Johanna Ylipulli | johanna.ylipulli [a] aalto.fi | Akatemiatutkija, Aalto-yliopisto | Digitaalisen kulttuurin dosentti, Turun yliopisto
Minna Mikkonen | minna.eveliina.mikkonen [a] gmail.com | FM, kirjailija
João Hämäläinen | joao.hamalainen [a] aalto.fi | Tekniikan kandidaatti, Aalto-yliopisto
Viittaaminen: Ylipulli, Johanna, Minna Mikkonen & João Hämäläinen. 2025. ”Mahdolliset ja mahdottomat kaupungit – tutkimuksen ja sanataiteen yhteistyöstä”. WiderScreen Ajankohtaista 27.5.2025. https://widerscreen.fi/numerot/ajankohtaista/mahdolliset-ja-mahdottomat-kaupungit–tutkimuksen-ja-sanataiteen-yhteistyosta/
Miten fiktiivisten tekstien kirjoittaminen voi toimia osana tutkimusprosessia, ja voiko kokoelma kuvitelmia olla tulos itsessään?
Tässä WiderScreenin erikoisjulkaisussa julkaisemme joukon fiktiivisiä tekstejä, jotka syntyivät tutkimushankkeen osana. Tekstit eivät kuitenkaan ole osa hankkeen aineistoja. Tekstit – sanataiteelliset teokset – on kirjoitettu luovaan kirjoittamiseen liittyvän osatutkimuksen jälkeen ja sen inspiroimina, mutta vapaana analyysista ja akateemisesta tiedontuotannosta. Toivomme niiden tarjoavan erilaisia, affektiivisiakin näkökulmia mahdollisiin kaupunkeihin: miltä kaupungit voisivat näyttää, tuntua, kuulostaa ja maistua, jos vapautamme mielikuvituksemme? Kenen – tai minkä – näkökulmasta kaupunkeja voi tarkastella, ja mitä tavanomaisten kehysten ulkopuolelta voi silloin paljastua?
Luovan kirjoittamisen työpajat
Tekstit syntyivät Suomen akatemian rahoittaman akatemiatutkijan projektin yhteydessä. DISC-projekti, koko nimeltään Digitaalinen eriarvoisuus älykaupungeissa (2020–2025), on tarkastellut miten erilaisten ihmisten digitaaliset kyvykkyydet vaikuttavat heidän elämäänsä voimakkaasti digitalisoituvissa yhteiskunnissa, ja mitä voisimme tehdä tukeaksemme digitaalista tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta. 5-vuotinen hanke on keskittynyt erityisesti aikuisväestöön ja Suomen pääkaupunkiseutuun, mutta tutkimuksen kohteena on ollut myös Barcelona Espanjassa. Projektissa ovat yhdistyneet yhteiskuntatieteelliset näkökulmat, joiden yleisenä tavoitteena on ymmärtää jotain menneisyyden tai nykyhetken ilmiötä, ja suunnitteluntutkimuksellinen ote, jossa on tarkoitus esimerkiksi kehittää ratkaisuja johonkin todettuun ongelmaan – ja samalla luoda tulevaisuutta hyvin konkreettisillakin tavoilla.
Konventionaalisempien osatutkimusten kuten asiantuntija- ja kaupunkilaishaastattelujen sekä monipaikkaisen etnografian (Falzon 2016) lisäksi hanke toteuttaa loppuaan kohden kokeilevampia työpajoja. Työpajat toteutetaan luovien alojen ammattilaisten kanssa, ja niissä tuotetaan tutkimuksen teemoihin kiinnittyviä teksti- ja videokokeiluja yhdessä kaupunkilaisten kanssa. Osallistavat, luovuutta hyödyntävät työpajat kiinnittyvät DISC-projektin tavoitteeseen kurottaa yli nykyhetken ja pohtia vaihtoehtoisia tulevaisuushorisontteja, joissa kaupungit, ihmiset ja teknologia kohtaisivat ehkä totutusta poikkeavilla tavoilla. Tavoite pohjautuu huomioon, jonka mukaan menemme lähes väistämättä sitä kohti, minkä kuvittelemme olevan todennäköistä ja mahdollista, ja usein tämä kuva on yllättävänkin kapea (esim. Bardzell & Bardzell 2014; Reeves 2012). Kuva tulevaisuudesta synnyttää itse itsensä, kun muovaamme nykyhetkeä sen kaltaiseksi. Ajatukset lineaarisesta kehityksestä ja tietyn tulevaisuuden väistämättömyydestä ovat hiertäneet monien alojen tutkijoita jo vuosikymmeniä – tulevaisuudentutkijoista kaupunkitutkijoihin ja teknologiaa yhteiskunnallisesta näkökulmasta tutkiviin.
DISC-hankkeessa olemme halunneet kokeilla, miten tutkimusta, ammattilaisen vetämiä luovan kirjoittamisen harjoituksia ja osallistavia työpajoja voi yhdistellä, ja voisiko tällaisen työskentelyn avulla avata näkymiä vaihtoehtoisiin kaupunkihorisontteihin. Voisimmeko tällaisen työskentelyn avulla kasvattaa osallistujien ja kenties laajemmankin yleisön tietoisuutta vaihtoehdoista? Onko mahdollista lisätä tietoisuutta fiktion roolista osana tulevaisuuden rakentamista?
Järjestimme syksyllä 2024 yhteensä kuuden kirjoitustyöpajan sarjan, joista kolme oli suunnattu 20–30-vuotiaille ja kolme yli 65-vuotiaille. Pajat tarjosivat osallistujille mahdollisuuden kokeilla tai kehittää luovan kirjoittamisen taitojaan kokeneen ohjaajan, kirjailija Minna Mikkosen ohjauksessa. Meille tutkijoille pajat avasivat ensinnäkin mahdollisuuden tarkastella, miten voimme asettaa tiettyjä tutkimuksen teemoja ja tuloksia luovan kirjoittamisen lähtökohdaksi. Työpajoissa kerätyn aineiston analyysin avulla tarkastelemme, miten varsin vapaa luova kirjoittaminen voisi laajentaa kaupunkeihin liittyvän suunnittelun näkökulmia, ja miten eri-ikäiset osallistujat hahmottavat kaupunkitulevaisuutta. Tutkimuskysymyksiin on tarkoitus vastata työpajoissa keräämiemme laadullisten aineistojen järjestelmällisen analyysin kautta, jonka toteutamme vuoden 2025 aikana.
Fiktio osana tutkimusta
Luovan kirjoittamisen tai fiktion yhdistäminen tutkimukseen ei sinällään ole uutta. DISC-hanke ammentaa sekä yhteiskuntatieteiden että suunnitteluntutkimuksen aloilta, joista kummastakin löytyy fiktioon nojaavia lähestymistapoja. Suomalaisessakin yhteiskuntatieteessä on aivan viime aikoina esimerkiksi käytetty fiktiivistä tarinaa tai henkilöä illustroimaan tutkimustuloksia tai -väitettä (esim. Rajala-Vaittinen, Rajala & Vaittinen 2022; Ylijoki ym. 2024). Lähestymistapa perustuu luovan kirjoittamisen käytölle osana tieteellistä tutkimusta, jolla on pitkät perinteet (esim. Ellis & Flaherty 1992).
DISC-hankkeessa inspiraation lähteenä on käytetty erityisesti suunnitteluntutkimuksen tapoja käyttää fiktiota. Näistä ehkä tunnetuin esimerkki on suunnittelufiktio, joka on tunnettu menetelmänä jo vuodesta 2005, jolloin Bruce Sterling käytti sitä kirjassaan Shaping Things (2005). Hieman myöhemmin Julian Bleecker kehitteli lähestymistapaa eteenpäin Engage Design –konferenssin esitelmässään, joka julkaistiin myös suureen suosioon ponkaisseena esseenä (Bleecker 2022). Suunnitteluntutkimuksessa on korostettu fiktion voimaa rikkoa itsestäänselvyyksiä ja toimia luovuuden lähteenä. Sen avulla voidaan myös kuvitella idean tasolla oleva teknologia tai järjestelmä osaksi arkista elämää ja avata siten siihen liittyviä ongelmia tai mahdollisuuksia – ja myös tunteita ja tilanteita (Coulton & Lindley 2019; Ylipulli 2021; Ylipulli ym. 2016). Muun muassa näistä syistä fiktion käyttö suunnittelussa on nähty hyödyllisenä ideahorisonttien laajentajana ja syventäjänä. Sen avulla voidaan mahdollisesti suunnitella parempia teknologioita, parempaa vuorovaikutusta tai vaikkapa kaupunkeja. Melko pian alettiin myös kehittää lähestymistapoja, joissa ammattilaisten lisäksi teknologioiden ja tilojen hyödyntäjät ovat mukana tulevaisuuden kuvittelussa (Esim. Dunne & Raby 2024; Galloway & Caudwell 2018; Farias, Bendor & Van Eekelen 2022.)
Puhtaan instrumentaalisen ulottuvuuden lisäksi fiktion käyttöön erilaisten tulevaisuuksien luotaajana liittyy myös poliittinen ja valtaulottuvuus. Kenellä on valta määritellä, minkälainen huominen tulee olemaan, ja pitäisikö demokraattisissa yhteiskunnissa tämän vallan jakautua muillekin kuin esimerkiksi teknologiaa kehittäville suuryrityksille ja asiantuntijoille? Miten valtaa – tai sen takana piilevää toimijuutta – voisi käytännössä jakaa, ja miten määrittelyitä voisi vapauttaa lukituista asemistaan?
Fiktion ”avoin” ja tietoinen käyttö itsessään voi paljastaa sen roolin laajemmissa medioituneissa tekno-sosiaalisissa prosesseissa, ja altistaa nämä prosessit kritiikille. Esimerkiksi David Kirby on tutkinut, miten Hollywood on ”diegeettisten prototyyppien” avulla yhteistyössä tutkijoiden ja insinöörien kanssa rakentanut tietyistä kehittelyn alla olevista teknologioista positiivista kuvaa (Kirby 2010). Teknologiat on asetettu osaksi emotionaalisesti voimakkaita tarinoita: niiden ympärille on luotu kokonainen uskottava maailma, jossa nämä uudet keksinnöt esitetään hyödyllisenä, turvallisena ja/tai jännittävänä osana arkipäivää. Tällöin ns. suuren yleisön mielipidettä on saatu muokattua suotuisammaksi, ja fiktion kautta esiteltyjen teknologioiden kehitystyö on saanut helpommin rahoitusta.
DISC-hankkeen työpajoissa valta-asetelmien purkua ja fiktion roolin näkyväksi tekemistä on toteutettu järjestämällä pajoja kaikille kiinnostuneille. Ainoa rajaava tekijä on ollut kuuluminen tutkimuksen kohderyhmiin ja suomen kielen taito, koska näissä pajoissa kirjoitimme suomeksi. Osallistava suunnittelufiktio pureutuu juuri näihin osallistumisen ja vallan kysymyksiin, ja menetelmämme ammentaa kevyesti sen perinteestä (esim. Baumann ym. 2018; Forlano & Mathew 2017). Kirjoittamisen tavoitteena ei kuitenkaan ollut tässä tapauksessa mikään kovin konkreettinen suunnitelma tai konsepti, vaan fiktiivisten maailmojen ja näkymien luominen mahdollisuuksien avaajana. Tämän kautta on toisaalta pyritty myös korostamaan kirjoittajien toimijuutta: kaikilla on mahdollisuus kuvitella – ja kuvitella toisin.
Kolme työpajapäivää pitivät sisällään tutustumista sanataiteen perustekniikoihin ja erilaisiin tekstilajeihin, joiden rinnalla ja sisällä ajatukset kaupungeista ja kaupunkiteknologioista kulkivat tiiviisti mukana. Kirjoitimme esimerkiksi tajunnanvirtatekstejä, haikuja ja mininovelleja. Pyrimme määrittelemään kaupungin ideaa uusilla lähestymistavoilla. Esimerkiksi metaforien kautta on mahdollista saada näkyviin vielä sanoittamatonta, piilossa olevaa, ja tekstien jakaminen sekä yhteiset keskustelut auttavat löytämään edelleen uusia näkökulmia kirjoitettuun (Kuva 2). Työpajoissa vuorottelivat hiljaiset yhdessä kirjoittamisen hetket ja ryhmäkeskustelut, joista muotoutui todella inspiroivia ja vilkkaita. Teemoina työpajoissa oli kaupungin (uuden) määrittelyn lisäksi muun muassa more than human -ajatus kaupungista myös muunlajisten, muiden kuin ihmisten paikkana. Runotekniikat tarjosivat muodon esimerkiksi bakteerien kaupungille.
Sen lisäksi, että kirjoittaminen oli tutkimuksen työkalu, pyrimme tilanteeseen, jossa teksteillä on myös itseisarvo luovina taiteellisen ilmaisun tuotoksina. Tätä tarkoitusta palvelee myös tämä WiderScreenissä julkaistu kokoelma.
Nämä WiderScreenin erikoisjulkaisun sanataideteokset syntyivät työpajojen ”spinoffina”, kun tarjosimme osallistujille mahdollisuuden tehdä uusi teksti työpajaprosessin jälkeen. Kirjoitukset heijastavat pajojen tehtäviä ja keskusteluita, mutta ovat myös oma itsenäinen haaransa kaupunkitulevaisuuksien kirjossa. Niiden julkaiseminen on omalta osaltaan mahdollisuuksien tekemistä näkyväksi: Teksteissä (äly)kaupunki on muutakin kuin science fictionin dystooppiset terästornit ja lentävät autot, tai tekoälyn pyörittämät automatisoidut prosessit ja virtuaalisten tilojen säihkyvät pikselivirrat.
Kirjoitusten esittelyt
Saimme iloksemme mukaan tekstejä yhdeksältä kirjoittajalta. He lähestyivät omia kaupunkikuvitelmiaan sekä proosan että runon keinoin, ja saivat valita tähän julkaisuun tulevat tekstit itse. Minna Mikkonen auttoi kirjoittajia tekstien editoinnissa ja viimeistelyssä. Teksteissä kuuluu etenkin toive kaupungin ja luonnon yhteisyyteen erillisyyden sijaan, ja ylipäänsä yhteyden teema. Yhteys voi olla kurottamista kaupunkimuistojen kautta menneeseen tai tulevaan, uuden ajan mahdollisuuksiin katsomista. Moni valitsi lajikseen runon, erityisesti haikut innostivat kirjoittajia, mutta mukana on myös kirjemuotoa, sekä esseemäisiä pohdintoja ja lyhyitä novelleja kaupungin olemuksesta. Jossakin tekstissä hakeudutaan kohti raamatullista kuvastoa, ja toisissa scifin, eli tieteiskirjallisuuden tai spefin, eli spekulatiivisen fiktion genreen. Kokonaisuus on mielikuvituksen, luovuuden ja tieteellisenkin lähestymistavan sävyttämä kaupunkikuvitelmaprisma, joka saa innostumaan ja ihmettelemään kaupunkien, ihmisen ja muiden elollisten mahdollisia yhteistulevaisuuksia.
Kiitokset
Kiitämme Suomen Akatemiaa Digitaalinen eriarvoisuus älykaupungeissa (DISC) -hankkeen rahoituksesta, projektinumero 332143. Lisäksi haluamme osoittaa lämpimät kiitokset kaikille luovan kirjoittamisen työpajoihin osallistuneille.
Kirjallisuus
Bardzell, Jeffrey & Shaowen Bardzell. 2014. “‘A Great and Troubling Beauty’: Cognitive Speculation and Ubiquitous Computing.” Personal and Ubiquitous Computing 18, 779–94.
Baumann, Karl, Ben Caldwell, François Bar & Benjamin Stokes. 2018. “Participatory Design Fiction: Community Storytelling for Speculative Urban Technologies.” Extended Abstracts of the 2018 CHI Conference on Human Factors in Computing Systems, 1–1.
Bleecker, Julian. 2022. “Design Fiction: A Short Essay on Design, Science, Fact, and Fiction.” Machine Learning and the City: Applications in Architecture and Urban Design, 561–78.
Coulton, Paul & Joseph Galen Lindley. 2019. “More-than Human Centred Design: Considering Other Things.” The Design Journal 22 (4), 463–81.
Dunne, Anthony & Fiona Raby. 2024. Speculative Everything, With a New Preface by the Authors: Design, Fiction, and Social Dreaming. MIT press.
Ellis, Carolyn & Michael Flaherty, eds. 1992. Investigating Subjectivity: Research on Lived Experience. Vol. 139. Sage Publications.
Falzon, Mark-Anthony. 2016. “Multi-Sited Ethnography: Theory, Praxis and Locality in Contemporary Research.” Multi-Sited Ethnography, 1–23. Routledge.
Farias, Pedro Gil, Roy Bendor & Bregje F Van Eekelen. 2022. “Social Dreaming Together: A Critical Exploration of Participatory Speculative Design.” Proceedings of the Participatory Design Conference 2022-Volume 2, 147–54.
Forlano, Laura & Anijo Mathew. 2017. “From Design Fiction to Design Friction: Speculative and Participatory Design of Values-Embedded Urban Technology.” Urban Informatics, 7–24. Routledge.
Galloway, Anne & Catherine Caudwell. 2018. “Speculative Design as Research Method: From Answers to Questions and ‘Staying with the Trouble.’” Undesign, 85–96. Routledge.
Kirby, David. 2010. “The Future Is Now: Diegetic Prototypes and the Role of Popular Films in Generating Real-World Technological Development.” Social Studies of Science 40 (1), 41–70.
Rajala-Vaittinen, Annastiina, Anna Ilona Rajala & Tiina Vaittinen. 2022. “Synnytinelinten Poliittinen Talous:: Biologisen Uusintamisen Kustannuksista Poliittisen Talouden Vaginaalisilla Rajapinnoilla.” Poliittinen Talous 10 (1), 8–41.
Reeves, Stuart. 2012. “Envisioning Ubiquitous Computing.” Proceedings of the SIGCHI Conference on Human Factors in Computing Systems, 1573–82.
Sterling, Bruce. 2005. Shaping Things. The MIT Press.
Ylijoki, Oili-Helena, Johanna Hokka, Elisa Kurtti, Pia Olsson & Tiina Suopajärvi. 2024. Tiede Ja Tunteet: Tutkimustyön Arki Ja Arvot Kilpailuyliopistossa. Helsinki: Gaudeamus.
Ylipulli, Johanna. 2021. “Science Fiction to the Rescue!: Harnessing Anthropological Design Fiction for Paradigmatic Changes in the World of Collapsing Ecosystems.” WiderScreen Ajankohtaista 15.12.2021. http://widerscreen.fi/numerot/ajankohtaista/science-fiction-to-the-rescue-harnessing-anthropological-design-fiction-for-paradigmatic-changes-in-the-world-of-collapsing-ecosystems/
Ylipulli, Johanna, Jenny Kangasvuo, Toni Alatalo & Timo Ojala. 2016. “Chasing Digital Shadows: Exploring Future Hybrid Cities through Anthropological Design Fiction.” Proceedings of the 9th Nordic Conference on Human-Computer Interaction, 1–10.
Essi
Jos kaupungilla olisi salaisuus
tahtoisin tietää sen. Tahtoisin olla hänen uskottunsa, ymmärtää samalla jotain uutta itsestäni. Tahtoisin kuulla salaisuuden patsaiden suusta öisissä puistoissa, hautausmaiden variksilta, torien ja kaatopaikkojen lokeilta, tyhjistä metrotunneleista.
Tuntisin silloin itseni niin erityiseksi, että kuiskaisin oman salaisuuteni tyhjälle asemalaiturille, tien poikki loikkivalle rusakolle ja aina ollessani täydellä tanssilattialla tai ovea avaamassa. Kasvottomuuteen olisi niin helppo luottaa, ja siihen, että olen vain yksi sadoistatuhansista.
Silloin myös ymmärtäisin: kaupungin salaisuus olikin jonkun muun. Se oli välitetty luottamuksenosoitus, viestinviejän toimeksianto. Yksi pukukopissa, maitohyllyllä tai aamun ensimmäisinä minuutteina tehty tunnustus, aivan samanlainen kuin minunkin.
Salaisuus voi kuiskata: “Minäkin sinua” ja esittää kiukkuisia anteeksipyyntöjä vieraillakin kielillä. Se saattaa silittää poskea viimeisen kerran tai tarttua ranteesta liian lujaa. Salainen kikatus kuplii rintakehästä asti ja salainen huoli huokaisee metrossa niin raskaasti, että kaksi ihmistä vilkaisee.
Ehkä salaisuus oli säilynyt ensin löydetyn lompakon välissä, kulkenut sitten kulmakahvilan tippikupista raaputtamaan kahdentoista euron joululahja-arpaa ja päätynyt vasta sitten museon säilytyslokeron panttikourusta korviini, mutta yhtä kaikki sen oli joku tälle kaupungille kertonut.
Enkä koskaan olisi kuullut sitä ilman kaupunkia. En olisi koskaan saanut tietää toisesta ihmisestä, jolla myös oli salaisuus sydämellään. En tunne häntä: siksi tunnen nyt meidät kaikki paremmin. Kaupunki ei ehkä anna itsestään mitään, mutta lahjoittaa meille osia toisistamme.
Jarno Lantta
luminen rata
istuvia puluja
vaunun kyydissä
arkkitehtuuri
tekoälyeläimen
dataa luonnosta
liikettä katsoo
älykylän tekoäly
matkii liikettä
sähkötolppakin
voi joskus olla kuten
risti metsässä
hyönteishotellin
matala varausaste
väärä paikkako?
lisää lämpöä
Facebookissa nähty
levän kommentti
bakteerin haiku
sanoo että kotina
kaupungin pinta
luonnon ääni
eli toisin sanoen
ilmastonmuutos
tyhjän kaupungin
vanha liiketunnistin
vielä laukeaa
Nimetön
Veden alla ikkuna
ekosysteemin muistiin:
kivikerros,
nimetön autiotalo
Lokin elämä,
rotan elämä;
ihanaa,
ihme!
———————————-
Kaupunki on hiljainen. Juhannusaattona Mannerheimintiellä ei näy ristin sielua.
Kaupunki on hiljainen myös tapaninpäivänä. Kahvilat ovat kiinni. Joulutohina on poissa. Viihtyisät, havuilla koristellut nurkat ovat säpissä. Huoltoasemalle ovat kerääntyneet ne, joilla ei ole paikkaa, minne mennä, kenen luo mennä. Me vietämme vierailuaikaa siellä.
Kaupunki on hiljainen myös marraskuussa. Mutkittelevan puron vartta pitkin hiippailee hiljaista porukkaa. Taskulamput ovat äänekkäitä tavalla, jota kalat eivät kuule. Toivomme näkevämme taimenen, joka on ainakin kolme kokoa liian iso siihen mutkaan, joka on kalavauvan tuleva koti. Kaupunki on hiljainen silloin, kun yössä seilaavat vain omat ajatukset ja satelliitit. Kun pimeydessä tuikkivat jouluvalot ovat ainoa elonmerkki. Kun varpaita nipistelee kylmä, mutta kaikki lähikaupat ovat kiinni.
Joskus kaupunki on pelottavan hiljainen. Raivokkaan hiljainen sinimustassa pimeydessä ja sitä vasten loistavissa keltaisissa valoissa. Joskus se on hiljainen juuri silloin, kun pitäisi puhua. Joskus kaupunki on hiljaa silloin, kun joku tarvitsee apua. Kaupunki on liian suuri, liian kankea, omaan yltäkylläisyyteensä ja kiireellisyyteensä passivoitunut. Kaupungissa on ehkä toisenlaisia tähtiä. Valoja, tuiketta, madonreikiä. Voisiko olla molemmat?
Kaupungissa hiljaisuus on läpitunkevampaa kuin muualla. Se voi kirpaista. Kaupunki on hiljainen kesäyönä, mutta silloin se ei haittaa. Puut ja pensaat huutavat runsaudellaan ja tuoksuillaan, että nyt mennään! Yö on uusi päivä, ja heinäkuuhun mennessä päiväkin on hiljainen. Äänet sulavat asfalttiin. Ollaan yhdessä vaitonaisia. Ei siksi, ettei olisi mitään asiaa. Siksi, että juuri nyt, hetken aikaa, on hyvä.
Jos kaupunki olisi metsä, niin talven ajaksi saisi mennä horrokseen, unille tai levolle. Mutta kaupunki on niin kiivaasti sanoutunut irti vuodenaikojen kuristusotteesta, ettei se ehdi edes asiaa sen enempää, ei ehdi juuri nyt kommentoida.
Kaupunki suolaa, sepelöi, valaisee, kuivattaa, lakaisee, puhaltaa, kuljettaa, herättää, muistuttaa, kaupunki kolistelee parkkipaikalla viideltä aamuyöllä ja hakkaa lumiauraa kivetykseen. Kaupunki avaa ja sulkee, kaupungilla on oma rytmi. Kuka on tehnyt kaupungin rytmin? Se on ihmisiä varten, mutta onko se ketään yksittäistä ihmistä varten?
Ehkä jonain päivänä kaupungissa on hiljaista silloin, kun täytyy olla. Harvakseltaan kolisevat raitiovaunun kiskot muistuttavat, että joku vielä valvoo. Välillä kuuluu musiikkia jostain kaukaa. Kesällä kuulen, missä mikäkin lintu pesii. Olemme naapureita hetken aikaa. Loppukesällä kuulen, minne pöllönpoikanen lensi pesästä, mutta en koskaan löydä sitä. Kuulen hiljaista musiikkia. Rauhallista puheensorinaa. Mitään, edes tunnelmaa, ei yritetä peittää toisella äänellä, vaan jokaisella äänellä on tarkoitus. Voin mennä väsyneenä kahvilaan ja levätä. Aina ei ole pakko mennä kotiin lepäämään.
Värikkäät talot, ystävällisen näköiset. Maisema, joka lepää omalla painollaan kuin niitty. On paikkoja, minne mennä. Vihreitä mutkia, linnunpesiä, terassi. Kirpeän väriset juomat. Ihmiset. Tutut ihmiset, mutta aina ei
tarvitse onneksi jutella, jos ei jaksa. Välillä vain katselen. Mietin, että haluaisin pukeutua kuin hän. Pimeällä lämpimän valkoiset valot. Jouluvalot. Ratikka halkoo maisemaa kuin perhosen toukka matkalla kohti kesää. En ole nyt kyydissä, mutta voin kuvitella olevani.
Tiedän, että voin olla. Ovien takana maailmoja. Tiedän aina, minne mennä. Jos en tiedä, ei sekään haittaa, saan mennä minne päivä johdattaa. Bussissa saan sulkea silmät tai katsoa muita matkustajia tai maisemaa. Mainostauluja ei ole. Voin levätä.
Jennifer Ahlamaa
Näin tämän unen ja joskus myöhemmin kerron toisen:
Ruoho rehottaa
Hedelmät uhkeina
odottamassa
ottajaa
Puraise omenaa
olet löytänyt Eevan ja Aatamin luokse
Käärme sihisee merkitsevästi
Ystävällisesti
Lapset juoksevat pensaikossa
Omenapuiden läheisyydessä
Omenahilloa huomiseksi
En aio avata silmiä
Voiko tämä jatkua vielä
Hymy vieraalle
kädenojennus
Ratikkamatkan pituinen syleily
Rekkakuskin vapaapäivä
Tule puutarhaan sinäkin
Unenkaltainen uni
Unten mailla
Tanssita meitä vielä
Olen elänyt kolmetoista sataa vuotta
Katsellessani tätä tanssia
Lanteet keinuvat lempeästi naapurin pelargoniaa
kastellessa
Lasien kilke nauru kurkun päässä
Lapset kiemurtelevat kuin kastemadot
En ole yksin
etkä sinäkään ole
Ei kukaan ole vaikka
niin meille väitetään
Tämä on postikortti rakkaalleni
Rakkaalleni lähetetty koko illan pitkä elokuva
Voin pyörtyä
tanssin pyörteeseen ja kun herään
Sinä olet siinä
enkä
haluaisi olla missään
Yhtä paljon
kuin täällä
Hypähdät niityn halki
kosteikkoon lumpeen lehdelle lepäämään
Kurnuttava konna radiona olkapäälläsi
Rytmi on tuttu – lahja
Viesti menneisyydestä
Jos kaupunki näkisi unta
uni ei päättyisi koskaan
Jos kaupunki olisi salaisuus
olisi se kallein omaisuus
Jos kaupunki olisi taidenäyttely
olisi sen kuratoinut suuri ihana joukko
Jos kaupunki olisi sääilmiö
Odotettu kuin sade kuivana kautena
Liikkuva kuin tuuli
Elävää käsin kosketeltavaa huokoista
Jos kaupunki olisi juhlat
Kaikilla olisi niistä tieto
ei salasanoja, ei vip-listoja
Kaikilta löytyy sopivaa päälle pantavaa
Tule sellaisena kuin olet
Ystävän kanssa, perheen kanssa
Yksin
Pöytä on katettu
Auni-Marja Vilavaara
Kaupunkitulevaisuus
Mikä on kaupunki? Ajankohtainen kysymys tässäkin ajassa. Kaupunkeja on ollut niin kauan kuin on ollut ihmisiä. Kaupunki on tarkoittanut lähellä toisiaan asuvia ihmisiä. Kaupungin erotti tavallisesta kunnasta aikoinaan se, että kaupunki sai erioikeuksia. Erioikeudet olivat käytännössä etuoikeuksia. Kaupankäynti ja rahanvaihto olivat useimmiten taloudellisista ja liikenteellisistä syistä keskitetty yhteen paikkaan eli kaupunkiin. Tämä sama ajatus oli totta myös Suomessa. Jos muistan oikein, oli hienoa, kun maalaiskunnasta tuli ensin kauppala ja sitten kaupunki. Kuntalaisista kaupunkilaisia.
Nyt olemme siirtyneet jälkiteolliseen digiaikakauteen. On hyvä hetki miettiä sitä, tarvitaanko kaupunkia enää ollenkaan. Onko kaupungilla enää erioikeuksia ja ovatko ne tarpeellisia? Kaupankäynti on siirtynyt tietoliikenneverkkoon. Samoin rahaliikenne kokonaan, globaalisti. Maapallosta on tullut kylä. Tietoliikenne toimii välittämättä valtioiden rajoista, kaupunkien rajoista puhumattakaan. Liiketoiminnat eivät tarvitse enää erioikeuksia. Verotuskin on siirtynyt verkkoon, enää ei vouti kolkuttele ovelle. Ihmiset etsivät omaan elämäänsä sopivaa elämäntapaa ja se voi olla missä vain, vaikka keskellä merta saarella tai pilvenpiirtäjän huipulla. Ihmisen tulevaisuus on haastava, jos luonnonvarat loppuvat ja samalla vesi ja happi. Kaupunkien rakentaminen on nykylainsäädännössä sidottu kaavoitukseen ja päätösten tekeminen on jätetty sijoittajille. Ne eivät ole vielä ymmärtäneet, että maapallon luonnonvarat loppuvat niiltäkin.
Rakennukset on opeteltava pitämään hyvässä kunnossa, niin ne periytyvät seuraaville sukupolville ilman, että luontoa raiskataan. Erityisen tärkeää tämä on nyt, kun maailman luonnonvarojen käyttäminen on riistäytynyt ihmisen hallinnasta ja ilmasto pilaantuu muusta luonnosta puhumattakaan. Ja ilman luontoa ei ole ihmistä, valitettavasti. Marsiin on vielä pitkä matka. Luonto yrittää korjata itseään ja valtaa vanhat, betoniset kadut. Keväällä on upeaa nähdä betonista nouseva voikukka tai koivun taimi. Jos emme muuta suuntaa, niin kohta sitä ei ihmisen tarvitse muuttaakaan. Maapallo alkaa korjata itseään ja silloin ihminen, joka on yksi eläinlaji, voi kadota kokonaan. Kaupunki oli vain väline, keino ihmisten hallitsemiseen. Kaikki olivat lähellä, käden ulottuvilla. Pienen asuintilan vastikkeeksi sai taloudellisia etuuksia eli etuoikeuksia. Etuoikeuksista on vaikea luopua, niin on ollut aina ihmisen historiassa.
Pieni kaupunki on ollut pääasiallinen asuinpaikkani, mutta olen asunut metsän keskellä ja 12 miljoonan asukkaan kaupungissa. Sopeuduin minne vaan. Miljoonakaupungissa kaikilla, joilla oli rahaa, oli kaupunkiasunto ja maaseutuasunto ja vielä matkat ympäri maailmaa. Se oli jo silloin suurta luonnon tuhlausta. Se tiedettiin, mutta kuka siitä välitti, kun tuota elämäntyyliä pidettiin kaikkien tavoitteena. Nyt voimme digitalisaation myötä työskennellä missä vain. Tieto siirtyy valoa nopeammin ja ihminenkin lentää maapallon toiselta puolelta toiselle alle vuorokaudessa. Silloin on ihan sama missä päin palloa elää.
Mikä kaupunki ei ole? Mielenkiintoinen kysymys. Suurin osa ihmisistä ei varmasti ajattele kaupunkia itsessään ilmiönä. Se ei ole enää pakkoavioliitto. Se on asuinpaikka, jossa on hyvä olla, jos on hyvä asunto ja palvelut pelaavat. Ja vielä parempi, jos ikkunoista näkyvät puut ja muu luonto ja siellä asuvat sukulaiset, ystävät ja tuttavat ja siellä on työpaikka. Ei tarvitse kärsiä yksinäisyydestä tai huonosta ilmasta, melusta tai mistään muustakaan haitasta.
Kaupunki ei kuitenkaan ole tänä päivänä enää pelastus, päinvastoin. Me tiedämme, että kaupunki tuottaa paljon jätettä ja päästöjä. Ja sinne tuodaan kaikki energiasta elintarvikkeisiin. Sekin tiedetään, että rakentaminen on ollut suurimpia päästöjen lähteitä. Osalle ihmisistä kaupungissa asuminen on vielä symboli elämässä menestymiselle, mitä se menestyminen sitten kellekin tarkoittaa. Historiallisesta ja yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta kaupunki on edelleen valtion sisäisen julkisen hallinnon väline. Digitalisaation edetessä kaikki voidaan hoitaa verkossa, myös julkinen hallinto ja päätöksenteko, vaikka ihminen olisi veden äärellä metsän reunassa isovanhemmilta perityssä hirsimökissä. Hirsi kestää vuosisatoja talon seinässä.
Joku on väittänyt, että ihmisten tiukkaan asuttaminen säästää luontoa. Sellainen on tältä ajattelijalta unohtunut, että kaupunki pitää lämmittää, se tarvitse vettä ja ruokaa ja vaatteita ja suuren määrän koneita sekä sähköä. Kaikki tämä rahdataan kaupunkiin ja kaupungista pois. Vaatteita ei voi vielä tulostaa verkosta, ruuasta puhumattakaan. Ja kukaan ihminen ei viihdy betoniseinien sisällä kuin pakosta. Ja kaikesta jää hiilijalanjälki jonnekin.
Kaupunki ei ole enää itseisarvo. Kaupunki oli ihmisten keksintö väkimäärien hallitsemiseksi. Siinä on onnistuttu niin kauan, kun väestökehitys pysyi aisoissa. Kaupungin mielletään tarjoavan hyvää elämää, koska siellä saa ostaa. Voi paistatella kullan kimalluksessa. Nyt 8 miljardin ihmisen rajapyykki laittoi maapallon yskimään. Kaikki 8 miljardia halusivat samaa kullan kimallusta, vaatteita, ruokaa, auton ja kännykän sekä verkkoyhteyden. Se oli teollisuuden ja kauppiaiden kulta-aikaa. Ihmiset kuluttivat ja heittivät roskiin. Maapallo alkoi täyttyä roskista ja jätteestä. Se huomattiin liian myöhään. Oli kasvanut kertakäyttösukupolvi.
Miten tässä niin kävi. Kaupunkiin houkuteltiin lisää ihmisiä. Ihmisillä meni hyvin niin kauan, kun kaupungin keuhkot ja sydän toimivat. Mutta kun tuli kaupungin infarkti, niin kaupunki luhistui, ei ollutkaan nopeaa lääkettä parantamiseen. Mitä siitä, jos sata, kaksisataa, miljardi ihmistä menehtyi. Se oli hinta siitä kiiltokuvasta, jonka 8 miljardia halusi itselleen. Vasta jälkeenpäin havaittiin, että kaupunkia oli helppo sabotoida. Pilattiin vesi, laitettiin bakteereja ja viruksia liikkeelle ja mikä pahinta: katkaistiin sähkö. Sitten ei tarvinnut enää pelata pleikkarilla sotapelejä, koska sota oli elävää elämää jokaisessa kaupungissa ja ihmisten elämässä.
Jos kaupunki olisi taidenäyttely, se muuttuisi alati väreiltään ja materiaaleiltaan. Rakennukset ovat kiinni toisissaan. Yksi tiiliseinä jatkuu betoniseinänä, betonia seuraa teräs ja lasi. Kaikki on tehty kovalla kuumuudella luonnon mineraaleista, jotka on otettu maaperästä. Hiilidioksidia on syntynyt, jopa metaania. Päästöt ovat olleet suuret. ne ovat jääneet niihin maihin, joista rakennusmateriaalit on tuotu. Korkeita taloja, harmaata ja mustaa, pilvenpiirtäjiä, kapeita katuja. Kaupunki jatkuu keskustasta reunoille. Matalimmat talot, betonia, terästä sekaan mahtuu nyt tiiliseiniä ja puutakin, valkoista, harmaata ja väriläiskiä. Leveämmät kadut. Ne kiertävät taloja. Omakotitaloja, puuta, tiiltä, hirsiä, paljon värejä. Savupiippuja, monenlaisia antenneja. Suuria ja vanhoja puita on pihoissa, ajoväylien varrella. On puutarhoja, hiekkateitä ja pensasaitoja. Kaupunki elää koko ajan. Suuri maalari maalaa alueita uudelleen. Talot kaatuvat ja ne korvataan uusilla kunkin aikakauden suosikkimateriaaleilla. Kaupungin silhuetti on kuin elävä veistos ja sen sisältä löytyy taideteos, jonka voi ikuistaa pensselillä kankaalle tai kameralla digimaailmaan. Se on maalaus, joka jää elämään ja jota tulevat sukupolvet voivat sitten joskus ihmetellä, kun sitä ei enää ole. Tai sitten se säilyy. Ovatko materiaalit olleet kestäviä vai onko kaupunki käsitelty jollain ihmeaineella, joka on suojannut sitä sateilta ja myrskyiltä ja auringon paahteelta.
Kaupunki on sekametsä. Metsässä on lehtipuita ja havupuita. Havupuut, jotka ovat vihreitä ympäri vuoden. Lehtipuut kukoistavat joka kesä. Lehtipuut imevät hiilidioksidia keväisin ja ovat luonnon ihme. Ja syksyisin ne tuottavat hiilidioksidia, sekin on ihme. Ihminen ei voi pysäyttää sitä kiertokulkua. Betoni korvautuu kukilla ja puilla ja kaupunki on jälleen metsä, joka hengittää, jossa on maapallon keuhkot.
Meri Kauppinen
Keisari Henrik ja varikon kissat
Auringonlaskun aikaan varikon sementti on sopivan paahteinen, ainakin, jos varikkokissoilta kysytään. Pulskin niistä loikkaa ketterästi sähköbussin ohjaamoon ja käynnistää moottorin. Bussi hätkähtää ja herää nokosiltaan silmiään räpytellen. “Kyytiin!”, pulska kissa maukaisee ulos aukinaisesta ikkunasta. Varikkokissat seuraavat kuuliaisesti, mutta lopulta rohkein niistä huudahtaa: “Minne viet meidät tällä kertaa, Keisari Henrik?” Keisari Henrik –kissa ei vastaa, vaan pistää turvavyön kiinni ja kääntää bussin keulan kohti kauppatoria. Pasilan tornit ja Harjun kurvit jäävät taakse − Keisari Henrik tuntee nämä kadut.
Jatkuvat ResQ -ilmoitukset raikuvat bussissa: “Kalaa 7kpl”, “Lohinigiri 9kpl”, “Kalakeitto (eilinen)”, ja kissat kiirehtivät varaamaan mahdollisimman monta hävikkiateriaa itselleen. “Älä osta sitä, se on minun!”, joku huudahtaa. Pysähdykset pian sulkeutuvilla ravintoloilla ovat nopeita, aikaa ei ole hukattavaksi.
Illan ollessa kauneimmillaan, vaaleanpunaisen ja sinen rajamailla, kissat nauttivat saaliistaan ja seuraavat Suomenlinnan lauttojen tasaista matkaa rannalta toiselle.
“Olisinpa minä kauppatorin kissa! Tai lauttakissa! Ei kukaan tiedä varikosta, ruuankin takia pitää lähteä kauas!”, pieni harmaa kissa uikuttaa. Se ei vielä ole ymmärtänyt lahjaa, mikä varikkoon pienen metsän kainalossa piiloutuu. Ja pääseehän sitä kaupunkiinkin, vaikka iltaisin. Silloin ei turhia tylsisty, ja lauttojen lyhdyt säilyttävät lumouksensa.
Kun viimeinenkin kissa on saanut ResQ -ateriansa syötyä, he kokoavat ruokaboksit säntillisesti yhteen kasaan ja työntävät sen koko lauman voimin roskankeräysastiaan. Nälkäinen lokki seuraa tapahtumia tympeänä katulampun yltä, se tietää, ettei siitä olisi vastusta Keisari Henrikille. Alkaa olla jo ihan pimeää.
Kun Keisari Henrik yrittää käynnistää bussia, se vain hurahtaa ja sanoo nukkumaanmenoaikansa menneen. “Mitäs söitte näin myöhään.” Kissat huokaavat, tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun bussi jättää heidät kaupungille. Onneksi varikolla on kissojen oma ulkokuntosali. Jokainen kissa ottaa tukevan asennon, ja Keisari Henrikin käskystä ne nostavat bussin ylös harteilleen ja lähtevät vakain askelin kuljettamaan hiljaa tuhisevaa sähköbussia kohti varikkoa, jossa kotipihlajien linnut jo nukkuvat pesissään.
Minna Mikkonen
Kaupunki, eräs muotokuva
Kaupunki ei ole täällä tänään.
Näin hänet ehkä toissa päivänä, tai viime viikolla. Aika on kadonnut kaupungin mukana.
Hän on kuulemma rajattu alue kartalla. Rajattu kokoelma rakennuksia, seiniä, jotka määrittyvät sen kautta mitä löydämme tai mitä piilotamme seinien sisälle. Me olemme jotain muuta kuin kaupunki. Ihmisen tarina ulottuu kaikkialle, se on kaupungin sisällä. Tarinaa voi katsoa näkökulmasta, joka kasvattaa katot korkealle ja ulottaa kaupungin rajat sellaisiksi, joita rakennukset tavoittelevat, levittävät työntävät kauemmas, kauemmas, koko ajan edemmäs.
Kaupunki on nimetty, on vallattu, on kaarna maan kuorella. Kupruileva iho, avaruuden helmeilevä taulu.
Kaupunki ei ole selän takana tai suoraan edessä. Hänen jalkansa tuntuvat kylminä peiton alla. Kaupunki ei ole salaisuus, vaan hiljaista tietoa lounailta seuraaville. Kaupunki ei tunne naapureitaan, ei ole tuttavallinen, ei mainitse nimeään sukutapaamisissa ja kieltäytyy kättelemästä.
Hän on tuulessa ja maan alla, hänen solunsa uusiutuvat maan kuoren hengityksessä ja maa-aineksen kierrossa. Sadevesi ravitsee häntä ja avaruuden, aurinkotuulien ja revontulien sähköisissä purkauksissa hän kulkee ympäri maapalloa, omaa planeettaansa. Tuulen kaupunki on läpinäkyvä ja tavoittamaton. Vain salaisuudet ja unet löytävät sinne. Maan alan kaupunki kaivaa tietään yhä edemmäs, syvemmälle ja syvemmälle, maan kuoren liike liikkeeltä edemmäs ja edemmäs hänen asukkaansa madot, linnut ja muut pienten ja isojen eläinten luut, kasvien juuret. Graniittivalo, maanalainen voima.
Vihreä matto soi
kaupunki kuuntelee kai.
Kaupunki ei ole kuohuva koski huojuva puu ei ole kansoitettu kunnas tai hiljainen yö kaupunki ei ole metsä. Kaupungin ei-oleminen on ikuinen, kaupunki ei ole olemassa kenenkään mielessä. Hän on silloin, kun häntä odotetaan, tai kun ollaan tulossa. Lähdön hetkellä kaupunki lakkaa. Kaupunki ei ole kuullut lintuja pitkään aikaan. Kaupunki ei ole saanut halausta. Kaupunki ei ole noussut vuoteestaan koko päivänä. Hän ei ole vettä, ei ihoa, verta ei kyyneliä.
Kaupunki ei ole ollut valveilla pitkään aikaan näin isossa jengissä. Kaupungin ei ole tarvinnut koskea toista kaupunkia koskaan. Rajat liikkuvat ja kaupunki ei tiedä muusta.
Hehkuva puisto, yö
kone soittaa värejä.
Kaupunki ei ymmärrä kieltä. Hänen ei tarvitse osata muuta kuin hiljaisuus ja sitä hän ei ainakaan osaa. Kaupunki ei ole yksinäinen, hän osaa valita seuransa hyvin. Hänen on hankala tulla toiseksi ja sitä ne juuri yrittävät. Kaupunkia ei osata katsoa.
Kaupunki on vettä. Vesi on putkissa juokseva uni, ihmisten sanat seinien takana ja viisituhatta lumihiutaletta sen rakennuksen edessä, jonne eksyin joskus. Kaupungin iho nousee kuulumaan alas ja ylös yhtä aikaa. Hänen tuntokarvansa nousevat hengityksen tahdissa. Sittenkin ihoa, verta, kyyneliä. Veri huutaa hiljaisuutta. Kyyneleet kaupungin yössä kastelevat katot ja seinät ja herättävät unet putkistoista sekoittuvat niihin.
Kiihtyvät aallot
metsän vallihauta hiljaa
meri saa puhua.
Kaupungin uni on levoton, se näkee unta hikoillen ja huokaillen. Hän uneksii äänistä, unessa kasvot jokaiselta, jonka hän kohtaa. Uni kestää seitsemän vuotta, ihmissolujen uusiutumisen verran. Kaupungin uni löytää itsensä uudelleen itsensä sisältä ja tuntee, miten jonkun selkä painuu hänen omia rajojaan vasten. Kukaan ei herätä häntä. Kaupunki tarvitsee kellon, joka kumisee, kolisee ja pui aikaa.
Jossain taustalla soi hiljaisella hissimusiikki. Kaupungin seinät ovat joskus olleet valkoisia, sitten keltaisia kultaisia kaikenvärisiä. Sisäänkäynti on avara portti, josta kaikki saavat astua sisään. Kaikki eivät löydä omaa lempipaikkaansa. Jotkut eksyvät. Kaupunki on muuntautuva tila, valtava halli tai metsä, jota halkoo tie, puukokoelma Ite-taidetta röykkiöittäin pääpatsaita ja pannukahvit.
Kaupunki ei löydä kotiin juhlien jälkeen. Hän ei tiedä minne päin kääntyä seuraavasta risteyksestä. Hän tarvitsee puita, tiloja, joissa ei ole hehkulamppuja. Kaupunki tarvitsee suojapaikan eläimille ja joelle vapaan uoman. Uskallanko olla minä! kaupunki huutaa. Historia on piiloutunut kaupungin selän taakse, se ei jaksa pidätellä nauruaan kovin kauaa enää.
Kaupungilla on puutarha keskellä uniaan. Hän tarvitsee suonsilmän, jossa kylpeä. Ruusujen puhkeamisen ääni, jota liikuttaa rakkaus, tuuli ja suloiset olennot. Niiden pehmeät jalat.
Marjo Balogun
En muista kaikkea:
kadonneita liikkeitä
kaikkia ihmisiä, jotka ovat kadonneet
elämästäni
tai omastaan.
En muista välirikkoja
putkirikkoja
tulipaloja
onnettomuuksia
räjähdyksiä
kolareita
poliisitehtäviä, rikoksia
murhia, järjestyshäiriöitä
En muista, milloin tapahtui mitäkin
milloin oli tapahtumatta.
Muistan kun pääsin yhdeksänvuotiaana ensimmäisen kerran isoon kaupunkiin.
Ajoin elämäni ensimmäisen kerran hissillä.
Pääsin hotelliin yöksi ja sain tilata huonepalvelusta ohukaisia ja appelsiinituoremehua.
Muistan kadut, reitit
kulmaukset
rakennukset, kyltit, puistot, patsaat
Muistan paikat, joissa olen tavannut ihmisiä.
tapahtui
yhteyksiä, kommunikaatiota
tapahtui
välirikkoja
tapahtui
elämästä katoamisia
tapahtui
tasapuolista hyvinvointia
tapahtui
ääntä ja hiljaisuutta
S.P.
Rakas edunvalvojani,
Kirjoitan nyt sinulle omasta kunnostani ja se tapahtuu lähettämällä tarkat laboratorionäytteet ja niiden tulokset suoraan aivoissasi olevaan tietokeskukseen. Toivottavasti se ei ole liian täynnä ja voit vastaanottaa nämä kriittiset lukemat.
Veteen on heitetty viime aikoina paljon sinne kuulumatonta, ja tällä hetkellä vointini on kohtalainen. Välillä se oli jo parempi, kuten muistat. Se oli silloin, kun ihmiset ymmärsivät miten minun, Joen, hyvinvointini vaikuttaa jokaiseen tällä alueella. Minua surettaa, että joudun nyt lähettämään sinulle raportin, joka kertoo miten bakteerit ovat villiintyneet ja rehevöityminen on taas edistynyt − vaikka eihän se ole edistystä!
Tarvitsen pian apuasi ja tarvitsemme Joen puhdistustalkoot. Olipa se sitten ihmisten työtä rannoilla ja vedessä tai uusinta vedenvirtausteknologiaa, joka auttaisi saastekuormaa vähentämään. Kiitos sinulle, että voin luottaa tämän tiedon perillemenoon. Onhan aivoihisi liitetty siru juuri sellainen, että saat tiedon nykyisistä arvoistani ja voit tehdä tarvittavat johtopäätökset!
Parhain terveisin, vielä jonain päivänä puhtaana virtaava Joki
TIEDOTE: Joki velloi taas monen puhtaan vuoden jälkeen vaaleanpunaisena, mikä kertoi turvallisen saastetason ylittäneen. Onneksi tieto sujahti jokien edunvalvoja 573:lle, joka pystyi heti aloittamaan elvytystoimet ja tilanne korjaantui kolmessa päivässä.
Punainen näyte
joen raportissa nyt
aivojen tieto.
Vedenvirtaus
villiintyi täysin tänään
aivoni kuumentuivat.
Kaupunki tarvitsee jokaista meistä, jokaiselle paikkoja, joissa voi tuntea olevansa tervetullut ja arvostettu. Kaupunki tarvitsee jokaisen ihmisen ajattelua, sellaista, joka uskalletaan tuoda yhteiseen pöytään. Kaupunki tarvitsee muutosta, yhteisöllisyyttä ja jokaisen osuutta siihen. Kaupunki tarvitsee valoa ja värejä, jotta se olisi kaunis, lämmin ja luokseen kutsuva. Kaupunki tarvitsee meitä, meidän toiveitamme, jotta se osaa muuttua ihmisläheiseksi ja suloiseksi turvapaikaksi, jossa voi löytää luonnon rauhaa kaupunkisykkeen lisäksi. Kaupunki tarvitsee siis erilaisia tiloja – ulos ja sisälle. Rauhallisuutta ja vilinää, paikkoja, joissa kokoontua ja paikkoja, joissa voi olla yksin ja hiljaa. Kaupunki tarvitsee ihmiset ympärilleen ja kaupunki tarvitsee loistavan tulevaisuuden, vision, jossa on ihmisennäköiset puitteet. Pehmeyttä ja kovuutta rinnatusten, olemassaolon puhtautta ja kirkkautta…
Yhteinen pöytä on luokseen kutsuva
Värit ja värisävyt ovat huolenpitoa
Jokainen on tervetullut ja arvotettu
Paikka on rauhallisuutta ja vilinää täynnä
Luotettavat kasvot,
turvallinen ilme,
paljas ele hymyilee
Kevään keltainen valo
värjää Istanbulin kadut
joiden varsilla vilistää
ihmeelliset ja inhottavat
lisko-oliot!
Keltainen lisko
inhoaa valkoista kevään valoa
se piiloutuu Istanbulin talojen uumeniin värjöttelemään
ja jää pimeään.
Jos meillä ei olisi autoja vaan kulkisimme lentävillä lautasilla – kuten itse uskoin lapsena Jetsonit-sarjakuvaa (Kiviset ja Soraset) lukiessani! Jos meillä ei olisi autoja, niin voisimme antaa kaiken teiden alle jääneen maan hengittää. Asfalttia ei tarvittaisi, vaan maaperä saisi olla kuinka haluaisi. Maan pieneliöt huutavat: ”Ilmaa!” ja nyt ne saisivat sitä.
Jos ne eivät saa tarpeeksi valoa ja ilmaa, ne villiintyvät – rikkovat asfaltin ja tunkevat esille. Rikkoontunut asfaltti on merkki maaperän halusta tulla esiin. Mitä jos maaperä tekisi vallankumouksen, mielenosoituksen ja päättäisi ympäri maailmaa tulla esiin. PAM! Asfaltit räjähtäisivät kappaleiksi! Autot eivät ajaisi, lentokoneet eivät voisi antaa koneiden lähteä liikkeelle. Kaikki sulkeutuisi. Maailmasta tulisi lähiyhteisöjen maailma, jossa olisi vain hiekkatiet, polut ja kävely-yhteys toisiin ihmeisiin. Olisimmeko silloin huomaavaisempia luontoa kohtaan – ymmärtäisimme enemmän?
Ilmaan räjähti
asfaltin kappaleet
Ymmärsimmekö
Irina Bergström
Tulevaisuuden kaupunki on kaikkien kaupunki
Kaupunki on nyt uudenlainen, se lähestyy ystävällisesti ja turvallisesti kaikenlajisia asukkaitaan.
Kaupungin hallinnossa on muunlajisten edunvalvojan yksikkö. Siellä sovitetaan yhteen eri asukkaiden tarpeita. Eloyhteisövaltuutettu huolehtii, että muunlajisten lisääntymis-, asumis- ja muut toimintaoikeudet toteutuvat. Hän kuulee asiantuntijoineen heitä ja tulkitsee ja sanoittaa heidän tarpeitaan päättäjille, suunnittelijoille ja rakennusvalvontaan.
Kaupungille on tehty täydellinen digitaalinen kaksonen. Sen avulla kokeillaan ja tutkitaan, millainen suunnittelu on parasta kaupungin asukkaille. Tiedetäänhän, että sellainen ympäristö, joka kelpaa mahdollisimman monille: linnuille, kaloille, hyönteisille, nisäkkäille, puille, kukille, heinille, sammalille, jäkälille, elävälle maaperälle, on hyväksi myös ihmislapsille, vanhuksille − kaikille.
Muunlajisilla on kaupungissa omat, merkityt polut ja kulku- ja siirtymäväylät, joita pitkin he, myös kasvit, liikkuvat, kun hoitavat omia asioitaan. Heille on heinikkoja, pensaita, aidanteita, ojanvieriä. Ne ovat paitsi kasvien omia asuinyhteisöjä, myös muiden lajien asuinpaikkoja. On pieniä tunneleita, koloja, kuoppia, kallioita, kivikkoja. On puroja, rantoja, lampia, lätäköitä, rakennettuja hulevesialtaita. On puistoja, puustoja, viherkattoja, -seiniä, -parvekkeita.
Muunlajisten kulkuväylät ovat usein rakennusten vierustoilla ja ojien varsilla, seinillä, katoilla, muurien varjossa. Heidän tiensä piiloutuvat heiniin ja pensaisiin. Niiden parhaat sijainnit on suunniteltu ja mallinnettu kaupungin digikaksosessa ja toteutettu kaavoituksessa yhdessä eloyhteisövaltuutetun kanssa. Kaikki kulkutiet ja asuinyhteisöt näkyvät kaupungin kartassa.
Suunnittelussa on otettu huomioon, että muunlajiset perustavat kaupunkiasuntonsa ihmisten asuntojen lomaan, viereen, lähelle, päälle, alle. He hoitavat myös maaperää ja vesiä. Kaupungin digikaksosen avulla tutkitaan rakennusmateriaaleja, joita lentävät ja kiipeilevät ja maassa ja maaperässä asustavat voivat parhaiten käyttää asuntoinaan. Puut voivat elää parvekkeilla, katoilla ja ikkunasyvennyksissä, köynnökset osaavat pitää seinistä kiinni. He puolestaan tarjoavat suojaa ja majoitusta linnuille ja hyönteisille.
Me ihmiset kuljemme yhteisessä kaupungissamme omia väyliämme muita häiritsemättä. Pysähdymme vain välillä katsomaan muiden touhuja ja kuuntelemaan heidän puhettaan ja viestintäänsä.
Monilajisessa kaupungissamme kasvit ja päällystämättömien pintojen yhteisöt auttavat säätämään kosteutta: he imevät sitä sateella ja luovuttavat kuivalla säällä. Heinät, pensaat ja lehtipuut pehmentävät äänimaiseman: kuivalla säällä he humisevat, suhisevat, kahisevat, sateella ripisevät, ropisevat, sihisevät.
Digikaksosen avulla suunnitellaan myös, kuinka tuulien sekä kaupungin äänten ja tuoksujen tulee liikkua ja kuinka valon, varjojen ja pimeyden tulee vaihdella kaikille sopivasti. Pimeys ja hämärä ovat joillekin elinehto, toisille valo.
Tulevaisuudessa kaupunki on tasapuolinen ja oikeudenmukainen paikka kaikille sen asukkaille lajista riippumatta. Monimuotoinen yhteisö rauhoittaa, lohduttaa, ilahduttaa ja antaa turvaa kaikille.
Olisinpa puu
Kaupungin puistikossa
Antaisin varjon
Edunvalvoja
Kertoo mitä maa pelkää
Tienrakentajaa