Kultaa ja ekstaaseja: Maestro Ennio Morriconen konsertti Helsingin Hartwall-areenalla 30.11.2016

Kimi Kärki
kierka[a]utu.fi
FT
kulttuurihistoria
International Institute for Popular Music (IIPC)
Turun yliopisto

Elokuvasäveltäjänä Ennio Morricone (s. 1928) on yksi suurista, ellei kaikkein suurin. Hän on säveltänyt musiikin vajaaseen viiteensataan elokuvaan, mutta lisäksi hän on tehnyt noin sata orkesteriteosta ja toiminut myös vapaan improvisaation piirissä. Toisin kuin monet muut nykyään aktiiviset elokuvasäveltäjät, hän kirjoittaa edelleen nuotitukset käsin eikä käytä apulaisia tai tietokoneita sävellysprosessissaan. Hän myös johtaa musiikin nauhoittamisen varsin pedantilla tavalla itse. Siten hänen tuotantotahtinsa – myös suhteessa teosten affektiivisuuteen ja laadun tasaisuuteen 1950-luvulta tähän päivään – on hämmästyttävä. Maestro Morricone itse vähätteli Sir Christopher Fraylingin haastattelussa tahtiaan. Tosin hänen vertailukohteenaan oli kirkkomusiikin jättiläinen Johann Sebastian Bach, joka sävelsi messun viikossa sekä lisäksi harjoitti ja johti kuoroa sunnuntaisin.

Morriconen tuotanto on kuitenkin tyylillisten variaatioiden takia oikeastaan ainutlaatuista: orkestraalisen klassisen ja absoluuttisen musiikin ohella hän on säveltänyt monipuolisesti pop-musiikkia, rock-musiikkia, avantgarde-teoksia ja jazzia. Hänen levytetty tuotantonsa sisältää runsaasti teoksia, jotka liikkuvat vapaasti erilaisten musiikillisten kenttien välillä: voisi jopa sanoa, että siinä on yksi Morriconen sävellysten keskeisiä tunnistettavia tekijöitä. Hänen omimpia instrumenttejaan ovat trumpetti ja piano, ja molempia on myös hyödynnetty runsaasti hänen elokuvamusiikissaan. Tunnetuimmat työnsä hän on tehnyt Sergio Leonen elokuviin, mutta hän on säveltänyt myös muun muassa Pier Paolo Pasolinille, Bernardo Bertoluccille, Giuseppe Tornatorelle, Brian De Palmalle, Roman Polanskille, Don Siegelille, Terrence Malickille, Oliver Stonelle, Margarethe Von Trottalle, Warren Beattylle, Pedro Almodóvarille, Roland Joffélle ja Quentin Tarantinolle. Viimeksi mainitun elokuvasta The Hateful Eight (2015) Morricone sai lopulta parhaan elokuvamusiikin Oscar-palkinnon. Elämäntyöstään hän oli saanut kunnia-Oscarin jo aiemmin, vuonna 2007. Jos hän olisi syntynyt Yhdysvalloissa, kultaisia patsaita olisi luultavasti jo useita. Mutta toisaalta Morricone on Italian ja Euroopan kulttuurisen kirjon ja musiikin historian läpilyömä säveltäjä.

Nyt 88-vuotiaana Maestro on lähtenyt eräänlaiselle jäähyväiskiertueelle, joka kantaa nimeä Ennio Morricone – The 60 Years of Music World Tour. Kiertueen piti pysähtyä Helsingissä jo viime maaliskuussa, mutta Maestron selkävaivat peruuttivat tuolloin useamman konsertin. Siksi korvaavan päivän löydyttyä allekirjoittaneella oli jatkuvasti sormet ristissä. Kun esiintyjällä on ikää ja selvästi varsin kovia terveysvaivoja, ei mitään voi pitää varmana. Huoleni oli kuitenkin aiheeton, Maestro tosin johti konsertin istualtaan. Säveltäjän hauras olemus lisäsi tapahtuman tunnelatausta, screeniltä pystyi aina välillä seuraamaan normaalisti varsin rauhallisen ja ilmeettömän herran haltioitumista orkesterin soidessa koko voimallaan. Ja voimaa varten oli valjastettu laatua: Tšekin kansallinen sinfoniaorkesteri sekä suomalainen Grex Musicus -kuoro, yhteensä noin kahdensadan hengen voimin. Punaisessa puvussaan tähteili sopraano Susanna Rigacci. Hän lauloi tarkasti ja hienosti eläytyen.

Konsertti käynnistyi Giuseppe Tornatoren elokuviin liittyvällä osuudella, jonka avasi muutaman vuoden takainen ’The Best Offer’, jota seurasi pääteema elokuvasta Legenda nimeltä 1900 (La leggenda del pianista sull’oceano, 1998). Jo tässä vaiheessa musiikki leikkasi suoraan kaiken älyllisen läpi suoraan tunteisiin. Pakko tunnustaa etten ole ikinä itkenyt tällä tavalla missään konsertissa; Morriconen musiikki on jo itsessään melodramaattisessa kauneudessaan, häpeämättömässä pateettisuudessaan, romanttisuudessaan ja toisaalta näitä elementtejä rikkovassa paikoittaisessa rujoudessaan hetkittäin täydellistä. Ja kun tämä musiikki sulautuu pään sisällä niin monen upean elokuvan estetiikkaan, tiivistyneisiin kohtausten hetkiin ja sekä elokuvien että oman elämän nostalgiaan, ei ole ihme että tarvitsin nenäliinaa toisteisesti.


Video 1. ’Jill’s Theme’ ja ’Sean Sean’.

Ne romanttisemmat teemat soivatkin erityisen pakahduttavasti. Alkuvaiheen ’Cinema Paradiso’ (1988) oli yksi ehdoton huipentuma, samoin Huuliharppukostajan (C’era una volta il West, 1968) ’Jill’s Theme’ ja Suuren Gangsterisodan (C’era una volta in America, 1984) ’Deborah’s Theme’ – ajallisesta välimatkastaan huolimatta nämä kaksi ovat sisarteoksia. Leonen takautumaelokuvien välissä tuli hieman unohdetumpi elokuva, tavallaan trilogian keskimmäinen osa, tragikoominen Maahan, senkin hölmö! (Giú la testa, 1971). Se sisälsi huikean ’Sean Sean’ -kappaleen, josta kuultiin uskollinen, leikittelevä ja pauhaavaksi yläilmoihin spiraaliksi nouseva luenta.

Hartwall-areena oli esiintymispaikkana akustisesti liian laaja ja kolkko tila, mahtipontisimmissa vaiheissa äänivalli ja erityisesti perkussiot ottivat takaseinästä selvää kimmoketta. Lähes täysi areena kuitenkin lisäsi tapahtumaan yllättävän ja itsessään ylevöittävän massaviihde-elementin: toisaalta yleisö kuunteli kappaleita jopa hartaissa tunnelmissa, sisälsihän ohjelma varmasti monelle erittäin tärkeitä ja varmasti myös nostalgisia sävellyksiä, toisaalta seisaaltaan annetut toistuvat encore-taputukset vastasivat orkesterin crescendojen brutaaliin voimaan kymmentuhatpäisen ihmisjoukon voimalla ja rakkaudella. Maestro itse poistui encorejensa väleissä mustilla verhoilla vuorattuun koppiin lavan sivussa. Aivan lopussa kuultiin kaksi suosikkia uudelleen: ’L’Estasi dell’Oro’ Sergio Leonen italowesternistä Hyvät, Pahat ja Rumat (Il buono, il brutto e il cattivo, 1966) ja uskomaton musiikillinen synteesi, Roland Joffèn The Mission -elokuvan (1986) ’On Earth as it is in Heaven’. Tämä viimeksi mainittu yhdistää renessanssin, reformaation ja Paraguayn Guarani-heimon musiikkeja, muodostaen elokuvan tarinaa tukevoittavan synteesin, jota Morricone itse on pitänyt teknisessä mielessä tärkeänä.


Video 2. ’L’Estasi dell’Oro’.


Video 3. ’On Earth as it is in Heaven’.

Tein aikanaan kulttuurihistorian metodikurssin osana pienen opinnäytteen Huuliharppukostajasta. Nyt harmittaa hiukan, kun se on kadonnut jonnekin lipastojen kätköihin. Muistan, että ainakin Will Wrightin Six Guns and a Society (1975) sekä Hannu Salmen italowesterneihin keskittynyt sivulaudatur kuluivat silloin kädessä. Muistan että kirjoitin kulttuuripessimismistä, myyttien kuolemasta, matriarkaatista ja kuolemantanssista. Kaikki tämä kietoutui Maestro Morriconen musiikkiin, joka soi taustalla jo kohtauksia kuvattaessa. Jos jokin jäi konsertissa erityisesti kaivelemaan, oli se juuri Huuliharppukostajan pääteeman ’The Man With the Harmonica’ puuttuminen konsertista, vaikka se oli mainittu käsiohjelmassa.

 

Lähteet

Ennio Morricone: The 60 Years of Music Tour. The Czech National Symphony Orchestra. Käsiohjelma (2016).