Juha Rosenqvist – Wider Screen 1/2001

– ihmisenä olemisen ja selviytymisen rajaseutu science fictionissa

Alkanut uusi vuosituhat on tarjonnut meille näköalan uuteen tulevaisuuteen, jossa evoluutio on haastettu, jumala on syrjäytetty ja ihmisyys kyseenalaistettu. Tänä päivänä pohdimme vakavissamme ihmisen kloonauksen etiikkaa, kun esimerkiksi vähän aikaa sitten löysimme vasta moraalisen harmonian elinsiirtojen suhteen. Bio- ja laiteteknologian kehitys on ollut voimakasta, mikä on avannut ihmiskunnalle ovia uuteen ja parempaan maailmaan, ainakin teoreettisesti. Geeniteknologian avulla nälänhätä voitaisiin siirtää historiaan, useimmat sairaudet voittaa lopullisesti ja vieläpä taata ihmiselle ikuinen elämä ja itsensä parantelumahdollisuus. Tietoteknologian kehitys on taas mahdollistanut aikaetäisyyden voittamisen. Kommunikointi, talous- ja sosiaalielämä ovat vuorovaikutteisesti mahdollisia kaikkialta maailmasta samassa reaaliajassa ja uudessa virtuaalisessa tilassa. Nämä ovat tosiasioita, joiden toteutumiseen vaadittava teknologia on olemassa. Kysymys ei enää ole tieteisvisioista vaan todellisuudesta.

Ihmiselle täydellisyyden ja maksimaalisen tehokkuuden tavoittelu ovat kautta aikojen olleet tärkeimpiä päämääriä. Uudet teknologiat ovat aina olleet askel lähemmäs tavoiteltua tehokkuuden täydellisyyttä. Ihmisellä on tarve pyrkiä paremmaksi, mutta miksi? Miksi haluamme täydellisyyttä? Science fictionissa kysymykseen on yritetty vastata. Täydellisyyshakuisuutemme syy ei ole turhamaisuutemme, vaan ihmisen vallitseva tietoisuus paremmasta saa meidät tavoittelemaan ylintä mahdollista valtaa: evoluution voittamista ja jumalan aseman lunastamista. Miksi meidän pitäisi pyrkiä paratiisiin, kun voimme luoda paratiisin itsellemme.

Uuden teknologian tuoman paremman paratiisin ajatteluun ei ole kuitenkaan tuudittauduttu täydellisesti, ja monet ajattelijat, esimerkiksi Paul Virilion ja Jean Baudrillardin tapaan, ovatkin ilmaisseet huolensa vallitsevasta kehityssuunnasta. Vasta-ajattelu on ollut voimakasta myös tiedettä popularisoivassa science fictionissa, samassa genressä, jossa tieteen visioita ja utopioita on myös luotu. Erääksi keskeisimmäksi ydinkysymykseksi on noussut ihmisen kohtalo tieteen ja teknologian kehityksessä: "Olemmeko tulleet ihmisyytemme äärirajoille?" Kysymykseen vastaaminen edellyttää postmodernin ajan, identiteetin ja ihmisyyden määrittelyä, ja tämän määrittelyn avulla tehtävää science fictionin tulkintaa. 

Lyhyt johdatus science fiction -elokuvaan

Science fictionin, eli tieteen ja tarinankerronnan sekoittumisen, juuria voidaan tapailla vuosisatojenkin päähän. Science fictionin, siinä mielessä kuten me sen ymmärrämme eli populaarikulttuurin tuotteena, voidaan katsoa alkaneen Mary Shelleyn Frankensteinista (1817), jossa tieteenaloina lääketiede ja psykologia sekoittuivat populaariin tarinankerrontaan. 1800-luvun science fiction -kirjailijoista voidaan nostaa esille myös Jules Verne, jota nykyään pidetään jopa scifin isänä.

Kirjallisuudessa syntynyt science fiction löysi 1900-luvulla uusia ilmenemismuotoja, kun sarjakuvat ja elokuvat alkoivat hyödyntää science fictionin tarinoita. Jules Vernen tekstiin perustuvaa Georges Mélièsin lyhytelokuvaa Matka kuuhun (Le Voyage dans la lune, 1902) pidetään joissakin yhteyksissä ensimmäisenä kertovana science fiction -elokuvana. Varhaisessa scifi-elokuvassa keskityttiin lähinnä katsojien hämmästyttämiseen erilaisin trikkikuvauksin ja kauhuelementeillä pelotteluun – esimerkiksi Frankenstein (1931) ja King Kong (1933), joista sisällöllisesti vakavampiakin poikkeuksia oli, kuten Fritz Langin Metropolis (1926). Atomiajan, kylmän sodan ja avaruuden valloituksen kilpajuoksun myötä scifi painottui elokuvissa maapallon ulkopuolelta tuleviin tekijöihin, ja varsinkin 1950-luvulla monilla elokuvilla oli myös vahva poliittinen konteksti, kuten esimerkiksi Don Siegelin elokuvalla Invasion of the Body Snatchers (1956).

Tieteiselokuvat olivat lähinnä suurten studioiden b-tuotantoa, marginaaligenreä, jota ei välttämättä oltu tarkoitettu kovinkaan vakavasti otettavaksi, varsinkaan taiteellisilta, kulttuurisilta ja sisällöllisiltä ambitioiltaan. Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu 2001 (2001: A Space Odyssey, 1968) vakavoitti huomattavasti science fictionin asemaa elokuvassa, mitä osaltaan jatkoi myös Andrei Tarkovskin Solaris (1972). Kaupallisen valtaelokuvan piiriin scifi-elokuva murtautui vuonna 1977 George Lucasin Tähtien Sodan (Star Wars, 1977) ja Steven Spielbergin Kolmannen asteen yhteyden (Close Encounters of the Third Kind, 1977) voimalla. 1970-lopulta science fiction -elokuvan voi katsoa jakautuneen selkeästi kahteen suuntaan.

Tematiikaltaan kevyemmät elokuvat, kuten Tähtien sodat, Kolmannen asteen yhteys, E.T. (1982), Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future, 1985) jatko-osineen, Jurassic Parkit ja The Independence Day (1996), nousivat suuren yleisön hiteiksi. Näiden vastapainoksi tehtiin useita vakavia uhkakuvia heijastelleita elokuvia, kuten Alien (1979) jatko-osineen, Blade Runner (1982), The Thing (1982), Brazil (1985) ja Kärpänen (The Fly, 1986). Edellisten lisäksi myös toiminnallisemmat scifi-elokuvat, kuten Pako New Yorkista (Escape from New York, 1981), The Terminator (1984), RoboCop (1987), Total Recall (1990), Johnny Mnemonic (1995) ja The Matrix (1999), heijastelivat selkeitä negaatioita. Useimmat mainituista vakavammista scifi-elokuvista voidaan lukea myös ns. New Bad Future -elokuviksi, joissa ihmiset joutuvat taistelemaan elämästään saasteiden, korruptoituneiden jättiyhtiöiden ja kehittyneen teknologian puserruksessa (1).

Ihmisyyden pohdinnan sijoittaminen science fiction -elokuviin ei ole yksiselitteistä, sillä genre on laaja ja moniulotteinen. Ihminen ja ihmisen selviytyminen ovat olleet tieteistarinoiden keskiössä lähes aina, mutta varsinaisesti ihmisyyteen ja ihmisyyden kohtaloon sekä identiteetin määrittelyyn on tartuttu vasta postmodernin ajan scifi-elokuvissa (ja myös kirjallisuudessa), joista lähempään tarkasteluun nostan Blade Runnerin, The Thingin, Alien-elokuvat ja 6. päivän (The 6th Day, 2000). Postmoderni, identiteetti ja ihmisyys ovat myös moniselitteisesti ymmärrettäviä käsitteitä, joiden merkitsevyyttä ja ymmärrettävyyttä tarkennan seuraavaksi, sillä ne ovat avainmääritteet mainittujen elokuvien tarkastelussa ja niiden ihmisyyden äärirajojen määrittelyssä.

[Postmodernista]

Postmoderni ja postmodernismi ovat kiisteltyjä käsitteitä, joiden määrittelystä ei olla täysin yksimielisiä, kuten ei olla koko käsitteiden tarpeellisuudestakaan. John Hill on määritellyt esseessään Film and Postmodernism (Hill 2000, s. 94–103) postmodernin ajan modernia teollista yhteiskuntaa seuraavaksi vaiheeksi, jossa kehittynyt tietoteknologia ja informaatioteollisuus ovat rakentaneet uudenlaisen talouselämän ja yhteiskuntajärjestyksen. Kehittynyt tieto- ja palveluyhteiskunta ovat luoneet myös uudenlaisen kulttuurisen ja taiteellisen suuntauksen, jossa luonteenomaista on erilaisten tyylien ja suuntausten yhdistely ja hyödyntäminen sekä ala- ja yläkulttuurin rajan hämärtyminen. Hillin postmodernin määritelmä on selkeä ja perusteltu sekä mahdollisesti vallitsevin tapa ymmärtää postmodernia aikaa, mikä osaltaan on lähellä myös Fredric Jamesonin käsitystä postmodernismista modernismin huipentuman jälkeisenä suuntauksena ja globaalistuvan kapitalistisen talousjärjestelmän massakulttuurisena kulutuskeskeisyytenä

Paul Virilion ajatuksia mukaillen postmodernin käsitettä voisi vielä syventää. Taloudellinen, teollinen, kulttuurinen ja yhteisöllinen maailmamme on kiihtyvän teknologian, ennen kaikkea tieto- ja teleteknologian, ansiosta supistunut lähes olemattomiin. Etäisyyksistä ja ajasta on tullut merkityksettömiä, sillä ne on voitettu teknologian avulla. Ihmiset voivat olla etäläsnä ja kommunikoida ympäri maailmaa samaan aikaan ja samassa (virtuaalisessa) tilassa (Virilio 1998, s. 36–51). Teknologioiden avulla taloudellisista, teollisista, kulttuurisista ja yhteisöllisistä sirpaleista koostunut maailma on kutistettu yksiin, yhdeksi supistetuksi ajaksi.

Postmoderni on täten ymmärrettävissä sirpalekulttuuriksi, joka koostuu kaikesta vallitsevasta ja vallinneesta ja josta voidaan rakentaa yhä uusia ja erilaisempia kokonaisuuksia ja näkemyksiä, sillä vaihtoehtoja on vähintään yhtä paljon kuin kulttuurisia sirpaleitakin, jotka kaikki ovat myös helposti saatavilla. Postmodernin ajan teknologinen kiihdytys on asettanut sirpaloituneen kulttuurimme myös täysin uudenlaiseen tilanteeseen, jossa maailmamme on alkanut virtualisoitua ja olemme tulleet, ainakin N. Katherine Haylesin mukaan (Hayles 1999), posthumaanin ajan kynnykselle, virtuaaliselle aikakaudelle, jolloin ihmisyys joutuu uudelleenarvioitavaksi.

[Identiteetistä]

Postmodernina aikana on alettu puhua ihmisen identiteettikriisistä, jossa sirpalekulttuurin moninaiset ja uudet identiteetit hajauttavat yksilön yhtenäistä subjektia. Kulttuurintutkija Stuart Hallin mielestä näin ei yksiselitteisesti ole:

"Oma kokemukseni on kuitenkin se, että postmoderni diskurssi ei ole tuottanut mitään uutta, vaan pikemminkin auttanut meitä näkemään jälleen sen, missä identiteetti on aina ollut." (Hall 1999, s. 10)

Hallin mukaan identiteetti on osaltaan sidottu kulttuuriin ja historiaan, niiden vallitseviin konventioihin, eli identiteetti olisi kertomuslähtöinen, eikä suinkaan synnynnäinen ominaisuus. Postmodernissa yhteiskunnassa kulttuurinen ja yhteisöllinen sirpaloituneisuus heijastuu erilaisten subjektiasemien eli identiteettien kehittymiseen, mutta ne eivät välttämättä hajauta yksilön ja yhteisön yhtenäisyyttä, sillä ne voidaan osin niveltää toisiinsa. Nivellys ei kuitenkaan ole täydellistä, ja niinpä identiteetti on kokonaisuudessaan rakenteeltaan avoin (Hall 1999, s. 10–26). Identiteetti on siis historialliskulttuurinen tuote, aina rakenteilla oleva subjektiasema, joka koostuu ja jota rakennetaan koko ajan useista subjektin palasista. Kysymys on uudelleen järjestämisestä ja esittämisestä eli representaatiosta.

Kuvattu subjektiasema on nykyisellään joutunut myös voimakkaan erottamis- ja vieraannuttamisprosessin kohteeksi. Tieto- ja teleteknologian kehitys on nopeudellaan supistanut maailmamme aikaetäisyydet, jolloin varsinaisen toistemme läsnäolon merkitys on muuttunut: fyysinen läsnäolo ei ole enää välttämätöntä ja se on alettu kokea jopa haitaksi. Tämä on Paul Virilion mukaan johtanut paniikinomaiseen erottamisilmiöön. Etäännymme todellisuudesta, ja myös luonnosta, ja alamme suosia virtuaalista fyysisen toden kustannuksella. Virilion mielestä vielä nykyään vallitseva välitön läheisyys saattaa lähitulevaisuudessa vaarantua tai jopa kadota kokonaan (Virilio 1998, s. 111–114. ks. Hall 1999, s. 58–59). Tällaisessa tilanteessa subjektiaseman merkitys on väistämättömien muutosten edessä, kun tietoisuuttamme subjektista alkavat vallata virtuaaliset, ei-todelliset, tekijät. Kuinka uhkaavina virtuaalisia subjektin palasia voi subjektiaseman eheyden kannalta pitää?

Virtuaalisten subjektin osien uhkakuva ei ole yksiselitteinen, sillä virtuaalisuus, eli todellisuutta jäljentävä ilmiö, ei ole sidottu pelkästään tietoteknologian avulla luoduksi näennäistodellisuudeksi. Ihmisellä itsellään on kyky virtuaalisuuden luomiseen unien ja muistin muodossa. Erityisesti muistia on pidetty merkittävässä roolissa ihmisen identiteetin kannalta. Muistin avulla määriteltävässä identiteetissä yhdistyy Hallin esille tuoma identiteetin sidos kertomuksellisuuteen. Jukka Sihvosen mukaan muisti itsessään ei ole kertomus, vaan kertomus on syntynyt vasta muiston säilyttämistä varten (Sihvonen 1996, s. 88). Erilaiset kertomukset (tekstilliset, kuvalliset, äänelliset) ovat siis muistamisen välineitä, muistin työkaluja. Veijo Hietalan mielestä muisti on näin identiteetin varsinainen perusta, sillä se on mukana kaikessa kokemuksessamme (Hietala 1996, s. 199).

Identiteetti on siis kertomus, jonka perustana ovat muistot ja muisti. Erilaiset muistot ovat subjektin osasia, jotka muistissa niveltyvät yhtenäiseksi subjektiasemaksi, identiteetiksi. Muisti voi kuitenkin olla tiedostettua tai tiedostamatonta. Identiteettiin vaikuttavat näin myös tiedostamattomat subjektin osat, jolloin ei voida sivuuttaa freudilaista ajatusta identiteetistä, joka on syntynyt tiedostamattomien psyykkisten ja symbolisten prosessien pohjalta.

Jacques Lacanin "peiliteorian" mukaan lapsi hahmottaa itsensä kokonaiseksi persoonaksi näkemällä itsensä heijastettuna toisista ihmisistä, omista vanhemmistaan. Tämä prosessi, joka tunnetaan myös äidistä vieroittamisena, avaa lapselle suhteen ulkopuolisiin symbolijärjestelmiin, kuten kieleen ja sukupuoliseen järjestykseen. Tämä tiedostamaton subjektin muotoutuminen synnyttää mielikuvan yhtenäisestä persoonasta. Tämän pohjalta Hall on linjannut identiteetin olevan ennemmin tiedostamattomien prosessien ajan myötä muovaama jokin kuin synnynnäinen tietoisuuden tila (Hall 1999, 36–39). Identiteetti on lopulta se kertomus, joka rakentuu kulttuurin ja historian konventioista, muistista ja tiedostamattomasta subjektin muotoutumisesta. Identiteetti määrittää yksilöä ja persoonaa, ja yksilö määrittää itseään eli persoonaansa identiteetin avulla.

[Ihmisyydestä]

Yksilön ihmisenä olemista kuvaava ihmisyys on identiteettiä huomattavasti vaikeammin määriteltävissä, varsinkin tieteellisteoreettisessa diskurssissa. Ihmisyys on käsitteellinen ilmaisu, joka rakentuu esimerkiksi identiteetistä, etiikasta, moraalista, uskonnosta, kulttuurista ja biologiasta. Uskontokulttuurista riippuen ihmisyys voidaan määrittää eri tavoin tai ainakin eri painotuksin. Länsimaisessa kulttuurissa ihmisyyttä määritetään pääasiallisesti kristinuskon avulla, sillä kulttuurimme on rakentunut kristillisen maailmankatsomuksen varassa viimeiset parituhatta vuotta. Oikeastaan vasta 1900-luvulla modernin ja sittemmin postmodernin ajan myötä kristillisyyden painoarvo on alkanut vähentyä.

Tieteen kehittyminen on tarjonnut meille uskonnollisia näkemyksiä parempia vastauksia ja saavutuksia. Teknologian kehittyminen on taas tarjonnut välineitä, jotka mahdollistavat konkreettisesti tehokkaampaan täydellisyyteen pyrkimisen, kun ennen tätä halua on tyydytetty lähinnä vain henkisesti. Vaikka uskonnon ja jumalan merkitys on näin kyseenalaistettu, niin (länsimaisen) ihmisyytemme ymmärtäminen on edelleen lujasti ankkuroitu kristillisyyteen: se mitä me ymmärrämme etiikalla ja moraalilla, hyvällä ja pahalla, oikealla ja väärällä on peräisin kristillisyydestä, vaikka itse uskonnosta olisimmekin tehneet jo merkityksetöntä.

Ihmisyyden määrittelyssä myös tietoisuus omasta itsestään on merkittävää. Tähän ihmisyyden määrittelyyn identiteettiajattelu liittyy hyvin läheisesti. Toisaalta myös huomion arvoista tietoisessa ihmisyyskeskustelussa ovat erot, joita on mainittu ihmisen ja muiden eliölajien kohdalla olevan. Erääksi ihmisyyden lopulliseksi määrittäjäksi voidaan mieltää juuri ihmisen tietoisuus omasta kehityskulustaan ja siitä, että ihminen on ainoa laji, joka tietää kuolevansa. Oman, ja myös muun olemassa olevan, kuolevaisuuden tiedostaminen olisi näin avain ihmisyyteen.

Science fiction kirjailija Philip K. Dick on sanonut olevansa kiinnostunut siitä, mistä autenttinen inhimillinen olento muodostuu. Kysymys on siis ihmisyydestä, mikä tai minkälainen ihminen on? Ihmisenä olemisen peruskysymyksiä, joiden parissa me kaikki kamppailemme, ovat hyvän ja pahan sekä oikean ja väärän erottaminen ja sen mukaan toimiminen. Nämä peruskysymykset nousevat esille tarkasteltavissa scifi-elokuvissa jopa hyvin korostetusti. Ihminen on ihmisyydessään hyvä ja oikeelliseen tekemiseen pyrkivä, kun taas ihmistä ja ihmisyyttä uhkaavat paha ja väärin tekeminen. Kuten Jukka Sihvonenkin on todennut, uudemmassa scifissä ollaan oltu eniten kiinnostuneita ihmisen sisäisen psyykkisen todellisuuden, eli oman tulkintani mukaan juuri ihmisyyden, ja ulkoisen sosiaalisen todellisuuden välisestä yhteyden alueesta (Sihvonen 1996, s. 139).

Tämän alueen merkittävin tekijä on ollut konflikti ihmisen ja ulkoisen todellisuuden välillä. Ihmistä uhkaavat erilaiset ihmisyyden ulkopuoliset tekijät, kuten vieraat ja keinotekoiset organismit, joille hyvän ja pahan, oikean ja väärän erottelu ei ole sama kuin ihmisillä. Erottelu on ollut selvä, mutta miten ihmisyyden käy, kun ulkopuolisissa tekijöissä, kuten replikantit elokuvassa Blade Runner tai tulevat ihmiskloonit tai jopa äärimmillään muukalaiseliöt, osoittautuvat ihmisen lailla inhimillisiksi? Tällöinhän ei-ihmiset saavuttaisivat ihmisyyden korkeimman asteen ja koko aiemmin kuvatun lailla ihmiseen sidotun ihmisyyden raja rikkoutuisi: ihmisyys ei olisi enää ihmisestä riippuvaista. Toisaalta ihmiskloonit ja -robotit ovat ihmisen itsensä tekemiä, hänen jumalpyrkimyksissään luomia omia kuviaan, eli ihminen vain siirtäisi ihmisyyttään ja ihmisenä olemisen viisauttaan palvelemaan muita, keinotekoisia olentoja. Tämä ristiriitaisuus herättää ihmisyyden määrittelyn ja tarkastelun suhteen kysymyksiä – ehkä ihmisyys on identiteetin lailla lopultakin vain pelkkä kertomus.

"Missä määrin ihmisyys orgaanisen ja teknologisen puristuksissa lopulta onkin vain kertomus, jolla on myyttiset siteet taaksepäin ja tieteisfantastiset ulokkeet eteenpäin ajassa? Ehkä kertomuksen utopistisen tai antiutopistisen sisällön tehtävänä ei olekaan muu kuin toivon- ja pelonsekaisen levottomuuden herättäminen nykyisyydessä?" (Sihvonen 1996, 173)

Toivoa tai pelkoa, ihmisyytemme on science fictionin kuvastoissa haastettu, joten joudumme kysymään itseltämme, kuinka äärirajoille olemme ihmisyytemme kanssa tulleet. Onko ymmärtämämme ihmisyys katoamassa ja mitä ovat ihmisyytemme uhkakuvat? Näitä uhkakuvia ja ihmisenä olemisen ja selviytymisen rajaseutua science fictionissa tarkastelen lähemmin tulkitsemalla ja analysoimalla elokuvia Blade Runner, The Thing, Alien jatko-osineen ja 6. päivä. Vaikka näiden elokuvien uhkakuvat niveltyvätkin toisiinsa, keskittyvät Blade Runner ja 6. päivä pohtimaan lähinnä ihmisyyden ja ruumiin suhdetta tosiinsa, kun taas The Thing ja Alien pohtivat enemmän ihmisyyden ja ruumiin sidettä toisiinsa. Olen jaotellut kyseisten uhkakuvien pohdinnan kolmeen osaan:

Blade Runner: ihmisyys kyseenalaistaa ruumiin
The Thing ja Alien: ruumiin riistäminen ihmisyydeltä
6. päivä: kloonaaminen kyseenalaistaa ihmisyyden ja ruumiin olemassaolon

Ihmisyyden rajaseudulla

"Ihmislaji ei tuhoudu tuhoamalla ainoastaan ympäristönsä ja kasvualustansa, vaan myös tuhoamalla symbolisen tilansa ja nimenomaan tuhoamalla jokaisen elintärkeän illuusion – ilmiasujen, ideoiden, unelmien, utopioiden, ideaalisten projektioiden, mutta myös käsitteiden ja erityisesti kuoleman ja katoamistaan katoavan ruumiin representaatioiden illuusiot." (Jean Baudrillard 1992/1995, s. 112)

Uskoessamme Jean Baudrillardia olemme tuhomme kynnyksellä, ihmisyytemme hämärällä rajaseudulla. Pyrkiessämme kohti parempaa ja täydellisyyttä saavutamme lopulta illuusiomme, jotka näin murentuvat todellisuuden tieltä ja paljastavat edessämme saavutetun saavuttamattomuuden kuilun, jonne me hyppäämme, koska meillä ei ole enää mitään muuta. Mitä ihminen on saavutettuaan kaiken? Ei mitään muuta kuin tyytymätön kaikkeen, kuten lapsikin, jolle on hankittu kaikki mahdolliset lelut.

Painostava tehokkuusajattelumme vie meitä kohti perustavinta uhkakuvaa, tilannetta, jossa ollaksemme ihmisiä meidän on matkittava ihmisenä olemista, koska emme ole enää ihmisiä, vaan äärimmilleen viritettyjä orgaanisen ja teknologisen symbiooseja. Tähän virtuaalisuuteen eli keinotodellisuuteen liittyvät visiot korostavat kaksijakoisuuttamme, ruumiillisuuttamme ja ruumiittomuuttamme (Sihvonen 1996, s. 150). Tästä asetelmasta myös postmoderni science fiction on ammentanut tarinakuvastonsa, jolla se on tuonut esille niitä uhkakuvia, jotka ovat todellisia ja läsnäolevia sekä profetoinut tulevaisuutta, mahdollista posthumaania aikaa.

Ihmisyyden rajaseudulla, jota voitaisiin kutsua siis myös posthumaaniksi ajaksi, on liikuttu virtuaalisten ihmisten ja erilaisten olioiden ja hirviöiden kanssa. Kaikki ne ovat osoittaneet ihmisyyden kyseenalaistettavuuden erilaisten uhkakuvien kautta. Kehittyvä teknologia antaa meille mahdollisuuden luoda uutta elämää niin laite- kuin bioteknisestikin. Luomme oman kuvamme uudestaan ja yhä täydellisemmäksi kyseenalaistaen samalla koko ihmisyytemme olemassaolon, kun riistämme itseltämme ruumiin tai itsemme ruumiilta.

Paul Virilio on todennut teknologisen saastumisen vaurioittavan todellisuudentajuamme (Virilio 1998, s. 74). Maailmamme saastuu siis kaikin mahdollisin tavoin ja me saastumme siinä mukana. Edessämme on tulevaisuus, jossa ahdistamme ja riistämme itseämme joko tietoisesti tai tiedostamattamme. Science fictionin esittämillä uhkakuvilla on selkeät linkit todellisuuteen: esimerkiksi eri teknologioiden kehitykseen, kloonaamiseen, keinotekoisuuteen, lääketieteeseen ja tuntemattomaan.

Kysymys ei kuitenkaan ole pelkistä uhkakuvista, vaikka tulevaisuus koetaankin usein pelottavana ja sillä myös pelotellaan. Yksilötasolla ihmisyydessään voimakas ihminen on kykenevä voittamaan vaikeitakin vihollisia ja vastustajia, kuten The Thingissä ja Alieneissa. Teknologia pitää sisällään paljon hyvääkin, se voi opettaa meille jopa ihmisyyttä, joten ihmisen ja teknologian liittoakaan ei pidä totaalisesti pelätä, kuten Blade Runnerkin osoittaa.

Science fictionin esittämät uhkakuvat ja pelkotilat ihmisen ja ihmisyyden kohtalosta ovat vakavia ja varteenotettavia, mutta eivät lopullista tuomiota julistavia. Jukka Sihvosen ajatusta elokuvan kopio- ja koodiluonteesta (Sihvonen 1996, s. 189) soveltaen: scifi-elokuvat kopioivat todellisuutta ja koodaavat sen opettavaksi visioksi eri vaihtoehdoista ja mahdollisuuksista teknologian kyllästämällä selviytymisemme tiellä kohti virtuaalista ja posthumaania aikaa, joka ei merkitse ihmisyytemme loppua, vaan sen uudelleenmäärittämistä.

ks.
- Blade Runner: ihmisyys kyseenalaistaa ruumiin
- The Thing ja Alien: ruumiin riistäminen ihmisyydeltä
- 6. päivä: kloonaaminen kyseenalaistaa ihmisyyden ja ruumiin olemassaolon

teksti: © Juha Rosenqvist

Viitteet

1. ks. aiheesta lähemmin mm. Rosenqvist, Juha: Blind Runner in the New Bad Future. Wider Screen 2/1998.
[http://www.film-o-holic.com/widerscreen/2_98/blind_runner_in_the_new_bad_future.htm] [takaisin]

Alexander, Brian: (You)². Wired 9.02 – February 2001. [http://www.wired.com/wired/archive/9.02/projectx_pr.html]

Baudrillard, Jean: Lopun illuusio (1992). Gaudeamus, Tampere 1995.

Davis, Erik: Congratulations, It's A Bot!. Wired 8.09 – September 2000. [http://www.wired.com/wired/archive/8.09/robobaby_pr.html]

Eaton, Michael: Born Again, s. 6 – 9. Sight and Sound December 1997.

Fancher, Hampton and Peoples, David: Blade Runner screenplay. February 23, 1981. [http://scribble.com/uwi/br/script_19810223.txt]

Hall, Stuart: Identiteetti. Vastapaino, Tampere 1999.

Hayles, N. Katherine: How We Became Posthuman : virtual bodies in cybernetics, literature and informatics. The University of Chicago Press, United States of America 1999.

Hietala, Veijo: The End – esseitä elävän kuvan elämästä ja kuolemasta. BTJ Kirjastopalvelu, Jyväskylä 1996.

Hill, John and Church Gibson, Pamela (toim.): Film Studies – Critical Approaches. Oxford University Press, Great Britain 2000.

Huhtamo, Erkki & Lahti, Martti (toim.): Sähköiho – kone\media\ruumis. Vastapaino, Tampere 1995.

Kellner, Douglas: Mediakulttuuri (1995). Vastapaino, Tampere 1998.

Kuhn, Annette: Alien Zone – Cultural Theory and Contemporary Science Fiction Cinema (1990). Verso, Finland 1998.

McCaffery, Larry (edit.): Storming the Reality Studio. A Casebook of Cyberpunk and Postmodern Science Fiction. Duke University Press, United States of America 1994.

Newman, Kim: Millennium Movies – End of the World Cinema. Titan Books, Great Britain 1999.

Rosenqvist, Juha: Blind Runner in the New Bad Future – Informaatioyhteiskunnan tuomiopäivä amerikkalaisessa NBF-scifissä. Wider Screen 2/1998. [http://www.film-o-holic.com/widerscreen/2_98/blind_runner_in_the_new_bad_future.htm]

Rosenqvist, Juha: More Human Than Human – Uskonnollinen symboliikka hahmottelee ihmisyyttä elokuvassa Blade Runner. Wider Screen 3–4/2000. [http://www.film-o-holic.com/widerscreen/2000/3–4/more_human_than_human.htm]

Sihvonen, Jukka: Aineeton syli – johdatus audiovisuaaliseen tulevaisuuteen. Gaudeamus, Tampere 1996.

Strick, Philip: Blade Runner Telling the Difference, s. 8–9. Sight and Sound December 1992.

Taubin, Amy: Invading Bodies, s. 8–10. Sight and Sound July 1992.

Virilio, Paul: Pakonopeus (1995). Gaudeamus, Tampere 1998.

Cameron, James: Aliens (1986). Twentieth Century Fox Film Corporation.

Carpenter, John: The Thing (1982). Universal Studios.

Fincher, David: Alien³ (1992). Twentieth Century Fox Film Corporation.

Jeunet, Jean-Pierre: Alien – Resurrection (1997). Twentieth Century Fox Film Corporation.

Scott, Ridley: Alien (1979). Twentieth Century Fox Film Corporation.

Scott, Ridley: Blade Runner – The Director's Cut (1982/1991). The Blade Runner Partnership & Warner Bros.

Siegel, Don: Invasion of the Body Snatchers (1956). Allied Artists Pictures Corporation.

Spottiswoode, Roger: The 6th Day (2000). Phoenix Pictures.

Verhoeven, Paul: Total Recall (1990). Carolco Pictures – Canal +.