Juha Rosenqvist – Wider Screen 1/2001

The Thing ja Alien: ruumiin riistäminen ihmisyydeltä

Blade Runner todentaa, että ruumiilla ei ole suoranaista sidosta ihmisyyteen. Samaan genreen luettavat Alien (1979) ja The Thing (1982) tuovat tähän asetelmaan hieman erilaisia näkökulmia. John Carpenterin The Thingissä ihmisruumis joutuu vieraan organismin valtaamaksi. Alienissa taas ihmisruumis toimii vieraan eliölajin synnyinkotina ja saavuttaa lopulta, elokuvan jatko-osien myötä, aseman ihmisen ja vieraan eliön hybridinä. Ihmisen ruumis on siis vallattavissa vieraan eliön turvapaikaksi. Uhkaava organismi rakentaa ihmisruumiista itselleen suojaavan ulkokuorisen valeasun, jonka avulla se pyrkii valtaamaan ihmisen lajina, tuomitsemalla ihmisyyden kadotukseen.

The Thingiä kuten Alien-elokuviakin on tulkittu myös virushysteriaa, ennen kaikkea aidsia, käsittelevinä profetioina. Elokuvat heijastelevat pelkoa siitä, miten ihmisruumis on haavoittuvainen vieraille uhkatekijöille ja miten saastutettu ruumis lopulta kyseenalaistaa koko ihmisyyden, kun ihmisyydeltä on viety sen turvalliseksi kokema koti eli ihmisruumis.

Carpenterin The Thing (1982) pohjautuu John W. Campbell Jr.:n tieteistarinaan Who Goes There?, josta ensimmäisen elokuvasovituksen, The Thing From Another World, ohjasi Howard Hawks vuonna 1951. Carpenterin versio sijoittuu Antarktiselle vuoteen 1982. Yhdysvaltalaiselle tutkimusasemalle saapuu koira ja sitä jahtaava norjalaishelikopteri. Välikohtauksessa helikopteri miehistöineen tuhoutuu ja amerikkalaiset lähtevät käymään norjalaisten leirillä, joka osoittautuu hävitetyksi. Leirin läheisyydestä amerikkalaiset löytävät jäähän 100 000 vuotta sitten hautautuneen avaruusaluksen, jonka norjalaiset ovat räjäyttäneet esiin, samoin kuin aluksessa matkanneen vieraan olion. Olio paljastuu solutasolla itsenäisesti toimivaksi organismiksi, joka valtaa toisia eliölajeja ja kopioi niiden ruumiita. Uhkaava organismi alkaa levitä amerikkalaisten keskuudessa synnyttäen suurta epäluuloa siitä, kuka on kukin, kuka on ihminen.

Ridley Scottin ohjaama Alien – kahdeksas matkustaja (Alien, 1979) sijoittuu avaruusajan tulevaisuuteen, jossa avaruuden kaukomatkustaminen on mahdollista ja ihmiskunta on alkanut hyödyntää ulkoavaruuden planeettojen luonnonvaroja. Maahan kotimatkalla oleva kauppa-alus Nostromo saa hätäkutsun vieraalta planeetalta. Pelastusretkikunta löytää muukalaislajin avaruusaluksen ja eräs miehistön jäsenistä saa aluksessa olevasta munasta tartunnan. Ihmisruumiissa kasvanut alien hylkää pesäpaikkansa ja pääsee pakoon valtavan kauppa-aluksen sokkeloihin. Lopulta alukselta pakenee pelastuskapselilla ainoana eloonjääneenä luutnantti Ripley (Sigourney Weaver) tapettuaan ensi vastustajansa, alienin. James Cameronin ohjaamassa ensimmäisessä jatko-osassa Aliens (1986) Ripley palaa planeetalle, josta muukalaislaji alkujaan löydettiin. Planeetalle rakennettu ihmisten siirtokunta on tuhoutunut ja Ripley johtaa pelastusretkikuntaa ja pakenee taas lopussa pelastuskapselilla avaruuteen tuhottuaan ensin alienin.

David Fincherin ohjaamassa seuraavassa osassa, Alien³:ssa (1992), Ripleyn pelastuskapseli tekee hätälaskun vankilaplaneetalle, jonne vapautuu myös kapselissa mukana ollut alien. Edessä on jälleen Ripleyn ja alienin välinen kamppailu. Ripley myös kantaa sisällään häneen kapselissa olon aikana istutettua alienin sikiötä ja lopussa Ripley riistää itseltään ja syntyvältä alienilta hengen. Jean-Pierre Jeunet'n ohjaamassa neljännessä osassa Alien – ylösnousemus (Alien Resurrection, 1997) Ripley kloonataan hänestä jäljelle jääneen DNA-näytteen avulla. Kloonauksessa Ripleyn ja alienin DNA:t ovat sekoittuneet ja naisesta on tullut ihmisen ja olion hybridi, jossa tietoisuus ihmisyydestä on kuitenkin hallitseva. Ripley johtaa jälleen taistelua alieneja vastaan – alieneja, joista eräässä on myös hänen omaa DNA:taan

Thingin ja Alienin muukalaisilla, hirviöiksi miellettävillä olioilla, on yhdistäviä tekijöitä. Molemmat oliot käyttävät ihmisruumista levittäytymiseensä ja riistävät ruumiin ihmiseltä kokonaan. Kylmän sodan aikana 1950-luvun scifi-elokuvissa, joissa muukalaiset myös varastivat ihmisruumiita, ruumiita ei varsinaisesti riistetty, vaan ihmisen mieli ja sielu kaapattiin ja muutettiin (Taubin, Amy: "Invading Bodies", s. 10. Sight and Sound July 1992), esimerkkeinä voisi mainita muun muassa William Cameron Menziesin Avaruuden pirut (Invaders from Mars, 1953) ja Don Siegelin Invasion of the Body Snatchers (1956). Kysymyksessä oli tuolloin enemmänkin ihmisyyden manipulointi ja sillä pelottelu ajan poliittisten uhkakuvien seurauksena. Thingissä ja Alienissa ruumiin ja ihmisyyden riistäminen on taas totaalista voimakkaamman ja tehokkaamman eliölajin vallan tavoittelua, selviytymistaistelussa menestymistä ja sen voittamista (joskaan kylmän sodan poliittisen kontekstin tulkinta ei näissäkään elokuvissa ole täysin poissuljettua).

Thingissä ja Alienissa ihmisyyden uhka ei ole yksilötasoista vaan lajitasoista. Vieraiden organismien voima ja äärimmäisin uhka on siinä, että ne pystyvät toimimaan sukupuolettomasti, yksilöttömästi ja uhrautuvasti, mikä uhkaa ennen kaikkea ihmisyyden perimmäisyyttä, toimivaa ja tiedostavaa itsenäistä persoonaa. Kummankin elokuvan oliot pystyvät erottamaan toimijansa varsinaisesta kantaoliosta, emosta. Thingissä emo-olio karkaa tutkimusaseman alle ja alkaa rakentaa itselleen alusta. Olio tartuttaa itsensä ihmisiin, jolloin tartutetuista tulee emosta erotettuja, ihmisiin assimiloituja ja täysin uhrattavissa olevia toimijoita, jotka ovat itsenäisiä kuten ihmiset, mutta kollektiivisia kuten oliot eli eräänlaisia emo-olion kätyreitä.

Myös Alieneissa emo on lähes koko ajan piilossa ja toiminta tapahtuu emosta synnytettyjen pienempien ja uhrattavien alienien toimesta. Emo-oliot tulevat esille vasta tarinoiden lopussa. Ihminen ei siis lajina kykene voittamaan muukalaisorganismeja taistellessaan pelkkiä vieraan organismin etäispesäkkeitä vastaan, koska tällöin ihminen taistelee yksilötasolla ja vihollisella ei ole varsinaisia yksilöitä, sillä se on kaikki yhtä toimivaa androgyyniä organismia. Vasta emo-olion kohdatessaan ihminen saavuttaa alienin yksilötason ja kykenee tuhoamaan koko uhkaavan organismin. Huomioitavaa on myös se, että kun ihminen joutuu yksilötasolla taistelemaan yksilötöntä ja vaikeasti tunnistettavaa vihollista vastaan, ihmisyys joutuu omassa yhteisössään koetukselle (kauhuelokuvan eräs peruselementti). Ylivoimaisen uhkakuvan edessä myös ihmisessä nousee esille epäihmisyys, kun häneltä viedään side lajitovereihinsa eli ihmisyys kyseenalaistuu ihmisessä itsessäänkin.

Thingin uhkaava organismi on assimiloituja eli yhteensulautuja. Se on organismi, joka jäljittelee toisia eliöitä täydellisesti: se muuttaa omia solujaan jäljitelläkseen assimiloinnin kohteensa soluja. Solutasolla tapahtuva yhteen sulautuminen on totaalista ja täydellistä, mikä riistää ihmisyyden vaihtoehdottomasti. Vieras organismi siirtää ihmisen ruumiin ja mielen omaan hallintaansa. Se korvaa ihmisen solut omillaan, jotka muistuttavat erehdyttävästi ihmisen soluja. Syntynyttä jäljennöstä ei voi erottaa alkuperäisestä ihmisestä ruumiillisesti ja henkisesti muuten kuin solutasolla.

Vieraan organismin kukin solu on itsenäinen yksikkö, mutta ne toimivat kollektiivisesti. Ihmisen solu on taas itsenäisen kokonaisuuden rakennusyksikkö eli sinällään pelkkää biomateriaa. Elokuvassa helikopteripilotti MacReady (Kurt Russell) oivaltaa tämän tutkija Blairin (Wilford Brimley) muistiinpanojen ja puheiden pohjalta. MacReady erottelee tutkimusaseman henkilöstön ihmisistä ja ihmiskopioista laittamalla kuuman piikin kunkin verinäytteeseen. Ihmisen veri on soluista koostuvaa reagoimatonta biomateriaa, kun taas ihmiskopion veri reagoi ärsykkeeseen voimakkaasti, koska se on jokaiselta solultaan itsenäinen. Tällainen assimiloituva organismi on äärimmäisen tehokas ja leviävä:

"Jos tunkeutujaorganismi leviää asutuille alueille, koko maailman väestö saa tartunnan 27 000 tunnissa ensimmäisestä kontaktista." (The Thing, n. 41'20")

Uhka ihmisyydelle on siis biologinen. Mikä tahansa voimakas ja uhkaava organismi voi viedä ihmiseltä ruumiin ja tehdä samalla ihmisyyden olemassaolosta mahdotonta. Luontokontekstissa ruumiin ja ihmisyyden side on välttämätön, ruumis ei määritä ihmisyyttä, mutta takaa ihmisyyden olemassaolon. Periaatteessa Thingin ja Invasion of the Body Snatchersin tematiikka on täten yhtenevää, vaikka ihmisyyden riiston tapa onkin elokuvissa erilainen. Thingissä ihmisyydeltä riistetään ruumis ja Body Snatchersissa ruumiilta riistetään ihmisyys. Molemmissa tapauksissa jäljelle jää kuitenkin ihmisen näköinen ruumis, jota ei välttämättä voida erottaa aidoista ihmisistä, ainakaan ulkokohtaisesti.

Kysymys on osaltaan ihmisyyttä uhkaavasta soluttautumisesta, mikä kuvastaa erilaisia uhkakuvia. Kylmän sodan aikana uhkakuva oli poliittinen, nykyään uhkakuva on enemmänkin bioteknologinen. Orgaaninen on aina yksikköjoukosta muodostuva yhtenäinen kokonaisuus, mutta teknologia tuottaa itsenäisesti toimivia yksiköitä, jotka voidaan saattaa toimimaan kollektiivisesti jonkin ulkopuolisen hyväksi. Teknologialla voidaan siis parantaa ja monitoroida orgaanista, mikä saattaa kyseenalaistaa ruumiin kykyä säilyttää ihmisyyttä. Esimerkiksi nanoteknologian kehittyminen mahdollistaa konkreettisesti Paul Virilionkin huolen "biologisen" ja "teknologisen" yhteensulautumisesta (Virilio 1998, s. 70). Thingin uhkakuva ihmisyydelle on siis assimiloituminen, jossa itsenäisyksiköllinen kollektiivisesti "emolleen" toimiva teknologia sulautuu kokonaisuutena itsenäisesti toimivaan orgaaniseen ja riistää tältä lopulta vallan.

Alieneissa uhka ihmisyydelle ei ole yhtä selkeä, vaikka uhkakuvaa niissäkin symboloi muukalaislaji, olio, hirviö. Alien-elokuvia on tutkittu paljon feministisessä diskurssissa, mistä olen soveltanut tarkasteluasetelman myös ihmisyyden uhkakuva-ajattelulle. Neliosaiseksi paisuneen Alien-sarjan tekee mielenkiintoiseksi sen lähes 20-vuotinen tuotantojatkumo, joka mahdollistaa eri aikoina vallinneiden ja elokuvissa heijastuneiden yhteiskunnallisten pelkotilojen tarkastelua. Niiden vaikutukset sarjan ihmisyyden uhkatekijäkehityksessä eivät kuitenkaan ole mielestäni kovin merkitseviä, sillä Alienit, kuten The Thing, kuvaavat ruumiin riistämistä ja näin ollen ihmisyyden kadottamista. Alienien ihmisyyskehityksessä ruumiin riistämisen kohde on naisluutnantti Ripley, joka ruumiineen on tarkastelun avain monessakin diskurssissa, mikä osaltaan selittää feministisen tutkimuksen kiinnostuksen kyseisiin elokuviin.

Ensimmäisessä Alienissa tuodaan esille uhan asetelma. Ihmisyyttä uhkaava tekijä on olemassa, se on muukalaislaji, joka rikkoo ihmisyyttä hallinneen luonnollisen sukupuolikäsityksen, sillä elokuvan muukalainen ei tee sukupuolieroa sikiön kasvualustan eli kohdun suhteen (Taubin 1992, s 9). Elokuvassa muukalaislaji asettaa sikiön yhteen miehistön miesjäseneen, Kaneen (John Hurt). Miehen sisällä kasvanut vieras eliö syntyy lopulta rinnasta. Syntyy siis hirviö, joka kyseenalaistaa ihmisyyden erään perusjärjestyksen: hylkää naisen luonnollisena elämän synnyttäjänä, kun mikä tahansa ihmisruumis käy sikiön kasvualustaksi, pesäksi, joka käytön jälkeen tuhotaan. Ihmisluonnon tasapaino joutuu siis uhatuksi, mutta elokuvan lopussa uhka torjutaan ja ihmisen luonnollisuus voittaa, kun Ripley jää ainoana eloon tapettuaan hirviön.

Ripleyn luonnollista äitiasemaa korostetaan hänen pelastamallaan kissalla, hoivaamistarpeen osoituksella (Ibid.). Ihmisyyden uhka-asetelmassa ovat vastakkain siis alien-emo ja ihmisäiti. Aliensissa tämä asetelma tulee esille toistamiseen. Ripleyn voimaa ja asemaa ihmisyyden äitihahmona korostetaan hänen huomaansa osoitetulla Newt-tytöllä. Elokuvan lopussa Ripley eliminoi jälleen alien-emon ja pelastaa itsensä ja Newtin avaruuteen pelastuskapselissa. Luonnollinen asetelma voittaa ja säilyy näin muuttumattomana. Ihmisyyttä on uhattu, mutta ei voitettu.

Kolmannessa osassa, Alien³, luonnollinen asetelma kuitenkin murtuu. Ripleyn ja Newtin pelastuskapseli syöksyy vankilaplaneetalle. Newt kuolee, joten Ripleyltä riistetään hänen äitiasemansa. Kapseliin salaa piiloutunut alien on kuitenkin lennon aikana siittänyt Ripleyn alien-sikiön kantajaksi, ja näin Ripleyn äitiasema on palautettu. Se ei ole kuitenkaan enää ihmisäidin vaan alien-äidin asema. Ripley joutuu punnitsemaan omaa ihmisyyttään, hän haluaa toimia oman lajinsa puolesta, mutta kokee myös suhteen alien-hirviöön tämän kantajana. Hänen ruumistaan ollaan ryöstämässä ja samalla häneltä ollaan viemässä oikeutta ihmisyyteen. Elokuvan lopussa alienin syntyessä Ripley uhraa itsensä hyppäämällä sulaan malmimassaan eliminoidakseen ihmisyytensä uhkaajan, johon hänellä myös on side. Osaltaanhan Ripley pelastaa samalla myös alienin joutumasta Yhtiön (1) sotilasteknologian koekaniiniksi.

Sarjan neljännessä osassa, Alien – ylösnousemus, alkuperäinen Ripley on kuollut. Hänestä on kuitenkin jäänyt jäljelle verta, jonka avulla yhtiön tiedemiehet kloonaavat naisen tarkoituksenaan synnyttää sekä Ripley että hänessä oleva alien-emo uudestaan. DNA:sta tehdyssä kloonauksessa alien-emon ja Ripleyn DNA:t ovat kuitenkin sekoittuneet. Ripleyn ja alien-emon ruumiit ovat geenimanipuloituja hybridejä, joita molempia kuitenkin hallitsee kummankin oma alkuperä. Elokuvan lopussa Ripley tappaa ristiriitaisin tuntein alien-emon, eli oman lapsensa, ja saapuu äitimaahan hybridiäitinä pelastettuaan ihmislajin omaan ihmisyytensä nojaten, erottaen lopullisesti hyvän ja pahan toisistaan – ja uhraamalla jälleen osan itsestään.

Ihmisyys on Alien-elokuvissa jatkuvasti uhattuna. Ensimmäisessä kahdessa osassa vastakkain ovat luonnollinen ja luonnoton äitiasetelma. Kahdessa jälkimmäisessä osassa luonnollinen ja luonnoton äitiasetelma puolestaan sulautuvat yhteen. Kyseessä ei ole Thingin kaltainen konkreettinen assimiloituminen, vaan vertauksellisempi kahden eri organismin yhteenkuuluvuus äitisuhteen kautta. Uhkakuvana on siis tuntemattoman synnyttäminen ja evoluution ohittamiseen liittyvät riskit. Vaarantamalla ihmisruumis vaarannetaan samalla myös ihmisyyden olemassaolo.

Tappaako Ripley neljännen Alienin lopussa lapsensa, eli alien-emon, inhimillisyyttään vai epäinhimillisyyttään? Michael Eatonin mukaan Ripley tappoi alien-emon pelastaakseen ihmiskunnan vastoin inhimillistä äidillisyyttään ja käyttäen hyödykseen alien-perimässään saamaansa epäinhimillistä puolta (Eaton: "Born Again", s. 12. Sight and Sound December 1997). Ihmisyyden ja epäihmisyyden risteymä osoittautui lopulta ihmisyyden pelastajaksi – vai osoittautuiko? Kenties epäihmisyys pelasti ja lunasti ihmisyydelle oikeuden palata Maahan ja mahdollisti näin lopulta epäihmisyyden leviämisen ihmisyyden alkukotiin.

The Thing ja Alien-elokuvat osoittavat ruumiin merkityksen ihmisyyden olemassaololle. Ilman ruumista ei ole ihmisyyttä. Ruumis voidaan riistää ja ryöstää, mutta ihmisyyttä ei, sillä se vain katoaa ruumiin myötä. Geeniteknologia, kloonaaminen ja eri organismien hybridisoituminen mahdollistavat ihmisyyden uudenlaisen asetelman tai ne tuovat ainakin sen olemassaololle uusia haasteita. Kun osa meistä ei ole enää meitä, voiko ihmisyytemme olla enää sama? Osaltaan elokuvien androgyynit hirviöt heijastavat uhkakuvaa juuri kloonauksesta, eli sukupuoleltaan määrittelemättömien ihmisalkioiden loputonta monistamista ihmisiksi, jotka ovat vain biomassasta koottuja jäljenteitä. Thing ja Alien osoittavat, että ihmisyyden olemassaololle tarvitaan ruumis, ja Blade Runner taas osoittaa, ettei ihmisyys ole riippuvaista ruumiin alkuperästä.

ks. IHMISYYDEN ÄÄRIRAJOILLA:
- Blade Runner: ihmisyys kyseenalaistaa ruumiin
- 6. päivä: kloonaaminen kyseenalaistaa ihmisyyden ja ruumiin olemassaolon

teksti: © Juha Rosenqvist
kuvat: © 1982 Universal Studios / © 20^th Century Fox

Viitteet

1. Yhtiö eli Company on kaikissa Alien-elokuvissa maailmaa hallitseva kapitalistisen ääriyhteiskunnan jättiyritys, jonka valta ulottuu kaikkialle. [takaisin]