diginatiivit, Digitaalinen kulttuuri, käyttäjähtöisyys
Reijo Kupiainen
Professori (Visuaalisen kulttuurin teoria)
Aalto-yliopisto, Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu
Viittaaminen / How to cite: Kupiainen, Reijo. 2013. ”Diginatiivit ja käyttäjälähtöinen kulttuuri”. WiderScreen 16 (1). http://widerscreen.fi/numerot/2013-1/diginatiivit/
Artikkelissa tarkastellaan keskustelua diginatiiveista käyttäjälähtöisen kulttuurin keskeisinä toimijoina. Vaikka internet ja digitaalinen media on helpottanut omien esitysten luomista ja julkaisua, nuori sukupolvi ei ole yhtenäinen, vaan on omaksunut erilaisia rooleja suhteessa netin käyttöön. Myös netin potentiaalia aktiivisesti käyttävät omaksuvat erilaisia aktiviteetin muotoja. Käyttäjälähtöisyyden kannalta tärkeäksi näyttää muodostuvan erilaisten roolien omaksuminen ja vaihteleminen suhteessa mediatuotantoon.
Diginatiivit – uudenlaiset oppijat?
Marc Prensky (2001) julkaisi reilu vuosikymmen sitten artikkelin ”Digital natives/digital immigrants” joka on siitä asti ollut esillä keskustelussa uuden, 1980–1990-luvuilla syntyneen sukupolven digitaalisista taidoista ja erityisesti vanhempiin sukupolviin verraten erilaisista oppimiskäytännöistä. Periaatteessa digitaalista teknologiaa hyödyntävä käyttäjälähtöinen (user-generated) ja osallistava kulttuuri on juuri uuden sukupolven kulttuuria, sukupolven joka on syntynyt tieto- ja viestintäteknologiaa ja erityisesti internetiä arjessaan käyttävään maailmaan, ja jolla ei ole kokemusta maailmasta ennen digitaalisia työkaluja ja maailmanlaajuisia tietoverkkoja.
Prensky ei ole kuitenkaan ensimmäinen, joka kirjoittaa uudesta digisukupolvesta. Muun muassa Don Tapscott (1999) kirjoitti nettisukupolvesta (Net generation) Kirjassaan Growing Up Digital. Tapscott edusti eräänlaista kyperlibertanismia, jonka mukaan uusi teknologia ja sen mukana uusi sukupolvi demokratisoi maailmaa ja ottaa ohjakset käsiinsä. Tapscottin mukaan nuoret ovat ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa vahvemmassa asemassa kuin vanhempi sukupolvi, koska he hallitsevat yhteiskunnan avainteknologian ja täten muuttavat yhteiskuntaa.
Uuteen sukupolveen kohdistuvat suuret odotukset korostavat nuoria erityisesti uudenlaisina oppijoina sekä uuden tiedon ja taidemuotojen luojina (ks. Palfrey & Gasser 2008, 4). Prensky (2001, 1) aloittaa artikkelinsa toteamalla, että ”oppilaamme ovat muuttuneet radikaalisti. Tämän päivän oppilaat eivät ole ihmisiä, jota kasvatusjärjestelmämme on suunniteltu opettamaan.” Prensky korostaa erityisesti, että diginatiivit ovat kasvaneet uuden teknologian – tietokoneiden, digitaalisten pelien, digitaalisten musiikkisoitinten, videokameroiden, matkapuhelinten ja muiden digitaalisten välineiden – parissa. Tämä on hänen mukaansa johtanut edellisistä sukupolvista eroavaan oppimis- ja toimintakulttuuriin: diginatiivit puhuvat siten uuden teknologian kieltä, käyttävät useita eri informaatiolähteitä yhtä aikaa (multitasking), arvostavat grafiikkaa ja kuvia tekstin sijaan, hakevat linkitettyä tietoa (hypertekstit), toimivat parhaiten verkostoituneina, arvostavat välitöntä palautetta ja pelejä ”vakavan” työn sijaan. (Prensky 2001, 2.)
Perinteinen kasvatusjärjestelmä suosii sen sijaan teollista mallia: kellot soivat säännöllisille aikaan ja tilaan rajatuille oppitunneille ja kaikki oppilaat seuraavat yhtä aikaa opettajan ohjeita ja samaa kirjallista materiaalia. Tämä on ristiriidassa monikanavaisen, internetiä, pelillisyyttä, verkostoituneisuutta ja oma-aloitteisuutta suosivan toimintakulttuurin kanssa. Ristiriita on ollut esillä koulutuskeskustelussa jo pitkään.
Keskeisin kritiikki Prenskyä kohtaa nousi kuitenkin sukupolvieron korostamisesta ja sukupolven idealisoimisesta yhdeksi yhtenäiseksi ryhmäksi. Diginatiiveista eroavaa sukupolvea Prensky kutsuu digitaalisiksi maahanmuuttajiksi (digital immigrants). Tämän ajattelutavan mukaan digitaaliset maahanmuuttajat joutuvat opettelemaan digitaalisen kulttuurin ajattelutapaa ja käytäntöjä vaivoin, siinä missä diginatiivit hallitsevat ne ikään kuin luonnostaan. David Buckingham (2011) nostaa esille keskeisen kritiikin Prenskyä kohtaan huomauttaessaan että Prenskyn ajattelutapa ylikorostaa teknologista muutosta ja johtaa helposti teknologiseen determinismiin, jossa teknologia muokkaa kokonaista sukupolvea.
Kymmenen vuotta artikkelinsa julkaisemisensa jälkeen Prensky (2011) totesi käyttäneensä vain metaforaa puhuessaan diginatiiveista ja digitaalisista maahanmuuttajista, mutta termit jäivät elämään omaa elämäänsä ja levisivät kulovalkean tavoin muun muassa Bill Gatesin ja Rupert Murdochin puheissa. Harwardiin perustettiin jopa Digital Natives Institute. Prensky (2011) huomauttaa, että hän ei koskaan tarkoittanut, että ihmiset voisi jakaa kahteen sukupolveen tai että nykynuoret hallitsisivat teknologian automaattisesti paremmin ja että heillä olisi tietoa, jota vanhemmilla ei ole. ’Diginatiivi’ viittaa pikemminkin kasvamiseen digitaalisessa kulttuurissa ja siihen mitä tämä digitaalinen ympäristö ilmenee eräänlaisena kotiseutuna. Teknologisesti vauraiden länsimaiden yhä useammat nuoret ovat omaksuneet digitaalisen kulttuurin osana jokapäiväistä elämää, jossa ei erotella ”tosimaailmaa” ja ”virtuaalimaailmaa”, ”tosi-identiteettiä” ja ”virtuaali-identiteettiä”.
Prenskyn julkaistessa artikkelinsa keskustelussa ei vielä ollut käyttäjälähtöinen kulttuuri (user-generated culture), osallisuuden kulttuuri (participatory culture), web 2.0, sosiaalinen media, joukkoistaminen tai vertaisoppiminen (peer-based learning). Näiden myötä keskustelu diginatiiveista on siirtynyt enemmän oppimisesta sisältöjen tuottamiseen ja käyttäjälähtöisyyteen digitaalista teknologiaa hyödyntäen.
Prenskyn perussanoma diginatiiveista on melko helppo jakaa: ”Minulle diginatiivina oleminen tarkoittaa kasvamista digitaalisessa ympäristössä [digital country] tai kulttuurissa, vastakohtana siirtymisenä siihen aikuisena” (Prensky 2011, 17). Mutta samalla diginatiiviuteen näyttää kuuluvan odotuksia erityisestä luovuudesta, taidoista ja viisaudesta. Prensky (2011) itse kirjoittaa digitaalisesta viisaudesta (digital wisdom), joka perustuu digitaalisen teknologian käyttöön kognitiivisen kapasiteettimme vahvistajana. Tässä yhteydessä digitaalinen viisaus Prenskyn (emt.) mukaan sisältää mahdollisuuden teknologia-avusteiseen päätösten tekoon, jota voidaan arvioida kollektiivisesti. Avainasemassa on tiedon jakaminen ja ideoiden testaaminen, luovuus, ajatteleminen ja ymmärtäminen.
Prenskyn siirtyminen ”diginatiiveista” ”digitaaliseen viisauteen” korostaa entisestään aktiivista informaation jakamista ja tuottamista pelkän tiedon etsimisen eri muotojen sijaan. Myös muut diginatiivipuhetta puolustavat vetoavat luovuuden uuteen kukoistukseen. John Palfrey ja Urs Gasser kirjoittavat, että ”diginatiivit osallistuvat enenevässä määrin informaation, tiedon ja viihteen luomiseen verkkoympäristöissä”, ”internet on päästänyt valloilleen luovuuden purkauksen” (Palfrey & Gasser 2008, 112). Myös David Gauntlett (2011) ylistää nettiä ja web 2.0:aa Palfreyn ja Gasserin tavoin luovuuden areenana. Jenkins, Clinton, Purushotma, Robison ja Weigel (2006) puolestaan liittävät diginatiivit niin sanottuun osallisuuden kulttuuriin (participatory culture), jolla kuvataan internetin mahdollisuuksia luoda käyttäjälähtöistä kulttuuria. Osallisuuden kulttuuri edellyttää erityisiä medialukutaidon muotoja, joilla käyttäjälähtöisyyteen ja luovaan mediatuottamiseen pyritään. Puhe diginatiiveista ei siis tarkoita vain digitaalisen kulttuurin asukkaita ja kulttuurin kuluttajia vaan viittaa osallisuuden muotoihin, joissa kuluttajasta on kääntymässä tuottaja ja luova nettikulttuurin hyödyntäjä.
Prenskyn vastustajat eivät kuitenkaan juurikaan luota ”luovuuden kukoistukseen”. Esimerkiksi Andrew Keen (2007) viittaa netin kohdalla teoreemaan äärettömästä joukosta apinoita: jos ääretön määrä apinoita kirjoittaa koneella, joku apinoista saattaa aikanaan kirjoittaa mestariteoksen. Keenin (emt.) mukaan netti ei edesauta luovuutta, vaan se tuottaa pikemminkin loputonta keskinkertaisuutta. Kysymys on lopulta kuitenkin siitä, ymmärretäänkö luovuus ja käyttäjälähtöinen kulttuuri mestariteosten tuottamisen ja julkaisemisen paikkana vai pikemminkin maanläheisemmin mahdollisuutena saada oma ääni esiin ja osallistua kulttuuriseen merkityksenvaihtoon. Tässä mielessä osa osallisuus ja aktiivinen toiminta ovat jo itsessään positiivisia ilmiöitä ilman vaadetta mestariteoksista.
Oma lähtökohtani on, että luovuus, käyttäjälähtöisyys ja ”digitaalinen viisaus” ovat digitaalisen kulttuurin potentiaaleja mutta eivät synny itsestään eivätkä ole yhden sukupolven ominaisuus. Tässä mielessä diginatiivit ovat siis myytti. Tulkitsen diginatiivimyytin niin, että oletuksena on ”diginatiivien” automaattisesti siirtyvän kulutuskeskeisyydestä mediasisältöjen tekijöiksi ja osaajiksi. Diginatiivimyytti sisältää erityisesti kaksi asiaa: 1) oletetaan että lapsia ja nuoria ei tarvitse opettaa digitaalisen kulttuurin toimijoiksi koska he jo hallitsevat kyseisen kulttuurin, ja 2) että sukupolviero on luonnostaan olemassa ja että sitä voidaan käyttää argumenttina, joka niputtaa toimijat osaajiin ja niihin, jotka eivät hallitse digitaalista teknologiaa luonnostaan.
Myytillä on esimerkiksi oppimisen kannalta erityisiä seurauksia. Esitän tässä artikkelissa joitain esimerkkejä vuosina 2010–2011 toteuttamani Suomen Akatemian postdoc-tutkimuksen Nuoret, lukutaidot ja muuttuva mediakulttuuri pohjalta. Tutkimus toteutettiin länsi-suomalaisessa yläkoulussa etnografisena tutkimuksena, jota täydennettiin opettajien ja oppilaiden haastatteluilla ja kyselytutkimuksella oppilaiden netin käytöstä (N=305). Etnografiaan sisällytettiin myös joidenkin osallistujien nettiseurantaa tai netnografiaa (Kozinets 2010). Tutkimus on laajemmin julkaistu teoksessa Media and digital literacies in secondary school (Kupiainen 2013a).
Digikulttuurin potentiaali
Tutkimukseni osoitti, että jotkut opettajat ovat omaksuneet diginatiivimyytin osaksi koulukulttuuria. Eräässä haastattelussa kysyin tietotekniikan opettajalta, miten oppilaiden oma sisällöntuotanto on huomioitu opetuksessa, joka näytti keskittyvän perinteisten toimisto-ohjelmien käyttöön ja sisällön tuotantoon niiden avulla.
Haastattelija: No onks tällanen uus sosiaalinen media tuonu mitään sellasia haasteita että pitäis kenties opettaa tai opetella just liittyy johonkin blogeihin tai tän tyyppisiin asioihin tossa tietotekniikassa?
Opettaja: Tunnilla?
Haastattelija: Niin.
Opettaja: Varmaan joo. Tosin noi on niitä asioita mitkä ne oppii ittekkin, kun se on se mitä ne tekee, surffaa ja, että en mä niinku paineena sitä koe sillä tavalla koska noi on ne just nää uudet kaikki nää blogi ja Facebook ja Mese ja mitä kaikkea onkin niin ne ne löytää kyllä ittekkin. Että siinä mielessä ehkä ei. (Tietotekniikan opettajan haastattelu, nainen)
Opettajan oletuksena oli, että suurin osa yläkoulun oppilaista oppii itse netin yhteisöpalveluiden, kommunikaationvälineiden ja julkaisukanavien käytön eikä tarvetta opettamiseen juuri ole. Joskus opettajat oppitunnilla myös totesivat oppilaiden hallitsevan paremmin medialaitteita kuin he itse ja korostivat itse sukupolvieroa.
Oppilaita oli kuitenkin hyvin monenlaisia, osa aktiivisia bloggareita ja edistyneitä tietotekniikan käyttäjiä, mutta osa puolestaan ilmaisi vihaavansa tietokoneita tai keskittyi lähinnä mediaviihteen kuluttamiseen. Kaikki eivät käyttäneet myöskään sosiaalista mediaa. Käyttäjälähtöinen kulttuuri kuitenkin edellyttää aktiivista osallistumista mediasisällön tuottamiseen ja jakamiseen. Nuorilla on valmiuksia omaksua tämä kulttuuri ja lunastaa paikkansa digitaalisina sisällöntuottajina. Tämä on askel kohti ”digitaalista viisautta”, josta Prensky on alkanut puhua ”diginatiivien” sijaan.
Olennaista käyttäjälähtöisen kulttuurin omaksumisessa on mediatuotannon julkaiseminen ja jakaminen erityisesti internetissä. Kulttuuri edellyttää sisällön levittämistä erilaisten yleisöiden ulottuville, jotka voivat puolestaan hyödyntää julkaistua materiaalia eri tavoin. Henry Jenkins, Sam Ford ja Joshua Green (2013) ovat alkaneet puhua ”levitettävästä mediasta” (spreadable media), joka korostaa sisällön teknistä ja kulttuurista jakamista yleisöjen erilaiseen käyttöön joskus tekijänoikeuksia uhatenkin: ”Jos se ei leviä, se on kuollut” (emt. 1), on eräänlainen käyttäjälähtöisyyden perussanoma. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikkien on tuotettava sisältöä nettiin, vaan pikemminkin sen oivaltamista, miten eri rooleissa osallistuu levittämään sisältöä.
Keskustelu käyttäjälähtöisestä kulttuurista on paljolti angloamerikkalaista, mikä näkyy myös joukkona erilaisia vaikeasti käännettäviä muotisanoja kuten ’prosumer’, ’proam’ tai ’produsage’. Kaikissa edellä mainituissa yhdistyy tuottamiseen ja kuluttamiseen tai käyttämiseen liittyviä termejä kuten ’producer’, ’consumer’, ’amateur’ ja ’usage’.
’Produsage’, käyttäjätuotanto on Axel Brunsin (2008) käyttämä termi, jolla hän viittaa juuri tuotannon (production) ja käytön (usage) hybridiin perinteisen teollisen tuotanto – levitys – kulutus -ketjun sijaan. Hän luonnehtii käyttäjätuotantoa neljän periaatteen mukaan. Kyseessä on a) avoin ja laaja osallistujien yhteisö, joka osallistuu sisällöntuotantoon ja sisällön jakamiseen, jossa b) vallitsee vertaisvalta ( roolit tuotannon johtajien, osallistujien ja sisällön käyttäjien välillä vaihtuvat sujuvasti, ja jossa c) tuotanto ei ole koskaan valmis, vaan aina muokattavissa ja kehitettävissä, ja joka d) perustuu yhteisomistukseen.
Käyttäjätuotannon vahvuutena on joukkoistaminen ja kollektiivinen osallisuus tuotannossa, jossa riittävä joukko ihmisiä osallistuu tuotannon hyödyntämiseen ja jalostamiseen, kuten Wikipedia-artikkeleiden kirjoittamiseen tai avoimen koodin kirjoittamiseen. Colin Lankshear ja Michelle Knobel (2006) ovat korostaneet erityisesti kahta tekijää, jotka kulttuurisen muutoksen mahdollistavat: uusi digitaalinen teknologia ja uusi eetos. Uusi teknologia ei siis riitä, vaan tarvitaan uusi ajattelutapa, jota juuri uusi sukupolvi voisi edustaa. Uuteen ajattelutapaan liittyy siirtyminen keskusjohtoisesta massatuotannosta eräänlaiseen postmoderniin hajautettuun, vailla keskusta olevaan joukkoistamiseen ja hajautettuun asiantuntemukseen. Tätä edustaa hyvin Charles Leadbeaterin (2009) käyttämä termi ’we-think’, joka sisältää muutoksen massatuotannosta (mass production) massaluovuuteen (mass creativity). We-think on periaate, jonka mukaisesti luovuutta syntyy, kun riittävän erilaiset ja itsenäiset ihmiset lyövät päänsä yhteen ja jakavat ajatuksensa muiden käytettäväksi. Leadbeater erittelee erilaisia ’yhteisajattelun’ asteita, joista korkeinta edustaa ’full we-think’: se korostaa yhteistoiminnallisuutta osallistumisen edelle. Leadbeaterin esimerkkinä on Wikipedia, jossa artikkeleita kirjoittavat yhdessä erilaiset ihmiset tuoden mukanansa oman erityisen asiantuntijuutensa yhteiseen projektiin. Matalammanasteista yhteisajattelua edustavat puolestaan muun muassa blogit, jotka korostavat osallisuutta mutta eivät anna yhtäläisiä mahdollisuuksia yhteistoiminnallisuudelle: yksi kirjoittaa ja muut kommentoivat.
Olennainen potentiaali sisältyy juuri yhteistoiminnallisuuden mahdollisuuteen, eräänlaiseen ’joukkoälyyn’ (wisdom of crowds), kuten myös James Surowiecki (2004) esittää. Mutta myös yksilö voi toimia auteurina, ja julkaista mediaesityksiään netissä. Olennaista on mahdollisuus julkaisuun ja julkisuuteen, jonka nettiyhteisöt, YouTube ja internet mahdollistavat. Digitaalisuuden keskeinen periaate on sen mahdollistama rajaton tuotannon levittäminen ilman, että tuotoksen tekninen laatu kärsii. Tästä syystä myös amatöörit voivat yltää huimiin yleisömääriin, ja samasta syystä tekijänoikeuskysymykset ovat yhä polttavampia. Internet tarjoaa siis julkaisukanavan ja tuotantoon tarvittava teknologia on yhä halvempaa ja pienempää, ja yhä useamman saatavilla. Käytännössä lähes jokainen omaa mediatuotantoon sopivat välineet, sillä jo älypuhelimilla voidaan tehdä – ja tehdään – elokuvia ja muuta audiovisuaalista tuotantoa. Olen omassa tutkimuksessani (Kupiainen 2011, 2013a, 2013b) tarkastellut nuorten luovia mediakäytäntöjä, joissa muun muassa puhelimia hyödynnetään monipuolisesti. Moni toteuttaa itseään erityisesti valokuvaamalla mutta silti puhe yhdestä diginatiivisukupolvesta on liioiteltua.
Erilaiset nettiaktiviteetit
Yhtenäisen sukupolven sijaan voidaan puhua erilaisista nettiaktiviteeteista ja osallistumisen muodoista. Netin käyttäjiä on jaoteltu ahkerasti erilaisiin luokkiin: Esimerkiksi Sonia Livingstone, Magdalena Bober ja Ellen Helsper (2005) jakavat netin toimijat kanssakävijöiksi (interactor), kansalaisaktiivisiksi (civic-minded) ja sitoutumattomiksi (disengaged), Mimi Ito kollegoineen jaottelee netin aktiviteetit puolestaan hengaamiseen (hanging out), puuhailemiseen (messing around) ja vakavaan harrastuneisuuteen (geeging out) (Ito, ym. 2008). Erilaiset luokat kuvaavat erilaisia digitaalisia käytäntöjä sukupolven sisällä ja sukupolvien välillä kuten myös erilaisia käyttäjätuotannon asteita.
Kuten todettu, ”diginatiiveihin” viittaava sukupolvi ei ole yhtenäinen digitaalisen median käytön suhteen. Tutkimukseni nosti esiin että vain pieni osa 13–16-vuotiaista osallistuu käyttäjätuotantoon ja jakaa mediasisältöjä verkossa. Otokseni (N=305) ei ole iso eikä maantieteellisesti kattava, mutta antanee kuvaa nuoren nettiaktiivisuudesta kyseiseltä vuodelta. Ylivoimaisesti suosituinta omien mediaesitysten jakamista netissä oli valokuvien jakaminen. Puolet vastanneista ylipäätään jakoi valokuvia netissä (ks. kuvio 1). Muun oman tuotannon jakaminen oli huomattavasti harvinaisempaa; blogeja kirjoitti 16 prosenttia kerran kuussa tai useammin, videoita julkaisi 11 prosenttia vastanneista (ks. kuvio 1).
KUVIO 1. Omien mediatuotosten jakaminen netissä
Ruotsissa kerättiin puolestaan vuonna 2009 aineistoa yli 2 000 12–31-vuotiaalta heidän netin käytöstään (Zimic & Dalin 2011). Myös tämän tutkimuksen mukaan 12–16-vuotiaat käyttävät nettiä pääasiassa viestintään ja viihteeseen, alle 10 prosenttia lataa videoita nettiin ja hieman päälle 10 prosenttia kirjoittaa blogia. 17–31-vuotiaiden osalta luvut eivät juuri eroa nuoremmista netin käyttäjistä (emt. 144). Lähes puolet nuoremmista tunsi osallistuvansa osallisuuden kulttuurin vain vähäisessä määrin (emt.)
Tulokset voisivat olla erilaisia muutama vuosi myöhemmin mutta sellaista ”luovuuden purkausta”, josta John Palfrey ja Urs Gasser (2010) kirjoittivat ei ole nähty eikä käyttäjätuotanto ole kaikkien nuorten omaksumaa. Tämä viittaa siihen, että yhtenäisen sukupolven sijaan nuorten nettikäytännöt ovat varsin moninaisia, osalle netti on avannut mahdollisuuksia luoville käytännöille ja osa on omaksunut muunlaisia rooleja.
Kun puhutaan käyttäjälähtöisestä kulttuurista, on syytä tarkastella vielä laajemmin minkälaista toimintaa ja aktiviteetteja käyttäjälähtöisyyteen kuuluu. Axel Bruns (2008) esimerkiksi korostaa joukkojen ja kollektiivien voimaa mutta myös yksilöt tuottavat mediaesityksiä, joita yleisöt ja käyttäjät voivat hyödyntää. Tutkimukseni nosti esiin kolme erityistä aktiviteetin muotoa, yksilölliset aktiviteetit, yhteisölliset aktiviteetit ja yhteistoiminnalliset aktiviteetit (ks. myös. Kupiainen 2013b).
Yksilölliset aktiviteetit viittaavat nimensä mukaisesti melko individuaalisiin mediajulkaisun muotoihin, kuten nettiblogien kirjoittamiseen ja ylläpitämiseen. Julkinen blogi on tietysti yhteydessä muihin netin käyttäjiin, erityisesti blogin yleisöön tai seuraajiin mutta pääsääntöisesti bloggaaja kirjoittaa yksin ja muut kommentoivat. Blogi tarjoaa siis osallisuutta mutta ei ole varsinaisesti yhteistoiminnallinen kirjoittamisen areena. Zizi A. Papachharissi on kuvannut bloggaamista uudeksi narsismiksi, mutta ei pejoratiivisessa mielessä. Uusi narsismi tarkoittaa hänellä pikemminkin ”introspektiota ja syventymistä itseensä blogissa tai vastaavissa tiloissa” (Papachharissi 2010, 145). Tällainen identiteettityö ei tietysti toteudu kaikissa blogeissa mutta on vahva muun muassa muoti- ja elämäntapablogeissa (lifestyle blog), jotka ovat erityisesti nuorten tyttöjen suosiossa. Papacharissin (emt.) mukaan tällaiset individualistiset blogit lisäävät netin moniäänisyyttä ja täten myös demokratisoivat nettiä. Bloggaaja tarvitsee yleisöä, joka usein koostuu myös tuntemattomista bloggaajalle vieraista seuraajista. Potentiaalinen ja ”hiljainenkin” lukijakunta kannustaa kuitenkin jatkamaan kirjoittamista.
Yhteisölliset aktiviteetit ottavat nimensä mukaisesti huomioon laajempia yhteisöjä joko netissä tai/ja netin ulkopuolella. Esimerkiksi sosiaalisessa mediassa toiminta on usein yhteyksissä olemassa oleviin verkostoihin, kuten kouluun ja kavereihin, ja vahvistaa näitä verkostoja (Valkenburg, Schouten & Peter, 2005; Ellison, Steinfield & Lampe, 2007; boyd, 2008; Peter, Valkenburg & Fluckiger, 2009). Oma esimerkkini on 14-vuotiaan Gomin ylläpitämä videoblogi (vlogi), jossa hän julkaisee videoita koulusta, arjestaan ja hengailustaan kavereiden kanssa. Toisin kuin muotiblogit, Gomi ei niinkään esittele itseään. Vlogi on suunnattu nimenomaan kaveriyhteisölle ja Gomi toisinaan kysyykin videoissaan suoraan kommentteja kavereiltaan.
Videot ovat lyhyitä, pariminuuttisia otoksia arjesta ilman erityisiä esteettisiä tai tarinallisia tavoitteita ja jälkituotantoa. Tyyliä voisi kutsua ”Youtube-estetiikaksi”. Patricia Lange (2009) käyttää termiä ’affiniteettivideo’ (affinity video). Tällä hän korostaa videoiden kommunikatiivista ja yhteisöllistä merkitystä. Videot eivät ole tarkoitettu määrittämättömälle laajalle yleisölle eivätkä välttämättä ole originaaleja, kiinnostavia tai luovia perinteisessä elokuvaesteettisessä mielessä. Pikemminkin ne ovat stereotyyppisiä ja spontaaneja, ja sisältävät huumoria, joka jää ulkopuoliselta tunnistamatta ja vieraaksi. Eräässä koululuokassa kuvatussa videossaan Gomi muun muassa viittaa luokkaan tulossa olevan opettajan vihaisuuteen ja kuvaa oppilaiden leikkipainia. Videossa kuvatut tilanteet ovat yhteisöllisiä aktiviteetteja, joiden merkitys aukeaa vain asianomaisille. Affiniteettivideot pitävät yllä yhteisön kommunikatiivista kanavaa ja myös vahvistavat yhteisöllisiä siteitä.
Gomin video luo yhteisöllistä sidettä myös kerronnallisesti: Gomi puhuu suoraan kameraan ja kommentoi tapahtumia ja kerronta rakentuu lähikuvista, joissa muita oppilaita poimitaan kuviin ja joissa he reagoivat kuvaukseen ja kommentoivat itsekin. Vlogissa julkaistut videot ovat kuitenkin julkisia ja koko internetyhteisön nähtävillä. Kommentteja vlogiin kirjoittavat kuitenkin lähinnä kaverit, joille video on suunnattu.
Gomin videoblogi on epäilemättä osa käyttäjälähtöistä kulttuuria. Sen merkitys on yhteisöllinen, mutta ei avaa yhteiskunnallista keskustelua tai ota kantaa maailman menoon. Pikemminkin kyse on jokapäiväisestä toiminnasta, josta video on luonnollinen osa. Videoiden tekijä on kuitenkin yksi henkilö.
Yhteistoiminnallisissa aktiviteeteissa sen sijaan tekijöitä on useita. Yhteistoiminnalliset aktiviteetit ovat juuri Charles Leadbeaterin esittämässä mielessä yhteisajattelua parhaimmillaan. Esimerkkini on verkkofoorumilla tapahtuvasta roolipelaamisesta. 14-vuotias Santeri jakaa nettiyhteisön 30 muun pelaajan kanssa jotka ovat luoneet itselleen avatarit nettipelaamista varten. Jokainen avatar on kuvattu tarkasti paitsi ulkoisilta ominaisuuksiltaan myös sukulaissuhteiltaan, henkilöhistorialtaan, henkisiltä ominaisuuksiltaan jne. Pelaaminen tapahtuu kirjoittamalla. Peli tapahtuu sitä varten luodussa maailmassa, jota ylläpitäjät hallitsevat. He ovat kuvanneet maailman, sen kaupungit, ekologian, historian yms. He voivat myös viedä toimintaa eteenpäin tekemällä muutoksia, joihin pelaajien on reagoitava. Seuratessani peliä ylläpitäjät esimerkiksi ilmoittivat, että eräs kaupunki oli palanut. Jokaisen pelaajan oli huomioitava tämä jatkaessaan kirjoittamista. Kirjoittaminen tapahtuu niin, että pelaaja kirjoittaa oman avatarinsa elämää kolmannessa persoonassa ja muut voivat jatkaa kirjoittamista puolestaan oman avatarinsa puolesta. Lopputuloksena on romaanin tai jatkosarjan kaltainen päättymätön tarina yhteisesti kirjoitettua tekstiä: yksi aloittaa, toinen jatkaa ja näin peli etenee.
Yhteistoiminnallinen aktiviteetti on myös osoitus käyttäjälähtöisestä kulttuurista mutta se ei ole yhteydessä pelaajien ulkopuolella olevaan yhteisöön kuten Gomin videoblogi, eikä se sisällä performatiivisia piirteitä, kuten yksilöllisemmät elämäntapa- ja muotiblogit. Kyseisten nettiaktiviteettien lähtökohdat, tavoitteet ja yleisöt ovat erilaiset. Jokaisessa on kysymys luovasta toiminnasta ja käyttäjälähtöisyydestä ja netti mahdollistaa kyseisen toiminnan ja mediaesitysten jakamisen ja osallisuuden.
Halusin nostaa esille yllä esitettyjä aktiviteetteja osoituksena erilaisesta netin sisällöntuotannosta ja luovista mahdollisuuksista, joita nuoret käyttävät toimiessaan internetissä, sekä erilaisista suhteista yleisöihin. Mutta kuten sanottu, kyse ei ole koko sukupolven omaksumasta toiminnasta, osa nuorista netin käyttäjistä pitäytyy kuluttajan ja yleisön asemassa osallistumatta käyttäjälähtöiseen kulttuuriin median tuottajina. Käyttäjälähtöinen kulttuuri kuitenkin edellyttää median tuottajat ja käyttäjät, mutta usein sekoittuneissa muodoissaan.
Mahdollisuuksien tikkaat
Prenskyn vastustajat ovat pyrkineet etsimään vahvaa evidenssiä diginatiiveista ja huomanneet sellaisen puuttuvan (ks. esim. Bennett, Maton & Kervin 2008; Helsper & Eynon, 2010). Chris Jones ja Binhu Shao (2011) toteavat, että empiiristä näyttöä monille väitteille diginatiiveista ja uudesta ja uudella tavalla ajattelevasta opiskelijasukupolvesta ei ole. Sen sijaan näyttöä on siitä, että monet teknologiset muutokset houkuttelevat enemmän juuri nuoria kuin vanhempia käyttämään uusia välineitä ja sovelluksia. Kyse olisi siis pikemminkin tarjonnasta kuin sukupolveen liittyvästä sisäänrakennetusta olemuksesta. Esimerkkinä tällaisesta tarjonnasta Jones ja Shao (2011) mainitsevat videoiden lataamisen erityisesti YouTubeen, joka on yksi suosituimmista nuorten käyttämistä nettipalveluista. Samoin nuoret ovat esimerkiksi ottaneet sosiaalisen median, erityisesti Facebookin omakseen ja vanhemmat ovat vasta myöhemmin syttyneet käyttämään kyseisiä palveluja.
Tutkimuksissa on havaittu, että nuorten internetin käyttö vaihtelee sosioekonomisen taustan ja muiden demograafisten muuttujien mukaan (Bennett ym. 2008; Livingstone, Bober, & Helsper 2005; Jones & Shao 2011). Tuoreiden tutkimustulosten mukaan digitaalinen kuilu vauraan ja köyhän väestön välillä on osoitettavissa muun muassa Iso-Britanniassa, jossa 29 prosenttia köyhimmän 10 prosentin kotitalouksista ei omista tietokonetta ja 36 prosentilla ei ole nettiyhteyttä kotona. Tämä tarkoittaa, että noin 750.000 kouluikäistä lasta Iso-Britanniassa on vailla yhteyttä nettiin kotoaan. (Burns 2013.) Samankaltaisia eroja varmasti löytyy useista maista, ja samalla kun tuloerot ovat kasvamassa edelleen, myös digitaalinen kuilu voi tältä osin kasvaa.
Demografiset erot eivät kuitenkaan kokonaan ratkaise saavutettavuutta. Kouluilla ja esimerkiksi Suomessa kirjastolla on keskeinen rooli erojen tasoittamisessa. Toisaalta eroja syntyy myös yksilöllisistä valinnoista, mitä digitaalisella teknologialla kukin haluaa tehdä.
9–16-vuotiaiden eurooppalaisten lasten ja nuorten internetin käyttöön ja riskeihin keskittyneessä EU Kids Online -tutkimuksessa (Livingstone, Haddon, Görzig & Ólafsson 2011, 14) hahmoteltiin ”mahdollisuuksien tikkaat”, jotka kuvaavat kuinka aktiivisia nuoret ovat tuottamaan omia sisältöjä nettiin. ”Mahdollisuudet” kuvaavat juuri aktiivisempia netin käytön muotoja omiin ilmaisullisiin tarkoituksiin. Tutkimusta varten haastateltiin noin 25 000 lasta ja nuorta 25 eri maassa vuonna 2010.
Lähes kaikki nettiä ylipäätään käyttävät 9–16-vuotiaat pelaavat netissä pelejä yksin tai konetta vastaan ja käyttävät sitä koulutehtävien tekemiseen. 14 prosenttia nuorista ei kuitenkaan tee juuri muuta.
Seuraavan ”askelman” tikkailla saavuttaa 86 prosenttia nuorista; he myös katsovat videota netissä, esimerkiksi YouTubea, 75 prosenttia on lisäksi luonut profiilin sosiaaliseen mediaan, käyttää nettiä kommunikaatiovälineenä ja lukee tai katsoo uutisia netissä. Reilu puolet 9–16-vuotiaista saavuttaa neljännen ”askelman”; pelaa toisiaan vastaan, lataa elokuvia ja musiikkia metistä ja jakaa sisältöä muiden kanssa. Viimeisen askelman mahdollisuuksien tikkailla saavuttaa tutkimuksen mukaan noin neljännes nuorista. Tämä ”luova” taso sisältää vierailut chathuoneissa, tiedoston jakamisen, bloggaamisen ja vierailut virtuaalimaailmoissa. Vaikka nuoremmat lapset saavuttavat tämä kaikkein harvemmin, myöskään 15–16-vuotiaista vain kolmannes päätyy tälle ”askelmalle”.
EU Kids Online –tutkimus ei suoraan kerro käyttäjälähtöisestä kulttuurista, mutta se kertoo suuren aineistonsa turvin nuorten netin käyttäjien moninaisuudesta ja pelaamisen ja videoiden katsomisen suosiosta nuorten keskuudessa.
YouTuben kaksi kulttuuria
Myös EU Kids Online –tutkimuksessa YouTube ja muut videonjakopalvelut nousevat esiin yhtenä suosituimmista nuorten internetpalveluna. YouTube on itsessään moninainen ja sitä voidaan käyttää monin tavoin, esimerkiksi musiikin toistamiseen, mainostamiseen, verkostoitumiseen, itseilmaisuun, oppimateriaalipankkina, sisällön kuratointiin jne. Tässä on yksi käyttäjälähtöisyyden keskeisiä potentiaaleja: käyttäjät luovat tavat käyttää palveluja, palveluntarjoaja tarjoaa lähinnä teknologian ja alustan erilaisille toiminnoille.
Siksi esimerkiksi YouTube on kulttuurisesti moninainen. Jean Burgess & Joshua Green (2009) esittävät, että YouTube sisältää erityisesti kaksi kulttuuria: YouTube perinteisenä mediana, jota hallitsevat vakiintuneet tuotantoyhtiöt, mainostajat ja musiikkiteollisuus ja YouTube käyttäjälähtöisenä toimintakenttänä. Burgessin ja Greenin mukaan käyttäjälähtöinen YouTube, jonka sisältö on tuotettu vakiintuneiden tuotantokoneistojen ulkopuolella on palveluun ladatun sisällön määrässä vain hieman voitolla. Tutkimuksen otoksesta 42 prosenttia sisällöstä tulee perinteisistä medialähteistä. Merkittävää on, että vaikka käyttäjälähtöisyys on hyvin esillä, kaikkein katsotuimmista videoista 66 prosenttia oli perinteisistä mediaesityksistä, sisältäen pääasiassa televisiosta YouTubeen ladattua urheilua, uutisia, poliittisia keskusteluja, julkkisjuoruja, haastatteluja, musiikkiesityksiä, draamaa, animaatiota jne. Suurin osa ladatusta sisällöstä on kuitenkin ladattu YouTubeen käyttäjien toimesta. (Emt. 42–43.)
Osa käyttäjälähtöisyydestä on selvästi olemassa olevaa mediasisältöä kierrättävää jakamista, ja vain osa YouTubeen videoita lataavista käyttäjistä tekee ja jakaa omaa materiaalia. Tällä osalla on tärkeä merkitys ja se epäilemättä demokratisoi mediaa ja tuottaa vaihtoehtoja perinteiselle medialle. Burgessin ja Greenin (emt. 53) otoksessa videoblogit dominoivat käyttäjälähtöistä materiaalia. Vlogeissa korostuu kommunikatiivinen ja interaktiivinen funktio yleisöön nähden ja siksi ne ovat osa osallisuuden kulttuuria. Monet vlogit ovat myös suoraa kommenttia toisiin vlogeihin. Näin käyttäjälähtöinen kulttuuri luo erilaisia nettiaktiviteettien muotoja, joista osa on yhteisöllistä kommentointia ja osallistumista.
Käyttäjälähtöisyyden keskeinen piirre näiltä osin näyttää olevan sosiaalinen jakaminen, kommunikaatio ja affiniteetit, tai kuten David Gauntlett (2011) toteaa: ”making is connecting”. Tällainen käyttäjälähtöisyys on eräänlainen edellytys digitaaliselle kansalaisuudelle, jonka mukaisesti käyttäjä ottaa toimijan roolin internetissä. Toimijat eivät kuitenkaan automaattisesti omaksu digitaalisen kansalaisen roolia, vaan se edellyttää tutustumista internetin mahdollisuuksiin, omaa intoa, välineitä ja riittävää tietotaitoa, joita kaikkia vertaisryhmät ja yhteisöt voivat tukea.
Toimijaroolit käyttäjälähtöisessä kulttuurissa
Kun käyttäjälähtöinen kulttuuri sekoittaa käyttäjän ja tuottajan roolit tämä ei suinkaan helpota toimintaa netissä, vaan pikemminkin edellyttää yhä laajempaa ymmärrystä internetin, erilaisten palveluiden ja tuotantojen logiikasta, käyttömahdollisuuksista ja erityislaaduista. Jenkins on kollegoineen puhunut ”osallisuuskuilusta” (participation gap), joka on medialukutaidon kysymys (Jenkins ym. 2006). Sikäli kun termiä ’diginatiivi’ enää voidaan käyttää, se viittaa digitaaliseen ”kylläyteen”, mahdollisuuteen päästä nettiin ja käyttää digitaalisia mediavälineitä jokapäiväisessä elämässä. Teknologiakylläisissä länsimaissa perinteinen digitaalinen kuilu, joka liittyi digitaalisen teknologian ja internetin saavutettavuuteen on lähes kurottu umpeen. Sen tilalle on tullut osallisuuskuilu, jossa kaikki eivät ole täysimittaisia digitaalisia kansalaisia ja netin ”asuajia”.
David White ja Alison Le Cornu (2011) puhuvat netin asujista (residents): asujat viettävät suurimman osan aikaansa netissä osana jokapäiväistä elämää. He ovat netin näkyviä toimijoita, jotka verkostoituvat ja kokevat että ero netin ulkopuoliseen elämään (offline life) ja nettielämään (online life) on keinotekoinen. Heille netti muodostuu yhteisöistä, joihin he kuuluvat ja joissa he esittävät mielipiteitään ja yhdessä muiden kanssa tuottavat sisältöä. Whiten ja Le Cornun (emt.) mukaan he eivät erottele sisältöä ja henkilöä; blogipostaus on yhtä lailla identiteetin kuin asian ilmaisuakin.
Asujat ovat osallistujia. Heidän lisäkseen White ja Le Cornu (emt.) erottelevat netin vierailijat. Vierailijat käyttävät nettiä pääasiassa välineenä, esimerkiksi tiedonhaussa tms. White ja Le Cornu toteavat että vierailijat ovat anonyymejä ja näkymättömiä netin toimijoita. Hei eivät halua muodostaa digitaalista identiteettiä itselleen, syyt voivat kuitenkin olla hyvinkin erilaiset. Osa pelkää henkilökohtaisen tietosuojansa puolesta, osa näkee sosiaalisen median banaalina tai arvostaa kasvokaista keskustelua nettikeskustelua korkeammalle. He ovat netin käyttäjiä mutta eivät varsinaisesti nettiyhteisön jäseniä ja eivät koe netin käyttäjälähtöisyyttä eduksi. Tässä mielessä myös osa nuoresta nettisukupolvesta kuuluu vierailijoihin, jotka käyttävät nettiä omiin tarpeisiinsa.
Esimerkiksi koulussa ’asujat’ ottavat usein hallitsevan ja aktiivisen roolin tietotekniikan ja digitaalisen teknologian käytössä ja antavat vähemmän sijaa netin ’vierailijoille’. Ero voi siis olla sukupolven sisällä sukupolvien välisen eron sijaan, kuten ’diginatiivit’ / ’digitaaliset maahanmuuttaja’ erottelussa oli kyse. Yksi olennainen piirre diginatiivimyytin purkamisessa on huomata asujien ja vierailijoiden välinen osallisuuskuilu. Tämä ei tarkoita, että kaikkien tulisi olla mediaesitysten aktiivisia tuottajia, myös yleisöillä on monenlaisia rooleja käyttäjälähtöisessä kulttuurissa. Jenkins kollegoineen (2013) toteaa, että myöskin he, jotka ovat pikemminkin mediaesitysten kuuntelijoita, katsojia ja lukijoita tuottajien sijaan toimivat eri tavoin maailmassa, jossa he tunnistavat mahdollisuutensa osallistua laajempiin keskusteluihin kuin maailmassa, jossa ei ole sijaa mielekkäälle osallisuudelle. Aktiivisuus ja passiivisuus eivät ole myöskään lukittuja ominaisuuksia, vaan liikumme yleensä erilaisilla aktiivisuuden ja passiivisuuden asteilla erilaisissa asiayhteyksissä.
Olennaista ei ole, että kaikki omaksuvat asujan ja käyttäjätuottajan aktiivisen roolin, vaan pikemminkin niiden mahdollisuuksien oivaltaminen, mitä käyttäjälähtöiseen kulttuuriin kuuluu, miten se tarjoaa mahdollisuuksia osallisuuteen ja oman äänen käyttämiseen ja luovuuteen. Erilaiset toimijat tarvitsevat toisiaan, mediaesitysten tuottajat tarvitsevat yleisöjä ja kuraattoreita, jotka kokoavat ja levittävät mediasisältöjä. Kuraattorit ovat puolestaan kriitikoita, jotka keskustelevat sisältöjen arvosta ja kriitikot kuraattoreita, jotka tuovat sisältöjä saataville (ks. emt.). Käytäntölähtöisen kulttuurin toimijoiden roolit ovat moninaiset eikä niitä voi palauttaa ajatukseen yhdestä yhtenäisestä sukupolvesta. Myös passiivisemmat toimijat oppivat toimintatapoja ja voivat tarvittaessa ottaa askeleita ylöspäin ”mahdollisuuksien tikkailla”, samoin kuin monessa nettiyhteisössä siirrytään noviiseista asiantuntijan rooleihin. Esimerkiksi fanifiktioiden kirjoittajat luetuttavat tekstinsä usein betalukijoilla, jotka antavat vertaistukea kirjoittamiseen, tarinan kertomiseen ja oikeinkirjoitukseen. Usein fanifiktion kirjoittaja pääty itsekin betalukijaksi, joka auttaa puolestaan noviiseja.
Käyttäjälähtöisessä kulttuurissa tapahtuu monenlaista liikettä. Osallistujien asemat eivät ole pysyviä eivätkä ennalta määrätty. Erilaisten roolien ymmärtäminen kokonaisuudessa on tärkeää samoin kuin tuon moninaisuuden ylläpitäminen. Kulttuurissa on kuitenkin kyse siitä, minkälaiseksi me haluamme sen muodostuvan. Se on kuitenkin myös kamppailun aluetta, jossa risteilevät erilaiset kaupalliset, ideologiset, poliittiset ja uskonnolliset intressit. Käyttäjälähtöisyyteen kuuluu että jokainen, sukupolvesta riippumatta, voi tuoda siihen oman panoksensa.
Lähteet
Bennett, S., Maton, K., & Kervin, L. (2008). The “Digital Natives” Debate: A Critical Review of the Evidence. British Journal of Educational Technology, 39:5, 775–786.
Boyd, d. (2008). Why Youth ♥ Social Network Sites: The Role of Networked Publics in Teenage Social Life. Teoksessa D. Buckingham (ed.) Youth, Identity, and Digital Life. The John D. and Catherine T. MacArthur Foundation Series on Digital Media and Learning. Cambridge, MA / London, UK: MIT Press, 119–142.
Buckingham, D. (2011). Foreword. Teoksessa M. Thomas (ed.), Deconstructing Digital Natives. Young People, Technology and the New Literacies. New York, NY: Routledge, ix–xi.
Burgess, J. & Green, J. (2009). YouTube. Cambridge: Polity.
Burns, J. (2013, Tammikuu 4). A Third of Poorest Pupils ’Without Internet at Home’. BBC News. http://www.bbc.co.uk/news/education-20899109 Linkki tarkistettu 1.3.2013.
Ellison, N.P., Steinfield, C. &, Lampe, C. (2007). The Benefits of Facebook “Friends”: Social Capital and College Students’ Use of Online Social Network Sites. Journal of Computer-Mediated Communication, 12:4, 1143–68.
Gauntlett, D. (2011). Making is Connecting. The Social Meaning of Creativity, from DIY and Knitting to YouTube and web 2.0. Cambridge, UK: Polity Press.
Helsper, E. J. & Eynon, R. (2010). Digital Natives: Where is the Evidence? British Educational Research Journal 36:3, 503–5210.
Ito, M., Horst, H., Bittanti, M., boyd, d., Herr-Stephenson, B., Lange P. G., Pascoe, C. J. Robinson, L. (2008). Living and Learning with New Media: Summary of Findings from the Digital Youth Project. MacArthur Foundation. http://digitalyouth.ischool.berkeley.edu/files/report/digitalyouth-WhitePaper.pdf Linkki tarkistettu 1.3.2013.
Jenkins, H., Clinton, K., Purushotma, R., Robison, A. J., & Weigel, M. (2006). Confronting the Challenges of Participatory Culture: Media Education for the 21st Century. Chicago, IL: MacArthur Foundation. http://digitallearning.macfound.org/atf/cf/%7B7E45C7E0- A3E0-4B89-AC9C-E807E1B0AE4E%7D/JENKINS_WHITE_PAPER.PDF Linkki tarkistettu 1.3.2013.
Jenkins, H, Ford, S. & Green, J. (2013). Spreadable Media. Creating Value and Meaning in a Newtworked Culture. [Kindle iPad versio]. New York: New York University Press. http://www.amazon.com
Jones, C. & Shao, B. (2011). The Net Genaration and Digital Natives: Implications for Higher Education. York: Higher Education Academy. http://www.heacademy.ac.uk/resources/detail/evidencenet/net-generation-and-digital-natives Linkki tarkistettu 1.3.2013.
Keen, A. (2007). The Cult of the Amateur: How Today’s Internet is Killing Our Culture [Kindle iPad versio]. Garden City, NY. http://www.amazon.com
Kozinets, R. V. (2010). Netnography: Doing Ethnographic Research Online. Thousand Oaks, CA: Sage.
Kupiainen, R. (2011). Young People, Mobile Phones and Creative Media Practices at School. Barn, 3–4, 151–167.
Kupiainen, R. (2013a). Media and Digital Literacies in Secondary School. New York: Peter Lang.
Kupiainen, R. (2013b). Young People’s Creative Online Practices in the Context of School Community. Cyberpsychology: Journal of Psychosocial Research on Cyberspace, 1:1, article 1. http://cyberpsychology.eu/view.php?cisloclanku=2013011605&article=1 (Tulossa)
Lange, P. (2009). Videos of Affinity on YouTube. Teoksessa P. Snickars & P. Vonderau (ed.), The YouTube Reader. Stockholm, Sweden: National Library of Sweden, 70–88.
Lankshear, C., & Knobel, M. (2006). New Literacies: Everyday Practices & Classroom Learning. New York, NY: Open Education Press.
Leadbeater, C. (2009). We-Think: Mass Innovation, Not Mass Production. London, UK: Profile Books.
Livingstone, S., Bober, M., & Helsper, E. J. (2005). Active Participation or Just More Information? Young People’s Takeup of Opportunities to Act and Interact on the Internet. Information, Communication & Society, 8:3, 287–314.
Livingstone, S., Haddon, L. Görzig, A., & Ólafsson, K. (2011b). EU Kids Online. Final Report. http://eprints.lse.ac.uk/45490/ Linkki tarkistettu 1.3.2013.
Palfrey, J., & Gasser, U. (2010). Born Digital: Understanding the First Generation of Digital Natives. Basic Books.
Papacharissi, Z. A. (2010). A Private Sphere: Democracy in a Digital Age. Cambridge, UK: Polity Press.
Peter, J., Valkenburg, P.M., & Fluckiger, C. (2009). Adolescents and Social Network Sites: Identity, Friendships and Privacy. Teoksessa S. Livingstone ja L. Haddon (eds.), Kids online: Opportunities and risks for children. Bristol: The Policy Press, 83–94.
Prensky, M. (2001). Digital Natives/Digital Immigrants. On the Horizon, 9:5, 1–6.
Prensky, M. (2011). Reflections on Digital Natives/Digital Immigrants, One Decade Later. Teoksessa Thomas, M. (ed.) Deconstructing Digital Natives: Young People, Technology, and the New Literacies. New York: Routledge, 15–29.
Surowiecki, J. (2005). The Wisdom of Crowds. Anchor.
Tapscott, D. (1999). Growing Up Digital: The Rise of the Net Generation [Kindle iPad versio]. New York, NY: McGraw-Hill. Retrieved from http://www.amazon.com
Valkenburg, P.M., Schouten, A.P., & Peter, J. (2005), Adolescents’ Identity Experiments on the Internet, New Media & Society, 7:3, 383–402.
White, D. S & Le Cornu, A. (2011), Visitors and Residents: a New Typology for Online Engagement. First Monday, 16:9, 2011. http://firstmonday.org/htbin/cgiwrap/bin/ojs/index.php/fm/article/view/3171/3049 Linkki tarkistettu 1.3.2013.
Zimic, S. & Dalin, R. (2011). Actual and perceived online participation among young people in Sweden. Teoksessa Thomas, M. (Toim.) Deconstructing Digital Natives: Young People, Technology, and the New Literacies. New York: Routledge, 137–150.