Ihmisyyden äärirajoilla - Blade Runner: ihmisyys kyseenalaistaa ruumiin

Ridley Scottin ohjaama Blade Runner valmistui vuonna 1982. Se julkaistiin ns. tuottajan versiona, eli elokuva poikkesi ohjaajan haluamasta lopputuloksesta. Scottin hyväksymä versio, Director's Cut, julkaistiin kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1992. Ohjaajan versiossa Deckardin monologi on poistettu kokonaan ja elokuvaan lisättiin kohtaus, jossa Deckard uneksii yksisarvisesta, sekä elokuvan lopusta poistettiin "happy end". Ohjaajan versiona elokuva siis palautettiin lähes alkuperäiseen ilmaisumuotoonsa, jossa se oli ennen tuottajien vaatimia muutoksia (1). Tämän tekstin yhteydessä käsittelen vain versiota Blade Runner – The Director's Cut (1991).

Blade Runnerin kohdalla tarkastelen elokuvasta luettavaa inhimillisyyttä ja ihmisyyttä sekä niiden välistä yhteyttä ihmisen ja koneen (virtuaalisen ihmisen) välillä. Tarkastelun perusoletuksena on, että Harrison Fordin esittämä blade runner, Deckard, on ihminen eikä replikantti. Deckardin lopullisesta minuudesta on elokuvan kohdalla kiistelty ehkä eniten ja tähän arvoitukseen ei ole annettavissa yksiselitteistä toisen vaihtoehdon täydellisesti poissulkevaa vastausta. Olen kirjoittanut tästä aiheesta lähemmin artikkelissani More Human than Human – Uskonnollinen symboliikka hahmottelee ihmisyyttä elokuvassa Blade Runner.

Philip K. Dickin Palkkionmetsästäjään (Do Androids Dream of Electric Sheep?, 1968) perustuvan Blade Runnerin tarina kertoo työstään vetäytyneestä kuuluisasta poliisin erikoisyksikön, Blade Runner -unitin, etsivästä Rick Deckardista (Harrison Ford), jonka tehtävänä on ollut replikanttien jäljittäminen ja eliminoiminen. Tarinassa eletään tulevaisuuden, marraskuun 2019, Los Angelesissa, ja ihmisiä on alkanut siirtyä Maan ulkopuolelle siirtokuntiin. Ihmisille riskialttiiden ja Maan ulkopuolisten työtehtävien suorittamista varten on kehitetty Nexus 6 -replikantteja, keinotekoisia ihmisiä. Kuusi replikanttia nousee väkivaltaiseen kapinaan ja saapuu maahan, jossa ne ovat kiellettyjä. Joukkoa johtaa replikantti Roy Batty (Rutger Hauer). Deckardin tehtävänä on etsiä ja poistaa karkulaiset. Deckard tutustuu samalla lähemmin Tyrell-yhtiön kehittyneimpään Nexus 6 -malliin, Rachaeliin (Sean Young) ja heidän välilleen kehittyy romanssi. Blade Runner on perusjuoneltaan dekkaritarina ja sen mise-en-scène on liittänyt elokuvan vahvasti film noir -perinteeseen. Mustasta film noir -tyylistään huolimatta Blade Runner on puhdasta science fictionia.

Elokuvan peruskysymys on, mitä on olla ihminen. Perinteisesti science fictionissa, ja myös sen tutkimuksessa, on käsitelty ihmisen ja robotin eroja, mutta Blade Runnerissa asetelma kääntyy tutkimaan eroja ihmisessä ja ihmisyydessä itsessään. Ihmisen ja robotin erot eivät ole niinkään merkitseviä, sillä ihminen on lajina jakautumassa todellisen ihmisen ja ihmistä matkivan välille. Keskiöön nousee siis ihmisenä oleminen, eikä ihmisen ruumis, joka voi olla todellinen tai keinotekoinen. Tämä asetelma on läsnä jo Dickin alkuperäistekstissä (Byer Thomas B.: "Commodity Futures", s. 44–45. Teoksessa Alien Zone 1998).

Kohti täydellisyyttä

Blade Runnerissa ihmisen ja koneen (virtuaalisen ihmisen) suhde ei ole teknologisesti hallitseva tai edes kiinnostava, sillä se on luonnollinen kehityskulku kohti ihmisen ja teknologian liittoa. Keinotekoinen on luonnollista, mistä osoituksena ovat niin kirjassa kuin elokuvassakin esille tulevat keinotekoiset eläimet, jotka ovat ottaneet aitojen eläinten paikan. Keinotekoisia ja aitoja eläimiä ei erotella fyysisesti, vaan niiden arvo määräytyy henkisen aitouden mukaan. Virtuaalisen luonnollistamisessa merkittävintä on kuitenkin Deckardin (ihmisen) ja Rachaelin (replikantti) välinen liitto. Vaikka Deckard toteaa elokuvassa replikanttien olevan kuin mitä tahansa koneita, hyödyllisiä tai haitallisia, hänestä kasvaa ihmisen ja koneen liiton lähettiläs. Deckardin ja Rachaelin suhteen on tulkittu symboloivan juuri ihmisen ja koneen (teknologian) liiton, todellisen ja keinotodellisen yhteensulautumisen, lopullista siunausta. (Ryan, Michael & Kellner, Douglas: "Technophobia", s. 62–63. Teoksessa Alien Zone 1998)

Blade Runner - © 1982 The Ladd Company Science fictionissa ihmiseen ja koneen väliseen suhteeseen on usein suhtauduttu skeptisesti. Ihmisen ja koneen turmiollista suhdetta on kuvattu muun muassa elokuvissa The Terminator ja The Matrix, joissa ihmisiltä riistäytynyt konevalta uhkaa koko ihmiskuntaa tai elokuvassa RoboCop, jossa ihmisen ja koneen hybridi kuvataan kylmänä väkivaltakierteen ylläpitäjänä. Näihin verrattuna Blade Runnerissa on jopa toivoa herättävä suhtautuminen ihmisen ja koneen (teknologian) symbioosiin. Elokuvan miljöö on äärimmäisen kaupungistunut, yhteiskunta on kehityksen myötä menettänyt siteet luontoon, jolloin luonnollisuudesta on tullut harvinaista ja keinotekoisesta yleistä. Luontositeen katoaminen on siirtänyt ihmisen kehityksen hänelle itselleen ja virtuaalisuus on houkutteleva kehityksen suunta, koska virtuaalinen on avain parempaan tehokkuuteen, sillä se on jotakin enemmän kuin se, jonka suhteen virtuaalisuus eksistoi (Sihvonen: "Koneolioita teknotilassa", s. 93. Teoksessa Sähköiho 1995).

Blade Runnerin replikantit ovat fyysisiltä ominaisuuksiltaan kaikin tavoin ihmisiä parempia, joten niiden keinotekoinen, ja sitä kautta parempi, ruumiillisuus on itse asiassa tavoiteltavaa ja ihannoitavaa. Tämä korostuu elokuvassa, kun elimistön ennenaikaisesta rappeutumisesta kärsivä replikanttien geenisuunnittelija J.F. Sebastian (William Sanderson) ihannoi replikanttien täydellisyyttä. Ihmisessä rasite on siis fyysinen vaillinaisuus ja viallisuus, ja täydellisyyden tavoittelussaan ihminen on luonut replikantit, virtuaaliset ihmiset, ihannoimakseen täydellisyyden kuvaksi. Kyseessä on rodullinen jalostaminen, jota ihminen on harjoittanut kautta historian (vrt. esimerkiksi natsien tavoite luoda uusi ihmisrotu), pyrkimys paremman ihmisen luomiseen, ja kun evoluutio ei siihen anna enää reaalista mahdollisuutta, ihminen on luonut keinotekoisen kehityssuunnan eli lajimme uuden "geeniteknologisen" haarautuman. Itse asiassa Blade Runnerin replikantit eivät ole koneita, robotteja, kuten usein on tulkittu, vaan keinotekoisia eläviä organismeja, virtuaali-ihmisiä eli lopulta ihmisklooneja. Käsittelen tätä aihetta tarkemmin 6. päivä -elokuvaa käsittelevässä osassa.

Virtuaalisuus on todellisuutta täydellisempää, mutta samalla epätodellisempaa kuin todellisuus itse (Ibid.). Vaikka virtuaaliset ihmiset, replikantit, ovat todellisia, ne ovat epätodellisempia kuin ihmiset, kunnes ne saavuttavat ihmisenkaltaisen ihmisyyden, joka ei ole täydellisyyttä. Replikantit ovat ohjelmoituja ja siksi suoraviivaisia: ne tuntevat vain puhtaita tunteita ilman ihmisen tietoisuuden ja muistin rasitteita, ne toimivat ilman tunnekonventioita, joten niiden tunteiden ohjaamat toiminteet ovat puhtaita ratkaisuja, joita ei epäillä tai kyseenalaisteta (esim. Roy Battyn määrätietoinen toiminta joukkonsa johtajana). Replikantit eivät näin kykene empatiaan, myötätuntoon, joka ihmisellä syntyy kokemusmaailman vertailulla.

Elokuvassa replikantit paljastetaan empatiatestin avulla. Replikanteilta puuttuu ihmisen identiteetti, joka on siis kulttuurin ja historian konventioista, muistista ja tiedostamattomasta subjektin muotoutumisesta rakentuva kertomus. Ihmisen tunteiden ohjaama toiminta ei ole siis täydellistä, koska muisti ja kulttuurinen tietoisuus kyseenalaistavat sitä. Tämän takia ihminen on usein toimissaan epävarma, mitä virtuaaliset ihmiset eivät ole, koska niiltä puuttuu kyseisen tietoisuuden antama kyseenalaistamisen kyky.

Ihmisyyden avaimet

Blade Runnerissa kehittyneimmälle replikantille, Rachaelille, on kuitenkin annettu ihmisyyden avaimet eli kertomus itsestään, ihmisen identiteetti. Hän ei tiedä olevansa replikantti ja hän alkaa epäillä omaa minuuttaan vasta, kun hänelle annetaan aihe siihen. Toiset replikantithan ovat minuudestaan tietoisia ja ovat sen takia tulleet maahan, selvittääkseen heille ohjelmoidun elinajan. Replikantit ovat siis tietoisia kuolevaisuudestaan ja huolissaan siitä taistellen sitä vastaan. Tämän tietoisuuden pohjalta replikantit osaltaan lunastavat itselleen ihmisyyden tunnusmerkin, kuolevaisuuden tiedostamisen. Huomioitavaa on myös, että replikantti Pris (Daryl Hannah) todistelee inhimillisyyttään J.F. Sebastianille Descartesin ajatuksista syntyneellä kuolemattomalla lauseella: "Ajattelen, olen siis olemassa". Replikanttien olemassaolo ja minuus ovat siis tiedostettuja.

Blade Runnerin replikanteilla on neljän vuoden rajoitettu elinaika. Tässä ajassa ne eivät kykene rakentamaan itselleen eheää identiteettiä, koska niiden tunneperäinen kokemusmaailma on siihen riittämätön. Myös niiden tiedostamattoman subjektin muotoutuminen on puutteellista. Tämän takia maahan tulleet replikantit haluavat lisää elämää, rakentaakseen itselleen eheämmän kokemusmaailman. Identiteettiään etsivät replikantit ovat oidipaalisella matkalla, joka määrittää myös Rachaelin ja Deckardin tietä. Rachael on ainut, joka onnistuu matkallaan ja kykenee määrittämään itselleen oman itsensä (Bruno, Giuliana: "Ramble City", s. 190–191. Teoksessa Alien Zone 1998). Rachael, joka on Tyrell-yhtiön koe, poikkeaa muista replikanteista siten, että hänelle on annettu muistoja, siis luomalla hänelle kertomus itsestään ja hän joutuu kyseenalaistamaan tämän kertomuksen sekä luomaan itselleen uuden kertomuksen.

Muisti ja menneisyys korostuvat Blade Runnerissa, ja Veijo Hietala on esittänyt näin identiteetin mittariksi juuri muistin (Hietala 1996, s. 220). Muistin tematiikka korostuu myös toisessa dickiläisessä elokuvassa Total Recall, jossa muisti yksinomaan määrittää sitä, mitä persoona on. Manipuloimalla muistia, voidaan muokata tai jopa vaihtaa persoonallisuuksia (Ibid., s. 222–224), millä elokuvassa loppujen lopuksi leikitelläänkin. Blade Runnerissa muistiin taas yhdistyy voimakas historian ja koetun representoituminen. Tässä valokuvalla on selkeä merkitys.

Valokuva antaa periaatteellisen todisteen, dokumentin, jonkin tai jonkun olemassaolosta menneisyydessä. Replikanteista Rachaelilla ja Leonilla (Brion James) on läheinen suhde valokuviin heidän minuutensa määrittäjinä. Valokuvien avulla oma menneisyys on määriteltävissä, sillä ne ovat omia merkityksiään sisälleen kätkeviä kuvallisia kertomuksia, siis eräitä identiteetin määrittäjiä. Tässä suhteessa replikanteilla ja ihmisillä ei ole eroja, sillä niin komisario Bryantin (M. Emmet Walsh) työhuoneesta kuin Deckardin kodista löytyy paljon valokuvia, kuvallisia kertomuksia, jotka antavat heille menneisyyden. Mainituista tiloista löytyy myös runsaasti muita menneisyyttä määrittäviä kertomuksellisia esineitä. Menneisyyden vaaliminen on siis ihmiselle merkitsevää, mutta miten se määrittää ihmisyyttä?

Roy Battyn kuolinsanat kyseenalaistavat niin valokuvan kuin muidenkin teknologisten kertomusten arvon ihmisyyden eräänä määrittäjänä ja nostavat paremminkin esille kokemuspohjaisen muistin. Battyn sanat alkavat: "Olen nähnyt asioita, joita te ihmiset ette voisi uskoa…" Ihmisyyden peruskysymys on siis näkemisestä kaikissa merkityksissä; näkemisestä, jota ei voi todistaa teknologisen kertomuksen avulla toiselle. Persoona syntyy vasta oman itsensä, nähtyjen ja koettujen asioiden, kautta. Kertomukset, kuvat yms. ovat vain muistin apuvälineitä, itsessään ne eivät määritä persoonaa ja identiteettiä. Roy Batty on oikeastaan Blade Runnerin avain ihmisyyden lopullisessa määrittelyssä.

Blade Runner - © 1982 The Ladd Company Elokuvan lopussa Batty ja Deckard jahtaavat toisiaan. Batty haluaa suoraviivaisesti kostaa Deckardille muiden replikanttien eliminoinnit ja Deckard taas vain hoitaa työnsä eli eliminoida Battyn. Deckard joutuu kuitenkin hengenvaaraan, josta Batty oman kuolemansa kynnyksellä hänet pelastaa. Batty näkee empatian ja pelastaa Deckardin, minkä seurauksena Deckard löytää myös empatian (replikantteja kohtaan) ja näkee replikantit ihmisinä. Kysymys on lunastuksesta, pelastuksesta ja puhdistautumisesta (2). Batty uhraa itsensä ja pelastaa näin Rachaelin Deckardille, joiden liitosta tulee lunastus ihmisyydelle. Ihmisyys ei ole sidottu fyysiseen ihmisen aitouteen, ruumiiseen, vaan ihmisyys on monimutkaisen prosessin määrite, joka syntyy ja kehittyy tiedostavassa yksilössä ja persoonassa itsessään. Blade Runnerin lopussa virtuaalisuus myös puhdistetaan keinotekoisuudesta yksisarvisvertauksen avulla (3). Elokuvan mukaan fyysinen ero aidon ja keinotekoisen ihmisen välillä on merkityksetön, koska ihmisyys ja inhimillisyys eivät ole sidottuja fyysisyyteen tai sen alkuperään, vaan tunnepohjaiseen kokemusmaailmaan ja sen pohjalta avautuvaan näkemiseen.

ks. IHMISYYDEN ÄÄRIRAJOILLA:
- The Thing ja Alien: ruumiin riistäminen ihmisyydeltä
- 6. päivä: kloonaaminen kyseenalaistaa ihmisyyden ja ruumiin olemassaolon