Ihmisyyden äärirajoilla - 6. päivä: kloonaaminen kyseenalaistaa ihmisyyden ja ruumiin olemassaolon

Vuosituhannen vaihtuminen on tuonut mukanaan ajan, jolloin science fictionissa kuvattu ihmisyyden perimmäisin uhka, ihmisen matkiminen, on todellisempi kuin koskaan aiemmin. Ihmisen DNA-kartta on valmis, geeniteknologia on viritetty huippuunsa ja huhut ihmisen kloonaamisesta kiertävät tiedejulkaisujen sivuilla. Vuosituhannen vaihteen elokuvissa ei ole juuri eksploatoitu tätä aihetta. Valtavirran scifi-elokuvassa Roger Spottiswooden ohjaama 6. päivä (The 6th Day, 2000) on ollut ainoa ihmisen kloonaamista käsitellyt elokuva, joka sinällään ei tuonut science fictionin diskurssissa mitään uutta esille. Elokuva itse asiassa plagioi sisältönsä pitkälti Blade Runnerista (1982) ja Total Recallista (1990).

6. päivä sijoittuu lähitulevaisuuteen. Maailma on informaatio- ja teleteknologisoitu sekä virtualisoitu. Uuden maitotölkin voi tilata jääkaapin ovesta ja virtuaalisen tyttöystävän voi luoda napin painalluksella avaamaan sepalusta. Myös kloonaaminen on jo arkipäivää ainakin eläinten ja elinten osalta. Ihmisen kloonaaminen on kuitenkin kielletty kuudennen päivän lailla. Tarina kertoo Adam Gibsonista (Arnold Schwarzenegger), joka eräänä päivänä tullessaan töistä löytää kotoaan itsensä kloonin. Pian Adamin kintereillä on kloonausta harjoittavan ja hiljaisuudessa kuudennen päivän lakia rikkoneen ison yhtiön kätyrit. Selvittääkseen asian Adam ryhtyy lopuksi yhteistyöhön oman klooninsa kanssa. Kysymyksessä on pitkälti samanlainen persoona/identiteetti-leikki, jonka ympärille Total Recall on rakennettu. Samoin elokuvassa on ajatuksena pohtia kloonauksen moraalia ja ruumiin alkuperän suhdetta ihmisyyteen, kuten aikanaan Blade Runnerissa.

Kielletty kloonaaminen

Ihmisen kloonaus on todellisuudessa kiellettyä lähes kaikkialla, kuten 6. päivän tulevaisuudessakin. Kun teknologia kloonaamiseen on kuitenkin olemassa, sitä käytetään kiellosta huolimatta niin elokuvassa kuin oletetusti tosielämässäkin (1). Kloonaamisen suurin ongelma on moraalinen, sillä emme ole vielä toistaiseksi pystyneet määrittelemään ihmiskloonin ihmisyysasemaa. Elokuvassa 6. päivä kloonit ovat laittomia ja ne määrätään löydettäessä tuhottaviksi, kuten replikantit Blade Runnerissa. Itse kloonaamiseen suhtaudutaan molemmissa elokuvissa myötämielisesti. 6. päivässä lemmikkien kloonaaminen on normaalia, jopa trendikästä, ja Blade Runnerissa unelmoidaan ja arvostetaan keinotekoisia, geeniteknologian avulla luotuja eläimiä.

Todellisuudessa klooni on keinotekoisesti luotu ihminen, ja varsinainen toimenpide on hyvin yksinkertainen: munasolun tuma korvataan kloonattavan solun tumalla ja näin operoitu munasolu siirretään kasvamaan sijaisäitiin (Alexander, 2001). Kloonaaminen on itse asiassa osin lapsettomuuden hoitoon pyrkineen tutkimuksen tulosta ja kloonauksen soveltamista on perusteltu juuri lapsettomuuden hoidolla. Vastoin tieteisfantasioita, kuten 6. päivä, ihmisiä ei pystytä kloonaamaan suoraan aikuisiksi, ainakaan nykytiedolla. Todellinen ihmisklooni on siis DNA:ltaan sama kuin alkuperäinen ihminen, yksinkertaistettuna siis kopio. Moraalinen dilemma on siinä, että ruumiin ollessa monistettu emme tiedä, onko mielikin samalla monistettu. Voiko kloonatulla ihmisellä olla itsenäinen persoona ja sitä määrittävä identiteetti?

Blade Runner visioi, ettei ruumiin alkuperä kyseenalaista identiteettiä. Missä määrin tietoisuus ruumiin keinotekoisesta alkuperästä sitten heijastuu identiteettiin tai sen määrittymiseen, on pitkälti myös yhteisöllinen ja kulttuurinen kysymys, jota voidaan oikeastaan vain visioida – todellisen tietävää vastausta kysymykseen on toistaiseksi vielä mahdotonta antaa. Todellisen ihmiskloonin kohdalla kyse olisi keinotekoisesti alkuun saatetusta lapsesta, joka syntyisi luonnollisesti ja varttuisi yhteisössä ja sen kulttuurisessa vaikutuspiirissä perinteisen ihmisen tavoin. Kloonattu ihminen olisi siis kopio vain ruumiin solutasolla. Mieltä ja tietoisuutta ei voida kloonata, sillä ne syntyvät kulttuurissosiaalisen varttumisprosessin myötä. Ruumiista riippumattomat tekijät ovat ihmisyyden kehittymiselle niin merkityksellisiä (ks. identiteetin määritys), että ajatus ihmisen täydellisestä kopiosta on vähintäänkin kyseenalaistettava, ellei ihmismieltä voitaisi tallentaa ja siirtää ruumiista toiseen kuten 6. päivä visioi.

Blade Runner - © 1982 The Ladd Company Mikä merkitys ihmiskopion alkuperällä edes on? Vaikuttaisiko ihmiskopion alkuperä tämän ihmisyyden rakentumiselle, varsinkaan jos kopiolle oma alkuperä ei ole tiedossa, kuten ei replikantti Rachaelilla Blade Runnerissa. Vasta epäilys oman itsensä alkuperästä herättää tietoisuuden ihmisyytensä kyseenalaistamiselle. Arkisella tasolla perusteltuja huolenaiheita on esitetty myös yhteiskunnan sopeutumisesta ihmiskopioita kohtaan, sillä onhan koko puhtaan ja aidon ihmislajinkin emansipoituminen vielä toteutumatta. Miten ihmiskopio kykenisi ymmärtämään ja hyväksymään alkuperänsä, jos sitä ympäröivä yhteisökään ei olisi siihen kykenevä?

Kuoleman ja evoluution voittaminen

6. päivä -elokuvassa kloonit todetaan lopulta alkuperäisen ihmisen kanssa tasa-arvoisiksi, yhtä oikeutetuiksi elämään, varsinkin jos kloonaus on tehty ihmisarvoltaan hyvästä henkilöstä. Vaikka elokuva aluksi kyseenalaistaa kloonaamisen epäilemällä lemmikkienkin kloonausta, se päätyy puolustamaan puhtain arvoin tehtyä kloonausta. Mitä nämä puhtaat arvot ovat? Elokuvassa kloonaaminen rinnastetaan lähes liukuhihnamaiseen tuotantoon, jossa klooneja voidaan tuottaa klooneista yhä uudelleen ja uudelleen.

Kuoleman ja evoluution sivuuttaminen nousevat kuitenkin ongelmiksi. Myös elokuvan päähenkilö Adam opastaa vaimoaan, että perheen kuollutta koiraa ei saa kloonata, koska muutoin heidän tyttärensä ei opi ymmärtämään kuolemaa, joka on kuitenkin luonnollinen ja ihmisyyttäkin määrittävä asia (2). Kloonaaminen olisi tie ikuiseen elämään, kuoleman voittamiseen. Miten käy tällöin ihmisyyden, jos sen yksi määrittäjä, eli kuolevaisuuden tiedostaminen, tehdään merkityksettömäksi?

Kristillinen mytologia, joka niin ikään määrittää länsimaista ihmisyyttämme, korostaa, että elämä on ikuista ja se jatkuu kuoleman jälkeen. Kloonaaminen on osaltaan tämän tavoittelua, joten sitä voisi pitää kristillisen ihmisyyden kannalta oikeutettuna, mutta kristillinen kuolemattomuushan ei ole sidottu ruumiiseen, kuten kloonaamiseen liittyvä ikuinen elämä, jossa ruumis ja mieli kloonataan yhä uudelleen ja uudelleen. Miten kuvatussa kehityksessä kävisi ihmisen sielulle ja tietoisuudelle:

"Ihmisen kuolevaisesta ruumiista erillinen mahdollinen transsendenssi katoaa geneettisen insinööritaidon myötä. Determinaatiosta (tai pikemminkin indeterminaatiosta) tulee immanenttia genomin kirjaamisessa ja manipulaatiossa. Voidaanko ihmislajia jatkavien automaattien, sekasikiöiden ja kloonien yhteydessä enää puhua sielusta ja tietoisuudesta? Voidaanko ihmisen geneettisen määritelmän yhteydessä enää edes puhua tiedostamattomasta? Jopa Freudille rakas tiedostamattoman kuolemattomuus on vakavasti uhattuna. Inhimillisen rajojen haihtuminen ei uhkaa ainoastaan yksilöllistä ontogeneettistä pääomaa, vaan lajin fylogeneettistä pääomaa. Kyse ei enää ole inhimillisen rajojen katoamisesta jumalalliseen vaan epäinhimilliseen, eikä sitä paitsi edes epäinhimilliseen vaan johonkin, joka ei yllä sen enempää inhimilliseen kuin epäinhimilliseenkään – elävien olentojen geneettiseen simulaatioon." (Jean Baudrillard 1992/1995, s. 114)

Baudrillard kyseenalaistaa koko vallitsevan tehokkuusajattelun, jossa pyritään saamaan kaikki hyöty ja energia käytettäväksi teknologian kehityksen avulla. Luonto jättää aina osan käyttämättä, tarkoituksettomana, mutta ihminen pyrkii hyödyntämään kaiken jopa omasta genomistaan. Johtaako tämä katastrofiin, kun tarkoituksettomallekin annetaan tarkoitus (Baudrillard 1995, s. 119). Geeniteknologia ja kloonaaminen tekevät evoluutiosta merkityksetöntä: luonnonvalinta ja kehitysoppi kumoutuvat. Voiko ihminen olla näin luontoa viisaampi? Historia ei ainakaan tunne edellisestä ihmisen kannalta kannustavia esimerkkejä. Johtaako perimän sorkkiminen ja geenimuuntelu hallitsemattomiin ketjureaktioihin, kuten ihmisen fyysisen ruumiin lopulliseen rappeutumaan. Harjoitammeko bio- ja nanoteknologista vivisektiota evoluution kustannuksella?

The 6th Day - © 2000 Columbia Pictures Baudrillardin ja Virilion kaltaiset ajattelijat muistuttavat meitä uhkakuvasta: kehittyvä teknologia on luonnon vastaista. Toisaalta ihmiskunta on antropologisesti tullut siihen tilanteeseen, että evoluutio ei välttämättä ole ihmisen kohdalla enää mahdollinen. Poikkeusyksilöiden kautta tapahtuva lajikehitys on mahdotonta, koska poikkeavuudet hukkuvat kaikkialle levittäytyneeseen ihmismassaan. Eräät antropologit ovatkin esittäneet, että ihmisen kehitys on saavuttanut päätepisteensä. Ihmislajin viimeinen konkreettinen kehitysaskel tapahtui silloin, kun homo sapiens syrjäytti ja assimiloi neandertalinihmisen. Vain merkittävä ihmispopulaatiota vähentävä katastrofi voisi enää avata oven ihmisen luonnolliselle lajikehitykselle. Mikäli evoluutio olisi ihmisen kohdalla merkityksetöntä, geeniteknologia olisi luonteva tie ihmisen lajikehityksen jatkumiselle. Teknologiajohtoisella lajikehityksellä on kuitenkin ihmisyyden olemassaoloon liittyvät selkeät varjopuolensa.

Bioteknologinen tehokkuuden tavoittelu on täysin samalla kehityssuunnalla, johon myös fysiikassa on jatkuvasti pyritty etäisyyksien minimoimisella (Ibid.). Samalla kun supistamme fyysistä todellisuuttamme, supistamme myös fyysisen ruumiimme olemassaoloa. Virilion mukaan irtautuminen maapallon ulkopuolelle vie kyvyn todellisen kokemuksen aistimiseen tai ainakin sen todellistamiseen itselleen tietoisena tapahtumana. Olemme siis fyysisesti sidottuja valoon, aikaan ja painovoimaan. Todellisuuden etäisyyksiä ja läsnäoloa kutistava teknologia uhkaa tätä fyysistä sidettä ja se voi olla konkreettinen uhka tiedostavalle persoonallemme (Virilio 1995, s. 145–146). Tästä voidaan johtaa ajatus siihen, että kun fyysiseltä ruumiiltamme viedään luonnonmukainen side sen todellisuuteen eli riistetään sen luonnollinen alkuperä, se saattaa murtaa ihmisyytemme. Mainittua virtuaalisen tilan aiheuttamaa todellisen persoonan aistiharhaa on käsitelty myös uudemmassa scifi-elokuvassa, esimerkiksi Wachowskin veljesten The Matrixissa (1999) ja Josef Rusnakin ohjaustyössä 13. kerros (The Thirteenth Floor, 1999).

6. päivä sivuuttaa evoluutioon ja ruumiin ja persoonan suhteeseen liittyvät edellä kuvatut ongelma-asettelut. Elokuva asettaa kysymyksiä, mutta ei anna eikä pohdi niihin vastauksia. Elokuva alleviivaa teknologiaylisteistä asennetta, jossa ongelmat eivät lopulta liity ihmisyyteen vaan pelkkään teknologiaan ja sen vääränlaiseen käyttöön. Kun teknologia toimii hyvissä käsissä onnistuneesti, sitä voidaan hyödyntää varauksettomasti ilman pitemmän aikavälin kysymyksenasettelua ja kyseenalaistamista.

Joidenkin tiedemiesten mielestä – niin elokuvassa kuin todellisuudessakin – solu on solu, eikä sen alkuperällä ole väliä, mikä sinällään pitää paikkansa, mutta soluista muodostuu tiedostavia ja toimivia kokonaisuuksia, organismeja. Miten näiden geeniteknologian lopputulosten käy? Ydinteknologian lopputulokset ovat kasanneet ihmislajille ympäristöselviytymisen kannalta huomattavia ongelmia kauas tulevaisuuteen, suurelta osin lyhyen tähtäimen tieteen tekemisen ja hyödyn tavoittelun takia. Onko sama tilanne edessä myös geeniteknologian suhteen? Geeniteknologiaa kyseenalaistavana ja ihmisyyskeskeisempänä pohdintana Blade Runner onkin mielenkiintoisempi kuin 6. päivä.

Orgaaninen liitto

Blade Runneria on lähes poikkeuksetta tulkittu ihmisen ja koneen välisen suhteen tarkasteluna, mikä sinällään on täysin erheellistä, koska elokuvan replikantit eivät ole koneita. Replikantit ovat bio- ja geeniteknologian avulla luotuja organismeja, keinotekoisia ihmisiä, joita ei voida korjata tai muuttaa koneiden lailla (3). Niiden ruumiit ovat ihmisten kaltaisia organismeja aivan kuten ihmisklooneillakin. Teknologisessa mielessä ihmiskopioiden, ovat ne sitten elokuvan replikantteja tai todellisuuden ihmisklooneja, luominen ei ole kyseenalaistettavaa, mikäli sivuutamme evoluutiollisen näkökulman. Kyseenalaistaminen tapahtuukin ihmisyyden määrittelyssä.

Blade Runner osoittaa, ettei ihmisyys ole sidottu ruumiiseen tai ainakaan sen alkuperään, vaan sitä määrittävät huomattavasti moniselitteisemmät ja vaikeammat kysymykset ja ongelmat, joihin ihminen itse ei ehkä edes pysty vastaamaan. Blade Runnerin kohtauksessa, jossa Roy Batty saapuu luojansa Eldon Tyrellin (Joe Turkel) luo pyytämään lisää elämää, käyty keskustelu nostaa esille niitä teknologisfilosofisia perusteita, joita geeniteknologian ja kloonaamisen suhteen tulisi pohtia.

TYRELL: "The facts of life. I'll be blunt. To make an alteration in the evolvement of an organic life system, at least by men, makers or not, is fatal. A coding sequence can't be revised once it's established."
BATTY: "Why?"
TYRELL: "Because by the second day of incubation any cells that have undergone reversion mutation give rise to revertant colonies – like rats leaving a sinking ship. The ship sinks."
BATTY: "What about E.M.S. recombination?"
TYRELL: "We've already tried it – ethyl methane sulfonate is an alkylating agent and a potent mutagen – it created a virus so lethal the subject was destroyed before we left the table."
BATTY: "Then a repressor protein that blocks the operating cells."
TYRELL: "Wouldn't obstruct replication, but it does give rise to an error in replication so that the newly formed DNA strand carries a mutation and you've got a virus again... but all this is academic... you are made as well as we could make you."
BATTY: "But not to last?"
(Blade Runner screenplay by Hampton Fancher and David Peoples, February 23. 1981)

Luodessamme keinotekoisesti uusia organismeja omimme itsellemme välittömästi jumalan aseman, jolloin meillä tulisi olla kyky vastata esitettyihin kysymyksiin. Kun emme pysty lunastamaan jumalalle asetettuja odotuksia, luomistyömme kääntyy pettyneenä meitä vastaan, kuten Blade Runnerissa Roy Batty luojiaan Eldon Tyrellia ja J.F. Sebastiania vastaan tappamalla heidät. Voimmeko luoda ihmisen kaltaisia organismeja, mutta olla antamatta niille varsinaista elämän tarkoitusta olla jotakin, olla ihmisyyteen oikeutettuja?

Rajoittaessamme keinotekoisten ihmisten elämää, emme anna niille edes mahdollisuutta määrittää omaa itseään. Blade Runnerissa replikanttien elinikä on asetettu neljään vuoteen; 6. päivässä kloonien elinikä on 1–5 vuotta DNA:han sisällytetyn virheen myötä. Kumpikaan elokuvista ei kiellä ihmisen kloonaamista, mutta muistuttaa, että keinotekoisille ihmisille on annettava yhtäläinen oikeus ihmisyyteen. Blade Runner, ja osaltaan myös 6. päivä, tosin esittää myös perustellun huomion koko kloonaamisen mielekkyydelle ja erityisesti sen vaaroille, kun tavoitellaan liian täydellistä ihmistä.

Mikäli teknologia kehittyy kaikilla osa-alueillaan niin, että kloonaamisesta tulee turvallisesti onnistuvaa, ja pystymme suomaan ihmisklooneille oikeuden ihmisyyteen, eikä kloonauksen luonnonvastaisuus johda ihmisyyden fyysiseen eikä psyykkiseen rappeutumiseen, edessämme on tulevaisuus, jossa keinotekoisesta tulee todellista. Mikä tällöin estää onnistumisen tietoisuuden siivittämää ihmistä jatkamasta kloonauksen kehitystä kohti täydellistä ihmistä? 6. päivässä suhtaudutaan jo yleisellä tasolla hyväksyvästi ja jopa tavoiteltavasti lemmikkien paranteluun.

Suorituskyvyn maksimointi ja täydellisyyden hakeminen ovat olleet peruslähtökohtia ihminen ja kone -ajattelussa. Ihmiseen liitettävän teknologian tarkoitus on parantaa ihmisen suorituskykyä ja ulottuvuutta. Paul Virilion mukaan teknologian kehityksessä ollaan siirtymässä kuljetusvallankumouksesta lähetysvallankumoukseen, jossa ihminen konkreettisesti kytketään informaatiolaitteisiin. Tämä tapahtuu odotellessa siirrännäisvallankumousta, jolloin ruumiimme altistetaan bioteknologioiden ja nanokoneiden valtaan, jotka kykenevät kolonisoimaan paitsi maailman laajuuden myös elimistömme tiheyden – ja kaiken tämän väitetään parantavan kykyjämme olla ja toimia (Virilio 1998, s. 66, 108).

Miten laiteteknologialla paranneltu ihminen eroaa geeniteknologialla parannellusta ihmisestä? Ei mitenkään, sillä kysymys on täydellisyyden tavoittelusta. Kun saavutamme geenihurjastelun myötä vauhtisokeuden, mikä estää meitä tällöin valitsemasta perimäämme ja kontrolloimasta lisääntymistämme? Viat ja erheet minimoidaan jo alkeistuotannossa ja lopputuloksena on puhdasta täydellisyyttä ja täydellistä luonnottomuutta. Ihmisen ja teknologian orgaaninen liitto voi hyvinkin olla siunattu, mutta se ei ole niin huoleton kuin kahden Adam Gibsonin iloinen hymyily 6. päivän lopussa vaan huomattavasti arvoituksellisempi, kuten Deckardin ja Rachaelin tulevaisuus Blade Runnerin lopussa, kun hissin ovet sulkeutuvat.

ks. IHMISYYDEN ÄÄRIRAJOILLA:
- Blade Runner: ihmisyys kyseenalaistaa ruumiin
- The Thing ja Alien: ruumiin riistäminen ihmisyydeltä