveksittavaa.

Taiteilijalle murskakritiikki on aina jonkinlaisen kriisin paikka. Teosta on saatettu työstää vuosia, ja yksi kirjoitus, yhden ihmisen mielipide valtalehdessä, saattaa tuhota koko tehdyn työn.

Historiassa on kuitenkin useita esimerkkejä siitä, kuinka myöhemmin arvostetut taiteilijat ja teokset ovat tulleet omana aikanaan teilatuiksi. Ferdinand von Wrightin maalaukset eivät saaneet ymmärtämystä osakseen 1870-luvulla, ja taiteilija masentui. Samaten lytättiin Aleksis Kiven Seitsemän veljestä (1870), Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954) ja viime vuosikymmeninä lähes koko Tommy Tabermannin tuotanto. Kritiikkikin voi osua harhaan, tai taiteilija voi olla edellä aikaansa, niin että hänen työnsä arvo tulee ilmeiseksi vasta myöhemmin.

Kriitikko kontekstoi ja analysoi sisältöä

Kritiikin haasteista huolimatta, tai kenties juuri niiden takia, Juha Rosenqvist on esittänyt mielenkiintoisen ajatuksen kriitikon roolista ensisijaisesti teoksen sisällön purkajana ja selittäjänä. Tämän näkökulman mukaan kriitikko kertoo yleisölle, mitä teos tarkoittaa – tai ainakin antaa siihen yhden tai useamman mahdollisen näkökulman. Hän suhteuttaa asiantuntemuksensa avulla teoksen laajempaan ajankohtaiseen, historialliseen, poliittiseen, yhteiskunnalliseen ja/tai ideologiseen ympäristöön, eli antaa tietynlaisen tulkintakontekstin, joka auttaa lukijaa ymmärtämään, minkälaisesta teoksesta on kyse.

Tämä ajatus palautui mieleeni muutama päivä sitten, kun eräs tuttavani kommentoi Turun Logomon Tom of Finlandin (Touko Laaksonen) näyttelyä. Hän ihmetteli näyttelyn nostamista kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmistoon, koska teokset toistavat jo moneen kertaan nähtyjä, stereotyyppisiä homokuvia: lihaksikkaita tukkijätkiä, merimiehiä ja nahkaan pukeutuneita moottoripyöräilijöitä.

Mielestäni kyseinen näyttely on hyvä esimerkki teossarjasta, jonka merkitys ei kovin helposti avaudu katsojalle ilman tulkintakontekstia. On totta, että Tom of Finlandin piirrokset eivät taiteellisen ilmaisun tai teknisen toteutuksen osalta ole mitenkään erityisiä. Ne muistuttavat enemmän käyttötaidetta – ”kuvituskuvia”. Kuvitustarkoituksiin Laaksonen niitä alunperin tekikin.

Teosten merkitys ja arvo on pintaa syvemmällä, niissä merkityksenannoissa ja representaatioissa, joita ne sisältävät. Laaksonen syntyi 1920-luvulla, ja hänen kuuluisat piirroksensa homomiehistä on tehty pääosin 1950-1970 –luvuilla, jolloin homomiehen mediarepresentaatio oli ”neitimäinen”, naurettava ja heikko. Homous oli tuolloin luokiteltu sairaudeksi ja rikokseksi. Laaksonen loi yhdeksi homouden kuvaksi ylpeän, omasta ja toisten miesten ruumiillisuudesta nauttivan, vahvan, maskuliinisen miehen. Hän oli yksi ensimmäisistä (ellei ensimmäinen), joka alkoi murtaa silloin vallitsevaa yksipuolista homomiehen representaatiota.

Teokset saattavat tänä päivänä tuntua kliseisiltä ja stereotyyppisiltä, mutta syntyaikanaan ne ovat olleet ennennäkemättömiä. Tom of Finlandin piirrokset avasivat keskustelua homoseksuaalisuuden oikeutuksesta ja homojen asemasta yhteiskunnassa, ja ne inspiroivat monia muita taiteilijoita jatkamaan aiheen käsittelyä.

Hyvä näyttelykritiikki avaa lukijalleen esimerkiksi tämänkaltaisia historiallis-ideologis-poliittisia näkökulmia ja auttaa häntä paikantamaan teokset uudenlaisiin merkitysyhteyksiin.

Kriitikko – asiantuntija vai kokija?

Kaisa Kurikka on pohtinut kiinnostavasti omaa rooliaan tanssi- ja kirjallisuuskriitikkona. Hän kokee olevansa asiantuntija, joka tarkastelee teosta nimenomaan asiantuntijuutensa, ei subjektiivisen kokemuksensa kautta.

Lainaan tähän muutamia Kurikan lauseita, joilla hän on kuvannut ajatteluaan siitä, mitä kritiikki on ja mikä on kriitikon tehtävä. ”Kritiikissä ei ole kyse kriitikon henkilökohtaisesta suhteesta teokseen, vaan kritiikki on kontekstia. — Kriitikon ei tarvitse kyetä samastumaan teokseen tai pitää sitä juuri itseään koskettavana. — Kaikki arvottaminen pitäisi kontekstoida johonkin muuhun kuin omaan subjektiiviseen kokemukseen. — Kriitikon ei pidä kysyä, mitä taideteoksen pitäisi olla tai mitä hän toivoisi sen olevan. Kriitikko ei ole taiteilijan tuomari tai opettaja.”

Kurikan näkemys on mielestäni hieman poikkeava eräiden muiden kriitikoiden linjasta. Esimerkiksi Outi Hakola ja Juha Rosenqvist tuntuvat sallivan ja jopa kannustavan oman subjektiivisen kokemuksen hyödyntämiseen ja esittämiseen kritiikissä. Tosin hekin korostavat, ettei subjektiivinen arvottaminen saa kulkea ”tykkään/en tykkää” –akselilla, vaan sen tulee olla perusteltua ja kontekstoitua.

Kysymys kriitikon subjektiivisuudesta on tavattoman kiinnostava. Toisaalta ymmärrän Kurikan ajatuksen: liian usein kritiikit tuntuvat jäävän kriitikon narsistisiksi ”mitä tämä teos juuri minulle antoi” –tyyppisiksi yksinpuheluiksi. Jos kriitikko ei kykene astumaan askelta taaksepäin ja katsomaan teosta taideteoksena, ohi oman välittömän kokemuksensa siitä, paljon varmastikin jää näkemättä ja analysoimatta.

Mutta toisaalta: kriitikkokin on (vain) ihminen. En usko, että kriitikko voi täysin irtautua omasta kokemuksestaan teoksen äärellä. Kriitikko on teoksen äärellä tavallaan kaksoisroolissa – hän on sekä kriitikko, joka analysoi teosta asiantuntijana, että lukija/kokija, joka reagoi omista subjektiivisista kokemuksistaan ja ominaisuuksistaan käsin teokseen. Mielestäni tätä subjektiivista puolta ei tarvitse täysin kieltää ja hälventää kritiikistä, mutta arvottamista ei toki pidä sitoa vain siihen.

Mietin, johtuuko hienoinen linjaero kriitikoiden välillä osittain heidän arvostelemistaan taiteenaloista. Kurikka kritisoi sellaisia vähemmän populaareja taiteenlajeja kuin tanssi ja kirjallisuus, kun taas Hakola ja Rosenqvist toimivat elokuvakritiikin alalla. Onko elokuvakritiikeissä sallitumpaa tuoda esiin omaa kokemusta elokuvan katsojana? Viekö kriitikon subjektiivinen mielipide tai tunnekokemus kritiikiltä pohjaa tai vakuuttavuutta silloin, kun kritiikin kohteena on ns. korkeakulttuurin piiriin kuuluva teos?

Vaikuttaa, että eri kritiikinlajien välillä on selviä traditioeroja niin suhtautumisessa kriitikon rooliin, kritiikin sisältöihin ja kehystyksiin kuin tähdittämiskulttuuriinkin.

Hanne Itärinne
WiderScreen.fi 1/2012

Lähteet

Hakola, Outi 2010. Kritiikkikurssi, Turun yliopisto.

Rosenqvist, Juha 2010. Kritiikkikurssi, Turun yliopisto.

Kurikka, Kaisa 2010. Kritiikkikurssi, Turun yliopisto.

Kategoriat
1/2012 WiderScreen 15 (1)

Amatöörit ja ammattilaiset rinnakkain: Elokuvakritiikin murros internetissä

Anne Lainto
Medianomi
Diakonia-ammattikorkeakoulu

Elokuvajournalismi on muun journalismin ohella siirtynyt sanomalehdistä internetiin. Tämän siirtymän myötä kaikille internetin käyttäjille on annettu mahdollisuus toimia muun journalismin ohella myös elokuvakriitikkona. Internetistä löytyy monia sivuja, joissa sadat käyttäjät arvostelevat elokuvia aktiivisesti ja osallistuvat keskusteluun siitä, mikä on laadukas elokuva ja mikä ei. Samalla kulttuuritoimitukset kapenevat sanomalehdissä ja kriitikkokunta pelkää ammattikriitikkojen olevan kohta tarpeettomia.

Jotkut kriitikot näkevät internetin amatöörikriitikot ammattilaisten uhkana, eivätkä niinkään positiivisena lisänä taidekeskusteluun. Tämä herättää kysymyksen siitä, kuka internetissä voi toimia kriitikkona ja miten kriitikko internetin aikakaudella määritellään. Onko 700 elokuvaa arvostellut harrastelija tai amatööri, vain koska hänellä ei ole akateemista taustaa? Voiko ammattikriitikko toimia uskottavana kriitikkona, vaikka kirjoittaa pinnallisia kritiikkejä?

Tässä artikkelissa selvitän, minkä tasoista kritiikkiä internetistä löytyy ja miten se vastaa kritiikille asetettuihin tehtäviin. Otan myös selvää, mitä ammattikriitikolta oikeastaan vaaditaan ja miten erilaisten kriitikoiden arvostelut eroavat toisistaan käytännössä. Käytännössä tutkin aihetta analysoimalla kolmen elokuvan arvosteluja valitsemissani verkkojulkaisuissa. Vertailen arvosteluja toisiinsa ja tutkin, kuinka hyvin ne täyttävät kritiikille asetetut tehtävät.

Kriitikon vaatimuksista, asemasta ja tulevaisuudesta hankin näkökulmia kriitikoiden ja verkkojulkaisujen päätoimittajien lokakuussa 2010 tehdyillä haastatteluilla. Haastattelut ovat avoimen haastattelun ja teemahaastattelun välimuotoja. Pohjatyönä olen lukenut kritiikkiin ja kulttuurijournalismiin liittyvää kirjallisuutta, ja tutkinut erilaisia elokuvakritiikkiä käsitteleviä artikkeleja lehdissä. Olen myös lukenut internetissä olevia kirjoituksia, artikkeleja ja blogitekstejä, jotka käsittelevät kritiikkiä ja internetiä. Ne ovat merkittävä osa tutkimustani, joka on sähköisen viestinnän opinnäytetyö.

Kritiikin tehtävät

Elokuvajournalismi ja -kritiikki ovat kulttuurijournalismin kentän erityisiä lajityyppejä. Kulttuurijournalismi kuuluu journalismin kenttään. Kivimäen mukaan elokuvajournalismilla tarkoitetaan ajankohtaisten ja faktapohjaisten elokuvasta laadittujen joukkotiedotussanomien suunnittelua, valintaa, hankintaa ja muotoilua. Elokuvajournalismilla viitataan elokuviin liittyviin artikkeleihin, arvosteluihin, esseisiin, kolumneihin ja uutisiin. (Kivimäki 2001, 289–290.)

Kivimäki näkee elokuvajournalismin tehtävinä elokuvakulttuuriin liittyvän journalistisen tiedonvälityksen sekä elokuvayleisön maun ja tottumusten muokkaamisen, elokuvan syvärakenteiden tulkitsemisen, elokuvatutkimuksen tulosten popularisoimisen ja elokuvapolitiikan epäkohtien käsittelyn. Ari Kivimäen mukaan elokuvajournalismi palvelee yleisön lisäksi myös elokuvatuotantoa, sillä tuottajat saavat median kautta tuotannoilleen julkisuutta. Näin journalistin, yleisön ja elokuva-alan välillä vallitsee kolmiyhteys, jossa kaikki ovat toisistaan riippuvaisia. (Kivimäki 2001, 291–292.)

Kritiikin tärkein tehtävä on taiteen laadun arviointi (Pantti 2002, 92). Kritiikki on Kivimäen mukaan metodi, jolla taiteen kentän sisällä määritellään kulloinkin ”aito”, ”hyvä” ja ”pätevä” (Kivimäki 2001, 288). Kriitikko analysoi elokuvia, avaa niiden sisältöä ja tulkitsee niitä yleisölle sekä arvottaa teoksia joko viihteenä tai taiteena (Rosenqvist 2002). Hän tuottaa näkemästään journalistisen tuotteen.

Elokuvakriitikon tulee rakentaa yhteys yksityisen elokuvakokemuksen ja julkisuuden välille sekä asettaa elokuvateos aikakauden elokuvakulttuuriin ja yhteiskunnallisen kehityksen kontekstiin (Kivimäki 2001, 291–292). Kimmo Jokisen tekemän kyselytutkimuksen mukaan kritiikin tulee myös informoida yleisöään ja tutustuttaa lukija oppaan lailla taiteeseen sekä herättää kiinnostus taidetta kohtaan. Sen tulee siis kasvattaa ja sivistää yleisöä ymmärtämään paremmin taidetta ja arvioimaan sitä kriittisesti. (Jokinen 1988, Pantin 2002, 92 mukaan).

Yhdysvaltalaisten tutkijoiden Tim Bywaterin ja Thomas Sobchackin mielestä nykyaikaiseen elokuvakritiikkiin kuuluu olennaisesti tyyliin, lajityyppeihin, elokuvahistoriaan, tekijöihin ja yhteiskunnalliseen vaikutukseen kohdistuva yksityiskohtainen analyyttisyys. (Bywater & Sobchak 1989, 300, Kivimäen 2001 mukaan.) Pantin mukaan kritiikin tärkeimmät tehtävät ovat tiedonvälitys eli yleisön informoiminen elokuvan juonesta ja toteutuksesta sekä uusien merkitysten tuottaminen eli elokuvien tulkitseminen eri näkökulmista. Tärkeimpiin tehtäviin kuuluu myös taiteen arvottaminen, joka toimii ikään kuin peilinä yleisön omille mielipiteille ja kokemuksille sekä lukunautinnon tuottaminen. (Pantti 2002, 93.) Elokuvakritiikki voidaan ymmärtää myös logiikan muotona, jossa pyritään lähestymään katsojan arkiajattelussa esiintyviä virheellisyyksiä”. Kun katsojalle riittää elokuvan tuottama elämys ja mielihyvä, kriitikon tehtävänä on jäljittää tämän mielihyvän (tai sen puutteen) loogiset syyt. (Elokuvantaju 2010.)

Tässä tutkimuksessa jaan kriitikot kahteen ryhmään: ammattikriitikoihin ja harrastelijakriitikoihin. Ammattikriitikolla tarkoitan elokuva-arvostelijaa, joka kirjoittaa arvosteluja jossain tietyssä mediassa ja jonka suhtautumistapa kritiikkiin on ammattimainen. Hänellä on jokin koulutus, kokemus ja tietotaito kirjoittaa kritiikkejä. Hänen ei välttämättä tarvitse saada palkkaa kritiikeistään, mutta hänen kirjoituksensa täytyy olla median toimituksen hyväksymiä. Harrastelijakriitikolla tarkoitan elokuva-arvostelijaa, joka kirjoittaa arvosteluja internetin sivustoille, joille kuka tahansa voi kirjoittaa omia arvostelujaan. Hän kirjoittaa pääasiassa omaksi ilokseen eikä hänen tarvitse katsoa elokuvia, joita ei välttämättä halua.

Suomalaisen elokuvajournalismin historiaa

Suomessa on tehty hyvin vähän tutkimusta elokuvajournalismista ja -kritiikistä. Perustutkimusta elokuva-arvosteluista tai päivälehdistön elokuvapalstojen kehityksestä ei ole. Tästä syystä tutkijan täytyy turvautua lähinnä alan lehtiin ja kritiikin historiaa käsitteleviin teoksiin.

Suomalainen elokuvakritiikki sai alkunsa 1900-luvun alussa. Kritiikki oli lähinnä osa taidemaailman sisäistä keskustelua taiteen luonteesta. (Hakola, 2009.) Elokuvajournalismi oli 1900-luvun alussa uutismaista, ja se painotti yleisöattraktiota ja teknologiaa. Arvosteluja pidettiin kulttuurijournalismin ytimenä. (Pantti 1995, 151.) 1920-luvulla elokuvakritiikki pyrki yhä enemmän elokuvataiteen aseman legitimointiin. Päivälehtien elokuvakritiikki alkoi muotoutua 1920-luvulla, jolloin se ammensi toimintamalleja muun muassa teatterikritiikistä. (Kivimäki 2001, 294–296.)

Elokuvakritiikkien kirjoittaminen oli ainoastaan elokuvista kiinnostuneiden tehtävä. ”Elokuva-Aitan” Raoul af Hällström kritisoi silloisia elokuvien arvosteluja ja alkoi vaatia asiantuntevaa, tarkkaa ja puolueetonta kritiikkiä elokuvayleisön ohjaamiseksi siitäkin huolimatta, että ”varsin harva sanomalehti yleensä julkisesti myöntää filmin kuuluvan taiteiden joukkoon” (Kivimäki 2001, 299).

Yleisesti taide- ja kirjallisuuskriitikoille ominainen piirre oli tuohon aikaan asiantuntijuus. Kriitikko oli harvoin journalistinen kirjoittaja, vaan nimenomaan jokin erityisalan asiantuntija. Kriitikko saattoi olla samalla myös alansa tutkija ja tekijä. Kritiikki oli 1920- ja 1930-luvuilla lähinnä sisäpiirissä tapahtuvaa arvostelua ja oppinutta keskustelua. Makukriteerien luomista pidettiin tärkeänä. (Hakola, 2009.)

Elokuvajournalismi uutena alueena vakiintui hitaasti ja toisin kuin muiden taidealojen kohdalla, päivälehtien elokuvajournalismille oli ominaista vielä 1930-luvulle saakka kirjoittajien vaihtuvuus ja kirjoittelun vakiintumattomuus (Kivimäki 2001, 297). Vasta 1930-luvun lopussa lehdet alkoivat palkata elokuviin erikoistuneita kriitikoita, jotka kirjoittivat omalla nimellään. (Pantti 1995, 151.) Erityisesti elokuvakritiikin kohdalla oli jo 1920- ja 1930-luvuilla markkinointia ja kritiikkiä vaikea erottaa toisistaan. Kriitikkojen arvosteluihin pyrittiin vaikuttamaan lehdistötiedotteilla ja elokuvaa edeltävillä päivällisillä, joilla samppanjaa ei säästelty. Näitä arvosteluja kutsuttiin konjakkiarvosteluiksi.(Pantti 1995, 152.)

Elokuvakritiikin murros ja uusi aalto

Elokuvakritiikki vakiinnutti asemansa Suomessa vasta toisen maailmansodan jälkeen, lopullisesti 1960-luvulla. Elokuvakritiikin luonne muuttui jatkuvammaksi ja samalla myös suhde kotimaiseen elokuvaan muuttui objektiivisemmaksi. Kun ennen vain pääkaupunkiseudun lehdet olivat julkaisseet elokuva-arvosteluja, julkaisivat niitä nyt säännöllisesti myös maakuntaseutujen lehdet. (Pantti 1995, 151–152.) 1950-luvulla lehdistö kehittyi, toimituksissa alettiin perustaa erikoistoimituksia ja näin ollen ne alkoivat kiinnittää kulttuurijournalismin eriytymisen myötä entistä enemmän huomiota elokuvakritiikkiin, vaikka sitä ei vielä hyväksyttykään osaksi kulttuuriosastoa. Kriitikkokunta koki myös muutoksia 1940–1950-luvuilla. Vuosikymmenen vaihde toi alalle runsaasti uusia, nuoria elokuville omistautuneita kirjoittajia, jotka suhtautuivat elokuviin kriittisemmin kuin aikaisemmat kriitikkosukupolvet. (Kivimäki 2001, 299–300.)

1950-luku olikin elokuvakritiikin aktivismiaika (Hakola 2009). Enää elokuvajournalismi ei käsittänyt vain arvosteluja, vaan se jakautui kahteen suuntaan. Toinen suunta oli elokuvajournalismi, joka keskittyi elokuvauutuuksia, elokuvatapahtumia ja elokuvatähtiä esitteleviin uutisiin ja artikkeleihin. Toinen elokuvajournalismin muoto oli analyyttinen elokuvakritiikki, joka käsitteli elokuvan olemusta ja teoriaa. (Pantti 1995, 152–153.)

Martti Savo lanseerasi käsitteen ”taisteleva elokuvakritiikki” vuonna 1955. Sen tehtävänä oli puolustaa taidetta roskakulttuuria vastaan ja ei-kaupallisten eurooppalaisten elokuvien suosiota vakiinnuttamalla tarjontaa katsojille vaihtoehtona aikakauden Hollywood-vallalle. (Pantti 1995, 156.) 1960-luvulle asti kriitikon rooli oli olla makutuomarina, ja kriitikon tuli pohtia absoluuttista taidetta. Kriitikko oli lähinnä elokuvien normien asettaja ja katsojien valistaja. (Hakola, 2009.) Radikaali politisoituminen oli 1960-luvun loppupuolen elokuvakritiikin näkyvin muutos.

1960-luvulla moni elokuvalehti lopetettiin, sillä levikit laskivat. Kulttuuri alkoi kuitenkin näkyä yhä enemmän valtalehdistön sivuilla, ja 1960-luku olikin kulttuuritoimitusten organisoitumisen aikaa suomalaisessa sanomalehdistössä. Helsingin Sanomat perusti oman kulttuuritoimituksensa vuonna 1965, ja sille nimitettiin jopa oma päätoimittajansa. (Hellman & Jaakkola 2009, 24-42.) 1970-luvulla kulttuurijournalismissa alettiin korostaa enemmän perinteiselle uutisjournalismille tyypillisiä piirteitä, kuten ajankohtaisuutta, nopeutta, monipuolisuutta ja lukijoiden ajan tasalla pitämistä. Tämä muutos näkyi yhä selvemmin 1980-luvulle tultaessa. (Hellman & Jaakkola 2009, 24-42.)

1980-luku ja elokuvan uusi murros

Elokuvakritiikki koki uuden murroksen 1980-luvulla. Finnkino kasvoi elokuvalevityksen ja ‑esittämisen monopoliksi. Elokuvakerhot alkoivat hiipua, ja niiden tilalle syntyi elokuvafestivaaleja. (Hellman & Jaakkola 2009, 24–42.) Elokuvatarjonta muuttui, kun 1960-luvun idealistit ikääntyivät, ja heidän paikkansa ottivat nuoremmat elokuvan katsojat. Elokuvatarjonta muuttui nuorempien elokuvan katsojien mukaiseksi, ja tästä syystä myös elokuvista kirjoitettiin eri tavalla kuin 40 vuotta aikaisemmin. (Hellman & Jaakkola 2009, 24–42.)

Selkokarin (2006, 30) mukaan vielä 1980-luvulla päivittäissanomalehtien kriitikot olivat oikeasti portinvartijoita, koska tällöin elettiin vielä tiedon ja julkisuuden suhteellisessa niukkuudessa: ”Aikana ennen internetiä ja vuosituhannen vaihteen valtaisaa elokuvatietouden kasvua, vähänkään aikaansa seuraavan kriitikon oli helppoa erottua lukijoistaan pelkällä ajankohtaistietoudella” (Selkokari 2006, 30).

Kritiikin Uutisten Kanerva Cedeströmin mukaan 1980-lukulainen elokuvakritiikki kuitenkin laiminlöi tehtävänsä. Se ei ottanut kantaa pakonomaiseen taide-elokuvien torjumiseen, se ei pohtinut asemaansa ja asiantuntemustaan eikä asettanut itseään kunnianhimoisempaan suhteeseen elokuvaan. Hänestä tämä johtuu siitä, että elokuva-arvion pohjana käytetään teatterista ja kirjallisuudesta lainattuja kriteerejä. Cedeström uskoo elokuvan itsenäisenä taiteenlajina olevan vieläkin outo ajatus elokuvakriitikoille. (Cedeström 2001, Kivimäen 2001, 302 mukaan.)

Kulttuurisivujen määrä Helsingin Sanomissa alkoi kasvaa 1980-luvulle tultaessa, ja ne kasvoivatkin tasaiseen tahtiin 2000-luvulle asti puolestatoista sivusta kolmeen sivuun. Vuoden 2003 jälkeen kulttuurisivujen määrää on kavennettu, ja etenkin arvostelujen keskipituus on lyhentynyt. (Hellman & Jaakkola, 2009, 24–42.) Elokuvakritiikki alkoi näkyä myös internetissä 1990-luvun lopulla ja sen määrä on kasvanut 2000-luvulla huomattavasti.

Elokuvakritiikki on siis ollut jatkuvasti muutostilassa. Nyt kun kritiikki on jälleen murrostilassa, on mielenkiintoista selvittää, mitä se oikeastaan tällä hetkellä on ja mihin se on menossa. Internet saattaa olla elokuvakritiikin historian suurin mahdollisuus tai suurin haaste.

Journalisoitunut elokuvakritiikki

Kulttuurijournalismin sanotaan elävän murrosvaihetta, ja jotkut näkevät sen olevan jopa kriisissä. Kulttuurisivujen määrä sanomalehdissä on vähentynyt 2000-luvulla, niiden sisältö on supistunut ja kritiikin määrä vähentynyt. Taiteen kentän edustajia ja lehden tekijöitä huolettaa myös näkemyksellisyyden ja debatin puute kulttuurijournalismissa. Huolta kannetaan myös kulttuurisivujen sisällön suuntautumisesta ja painopisteestä. (Hellman & Jaakkola 2009, 24–42.)

Hellman & Jaakkola (2009, 24–42) erottavat kaksi kulttuurijournalismissa esiintyvää kulttuuritoimittajan asemaa määrittelevää näkökulmaa. Esteettisen näkemyksen mukaan toimittaja tai kriitikko on taidekentän edustaja viestimessä. Journalistisen näkemyksen mukaan kulttuuritoimittaja on median edustajana taidekentällä. Nykyään kulttuuritoimituksessa panostetaan journalistiseen näkökulmaan. Sen keskeisin juttutyyppi on uutinen ja esteettisen näkemyksen taas arvostelu. Nämä kaksi perinnettä ovat synnyttäneet kysymyksen siitä, mikä on ”oikeaa” kulttuurijournalismia.

Kriitikon on sulatettava älyllinen analyysi journalistiseksi tuotteeksi. Kriitikko edustaa suurta yleisöä hoitaessaan virkaansa. Soila Lehtonen (2006, 10–11) lainaa tekstissään Financial Timesin Ian Shuttleworthia. Tämä pohtii, kuinka teatterikriitikko ei ole aktiivinen toimija teatterissa, vaan hän toimii aktiivisesti journalismin parissa: ”Kutsumus voi olla ammattikriitikon, mutta ammatti on journalistin.” (emt.)

Tätä voisi mielestäni soveltaa myös elokuvakriitikoihin. Elokuvakriitikko ei työskentele elokuvateollisuudessa, vaan mediassa. Elokuvakriitikon tulee aina muistaa, että hän on vastuussa ensisijaisesti yleisölle, ei elokuvateollisuudelle eikä kollegoilleen. Moni taidekriitikko toimii mielestäni kuitenkin taidekentän edustajana mediassa, mikä heijastuu lukijoiden negatiivisena suhtautumisena kriitikkoon. Kun kriitikko kirjoittaa arvostelunsa elokuvateollisuudelle ja medialle, lukija turhautuu, koska hän ei tunne median palvelleen juuri häntä. Taiteellisen lähestymistavan huomaa erityisesti taiteilijoiden teksteissä, jotka kirjoittavat kritiikkiä harrastuksena. He eivät ole journalisteja eivätkä he näin ollen tunne tarvetta kirjoittaa median kuluttajille, vaan nimenomaan taidepiireille.

Kritiikin journalisoituminen nähdään ongelmana. Pantti lainaa Tim Bywateria ja Thomas Sobchakia, jotka suosittelevat, että sanomalehteen kirjoittavia kriitikoita nimitettäisiin ”esikatselijoiksi” (reviewer). Tällä tavoin he erottuisivat oikeista kriitikoista, joiden tehtävänä on analysoida elokuvaa sosiaalisena, esteettisenä ja historiallisena ilmiönä. Pantti tulkitsee Bywaterin ja Sobchakin lähtöajatuksen olevan se, ettei sanomalehtikriitikko pysty tähän fooruminsa takia. (Pantti 2002, 85–106.)

Itse tulkitsen ”esikatselija”-termin myös kaupallisen ja epäkaupallisen näkemyksen erottavana terminä. ”Esikatselija” ei välttämättä ole erikoistunut elokuvajournalismiin tai ainakaan se ei tule ilmi elokuva-arvostelussa. Hän arvostelee elokuvan oman tietämyksensä ja lähtökohtiensa mukaan, mikä saattaa olla lähellä myös yleisön lähtökohtia ja tietämystä. Arvostelusta ei löydy tällöin syvää taiteellista tai yhteiskunnallista tulkintaa. Se on saatettu tehdä pitkälti elokuvan kaupallisen tiedotteen perusteella, ja arvostelu kertoo pääpiirteittään vain sen, mistä elokuva kertoo ja lyhyesti, mikä siitä teki hyvän tai huonon. En myöskään enää rajaisi ”esikatselijoita” sanomalehtiin, vaan he löytyvät mielestäni nykyään esimerkiksi radiokanavilta, aikakauslehdistä ja internetistä. Se, mihin mediaan kriitikko kirjoittaa, ei välttämättä määrittele kriitikon pätevyyttä tai ”oikeutta”. Mielestäni on hyvin vaikeaa määritellä, kuka on ”oikea” kriitikko ja kuka ei, sillä kriitikon työtä voi tehdä niin monella taustalla ja monessa mediassa.

Hellman ja Jaakkola näkevät, että kulttuurijournalistien arvot ovat lähestyneet uutispainotteisten yleisjournalistien arvoja. Esteettisen näkökulman mukaiset ”vanhanaikaiset” journalistit ovat joutuneet entistä marginaalisempaan asemaan. Hellman ja Jaakkola huomauttavat, että osasyynä journalistisen näkökulman painottamiselle ja arvojen muuttumiselle enemmän on kulttuuritoimituksen sukupolven vaihdos. (Hellman & Jaakkola 2009, 24–42.)

Huolen aiheeksi nousee Hellmanin ja Jaakkolan (2009, 24–42) mukaan tämän journalistisen paradigman korostamisen myötä myös se, mikä taho tulevaisuudessa määrittelee kulttuurijournalismin, kun kriitikkojen ja taiteilijoiden asema on lehtitaloissa marginaalinen. Vaikka uutismainen ote saattaa lisätä kulttuurista kiinnostunutta yleisöä, ei raportoinnissa välttämättä edetä enää taiteen sisältöjen, vaan journalistisen muodon ehdoilla. Enää vain teoksen tai tapahtuman ”hyvä laatu” ei riitä uutiskriteeriksi, vaan uutisen täytyy olla tärkeä, suuri, läheinen ja tuttu, mikä rajaa muiden uutisten kriteereitä. (Hellman & Jaakkola 2009, 24–42.)

Hellman ja Jaakkola painottavat, että kulttuuriosastojen tulee löytää kultainen keskitie esteettisen ja journalistisen näkökulman välillä, jolloin kulttuurijournalismi tarkastelee kulttuurin kenttää rinnakkain niin populaareissa kuin korkeakulttuurisissa muodoissa. Tällaiseen journalismiin tarvitaan niin asiantuntijoiden kuin amatöörien näkemyksiä. (Hellman & Jaakkola 2009, 24–42.) Keskustelu kulttuurijournalismin laadun huononemisesta ulottuu myös kritiikkiin. Kritiikkiä on kulttuurijournalismin lailla moitittu pinnallistumisesta, analyysin ja tulkintojen vähentymisestä sekä henkilöjulkisuuden keinojen käyttämisestä. On myös keskusteltu myyvyyden korostumisesta asiapitoisuuden ja analyyttisyyden kustannuksella. (Hellman & Jaakkola 2009, 24–42.) Pantti kuitenkin kyseenalaistaa kritiikin tuomitsemisen pinnalliseksi julkaisufoorumia, kohdeyleisöä tai pienenevää palstatilaa syyttämällä (Pantti 2002, 85–106).

Kritiikin journalisoitumisen lisäksi suurena ongelmana nähdään myös kritiikin viihteellistyminen. Elokuvakriitikko Antti Selkokarin (2006, 30) mukaan markkinakapitalismin nousu alkoi 1980-luvulla ja vauhdittui entisestään 2000-luvulla. Mediatalot alkoivat kiinnostua siitä, mitä yleisö, katsojat ja lukijat halusivat. Tämä johti siihen, että viihde, ”hömppä” ja kevyt aineisto kasvatti suosiotaan mediassa.

”Läpikapitalisoituminen tarkoitti talouden lainalaisuuksien ulottumista yhteiskuntaelämän kaikille tasoille, eivätkä siltä ole olleet suojassa kulttuuritoimituksetkaan. Kun Suomesta rakennetaan kovalla vauhdilla talouden ehdoilla toimivaa yhteiskuntaa, niin se tarkoittaa nopean rahastuksen ja nopeiden tulosten käytäntöjen ulottamista kaikkialle”. (Selkokari 2006, 30.)

Media on muuttunut asiakeskeisestä viihdehakuiseksi. Tämä ei ole Selkokarin mukaan osa suurta salajuonta kansan tyhmentämiseksi, vaan vääjäämätön seuraus maailman muuttumisesta. ”Edelleen on tilaa kriitikolle, joka osaa ja haluaa puhua elokuvista muillakin kuin ostamisen ja myymisen ehdoilla. Sellaisia kriitikoita ei putkahtele esiin tuosta noin vain, vaan lehdiltä on vaadittava kunnollista kritiikkiä, ei sitä muuten saa”. (Selkokari 2006, 30.)

Selkokari väittää, että nykymaailmassa pelataan kaupallisuuden eikä kulttuuriarvojen säännöillä. Tästä syystä kulttuuriarvojen puolestapuhujien täytyy osata käyttää kaupallisuuden sääntöjä hyväkseen: ”Parempia elokuvia ja parempaa elokuvakritiikkiä haluavien on osattava tehdä niistä ilmiö, luotava niille positiivista pörinää, myönteistä nousukierrettä.” (Selkokari 2006, 30.)

Olen samaa mieltä Selkokarin kanssa siitä, että nykyään kaupallisuus määrittelee sen, mitä ihmiset haluavat ja mitä heille tuotetaan. On totta, että analyyttista lähestymistapaa arvostavien kriitikkojen täytyy nöyrtyä ja hyödyntää kaupallisia keinoja. Ihmiset ovat tottuneet lukemaan napakoita, tiiviitä tekstejä, joissa asiat kerrotaan yksinkertaisesti ja viihdyttävästi. Kaikki on oltava luettavissa muutamassa minuutissa. Näin radikaaliksi kritiikkien ei tarvitse muuttua, mutta kriitikkojen on ymmärrettävä, että media on muuttunut ja heidän on muututtava myös.

Haluan kuitenkin uskoa, että laadun ei tarvitse kärsiä, vaikka tapa tehdä kritiikkiä muuttuu. Vaikka kriitikko kirjoittaisi lyhyitä kritiikkejä, ei se tarkoita, että niiden täytyy olla pinnallisia. Myös analyyttiselle, pitemmällekin tekstille löytyy yleisönsä. Itse näen, että tällaisen kritiikin paikka olisi elokuvan erikoislehdissä ja internetin elokuvaan keskittyvillä sivustoilla. Perinteisiä aikakauslehtiä ei lueta samalla vauhdilla kuin päivälehtiä, vaan niitä luetaan hartaasti ja ajan kanssa. Myös elokuva-alan verkkojulkaisut ovat oikea media syvällisemmälle analyysille, sillä niitä lukevat ihmiset ovat oikeasti kiinnostuneita elokuvan taiteellisesta ja yhteiskunnallisesta merkityksestä ja keskustelusta. Nämä mediat voisivat toimia alustana perusteellisemmille ja analysoiville arvosteluille, kun taas lyhyemmät ja viihteellisemmät tekstit sopivat paremmin internetin uutisjulkaisuille, radioon, televisioon ja muuhun kuin elokuviin keskittyviin aikakauslehtiin.

Kriitikot pitävät kritiikin laadun huononemisen syynä myös ajanpuutetta. Turun Sanomien elokuvakriitikko Taneli Topelius on lainannut blogissaan Sight & Soundin tammikuun 2009 numeron pääkirjoitusta, jossa Nick James pohtii, kuinka elokuvakriitikoilta vaaditaan nopeaa kritiikin kirjoittamista, koska tieto on saatava nopeasti lukijoiden ja bloggareiden saataville. Joskus laadukkaan kritiikin kirjoittamiseen tarvittaisiin riittävästi aikaa miettiä ja jopa mahdollisuus nähdä elokuva useamman kerran. Tämä on kuitenkin käytännössä lähes mahdotonta nopeiden aikataulujen ja riittämättömien resurssien takia. (Topelius 2008.) Suomen Kuvalehden Kalle Kinnunen pohtii artikkelissaan (7.8.2009) myös liian tiukkojen aikataulujen merkitystä elokuvien arvosteluun. Hän on huomannut, että lukemistaan Lars Von Trierin Antichrist-elokuvaa käsittelevistä arvioista välittyi hämmennys. Kinnunen itse myöntää, ettei olisi itse uskaltanut yhden katsomiskerran jälkeen yrittää avata sisältöä.

Toimittaja-kriitikko Otso Kantokorpi kyseenalaistaa kritiikin ”oikean ajankohdan” ja sen, miksi kritiikin tulee olla ajankohtaista. Hänestä kriitikon tulisi punnita, kuinka paljon hänen työnsä on sidottu markkinoihin ja niiden määrittelemään aikaan. Taiteen tulisi olla ajatonta, mutta kritiikin tulee olla ajankohtaista. Teokset otetaan vastaan nopeasti mediassa, ja niistä kirjoitetaan liian nopeasti. Hän korostaa taiteen avautumista vähitellen ja huomauttaa, että joidenkin teosten avautumiseen saattaa mennä vuosia. Kun kriitikko tekee liian nopean arvion, saattaa hän usein tehdä myös virhearvion. Kantokorpi huomauttaa, että kriitikoilla on harvoin mahdollisuus korjata tekemisiään, ja virhearviot peitetään taitavasti hämärän retoriikan alle. (Kantokorpi 2006, 1.)

Olen täysin samaa mieltä Kantokorven, Kinnusen ja Topeliuksen kanssa. En ymmärrä, miksi kritiikkiä täytyy tuottaa yhtä nopeasti kuin muuta journalismia. Tässä tapauksessa kulttuuritoimitusten tulisi joustaa ja ymmärtää, että kritiikki ei voi, eikä sen tarvitse olla nopeaa, vaikka se ilmestyisikin internetissä tai radiossa, jotka ovat niin kutsuttuja ”nopeita medioita”. Itse elokuva-arvosteluja kirjoittaneena olen myös todennut, että hyvää kritiikkiä on vaikeaa kirjoittaa heti elokuvan katsomisen jälkeen. Elokuvat avautuvat pikku hiljaa, ja usein elokuvasta jäävät mieleen vain suuret teemat, näyttelijäsuoritukset ja epäkohdat. Kun teen levyarvosteluja, kuuntelen levyn monta kertaa läpi. Usein saatan kuunnella levyä monena päivänä peräkkäin ja kirjoittaa näkemyksiäni siitä joka kuuntelukerran jälkeen, jotta voin tehdä siitä järkevän arvostelun. Näin ei voi toimia elokuvia arvostellessa. Elokuvakriitikon tulee arvostella elokuva yhden kerran jälkeen omien elokuvan aikana kirjoitettujen muistiinpanojen aikana, jolloin kritiikistä saattaa tulla pinnallinen.

Elokuvajournalismin tulee kuitenkin journalismin sääntöjen mukaan olla ajankohtaista, tai muuten se ei täytä journalismin kriteerejä. Ehdotankin, että näyttelijöitä, ilmiöitä ja elokuvateollisuutta koskeva elokuvajournalismi olisi ajankohtaista ja se julkaistaisiin ennen ensi-iltaa. Elokuvan kritiikki, sen sijaan, voisi tulla muutaman päivän myöhemmin. Tällöin kriitikolla olisi enemmän aikaa kirjoittaa arvostelu, katsoja voisi nauttia elokuvasta ilman ennakkokäsityksiä ja elokuva saisi lisäjulkisuutta kritiikin myötä myös ensi-illan jälkeen. Jos näin tehtäisiin, törmätään kuitenkin rahoitusongelmaan. En usko, että moni media on valitettavasti valmis maksamaan kriitikolleen elokuvan moneen kertaan katsomisesta. Jos siis halutaan arvostaa ja tuottaa laadukasta elokuvakritiikkiä, tulisi sen ajankohtaisuuden vaatimuksesta luopua ja nähdä kritiikki kritiikkinä, ei uutisena. Tämä on mielestäni hyvä esimerkki siitä, miksi esteettisen ja journalistisen näkemyksen tulisi kunnioittaa toisiaan ja antaa toisilleen tilaa.

Kinnunen pitää valtalehtien arvostelujen suurimpana ongelmana tilan puutetta, mikä johtaa arvostelujen tynkämäisyyteen. Kriitikoilta odotetaan nykyään lyhyempää, viihteellistä tyyliä, mikä johtuu lehtien kritiikkitilan vähentämisestä. Tämä johtaa siihen, että kaikki elokuvat taide-elokuvista viihde-elokuviin asetetaan samalle viivalle, jolloin perinteisen median elokuvakritiikki ja lehdistön kulttuurijournalismi uhkaa tuhoutua kokonaan. (Kinnunen 2009.)

Selkokari ei ole Kinnusen kanssa samaa mieltä kritiikin tuhoutumisesta. Hänestä kriitikkojen on mukauduttava median asettamiin rajoituksiin. ”Vanhojen koirien olisi nyt opittava uusia temppuja, koska eihän kritiikki lopu, sen muodot vain muuttuvat. Jos käytettävissä oleva tila on lyhyempi, niin sitten se on opittava käyttämään paremmin. Voihan sitä kirjoittaa sekä ytimekkäästi että älykkäästi”. (Selkokari 2006, 30.)

Olen tässä asiassa täysin samaa mieltä kuin Selkokari. Napakasti kirjoittamisen taito on näyte ammatillisesta journalistisesta osaamisesta. Taitava kriitikko osaa kirjoittaa ytimekkäästi ja älykkäästi. Kriitikko, joka tuntee saavansa asiansa esille vain kirjoittamalla pitkiä arvosteluja, ei ole kovin ammattitaitoinen journalisti. Korostan Selkokarin tapaan tilan tehokasta käyttämistä. Jos haluaa antaa tilaa analyysille, voi elokuvan juonen esittelyn tiivistää muutamaan lauseeseen tai päinvastoin. Tilan käytössä voidaan mielestäni ajankäytön lailla hyödyntää eri medioiden mahdollisuuksia: esimerkiksi internetissä kirjoitetaan lyhyesti – elokuvan voisi siis esitellä trailerin avulla ja analysoida erikseen tekstissä. Elokuvasta voisi kirjoittaa hieman pidemmän arvostelun sanomalehteen ja pääkohdat internetiin tai toisinpäin.

Tilan puute tulisi ottaa haasteena eikä niinkään rajoitteena. Ymmärrän Kinnusen huolen kritiikin tuhoutumisesta. On kuitenkin aina kriitikosta kiinni, suostuuko hän suhtautumaan viihde-elokuvaan samalla tavalla kuin taide-elokuvaan. Viihde-elokuva voidaan arvostella napakasti, viihdyttävästi ja pinnallisesti ilman suurempaa taiteellista tai yhteiskunnallista analysointia. Taide-elokuvan kohdalla tämä syvällinen analyysi on vain saatava mahtumaan sille annettuun muotoon. Esimerkiksi Film-O-Holic.com-sivustolta löytyy monia laadukkaita, syvällisiä arvosteluita, jotka ovat vain runsaan 200 sanan mittaisia. Ne ovat esimerkkejä napakasta, mutta syvällisestä arvostelusta.

Elokuvakritiikki osana populaarikulttuuria

Elokuvat jaetaan usein viihde-elokuviin ja taide-elokuviin. Elokuvia vaivaa kuitenkin sama populaarikulttuurin leima, joka liitetään usein myös kevyeen musiikkiin. Janne Mäkelä pohtii populaarikulttuurin ja kritiikin suhdetta Kritiikin uutisissa 2/2006. John Storey määrittelee populaarikulttuurin suosituksi ja massakulutukseen suunnatuksi kulttuuriksi. Populaarikulttuuri on Storeyn mukaan myös korkeakulttuurin ulkopuolella, vaikka korkea- ja matalakulttuurin erot ovat muuttuvia ja nykyään melko häilyviä. Esimerkiksi Film Noiria, mustavalkoista ja tunnelmaltaan synkkää elokuvatyyliä (Dirks 2010) ei pidetty elokuvataiteena 1940-luvulla, mutta kolmekymmentä vuotta myöhemmin se sai jo sitä edustaa. Populaarikulttuuri on myös kansankulttuuria, eli ihmisistä lähtöisin olevaa kulttuuria. Se määritellään myös vastakulttuuriksi ja postmoderniksi kulttuuriksi, joka ei ole korkeaa tai matalaa. (Mäkelä 2006, 2 – 7.)

Mäkelä (2006) käsittelee tekstissään populaarimusiikin kritiikkiä, mutta monet sitä koskevat piirteet ovat myös nähtävissä mielestäni elokuvakritiikin kentällä. Journalismin on oltava ajankohtaista, mutta pääasiassa uutisarvon ja ajankohtaisuuden määrittävät musiikkiteollisuuden taholta tulevat viestit, jotka kertovat, milloin levyt julkaistaan ja kiertueet tehdään ja mikä siis on jutun arvoista. Sama pätee elokuvateollisuudessa, joka kertoo medialle, mitkä ovat tämän vuoden suurimmat elokuvahitit ja tähtinäyttelijät.

Samoin kuin populaarimusiikin, myös elokuvan asema on muuttunut mediakentässä. Elokuvat ovat valtajulkisuutta, ja elokuva-arvosteluja näkee monissa medioissa, oli kriitikko ammattitaitoinen tai ei. Tällöin nousee kysymys, merkitseekö lisääntynyt kilpailu ”lisää erilaista” vai ”enemmän samanlaista”. Mielestäni elokuvakritiikin osalta, että arvostelut ovat samankaltaistuneet rakenteeltaan ja noudattavat pitkälti samoja kaavoja medioissa. Usein elokuvista on saatavissa markkinointipohjainen tiivistelmä, jossa on kerrottu lyhyesti elokuvan juoni ja taustatietoa esimerkiksi näyttelijöistä. Nämä tiedot löytyvät elokuvan internet-sivuilta, tiedotteista, trailereista sekä elokuviin erikoistuneilta verkkosivuilta, kuten imdb.com-internet-sivustolta, josta löytyy valtava määrä tietoa eri elokuvista. Kun samat mediat käyttävät näitä pohjatietoja arvostelunsa runkona, alkavat arvostelut muistuttaa huomattavasti toisiaan.

Arvosteluissa on myös olemassa tietty rakenne, joka löytyy monen eri median elokuva-arvosteluista: ensin johdanto ja elokuvan esittelyä, seuraavaksi elokuvan teeman tai aiheen arviointia, lopuksi syvällisempää analysointia ja tiivistelmä siitä, miksi elokuva saa ansaitsemansa tähdet. Moni media käyttää myös entistä enemmän huumoria elokuvia arvostellessaan, mikä tekee arvosteluista viihdyttäviä lukea. Toisaalta arvostelijoiden tulkinnat elokuvista saattavat poiketa hyvinkin paljon toisistaan. Joku kiinnittää huomiota enemmän juoneen, toinen visuaalisuuteen ja kolmas sanomaan. Nämä erottavat arvostelut toisistaan ja selittävät osaksi sen, miksi sama elokuva saa eri määrän tähtiä eri arvostelijoilta. Tämä kertoo myös arvostelijoiden erilaisista lähtökohdista, ammattimaisuudesta ja mediasta, jossa arvostelu julkaistaan.

Mäkelä korostaa kuluttajavalistusta ja arvottamista yhdistävän kritiikin tarpeellisuutta. Kriitikon on oltava se asiantuntija, jonka tehtävänä on kohottaa, moittia ja jakaa punnittuja tuomioita. Hän kuitenkin epäilee, riittääkö kritiikin perinteinen tehtävä uuden kulutusyhteiskunnan luomissa paineissa. Populaarikulttuurin kritiikille on turha etsiä omia yleisiä käsitteitä ja välineitä. Sen sijaan tulisi kohdistaa vanhat välineet uudestaan ja tunnistaa populaarikulttuurin asettamat paineet. Kritiikin tekijäkeskeisyyttä korostavan suuntauksen tilalla tulisi käsitellä sitä, miten markkinat rakentavat populaariutta ja ohjaavat kulutustamme ja arkeamme. Mäkelän mukaan tulisi miettiä, pitääkö kritiikin päämääriä, rooleja ja kieltä kehittää ja mihin suuntaan. (Mäkelä 2006, 2 – 7.)

Kriitikko elokuvan arvottajana

Ari Kivimäen (2001) mukaan elokuvakritiikki on tuntunut olevan aina kroonisessa kriisissä. Elokuvakriitikot ja heidän tuottamansa arvostelut ovat jatkuvasti monimutkaisessa ja jännittyneessä perusvireessä, eivätkä elokuvakriitikot vieläkään ole tyytyväisiä toimintaansa. Kivimäki väittää, että aitoa, kunnollista ja asiantuntevaa elokuvakritiikkiä ei osata kirjoittaa, eikä elokuvankaan asema taiteena ole vielä kovin vakaa. Kivimäki lainaa Kanerva Cedeströmiä, joka näkee syynä elokuvan aseman vakiintumattomuuteen elokuvakritiikin lyhyet perinteet. Hän kirjoittaa Kritiikin Uutisissa kesällä 1997, että elokuvan arvostus Suomessa ei ole verrattavissa useimpiin muihin taiteisiin. Tämä saattaa Cedeströmin mukaan vaikuttaa siihen, että elokuvakritiikkikään ei suhtaudu itseensä ja tehtäväänsä yhtä kunnianhimoisesti kuin vanhemmat kritiikinlajit. (Cedeström Kivimäen 2001, 301 mukaan.)

Elokuvakritiikistä, sen tehtävästä ja asemasta keskustellaan edelleen aktiivisesti. Elokuvakriitikko Juha Rosenqvist (2002) näkee, että elokuvakritiikki on moninaistunut ja kritiikin määrä moninkertaistunut 2000-luvulla. Rosenqvist kirjoittaa WiderScreen-sivustolla, että useat arvostelut muistuttavat nykyään samaa kertakäyttöistä viihdettä kuin keskivertoelokuvatkin. ”Elokuvakritiikissä pitäisikin kiinnittää huomiota sisällölliseen laatuun, jotta puheet arvosteluista vain elokuvamarkkinoinnin apuvälineinä voitaisiin unohtaa. Elokuvakritiikin laaja näkyvyys ei sinällään ole ongelma, mutta kritiikki, joka näkyvyyttä saa, on valitettavan usein turhauttavan epäanalyyttistä”. (Rosenqvist 2002.)

Rosenqvist on oikeassa, että se kritiikki, mikä on kaikista helpoiten saatavilla, ei usein ole sitä korkealaatuisinta kritiikkiä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei korkealaatuista kritiikkiä ole ollenkaan tai ettei sitä enää voisi tehdä. Yleisö on nykyään pirstaloitunutta, ja on itsestään selvää, että suurin osa ei ole kiinnostunut lukemaan syvää analyysia elokuvasta. Yleisöstä löytyy kuitenkin niitä, joita korkealaatuiset elokuvakritiikit kiinnostavat ja jotka niitä lukevat. Tuntuu, että ainakin internetin amatöörikriitikkojen paljouden perusteella heitä on melko paljon. Elokuvien katsominen on lisääntynyt ja helpottunut internetin ja videovuokraamojen laajojen valikoimien johdosta. Elokuvista on myös entistä helpompi löytää tietoa, mikä on lisännyt harrastuneisuutta. Olen myös samaa mieltä Rosenqvistin kanssa siitä, että monet kritiikit muistuttavat monen elokuvan tapaan kertakäyttöviihdettä, johon ei tarvitse paneutua sen enempää. En näe tässä ongelmaa. Hömppäelokuvat, jotka on tehty pääasiassa rahastusmielessä, eivät välttämättä ansaitse syväluotaavaa kritiikkiä, eikä elokuvan kohdeyleisö olisi kuitenkaan kovin kiinnostunut siitä.

Kriitikko Juha Rosenqvist jakaa kritiikin kahteen osaan: objektiiviseen analyysiin ja subjektiiviseen tulkintaan. Kriitikon analyysistään rakentama tulkinta elokuvasta on joko yhteiskunnallisin, taiteellisin tai viihteellisin painoarvoin tehtyä arvottamista. Analyysista voidaan käydä väittelyä, sillä siinä käsitellään esimerkiksi elokuvan lajityyppiä, tekijää, tekniikkaa, toteutusta ja sisältöä. Tulkintaa ohjaavat arvostelijan omat vakaumukset, etiikka ja moraali. Rosenqvistin mukaan on luonnollista, että kritiikeissä käyvät ilmi myös arvostelijan omat mielipiteet ja näkemykset. (Rosenqvist 2002.)

Kriitikon tehtävä on Saksalaisen mediatutkija Werner Faulstichin mukaan arvioida elokuvan sijoittumista kulttuurin vallitseviin normeihin. Kun elokuvaa arvotetaan kulttuurien normien perusteella, kriitikko ei kiinnitä näyttelemiseen, juoneen tai elokuvan herättämiin tunteisiin huomiota, toisin kuin katsoja. Tällä hän selittää sitä, miksi yleisön viihdyttävinä ja jännittävinä pitämät elokuvat ovat kriitikkojen mukaan huonoja tai arvottomia. Kriitikkojen ylistämät elokuvat taas saattavat vaikuttaa yleisön mielestä äärimmäisen tylsiltä tai rasittavilta. (Faulstich 1984, 57–58.)

Rosenqvistin mukaan analyysi pohjautuu elokuvakritiikissä lähinnä yhteiskunnallisiin ja taiteellisiin arvolähtökohtiin. Yhteiskunnallisessa tulkinnassa keskitytään elokuvan sosiaalisiin ja poliittisiin tekijöihin, kun taiteellisessa tulkinnassa tarkastellaan elokuvan audiovisuaalisuutta ja kerrontaa. Kun elokuva analysoidaan sekä taiteellisesti että yhteiskunnallisesti arvokkaaksi, lasketaan se Rosenqvistin mukaan ”hyväksi” elokuvaksi. Silloin se toteuttaa taiteen perimmäistä olemassaolon tarkoitusta. Rosenqvist ei pidä mielekkäänä elokuvan analysoimista ja arvottamista ainoastaan viihteen pohjalta, sillä silloin arvottaminen tapahtuu makuasioiden ja mieltymysten perusteella. (Rosenqvist 2002.)

Rosenqvist on Faulstichin lailla sitä mieltä, että kriitikkojen ja suuren yleisön näkemykset kohtaavat harvoin. Elokuvaharrastajia lukuun ottamatta yleisömassat katsovat elokuvia viihtymisen ja ajanvietteen merkeissä, jolloin elokuvan arvottaminen tapahtuu eri näkökulmasta kuin kriitikon, joka katsoo elokuvia työkseen. (Rosenqvist 2002.) Turun Sanomien elokuvakriitikko Taneli Topelius myöntää, että kriitikot saattavat suhtautua taide-elokuviin suopeammin kuin viihde-elokuviin. ”Jos arvostelija ei ymmärrä teosta tai se jättää hänet sanattomaksi (siinä merkityksessä, että elokuvasta ei sen nähtyäänkään ole mitään sanottavaa), taide-elokuvan kohdalla saattaa olla turvallisempaa kehua hieman yli, samaan tapaan kuin viihde-elokuvan kohdalla saattaa olla turvallisempaa haukkua hieman yli”. (Topelius 2007.)

Topelius kuitenkin painottaa, ettei näin saisi toimia. Kritiikkiin pitäisi pystyä tiivistämään oma näkemys asiasta silloinkin, kun sen muodostaminen on vaikeaa. (Topelius 2007.) Tämä tietysti herättää kysymyksen siitä, kenelle kritiikki on oikeastaan suunnattu ja kenelle sitä kirjoitetaan. Mervi Pantti (2002, 85–106) huomauttaa, että vaikka elokuvakritiikki on olemassa lukijoitansa varten, ei ”tavallisten” ihmisten näkemyksillä ja mielipiteillä ole ollut merkitystä kritiikistä käydyssä keskustelussa. Tämä johtuu siitä, että perinteisesti asiantuntija- ja taidekeskeinen kritiikinala asettuu yleisön yläpuolelle, tarkoituksenaan ”ohjata” ja ”valistaa”, ei ”seurata” yleisöä. Jos kritiikin laadun määrittelisi vastaanottaja, törmätään Pantin (2002) mukaan kysymykseen siitä, tietääkö yleisö, mitä se todella tarvitsee?

Tässä on yksi journalistisen kritiikin suurimmista paradokseista. Jos journalismin on tarkoitus palvella kansaa ja luoda keskustelua, miksi ihmiset eivät voi luottaa kriitikoihin, eivätkä he tunne, että heitä palvellaan? Olen samaa mieltä siitä, että kritiikkiä ei tule tehdä yleisön ehdoilla ja että analyyttisen kritiikin tulee valistaa kansaa, mutta kansalla on mielestäni myös oikeus vaatia kritiikkiä, jota he ymmärtävät. Tästä syystä hyväksyn sen, että elokuvia arvostellaan joissain medioissa myös yleisön ehdoilla ja yleisön näkemyksiä mielessä pitäen, vaikka yleisöä ei saa aliarvioida liian pinnallisilla kritiikeillä. On käsittämätöntä, että taide-elokuvia kehutaan mieluummin kuin viihde-elokuvia, vaikka kriitikko ei edes ymmärtäisi niitä. Tämä on hyvä esimerkki siitä, kuinka jotkut arvostelijat kirjoittavat kritiikkejä toisilleen, eikä yleisölleen. Jos elokuvakriitikko, jonka työ on analysoida ja ymmärtää elokuvaa, ei ymmärrä jotakin elokuvaa, miksi hän ei voi rehellisesti myöntää tätä? Uskon, että se palvelisi yleisöä ja kriitikoita enemmän. Tällöin voitaisiin keskustella elokuvan aiheuttamasta hämmennyksestä rehellisesti ja suoraan.

Mervi Pantin tekemässä tutkimuksessa hän kysyi Film-O-Holicin ja Helsingin Sanomien Nyt-liitteen verkkokeskustelussa lukijoilta muun muassa, millainen on hyvä elokuvakriitikko ja elokuva-arvostelu. Objektiivisuus ja puolueettomuus nousivat yhdeksi luotettavan kriitikon ja hyvän kritiikin tärkeimmistä kriteereistä. Henkilökohtaiset mieltymykset ja tekijät tulisi jättää elokuvan arvottamisessa toissijaiseksi. Elokuvaan liittyvät tulkinnat ja arvottaminen tulisi aina perustella, vaikka objektiivisuus ja kritiikin arvottaminen nähtiin olevan ristiriidassa keskenään. Kriitikon subjektiiviset näkemykset nähtiin kuitenkin aina vaikuttavan kritiikkiin tavalla tai toisella. Kyselyn vastauksissa painotettiin myös elokuvien arvostelua omassa lajissaan tärkeänä, eli kauhuelokuva kauhuelokuvana ja lasten elokuva lasten elokuvana. (Pantti 2002, 85–106.)

Pantti huomasi tutkimuksessaan elokuvakritiikin yleisösuhteen, tai paremminkin elokuvayleisön kriitikkosuhteen, näyttäytyvän pulmallisena ja jopa vihamielisenä. Vaikka elokuvakritiikkiä syytetään nykyään herkästi pinnallisuudesta, populistisuudesta ja lapsellisuudesta, näkevät verkkokansalaiset silti kritiikin vähättelevän tai laiminlyövän heidän omia kokemuksiaan ja makuaan. Pantti sanookin aineistossa nousseen voimakas jako ”meihin” ja ”heihin”. Kriitikot näyttäytyvät tutkimuksessa ennakkokäsitystensä ja ilmaisunsa kahleissa olevina elitisteinä. Moni keskustelijoista toteaa, etteivät heidän ja kriitikkojen maut kohtaa, mutta on myös niitä, jotka ymmärtävät kriitikkojen tavallisista katsojista poikkeavat näkökulmat elokuviin. (Pantti 2002, 85–106.)

Christian Metzin mukaan (Pantti 2002, 85–106) yleisö ja kriitikko katsovat oikeastaan eri elokuvaa, vaikka katsoisivatkin samaa elokuvaa. ”Tavalliset” katsojat seuraavat elokuvaa Veijo Hietalan mukaan (emt.) tunteidensa avulla, kun kriitikko seuraa elokuvaa etäältä ja analyyttisesti. Pantti näkee, että ammatin mukana tuoma analyyttisyys pitää varmasti paikkansa, mutta ei näe tunteellisen ja järkiperäisen katsomistavan jaottelua mielekkäänä. Hänestä tunteita ja järkeä ei voi erottaa millään elämän osa-alueella. Pantti pitää myös elokuvan tuottaman elämyksen intensiteettiä merkittävänä kriteerinä arvioitaessa elokuvan ”hyvyyttä”. (emt.) Pantti (2002, 85–106) nostaa myös katsomiskokemusten lähtökohtien erot tavallisen katsojan ja kriitikon välillä merkittäviksi. Kriitikon on katsottava elokuva vain sen takia, että hänen työnsä on kirjoittaa siitä arvostelu. Tavallinen katsoja katsoo elokuvan, koska hän haluaa.

Olen samaa mieltä Metzin kanssa siitä, miksi kriitikoiden ja yleisön näkemykset elokuvista eivät kohtaa. Moni ei mene katsomaan viihde-elokuvaa etsiäkseen siitä taiteellisia ulottuvuuksia tai yhteiskunnallisia merkityksiä. Moni menee katsomaan elokuvaa nimenomaan viihtyäkseen. Tämä selittää mielestäni myös sen, miksi on perusteltua, että mediat ovat keventäneet kritiikkejään ja tuoneet viihteellisen näkökulman niihin. En usko, että moni media pitää yleisön vihamielistä suhtautumista kriitikoihin positiivisena ilmiönä.

Pantti pitää verkkokeskusteluissa esille tullutta kriitikkojen objektiivisuuden kyseenalaistusta oireena siitä, että kriitikkojen tulevaisuus on arvottavana asiantuntijana, valistajana tai tuomarina vaakalaudalla. Kriitikon tulevaisuus voisi löytyä keskustelunavaajana ja keskusteluun osallistujana, kulttuurissa vähemmistöön jäävien äänien esille tuojana. Pantti miettii myös, tulisiko tulevaisuudessa keskittyä elokuviin, joita levitykseen tullessa elokuvatuottajat eivät ole myyneet ja joista kriitikot todella haluavat ”keskustella” sen sijaan, että kaikki elokuvat arvosteltaisiin. Verkkokeskustelussa kerrottiin vertaisarvosteluiden suosimisesta, eli toisten maallikkojen kirjoittamista arvosteluista. Esimerkiksi monipuolisesti kritiikkiä seuraava Jarkko kertoi yleensä luottavansa kansan ääneen, jota saa lukea netistä. (Pantti 2002, 85–106.)

Kun arvostelija tekee arvionsa elokuvasta viihteen kannalta, ei silloin välttämättä ole kyseessä kritiikki. Tällaista arvostelua Sobchackin ja Bywaterin termein kutsutaan esikatseluksi, jossa arvostelija kertoo rehellisesti oman näkemyksensä. Elokuva-arvostelijat olisikin helpointa jakaa näihin kahteen ryhmään: esikatselijoihin ja kriitikoihin. Esikatselijat kertovat elokuvasta pinnallisesti ja viihteen näkökulmasta, kun kriitikot arvottavat elokuvan taiteen ja yhteiskunnallisten merkitysten osalta. Esikatselijat voisivat keskittyä elokuviin, jotka ovat kaupallisia, viihteellisiä ja joiden kohdeyleisönä ovat suuret massat. Kuten Panttikin esitti, kriitikot voisivat tällöin keskittyä elokuviin, jotka eivät ole saaneet suurten markkinointikoneistojen tukea eivätkä ole ennakolta niin sanottuja ”kassamagneetteja”. Tällöin yleisö saa rehellisen kaupallisen ”arvostelun”, jota ei välttämättä tarvitse ottaa niin tosissaan. Se saa myös kritiikin, joka on perusteltu näkemys elokuvasta ammattilaisen silmin. Suurin osa elokuvista tehdään kuitenkin nimenomaan suurelle yleisölle, eikä pienelle kriitikkokunnalle. Arvostelut taas tehdään juuri tätä pientä kriitikkokuntaa varten.

Mielestäni Pantin tutkimuksen tulokset kertovat jo jotain siitä, minkä takia elokuvayleisö haluaa kirjoittaa itse omia elokuva-arvosteluja internettiin ja lukea muiden arvosteluja. Jos verkkokansalaiset jakavat elokuvien katsojat ja arvostelijat ”heihin” ja ”meihin”, on mielestäni luonnollista lukea mieluummin ”meidän” arvosteluja kuin ”heidän”. Pantin aineistossa tuli ilmi myös se, että keskustelijat tuntevat, että kriitikot laiminlyövät heidän tuntemuksiaan haukkumalla viihde-elokuvia ja kehumalla taide-elokuvia. Moni ei halua lukea tai uskoa arvosteluja, jotka vähättelevät heidän omia mieltymyksiään.

Pantti (2002) ei näe kansalaisten kirjoittamia elokuvakritiikkejä ongelmana, vaan ihailtavana harrastuksena. Hän näkee ongelmana kuitenkin kritiikin myymisen yleisön maun kunnioittamiseen vedoten. Vaikka journalistinen kritiikki on suunnattu yleisölle, ei se saa tarkoittaa sitä, että kritiikki toimisi yleisen mielipiteen ehdoilla. Hän lainaakin Heikki Heikkilää, joka on todennut, että kansalaisjournalismi ei merkitse journalistisen vallan luovuttamista pois toimittajilta. Kansalaisten kokemukset avaavat näköaloja akateemiselle keskustelulle, ja elokuvakriitikot voivat löytää näistä kokemuksista myös jotain ”opettavaista”. Pantti huomasi tutkimuksessaan, kuinka vakavasti ihmiset suhtautuvat kritiikkiin, ja hän painottaa, että kriitikkojen tulisi pyrkiä suhtautumaan siihen vielä vakavammin. (Pantti 2002.)

Olisikin mielestäni ihailtavaa, jos elokuvakriitikot seuraisivat tai jopa osallistuisivat kansalaisten keskusteluun elokuvista. Todennäköistä kuitenkin on, että kansalaisten keskustelut elokuvista leimataan pinnallisiksi ja viihteellisiksi ilman taiteen määrittelyä, mihin kriitikot keskustelullaan tähtäävät. Kumpaakin keskustelua tarvitaan, mutta ongelmaksi nousee se, miten nämä keskustelut tulisi yhdistää. Pantti ehdottaa, että kriitikot voisivat keskittyä elokuviin, jotka eivät saa suurta julkisuutta epäkaupallisuutensa takia. Tässä on mielestäni järkeä, sillä on sääli, että epäkaupalliset elokuvat jäävät helposti vähemmälle huomiolle. Kriitikot voisivat tällä tavoin esitellä lukijoille erilaisia elokuvia ja kannustaa ihmisiä tutustumaan myös epäkaupallisiin elokuviin.

Amatöörit internetissä

2000-luvun loppupuolella verkkolehtien yleistyessä kasvoi myös amatöörien internetiin kirjoittaman sisällön määrä. Kirjailija Andrew Keen on kritisoinut näitä amatöörejä ankarasti kirjassaan The Cult of the Amateur (2007). Keen väittää, että internet tuhoaa koko länsimaisen kulttuurin. Amatööritoimittajat julkaisevat verkottuneilla koneillaan kaikkea epäpätevästä poliittisesta kommentaarista kotivideoihin, amatöörimäiseen musiikkiin, lukukelvottomiin runoihin, kritiikkeihin, esseisiin ja romaaneihin asti. Keen vertaa internetissä kirjoittavia bloggaajia, chattaajia ja Wikipedian käyttäjiä apinalaumaan, jolle on annettu kirjoituskoneet. 1800-luvulla vaikuttaneen evoluutiobiologin T.H Huxleyn teoria esittää, että jos äärettömän suurelle apinalaumalle annetaan kirjoituskoneet, joku apinoista luo jossain vaiheessa mestariteoksen, kuten Shakerspearen teoksen tai Platonin dialogin. (Keen 2007, 2.) Keen ei kuitenkaan näe mestariteoksien syntymistä mahdollisena internetissä. Miljoonat internetin amatöörikirjoittajat eivät ole luomassa mestariteoksia, vaan keskinkertaisuuden loputonta suota, jota hän pitää uhkana kulttuurille. (Keen 2007, 2.)

Hautamäki uskoo kuitenkin, että amatööreissä voi piillä lahjakkuuksia. Hän käyttää esimerkkinä Mustekala-sivustoa, jossa taiteilija, joka on kirjoittajana ”amatööri”, voi toimia oman alansa eksperttinä. Hän myöntääkin melkoisen osan Mustekalan kirjoittajista olevan taiteentutkimuksen eri taideaineiden opiskelijoita. (Hautamäki 2009.) Mustekala on Kulttuuriyhdistys Mustekala Ry:n julkaisema taiteen keskustelufoorumi, joka on ei-kaupallinen ja riippumaton. Mustekalaan kirjoittaa taideaineiden opiskelijoiden lisäksi eri alojen asiantuntijat ja taiteilijat (Hautamäki 2010).

Keen näkee ongelmana sen, että kun jokaisella on oikeus sanoa mielipiteensä internetissä, viisaidenkaan henkilöiden puheita ei lasketa muuksi kuin hölmön ”turinoiksi”. Vaikka kaikilla on oikeus mielipiteeseen, vain osalla on erityinen koulutus, tieto tai käytännön kokemus muodostaa minkälainen tahansa oikea perspektiivi asioihin. (Keen 2007, 2.) Outi Hakola (2009) pitää myös internetissä tapahtuvan kirjoittelun yhtenä merkittävänä elementtinä sitä, että se asettaa ammattilaiset ja harrastelijat rinnakkain. Andrew Keen pitää tätä yhtenä internetin suurimpana ongelmana. Hän pelkää, että amatöörit ottavat vallan. Kohta ei enää tarvita nykypäivän eksperttejä ja kulttuurin portinvartijoita – reporttereita, uutisankkureita, toimittajia, musiikkiyhtiöitä ja Hollywoodin elokuvastudioita –, sillä amatöörit hoitavat näiden ihmisten työt tietokoneillaan. (Keen 2007, 9.)

Kriitikko ja toimittaja Ian Shuttleworth (Lehtosen 2006 mukaan) on myös huolissaan kriitikkojen tulevaisuudesta. Hän näkee, että internetissä tapahtuva keskustelu on laajentanut kulttuurikeskustelun rajoja, mutta taidekritiikin auktoriteetteja sinne ei ole syntynyt. Hän pelkää, ettei tästä ja olemattomista työmahdollisuuksista johtuen parinkymmenen vuoden päästä ole enää kriitikoita, eikä heitä edes kaivata. Toisin kuin Keen, Shuttleworth ei näe tilannetta täysin lohduttomana. Hänen mielestään nykyaikaisen kriitikon on osallistuttava interaktiiviseen keskusteluun internetissä, jossa taiteilijat ja yleisö saatetaan yhteen. (emt.)

Ymmärrän Keenin näkökulman amatöörijournalismista. On totta, että internetistä löytyy artikkeleja, arvosteluja, musiikkia, runoja ja videoita, jotka on tehty epäammattimaisesti. On myös totta, että ihmiset tuntevat voivansa samaistua blogikirjoituksiin ja mielipidekirjoituksiin enemmän kuin toimittajien kirjoituksiin. En kuitenkaan näe näitä amatöörien tuotoksia ongelmana tai ammattimaisen journalismin syrjäyttäjänä. Mielestäni nämä amatöörien tuotokset haastavat ammattilaiset ja jopa nostavat ammattilaisten tuotosten vaatimuksia. Kun jokainen pystyy luomaan internettiin oman bloginsa, jossa kommentoi politiikkaa, muotia tai elokuvia, vaaditaan toimittajalta jotain sellaista, mitä blogeista ei voida lukea. Ammattilaisten ja amatöörien mielipiteet ovat rinnakkain internetissä niillä foorumeilla, jotka ovat avoinna kaikille. Tällaisia ovat esimerkiksi julkiset keskustelufoorumit, videosivusto YouTube.com ja MySpace.com.

On kuitenkin olemassa sivustoja, joilla ammattilaisten ja yleisön mielipiteet on selkeästi eritelty. Näitä ovat esimerkiksi erilaiset uutissivustot, joissa yleisön mielipiteet on suunnattu esimerkiksi uutisten kommentointimahdollisuudeksi, kuten MTV3.fi-sivustolla. Niillä foorumeilla ja sivustoilla, joilla ammattilaiset ja amatöörit keskustelevat rinnakkain, mitataan jälleen mielestäni ammattilaisten ammattitaitoa. Olen myös sitä mieltä, että Keen aliarvioi internetin käyttäjät ja median kuluttajat. Vaikka internet on pullollaan keskinkertaisuutta, ei se silti tarkoita sitä, että yleisö tyytyy keskinkertaisuuteen. En usko, että toimittajat ja elokuvayhtiöt jäävät tulevaisuudessa tarpeettomiksi, päinvastoin. Kun amatöörimateriaali on niin helposti saatavilla ja sitä tehdään paljon, haluaa yleisö myös korkeatasoista viihdettä ja journalismia vastapainoksi. En ymmärrä, miksi internet nähdään uhkana ja ongelmana. Median ei ole koskaan ollut näin helppoa löytää sisältöä ja uusia näkökulmia asioihin kuin nyt internetin ansioista. Perinteisellä medialla on kuitenkin valta, mitä se internetistä nostaa esille, ja näin sen tulisi toimia portinvartijana sille, mikä on korkealaatuista ja mikä ei.

Keen korostaa myös pääoman tärkeyttä ammattimaisessa toimitustyössä. Jokainen uusi sivu MySpacessa, jokainen uusi blogiposti ja jokainen uusi YouTube-video vähentää mainostilaa perinteisiltä medioilta. Keen väittää, että tästä johtuen vanhanaikainen media on kuolemassa sukupuuttoon.

Lahjakkuus on aina rajallinen luonnonvara, neula nykyajan digitaalisessa heinäsuovassa. Ei ole olemassa lahjakasta koulutettua henkilöä, joka pyjamassaan tietokoneensa taakse linnoittautuneena suoltaisi blogeja tai anonyymejä elokuva-arvosteluja. Lahjakkuuden vaaliminen vaatii työtä, pääomaa, osaamista, investointeja. Se vaatii traditionaalisen median infrastruktuuria – skoutteja eli juttujen metsästäjiä, agentteja, tekstin editoijia, julkaisijoita, teknistä henkilökuntaa ja markkinointia. Lahjakkuus rakentuu näiden välittäjien varaan. Jos hävittää nämä välittävät tasot, silloin estää myös lahjakkuuden kehityksen”. (Keen 2007, 30, käännös Irmeli Hautamäki.[1])

Hautamäki myöntää, että rahaa toki tarvitaan, mutta ei erityisen paljon. Mustekala käyttää Opetusministeriöltään saamansa rahan kirjoittajien palkkioihin, eikä juurikaan muuhun. Hautamäen mukaan nettifoorumit ovat demokratisoineet taidekeskustelua, sillä ne ovat tuoneet mukaan uusia ääniä. Enää asioihin ei oteta valtalehdissä yksiselitteistä kantaa, vaan erilaisetkin mielipiteet hyväksytään. (Hautamäki 2009.)

Mervi Pantin mukaan kriitikkokunta ei ole suhtautunut internetiin elokuvakritiikin alustana pelkästään positiivisesti. Sen verkkojulkaisut ja tee-se-itse-kriitikot nähdään uhkana ”oikealle” elokuvakritiikille. Kinnusen mielestä monet internetin suomalaisbloggaajat ja harrastelija-arvostelijat kirjoittivat Antichrist-elokuvasta kiinnostavampia arvosteluja kuin mitä kotimaisten valtalehtien sivuilta sai lukea. Hän pitääkin lukemiaan internetin arvosteluja Antichrist-elokuvasta hyvinä, sillä ne on kirjoitettu pakottomasti. Niissä on analysoitu älyllisesti elokuvaa, joka on hänen mukaansa ansainnut käsittelyn monesta eri näkökulmasta. (Kinnunen 2009.) Esimerkiksi tästä syystä jotkut kriitikot saattavat nähdä amatöörien kirjoittamat arvostelut uhkana tai kilpailuna.

Pantti huomauttaa myös, että uusien julkaisuvälineiden ja -kanavien aikakaudella kritiikin lisäksi myös kritiikkiä koskevan kritiikin määrä on kasvanut. Kun ennen kriitikkoja arvosteltiin lehtien mielipidepalstoilla, voi verkossa kuka tahansa esittää mielipiteensä anonyymisti, ilman toimituksellista valikointia. Tästä syystä verkkokeskustelussa tulee esille myös enemmän kritisointia ja jopa herjaavia mielipiteitä. (Pantti 2007, 85–106.)

Internetissä tapahtuva elokuvien kritisointi on kasvanut 1990-luvulta alkaen ja sen suosio on kiihtynyt 2000-luvulla. Teoriassa internetin tietoverkot mahdollistavat laajemman keskustelun elokuvista ja ihanne on, että ne jopa lähentävät yleisöä ja kriitikoita. Mervi Pantti huomauttaakin, että uusi media mahdollistaa yleisön osallistumisen keskusteluun paremmin kuin vanha, eikä yleisö enää tyydy yksioikoisesti julkaisijoiden heille tarjoamaan sisältöön. (Pantti 2002, 85–106.) Ennen internetiä kriitikoiden oli helppo pitää keskustelu sisäpiirin yksityisoikeutena, mutta nyt heidän on hyväksyttävä yleisön osallistuminen keskusteluun. Nyt kriitikoiden on yhä selkeämmin otettava vastuuta omista arvosteluistaan ja osallistuttava niiden aiheuttamaan keskusteluun.

Miksi ihmiset haluavat kirjoittaa omia näkemyksiään elokuvista internetiin? Irmeli Hautamäki (2009) ei näe syynä niinkään yksinomaan tiedon tuottamista, vaan yhteisöllisyyden tarpeen ja kiinnostuksen tyydyttämistä. Internetissä tapahtuva keskustelu on siis uudenlaista sosiaalista toimintaa, jossa jaetaan kokemuksia muille. Hän uskoo ihmisten internetiin kirjoittelun syyksi myös sen, että päälehtemme eivät tavoita ihmisten yhteisöjä. Pelkkä ammattimaisuus ei siis tiedonvälityksessä auta. Hautamäki viittaa Aleksi Neuvosen ja Roope Mokan arviointiin Helsingin Sanomista. Siinä tuli ilmi, että valtalehdet kertovat asiat valtiovallan, yritysten ja ylipäätänsä instituutioiden ja niiden viranomaisten näkökulmasta. Neuvonen ja Mokka toivovatkin, että journalisteista tulisi kansalaisia ja että kansalaisten ääni ja asiat käsiteltäisiin lehdessä esiin instituutioiden sijaan. Tästä johtuen kansalaiskeskustelu käy kiivaana internetissä. (Hautamäki 2009.)

Tutkimus

Tutkimus toteutettiin kvalitatiivisena tapaustutkimuksena. Tutkin elokuvakritiikkiä osittain aineistolähtöisesti ja osittain haastatteluilla. Aineistonani ovat elokuva-arvostelut, joita analysoin ja vertailin keskenään. Joudun valitsemaan analysoitavat elokuva-arvostelut ennalta elokuvien ja julkaisujen osalta, jotta pystyin vertailemaan saman elokuvan arvosteluja keskenään. Arvostelijat olivat kuitenkin ennalta määräämättömiä.

Tietoa hankin analyysin lisäksi teemahaastattelun ja avoimen haastattelun välimuodolla. Tein haastattelut puhelimitse lokakuussa 2010. Haastateltavat edustavat Suomen elokuvakritiikin, harrastelijakritiikin ja journalismin kenttää internetissä. Kaikki haastateltavat kirjoittavat elokuvakritiikkejä joko ammatti- tai harrastuspohjalta. Haastateltavat edustavat eri kriitikkosukupolvea; on internetiin printtipuolelta siirtyneitä kriitikoita sekä ainoastaan internetiin kirjoittaneita kriitikoita. Käytin haastattelussa saamiani tietoja syventämään ja tulkitsemaan aineistopohjaisesta analyysista selvinneitä seikkoja ja yhteenvetoja.

Tutkiessani aineistolähtöisesti analysoin elokuva-arvosteluja eri medioissa ja vertailin niitä keskenään. Tein analyysit syys – lokakuussa 2010. Valitsin mediat niiden erilaisuudesta johtuen. City.fi-verkkojulkaisussa elokuvakritiikki on osa viihdemedian sisältöä ja Leffatykki.com-verkkojulkaisussa sekä Film-O-Holic.com-verkkojulkaisussa elokuva-arvostelut ovat niiden pääsisältöä. City.fi-sivuston arvostelut löytyvät samassa muodossa myös julkaisun paperiversiosta. Arvostelujen pituudella on tarkat rajoitukset, toisin kuin Leffatykin ja Film-O-Holicin arvosteluilla. City.fi:ssä arvostelija on aina sama, muissa julkaisuissa arvostelijat vaihtelevat. Valitsin arvostelut sillä perusteella, että jokaisessa tutkimukseen valitussa mediassa on arvostelu samasta elokuvasta.

Film-O-Holic.com on vuodesta 1998 alkaen toiminut, elokuvakulttuuriin keskittyvä ajankohtaisjulkaisu, joka ilmestyy kerran viikossa. Se on yksi Suomen vanhimmista yhtäjaksoisesti vain verkossa ilmestyvistä lehdistä. Se sisältää pääasiassa arvosteluja, haastatteluja ja artikkeleja. Film-O-Holic.comin kohderyhmän muodostavat aktiivisesti elokuvia katsovat ja elokuvia harrastavat henkilöt. Sivustolla on noin 60 000 kävijää kuukaudessa, joista suurin osa on noin 20–30-vuotiaita. Film-O-Holic.com korostaa arvosteluissaan kriittistä lähestymistapaa. (Film-O-Holic.com, 2010.) Toimitukseen kuuluu yhteensä noin neljäkymmentä kriitikkoa, joista aktiivisesti kritiikkejä kirjoittaa sivustolle noin 20–30 kriitikkoa. Kaikki kriitikot ovat opiskelleet yliopistossa, ja valtaosa heistä on myös opiskellut elokuvaa. Arvostelijoilta vaaditaan elokuvan teoriapainotteista tietoa. Journalistista taustaa ei tarvitse olla, vaikka siitä on hyötyä. Kritiikkejä kirjoitetaan sivulle vapaaehtoisesti eikä kritiikeistä makseta palkkioita. (Rosenqvist, Juha 2010, henkilökohtainen tiedonanto 11.10.2010.)

Julkaisu painottaa suhtautuvansa elokuvaan taidemuotona, joten elokuvia on arvotettava yhdenmukaisesti taiteenlajinsa teoksina elokuvan kulttuurista merkitystä unohtamatta (Film-O-Holic.com 2010.) Kriitikoilla on tarkka ohjeistus arvosteluiden pituudesta. Heiltä vaaditaan myös hyvää suomen kielen ilmaisua, ja kriitikoiden tulee välttää elokuva-alan vaikeaa sanastoa ja vaikeasti ymmärrettäviä sivistyssanoja. (Rosenqvist, Juha 2010, henkilökohtainen tiedonanto 11.10.2010.) Tutkin Film-O-Holic.comia, koska haluan yhden tutkimuskohteen, joka lähestyy elokuvakritiikkiä ammattimaisesti ja asiantuntevasti ja jonka kirjoittajat ovat tarkkaan elokuvaan perehtyneitä.

Leffatykki.com-sivustolla tutkin käyttäjien itse kirjoittamia elokuvakritiikkejä. Leffatykki.com perustettiin vuonna 2001, koska niin sanotuille tavallisille elokuvien katsojille haluttiin antaa mahdollisuus lausua mielipiteensä elokuvista. Kävijät voivat luoda oman profiilin, johon kaikki käyttäjän kirjoittamat arvostelut listautuvat. Ylläpito lukee elokuva-arvostelun läpi ennen julkaisua, mutta kommentit julkaistaan automaattisesti. Mitä enemmän elokuvia käyttäjä on arvostellut, sitä korkeamman statuksen hän itselleen luo ja saa tällä tavalla enemmän oikeuksia arvostelujen julkaisemiseen. Sivustolla vierailee 150 000 kävijää kuukausittain. (Leffatykki 2009.) Tutkin Leffatykki.comin arvosteluja, sillä sieltä löytyy aktiivisten elokuvaharrastajien arvosteluja sekä elokuvia viihteen vuoksi katsovien arvosteluja. Minua kiinnostaa, missä määrin nämä arvostelut poikkeavat ammattilaisten arvosteluista. Arvosteluasteikko on yhdestä viiteen tähteä, yksi tähti edustaa huonoa elokuvaa ja viisi hyvää.

Tutkin City-lehden internet-sivuilla olevia elokuva-arvosteluja, sillä haluan yhden median, joille elokuva-arvostelut eivät ole ainoa journalistinen sisältö. Päätoimittaja Petri Suhonen painottaa, että elokuva-arvostelut ovat lehdelle hyvin tärkeää sisältöä, sillä lehden tehtävä on kertoa, mitä kaikkea kaupungissa tapahtuu (Suhonen, Petri, henkilökohtainen tiedonanto 20.10.2010.) City-lehti on nuorille kaupunkilaisille aikuisille suunnattu lehti, joka käsittelee tapahtumia, trendejä ja populaarikulttuuria. Lehti kuvaa City.fi-sivustoaan ”vahvasti kehittyväksi nuorten kaupunkilaisten verkkoyhteisö numero yhdeksi”. City.fi-sivustolla on noin 140 000 eri viikkokävijää, joista suurin osa on 25–34-vuotiaita. Sivustolla elokuvat arvostellaan asteikolla 1-5 tähteä, yksi tähti edustaa huonoa elokuvaa ja viisi tähteä hyvää elokuvaa. (City 2010.) Kaikki Cityn arvostelut tekee kaksikymmentä vuotta kriitikkona toiminut kirjailija Harri Närhi. City.fi-sivuston kritiikit eroavat Film-O-Holic.comin ja Leffatykin arvosteluista siten, että Närhi kirjoittaa ne ensisijaisesti lehden printtiversioon, josta ne kopioidaan sellaisenaan verkkojulkaisuun. Arvosteluiden pituuksilla on tarkat rajoitukset, Närhellä on rajallisesti aikaa ja kritiikkien kohdeyleisö on elokuvia huvin vuoksi katsovat lukijat. (Närhi, Harri, henkilökohtainen tiedonanto 20.10.2010.)

Analysoin Inception-elokuvan, Date Night -elokuvan ja Sisko tahtoisin jäädä -elokuvan arvosteluja, jotka on julkaistu City.fi-verkkosivustolla, Film-O-Holic.com-verkkosivustolla sekä Leffatykki.com-verkkosivustolla. Jokainen kriitikko määrittelee itse ne tehtävät, jotka kritiikillään pyrkii täyttämään. City.fi-sivuston Harri Närhi (2010) määrittää tehtäväkseen kertoa katsojalle, onko komedia hauska ja jännäri jännä. Hän pyrkii kertomaan katsojalle, kannattaako tämän käyttää rahansa elokuvan katsomiseen. Film-O-Holic.com-verkkosivuston Juha Rosenqvist (2010) suosii syvällistä, korkeatasoista kritiikkiä, jonka tärkein tehtävä on tehdä elokuva yleisölle ymmärrettäväksi. Kritiikin avulla katsoja voi saada elokuvasta enemmän irti. Kriitikon tehtävä on Rosenqvistin mukaan olla elokuvan ja yleisön välissä. Kiinnitän analyysissani huomiota kritiikille yleisesti määriteltyihin tehtäviin, kuten elokuvan juonen ja idean tiedonvälitykseen, taiteelliseen ja yhteiskunnalliseen tulkintaan ja arvottamiseen sekä lukunautinnon tuottamiseen (Pantti 2002).

Vertailen myös epäkohtien käsittelyä (Kivimäki 2001) ja pohdin, miten ammattimaisesti kriitikko elokuvaa lähestyy. Analysoin myös arvostelun rakennetta sekä pituutta. Mietin myös, onko kyseessä mielestäni esikatselu, jossa elokuvan juoni kerrotaan lyhyesti ilman syvällistä analyysia, vai kritiikki, jossa analysoidaan elokuvan taiteellista ja yhteiskunnallista merkitystä (Bywater & Sobchak Pantin 2002, sivut mukaan). Selvitän, pystyykö internetissä oleva kritiikki vastaamaan kriitikon itsensä asettamien tehtävien lisäksi sille yleisesti asetettuihin tehtäviin.

Kritiikkien analyysien tulokset

Inception-elokuvan arvostelut olivat hyvin erilaisia keskenään. Tämä johtuu kriitikkojen erilaisuuden lisäksi erilaisista näkökulmista, arvostelujen päämääristä, mediasta johon kirjoitetaan, kohderyhmästä sekä rajoituksista. Cityn Harri Närhen arvostelu oli lyhyt katsaus elokuvaan, kun Leffatykin harrastelijakriitikko ”Pingutyyppi” ja Film-O-Holicin Niko Jekkonen käsittelivät elokuvaa laajemmin. Jekkosen ja ”Pingutyypin” arvostelut olivat kritiikkejä, sillä niissä elokuvaa tulkittiin ja asetettiin se kontekstiin. Närhen arvostelu edusti pinnallista esikatselua. Jekkosen arvostelu oli paikoin vaikeaselkoinen, kun Närhen ja ”Pingutyypin” arvostelut olivat helposti ymmärrettävissä. Mikään arvostelu ei täyttänyt kaikkia kritiikille yleisesti asetettuja tehtäviä. Kaikki arvostelut olivat jossain määrin lukijan ja elokuvan välissä, mutta eivät onnistuneet elokuvan kokonaisvaltaisessa tulkinnassa ja arvottamisessa.

Date Night sai jokaiselta arvostelijalta eri määrän tähtiä. Cityn Harri Närhi arvotti elokuvan Inceptionin tapaan lyhyesti ilman perusteluja. Leffatykin ”Söpö” ja Film-O-Holicin JP Jokinen tulkitsivat elokuvaa syvällisesti ja asettivat sen kontekstiin. ”Söpö” on kirjoittanut pitkän arvostelun, kun Jokisen arvostelu oli runsaan 200 sanan mittaisena juuri sopivan pituinen. 200 sanan mittaisen arvostelun jaksaa lukea nopeasti läpi tietokoneen näytöltä. Leffatykin ja Film-O-Holicin arvostelut olivat kritiikkejä, kun Cityn arvostelu oli esikatselu. Kaikki arvostelut olivat helposti luettavissa. Silti mikään näistäkään arvosteluista ei pystynyt täyttämään kaikkia kritiikille yleisesti asetettuja tehtäviä, vaikka ne saattoivatkin täyttää kriitikon itselleen asettamat tehtävät. Kaikkien tehtävien täyttäminen on hankalaa, kun kyseessä on elokuva, jonka tarkoituksena ei ole tuoda esille merkittäviä yhteiskunnallisia tai sosiaalisia näkökulmia. Elokuvan tarkoitus on pääasiassa viihdyttää. Tämä ei silti tarkoita, että syvällisempienkin näkökulmien esiin tuominen olisi mahdotonta. Jos kriitikko haluaa, hän pystyy löytämään tällaisestakin elokuvasta syvempiä merkityksiä.

Sisko tahtoisin jäädä -elokuvan arvostelut poikkesivat Inceptionin ja Date Nightin arvosteluista, sillä jokainen arvostelija oli löytänyt jonkin sosiaalisen sanoman. Cityn Harri Närhi ja Leffatykin ”Ninnnuli” pohtivat ystävyyttä ja murrosikää. He molemmat kritisoivat suomalaista elokuvakulttuuria, johon elokuvan suhteuttivat. Film-O-Holicin Tiina Myllyniemi oli löytänyt arvostelussaan sosiaalisella tulkinnallaan äitiyden teeman ja yhteiskunnallisella tulkinnalla tyttöjen väkivaltaisen käytöksen. Hän pohti elokuvaa hieman syvällisemmin kuin ”Ninnnuli” ja Närhi. Taiteellinen tulkinta jäi kaikissa arvosteluissa vähemmälle huomiolle kuin yhteiskunnallinen tulkinta. ”Ninnnulin” arvostelu oli liian pitkä, Närhen ja Myllyniemen arvostelut taas sopivan pituisia. Ne olivat noin 300 sana pituisia, mikä on mielestäni sopiva mitta internetissä julkaistulle elokuvakritiikille. Kaikki arvostelijat antoivat elokuvalle eri määrän tähtiä. Näistäkään arvosteluista mikään ei täyttänyt kaikkia kritiikin tehtäviä.

Tulosten analysoinnissa on otettava huomioon elokuva-arvosteluiden julkaisualustojen erilaisuus. Film-O-Holicin ja Leffatykin arvostelijoilla on enemmän tilaa kirjoittaa, ja kohdeyleisönä toimivat elokuvista kiinnostuneet lukijat. City.fi:n arvostelut julkaistaan myös printtiversiossa, josta ne kopioidaan nettiin. Närhellä on rajallinen määrä tilaa arvosteluissa. Cityn kohdeyleisö on elokuvia omaksi viihdykkeekseen katsovat lukijat, ja arvostelut ovat vain osa lehden sisältöä. Kaikki City.fi:ssä analysoimani arvostelut olivat esikatseluita. Harri Närhi ei analysoinut elokuvan yhteiskunnallisia tai taiteellisia ulottuvuuksia syvällisesti, mikä on osittain ymmärrettävää Cityn kohdeyleisön takia. Sisko tahtoisin jäädä -elokuvan arvostelu oli hieman pidempi, mutta sisältö jäi tästä huolimatta heikoksi. Närhi panostaa arvosteluissaan viihdyttävään ulosantiin ja kieleen, mikä tekee arvosteluista myös viihdyttävää lukea. Jotkin kielikuvat ovat kuitenkin vaikeasti ymmärrettävissä, ja lukija ei välttämättä tiedä, onko Närhen näkemys elokuvasta positiivinen vai negatiivinen.

Mikään arvostelu tai kriitikko ei pystynyt täyttämään kaikkia kritiikille yleisesti asetettuja tehtäviä, vaikka ne saattoivatkin täyttää arvostelijan itse kritiikille asettamansa tehtävät. Analyysissani otin selvää, täyttävätkö kritiikit tutkijoiden ja kriitikoiden, kuten Pantin ja Kivimäen asettamia tehtäviä. Näihin kuuluvat muun muassa elokuva sisällön avaaminen ja sanoman tulkitseminen yhteiskunnallisesti ja taiteellisesti, elokuvan arvottaminen viihteenä tai taiteena, teoksen asettaminen aikakauden elokuvakulttuuriin ja yhteiskunnallisen kehityksen kontekstiin sekä yleisön informoiminen. Jotkut arvostelijat esimerkiksi kiinnittivät huomiota visuaalisempaan toteutukseen kuin juonen pääideaan tai sanomaan. Usein, jos arvostelija tulkitsi elokuvaa pääasiassa joko taiteellisesti tai yhteiskunnallisesti, jäi toinen tulkinta vähemmälle. Parhaiten onnistuttiin elokuvan idean tai juonen avaamisessa. Arvostelut olivat eritasoisia. Media, jossa arvostelu julkaistiin, ei kuitenkaan vaikuttanut suoraan kritiikkien laatuun. Arvostelut olivat yksilöllisiä ja jotkut amatöörien kirjoittamat kritiikit saattoivat olla parempia, kuin ammattilaisten kirjoittamat kritiikit. Ammattilaisten kritiikit saattoivat olla vaikeaselkoisia tai pinnallisempia, kuin amatöörien kirjoittamat kritiikit.

Johtopäätökset

Tarkoituksenani oli selvittää, minkä tasoista kritiikkiä internetistä löytyy ja miten se vastaa kritiikille asetettuihin tehtäviin. Halusin tietää, minkälaista elokuvakritiikkiä internetistä löytyy ja mistä lähtökohdista sitä kirjoitetaan. Selvitin myös, koetaanko internetissä kritiikkejä kirjoittavat harrastelijakriitikot uhkana ja tarvitaanko ammattikriitikkoja tulevaisuudessa.

Harrastelijakriitikoita ei haastattelujeni ja tutkimukseni perusteella tulisi nähdä ongelmana tai uhkana ammattimaiselle elokuvakritiikille. Kritiikin uskottavuuteen vaikuttaa aina kriitikon tausta ja media, johon hän kirjoittaa. Vaikka arvostelu olisi korkeatasoinen, on vaikea luottaa Leffatykin tapaisessa mediassa julkaistuun kritiikkiin. Tämä johtuu siitä, että kirjoittajan taustaa ei tiedetä ja sivustolle voi kirjoittaa kuka tahansa. Kriitikon asema ja media missä arvostelu on saattaa siis olla lukijalle tärkeämpi kuin itse arvostelu.

Harrastelijakritiikkiä ei kuitenkaan saisi aliarvioida, sillä se saattaa olla jopa parempaa kuin ammattimaisesti kirjoittavan päivälehden kriitikon kirjoittama arvostelu. Harrastelijakriitikot eivät ole ongelma internetissä, koska ihmiset eivät välttämättä koe heidän kirjoittamiaan arvosteluja luotettavampina kuin ammattilaisten. Ongelma on enemmänkin elokuva-arvostelujen huono taso, jota ylläpitävät myös ammattikriitikot. Kriitikot eivät saisi tyytyä lyhyen palstatilan ja kiireisen aikataulun aiheuttamiin rajoituksiin. Jos tästä syystä kirjoitetaan pinnallista ja huonoa kritiikkiä, on ammattikritiikki tuhoon tuomittu. Ammattikriitikoiden tulisikin vaatia itseltään enemmän. ”Vanhojen koirien olisi nyt opittava uusia temppuja”, kuten Antti Selkokari (2006) esittää. Jos palstatila on pieni, tiivistetään tekstiä ja mietitään, miten asiat voidaan esittää lyhyemmin.

On olemassa hyvin monenlaista ja eritasoista kritiikkiä. Tästä johtuen kaikelta kritiikiltä ei voi vaatia yhtä paljon, vaikka ihanne on, että kaikki kritiikki on korkeatasoista. Tulisi hyväksyä se, että mediasta löytyy esikatseluja, esikatselun ja kritiikin välimuotoja sekä korkeatasoista kritiikkiä. Ehkä kritiikki tulisikin jakaa erilaisiin kategorioihin ja asettaa jokaiselle kategorialle omat tehtävänsä.

Harrastelijakriitikko ”Pingutyyppi” (henkilökohtainen tiedonanto 11.10.2010) ehdottaa, että kriitikoiden tulisi syventää osaamistaan internetiin ja nähdä se mahdollisuutena korkeatasoiseen kritiikkiin. Jos haluaa kirjoittaa pitkästi ja analyyttisesti, tarjoaa internet tähän mahdollisuuden. Mielestäni sopiva raja on kuitenkin noin 300 sanassa, sillä sitä pitempiin teksteihin on vaikeaa keskittyä tietokoneen näytöltä luettaessa. Erilaisten lukulaitteiden, kuten iPadin yleistyessä voi tietenkin olla, että ihmiset jaksavat lukea hyvinkin pitkiä tekstejä näytöltä.

Jos ammattikriitikot syventäisivät osaamistaan internetiin, ei heidän tarvitsisi kuitenkaan kirjoittaa kritiikkejään anonyymisti Leffatykkiin. Arvostelut voisi julkaista sivustolle, josta löytyy muidenkin ammattimaisesti kirjoittavien kriitikoiden tekstejä, kuten Film-O-Holic.comin kaltaisiin julkaisuihin. Internetissä on helppoa ja nopeaa ylläpitää keskustelua elokuvataiteen tasosta sen interaktiivisuuden vuoksi. Keskustelu on siellä laajaa, ja siihen voivat osallistua myös harrastelijat, mikä tekee keskustelusta monipuolista. Siellä on myös otettava eri tavalla vastuuta arvosteluistaan, sillä lukijat saattavat haastaa kriitikon näkemykset välittömästi.

Tästä syystä näen internetin elokuvakritiikin mahdollisuutena, en uhkana. Toivon, että kriitikot myös ymmärtävät, että internet on laaja alusta, johon mahtuu huonon ja keskinkertaisen kritiikin lisäksi myös ammattimaista, korkeatasoista kritiikkiä. Kuten Juha Rosenqvist (henkilökohtainen tiedonanto 11.10.2010) sanoo, verkkojulkaisuja ei saa niputtaa yhdeksi massaksi. Pitää ymmärtää, että internet on kuin lehtihylly, josta löytyy erilaista luettavaa erilaisiin tarpeisiin ja mieltymyksiin. Internetin arvostus kritiikin alustana onkin lukijoista kiinni.

Kritiikin tehtäviä pitäisi mielestäni päivittää. Kuten kriitikko Janne Mäkelä (2006, 2-7) on esittänyt, on populaarikulttuurin kritiikille turha etsiä omia yleisiä käsitteitä ja välineitä. Sen sijaan tulisi kohdistaa vanhat välineet uudestaan ja tunnistaa populaarikulttuurin asettamat paineet. Elokuvalta, joka on sisällöllisesti kevyttä hömppää, ei voi eikä tarvitse vaatia samanlaista kritiikkiä kuin elokuvalta, jolla on sanoma ja joka on laadukkaasti tehty. Kaikkea kritiikkiä ei pysty asettamaan samalle viivalle ja vaatia tältä kritiikiltä samoja asioita, sillä nykyään se ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Päivälehtien kritiikillä on niin paljon rajoituksia, ettei elokuvaa voi siinä mediassa arvostella yhtä kattavasti kuin esimerkiksi elokuvaharrastajille suunnatulla nettisivustolla. Toisaalta, jos kritiikki halutaan säilyttää päivälehdissä, tulisi kriitikkojen kieltäytyä olemasta ”pässejä narussa” (Närhi, Harri, henkilökohtainen tiedonanto 20.10.2010) ja vaatia itseltään ja medialtaan enemmän.

Kirjailija Andrew Keen (2007, 9) pelkää, että kohta ammattikriitikoita ei enää tarvita. Olen Cityn kriitikko Harri Närhen, Film-O-Holicin Juha Rosenqvistin ja amatöörikriitikko ”Pingutyypin” kanssa samaa mieltä siitä, että harrastelijakriitikot eivät voi korvata ammattikriitikoita. Myöskään esikatselut, joita tutkimuksessani löytyy Citystä, eivät voi korvata ammattimaista kritiikkiä. Asiantuntevaa, ammattimaista ja alati kehittyvää elokuvakritiikkiä tarvitaan, ja tulevaisuudessa sen paikka on internetissä juuri Film-O-Holic.comin kaltaisilla sivuilla. Keen (2007, 30) väittää myös, että muiden muassa harrastelijakriitikot ovat luomassa internetiin keskinkertaisuuden suota, josta ei erota todellisia lahjakkuuksia. Mielestäni harrastelijat eivät ole tähän syypäitä. Se kritiikki, jota analysoin Leffatykissä, oli paikoin hyvinkin korkeatasoista ja parempaa kuin se, mitä päivälehdistä saa lukea.

On totta, että Leffatykistä löytyy varmasti paljon keskinkertaista ja huonoakin kritiikkiä, mutta kuten ”Pingutyyppi” haastattelussa (11.10.2010) sanoi: ”Se, että jotakin on monin verroin enemmän, ei tarkoita, että se olisi välttämättä huonoa.” Osalla harrastelijakriitikoilla, kuten ”Pingutyypillä”, on aito kiinnostus elokuva-alaan ja elokuvataiteeseen ja halu kehittää itseään kriitikkona, mitä ammattikriitikoilta myös vaaditaan. Vaikka amatöörien kirjoittamat kritiikit olivat tässä tutkimuksessa korkea tasoisia, ei se tarkoita, ettei ammattikriitikoita enää tarvita. Se tarkoittaa, että ammattilaisten tulee vaatia itseltään vielä parempaa kritiikkiä, kuin mitä amatöörit kirjoittavat.

Tutkimuksessani olen huomannut, että kriitikon media määrittelee hänen uskottavuutensa. Film-O-Holic.comin arvostelut tuntuvat heti luotettavilta ja asiantuntevilta, vaikka toimitukseen kuuluu myös opiskelijoita, jotka vasta opiskelevat elokuva-alaa. City.fi luo jo mediana uskottavuutta Harri Närhen kritiikeille, vaikka Leffatykissä niitä saatettaisiin pitää huonoina kritiikkeinä. On helppo ajatella, että Leffatykin kritiikit on kirjoittanut joku keskinkertainen, elokuvista kiinnostunut sosiaalisen median käyttäjä, vaikka niiden takana saattaakin olla lahjakas harrastajakriitikko. Median vaikutus kriitikon asemaan on aihe, jota voisi tutkia lisää. Olisi myös mielenkiintoista tietää, minkä tasoista kritiikkiä printtimedioista nykyään löytyy ja miten kritiikin muoto, kieli ja asema ovat muuttuneet sanomalehdessä esimerkiksi kahdenkymmenen vuoden aikana. Tutkimusta voisi laajentaa myös lukijoihin: mistä kritiikkejä luetaan ja mitä niiltä nykyään halutaan.

Kritiikin siirtyminen internetiin on jälleen yksi murrosvaihe elokuvakritiikin historiassa. Tähän asti se on nähty negatiivisena siirtymänä, mikä on valitettavaa. Internet luo kritiikille uudenlaisen, interaktiivisen alustan, jossa yhdistyy elokuvayleisön, harrastelijakriitikoiden ja ammattikriitikoiden näkemykset. Internetissä tilaa voi käyttää eri tavoilla kuin printtimediassa, joka luo kritiikille uusia ulottuvuuksia. Uskon, että muutamien vuosien päästä internet saavuttaa samanlaisen vakavuustason ja luotettavuuden kuin printti. Näin on käynyt esimerkiksi uutissivustoille ja internetin ostossivustoille, ja näin tulee käymään myös kritiikille.

Anne Lainto
WiderScreen.fi 1/2012

Lähteet

Alasuutari, Pertti (1991) Tv-ohjelmien arvohierarkia katsomustottumuksista kertovien puhetapojen valossa. Teoksessa J. Kytömäki (toim.) Nykyajan sadut. Joukkoviestinnän kertomukset ja vastaanotto. Gaudeamus & Oy Yleisradio Ab.

Edmüller Andreas & Wilhelm Thomas (2004) Manipulointitekniikat – niiden tunnistaminen ja torjuminen. Oy Rastor AB, Helsinki.

Artikkelit

Cedeström, Kanerva 1997. Elokuvakritiikki Suomessa. Kritiikin Uutiset 2/1997.

Faulstich, Werner 1985. Elokuva teoria ja kritiikki. Oulu: Oulun elokuvakeskus.

Heinonen, Ari & Domingo, David 2009. Blogit journalismin muutoksen merkkeinä. Teoksessa Väliverronen Esa (toim.) Journalismi murroksessa. Helsinki: Hakapaino.

Hellman, Heikki & Jaakkola, Maarit 2009. Kulttuuritoimitus uutisopissa. Kulttuurijournalismin muutos Helsingin Sanomissa 1978-2008. Media & Viestintä 32(2009): 4 – 5, 24 – 42.

Hirsjärvi, Sirkka & Hurme, Helena 2004. Tutkimushaastattelu. Teemahaastattelun teoria ja käytäntö. Helsinki: Yliopistopaino.

Hirsjärvi, Sirkka; Remes, Pirkko & Sajavaara, Paula 2004. Tutki ja kirjoita. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino.

Kantokorpi, Otso 2006. Kritiikin aika. Kritiikin Uutiset 2/2006, 1.

Keen, Andrew 2007. The Cult of the Amateur – How Today’s Internet is Killing Our Culture and Assaulting Our Economy. Lontoo: Nicholas Brealey Publising.

Kivimäki, Ari 2001. Elokuvakritiikki kulttuurihistorian lähteenä. Teoksessa Immonen, Kari & Leskelä-Kärki Maarit (toim.) Kulttuurihistoria. Johdatus tutkimukseen. Hämeenlinna: Karisto Kirjapaino, 281 – 302.

Lehtonen, Soila 2006. Kritiikin loppu? Kritiikin Uutiset 2/2006. 10 – 11

Mäkelä, Janne 2006. Ote saippuasta – populaarikulttuuri ja kritiikki. Kritiikin Uutiset 2/2006, 2 – 7.

Pantti, Mervi 1995. Elokuvajournalismin traditio. Teoksessa Honka-Hallila, Ari, Laine Kimmo & Pantti Mervi (toim.) Markan tähden. Yli sata vuotta suomalaista elokuvahistoriaa. Turku: Painosalama.

Pantti, Mervi 2002. Elokuvakritiikki verkkojournalismin aikakaudella. Lähikuva 1/2002, 85–106.

Saarela-Kinnunen, Maria & Eskola, Jari 2001. Tapaus ja tutkimus = tapaustutkimus?

Teoksessa Aaltola, Juhani & Valli, Raine (toim.) Ikkunoita tutkimusmetodeihin I. Jyväskylä: PS-kustannus, 163–168.

Selkokari, Antti 2006. Elokuvakritiikki muuttuu kuten maailmakin. Filmihullu 1/06, 30.

Väliverronen, Esa 2009. Journalismin muutoksia jäljittämässä. Teoksessa Väliverronen Esa (toim.) Journalismi murroksessa. Helsinki: Hakapaino.

Elektroniset lähteet

City 2010. Mediatiedot. Viitattu 08.09.2010. http://www.city.fi/mediatiedot/

Dirks, Tim. Filmsite. Film Noir n.d. Viitattu 27.09.2010 http://www.filmsite.org/filmnoir.html

Elokuvantaju, kritiikki n.d. Viitattu 13.08.2010 http://elokuvantaju.uiah.fi/oppimateriaali/levitys/kritiikki.jsp

Film-O-Holic 2010. Arvostelukäytännöt. Viitattu 08.09.2010. http://www.film-o-holic.com/arvostelukaytannot/

Finnkino 2010b. Date Night. Viitattu 14.10.2010. http://www.finnkino.fi/Event/296715/

Finnkino 2010a. Inception. Viitattu 28.09.2010. http://www.finnkino.fi/Event/296823/

Finnkino 2010c. Sisko tahtoisin jäädä. Viitattu 16.10.2010. http://www.finnkino.fi/Event/296781/

Hakola, Outi 2009. Kritiikin historia ja tulevaisuus. Luentodiat 24.09.2009. Viitattu 08.08.2010 http://www.hum.utu.fi/laitokset/taiteidentutkimus/opetus/kurssit/historia_tulevaisuus.pdf

Hautamäki, Irmeli 2009. Saa sanoa! Internet-kritiikin vapaus ja haasteet. Kriitikosta kiinni 5/09, Volume 36. Viitattu 31.08.2010 http://www.mustekala.info/node/1356

Hautamäki, Irmeli 2010. Manifesti 30.04. Mustekala. Viitattu 28.09.2010 http://www.mustekala.info/manifesti

Jekkonen, Niko 2010. Yhteinen uni. Viitattu 28.09.2010. http://www.film-o-holic.com/arvostelut/inception/

Jokinen, JP 2010. Tavallinen pari tavallisessa elokuvassa. Viitattu 14.10.2010. http://www.film-o-holic.com/arvostelut/date-night/

Kinnunen, Kalle 2009. Vastavirtahitti Antichrist ja internet-kritiikin mahdollisuudet. Kuvien takaa –blogi 7.8.2009. Suomen Kuvalehti. Viitattu 30.08.2010 http://suomenkuvalehti.fi/blogit/kuvien-takaa/vastavirtahitti-antichrist-ja-internet-kritiikin-mahdollisuudet

Leffatykki 2009. Tietoja. Viitattu 08.09.2010. http://www.leffatykki.com/tietoja

Myllyniemi, Tiina 2010. Tytöt roolien puristuksessa. Viitattu 16.10.2010.
http://www.film-o-holic.com/arvostelut/sisko-tahtoisin-jaada/

”Ninnnuli” 2010. Tarina on loputtoman tuttu ja ennalta-arvattava, mutta myös yksi parhaista oman genrensä kotimaisista kuvauksista. Viitattu 16.10.2010. http://www.leffatykki.com/elokuva/sisko-tahtoisin-jaada

Nummelin, Juri 2005. Valkoinen hehku. Johdatus elokuvan historiaan. Tampere: Vastapaino. s.16. Viitattu 4.10.2010. Elektroninen dokumentti http://www.vastapaino.fi/vp/images/tekstinaytteet/951-768-164-x.pdf

Närhi, Harri 2010. Inception. Viitattu 28.09.2010. http://www.city.fi/lehti/leffat/arvostelut/835_inception/

Närhi, Harri 2010. Date Night. Viitattu 14.10.2010. http://www.city.fi/lehti/leffat/arvostelut/811_date+night/

Närhi, Harri 2010. Sisko tahtoisin jäädä. Viitattu 16.10.2010. http://www.city.fi/lehti/leffat/arvostelut/838_sisko+tahtoisin+j%E4%E4d%E4/

”Pingutyyppi” 2010. Ison budjetin taidetta. Voitaisiin puhua kulttikamasta Viitattu. 28.09.2010. http://www.leffatykki.com/elokuva/inception

Rosenqvist, Juha 2002. Kriitikon kommentti. Arvoa analyysille. Wider Screen 2-3/2002. Viitattu 12.08.2010 http://www.widerscreen.fi/2002/2-3/kriitikon_kommentti.htm

Saaranen-Kauppinen, Anita & Puusniekka, Anna 2006. KvaliMOTV – Aineisto- ja teorialähtöisyys. Tampere : Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto. Viitattu 12.10.2010. http://www.fsd.uta.fi/menetelmaopetus/kvali/L2_3_2_3.html.

Salmi, Hannu n.d. Elokuvan kulttuurihistoriaa. 1920-luvun lopusta 1950-luvun loppuun. Screwball-komedia. Viitattu 14.10.2010. http://users.utu.fi/hansalmi/opetus/elokuva302.html

”Söpö” 2010. Piukkojen paikkojen hengessä koheltaen. Viitattu 14.10.2010. http://www.leffatykki.com/elokuva/date-night

Topelius, Taneli 2007. Taide-elokuvan yliarvostus. Elokuvakritiikin erityispiirteitä. Mitä elokuvakritiikki on? Mitä sen pitäisi olla? –blogi. Viitattu 30.08.2010 http://topelius.wordpress.com/

Topelius, Taneli 2008. Aika miettiä. Elokuvakritiikin erityispiirteitä. Mitä elokuvakritiikki on? Mitä sen pitäisi olla? –blogi 17.12. Viitattu 30.08.2010 http://topelius.wordpress.com/

Vuosikymmenen elokuvat 2010. JP Jokinen. Viitattu 14.10.2010. http://00-luku.blogspot.com/2010/02/jp-jokinen.html

Haastattelut

Närhi, Harri 2010. Henkilökohtainen tiedonanto 20.10.

”Pingutyyppi” 2010. Henkilökohtainen tiedonanto 11.10.

Rosenqvist, Juha 2010. Henkilökohtainen tiedonanto 11.10.

Suhonen, Petri 2010. Henkilökohtainen tiedonanto 20.10.