kritiikki, kulttuuri, kulttuurijournalismi, taide, tiede
Juha Rosenqvist
juha [a] film-o-holic.com
kriitikko, toimittaja ja tietokirjoittaja
päätoimittaja, Film-O-Holic.com
Viittaaminen / How to cite: Rosenqvist, Juha. 2020. ”Kulttuurijournalismin ja kritiikin tulevaisuudesta”. WiderScreen 23 (1). http://widerscreen.fi/numerot/2020-1/kulttuurijournalismin-ja-kritiikin-tulevaisuudesta/
Mediakentän muutokset ovat tällä vuosituhannella olleet nopeita ja kulttuurijournalismi on ainakin osin jäänyt muutosten jalkoihin. Väline- ja teknologiakeskeisessä muutoksessa ajaudutaan koko ajan kauemmas kulttuuria jäsentävistä ja analysoivista sisällöistä. Etääntyminen syvällisemmistä, ajattelua kehittävistä sisällöistä näkyy varsinkin nuorten kiinnostuksessa tuottaa tällaista sisältöä. Kulttuurijournalismin parissa tähän haasteeseen ei ole kyetty kunnolla vastaamaan. Syynä ovat resurssien jatkuva kaventuminen ja kulttuurijournalismiin kohdentuva väheksyntä. Nykymenossa tunnutaan unohtaneen, että sivilisaatiomme perustuu kulttuuriin, taiteen ja tieteeseen ja siihen, mitä me näistä tiedämme ja miten niistä keskustelemme. Ja se on kulttuurijournalismin ydintä.
Mediakenttä on tällä vuosituhannella uudistunut niin perusteellisesti, että tänä aikana varttuneelle ikäpolvelle perinteinen painettu lehti saattaa olla osin jopa vieras tai ainakin vanhentunut julkaisuformaatti. Perinteisen julkaisutoiminnan lopusta ei voi vielä puhua, mutta aiemmin niin vakaasta valta-asemastaan se on luisumassa marginaaliin.
Myllerrys on vaikuttanut myös kulttuurijournalismiin, johon laajasti tulkiten kuuluu kaikki taiteen ja tieteen saralla tapahtuva journalistinen julkaisutoiminta. Osin kulttuurijournalismin saralla muutosta on seurattu sivusta, osin muutoksessa on oltu mukana eturintamassa. Herkimmin teknologian tuomiin uusiin mahdollisuuksiin ovat tarttuneet nuoret ja ne, jotka haluavat asiaansa kuuluville, mutta joille ei ole ollut sijaa vakiintuneessa mediakentässä.
Tässä ei ole mitään uutta. Käytännössä sama kuvio on toistunut aina, kun tiedonvälitystä muokanneita uusia teknologioita on otettu käyttöön. Etabloituneet toimijat eivät niihin tartu vaan ne, jotka näkevät niissä mahdollisuuden päästä esiin, saada äänensä kuuluville. Muutosprosessit olivat aiemmin usein sukupolven mittaisia, mutta tällä vuosituhannella tahti on ollut todella nopea. Se mikä vuosikymmen sitten oli uutta ja innovatiivista, on nyt jo vanhaa ja osin aikansa elänyttä.
Tiedonvälityskulttuurin hektiseen muutokseen kulttuurijournalismi ei ole kyennyt täysin vastaamaan. Tilanne on ollut sikäli hankala, että tekninen kehitys ei ole kulttuurijournalismin ydintä, vaan sisällöt. Kulttuurijournalismissa kyse on taiteen ja tieteen saavutusten käsittelystä ja analysoinnista, ja näiden sisältöjen haltuunotto tapahtuu useimmiten eri aikaperspektiivissä kuin teknologian kehitys.
Tähän vedoten kehityksen matkasta ei voi kuitenkaan jättäytyä pois. Sisältörikasta kulttuurijournalismia tarvitaan uusilla ja alati kehittyvillä julkaisualustoilla. 2000-luvulle asti tästä huolehtivat pääasiassa nuoremmat sukupolvet, ne jotka halusivat muuttaa asioita ja näkivät uusissa teknologioissa mahdollisuuden yhä rikkaampaan ja moniäänisempään sisältötuotantoon ja sitä kautta tasavertaisempaan maailmaan.
Vallitsevasta nykyhetkestä tämän näkymän tavoittaminen on aiempaa haasteellisempaa, ei mahdotonta mutta ei niin selkeää kuin joskus aiemmin. Tämä ei tarkoita, että ennen oli paremmin. Maailma menee eteenpäin, mutta menneisyys tuo asioihin perspektiiviä, joka auttaa tekemään asioita paremmin tulevaisuuden kannalta. Tämän perspektiivin hahmottamisessa kulttuuria selittävällä ja analysoivalla kulttuurijournalismilla on hyvin keskeinen rooli. Kehityksen vauhti on nykyisin vain niin nopeaa, että tälle kulttuurisen viitoituksen perspektiiville ei näytä jäävän kummoistakaan sijaa.
Viime vuosisadalla viitoitus oli sikäli selkeää, että kulttuuri moninaistui ja rikastui vuosikymmenestä toiseen, mikä näkyi myös kulttuurisen sivistyksen laajentumisena. Sivistys on asioista tietämistä ja laaja-alaistenkin merkityssuhteiden ymmärtämistä. Kriittistä ajattelua. Riippumattomasta tiedonvälityksestä ammennettua itsenäistä asioiden hahmottamista ja ymmärrystä. Alati rikastuva kulttuurikenttä oli avainasemassa tässä kehityksessä.
Tämä on paradoksaalisesti muuttunut. Paradoksaalista asiassa on se, että aikana jolloin saatavillamme on enemmän tietoa kuin koskaan ihmiskunnan historiassa, ihmiset tuntevat tätä tietoa yhä heikommin.
Kulttuurin moninaistuminen vaikuttaisi tällä vuosituhannella saavuttaneen sellaisen kyllästymispisteen, jossa moninaisuudesta on tullut tasapäistävän normaalia ja marginaalista arkipäivää. Kun yhteiskunta varsinkin kulttuurin saralla sallii ja suvaitsee lähes kaiken, sisällöllisille muutosvoimille ei ole enää samaa tarvetta kuin aiemmin. Ja kun ei ole tarvetta muutokselle, ei ole tarvetta tietämiselle, minkä lopputulemana ajaudutaan ajattelun degeneroitumiseen.
Kulttuurin kentällä itsessään olisi asian suhteen varmasti itsetutkiskelun ja peiliin katsomisen paikka, mutta juurisyy on toisaalla: yhteiskunnan suhteessa kulttuuriin ja sen merkityksen ymmärtämiseen.
Kulttuurinen ymmärrys on kaiken perusta
Kulttuurin ja varsinkin sen tukemisen tarpeesta on käyty aina keskustelua. Viime vuosisadan kehityskulku kulttuurisen ymmärryksen saralla vaikutti johtavan hiljalleen tämän pohdinnan jäämiseen taustalla, mutta valitettavasti aihe ei ole kadonnut minnekään, pikemminkin päinvastoin. Yhä törmää keskustelunavauksiin, joissa kyseenalaistetaan kulttuurin, taiteen ja tieteen tukeminen. Miksi tukea jotain sellaista, joka ei tuota mitään tai tule omillaan toimeen? Mihin sellaista tarvitaan?
On vaikea edes hahmottaa, miten reagoida asiaan ja keskusteluun, jossa ollaan samalla tasolla kuin selitettäessä lapselle, miksi pitää opetella lukemaan ja laskemaan. Koska ne ovat perusasioita. Se mitä olemme ja mitä ympärillämme on, perustuu näihin perusasioihin. Kulttuuri, taide ja tiede, ovat yhteiskuntamme perusasioita, joihin tuntemamme sivilisaatio perustuu. Jos näistä perustuksista ei pidetä huolta, vaarana on koko sivilisaation suistuminen raiteiltaan, eikä sen takaisin kampeaminen ole helppoa.
Yhteiskunnan suhtautuminen kulttuurin näkyy konkreettisesti siinä, miten taidetta, tiedettä ja koulutusta tuetaan. Tuessa ei ole kyse vain tuotantotasolle annettavasta rahasta, vaan myös ilmapiiristä, jonka luomisessa tärkeä rooli on kulttuurista kertomisella ja kulttuurin tuotannon, taiteen ja tieteen saavutusten, analysoinnilla. Sen tukeminen on yhtä merkityksellistä kuin itse tuotannon, koska asiassa ollaan muutoin jälleen paradoksin äärellä. Ajatusleikki siitä, kaatuuko metsässä puu, jos kukaan ei sitä näe tai kuule, sopii myös kulttuuriin: onko kulttuurin tuotantoa olemassa ainakaan merkityksellisessä muodossa, jos kukaan ei sitä näe tai siitä kuule, saatikka keskustele?
Ja tämä keskustelu ja ennen kaikkea keskustelun merkityksellisyys on ollut tietynlaisessa vapaan pudotuksen inflaatiossa jo pidempään. Pudotuksen kiihdyttäjinä ovat olleet digitalisaatio ja siihen liittyvä tiedonvälityskulttuurin muutosnopeus, joka on jättänyt keskustelun merkitykset viime vuosisadalle. Nuoremmille ikäpolville kulttuurinen keskustelu merkityksineen on tästä syystä käymässä vieraaksi.
Löytävätkö nuoret enää kulttuurisisältöjen pariin?
Viime vuosituhannen lopulla joukko nuoria elokuvasta innostuneita opiskelijoita, itseni mukaan lukien, päätti perustaa elokuvalehden. Sellaisen, jossa asioita käsiteltäisiin heitä kiinnostavista näkökulmista. Valtamediasta omille näkemyksille ei löytynyt sijaa. Nuorille painetun julkaisun aloittaminen ei ollut mahdollista, mutta teknologian kehitys tarjosi mahdollisuuden. Lehti voitiin pienin kustannuksin perustaa internetiin. Film-O-Holic ja WiderScreen syntyivät. Ne syntyivät tekemisen ja itseilmaisun halusta saada oman sukupolven ääni ja ajatukset kuuluviin.
Muutamassa vuodessa lehdet vakiintuivat ja lukijatutkimusten mukaan suurin osa lukijakunnasta oli nuoria, alle 30-vuotiaita, ja vanhempien osuus oli marginaalinen, mikä oli ymmärrettävää, olihan kyse nettilehdistä. Kun sama lukijatutkimus toteutettiin viisitoista vuotta myöhemmin, tilanne oli muuttunut päinvastaiseksi. Tänä päivänä suurin osa lukijoista on vanhempia, yli 40-vuotiaita, ja nuorempien ikäryhmien osuus on muuttunut marginaaliseksi.
Molemmat lehdet ovat alusta lähtien toimineet vapaaehtoispohjalta laadukkaina julkaisufoorumeina nuorille kirjoittajille. Ensimmäisen kymmenen toimintavuoden aikana uusia nuoria kirjoittajia tuli tasaisesti mukaan vanhempien jäädessä pois. Viimeisen kymmenen vuoden aikana tilanne on muuttunut. Uusia nuoria kirjoittajia tulee mukaan koko ajan vähemmän. Muutos on ollut radikaali ja korreloi suoraan lukijatutkimusten kanssa.
Herää kysymys, mitä on tapahtunut? Luonnollisesti kyse on monen muuttujan summasta, mutta taustalla on havaittavissa tiedonvälityskulttuurin nopea muutos, johon kulttuurijournalismin kentällä ei ole kyetty vastaamaan saati mukautumaan. Osin kyse on resurssien rajallisuudesta, mutta sitäkin merkittävämpi syy lienee siinä, ettei syvällisempi sisältö saa enää vastaavaa sijaa tiedonvälityskentällä kuin aiemmin.
Uudet teknologiat ovat tuoneet uusia ilmaisu- ja viestintämahdollisuuksia, mutta eivät ole tuoneet sisältöihin lisää syvyyttä. Teknisten toteuttamistapojensa ja taloudellisten toimintamekanismiensa myötä kehitys on nykyviestinnässä ollut enemminkin päinvastaista. Samalla vakiintunut mediakenttä on monilta osin lähtenyt samaan suuntaan taloudellisten houkuttimien ja myös realiteettien ohjaamana.
Ei kulttuurijournalismi ole koskaan valtavirtamedian keskiössä ollut, mutta tilaa ja mahdollisuuksia sille suotiin ennen enemmän. Viime vuosisadan jälkipuoliskolla kulttuurijournalismin pariin ohjautui helposti jo kritiikkien kautta. Kritiikki on usein portti syvemmälle kulttuuriin, sillä kritiikki on juuri se foorumi, jolla taiteen ja sen vastaanoton vuoropuhelu käydään osin tieteen ja tutkimuksen tarjoamilla työkaluilla. Kritiikki on tavallaan kulttuurijournalismin matalan kynnyksen kohtaamispaikka.
Ja näitä paikkoja on yhä vähemmän. Ja jos porttiteoriaan on uskominen, niin tällä on ollut merkitystä. Kun nuoret eivät löydä kritiikin pariin, ei heissä herää myöskään kiinnostusta sen suomiin syvempiin perspektiiveihin itse kulttuuriin. Tämä johtaa ajattelun kapeutumiseen, mikä näkyy tarpeessa omien ajatusten esille tuomisessa. Nykyäänhän kuka tahansa saa ajatuksensa ja äänensä ainakin teoriassa kuuluville, mutta miten on käytännössä? Onko ajatuksissa ylipäätään enää sellaista sisältöä, joka aidosti herättäisi muissa intellektuaalista kiinnostusta? Kysymystä olisi tarpeen pohtia laajemmin, sillä muutoin edessä on tilanne, jossa kaikki esittävät mielipiteitään, mutta kukaan ei puhu asiaa.
Yleistämisessä on aina vaaransa eivätkä kehityskulusta ole vastuussa nuoret vaan edeltävät sukupolvet, jotka ovat olleet synnyttämässä vallitsevaa tilannetta kaikkine tehokkuuslaskelmineen ja leikkauksineen.
Ihmiset ovat kulttuurin resurssi
Olemme tilanteessa, jossa ihmetellään nuorten rapistuvaa luku- ja kirjoitustaitoa. Digihuumassa tilannetta koetetaan paikata välineillä. Yhteiskunta käyttää paljon resursseja hankkimalla kouluihin tietokoneita ja tabletteja, joita käytetään kirjojen korvikkeina. Hankinnoissa olisi jotakin järkeä, jos uuden teknologian suomia mahdollisuuksia hyödynnettäisiin, mutta näin ei riittävässä määrin tapahdu. Vähääkään kehittyneempi tiedonhaku tai multimediallisten ilmaisujen hallinta syvällisempien sisältöjen esittämisessä ja jäsentämisessä ovat perustaitoja, jotka nykyään pitäisi hallita. Hallitaanko niitä? Nykyinen koulujärjestelmä vaikuttaa suuren mittaluokan yhteiskuntaresurssien vajaakäytöltä.
Mitä tiedonhakutaidoiltaan rajallinen nuori saa irti nykyisestä tiedonvälityskentästä? Internetin alkuaikoina vallitsi aito ideologia kaikkien saatavilla olevasta tiedosta, joka avaisi väylän parempaan ja tasavertaisempaan maailmaan. Osin tämä toteutuikin, mutta markkinatalouden lainalaisuudet ovat ottaneet vallan internetissäkin, mikä osaltaan on vallitsevassa talousjärjestelmässä reaalista kehitystä. Varjopuolena on vain se, että vastuullisesti tuotettu syvällisempi sisältö on internetissäkin padottu yhä enenevissä määrin maksumuurien taakse, jonne nuoret eivät löydä, osin ihan taloudellisten realiteettien takia.
Kun tiedonhaun taidot ovat rajalliset eikä syventävien sisältöjen ääreen ole opittu, ei sellaisen perään osata hakeutua, jollaista ei osata edes kaivata. Loppumattomasti vastaan vyöryvään ärsykekeskeiseen mielipideviestinnän huomaan on tällöin helppo heittäytyä ja jäädä. Ja kuten historiasta tiedetään, tämä on vaarallinen tie mustavalkoiseen vastakkainasetteluun ja yhteiskunnallisen polarisaation syventymiseen.
Kulttuurijournalismilla ei yksinään maailmaa pelasteta, mutta maailman jäsentämisessä ja ajattelun laajentamisessa sillä on hyvin tärkeä rooli. Nykyisessä tiedonvälityskentässä ruohonjuuritason toimijoiden harjoittamalla kulttuurijournalismilla on kenties aiempaakin suurempi tehtävä turvata merkityksellisen sisällön saatavuus kaikille, puhumattakaan siitä hyödyntämättömästä potentiaalista, joka pieniin kulttuurijulkaisuihin liittyy opetus- ja koulutustoimintaa ajatellen.
Jokainen kulttuurijulkaisuja pyörittänyt tietää, että pienjulkaisuja, olivat niiden julkaisualustat mitä teknologiaa tahansa, ei tehdä markkinaehtoisesti. Se ei ole todellisuutta. Todellisuus on kengännauhabudjetilla pyöritettyä vapaaehtoistoimintaa. Tällaisen tukemista yhteiskunta ei ole pitkään aikaan, jos oikein koskaan, katsonut mitenkään erityisen tärkeäksi, vaikka kyse on yhteiskunnan mittaluokassa olemattomista summista.
Kulttuurijournalismille jaettava tuki on Suomessa niin pientä, että vaikka tuki kaksin- tai kolminkertaistettaisiin, se ei näkyisi valtion vuosibudjetissa mitenkään. Itse asiassa iso osa nykyisin jaettavasta tuesta tulee veikkausvoittovaroista, mikä sekin on sivistyneen demokratian näkökulmasta vähintäänkin outo rahoitustapa.
Riippumaton tiedonvälitys turvataan kaikille suomalaisille Yleisradion olemassaololla, ja hyvä niin. Mutta miten turvattaisiin riippumaton ja laadukas kulttuurijournalismi kaikille suomalaisille? Nykyisellä tukipolitiikalla ja rahoitusmalleilla sitä ollaan lähinnä ajamassa alas. Tämä on ristiriidassa kaikkien niiden juhlapuheissa ääneen huokailtujen lausuntojen kanssa, joissa valitellaan nuorten heikentynyttä luku- ja kirjoitustaitoa, varoitellaan yhteiskunnan polarisoitumisen vaaroista ja niin edelleen. Sitä yhteiskunnan kulttuurisesti valveutunutta ruohonjuuritasoa, joka koettaa pitää sivilisaatiomme peruspalikoita edes jonkinlaisessa järjestyksessä, ei huokailussa muisteta ainakaan niin, että ruohonjuuritason vähäisiäkään toimintaresursseja koetettaisiin turvata.
Sisällöllinen osaaminen ei ole kulttuurijournalismin kentältä vielä mihinkään kadonnut, mutta se ei ole pysyvää eikä ikuista. Osaamiselle tarvitaan jatkajia, nuoria, jotka voivat viedä sisällöllistä osaamista uusille julkaisualustoille ja -kanaville. Tämä jatkuvuus on välttämätöntä, mutta se ei ole mahdollista ilman tarvittavia resursseja. Tekniikka ja laitehankinnat eivät ole näitä resursseja. Ne ovat vain välineitä päämäärien saavuttamiseksi. Resurssit ovat sisältöä luovia ja tuottavia ihmisiä. Ja sisällöt ovat maailmaa jäsentäviä ja selittäviä analyysejä sekä vuoropuhelua. Se on kulttuurijournalismin ydintä, joka mahdollistaa tuntemamme sivilisaation olemassaolon. Sitä ei voi suoraan mitata nykyisillä taloudellisilla mittareilla, mutta loppupeleissä sillekin on löydettävissä oma taloudellisesti korvaamaton arvonsa.