Kimmo Ahonen
Viittaaminen: Ahonen, Kimmo. 2009. ”Kuuntele elokuvaa!”. WiderScreen 12 (1). http://widerscreen.fi/numerot/1-2009-widerscreen-12-1/kuuntele-elokuvaa/
Susanna Välimäen teos Miten sota soi? on vakuuttavaa työtä. Se on syvälle elokuvien äänimaailmaan pureutuva tutkimus, jonka aihepiirinä on valikoima toista maailmansotaa kuvaavia sotaelokuvia. Korkeatasoinen teos avaa uusia tai ainakin vähemmän kuljettuja latuja suomalaiseen elokuvatutkimukseen.
Välimäen tutkimus on aineistolähtöinen, ainakin sinä mielessä, että metodina on elokuvien ja niiden ääniraitojen tiivis lähiluku. Lähtökohtana ovat itse elokuvat eikä teoriakehikko, johon elokuvia yritettäisiin väkisin upottaa. Pidän tätä erityisenä ansiona nykyisessä elokuvatutkimuksessa, jossa elokuvia usein käytetään vain huonosti pureskeltujen teorioiden kuvittajana. Parasta on, että Välimäen perusteellinen aineistolähtöisyys tuottaa uusia tulkintoja, eikä vain kierrätä vanhoja. Välimäki on musiikintutkija, mutta teksti avautuu myös nuottirivejä tuntemattomalle lukijalle.
Välimäen mukaan ääni ja musiikki ovat jääneet paitsioon elokuvatutkimuksessa. Hänen metodinaan onkin elokuva kuunteleva lähestymistapa. Kohteena ei ole silloin vain musiikki vaan koko äänimaailma, joka on kuvan ohella yhtä keskeinen osa elokuvan dramaturgiaa. Tähän ei olisi tosin tarvittu Välimäen käyttämää käsitehirviötä ”äänen emansipaatio”. Tavoite selviää lukijalle muutenkin.
Missä on klassinen Hollywood?
Valitun elokuvajoukon temaattisena rajauksena on toinen maailmansota. Vietnam-elokuvat on jätetty muutamalle maininnalle. Työekonomisesti rajaus on toki perusteltu. Tutkimuksen kohteena on joukko elokuvia, jotka ovat valmistuneet, Edvin Laineen tuntematonta sotilasta lukuun ottamatta, 1970–1990 -luvulla. Klassinen Hollywood-elokuva on jätetty sivuun. Elokuvahistoriallisesti tälle rajaukselle ei ole perustetta, sillä sotaelokuvia tehtailtiin Hollywoodissa 1940–50 -luvulla huomattavasti enemmän kuin myöhempinä vuosikymmeninä. Silloin vakiintui myös se taisteluelokuvan kaava, jota Jeanine Basinger on kuvannut alas perusteoksessaan The World War II Combat Film (1985/2003) Basingerin teos on myös Välimäen keskeisiä lähteitä, mutta hänen lähdemateriaalinsa koostuu huomattavasti uudemmista elokuvista kuin Basingerin teoksessa.
Klassisen Hollywoodin sivuun jättäminen tuntuu kummalliselta, mutta sille on olemassa hyvä perustelu, jota Välimäki ei itse kylläkään oikein tuo esiin. Musiikintutkijan näkökulmasta klassinen Hollywood-elokuva on varsin kaavamaista viulumattojen, patarumpujen ja vaskitorvien mättöä. Tämä koski myös niitä elokuvia, jotka olivat näkökulmaltaan sodanvastaisia. Esimerkiksi Nicholas Rayn Katkeran voiton (Bitter Victory, 1957) musiikki muistuttaa seikkailuelokuvaa ja on jyrkässä ristiriidassa tarinan ja kuvien välittämän viestin kanssa.
Musiikin suhteen Rayn ja muiden studiokauden ohjaajien kädet olivat yleensä sidottuja: tuottajat saattoivat lätkäistä valmiiseen elokuvaan kaavamaisen musiikin. Muutos tapahtui 1950-luvun lopussa studiokauden hiipuessa. Itse väittäisin että vasta Stanley Kubrickin Kunnian polut (Paths of Glory, 1957) oli sotaelokuva, jossa musiikkia käytettiin kontrapunktisella tavalla, luomalla ristiriidan kautta kuvalla uuden merkityksen. Se, kuten Kubrickin Full Metal Jacket (1987) ovat kuitenkin Välimäen rajauksen ulkopuolella.
1960-luvulta alkanut ohjaajakeskeisyys ja studiojärjestelmän muutokset loivat uutta pelivaraa musiikin ja äänen kokeellistamiselle. Tämä selittää myös Välimäen elokuvavalinnat. Edustavuuden sijaan pyrkimys on ollut löytää elokuvia, joiden äänimaailma tarjoaa mahdollisimman hedelmällisen imupinnan analyysille.
Laineesta Mollbergiin, Peckinpahista Klimoviin
Miten sota soi? ei ole elokuvahistoriallinen esitys, jossa tarkasteltaisiin elokuvamusiikin kehitystä lajityypin sisällä. Kirjoittaja keskittyy sen sijaan tiettyihin avainelokuviin, joita käsitellään perusteellisen lähiluvun, tai pikemminkin lähikuuntelun, metodilla. Johdannossa hän toteaakin olevan kiinnostunut elokuvista, joiden äänimaailma on kiehtova ja jotka ovat luonteeltaan sodanvastaisia. Esseiden aiheena ovat Tuntemattoman sotilaan kaksi versiota, Das Boot (1981/1997), Rautaristi (Cross of Iron, 1976), Tule ja katso (idi i smotri, 1985) ja Veteen piirretty viiva (The Thin Red Line, 1998).
Pitkän johdannon jälkeen päästään käsittelylukuihin, joista ensimmäisessä verrataan Tuntemattoman sotilaan kahden version äänimaailmaa. Välimäen metodi tuottaa kiintoisia havaintoja paljon kirjoitetusta aiheesta. Yhdyn Välimäen hämmästelyyn siitä, kuinka aliarvostettu elokuva Rauni Mollbergin Tuntematon (1985) oikeastaan on. Sen lähes musiikittomuus ja tarinatilan vähäinen musiikki koostavat sodan järjenvastaisuutta ja nostavat elokuvan kansallisen horisontin yläpuolelle. Edvin Laineen Tuntematon (1955) on kansalliselta merkitykseltään suomalaisen sotaelokuvan ylittämätön klassikko, mutta Mollbergin Tuntematon on edelleen ehkä ainoa suomalainen sotaelokuva, joka on pystynyt kuvaamaan sodan mielettömyyttä yleispätevällä tasolla.
Välimäki nostaa ansiokkaasti esiin kaksi merkittävää sotaelokuvaa, jotka eivät ole saaneet ansaitsemaansa arvostusta: Sam Peckinpahin Rautaristi ja Elem Klimovin Tule ja katso. Rautaristiä pidettiin aikalaisarvioissa (ja pidetään valitettavasti edelleen) ohjaajalleen tyypillisenä veribalettina. Välimäki analysoi elokuvan musiinkin käyttöä, erityisesti alkukohtauksissa, ja osoittaa vastaansanomattomasti, että Rautaristi on sodanvastainen teos. Välimäen analyysi ei ole tekijäkeskeistä, eli Rautaristin äänimaailmaa ei juurikaan katsota osana ohjaajan muuta tuotantoa. Tekstilähtöinen metodi avaa hienon tulkinnan, mutta jossain kohdin tekijän ja teoksen tekovaiheiden huomioon ottaminen olisi antanut lisäväriä tarkastelulle. Esimerkiksi mainittakoon Välimäen analyysi loppukohtauksesta, sen kriittisestä montaasista ja Steinerin (James Coburn) hysteerisestä naurusta. Allekirjoitan analyysin, mutta lisäisin, että loppukohtausta muokkasivat tietoisten pyrkimysten ohella tuotanto-olosuhteet: Peckinpah oli ylittänyt budjetin ja antoi näyttelijöiden improvisoida loppukohtauksen.
Klimovin Tule ja katso on hämmästyttävän vähän tunnettu teos, vaikka se on sekä elokuvallisilta tyylikeinoiltaan että sisällöltään aivan poikkeuksellinen elokuva. Klimovin tapa käyttää äänimaisema hakee vertaistaan, eikä vain sotaelokuvan vaan yleisemmin elokuvan historiassa. Välimäki avaa kerros kerrokselta elokuvan monimutkaisen ja tietoisen sekasortoisen äänimaailman. Sen ”kaoottista äänikudosta” luonnehtii ”kakofoninen häirintä”. Elokuvan musiikki kuvaa ”pohjatonta melankolian tilaa, yhteisöllistä traumaa, jolle ei ole sanoja”. Osuvasti sanottu.
Tuoretta analyysiä ja täsmällistä kieltä
Äänellisen kokemuksen sanallistaminen on haastava tehtävä. Välimäki onnistuu siinä. Kirjan päättää syvällinen essee Terrence Malickin Veteen piirretyn viivan ”filosofisesta” ääniraidasta:
”Veteen piirretyn viivan kosmisen äänikudoksen ’toiseen maailmaan’ viittaava musiikki on seesteistä ja täydelliseen sopusointuun tähtäävää ’valomusiikkia’. Sitä luonnehtivat kimmeltävät ja heleät kudokset, ylipäätään kirkas soitinnus hohtavine sointeineen, rauhallisuus, paikallaan pysyvyys, kolmisointuharmoniat sekä hitaat harmonioiden muutokset ja yläsävelsarjojen korostuminen.” (s. 261)
Kautta kirjan Välimäki pystyy tuottamaan tällaista kuvailevia, mutta asiasisällöltään täsmällisiä virkkeitä. Erityisesti adjektiivien käyttö on astetta ilmaisuvoimaisempaa kuin elokuvatutkimuksen koukeroisessa valtavirrassa yleensä. Välimäki saa elokuvien äänimaisemasta revittyä yllättävän paljon irti. Vaikka pohjalla on melkoinen noottiapparaatti, on itse elokuvien analyysi tuoretta. Se perustuu enemmän kirjoittajan omiin havaintoihin ja tulkintaan kuin teoriagurujen tai elokuvatutkimuksen auktoriteettien näkemysten toistamiseen.
Kirjaan olisi mahtunut enemmänkin kuvitusta. Tampere University Press ansaitsee tunnustuksen tiheästi nootitetun kirjan julkaisemisesta, kuin myös kunnollisesta asiasanahakemistosta, joka omalta osaltaan lisää kirjan käytettävyyttä.
Miten sota soi? on innostava tutkimus. Sen luettuaan sotaelokuvaa osaa kuunnella entistä herkemmällä korvalla.
Lähteet
Välimäki, Susanna 2008: Miten sota soi? Sotaelokuva, ääni ja musiikki. Tampere University Press.