Kirja-arvio teoksesta Taidekritiikin perusteet. Heikkilä, Martta (toim.) (2012). Helsinki: Gaudeamus.
Martta Heikkilän toimittama Taidekritiikin perusteet on merkittävä kirja. Merkittävä se on siksi, että kyse on ensimmäisestä suomalaisesta kritiikkiä kokonaisvaltaisesti käsittelevästä perusteoksesta. Kritiikistä on Suomessa ja suomeksi kirjoitettu ennenkin, mutta kyse on ollut lähinnä yksittäisistä artikkeleista. Kokonaisen kirjan aiheeksi kritiikki on aiemmin kelvannut Suomen arvostelijainliiton juhlakirjaan Kritiikin kasvot (2010), joka ei kuitenkaan ole varsinainen tietoteos vaan kritiikin lajeja ja nykytilaa käsitellyt artikkelikokoelma.
Taidekritiikin perusteet on niin ikään artikkelikokoelma, mutta lähtökohdiltaan kyse on tietoteoksesta. Kirja käsittelee kritiikkiä ja sen kirjoittamista taiteentutkimuksen näkökulmasta ja teos soveltuu akateemiseen käyttöön. Kritiikin opetuksen kannalta kirja on tervetullut, sillä eri lähteistä peräisin olevien artikkelien sijaan kritiikistä on nyt mahdollista saada tarvittava kokonaiskuva yksien kansien välistä. Pääosin kritiikkiä käsitellään kirjassa riittävän käytännönläheisesti ja liialliseen teoretisointiin sorrutaan vain paikoin.
Kritiikistä eri taiteenlajien kautta
Taidekritiikin perusteet rakentuu kahdeksasta luvusta, joista ensimmäisen ja viimeisen on kirjoittanut kirjan toimittanut Martta Heikkilä. Kirjan avaava johdanto on kattava johdatus kritiikkiin ja sen historiaan. Luku antaa hyvät lähtökohdat kirjan muille luvuille siinä missä päätösluku summaa kirjassa esiin nostettuja asioita ja huomioita kritiikistä.
Loput kuusi lukua perehdyttävät eri taiteenlajien kritiikkeihin. Taiteenlajeista mukana ovat kirjallisuus, teatteri, kuvataide, elokuva, musiikki ja nykytaide. Kunkin luvun on kirjoittanut kyseisen taiteenlajin asiantuntija.
Kirjoittajat ovat yliopistomaailmasta ja osalla on tutkijan roolin lisäksi myös vankka kokemus kriitikon työstä. Kaikilla kirjoittajilla vastaavaa kokemusta ei ainakaan laajassa mitassa ole. Tämä näkyy lukujen erilaisissa tavoissa lähestyä taiteenlajinsa kritiikkiä. Erilaisuus ja erilaiset tulokulmat aiheeseen ovat yleensä rikkaus, mutta tässä tapauksessa luvut ovat pahimmillaan niin eriparisia suhteessa toisiinsa, että muutama luku tuntuu kokonaisuuden kannalta irralliselta. Teos olisikin kaivannut määrätietoisempaa toimitustyötä, jotta eri kirjoittajien osuudet tukisivat ja täydentäisivät toisiaan. Nyt eri luvuissa toistetaan samoja asioita ja käytetään jopa samoja esimerkkitapauksia. Tämä ei vähennä teoksen sisällöllistä antia, mutta kokonaisuus olisi voinut olla jäsennellympi ja hiotumpi.
Parhaimmissa luvuissa kritiikkiä käsitellään paljon laajemmin kuin vain oman taiteenlajinsa sisällä. Esimerkiksi kirjallisuuskritiikistä kirjoittanut Kuisma Korhonen pureutuu kritiikin luonteeseen ja kirjoittamiseen hyvinkin kokonaisvaltaisesti käytännönläheisen ja ymmärrettävän käsittelytapansa ansiosta. Toisaalla elokuvakritiikkiä koskevassa luvussa Veijo Hietala kirjoittaa suurimmaksi osaksi elokuvan ja elokuvatutkimuksen historiasta ja itse kritiikin käsittely jää muutamaan sivuun.
Kritiikin käsitteestä
Taidekritiikin perusteet käsittelee kritiikkiä nimensä mukaisesti taidelähtöisesti. Terminä ”taidekritiikki” on keinotekoinen, sillä kritiikki on aina taiteesta kirjoittamista, joten etuliite ”taide” on tarpeeton. Taidekritiikillä on ilmeisimmin haluttu korostaa kritiikin asiantuntevuutta, sillä kuten moni kirjoittajakin korostaa, suomen kielessä kritiikki ja arvostelu ovat käytännössä toistensa synonyymejä ja siten käsitteenä ongelmallisempi kuin vaikkapa englannin selkeä jako arvosteluihin (review) ja kriittiseen kirjoittamiseen (criticism).
Meillä kritiikiksi mielletään yhtälailla tulitikkuaskin kokoinen arvostelu sanomalehden sivulla kuin monisivuinen essee alan erikoisjulkaisussakin. Tämä on kieltämättä hämäävää, mutta ratkaisevaa ei ole tekstin merkkimäärä tai julkaisupaikka, vaan sisältö. Kuten Outi Lahtinen teatterikritiikkiä käsitellessään huomioi, kritiikki on osa taiteen välitysprosesseja. Yksinkertaistaen kritiikin paikka on teoksen ja yleisön välissä. Kritiikki perustuu taiteenlajin tuntemukseen ja sitä kautta teoksen analysointiin ja sen ymmärrettäväksi tekemiseen yleisölle.
Kritiikki ei ole kuitenkaan mikään homogeeninen tekstityyppi. Päinvastoin kritiikin sisään mahtuu hyvin erityyppisiä tekstejä. Tekstin ja ilmaisun tyylin ratkaisee kohdeyleisö. Yleisöjä on monenlaisia ja eri yleisöille kirjoitetaan eri tavoin vaikka sisältö periaatteessa pysyy samana. Useimmiten kritiikki jaotellaankin esseistiseksi ja journalistiseksi sen mukaan, mitä yleisöä kritiikki palvelee. Suomessa valtaosa kritiikistä on tyyliltään journalistista, koska esseistisemmälle kirjoittamiselle on meillä hyvin rajalliset foorumit. Tästä syystä useimmat Taidekritiikin perusteisiinkin kirjoittaneista puhuvat pääasiassa journalistiseksi miellettävästä kritiikistä.
Kritiikillä on merkitystä
Kritiikin tilasta on viime aikoina käyty huolestunuttakin keskustelua. Lehdissä kritiikin palstatilaa on kavennettu, mitä monet ovat pitäneet lopun alkuna asiantuntevalle kritiikille. Taidekritiikin perusteissakin kritiikin merkitys ja asema nousevat monessa luvussa esiin. Kritiikki tuskin katoaa mihinkään, vaikka se saattaa muuttaa muotoa ja julkaisupaikkaa. Kuten Susanna Välimäki musiikkikritiikistä kirjoittaessaan toteaa, korkeatasoinen kritiikki palvelee kulttuurielämää ja yhteiskuntaa, koska se ylläpitää kulttuuria. Ja kulttuuria on kaikkialla, myös sanomalehtien kulttuurisivujen ja etabloituneiden taidelehtien ulkopuolella. Nykyään korkeatasoista kritiikkiä löytää internet-julkaisuista ja blogeista.
Kritiikille on tarve ja kritiikillä on valtaa. Kuisma Korhonen muistuttaa, miten kritiikin esiin nostama taide saa huomiota ja uskottavuutta. Kritiikki on siten aina vallankäyttöä siitä, mikä nostetaan esiin ja yleisön tietoisuuteen ja mikä vaietaan unohduksiin. Varsinkin kaupallisen markkinakoneiston ulkopuoliselle taiteelle kritiikillä voi olla suuri merkitys.
Kritiikki ei ole merkityksetöntä. Siksi kriitikoiden asiantuntevuus korostuu Taidekritiikin perusteissa. Tänä päivänä kuka tahansa voi ryhtyä kriitikoksi, mutta asiantunteva kritiikki edellyttää kirjoittajaltaan asiantuntemusta. Tällä ei viitata muodolliseen pätevyyteen vaan siihen, että kriitikko on perehtynyt taiteenlajiinsa. Asiantuntevuus edellyttää niin taiteenlajin teorian kuin käytännönkin tuntemista sekä ajan hermolla pysymistä.
Taide muuttuu koko ajan ja kritiikin pitää olla herkkä aistimaan muutokset. Martta Heikkilä toteaa viimeisessä luvussa: ”taideteokset ilmaisevat asioita, kun taas kritiikki käsitteellistää taideteoksia ja luo niistä sanallisia abstraktioita hieman samaan tapaan kuin filosofia.” Yksinkertaistaen kritiikki tekee taiteesta ymmärrettävämpää.
Tämä on linjassa nykyisten arvottamisperusteiden kanssa. Taiteen pysyvät kriteerit ovat kadonneet, jos sellaisia on absurdiudessaan koskaan ollutkaan, sillä arvottaminen on aina subjektiivista. Kritiikissä kysymys on ajassa ja paikassa muuttuvista tulkinnoista, joihin arvottaminen ja teoksen ymmärtäminen perustuvat. Tämä näkyy siinä, miten samasta teoksesta kirjoitetaan erilaisia kritiikkejä eri aikoina. Kritiikki on osa tulkinnan muuttuvaa prosessia. Näin Heikkiläkin toimittamansa teoksen lopussa toteaa.
Taidekritiikin perusteet on kaivattu perusteos kritiikistä. Kirjassa kritiikkiä käsitellään pääosin käytännönläheisesti ja aiheesta nostetaan esiin olennaisia asioita. Teos antaa ajattelemisen aihetta niin kokeneille kuin aloittelevillekin kriitikoille ja kritiikistä kiinnostuneille.
Kirja-arvio teoksesta Otteita verkosta – Verkon ja sosiaalisen median tutkimusmenetelmät. Toimittaneet Salla-Maaria Laaksonen, Janne Matikainen & Minttu Tikka (2013). Vastapaino.
Tilastokeskuksen vuonna 2012 tekemästä tutkimuksesta käy ilmi, että suomalaiset käyttävät internetiä yhä kiivaammalla tahdilla (Tilastokeskus 2012, 6). Kun alle 45-vuotiaista lähes kaikki käyttävät internetiä ainakin jossakin määrin, teknologian käytön kasvu ei näy enää uusien käyttäjäryhmien ilmestymisenä vaan siinä, miten jo olemassa olevat käyttäjät viettävät yhä enemmän aikaa verkossa.
Suomalaisten verkonkäyttö liittyy tietysti globaaliin trendiin, jossa internetin käyttö ympäri maailman kasvaa vuodesta toiseen (ITU 2012, 3). Ne, joilla ei verkkoyhteyttä vielä ole, todennäköisesti sellaisen ennemmin tai myöhemmin saavat, ja ne, joilla verkkoyhteys jo on, luultavasti käyttävät sitä aina vain enemmän – kuten Suomessa näyttää jo tapahtuvan.
Tätä taustaa vasten on ilmeistä, että akateemisen tutkimuksen piirissä tietoverkkojen painoarvo on kasvanut niin tutkimusvälineenä kuin tutkimuskohteenakin. Osittain muutos on näkynyt kokonaan uusien tutkimussuuntien – kuten verkkopelien tutkimuksen – syntymisenä sekä vanhojen alojen paradigmamuutoksina, joissa hyväksi havaittuja käytäntöjä on alettu soveltaa uudessa ympäristössä. Silti verkkotutkimuksen metodeista on niukalti koottua tietoa ainakaan suomeksi. Jokaisella oppialalla on tietysti omat käytäntönsä, mutta metodiyleiskuvan muodostaminen on työlästä etenkin, jos on kiinnostunut vähänkään poikkitieteellisemmästä lähestymistavasta.
Salla-Maaria Laaksosen, Janne Matikaisen sekä Minttu Tikan toimittama ja Vastapainon kustantama Otteita verkosta – Verkon ja sosiaalisen median tutkimusmenetelmät on tehty vastaamaan juuri tähän. Metodeja on kehitettävä, jotta ne vastaavat nykyajan haasteisiin, mutta kehitys on vaikeaa, jos jokaisella alalla puuhaillaan omissa poteroissa ja keskitytään keksimään pyörää uudelleen.
Otteita verkosta tuo tarkasteltavaksi laajan valikoiman erilaisia lähestymiskulmia tutkimusmetodeihin. Yleisote on reippaan humanistinen, mutta jokainen artikkeleista käsittelee aihetta hieman eri tavalla. Teoksen lukemisen jälkeen päällimmäiseksi mielikuvaksi jääkin monitieteisyys. Tieteidenvälistä yhteistyötä puidaan suoraan parin artikkelin verran (Mäyrä 2013, Lehtinen 2013), mutta muutkin artikkelit houkuttelevat lukijaa laajentamaan metodivalikoimaansa vähintään rivien välistä.
Kirjassa pureudutaan niin uusiin verkkotutkimukselle spesifeihin tutkimusmenetelmiin kuin sellaisiin vanhoihin vakiovalintoihin, jotka ovat sopeutuneet erityisen hyvin uuden ajan tarpeisiin. Sosiaalisen median verkostoanalyysin tueksi kehitetyt tietokoneohjelmat sekä ”big data”-aineistojen sulattelu (Huhtamäki & Parviainen 2013 sekä Ukkonen 2013) ovat erinomaisia esimerkkejä verkkotutkimukselle ominaisista ja jo lähtökohtaisesti siihen hyvin soveltuvista metodeista. Toisaalta etnografien ja historiantutkijoiden syvälle analogisen maailman menneisyyteen ulottuvat metodiperinteet on artikkeleissa yhtä lailla menestyksekkäästi valjastettu verkon ja sosiaalisen median tutkimukseen. Tämä lähestymistapojen rikkaus on yksinomaan eduksi kirjalle, sillä näin lukukokemus tarjoaa laajempaa kuvaa verkkotutkimuksen kokonaistilasta sekä siitä, millaisia työkaluja tutkimukselle on tarjolla.
Poikkitieteellisyyden lisäksi artikkeleissa toistuu kerta toisensa jälkeen muistutus siitä, että verkkoa ja sosiaalista mediaa tutkittaessa tutkimuskenttä on alati liikkeessä. Huomio on niin näkyvä, että se muodostaa kirjaa kauttaaltaan luonnehtivan teeman. Uuden aikakauden metodeilta – tutkijoista puhumattakaan – vaaditaan mukautuvuutta ja valmiutta nopeisiin liikkeisiin, sillä verkossa suuretkin ilmiöt suhahtavat ohi hetkessä. (Sumiala & Tikka 2013.) Ja vaikka internetissä tiuhaan toisteltava sananparsi sanookin, että mikä nettiin laitetaan, pysyy siellä ikuisesti, käytännössä jo muutaman vuoden taakse kurottaminen saattaa olla työn ja tuskan takana (Suominen 2013).
Johdantoluvussa teoksen toimittajat kysyvät, tarvitaanko verkon ja sosiaalisen median tutkimiseen uusia tutkimusmenetelmiä. Hetkeä myöhemmin he vastaavat: varovainen kyllä. Metodit uudistuvat siinä missä tutkimusaiheetkin, ja kunhan uudet tutkimustavat kytkeytyvät jo olemassa oleviin tieteellisen validiteetin mahdollistaviin vaatimuksiin, ei näkökulmien ja tutkimuksen prosessien tuulettaminen ole kuin hyväksi. Theseuksen laivan hengessä on turhaa miettiä, miten paljon metodin on muututtava, jotta uskaltaa sanoa, että se on kokonaan uusi. Hyödyllisempää onkin syleillä uutta tutkimuskontekstia, mutta pitää samalla juuret myös oppialojen traditioissa. Näin tutkimus sekä kytkeytyy pitkään tieteen jatkumoon että puskee kohti käymättömiä korpimaita ja toivon mukaan tuottaa sieltä tietoa paremmin kuin aiemmin.
Kirjan viesti on selvä: olivat metodit uusia tai eivät, niitä on kehitettävä, niistä on keskusteltava ja niiden on vastattava ajan tarpeisiin. Tähän haasteeseen Otteita verkosta vastaa erinomaisesti. Se on ilahduttava yhdistelmä pragmaattisia käytännön esimerkkejä ja ohjeita, kulttuurintutkimuksellista pohdintaa, kokemuksien välittämistä ja käsitteiden perusmäärittelyä.
Otteita verkosta on hyödyksi kaikille, jotka ovat tekemisissä verkon ja sosiaalisen median kanssa – ja kukapa ei näinä päivinä olisi?
Teoksesta Otteita verkosta – Verkon ja sosiaalisen median tutkimusmenetelmät (2013). Toim. Salla-Maaria Laaksonen, Janne Matikainen & Minttu Tikka. Vastapaino, Tampere.
Huhtamäki, Jukka & Olli Parviainen. Verkostoanalyysi sosiaalisen median tutkimuksessa.
Lehtinen, Vilma. Tieto- ja viestintäteknologioiden kehittäminen ja sosiaalitieteelliset kenttätutkimusmenetelmät: Myrskyinen rakkaustarina.
Mäyrä, Frans. Monitieteisyys ja monimetodisuus pelien ja interaktiivisen verkkomedian tutkimuksessa.
Verkkoyhteisöt ovat nykyään merkittäviä tiedonhaun välineitä ihmisten arkeen liittyvien ongelmien ratkaisemiseen ja hyvin erikoistuneisiinkin aihealueisiin liittyvien kysymysten vuorovaikutukselliseen pohdintaan. Artikkelissa tarkastellaan erikoisalan tiedon hakemista ja jakamista internetin keskustelupalstoilla. Tavoitteena on selvittää, mihin uusien keskustelujen aloittamisella pyritään ja millaisen reaktion nämä pyrkimykset saavat aikaan keskustelupalstoilla.
Tiedon haku internetistä arjen ongelmien ratkaisemisen ja päätöksenteon tueksi on nykyään osa ihmisten arkea. Keskustelu verkossa voi olla yksilölle arvokasta hänen tehdessään tietoon perustuvia päätöksiä (Himelboim 2008, 158). Esimerkiksi ostopäätöksiä tehtäessä internet on avuksi tiedonhankinnassa ja vaihtoehtojen vertailussa. Vertaistiedolla, kuten muiden kuluttajien verkkoon kirjoittamilla arvosteluilla on suuri merkitys kuluttajan ostopäätöksessä (Butler & Peppard 1998, Chevalier & Mayzlin 2006).
Hakiessaan tietoa internetistä hakija päätyy usein jonkinlaiseen verkkoyhteisöön. Myös hakukonetta käytettäessä osa hakutuloksista johtaa tavallisesti verkkoyhteisöihin. Verkkoyhteisöt eroavat muista verkossa olevista informaationlähteistä siten, että niiden sisältö on pääasiassa jäsenten itsensä luomaa (Ridings & Gefen 2004). Ne toimivat tiedonlähteenä myös lukuisille yhteisöihin kuulumattomille, jotka eivät välttämättä koskaan itse osallistu tai säännöllisesti vieraile niissä. McLaughlin, Osborne ja Smith (1995, 102–103) kutsuvat hiljaiseksi osallistumiseksi viestien lukemista ilman, että osallistuu itse keskusteluun.
Erilaiset verkkoyhteisöt muodostavat hyvin laajan ja heterogeenisen joukon, jossa voidaan esimerkiksi jakaa vertaistukea tai luoda uusia ihmissuhteita. Oman tutkimukseni kannalta keskeisiä ovat niin kutsutut tiedonjakamisyhteisöt, jotka tukevat oppimista, mielipiteiden ilmaisemista ja tiedon levittämistä (ks. Hinds & Lee 2008, 2). Useimmin kirjallisuudessa mainittu selitys sille, miksi ihmiset haluavat liittyä verkkoyhteisöihin, on nimenomaan informaatioon käsiksi pääseminen (Ridings & Gefen 2004).
Verkkoyhteisöjä voidaan muodostaa monien erilaisiin teknologioihin perustuvien välineiden, kuten esimerkiksi uutisryhmien, reaaliaikaisten chattien tai verkkoyhteisöpalveluiden (esim. Facebook) kautta (ks. Lazar & Preece 1998; Porter 2004; Hinds & Lee 2008, 1–3). Olen ottanut tutkimuksessani tarkasteltaviksi keskustelupalstat, sillä ne ovat tehokkaita ja suosittuja välineitä tiedon hankintaan ja jakamiseen hyvin erikoistuneistakin aihealueista (ks. esim. Savolainen 2011, 863). Arpo (2005, 89) toteaa, etteivät kaikki keskustelupalstat ole yhteisöjä sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta ne tarjoavat kirjoittajille yhteisen kommunikaation tilan. Niissä voidaan myös muodostaa lyhytaikaisia tilannekohtaisia sosiaalisia verkostoja, joissa keskinäinen ymmärrys perustuu yleensä verkon ulkopuolisiin tekijöihin (emt., 48).
Kohdistan tutkimuksessani huomion erityisesti viestiketjujen avausviesteihin, sillä niillä on keskustelupalstalla merkittävä rooli. Aloittamalla keskusteluja osallistujat pyytävät informaatiota ja ohjaavat ryhmää kohti haluamiaan keskustelunaiheita (Burke, Joyce, Kim, Anand & Kraut 2007, 2). Keskustelupalstoilla tapahtuvalle vuorovaikutukselle on ominaista se, ettei kirjoittaja voi tietää vastataanko hänen viestiinsä tai lukeeko kukaan edes sitä (Arpo 2005, 282–283). Hyötyäkseen keskustelusta osallistujien täytyy kuitenkin saada vastauksia viesteihinsä (Himelboim 2008, 158). Etenkin tiedonjakamiseen keskittyvissä yhteisöissä on tärkeää, että jäsenet vastaavat toistensa esittämiin kysymyksiin ja jakavat informaatiota (Kollock & Smith 1996, 116). Saaduista vastauksista myös riippuu, palaavatko osallistujat jatkossakin keskustelupalstalle (Burke ym. 2007, 2). Etenkin uusille tulokkaille vastauksen saaminen heidän ensimmäiseen viestiinsä on tärkeää jatkon kannalta (Joyce & Kraut 2006, 14). Keskustelun syntyminen on siten olennaisen tärkeää sekä verkkoyhteisön että yksittäisen jäsenen näkökulmasta. Jos keskustelunavaukset jäävät ilman vastausta, niiden kirjoittajat epäonnistuvat tavoitteessaan saada tietoa, tukea tai keskusteluseuraa. (Burke ym. 2007, 1.)
Kuvaan tässä artikkelissa väitöskirjatutkimukseeni liittyvää osatutkimusta, jossa tarkastelen erikoisalan tiedon hakemista ja jakamista internetin keskustelupalstoilla. Artikkelin tavoitteena on selvittää, mihin uusien keskustelujen aloittamisella pyritään ja millaisen reaktion nämä pyrkimykset saavat aikaan keskustelupalstoilla. Tavoite jakautuu seuraaviin tutkimuskysymyksiin:
Millaisia viestiketjujen avausviestit ovat tavoitteeltaan?
Millainen yhteys keskustelupalstan avoimuudella on avausviestien tavoitteisiin?
Millainen yhteys avausviestin tavoitteella on sen saamien vastausten määrään?
Viestiketjujen avausviestien piirteillä, kuten niiden pituudella ja rakenteella, näyttäisi aiemman tutkimuksen mukaan (esim. Joyce & Kraut 2006; Burke ym. 2007) olevan vaikutusta keskustelun käyntiin lähtemiselle ja jatkumiselle. Tarkastelen tässä artikkelissa sitä, millainen yhteys avausviestien tavoitteilla on viestiketjujen pituuksiin ja millainen yhteys kirjoittajan nimettömyydellä on avausviestien tavoitteisiin ja viestiketjujen pituuksiin. Keskustelupalstan avoimuudella viittaan mahdollisuuteen kirjoittaa palstalle täysin nimettömänä eli ilman rekisteröitymistä, nimeä tai nimimerkkiä.
Tutkimukseni mielenkiinnon kohteena on erityisesti tekniseen erikoisalaan liittyvän tiedon välittyminen. Erikoisalaksi olen valinnut lämmityksen, joka on tällä hetkellä yksi paljon keskustelua herättävistä ajankohtaisista aiheista. Etenkin lämpöpumput, jotka ovat nopeasti saavuttaneet suurta suosiota pientalojen lämmityksessä, ovat herättäneet paljon keskustelua internetin keskustelupalstoilla (ks. esim. Lampopumput.info). Lämmitysjärjestelmä on suuri hankinta monen ihmisen elämässä sekä rahallisesti että ostajan jokapäiväiseen elämään liittyvien vaikutustensa vuoksi. Lämmitysjärjestelmää voidaan siten pitää sellaisena hankintana, joka vaatii ostajalta runsaasti tiedonhankintaa: ostotilanne on kallis, kertaluonteinen, riskialtis ja omalla tavallaan myös sidoksissa kuluttajan persoonaan (ks. esim. Kotler 1997, 190–192). Lämmitysjärjestelmää vastaavia hankintoja ihmisen elämässä voivat olla esimerkiksi asunnon hankkiminen, talopaketin valinta tai auton ostaminen. Tutkimuksen aineistona on yhteensä 300 lämpöpumppuihin liittyvää viestiketjua, jotka on kerätty Lampopumput.info- ja Suomi24 -keskustelupalstoilta. Esittelen aineiston tarkemmin kolmannessa luvussa.
Tiedonhakua ja raivonpurkauksia – Viestien tavoitteet luokittelun pohjana
Erilaisia viestityyppejä verkkokeskusteluissa on aiemmin tutkittu muun muassa BBS-keskusteluryhmissä (Taboada 2004), yhteisöblogeissa (Kouper 2010) ja sähköisillä kysymys-vastauspalstoilla (Harper, Weinberg, Logie & Konstan 2010). BBS-keskusteluryhmät eli ”purkit” olivat suosittuja ennen web-aikakautta, ja niissä keskustelu muistutti hyvin paljon nykyaikaisia www-keskustelupalstoja (Gyöngyi, Koutrika, Pedersen & Garcia-Molina 2008, 2). Yhteisöblogeissa jäsenet puolestaan pitävät verkkopäiväkirjoja, joihin lukijat kirjoittavat kommentteja, jotka on järjestetty viestiketjuiksi (Kouper, 1–2) samoin kuin keskustelupalstoillakin. Hieman uudempana tulokkaana sähköiset kysymys-vastauspalstat ovat tyypillisesti aihepiiriltään yleisluontoisia eivätkä keskity tietyn erityisalueen ympärille, kuten keskustelupalstat. Keskustelupalstoja ei kysymys–vastauspalstojen tapaan ole tarkoitettu ainoastaan kysymyksiin vastaamiseen, vaan niissä suuri osa vuorovaikutuksesta alkaa pyynnön sijaan informaation jakamisella. (Gyöngyi ym. 2008, 2.) Myös omassa aineistossani osa avausviesteistä on selvästi sellaisia, joissa ei kysytä mitään, vaan esimerkiksi tuodaan esiin oma näkemys tai mielipide jostain asiasta.
Viestien luokittelu voidaan Taboadan (2004, 55) mukaan tehdä intuitiiviselta pohjalta tarkastelemalla viestin kokonaistavoitetta ja sitä, mitä viestin lähettämisellä on tarkoitus saavuttaa, kuten esimerkiksi tarjota tai saada informaatiota. Kysymysviestit eroavat niin ikään Harperin ym. (2010) mukaan sen suhteen, mikä on niiden funktio eli millaisia vastauksia niiden odotetaan saavan. Taboada (2004, 67) kuvaa tutkimuksessaan neljä erilaista tavoitteisiin perustuvaa viestityyppiä. Viestien aihepiirinä oli finanssiala, joten keskustelujen aiheina olivat osakkeet ja yritysten suoritukset (emt., 64). Viestityypit ovat:
neuvojen tai informaation pyytäminen,
mielipiteen puolesta tai vastaan argumentointi,
yrityksen tai osakkeen haukkuminen tai kehuminen sekä
muita kirjoittajia vastaan hyökkääminen (emt., 67).
Taboadan luokituksen pohjana olevaan aineistoon lukeutuivat kaikki viestiketjujen viestit, eivät ainoastaan keskustelujen avausviestit. Sovellan omassa luokituksessani Taboadan viestityyppejä 1.–3., sillä ne sopivat hyvin kuvaamaan viestiketjujen avausviestejä. Muita kirjoittajia vastaan hyökkääminen sen sijaan on tyypillistä viestiketjun vastausviesteissä, sillä hyökkääminen on yleensä reaktio johonkin aiempaan viestiin.
Kouper (2010, 1) on tutkinut neuvojen pyytämistä ja antamista verkkoyhteisössä. Aineistona oli äitiyteen liittyvä yhteisöblogi LiveJournal.comissa. Tutkimuksessa selvitettiin, millaisia strategioita verkkoyhteisön jäsenet käyttivät neuvoa pyytäessään (emt., 5). Neuvo (advice) on Merriam-Websterin verkkosanakirjaa mukaillen puhetapahtuma, joka liittyy tiedon tarjoamiseen, suositusten antamiseen ja toimintaehdotuksiin. Kouper (2010, 6–7) jaottelee neuvojen pyynnöt Goldsmithin (2000) pohjalta mukautetun luokituksen mukaan viiteen eri luokkaan:
neuvojen pyytäminen
mielipiteiden tai informaation pyytäminen
ongelman ilmaiseminen
toimintasuunnitelman ilmoittaminen
neuvojan vapaaehtoinen neuvo
Sovellan myös Kouperin laatimaa luokitusta oman avausviestien luokitukseni pohjana. Kouperin luokitus koostuu ainoastaan erilaisista neuvojen pyynnöistä, joten se ei kuitenkaan kata koko viestityyppien kirjoa erilaisine tavoitteineen, ja vaatii siten täydennystä. Kysymys-vastauspalstojen kysymykset, joita Harper ym. (2010) ovat tutkineet, vastaavat melko läheisesti keskustelupalstojen avausviestejä, sillä ne ovat viestiketjujen ensimmäisiä viestejä. Harperin ym. (2010) laatima luokitus koostuu kuudesta eri kysymystyypistä, joiden pohjana on niiden ajallinen fokus:
Tulevaisuuteen suuntautuvat kysymykset
neuvojen pyytäminen
identifikaatio
Nykyhetkeen suuntautuvat kysymykset
hyväksymis- ja paheksumiskysymykset
laadulliset kysymykset
Menneisyyteen suuntautuvat kysymykset
preskriptiiviset ja
faktiset kysymykset. (Emt.)
Sovellan Harperin erittelemiä kysymystyyppejä omassa luokituksessani. Kuten aiemmin on todettu, keskustelupalstoilla suuri osa vuorovaikutuksesta alkaa informaation jakamisella, jossa ei pyydetä mitään, toisin kuin kysymys-vastauspalstoilla, jotka keskittyvät nimensä mukaisesti kysymysten kysymiseen ja niihin vastaamiseen (Gyöngyi ym. 2). Siten tarvitsen analyysia varten lisäksi myös Taboadan (2004) ja Kouperin (2010) viestityyppiluokkia kattaakseni myös muut kuin kysymystyyppiset avausviestit. Koska mikään edellä kuvatuista viestityyppien luokituksista ei koske nimenomaan keskustelupalstojen avausviestejä, on omassa luokituksessani mukana myös aineistolähtöisiä luokkia, jotka eivät perustu edellä mainittuihin aiempiin luokituksiin.
Viestien luokittelu ei ole yksinkertaista, sillä kuten Harper ym. (2010) tutkimuksessaan havaitsivat, osa kysymyksistä on välimuotoja, jotka edustavat kahden tai useamman kysymystyypin sekoitusta. Monet kysymykset sisältävät useita tavoitteiltaan erilaisia kysymyslauseita. Tällaisia kysymyksiä Harper ym. (2010) nimittävät yhdistelmäkysymyksiksi. Omassa analyysissani luokittelen välimuodoilta näyttävät viestit sen perusteella, mikä vaikuttaa olevan viestin päätavoite käyttäen viitteenä muun muassa viestin otsikkoa. Kuvaan oman analyysini pohjaksi muodostamani luokituksen tarkemmin neljännessä luvussa.
Tutkimuksen aineistona on yhteensä 300 lämpöpumppuihin liittyvää viestiketjua, jotka on kerätty Lampopumput.info- ja Suomi24 -keskustelupalstoilta. Lampopumput.info-keskustelupalsta on erikoistunut lämpöpumpuista käytävään keskusteluun. Palsta on jaoteltu Yleiseen keskusteluun, Yleiseen lämpöpumppukeskusteluun, Asennukset, tekniikka ja myynti -alueeseen, Merkkikohtaiseen keskusteluun sekä Kauppapaikkaan. Olen kerännyt aineiston kaikilta muilta alueilta paitsi Kauppapaikka-alueelta, sillä se sisältää myynti- ja ostoilmoituksia keskittyen täten kaupantekoon eikä tiedon hankintaan ja jakamiseen. Yleinen keskustelu -alueelta olen kerännyt aineistoa ainoastaan Linkit ja muu netistä bongattu -ala-alueelta, josta olen poiminut lämpöpumppuihin liittyvät viestit. Muut alueet jätin pois, sillä keskustelu niissä liittyi muihin aiheisiin kuin lämpöpumppuihin.
Suomi24.fi on Suomen käytetyimpiä sivustoja (TNS Gallup 2013). Keskustelut on Suomi24:n tunnetuin palvelu, jota sivustolla luonnehditaan sanoilla ”todellinen suomalaisten sähköinen mielipidepankki”. Aiheita on lähes rajattomasti lähes kaikista mahdollisista aihepiireistä”hampaidenhoidosta talonrakentamiseen”. Päivittäin julkaistaan jopa yli 20 000 uutta viestiä, joita on yhteensä jo yli 50 miljoonaa. (Suomi24 Oy 2013.) Palvelu ei vaadi rekisteröitymistä, vaan kuka tahansa voi kirjoittaa viestejä keskusteluihin. Olen kerännyt aineiston Koti ja rakentaminen -osaston Lämmitys ja eristäminen -alueelta, josta olen poiminut lämpöpumppuihin liittyvät viestiketjut.
Kuva 1. Viestiketjuja Lampopumput.info-keskustelupalstalla.Kuva 2. Viestiketjuja Suomi24.fi-keskustelupalstalla.
Kuvatut kaksi keskustelupalstaa eroavat toisistaan siten, että Lampopumput.info vaatii kirjoittajilta palveluun rekisteröitymisen, kun taas Suomi24-palstalle on mahdollista kirjoittaa viestejä täysin nimettömänä. Palstoja vertaamalla voidaan siten tarkastella nimettömyyden vaikutusta avausviestien tavoitteisiin ja vastausten määrään. Palstat eroavat myös siten, että Lampopumput.info on erikoistunut alan harrastajien ja asiantuntijoiden palsta, kun Suomi24 on lukemattomien eri aiheiden yleispalsta. Koti ja rakentaminen -osaston Lämmitys ja eristäminen -alueella keskustelu on toki rajatumpaa tiettyyn aihepiiriin, mutta käyttäjäkunta on silti mahdollisesti heterogeenisempaa ja vaihtuvuus suurempaa, kuin Lampopumput.infossa.
Viestiketjujen otsikot, uusimman viestin kirjoitusajankohta ja vastausten määrä ovat nähtävillä kunkin keskustelualueen viestiketjuluettelossa (ks. kuvat 1 ja 2), josta viestiketjun otsikkoa klikkaamalla pääsee itse viestiketjuun. Viestiketjut ovat molemmilla palstoilla aikajärjestyksessä siten, että ylimpänä etusivulla ovat viestiketjut, joissa on uusin viesti. Hyvin vanhojakin viestiketjuja voidaan nostaa etusivulle lähettämällä niihin uusia viestejä.
Olen kerännyt molemmilta palstoilta 150 viestiketjua. Samankokoiset otokset molemmilta palstoilta helpottavat niiden vertailua keskenään. Valitsin aineistoksi sellaisia viestiketjuja, jotka eivät keräyshetkellä enää olleet aktiivisia eli niihin ei enää ollut tullut uusia viestejä ainakaan kahteen viikkoon. Siten viestien määrä viestiketjuissa oli jo suurimmaksi osaksi vakiintunut. Aiemman tutkimuksen mukaan suurin osa viestiketjujen avausviesteistä joihin vastataan saa vastauksen vuorokauden kuluessa, joten viikon pituinen aikaikkuna on riittävä avausviestin laskemiseksi (Burke ym. 2007, 12). Olen kirjannut ylös myös jokaisen keräämäni viestiketjun vastausten lukumäärän. Vastauksiksi lasken kaikki avausviestin perään viestiketjuun kirjoitetut viestit riippumatta niiden asiasisällöstä tai kirjoittajasta. Vastausten määrä on molemmilla keskustelupalstoilla nähtävillä jokaisen viestiketjun otsikon perässä (ks. kuvat 1 ja 2).
Olen kerännyt molemmilta palstoilta sellaiset viestiketjut, joiden uusin viesti oli lähetetty viimeistään joulukuussa 2011. Aineistona olevat palstat eroavat toisistaan siten, että Lampopumput.infossa aloitetaan uusia lämpöpumppuaiheisia viestiketjuja useammin kuin Suomi24.fissa. Sen vuoksi kahteen eri otokseen valittujen viestiketjujen uusimman viestin aikajänne poikkeaa otosten välillä. Lampopumput.infosta kerätyn otoksen viestiketjujen uusimmat viestit oli kirjoitettu 29.11.2011–31.12.2011 kun taas Suomi24.fista kerätyssä otoksessa ne oli kirjoitettu 4.7.2011–14.12.2011. Otosten erilaisilla aikajänteillä saattaa olla vaikutusta tuloksiin, sillä on mahdollista, että vuodenaika vaikuttaa keskustelujen luonteeseen.
Lampopumput.infosta kerätyn otoksen avausviestit on kirjoitettu 9.12.2005–31.12.2011 ja Suomi24.fista 21.12.2003–9.12.2011. Suuret vaihteluvälit johtuvat siitä, että otokset on valittu viestiketjun uusimman viestin mukaan ja kuten aiemmin on todettu, voidaan vanhojakin viestiketjuja nostaa vielä vuosia myöhemmin uudelleen keskusteluun. Suurin osa aineiston avausviesteistä on kuitenkin kirjoitettu vuonna 2011 (83 % Lampopumput.infossa ja 87 % Suomi24.fissa). Suomi24.fista kerätyistä avausviesteistä suurin osa on kirjoitettu syys–marraskuussa (55 %) ja vuoden jälkipuoliskolla eli heinä–joulukuussa 85 % viesteistä. Lampopumput.infosta kerätyistä avausviesteistä suurin osa on kirjoitettu marras–joulukuussa (71 %) ja vuoden jälkipuoliskolla on kirjoitettu 89 % avausviesteistä.
”Hyvää iltaa kaikki ja toivottavasti osaisitte auttaa” – Avausviestityypit keskusteluissa
Seuraavaksi käyn läpi omaa tutkimustani varten koostamani luokittelun, joka pohjautuu Taboadan (2004) erittelemiin viestien genreihin, Kouperin (2010, 6) käyttämään neuvojen pyytämisen luokitteluun, Harperin ym. (2010) kysymysten luokitteluun sekä tutkimusaineistosta nouseviin havaintoihin. Sovellan pääpiirteittäin samaa luokitusta kuin aiemmassa tutkimuksessani (ks. Salmela & Nuopponen 2012, 221–224). Joiltain osin olen kuitenkin kehittänyt luokitusta vastaamaan paremmin tämän tutkimuksen tavoitetta. Olen koonnut tässä tutkimuksessa käyttämäni luokituksen taulukkoon 1.
Taulukko 1. Analyysissa käytetyt viestityypit tavoitteen mukaan
Luokitukseni koostuu yhdeksästä eri viestityypistä. Olen jakanut viestityypit tavoitteensa pohjalta kolmeen pääluokkaan: tiedon saamiseen, tiedon antamiseen ja keskustelun herättämiseen tähtääviin viesteihin. Aiemmasta luokituksesta (Salmela & Nuopponen 2012, 221–224) olen jättänyt pois neljännen tavoiteluokan (toiminnan aikaansaaminen), sillä aineistossani ei ollut tämän luokan esiintymiä. Tiedon saamiseen tähtäävät viestit jaan avunpyyntöihin, mielipiteiden, ehdotusten ja kokemusten pyytämiseen, kuten aiemmassa tutkimuksessani. Lisäksi olen kirjallisuuden ja aineistosta nousevien havaintojen pohjalta ottanut mukaan uudeksi alaluokaksi faktiset kysymykset. Tiedon antamiseen tähtäävät viestit jaan näkemysten ilmaisemiseen ja tiedon tarjoamiseen, keskustelun herättämiseen tähtäävät viestit puolestaan suunnitelman ilmoittamiseen ja aiheen tuomiseen keskusteluun. Suunnitelman ilmoittaminen on niin ikään uusi luokka, jonka pohjautuu kirjallisuuteen ja aineistosta nouseviin havaintoihin.
Avunpyynnöissä pyydetään muilta käyttäjiltä apua tai neuvoja johonkin kirjoittajalla olevaan ongelmaan. Viestityypin pohjana ovat Harperin ym. (2010), Taboadan (2004, 68–69) ja Kouperin (2010) erittelemät neuvojen pyynnöt. Neuvojen pyynnöt kuvaavat Harperin ym. (2010) mukaan jonkin tietyn ja oletettavasti uuden tilanteen ja hakevat ohjeita tulevaan toimintaan valmistautumista varten. Kysyjä on itse kysymyksen kohteena, mistä kertoo usein minämuotojen käyttö (emt). Taboadan (2004, 69) mukaan neuvojen pyyntöä kuvaa sen tavoite eli informaation pyytäminen sekä sille ominaiset vaiheet, jotka ovat taustainformaatio ja itse kysymys tai avunpyyntö. Kirjoittajat esiintyvät usein noviiseina, jotka etsivät neuvoja asiantuntijoilta (emt., 68). Pyyntö tulee usein selkeästi ja eksplisiittisesti viestissä esiin esimerkiksi sellaisten ilmausten kuin ”tarvitsen apuanne” tai ”mitä tehdä?” kautta. Myös ongelman kuvailemista voidaan pitää epäsuorana avunpyyntönä. (Kouper 2010, 6.) Lasken avunpyynnöiksi myös Harperin ym. (2010) kuvaamat preskriptiiviset kysymykset, joissa kirjoittaja pyytää neuvoja siihen miten jokin asia tehdään. Samoin kuin neuvojen pyynnöt ne ovat itseen kohdistuvia eli viittaavat kirjoittajan omaan tilanteeseen (emt.).
Faktisissa kysymyksissä pyydetään jotain faktapohjaista, esimerkiksi teknisiin tosiasioihin perustuvaa yleistä tietoa, joka ei suoraan liity juuri kirjoittajan omaan tilanteeseen. Viestityypin pohjana on Harperin ym. (2010) faktinen kysymys, jossa pyydetään jotain jo olemassa olevaa tietoa ja johon voidaan usein vastata lyhyesti. Kysymykseen on tyypillisesti olemassa vain yksi oikea vastaus. Viesti ei sisällä oman tilanteen kuvausta, tai se ei ole ainakaan olennaista tietoa kysymykseen vastaamisen kannalta. Esimerkissä 1 kirjoittaja kaipaa tietoa osatehoisten ja täystehoisten maalämpöpumppujen välisistä eroista. Kysymys on yleisluontoinen, eikä ole sidoksissa pelkästään kirjoittajan omaan tilanteeseen, vaikka hän viittaakin viestissä me-muotoa käyttämällä omaan tilanteeseensa (”Mikäli haluamme täysmitoitetun, valitsemme […]”).
(1) MLP osateho/täysteho, kertokaa tyhmälle
Eli on olemassa eri kokoisia mlp esim. 6kW-> ylöspäin. Ja sitten invertteri (ivt:llä), nibellä kai nimellä nibe fighter 1250.
Eli onko kaikki muut osatehopumppuja ja nuo kaksi viimeistä täystehopumppuja. VAI tapahtuuko mitoitus niin, että jos esim. talomme tarvitsisi 6kW pumpun tuottaakseen 50-60% tarpeesta niin kyse on osamitoituksesta? Mikäli haluamme täysmitoitetun, valitsemme esim 8kW pumpun. Meneekö se tällä logiikalla? Kiitän jos joku viitsii asiallisesti vastata.
Mielipiteiden pyytäminen -luokkaan lasken viestit, joissa määritellään ainakin yksi tietty asia, joka voi olla esimerkiksi tuote, palvelu tai oma ratkaisuehdotus, josta halutaan muiden mielipiteitä. Tyypin pohjana ovat Kouperin (2010, 6) erittelemä mielipiteiden tai tiedon pyytäminen -viestityyppi sekä Harperin ym. (2010) hyväksymis japaheksumis -kysymykset ja laadulliset kysymykset, joista ensimmäiset hakevat subjektiivisia mieltymyksiä ja jälkimmäiset objektiivisempia näkökulmia jonkin asian hyvyydestä tai huonoudesta.
Viestityypissä, jossa pyydetään ehdotuksia lukijoilta esimerkiksi jonkin tuotteen ostopäätöksen avuksi, tavoitteena on kerätä monia erilaisia ehdotuksia. Kokemusten pyytäminen -luokan viesteissä taas pyydetään lukijoilta omakohtaisia kokemuksia jostain tietystä kirjoittajan määrittelemästä asiasta, kuten tuotteesta tai palvelusta. Erona ehdotusten pyytämiseen on se, että kirjoittaja määrittelee itse jonkin tietyn tuotteen tai palvelun, josta hän haluaa kommentteja muilta. (Salmela & Nuopponen 2012, 222–223.)
Näkemyksiä ilmaiseva viestityyppi perustuu Taboadan (2004, 69–74) argumentaatioviesteihin sekä haukkumis- ja kehumisviesteihin. Argumentaatioviestit puolustavat jotain mielipidettä, näkemystä, yksilöä tai yritystä. Ne on tavallisesti tarkoitettu provosoimaan ja usein myös vaikuttamaan muiden lukijoiden mielipiteisiin keskustelun aiheesta. (Emt., 69.)Haukkumis- ja kehumisviestit (bashing and pumping) eroavat argumentaatioviesteistä siten, että ilmaistuille mielipiteille tarjotaan hyvin vähäisesti tukea ja mielipiteet ovat yksinomaan positiivisia tai negatiivisia, kun argumentaatioviestit sisältävät laajemman kirjon mielipiteitä (emt., 73). Omassa luokittelussani lasken nämä molemmat viestityypit näkemysten ilmaiseminen -luokkaan. Keskeistä on, että kirjoittaja ilmaisee omia subjektiivisia näkemyksiään tai mielipiteitään, esimerkiksi jonkin tuotteen, teknologian tai palvelun hyvyydestä tai huonoudesta (Salmela & Nuopponen 2012, 224).Tietoa tarjoavissa viesteissä keskeistä on puolestaan tarjotun tiedon objektiivisuus eli se ei ole riippuvaista kirjoittajan itsensä mielipiteistä tai näkemyksistä (emt., 223).
Suunnitelman ilmoittaminen -luokkaan lasken viestit, joissa kirjoittaja kuvaa jonkinlaisen suunnitelman, jota on aikeissa noudattaa, mutta ei kuitenkaan esitä mitään suoraa kysymystä kyseistä suunnitelmaa koskien. Viestityyppi perustuu Kouperin (2010, 6) toimintasuunnitelman ilmoittaminen -luokkaan, jossa kirjoittaja ikään kuin epäsuorasti pyytää kommentteja kuvailemalla millaisiin toimiin hän on aikeissa ryhtyä, kuten esimerkissä 2.
(2) pilppi säästää taas lisää!
lämmityskohteet: – tuloilma -vesikiertoinen lattialämmitys asuinhuoneet -vesikiertoinen lattialämmitys pesutilat -käyttöveden lämmitys lisäsin astianpesukoneen pilpin lämmitettäväksi( halvempaa kuin suorasähkö) toiveena olisi että koko talon sähkökulut(myös käyttösähkö) jäisi alle 11000kwh vuodessa.
Viestityyppi, jossa tavoitteena on aiheen tuominen keskusteluun, pohjautuu Harperin ym. (2010) identifikaatio-kysymyksiin. Niiden tarkoituksena on houkutella vastaajia, joilla on yhteinen näkemys jonkin tietyn aiheen merkittävyydestä. Tällaiset kysymykset on useimmiten tarkoitettu herättämään keskustelua ja rakentamaan suhteita ennemmin kuin saamaan lopullisia tai toimivia vastauksia. (Emt.) Suunnitelman ilmoittaminen -luokkaan erona on se, että keskusteluun nostettu aihe ei liity kirjoittajaan itseensä tai hänen omaan henkilökohtaiseen tilanteeseensa. Harper ym. (2010) havaitsivat identifikaatiokysymysten sisältävän paljon sinä-muotoja, mikä osoittaa, että kysymyksen kohteena ovat vastaajat. Ne myös houkuttelivat suhteellisen paljon vastauksia (emt.).
Olen luokitellut jokaisen aineiston avausviestin ainoastaan yhteen viestityyppiluokkaan kuuluvaksi. Jotkut viesteistä voivat olla kahden viestityypin välimuotoja siten, että niissä yhdistyy kaksi tavoitetta (Harper ym. 2010). Olen luokitellut välimuodoilta vaikuttavat viestit niiden päätavoitteen perusteella. Viestin ensisijainen tavoite on pääteltävissä esimerkiksi viestin otsikosta ja viestissä esitettyjen kysymysten järjestyksestä. On kuitenkin todettava, että joidenkin viestien tapauksessa luokittelu oli haasteellista.
Avausviestityyppien jakautuminen
Tarkastelin aluksi ensimmäistä tutkimuskysymystä eli millaisia viestiketjujen avausviestit ovat tavoitteeltaan. Tein sen laskemalla jokaisen viestityypin frekvenssit eli esiintymiskertojen lukumäärät aineistossa ja vertaamalla niitä keskenään. Olen koonnut kuvioon 1 eri avausviestityyppien osuudet koko aineistossa.
Pääluokittain tarkasteltuna suurin osa viesteistä (65 %) tähtäsi tiedon saamiseen. Tiedon antamiseen tähtäsi neljäsosa avausviesteistä ja keskustelun herättämiseen kymmenesosa viesteistä. Koko aineiston yleisin viestityyppi oli avunpyyntö, joita oli viidesosa kaikista viesteistä. Seuraavaksi yleisimpiä olivat faktiset kysymykset ja mielipiteiden pyytämiset (molemmat 16 %). Harvinaisimpia olivat ehdotusten pyytämiset ja suunnitelman ilmoittamiset, joita oli vain muutama prosentti.
Kuvio 1. Viestityyppien jakautuminen koko aineistossa (N=300).
Tarkastellakseni ovatko havaitut erot tilastollisesti merkitseviä suoritin aineistolle tilastollisen analyysin käyttäen R-ohjelmaa (versio 3.0.0). Viestityyppien frekvensseille suoritettiin, χ2 -yhteensopivuustesti (khiin neliö -testi), joka soveltuu parhaiten nominaali- eli luokitteluasteikollisten muuttujien tarkasteluun. Testin avulla voidaan tarkastella, poikkeaako muuttujan havaittu jakauma nollahypoteesin mukaisesta jakaumasta. Nollahypoteesin mukainen jakauma on, että kaikkien luokkien frekvenssit ovat yhtä suuret. Mikäli testisuure kriittistä arvoa suurempi, nollahypoteesi hylätään. (Luojola 2006, 131.)
Aluksi vertailin keskenään kolmea pääluokkaa (tiedon saamiseen, tiedon antamiseen ja keskustelun herättämiseen tähtäävät viestit) suorittamalla pääluokkien frekvensseille (195, 75, 30) χ2 -yhteensopivuustestin. Testisuureen arvoksi tuli 145.5, vapausaste oli 2 ja p-arvo < 2.2-16. P-arvo tarkoittaa todennäköisyyttä, jolla sama tulos voidaan saada aikaan sattumalta. Näin ollen mitä pienempi p-arvo on, sitä varmemmin tulos on luotettava. Tilastollisesti luotettavan tuloksen rajana pidetään usein p-arvoa 0.05, kuten myös tässä tutkimuksessa. χ2 -jakauman mukainen kriittinen arvo vapausasteella 2 ja merkitsevyystasolla 0.05 on 5.991. Testisuure on huomattavasti kriittistä arvoa suurempi, joten nollahypoteesi hylätään. Tulos on tilastollisesti erittäin merkitsevä (p<0.001). Avausviestit edustavat siten useammin tiettyjä pääluokkia, ja pääluokkien esiintymisen väliset erot ovat tilastollisesti merkitseviä.
Seuraavaksi vertailin keskenään yhdeksää eri viestityyppiä. Testisuureen arvoksi tuli 75.6, vapausaste oli 8 ja p-arvo 3.74-13. χ2 -jakauman mukainen kriittinen arvo vapausasteella 8 ja merkitsevyystasolla 0.05 on 15.507. Testisuure on huomattavasti tätä kriittistä arvoa suurempi, joten nollahypoteesi hylätään. Avausviestit edustavat siten useammin tiettyjä viestityyppejä, ja viestityyppien esiintymisen väliset erot ovat tilastollisesti merkitseviä.
Toisena tutkimuskysymyksenä oli, millainen yhteys keskustelupalstan avoimuudella on avausviestien tavoitteisiin. Selvittääkseni tutkimuskysymystä vertailin keskenään kahta erityyppistä palstaa avausviestityyppien jakautumisen suhteen. Vertailin ensin kahta eri palstaa pääluokkien esiintymisen suhteen. Avausviestit olivat jakautuneet pääluokkiin hyvin samalla tavoin molemmilla palstoilla (tiedon saaminen 66 % ja 64 %, tiedon tarjoaminen 24 % ja 26 % ja keskustelun herättäminen molemmat 10 %).
Varmistaakseni, ettei avausviestien jakautuminen pääluokkiin eronnut kahden eri palstan välillä, suoritin pääluokkien frekvensseille kahden populaation χ2-riippumattomuustestin. χ2-riippumattomuustestillä voidaan testata kaksiulotteisessa taulukossa olevien muuttujien välistä riippuvuutta. Molemmat otokset luokitellaan kiinnostavan muuttujan mukaan ja havainnot järjestetään kontingenssitauluun, jonka sarakkeina ovat otokset ja riveinä muuttujan saamat diskreetit arvot (taulukko 2). Nollahypoteesina on rivi- ja sarakemuuttujien arvojen riippumattomuus toisistaan. (Luojola 2006, 149–150.)
Taulukko 2. Pääluokkien frekvenssit eri palstoilla.
χ2-riippumattomuustestin testisuureen arvoksi tuli 0.1662. χ2-jakauman mukainen kriittinen arvo vapausasteella 2 ja merkitsevyystasolla 0.05 on 5.991. Testisuure on selvästi kriittistä arvoa pienempi, joten nollahypoteesi jää voimaan. Voidaan siis todeta, että pääluokkien esiintymisen suhteen palstojen välillä ei ollut eroa. Eri viestityyppien jakautumisessa palstojen välillä sen sijaan näyttäisi olevan eroja. Olen kuvannut kuviossa 2 sitä, millä tavoin eri viestityyppien jakautuminen erosi kahdella eri palstalla.
Kuvio 2. Viestityyppien jakautuminen kahdella eri palstalla.
Lampopumput.infossa yleisimpiä avausviestityyppejä olivat avunpyynnöt (27 %). Seuraavaksi yleisimpiä olivat avausviestit, joissa tarjottiin tietoa (19 %). Harvinaisin viestityyppi oli suunnitelman ilmoittaminen. Suomi24.fissa sen sijaan yleisimpiä olivat avausviestit, joissa ilmaistiin näkemyksiä (22 %). Seuraavaksi yleisimpiä olivat viestit, joissa pyydettiin mielipiteitä (18 %). Harvinaisimpia olivat viestit, joissa pyydettiin ehdotuksia. Huomattavimmat erot kahden palstan välillä näyttäisivät siten olevan näkemyksen ilmaisemisten ja tiedon tarjoamisen yleisyydessä. Selvittääkseni, onko tulos tilastollisesti merkitsevä, suoritin eri viestityyppien frekvensseille kahden populaation χ2-riippumattomuustestin.
Taulukko 3. Viestityyppien frekvenssit eri palstoilla.
Huomioitavaa χ2-riippumattomuustestissä on, että testin tulos ei ole luotettava, mikäli odotetut taajuudet ovat pieniä. Kun luokkien lukumäärä on suurempi kuin 2, enintään 20 % odotetuista taajuuksista saa olla pienempiä kuin 5, eikä yksikään odotettu taajuus saa olla pienempi kuin 1. (Luojola 2006, 131.) Tutkimusaineistossa esiintyy pieniä frekvenssejä joidenkin viestityyppien kohdalla (ehdotusten pyytäminen ja suunnitelman ilmoittaminen), joiden odotetut frekvenssit ovat alle viiden (3,5 ja 4,5). Yksikään odotettu frekvenssi ei ole pienempi kuin 1, mutta 22,2 % odotetuista frekvensseistä on alle viiden, mikä vaikuttaa testin luotettavuuteen jonkin verran. Liian pieniä odotettuja frekvenssejä voi yrittää suurentaa yhdistämällä vierekkäisiä kategorioita (Luojola 2006, 131). Tämä ei kuitenkaan oman aineistoni kohdalla ole tarkoituksenmukaista, koska tavoitteena on vertailla eri viestityyppejä keskenään. Aineistoa voi myös suurentaa bootstrap-menetelmällä. Käytin analyysissa ns. Monte Carlo -simulaatiota, jonka kautta saatiin isompi otos ja näin luotettavampi p-arvo.
Frekvensseille suoritetun χ2-riippumattomuustestin testisuure sai arvon 49.7573, vapausaste oli 8 ja p-arvo 4.55-08. χ2-jakauman mukainen kriittinen arvo vapausasteella 8 ja merkitsevyystasolla 0.05 on 15.507. Testisuure on huomattavasti kriittistä arvoa suurempi, joten nollahypoteesi hylätään. Tulos on myös tilastollisesti erittäin merkitsevä (p<0.001). Suurentamalla aineistoa edellä mainitulla bootstrap-menetelmällä p-arvo oli 0.0004998 eli tulos oli edelleen tilastollisesti erittäin merkitsevä (p<0.001). Tuloksen perusteella voi siten päätellä, että avausviestit edustavat useammin tiettyjä viestityyppejä, ja viestityyppien esiintymisen välillä on tilastollisesti merkitseviä eroavaisuuksia.
Avun pyytäminen ja tiedon tarjoaminen näyttäisivät siten olevan selvästi yleisempiä Lampopumput.infossa, kun taas näkemyksen ilmaiseminen ja kokemusten pyytäminen ovat puolestaan yleisempiä Suomi24.fissa. Tulokseen on kuitenkin syytä suhtautua jossain määrin varauksella tietyissä viestityypeissä esiintyneiden pienten frekvenssien vuoksi. Tästä syystä analyysin toistaminen suuremmalla aineistolla olisi varmasti paikallaan luotettavamman tuloksen saamiseksi.
Vastausten saaminen
Kolmantena tutkimuskysymyksenä oli, millainen yhteys avausviestin tavoitteella on sen saamien vastausten määrään. Kolmatta tutkimuskysymystä selvitin tarkastelemalla avausviestien saamien vastausten jakautumista erilaisten viestityyppien kesken. Yhteensä aineiston avausviestit olivat saaneet 6 095 vastausta, joista Suomi24-palstan avausviestit saivat 3 252 vastausta ja Lampopumput.infon avausviestit 2 843 vastausta. Suomi24.fi-palstalla avausviesti sai siis keskimäärin hieman enemmän vastauksia (21,7 kpl) kuin Lampopumput.infossa (19 kpl). Vastausten määrän mediaani oli kuitenkin molemmilla palstoilla sama (10 kpl). Mediaanin poikkeaminen keskiarvosta viittaa siihen, että avausviestien saamien vastausten lukumäärä ei ole normaalisti jakautunut. Kun tarkastellaan koko aineiston avausviestien saamien vastausten lukumääristä muodostettua histogrammia (kuvio 3), voidaan havaita, että jakauma on voimakkaasti oikealle vino.
Kuvio 3. Vastausten määrän jakautuminen koko aineistossa.
Kokonaan ilman vastauksia jääneitä viestejä oli yhteensä 22 kpl (7,3 % viesteistä). Pisimmässä viestiketjussa oli 500 vastausta, joka on suurin teknisesti mahdollinen määrä vastauksia Suomi24-palstalla. Kyseessä on Suomi24-palstalle lähetetty näkemysten ilmaiseminen -luokkaan kuuluva viesti, jonka otsikkona on ”Hyytyy maalämpöpumppujen myynti..”. Viestissä kirjoittaja toteaa provosoivaan sävyyn maalämpöpumppujen myynnin romahtaneen ja moittii maalämpöjärjestelmiä kalliiksi ja hyödyttömiksi. Kyseessä on selkeästi kiistanalainen aihe, jotka Morzyn (2009, 74) mukaan aiheista tyypillisimmin johtavat pitkiin ja kiivaisiin keskusteluihin tai pikemminkin väittelyihin.
Aiemman kirjallisuuden mukaan erilaisten muuttujien jakaumat verkossa ovat usein hyvin vinoja (Himelboim 2008, 162). Morzyn (2009, 76) mukaan keskustelupalstan vastausviestien jakauma noudattaa Pareto-jakaumaa, joka on yleinen ilmiö erityisesti verkon ilmiöiden tutkimuksessa. Pareto-jakaumassa esiintymien todennäköisyys (y) tulee sitä pienemmäksi, mitä suuremman arvon satunnaismuuttuja x saa. Jakaumasta käytetään myös nimitystä Pitkä häntä (engl. The Long Tail). Morzyn mukaan tämä jakauma pätee myös keskustelupalstoilla ja tulee ilmi siten, että suurin osa avausviesteistä ei saa vastauksia, kun taas pitkät viestiketjut ovat hyvin harvinaisia (Morzy 2009, 74–76.) Kuviosta 3 voi havaita, että aineiston vastausviestien määrän jakauma näyttäisi niin ikään muistuttavan Pareto-jakaumaa.
Varmistaakseni poikkeaman normaalijakaumasta suoritin aineistolle Shapiro-Wilkin testin ja Kolmogorovin-Smirnovin testin, joilla voidaan testata jakauman normaaliutta. Molempien testien nollahypoteesina on, että jakauma noudattaa normaalijakaumaa. Shapiro-Wilkin testin tuloksena oli Lampopumput.info-palstan osalta nollahypoteesin hylkääminen (testisuureen arvo 0.5933 ja p < 0.001), joten otos ei noudata normaalijakaumaa. Suomi24-palstan kohdalla tulos oli sama (testisuureen arvo 0.3802 ja p < 0.001). Kolmogorovin-Smirnovin testin tulokset vahvistavat normaalijakaumasta poikkeaman: Lampopumput.info (D = 0.2562, p = 5.639-09) ja Suomi24.fi (D = 0.328, p = 1.921-14), joten nollahypoteesi hylätään, ja tulos on tilastollisesti erittäin merkitsevä.
Kahden riippumattoman otoksen keskiarvojen vertailuun voidaan käyttää Mann-Whitney U -testiä, jonka kohdalla ei tarvitse olettaa normaalijakautuneisuutta (Baayen 2008, 81–82; 87). Testin vaihtoehtoinen hypoteesi on, että keskiarvot poikkeavat toisistaan. Nollahypoteesina on puolestaan keskiarvojen samanlaisuus. Suoritin testin Lampopumput.info-palstan ja Suomi24.fi-palstan otoksille, jolloin testisuureen arvoksi tuli 11403 ja p-arvoksi 0.839. P-arvo oli suurempi kuin 0.05 eli nollahypoteesi jäi voimaan. Vastausten määrän keskiarvoilla ei siten ole merkitsevää eroa kahden eri palstan välillä.
Seuraavaksi tarkastelin avausviestien saamien vastausten jakaantumista erilaisten viestityyppien kesken. Laskin jokaisen viestityypin kohdalta avausviestien saamien vastausten keskiarvon. Olen koonnut avausviestien saamien vastausten määrän keskiarvot viestityypeittäin kuvioon 4.
Kuvio 4. Vastausten määrien keskiarvot viestityypeittäin kahdella eri palstalla.
Eniten vastauksia saivat keskimäärin sellaiset viestit, joissa ilmoitettiin suunnitelma (37 kpl). Keskiarvoa nostaa kuitenkin yksi viesti Lampopumput.infossa, joka sai peräti 130 vastausta, ja jota ilman keskiarvo olisi ainoastaan 21,3 kpl. Seuraavaksi eniten vastauksia saivat keskimäärin viestit, joissa pyydettiin ehdotuksia (32,7 kpl). Vähiten vastauksia taas saivat faktiset kysymykset (9,7 kpl). Syynä on luultavasti se, että faktisiin kysymyksiin on yleensä vain yksi oikea vastaus, ja kun vastaus kysymykseen löytyy, on keskustelua periaatteessa tarpeetonta enää jatkaa. Suurin ero kahden eri palstan välillä näyttäisi olevan siinä, että näkemyksiä ilmaisevat viestit saivat Suomi24-palstalla keskimäärin yli kaksi kertaa enemmän vastauksia (36,4 kpl) kuin Lampopumput.infossa (15 kpl).
Suoritin vastausten määrälle tilastollisen analyysin selvittääkseni, ovatko havainnot vastausten määrän eroista viestityyppien välillä tilastollisesti merkitseviä. Kun vertaillaan keskenään useampaa kuin kahta otosta, käytetään menetelmänä varianssianalyysia, jossa verrataan otosten sisäistä vaihtelua otosten väliseen vaihteluun. Nollahypoteesina on, että otosten keskiarvot ovat yhtä suuret. Varianssianalyysin käyttö edellyttää, että muuttujien arvot populaatiossa ovat normaalijakautuneita. (Luojola 2006, 111.) Kuten aiemmin on todettu, aineistoni muuttujien eli vastausten lukumäärien arvot eivät ole normaalijakautuneita. Tällaisessa tapauksessa voidaan käyttää Kruskallin–Wallisin varianssianalyysia, joka on varianssianalyysin epäparametrinen vastine eikä edellytä normaalijakaumaa (emt., 164).
Kruskallin-Wallisin varianssianalyysin nollahypoteesina on otosten mediaanien yhtäsuuruus, kun taas vastahypoteesina on ainakin kahden otoksen mediaanien poikkeaminen toisistaan (Luojola 2006, 164). Suoritin Kruskallin-Wallisin testin koko aineistolle. Riippumattomana muuttujana oli viestityyppi ja riippuvana muuttujana vastausten määrä. Testisuureen arvoksi tuli 22.1691, vapausasteet olivat 8 ja p-arvo 0.004612. P-arvo oli pienempi kuin 0.01 eli tulos on tilastollisesti merkitsevä. Nollahypoteesi siis hylätään, ja tulos osoittaa siten, että otosten eli viestityyppien välillä on eroa. Tulos ei kuitenkaan osoita tarkemmin, mitkä viestityypit poikkeavat toisistaan. Tulosta ei voi koskaan automaattisesti tulkita tarkoittamaan sitä, että kaikki otokset poikkeaisivat merkitsevästi toisistaan. Otosten välisten erojen tarkemmaksi selvittämiseksi on suoritettava ns. parivertailuja. (Emt., 113.)
Käytin parivertailujen tekemiseen kruskalmc-testiä, joka on Kruskallin-Wallisin jälkeisten parivertailujen tekemiseen suunniteltu testi. Testissä verrataan keskenään kaikkia viestityyppipareja ja tutkitaan, onko niiden välillä tilastollisesti merkitseviä eroja. Testin tuloksena oli, että ainoa tilastollisesti merkitsevä ero (p<0.05) oli ehdotusten pyytämisen ja tiedon tarjoamisen välillä. Parivertailujen tekemiseen voidaan käyttää myös Mann-Whitneyn testiä Bonferroni-korjauksella. Suoritin aineistolle myös tämän testin, joka antoi tuloksena ainoan tilastollisesti melkein merkitsevän eron (p=0.052) ehdotusten pyytämisen ja faktisen kysymyksen välille. Näiden testien perusteella voidaan siis todeta, että viestityyppien väliset erot vastausten saamisessa ovat niin pieniä, että suurin osa niistä ei ole tilastollisesti merkitseviä.
”Kuumakallejen foorumi” – Kaksi palstaa ja kaksi toimintakulttuuria
Artikkelin tavoitteena oli selvittää, mihin uusien keskustelujen aloittamisella pyritään ja millaisen reaktion nämä pyrkimykset saavat aikaan keskustelupalstoilla. Tavoite jakautui seuraaviin tutkimuskysymyksiin: (1) millaisia viestiketjujen avausviestit ovat tavoitteeltaan, (2) millainen yhteys keskustelupalstan avoimuudella on avausviestien tavoitteisiin ja (3) millainen yhteys avausviestin tavoitteella on sen saamien vastausten määrään.
Tulosten mukaan avausviesteistä suurin osa oli sellaisia, jotka tähtäsivät tiedon saamiseen. Myös Savolaisen (2001, 79) tutkimuksessa, jonka aineistona oli kuluttaja-asioihin keskittyvä uutisryhmä, huomattava osa viesteistä koski tiedon tarvetta ja tiedonhakua. Neuvojen pyynnöt ovat kysymystyyppinä kaikkein lähimpänä keskusteluryhmien alkuperäistä ideaa: osallistujalla on tiedon tai palvelun tarve, ja hän hyödyntää käytettävissä olevaa asiantuntemusta tyydyttääkseen tämän tarpeen (Taboada 2004, 68). Tulos on linjassa aiemman tutkimukseni (Salmela & Nuopponen 2012, 221) kanssa, jossa tiedon saaminen oli niin ikään avausviestien yleisin tavoite.
Analyysin tuloksena selvisi, että viestityyppien esiintymisen välillä on tilastollisesti merkitseviä eroavaisuuksia. Koko aineiston yleisin viestityyppi oli avunpyyntö, joita oli viidesosa kaikista viesteistä. Seuraavaksi yleisimpiä olivat faktiset kysymykset ja mielipiteiden pyytämiset (molemmat 16 %). Harvinaisimpia olivat ehdotusten pyytämiset ja suunnitelman ilmoittamiset, joita oli vain muutama prosentti. Myös aiemmassa tutkimuksessani, jossa tarkastelin tietotekniikka-aiheisia keskusteluja (Salmela & Nuopponen 2012, 218; 221), avunpyyntö oli yleisin viestityyppi (n. 40 % viesteistä). Harperin ym. (2010) tutkimuksessa yleisimpiä olivat faktiset ja identifikaatiokysymykset, kun taas laadulliset sekä hyväksymis- ja paheksumiskysymykset olivat harvinaisimpia. Kouperin (2010, 9) tutkimuksessa mielipiteiden tai tiedon pyytäminen oli yleisin neuvojen pyytämisen tyyppi ja toiseksi yleisin oli ongelman kuvaus.
Myös tämän artikkelin aineistossa faktiset kysymykset olivat melko yleisiä, mutta avunpyynnöt olivat kuitenkin yleisempiä. Tämä on luultavimmin seurausta palstojen aihepiiristä: teknisiin ongelmiin haetaan tyypillisesti apua muilta, ja ongelmatilanteet ovat usein yksilöllisiä. Keskustelun herättämiseen tähtäävät viestit, jotka omassa luokituksessani lähimmin vastaavat identifikaatiokysymyksiä, eivät myöskään olleet kovin yleisiä.
Toisena tutkimuskysymyksenä oli, millainen yhteys keskustelupalstan avoimuudella on avausviestien tavoitteisiin. Tulosten mukaan tutkittujen kahden erilaisen palstan välillä ei ollut eroja siinä, miten avausviestit olivat jakautuneet pääluokkiin eli tiedon saamiseen, tiedon antamiseen ja keskustelun herättämiseen tähtääviin viesteihin. Yksittäisiä viestityyppejä tarkasteltaessa nousi kuitenkin esiin eroja palstojen välillä. Avun pyytäminen ja tiedon tarjoaminen olivat yleisempiä Lampopumput.infossa, kun taas näkemyksen ilmaiseminen ja kokemusten pyytäminen olivat yleisempiä Suomi24.fissa.
Huomattavimmat erot kahden palstan välillä näyttäisivät olevan näkemysten ilmaisemisen ja tiedon tarjoamisen yleisyydessä. Ilmeisesti mahdollisuus kirjoittaa nimettömänä Suomi24.fissa madaltaa kynnystä näkemysten ilmaisemiseen. Selkeät erot ovat myös avunpyyntöjen ja kokemusten pyytämisen yleisyydessä: avun pyytäminen oli yleisempää Lampopumput.infossa, kun taas kokemusten pyytäminen oli yleisempää Suomi24.fissa. Tulokseen on kuitenkin syytä suhtautua jossain määrin varauksella tietyissä viestityypeissä esiintyneiden pienien frekvenssien vuoksi. Tästä syystä analyysin toistaminen suuremmalla aineistolla lienee tulevaisuudessa paikallaan luotettavamman tuloksen saamiseksi.
Kolmantena tutkimuskysymyksenä oli, millainen yhteys avausviestin tavoitteella on sen saamien vastausten määrään. Tulosten mukaan vastausten määrän keskiarvoilla ei ollut merkittävää eroa kahden eri palstan välillä. Vastausten määrän keskiarvo kuitenkin vaihteli eri viestityyppien välillä. Verrattain paljon vastauksia saivat viestit, joissa pyydettiin ehdotuksia ja keskimäärin vähemmän vastauksia saivat faktiset kysymykset. Syynä on luultavasti se, että faktisiin kysymyksiin on yleensä vain yksi oikea vastaus, ja kun vastaus kysymykseen löytyy, on keskustelua periaatteessa tarpeetonta enää jatkaa. Ainoa tilastollisesti merkitsevä ero löytyi kuitenkin ehdotusten pyytämisen ja tiedon tarjoamisen väliltä. Melkein merkitsevä ero löytyi myös ehdotusten pyytämisen ja faktisen kysymyksen väliltä. Suurin osa viestityyppien saamien vastausten määrän välisistä eroista ei siten ollut tilastollisesti merkitseviä. Tulokset kuitenkin viittaavat siihen, että viestit, joissa pyydetään ehdotuksia, saavat keskimäärin enemmän vastauksia kuin muuntyyppiset viestit. Faktiset kysymykset ja viestit, joissa tarjotaan tietoa taas saavat keskimäärin muita vähemmän vastauksia.
Harperin ym. (2010) tutkimuksessa identifikaatiokysymykset houkuttelivat enemmän vastauksia kuin muun tyyppiset viestit. Omassa tutkimuksessani niitä vastaavat keskustelun herättämiseen tähtäävät viestit keräsivät myös kohtalaisen paljon vastauksia, mutta eivät kuitenkaan eniten. Selittävänä tekijänä on luultavasti niin kutsutun ajanvietekeskustelun eriytyminen paljolti omalle keskustelualueelleen, jonka jätin pois tutkimuksen aineistosta.
Nimettömyydellä näyttäisi olevan eniten vaikutusta siihen, miten paljon kirjoittajat tuovat esiin omia näkemyksiään ja mielipiteitään. Suomi24 on omien sanojensa mukaan suomalaisten sähköinen mielipidepankki”, mikä vaikuttaisi pitävän myös tulosten valossa paikkaansa. Palsta on kuitenkin saanut osakseen myös kritiikkiä keskustelujensa luonteen vuoksi. Sitä on nimitetty esimerkiksi ”kansakunnan vessanseinäksi” (esim. Wikipedia 2013; Urbaani Sanakirja 2013). Taustalla on mahdollisesti juuri nimettömyys, joka voi kannustaa osallistujia epäasialliseen käytökseen, kuten toisten keskustelijoiden loukkaamiseen tai keskustelujen tahalliseen häiritsemiseen (Wise, Hamman & Thorson 2006, 32).
Avunpyynnöt olivat yleisempiä nimellä tai nimimerkillä kirjoitettaessa kuin täysin anonyymina. Tämä viittaa siihen, että halukkuus auttaa lisääntyy, kun avun saaja on tunnettu tai hänen verkkoidentiteettinsä on suhteellisen pysyvä, mikä luo mahdollisuuksia vastavuoroisuudelle tulevaisuudessa. Myös tiedon tarjoaminen oli yleisempää nimellä tai nimimerkillä kirjoitettaessa kuin täysin anonyymina. Tämä taas kertoo asiantuntijaidentiteetin rakentamisesta verkossa. Kuten Hinds ja Lee (2008, 2) toteavat, tiedonjakamisyhteisöjen keskeisiä käyttäjiä ovat tiedon etsijät ja tiedon tarjoajat, joista ensimmäisillä on instrumentaalinen tiedontarve jostain tietystä aiheesta ja jälkimmäisillä tarve rakentaa omaa mainettaan. Oman asiantuntijuuden osoittaminen vapaaehtoisesti puolueetonta tietoa tarjoamalla on perustellumpaa, jos oma verkkoidentiteetti on pysyvä, kuin jos tiedon tarjoaja olisi täysin nimetön, jolloin häntä ei olisi mahdollisuutta tunnistaa jatkossa.
Lampopumput.info-palstalla on ”Kuumakallejen foorumi” -niminen viestiketju. Sen avausviestissä kirjoittaja harmittelee sitä, miten monet keskustelut muuttuvat asiattomaksi riitelyksi, jonka vuoksi”satunnainen pumpputietoutta etsivä ei kohta enää saa täältä kuin pahan mielen.” Palstalla on myös keskustelualue, jonka nimi on Kuumarinki – Kuumakallejen kokoontumispaikka. Alueen kuvauksessa kerrotaan, että sinne kootaan kaikki provokatiivinen, paljon intohimoja herättävä, kiistoja aiheuttava ja keskustelijoita kahteen leiriin jakava keskustelu. Tarkoituksena on sillä tavoin saada muu keskustelualue pysymään ”puhtaana” ja ”asiallisena”.
Analyysissa esiin nousseet erot viestityyppien ja vastausten jakautumisessa kuvastavat siten omalta osaltaan palstojen erilaisia toimintakulttuureja: kun Suomi24 haluaa profiloitua ”suomalaisten sähköisenä mielipidepankkina”, johon jokainen voi nimettömänä kirjoittaa oman näkemyksensä asioista, on Lampopumput.info enemmänkin ”asiallinen” ja neutraali erikoisalan tiedon jakamisen foorumi, josta halutaan karsia pois kiistoja aiheuttava ja tunteita kuumentava keskustelu.
Tässä artikkelissa kuvattu tutkimus antoi tietoa siitä, mihin uusien keskustelujen aloittamisella pyritään ja millaisen reaktion nämä pyrkimykset saavat aikaan tekniseen erikoisalaan liittyvällä keskustelupalstoilla. Jatkossa aion tutkia keskustelupalstan avoimuuden yhteyttä myös avausviesteissä käsiteltäviin keskusteluteemoihin. Aion myös tutkia, miten avausviestin tyyppi vaikuttaa ketjun pituuden lisäksi myös keskustelun laadullisiin ominaisuuksiin, kuten vastausviestien interaktiivisuuteen. Lisäksi aioin tutkia avausviestien muita ominaisuuksia, kuten niiden rakennetta ja käytettyjä ilmaisukeinoja sekä näiden yhteyttä avausviestin tyyppiin ja keskustelupalstan avoimuuteen. Näiden kysymysten tarkasteleminen auttaa jatkossa selvittämään tarkemmin sitä, miten tiedon pyytäminen ja saaminen erikoisalaan liittyvästä aiheesta toimivat internetin keskustelupalstoilla.
Lähteet
Aineisto
300 lämpöpumppuihin liittyvää viestiketjua Lampopumput.info- ja Suomi24 -keskustelupalstoilla (heinäkuu 2011-joulukuu 2011).
Kirjallisuus
Arpo, Robert (2005). Internetin keskustelukulttuurit. Tutkimus internet-keskusteluryhmien viesteissä rakentuvista puhetavoista, tulkinnoista ja tulkinnan kehyksistä kommunikaatioyhteiskunnassa. Joensuu: Joensuun yliopisto.
Baayen, R. Harald (2008). Analyzing linguistic data: a practical introduction to statistics using R. Cambridge: Cambridge University Press.
Burke, Moira, Elisabeth Joyce, Tackjin Kim, Vivek Anand & Robert Kraut (2007). ”Introductions and Questions: Rhetorical Strategies that Elicit Response in Online Communities”. Human-Computer Interaction Institute. Paper 89. Lainattu 13.2.2013. http://repository.cmu.edu/hcii/89/.
Butler, Patrick & Joe Peppard (1998). “Consumer purchasing on the Internet: Processes and prospects.” European Management Journal 16(5), 600–610. Lainattu 14.4.2013. doi: 10.1016/S0263-2373(98)00036-X.
Chevalier, Judith A. & Dina Mayzlin (2006). “The effect of word of mouth on sales: Online book reviews.” Journal of Marketing Research 43(3), 345–354. Lainattu 14.4.2013. doi: 10.1509/jmkr.43.3.345.
Goldsmith, Daena (2000). “Soliciting advice: The role of sequential placement in mitigating face threat.” Communication Monograph, 67(1): 1–19. Lainattu 13.2.2013. doi: 10.1080/03637750009376492.
Harper, F. Maxwell, Joseph Weinberg, John Logie & Joseph A. Konstan (2010). ”Question Types in Social Q&A Sites.” First Monday 15(7). Lainattu 13.2.2013. http://firstmonday.org/htbin/cgiwrap/bin/ojs/index.php/fm/article/view/2913/2571.
Himelboim, Itai (2008). ”Reply distribution in online discussions: A comparative network analysis of political and health newsgroups.” Journal of Computer-Mediated Communication 14(1): 156–177. Lainattu 13.2.2013. doi: 10.1111/j.1083-6101.2008.01435.x.
Hinds, David & Ronald M. Lee (2008). ”Social Network Structure as a Critical Success Condition for Virtual Communities.” Teoksessa Proceedings of the 41th Hawaii International Conference on System Sciences. Lainattu 13.2.2013. doi: 10.1109/HICSS.2008.404.
Joyce, Elisabeth & Robert E. Kraut (2006). “Predicting Continued Participation in New-sgroups.” Journal of Computer-Mediated Communication (11)3: 723–747. Lainattu 14.4.2013. doi: 10.1111/j.1083-6101.2006.00033.x.
Kollock, Peter & Marc Smith (1996). ”Managing the Virtual Commons. Cooperation and Conflict in Computer Communities.” Teoksessa Computer-Mediated-Communication. Linguistic, Social and Cross-Cultural Perspectives. Susan C. Herring (toim.), 109–128. Amsterdam/Philadelphia: John Benjamins Publishing Company.
Kotler, Philip (1997). Marketing Management: Analysis, Planning, Implementation, and Control. Yhdeksäs painos. New Jersey: Prentice-Hall Inc.
Kouper, Inna (2010). ”The Pragmatics of Peer Advice in a LiveJournal Community.” Language@Internet 7: article 1. Lainattu: 13.2.2013. http://www.languageatinternet.org/articles/2010/2464
Lazar, Jonathan & Jennifer Preece (1998). ”Classification Schema for Online Communities.” Proceedings of the 1998 Association for Information Systems, Americas Conference: 84–86.
McLaughlin, Margaret L., Kerry K. Osborne & Cristine B. Smith (1995). “Standards of Conduct on Usenet.“ Teoksessa Cyber Society. Computer-mediated Communication and Community. Steven G. Jones (toim.), 90–111. Thousand Oaks (Calif.): Sage.
Luojola, Teemu (2006). Kielitieteellisen aineiston kvantitatiiviset analyysimenetelmät. Helsingin yliopisto, yleisen kielitieteen laitos. Lainattu 23.4.2013. Saatavilla: http://www.ling.helsinki.fi/~fkarlsso/methods/kvant_men.pdf.
Morzy, Mikołaj (2009). ”On Mining and Social Role Discovery in Internet Forums.” Teoksessa 2009 International Workshop on Social Informatics, 74–79. Lainattu 29.4.2013. doi: 10.1109/SocInfo.2009.22.
Porter, Constance Elise (2004). ”A Typology of Virtual Communities: A Multi-Disciplinary Foundation for Future Research.” Journal of Computer-Mediated Communication 10(1). Lainattu: 13.2.2013. doi: 10.1111/j.1083-6101.2004.tb00228.x.
Ridings, Catherine M. & David Gefen (2004). ”Virtual Community Attraction: Why People Hang Out Online.” Journal of Computer-Mediated Communication 10(1). Lainattu 8.4.2013. doi: 10.1111/j.1083-6101.2004.tb00229.x.
Salmela, Eveliina & Anita Nuopponen (2012). ”Nyt tarvittaisiin neroilta neuvoja! Avausviesti keskustelun avaajana tietokoneharrastajien keskustelupalstalla.” Teoksessa Välineiden viesti: kun perinteinen ja uusi media kohtaavat. Juhlakirja professori Tarmo Malmbergin kunniaksi. Maria Eronen & Simo Pieniniemi (toim.), 218–237. Vaasan yliopiston julkaisuja. Tutkimuksia 300, Viestintätieteet 2. http://www.uva.fi/fi/research/publications/orders/database/?julkaisu=690.
Savolainen, Reijo (2001). ”Living encyclopedia or idle talk? Seeking and providing consumer information in an Internet newsgroup.” Library and Information Science Research 23(1): 67–90. Lainattu: 13.2.2013. doi: 10.1016/S0740-8188(00)00068-2.
Savolainen, Reijo (2011). ”Requesting and providing information in blogs and internet discussion forums.” Journal of Documentation 67(5): 863–886. Lainattu: 13.2.2013. doi: 10.1108/00220411111164718.
Suomi24 Oy (2013). ”Mikä on Suomi24?” Lainattu 13.2.2013. http://www.suomi24.fi/yritys.
Taboada, Maite (2004). ”The Genre Structure of Bulletin Board Messages.” TEXT Technology 2004 (2). Lainattu: 13.2.2013. http://texttechnology.mcmaster.ca/pdf/vol13_2_04.pdf.
Wikipedia (2013). ”Suomi24”. http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomi24.
Wise, Kevin, Brian Hamman & Kjerstin Thorson (2006). “Moderation, response rate, and message interactivity: Features of online communities and their effects on intent to participate”. Journal of Computer-Mediated Communication 12(1). Lainattu 13.2.2013. doi: 10.1111/j.1083-6101.2006.00313.x.
Viiltävää yksinäisyyttä, hiipivää kauhua ja suoranaista paniikkia. Silent Hill -kauhupelisarjassa onnenhetket rajoittuvat lähinnä hengissä selviämiseen. Katsauksessa tarkastellaan pelaajahahmoihin samaistumista sarjan päähenkilöiden avulla.
”Vanhin ja voimakkain ihmisen tunteista on pelko”, lausui H. P. Lovecraft (1927) aikanaan. Alituinen pelko ja varuillaanolo ovat pitäneet ihmisrodun hengissä satojen vuosituhansien ajan. Vaikka länsimaisen ihmisen pelot ovat muuttuneet huomattavasti esi-isiemme kauhuista, pelon muodoista voimakkaimpia on edelleen tuntemattoman pelko. Kauhuelokuvassa, -kirjallisuudessa ja -peleissä hyödynnetään taitavasti tätä alkukantaista tunnetta, sillä pelkäämisestä on tullut meille myös viihdettä. Parhaassa tapauksessa eläydymme hyvin vahvasti kuvitteellisten henkilöiden kauheisiin kokemuksiin; koemme jopa samaistuvamme heihin. Minua kiehtoo ajatus samaistumisesta kauhukokemuksiin, ja tarkastelen sitä psykologiseen säikyttelyyn erikoistuneen kauhupelisarja Silent Hillin avulla. Äänimaailma on kauhugenressä elintärkeä tunnelmanluoja, joten mikä olisikaan parempi tapa virittäytyä Silent Hillin synkkiin tunnelmiin, kuin sen musiikki? Ehdottaisin siis, että annat seuraavan kappaleen soida taustalla tätä katsausta lukiessasi:
Akira Yamaokan säveltämä kappale Room of Angel pelistä Silent Hill 4 – The Room.
Silent Hillin alkuperäiseen kehittäjätiimiin kuuluneet Akira Yamaoka ja Akihiro Imamuka ovat todenneet, että kauhun tunne ei synny niinkään siitä, että hirviö hyökkää tai tappaa. Kauhun lähteet ovat psykologisessa piinassa. Alituisessa hiipivässä pelossa, pahaenteisissä aavistuksissa: jokin vaanii ja lähestyy hiljalleen, mutta hyökkäyksen ajankohtaa ei voi tietää. Ainoastaan se on varmaa, ettei sitä voi estää. (Logas & Mueller 2005, 6). Sain ensikosketukseni kauhupelien maailmaan Silent Hill -sarjan neljännen osan, The Roomin (2004), myötä. Pelin tunnelma veti täysin mukaansa, se oli minusta jotakin ennennäkemättömän hienoa ja erikoista. Koin päähenkilö Henry ”What the hell?” Townshendin ahdistuksen, pelon ja hämmennyksen. Nyt, useamman osan pelanneena ja aihetta hieman tutkineena, olen edelleen lumoutunut pelisarjan ainutlaatuisesta tunnelmasta ja sen synkistä salaisuuksista. Pelien ja niiden hahmojen tarinoihin ja yksityiskohtiin uppoutuminen on tehnyt sarjan entistä mielenkiintoisemmaksi.
Johannes Koski määrittelee pelihahmon kerronnallisena ja mekaanisena toimijana, joka edustaa pelaajaa pelimaailmassa. Pelaajan hahmolla on vaihteleva määrä vaikutusvaltaa, ja pelaajan ja pelin vuorovaikutus toimii hahmon kautta. (Koski 2011, 64). Samaistumiskokemuksessa pelaajan ja pelihahmon välinen raja hämärtyy. Silent Hillin jokaisella osalla on Shattered Memoriesia lukuun ottamatta oma, ainutlaatuinen päähenkilönsä. Päähenkilöt ovat tavallisia ihmisiä, jotka ovat tavalla tai toisella joutuneet painajaismaailmaan. Tämä helpottaa samaistumisen kokemista: pelaajahahmo ei ole mikään supervoimakas trikoosankari, vaan kuten sinä tai minä. Suhteellisen kylmähermoisia kavereita he tosin tuntuvat olevan, mokomat. Pelatessa tulee ajoittain mietittyä, miten itse toimisi samankaltaiseen tilanteeseen joutuessaan: tätä kutsutaan hahmon jäljittelyksi. Jos itse heräisin syystä tai toisesta Silent Hillistä, lamaantuisin todennäköisesti kauhusta ja olisin täten hyvin äkkiä hirviönmuonaa.
Hyppysellinen tuskaa, hieman ahdistusta – hahmon rakentaminen
Jotta pelaajahahmo voisi toimia kunnolla, on sen herätettävä tunteita. Samaistumisen alkutekijöitä on hahmoa kohtaan tunnettu empatia, ja sen aikaansaamiseksi käytetään hyväksi havaittuja keinoja ihmisen käyttäytymismalleista. Empatiaa voi kuitenkin tuntea, vaikkei välttämättä kokisikaan samaistuvansa hahmoon. Petri Lankosken mukaan empatian voi jakaa kahteen eri osa-alueeseen: tunnetilojen matkimiseen ja edellisessä kappaleessa mainittuun hahmon jäljittelyyn. Ihmisillä on taipumusta matkia tiedostamattaan toistensa eleitä ja tunteita, kuuluisimpana esimerkkinä mainittakoon hymyn tarttuminen. Jäljittelyllä Lankoski tarkoittaa tosiaan asettumista hahmon asemaan. Pelaajahahmon tunnetilojen on siis tarkoitus välittyä pelaajaan. (Lankoski 2007). Miten pikseli-ihmiselle (ja hänen kauttaan pelaajalle) sitten aiheutetaan suuria tunteita?
Kuten kauhupelitutkija Bernard Perron (2009, 131) toteaa, hahmosuunnittelulla on äärimmäisen merkittävä osa kauhupeleissä. Hahmon persoonallisuutta ja historiaa rakennetaan Silent Hillissä pikkuhiljaa cutscene -kohtausten (elokuvalliset, pelin juonta eteenpäin vievät videopätkät, joiden aikana pelaaminen ei ole mahdollista), hahmon kommenttien ja ympäristön avulla. Kenties tärkeimmässä roolissa ovat cutscenet. Niillä on iso merkitys sekä pelin tarinan että päähenkilön persoonan kehittäjänä. Monet tunteellisimmista hetkistä tapahtuvatkin juuri cutscenejen aikana, sillä hahmojen käyttäytyminen on varsinaisen pelaamisen aikana yleensä melko rajoitettua. Esimerkiksi Silent Hillin päähenkilöiden ilmeitä pääsee näkemään vain cutscenejen aikana. Päähenkilön puheääntä ei kuulla cutscenejen ulkopuolla, mutta esimerkiksi hengästymisen äänet kuuluvat ja lisäävät realistista vaikutelmaa. Samaa luokkaa on myös hahmon liikkuminen: ollessaan pahasti haavoittunut, hahmo etenee hitaammin ja saattaa vaikkapa ontua.
Kun pelaaja tutkii ympäristöään, hahmo kommentoi näkemäänsä. Olisihan se outoa, ellei hahmo välittäisi esimerkiksi tuolissa retkottavasta ruumiista. Silent Hillin pelaajahahmon kommentit eivät kuitenkaan rajoitu vain outouksiin tai ongelmanratkaisussa tarvittaviin esineisiin. Kommentit koskevat myös arkipäiväisiä esineitä tai tapahtumia: kun pelaaja on tiskialtaan yllä, hahmo saattaa tokaista, ettei halua nyt ottaa vettä tai pestä käsiään. Hahmon omia mielipiteitä, muistoja ja historiaa tulee esiin kommenttien kautta. Pelaaja pääsee tutustumaan esimerkiksi Silent Hill: Homecomingin Alex Shepherdin taustoihin pelin alkupuolella, kun hän saapuu vanhaan kotikaupunkiinsa. Kaupunki on muuttunut kolkon aavemaiseksi, ja päästessään kotitaloonsa häntä odottaa melkoinen järkytys: veli on kadonnut, äiti lähes katatoninen ja isä lukittautunut veden valtaamaan kellariin. Tutkiessaan taloa Alex muistelee koskettavasti menneisyyttään ja huomaa, ettei hänestä ole yhtään kuvaa. Sympatiamittari kohoaa huippulukemiin muistojen ja kipeän nykyhetken kohtauspaikassa. Pelin loppupuolella palaset loksahtavat paikoilleen, ja sarjalle tyypilliseen tapaan kaikki ei olekaan sitä, miltä näyttää.
Kuva 1. Vain yksi on joukosta poissa. Alex katselee perhepotrettia lapsuudenkodissaan.
Pelaajahahmon sukupuoli voi vaikuttaa samaistumisen asteeseen. Itse koen samaistuvani helpommin miespuolisiin hahmoihin: heitä kohtaan on helpompi kokea empatiaa, ja heidän kohtalonsa kiinnostaa enemmän kuin naispäähenkilön. Inger Ekman ja Petri Lankoski (2009, 195) toteavatkin myönteisen vaikutelman olevan tärkeimpiä tekijöitä hahmon ja pelaajan vuorovaikutuksessa. Jos hahmo on hyvännäköinen, ilmaisee esimerkiksi pelon ja kiintymyksen tunteita ja on moraaliltaan ainakin suhteellisen oikeaoppinen, myönteinen vaikutelma syntyy helpommin. Silent Hillin hahmot täyttävät kriteerit, vaikka heidän moraalinsa on silloin tällöin koetuksella. Sekä pelaajan että pelihahmon moraalikäsityksiä horjutetaan urakalla, sillä pelaajahahmon mielen syövereistä paljastuu pelin edetessä usein kivuliaita, unohdukseen pakotettuja totuuksia.
Kauhuun samaistuminen
”[S]ai vihdoin hommattua uusimman Silent Hillin, nyt saa taas pelätä jotain turhaa vaihteeks…” Facebookin statuspäivitykseni 1.3.2010.
Laadukas kauhukokemus voi olla virkistävä pako arjesta ja oikean elämän huolista. Vaikka tapahtumat olisivat oikeasti järkyttäviä ja vaarallisia, voi niiden kohtaaminen turvallisesti esimerkiksi pelaajahahmon silmin aiheuttaa viihteellisen kokemuksen. Taidolla luotu kauhupeli voi Perronin (2009, 138) mukaan hämärtää pelaajan ja pelihahmon välistä rajaa. Yhteistä kokemusta voimistaa pelaajan ja pelihahmon kulttuuritausta ja tieto siitä, mikä on mahdollisesti pelottavaa. Pelaaja toimii, kuin olisi itse vaarassa, sillä hän on vastuussa pelihahmonsa toimista. Hän on se, joka joutuu oikeasti kohtaamaan Silent Hillin vaarat.
Silent Hillissä pelaajahahmo joutuu harhailemaan kauhukaupungissa useimmiten yksin, ja tämä pohjaton yksinäisyydentunne välittyy ajoittain jopa sydäntä raastavana myös pelaajaan. Eristäminen ja yksinäisyys ovat kauhugenrelle tyypillisiä keinoja, sillä siten halutaan saada pelaaja olemaan koko ajan varpaillaan. Yksin pimeässä on pelottavaa, varsinkin hirviöiden huohottaessa niskaan. Ajoittain pelissä tavattavat ihmiset, sivuhahmot, tuovat hetkellistä lohtua pimeyteen. Pelaaja tuntee välitöntä yhteenkuuluvuutta sivuhahmojen kanssa: joku muukin on joutunut tähän Helvetin esikaupunkiin. Ennemmin tai myöhemmin kuitenkin selviää, ettei kohtalotovereilla ole kaikki kunnossa. Osa heistä ei tunnu ajoittain ymmärtävän olinpaikkaansa, ja he käyttäytyvät kuin mitään kauheuksia ei olisikaan. Esimerkiksi Silent Hill 2:ssa tavattava näsäviisas pikkutyttö Laura on kuin kotonaan Silent Hillissä. Lauraan tai muihin sivuhahmoihin ei ole välttämättä luottamista: hän muun muassa sulkee päähenkilö Jamesin hirviöitä kuhisevaan huoneeseen. Osa ei ole uskoa kohtaloaan, esimerkiksi Silent Hill 4: The Roomin alkupuolella tavattava Cynthia luulee olevansa unessa. Eipä heitä silti voi pienestä mielenvikaisuudesta syyttää, nyrjähtänyt kaupunki hirviöineen on omiaan sekoittamaan kenen tahansa pään. Sivuhahmot välittävät usein myös oleellista tietoa pelaajahahmon persoonallisuudesta: miten hahmo käyttäytyy niiden seurassa ja miten ne suhtautuvat häneen. Esimerkiksi Homecomingin Alexiin moni sivuhahmo suhtautuu hieman kummallisesti tai jopa penseästi, mutta pelin edetessä syy kohteluun selviää.
Kuva 2. Cynthian uni osoittautui astetta todellisemmaksi.
Usein jokin tuntuu vetävän päähenkilöitä kauhukaupunkiin, ja he saattavatkin olla siellä osin omasta tahdostaan: esimerkiksi Silent Hill 2:n James Sunderland on saanut edesmenneeltä vaimoltaan mystisen kirjeen, jossa tämä vihjaa olevansa Silent Hillissä. James lähtee selvittämään asiaa. Silent Hill 1:ssä Harry Masonin ottotytär katoaa auto-onnettomuuden yhteydessä, ja hän lähtee etsimään tyttöä läheisestä kaupungista. Arvannette varmaan, mikä tuo läheinen kaupunki sattuu olemaan. Huono-onnisimmat joutuvat kauhukokemuksiin pelkästään pakon sanelemana. The Roomin Henry herää eräänä päivänä huoneistoonsa lukittuna, ja ainoa tie ulos on seinään ilmestyvä reikä.
Samaistuminen Silent Hillin hahmoihin jakaa mielipiteitä. Osa pelaajista pitää hahmoja liian yksiulotteisina ja karikatyyrisinä samaistumisen kannalta, osa taas kokee ne samaistuttaviksi. Tämä ei sinänsä ole ihme, sillä hahmot käyttäytyvät usein hieman ristiriitaisesti. Toisinaan ne tuntuvat hyvin uskottavilta. Heidän selviytymisvaihteensa tuntuu kytkeytyvän päälle äärimmäisen nopeasti, ja he haluavat vain päästä pois tai herätä painajaisestaan. Petri Lankoski on tarkastellut Silent Hill 3:n päähenkilö Heather Masonia, ja toteaa selviytymisen olevan hahmon päätavoite läpi pelin: vaikka Heather on peloissaan, hänellä on voimaa selviytyä (2005). Sama pätee kaikkiin sarjan päähenkilöihin. Hahmot suhtautuvat pelokkaasti pelin edetessä paljastuviin uusiin kauheuksiin, mutta tuntuvat turtuvan aiemmin koettuihin järjettömyyksiin. Tämä johtuu muun muassa siitä, että jatkuvasti päivittelevä, realistinen sankari todennäköisesti haittaisi pelikokemusta. Myös hahmon mahdollisuus kommentoida ympäristöään voi vaikuttaa immersioon tietyissä tilanteissa negatiivisesti. Päähenkilö saattaa esimerkiksi kommentoida taulua, vaikka olisi juuri selvinnyt hirviön hyökkäyksestä. Luonnollisessa tilanteessahan sisustus olisi viimeisenä ihmisen mielessä.
Pelaajan ja pelihahmon välille muodostuu siis interaktiivisuuden vuoksi aina jonkinlainen vuorovaikutussuhde, mutta samaistuminen vaatii syvempää kiintymystä hahmoon. On selvää, ettei pelaaja halua hahmonsa esimerkiksi kuolevan, sillä se keskeyttäisi pelissä etenemisen. Tätä ei vielä kuitenkaan voi laskea samaistumiseksi. Mikäli pelaaja saa hahmosta myönteisen vaikutelman, haluaa hän todennäköisemmin varjella tätä vaaroilta. Myönteinen vaikutelma sekä empatia hahmoa kohtaan ovat ensiaskeleita samaistumiseen. Pelaajan kiintyessä hahmoonsa myös samaistuminen mahdollistuu. Esimerkiksi omaan roolipelihahmoonsa voi samaistua täysin, ja silloin hahmosta tulee määrittelemättömän pituiseksi ajaksi olennainen osa pelaajan identiteettiä. Silent Hillin hahmoihin ei yleensä voi samaistua yhtä voimakkaasti, siitä pitävät pelin luonne ja kesto huolen. Jonkinasteinen samaistuminen on kuitenkin hyvin todennäköistä, sillä onhan pelaajalla ja pelihahmolla yhteinen päämäärä: selviytyä hengissä Silent Hillistä.
Katsaus perustuu osittain tekijän keväällä 2012 valmistuneeseen digitaalisen kulttuurin kandidaatintutkielmaan ”In my restless dreams, I see that town… Silent Hill.” Pelaajakokemuksia kauhukaupungista.
Lähteet
Kaikki linkit tarkistettu 3.6.2013.
Nettivideot
Silent Hill 4 – Room of Angel. Uploaded 4.7.2009, http://www.youtube.com/watch?v=cF2xllb7-6k.
Pelit
Silent Hill (1999).
Silent Hill 2 (2001).
Silent Hill 4 – The Room (2004).
Silent Hill – Homecoming (2008).
Silent Hill – Shattered Memories (2009).
Kirjallisuus
Ekman, Inger and Petri Lankoski (2009). ”Hair-Raising Entertainment: Emotions, Sound, and Structure in Silent Hill 2 and Fatal Frame”. Teoksessa Horror Video Games. Edited by Bernard Perron, 181–199. Jeffersson: MacFarland & Company.
Koski, Johannes (2011). ”Pikseli-ihastumisesta pikselirakkauteen – Pelaajan ja pelihahmon välinen kiintymy”s. Teoksessa Digirakkaus 2.0. Toim. Petri Saarikoski, Ulla Heinonen, Riikka Turtiainen, 63-73. Kulttuurintuotannon ja maisemantutkimuksen julkaisuja 31. Pori: Turun yliopisto.
Lankoski, Petri (2005). ”Building and Reconstructing Character. A Case Study of Silent Hill 3”. Teoksessa Proceedings of DiGRA 2005 Conference: Changing Views – Worlds in Play, http://www.digra.org:8080/Plone/dl/db/06278.03293.pdf.
Lankoski, Petri (2007). ”Goals, Affects, and Empathy in Games”. Teoksessa Proceedings of The Philosophy of Computer Games, 2007, http://game.unimore.it/Papers/Lankoski_Paper.pdf.
Logas, Heather and Daniel Mueller (2005). ”Mise-en-scène Applied to Level Design: Adapting a Holistic Approach to Level Design”. Teoksessa Proceedings of DiGRA 2005 Conference: Changing Views – Worlds in Play, http://www.digra.org/dl/db/06276.13262.pdf.
Lovecraft, H. P.(1927, 1933 – 1935). Supernatural Horror in Literature, http://gaslight.mtroyal.ab.ca/superhor.htm.
Perron, Bernard (2009). ”The Survival Horror: The Extended Body Genre”. Teoksessa Horror Video Games. Edited by Bernard Perron, 121-144. Jeffersson: MacFarland & Company.
Lähes vuosisata pajatson parissa on pitkä aika, vaikka itse pelikone sekä maailma sen ympärillä ovatkin muuttuneet merkittävästi. Miksi algoritmien ohjailema virtuaalipajatso ei pysty päihittämään perinteistä peliautomaattia? Katsaus pajatson historiaan vie nostalgiamatkalle menneille vuosikymmenille.
”Kun nopeemmat meni menojaan, me jäätiin seisoskelemaan Esson baarin pajatson ääreen kahdestaan…” (Kolmas nainen. Maken kanssa. 1994.)
Kuva 1. Esson logo.
Vuosi oli 1994, kun Pauli Hanhiniemi sanoitti populaarikulttuurisen lauluteoksensa Maken kanssa, jossa Volvo Amazonin varaosiin ja viinaksiin rahansa sijoittavat miehet harrastivat pajatson kimppapelaamista Esson baarissa markan panoksella. Laulun henkimä ajankuva kuljettaa kuulijansa jonnekin 1970- ja 1980-luvun leppoisaan maaseututaajamaan, jossa kaverukset odottelevat parempia aikoja ja aikaa tapetaan ”kartsaamalla” Amazonilla ja pelaamalla pajatsoa.
Nykyään peliretki Esson baariin lienee turha. Ensinnäkin siksi, että kyseinen peli on yhtä lähellä kuin lähin internetiin kytketty tietokone. Toisekseen amerikkalaislähtöisen ExxonMobil -öljy-yhtiön Esso-nimistä huoltoasemaa ei taida löytyä enää muualta kuin aiemmin mainitsemastani Kolmas nainen -yhtyeen laulusta.
Vaikka itse lähtisinkin mielelläni empiiriselle tutkimusmatkalle menneiden vuosien huoltamoiden baareihin, pelaamisen ja pelaamiseen liittyvien oheisilmiöiden pariin, ovat luonnonlait tehneet paluun ajassa taaksepäin melko hankalaksi. Aikakoneen keksimistä odotellessa on tyydyttävä tarkastelemaan menneisyyttä nykyhetkestä käsin ja mietittävä, miksi jotkut populaarikulttuuriin liittyvät tuotteet muuttuvat nostalgian kohteeksi ja miten tuotteita kohtaan syntyviä tuntemuksia on hyödynnetty esimerkiksi uusien tuotteiden ja tässä tapauksessa pelien kehityksessä.
Kuva 2. Tapio Rautavaaran tyylinäyte pajatson pelaamisesta 1970-luvulta.
Nostalgia määritellään menneen ikävöinniksi, kaihoksi ja haikeudeksi ja siihen liittyy usein menneen aikakauden ihannointia. Omakohtaiset haikeat tuntemukseni pajatsoa ja sen pelaamista kohtaan kohdistuvat pelikoneen mekaniikkaan ja yksinkertaisen pelikokemusten ihailuun. Toisaalta pajatso näyttäytyy mielikuvissani jonkinlaisena aikaikkunana menneisyyden paikkoihin ja tilanteisiin, joiden hämärässä kajastaa lapsuuden ja nuoruuden huolettomuus sekä kahdeksankymmentälukulainen ajankuva.
Jaakko Suomisen (2011) mukaan nostalgia voidaan määritellä tunteeksi jonkin asian katoamisesta ja korvautumisesta. Nostalgikko kaipaa jotain aikaa, paikkaa, tilannetta tai ihmistä. Hän tuntee voimakasta halua palata kaipauksensa kohteen luo. Nostalgiaan liittyy hänen mukaansa aina jonkinlainen katkos, jossa elävä kulttuuri on tavalla tai toisella muuttunut vanhanaikaiseksi, kuolleeksi tai taakse jääneeksi.
Vaikka omakohtaiset ja hieman epätarkat menneisyyden kokemukset vaikuttavat mielessäni yksityisiltä, mitä ilmeisimmin jaan pajatsoon liittyvät kokemukseni melko monen muun sen pelimekaanista toimintaa ja peliympäristöä tuntevan pelaajan kanssa. Suomessa pajatsoon liittyvää nostalgiaa käsitellään satunnaisesti myös populaarikulttuurissa, esimerkiksi television viihdeohjelmissa. YouTube-videovälityspalveluun on myös ladattu lukuisia pajatsoa käsitteleviä videopätkiä.
Kuva 3. Aleksi Mäkelän ohjaaman Trabant Express -viihdesarjan (1997) Jussi Laamanen näyttää mallia, kuinka pajatsosta saa jättipotin.
Hyvinvointi rahapelaamisen synninpäästönä
Santtu Luodon (2008, 14) mukaan Pajatso oli Saksassa 1900-luvun alussa valtakunnanoikeuden toimesta määritelty taitopeliksi, mikä mahdollisti niiden sijoittelun kahviloihin ja ravintoloihin ilman viranomaisten lupaa. Vaikka koneen varsinaisesta alkuperästä ei ole tietoa, viittaa alkuperäinen nimi ”bajazzo” Italian kielen sanaan pagliaccio, joka tarkoittaa ilveilijää. Tarkkasilmäiset pelaajat löytävätkin alkuperäisen pelikoneen lasin takaa hassun klovnihahmon, joka pitelee voittokuppia pajatson esi-isän lasin takana.
Kuva 4. Pajatson esi-isä, ”bajazzo”.
Peliautomaattien omistajien harmiksi sikäläisten byrokraattien mielipiteet kuitenkin muuttuivat ja laite määriteltiin uudelleen onnenpeliksi, joita pidettiin osittain laittomina. Tämä aiheutti lopulta sen, että saksalaiset alkoivat myydä pelilaitteitaan ulkomaille, myös Suomeen.
Tästä alkanut kehityskulku pitää sisällään monenlaisia mielenkiintoisia tapahtumia, jotka vaikuttivat olennaisesti pelin levinneisyyteen ja sen yleisempään asemaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Peliautomaatin saavuttua Suomeen 1920-luvulla, silloinen oikeuskansleri Alex Charpentier rinnasti kyseisen pelin rulettiin, minkä vuoksi se tuomittiin uhkapelinharjoittamisvälineenä julkisilla paikoilla kiellettäväksi. Sisäasiainministeriö kumosi kuitenkin lopulta oikeuskanslerin päätöksen.
Aluksi pelilaitteet olivat yksityisten liikemiesten omistuksessa, mutta vuonna 1933 raha-automaattien pitolupiin liittyvää leimaverolakia täydennettiin asetuksella, jossa raha-automaattien pito sallittiin vain hyväntekeväisyysjärjestöille. Tuohon aikaan rahapelaamista pidettiin paheena, joten puntteja pyrittiin tasaamaan suunnitelmalla, jossa rahapelaamisesta saatavaa tuloa käytettäisiin hyväntekeväisyyteen. Tätä tarkoitusta varten perustettiin Raha-automaattiyhdistys (jatkossa RAY) vuonna 1938. Arvo Ylppö, joka oli yksi RAY:n perustajista ja myöhemmin sen hallituksen jäsenistä, puolsi automaattien laillisuutta sillä perusteella, että ihmisen luontaista peliviettiä on voitava tyydyttää. Pajatso toimikin tämän vietin tyydyttäjänä vuosikymmenien ajan huolto-asemien kuppiloissa, tehden rahapelaamisen tutuksi eri ihmisryhmille ja sukupolville. Sen periaatteena vaikuttaa koko historian ajan olleen tietynlainen helppo lähestyttävyys yhdistettynä yksinkertaiseen pelimekaniikkaan.Koska rahapelaaminen on jatkunut Suomessa pitkään, liittää Riikka Matilainen (2010, 22) vuonna 2010 kirjoitetussa artikkelissaan sen osaksi 1900-luvun yhteiskunnallisia ja kulttuuria muutoksia, jossa se on kesytetty hyvinvointivaltion rahoitusajattelun avulla. Hänen mukaansa yhteiskunnan hallintalogiikka on muuttunut 1900-luvun alun pahe- ja syntidiskursseista ajanviete-, sairaus- ja addiktiodiskursseihin. Silti rahapelaaminen on tuskin koskaan ollut yhtä läsnä jokapäiväisessä elämässämme kuin se on tänään. Tästä syntyy jokseenkin ristiriitainen vaikutelma siitä, että vaikka rahapelien pelaaminen on tukenut ja tukee edelleen kansanterveyttä ja hyväntekeväisyyttä, niin toisaalta se ajaa rahapelaajia kurimukseen olemalla itse yksi vakavista kansanterveyttä uhkaavista addiktion muodoista. Tällä hiuksenhienolla rajalla, jossa erotellaan addiktiivista ja hallittua pelaamista, operoivat Matilaisen mainitsemat erilaiset hallintalogiikat.
50 pennin pajatson nousu ja tuho
Jossain tässä yhteydessä sen tarkemmin määrittelemättömällä internetin keskustelupalstalla todettiin osuvasti, että raha keksittiin koska ”oravannahat tukki pajatson”. Valuutan muuttuminen onkin ollut osaltaan vaikuttamassa kyseessä olevan peliautomaatin muutoksiin vuosien myötä. Vuosikymmenten kuluessa, ja pajatson eri kehitysvaiheiden kautta, vuonna 1967 käyttöönotettu 50 pennin pajatso siirtyi nimittäin juuri kolikkouudistuksen myötä ajasta ikuisuuteen vuonna 1993. Sen kanssa eli rinnakkain kuuluisa 20 pennin pajatso, joka oli aloittanut taipaleensa melkein kymmenen vuotta aiemmin. Sen kohtalona oli poistua käytöstä vuonna 1990, mutta kuriositeettina mainittakoon, että ainakin vielä yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä yksi kappale kakskytpennisiä oli museoituna Kyyjärven Esson lasivitriinissä.
50-pennisen pajatson turmioksi koitunut harmittava valuuttakriisi ei kuitenkaan pystynyt hävittämään sitä kansakunnan kollektiivisesta muistista, mikä ilmenee Hanhiniemen vuotta myöhemmin julkaisemasta musiikkikappaleesta Maken kanssa. Kovin kauaa ei itse pajatsokaan ehtinyt olla poissa silmistä, sillä jo vuonna 1995 RAY palautti yleisön pyynnöstä sen pelivalikoimiinsa. Sen suunnittelussa oli osaavasti hyödynnetty aiempien versioiden ulkonäköä, mikä herätti ihmisissä varmasti nostalgian tunteita. Ulkokuori näet muistutti vuoden 1938 versiota, vaikka itse peli sisältönsä puolesta olikin jo moderni sähkömekaaninen pajatso.
Vaikka pajatso ei siis oikeastaan koskaan kadonnut mihinkään, nostattaa tuo täysin mekaaninen markka-aikojen 50 pennin pelikone menneisyydestä ihmisten mielikuvissa vieläkin nostalgisia väristyksiä. Tämä näkyy muun muassa siinä, että vuonna 2007 Nostalgiapelit-sivustolle ilmestyi siitä täsmälleen samannäköinen, toiminnoiltaan alkuperäistä vastaava virtuaalinen versio.
Kyseinen pajatso on edelleen monien mielestä se ainoa oikea pajatso, jonka tekniikka oli jo aikanaan niin edistyksellistä, että se kykeni vaihtamaan markan kahdeksi 50-penniseksi. Vertailun vuoksi on todettava, että siihen eivät esimerkiksi täysin tyydyttävästi pysty vielä tänä päivänäkään kaikkien julkisten käymälöiden kolikkolukot. 50 pennin pajatso oli mekaniikaltaan omanlaisensa insinööritaidon mestariteos, joka vaikuttaa myös omaan arvostukseeni juuri tätä kyseistä konetta kohtaan. Vaikka nykyaikainen pajatso on omalla tavallaan rakenteeltaan ja tekniikaltaan mielenkiintoinen, on pelkkään mekaaniseen toimintaperiaatteeseen perustuvassa pelikoneessa jotain ohjelmoinnin keinoin tuotettua sisältöä kiehtovampaa. Ehkä minua vaivaa se, että esi-isiinsä verrattuna ja ylivertaisesta tekniikastaan huolimatta se ei pysty häikäisemään ja ylittämään odotuksia, joita olen sille osittain ehkä tiedostamattakin asettanut, ainakaan samalla tavalla kuin esikuvansa. Tai ehkä ajat ovat vain muuttuneet ja minua on vaikeampi saada ymmälleen ihastuksesta.
Mekaaninen toimintaperiaate luo mielessäni vaikutelman jostakin alkuperäisemmästä, luotettavammasta ja aidommasta tuotteesta, jonkinlaisesta syvemmästä yhteydestä, jota en johonkin virtuaalisessa ympäristössä käytettävään sovellukseen pysty luomaan. Tätä voi varmasti selittää osittain ainakin vanhan pelikoneen konkreettisuudella, sekä sen yksinkertaisen mutta hyvin suunnitellun toimintaperiaatteen sisäistämiseen lähestulkoon ensisilmäisyllä.
Kuva 5. Jo pelkät vanhat markan rahat herättävät nostalgisia tuntemuksia.
Osa pelaajien juuri tätä kyseistä peliä kohtaan tuntemasta nostalgiasta saattaa myös epäilemättä liittyä euroa edeltävän valuutan käyttökokemuksiin, sillä missäpä muualla markat ja pennit olisivat olleet konkreettisemmin käytössä kuin pelimerkkeinä pajatson pohjattomassa kidassa. Pajatson pelaamisen aloittaminen oli aloittelijallekin helppoa, mutta taitavan jassopelaajan tunnistaa ammattilaisen elkeistä. Keskittyneen katseen ja keskimmäistä peliporttia tähtäävän sormen tehtävänä on löytää juuri se oikea iskuvoima, jotta pelattava kolikko ei singahtaisi osaksi lasin takana olevaa kolikkomerta, vaan kilauttaisi iloisesti mahdollisimman monta kolikkoa palkinnoksi onnistuneesta lyönnistä.
Kuva 6. Sormi osoittaa keskiporttia, johon kolikko yritetään saada.
Peliautomaattinostalgiaa
Lähes sata vuotta pajatson ja rahapelaamisen historiaa on pitkä aika, maailma peliautomaatin ympärillä on muuttunut, vaikka itse pajatso on edelleen pelimekaniikaltaan, värimaailmaltaan ja jokseenkin jopa ulkoasultaan hyvin samankaltainen kun esi-isänsä. Koneiston tekniikka on sähköistynyt ja pelimekaniikkaa säätelee mikroprosessorien tahdissa sykkivä ohjelmisto. Kokeneen pajatsopelaajan hieman pessimistis-sävytteisessä maailmassa se tarkoittaa lähinnä sitä, että pajatson pelaamista säätelee enemmänkin johonkin säännönmukaiseen algoritmiin perustuva looginen muuttuja, kuin aito tuuri ja pelaajan näppäräsormisuuteen liittyvä taito ja kokemus. Heikkoutena voidaan pitää myös nykyaikaisen pajatson pelaamisen äkillisesti lopettavaa sähkökatkoa, joka alkuperäistä 50 pennin pajatsoa ei olisi juuri hetkauttanut.
Kuva 7. Nostalgiapelit-sivuston virtuaalipajatso.
RAY:n toimintaperiaate on edelleen samankaltainen; rahapelaamisen tuottoja jaetaan sosiaali- ja terveystyöhön, vaikka tuskin rahapelaamisesta syntyviä synnintuntoja ja paheksuntaa tarvitsee enää sen kesyyntymisestä johtuen paljoa hyvitellä.
Nostalgiapelit-sivustolla tapahtuva pelaaminen toimii korvikkeena aidolle asialle, pelaaminen on maksutonta eivätkä virtuaalikolikot vaihda oikeasti omistajaa, vaan niitä saa rajattomasti talon puolesta. Silti yhtäläisyyksiä näkyy ainakin pelaajien sosiaalisessa kanssakäynnissä, ainoastaan peliympäristö on vaihtunut huoltoaseman baarista kotitietokoneen ääreen. Lisäksi kimppapelaamisen muotoja on nähtävissä Internetin keskustelupalstoilla, joilla vertaillaan tuloksia ja jaetaan menneisyydestä nousevia nostalgisia väristyksiä.
Nostalgiapelien virtuaalipajatso näyttäytyy esi-isänsä historiikissa mielenkiintoisena sivujuonena, omanlaisenaan pelivietin tyydyttäjänä, jossa pelimerkkien virkaa toimittavat edelleen aidot virtuaalimarkat ja -pennit. Virtuaalipajatson voi nähdä kunnianosoituksena ja samalla keinona palauttaa takaisin jotain kadotettua. Vaikka se ei täysin oikeana aikakoneena toimikaan, vaan ennemminkin jonkinlaisena ajallisena huijauksena, huokuu siitä pyrkimys päästä mahdollisimman lähelle alkuperäistä esikuvaansa.
Kuva 8. Pajatso vuosimallia 2009.
Pajatson jatkuva tavoite on ollut uudistua ja mennä sinne, missä yksikään peliautomaatti ei ole aikaisemmin ollut. Nykyaikainen, vuonna 2009 julkaistu pajatso tekee RAY:n mukaan pelaamisesta entistä hauskempaa: sen ohjelmisto mahdollistaa perinteisen yksinpelin lisäksi erilaisia pelimuotoja, joilla voi pelata esimerkiksi moninpeliä kavereiden kanssa. Muihin uusiin ominaisuuksiin kuuluu myös korkeudensäätö, jolla voidaan säätää korkeutta pelaajan pituuden mukaan, eikä kolikoiden puuttuminenkaan haittaa, sillä pelaamisen voi maksaa vaikka luottokortilla. Oikeilla kolikoilla pelattavat mekaaniset pajatsot ovat sen sijaan nopeasti katoamassa. RAY on kaikessa hiljaisuudessa ajanut vanhaa pajatsokantaa alas. Käytännössä yhdistys ei enää korjaa rikki menneitä koneita tai hanki tilalle uusia. Tuhansista asennetuista pajatsoista oli alkuvuodesta 2013 jäljellä enää surkeat 49 (Merimaa 2013). On odotettavissa, että viimeisetkin mekaaniset pajatsot poistuvat käytöstä aivan lähivuosina. Ja kun viimeinenkin pajatso kärrätään romutettavaksi, jaksaako kaukaisessa tulevaisuudessa siintävä nostalgia-aalto nostaa sitä enää uudelleen tuhkastaan kuin Fenix-lintua ikään? Jos niin käy, palaako se ehkä sillä kertaa hyvin, hyvin vihaisena?
Kaikesta tästä sähköteknis-ohjelmallisesta kehityksestä ja peliautomaattien loistokkaasta ilmiasuista sekä uusista hulppeista sovelluksista huolimatta, en pysty ravistamaan mielestäni jatkuvasti pyörivää kysymystä; oliko kaikki kuitenkin ennen paremmin?
The International Arcade Museum. The Killer List of Videogames, Penny Arcadia, VAPS/CAPS, and the IAM Library, http://arcade-museum.com.
Nettivideot
Jasso Laamanen Jakso 04. Luotu 20.2.2008, http://www.youtube.com/watch?v=LN_UA8GMKMQ&feature=related.
Pajatso Potti. Luotu 27.9.2009, http://www.youtube.com/watch?v=PyEwq_YY2_w.
RAY Elektroninen Pajatso vuodelta 1984. Luotu 10.4.2009.http://www.youtube.com/watch?v=C8cfeaoqmcQ&feature=related.
Uusi pajatso on sitten paska… Yksityinen video, http://www.youtube.com/watch?v=jDFlKqX2H4E.
Itse tehty pajatso ”Jasso” valmiina. Homemade pajatso coin game. Luotu 29.3.2009, http://www.youtube.com/watch?v=nQRKxfOD2jY.
Musiikki
Kolmas nainen. Maken kanssa (1994) Säv. Kivikangas, San. Hanhiniemi, Sov. Pesola-Hanhiniemi-Kivikangas-Valkama & Kallioniemi.
Kirjallisuus
Luoto, Santtu (2008). Kansanterveydelle = För folkhälsoarbetet : pajatson historia Suomessa. Helsinki : WSOY.
Matilainen, Riikka (2010). ”Mitä rahapelaaminen kertoo suomalaisten historiasta?” Tieteessä tapahtuu, Volyymi 28 , Nro 1 , 16-22, http://hdl.handle.net/10138/18813.
Merimaa, Juha (2013). ”Pajatsot ovat katoamassa kokonaan Suomesta – 8500:sta on jäljellä enää 49”, HS Nyt, 15.2.2013, http://nyt.fi/20130215-pajatsot-ovat-katoamassa-kokonaan-suomesta-8500sta-on-jaeljellae-enaeae-49/.
Suomalaisen rahapelaamisen vuosikirja 2009. Sisäasiainministeriö, Opetus- ja terveysministeriö, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, http://www.thl.fi/thl-client/pdfs/8ee529be-8bff-417c-bc17-f538a83f1392.
Suominen, Jaakko (2011). ”Pac-Man kaihon kohteena ja kokeilujen välineenä: luovasta aikalaisadaptaatiosta reflektiiviseen nostalgiaan”. WiderScreen, 1-2/2011, http://www.widerscreen.fi/2011-1-2/pac-man-kaihon-kohteena-ja-kokeilujen-valineena.
