Aki Laurokari, Teppo Moilanen & Anton Asikainen
Viittaaminen: Laurokari, Aki, Teppo Moilanen & Anton Asikainen. 2009. ”Suomalainen elokuvakulttuuri elokuvakerhon silmin”. WiderScreen 12 (1). http://widerscreen.fi/numerot/1-2009-widerscreen-12-1/suomalainen-elokuvakulttuuri-elokuvakerhon-silmin/
Elokuvakerhoilla on loistava menneisyys takana ja ohdakkeinen tulevaisuus edessä. Paluuta vanhoihin, hyviin aikoihin ei ole, mutta kerhojen perustehtävä eli elokuvien esittäminen jatkuu edelleen – kaikesta huolimatta.
Tampereella toimivan Elokuvakerho Monroen olemusta ja merkitystä elokuvakulttuurille pohtii kolme Monroen aktiivia. Kirjoitukset ovat omia kokonaisuuksiaan, mutta kertovat samaa tarinaa. Toivoa ja toimintaa on.
Puheenjohtaja Aki Laurokari pohtii kirjoituksessaan elokuvakerhojen kriisiä yleensä. Aktiivijäsen Teppo Moilanen kertoo rakkaudesta elokuvaan ja niiden esittämiseen. Artikkelin päättää Monroen aktiivisin jäsen ja primus motor Anton Asikainen, joka kertoo laajemmin Monroesta ja elokuvakerhojen tulevaisuudesta.
Liian loistavan menneisyyden haikailu
Aki Laurokari, Elokuvakerho Monroen puheenjohtaja: Kun kysyin ystävältäni mitä hänelle tulee ensimmäisenä elokuvakerhoista mieleen, hän vastasi, että ”eikös ne siellä ole sellaisia snobeja, joiden mielestä katsomisen arvoisia elokuvia ei ole tehty enää 1960-luvun jälkeen”. Kommentti toiselta tutulta samaan kysymykseen oli: ”ai, ne postimyyntifirmat, joista voi tilata elokuvia?”. Ystävieni vastaukset kertovat tietysti enemmän heidän tietämättömyydestään, mutta myös elokuvakerhojen imago-ongelmasta.
Elokuvakerhot ovat menettäneet sen aseman mikä niillä joskus oli. Ei ole enää mitenkään ”coolia” olla elokuvakerhon jäsen. Senpä takia elokuvakerhoissa tupataan muistelemaan loistavaa menneisyyttä liiankin usein. Mukaviin muistoihin on tietysti hieno uppoutua. Olen kuullut lukemattomia tarinoita siitä ajasta kun Elokuvakerho Monroella meni paremmin kuin hyvin. Jutuista päätellen tuntuu, että 1970-luvulla kaikki Tampereen yliopiston opiskelijat olivat mukana Monroen toiminnassa. Tila ei tahtonut riittää kun melkein tuhat ihmistä ahtautui seuraamaan Andrei Tarkovskin Solarista Tampereen Teknillisen oppilaitoksen saliin. Näytöksiä järjestettiin uskomattomia määriä ja maksavia katsojia riitti.
Itse en ollut vielä 70-luvulla edes syntynyt, mutta haikailun ja kaipuun silti ymmärrän. Kaikki olivat silloin mukana ja ne harvat, jotka eivät olleet, olivat kummajaisia. Ei ollut videoita, ei internetiä ja laittomia elokuvien latauksia, ei mitään mikä olisi vaikeuttanut elokivakerhojen asemaa. Oi, niitä aikoja.
Sitten 1980-luvulla alkoi elokuvakerhojen alamäki. Syitä siihen on monta. Video tuli ja lopetti osaltaan yhteisöllisen elokuvan katselemisen kulttuurin. Nyt oli mahdollista katsoa elokuvia juuri silloin kun se itselle sopi. Video, liikatarjonta, televisio. Elokuvateatterit eivät enää kiinnostaneet. Samalla lailla ne eivät enää koskaan kiinnostakaan.
Raastavampaa kuin kaipuu vanhoihin hyviin aikoihin on sen tajuaminen, ettei hyvä aika koskaan enää palaa. Elokuvakerhoissa ihmiset ovat kuin vanhaa heilaansa vielä haikailevat, jotka eivät edes suostu pääsemään yli ja jatkamaan elämäänsä.
Olisi kuitenkin myönnettävä, ettemme pääse edes lähelle elokuvakerhojen kulta-aikaa. Elokuvakerhojen kriisistä voidaan puhua jatkuvasti, jos vertaamme tilannetta niihin 1970-luvun päiviin. Helpotamme kaikkien tilannetta, kun emme enää vertaile vaan työskentelemme sillä mitä meillä on. Vaikka elokuvateatterit eivät täyty ääriään myöten, niin kyllähän elokuvia silti katsellaan.
Maailma on tosin muuttunut. Nykyään kaikki toiminta on pientä eikä elokuvakerhoista voida puhua enää yhteiskunnallisina vaikuttajina. Perustehtävä on silti säilynyt. Esitämme elokuvia, ja tulemme aina esittämään.
Toimiminen elokuvakerhossa
Teppo Moilanen, Monroen hallituksen sihteeri: Mitä järkeä on harrastaa elokuvien näyttämistä muille? Voisi niitä katsoa kotonaankin blu-ray:lta saunapuhtaana ja rentoutuneena, kaukosäädin käden ulottuvilla, jos kylmä olut vaikka rupeaisi väsyttämään. Tai että tekisi itse, loisi jotain uutta, joka saattaisi kiinnittää huomiota, ja jota sitten voisi itse käydä katsomassa, tyytyväisyyttä hyristen, kun huomaa kuinka katsojat reagoivat juuri niin kuin itse oli elokuvaa tehdessä suunnitellut.
Ei, vaan tilataan Helsingistä useamman satasen hintaisia, kokouksessa keksityn teeman pohjalta eri levittäjiltä löytyneitä elokuvia, todetaan että omasta mielestä ehkä Euroopan parasta taideteosta tuli sitten katsomaan se kuusi ihmistä, joista kolme on elokuvakerholaisia.
Tai ulkoilmanäytös. Vielä jotenkin järjettömämpää; roudataan koko esityskalusto autolla johonkin kuppilan takapihalle. Ihmiset katselevat Sinipartaa ja Betty Poopia kaljanjuonnin lomassa ja lähtevät pois, kun elokuvat loppuvat. Sitten elokuvakerholainen pakkaa esityskaluston autoon ja purkaa sen varastoon, ja pääsee nukkumaan yhdeltä yöllä.
Tämä siis, jos ei pidä elokuvista.
Ei elokuvakerhossa toimimista ja olemista voi tyhjentävästi perustella järkisyin. Jos pitää elokuvista, haluaa olla niiden kanssa tekemisissä. Siinä se. Menneiden aikojen kiihkeitä keskusteluja ei ole, mitä nyt pientä ajatustenvaihtoa. Mutta silti asian äärellä kuulee punnitumpaa puhetta kuin kadulla tai baarin vessajonossa.
Esittäjänä ja katsojana välttyy tekijöitä vaivaavalta kyynistymiseltä ja katsomisaikaa vievältä teknisten yksityiskohtien tarkkailulta. Voisi sanoa, että näkemästään saa enemmän irti. Kokemus järjestötoiminnasta, mahdollisuudet verkostoitua, yleissivistyksen nousu ja kaikki nämä, en kiistä etteikö niitäkin olisi, niin kuin missä tahansa muualla, missä ihmiset ovat tekemisissä keskenään. Elokuvakerhotoiminta on kuitenkin luonteeltaan staattista pakertamista, uuden elokuvasarjan valmistelua edellisen mentyä, ikään kuin saman asian keksimistä uudestaan ja uudestaan.
Elokuvakerholainen pystyy vaikuttamaan paikkakuntansa elokuvatarjontaan. Jos hyvin käy, kerho on pieni mutta jäsenet aktiivisia, jolloin vaikutusmahdollisuus tarjontaan on suuri mutta työpanos pieni.
Mutta turha siis mitään suosionosoituksia on odottaa. Ei yleisö yleensä miellä erikoisnäytöksiä muuksi kuin tilaisuudeksi nähdä jotain harvinaisempaa halvalla. Elokuvakerholainen on taustavaikuttaja, joka huomataan vain silloin kun jokin menee pieleen.
Yhteisessä katsomiskokemuksessa on jotain viehättävää varmaan, joillekin. Onhan se toki mukavaa, kun on sali täynnä ja hyvä meininki. Tyydytys siitä, että pääsee näkemään tasan sitä, mitä haluaa, on vaivan väärti. Läpiviety
esityssarja on aina kulttuuriteko.
Uusia tuulia valkokangaspurjeisiin
Anton Asikainen, Monroen hallituksen varapuheenjohtaja: Elokuvakerhot ovat omalaatuinen luku taiteen harrastamisen historiassa. Bibliofiilien lukupiireistä tai valokuvaajien kokoontumisista ei löydy suoraa vastinetta niille rönsyileville toiminnan muodoille, joille elokuvakerhojen syntyminen on avannut portit. Tähän liittyvä erikoislaatuisuus juontuu taidemuodon omista ehdoista ja raameista kaupallisena massahyödykkeenä.
Elokuvien esittäminen on suhteellisen vaikeaa ja vaatii huomattavat tekniset edellytykset, elokuvien tekeminen on kallista ja niin on niiden esittäminenkin. Vaikuttaa epätodennäköiseltä ja logiikan vastaiselta, että näillä ehdoilla ilmaisumuotoa voisi lähestyä harrastamisen näkökulmasta; kun tarkastellaan elokuvan koko kenttää, kerhot sijaitsevat sillä ainoana aiheen harrastustoimintana.
On välttämätöntä ymmärtää, että elokuvakerholaisuus on harrastus. Se ei ole voittoa tavoittelevaa liiketoimintaa. Kerhon liikkeelle paneva voima piilee innostuksessa aiheeseen, viehätyksessä, jonka elokuva taiteena, viihteenä, ilmaisumuotona aiheuttaa. Näistä lähtökohdista elokuvakerhot kuten Monroe tarkastelevat ilmiötä maan rajan tasalta. Monroe järjestää resurssiensa rajoissa elokuvanäytöksiä, julkaisee kirjoituksia, kutsuu koolle tapaamisia, joiden aihe on kaikille yhteinen ja rakas. Toimii kuten kaikki kerhot tapaavat toimia.
Monroella on oma eetoksensakin. Me haluamme omalla pienellä äänellämme esittää kommentin siitä, mitä elokuvassa tapahtuu. Elokuvakulttuuri on jatkuvasti karkeistumassa. Keskustelu pinnallistuu, yleisö totutetaan yhä häikäilemättömämmin katsomaan vain spektaakkeleita ja elokuvateatterimaisema polarisoituu.
Kotikaupunkimme Tampere käy esimerkistä kaikissa mainituissa kohdissa, mutta erityisen hyvin viimeisessä. Tampereen elokuvateatterimaastossa vallitsee äärimmäinen kahtiajakautuminen, jossa kentän toisella laidalla operoi lähellä monopoliasemaa liikkuva suuryhtiö Finnkino ja toisella laidalla, ainoana vaihtoehtona, yksisalinen Art House Cinema Niagara, jota pyörittää yhdistys (PEK). Tässä ei toki ole mitään yllättävää tai ainutlaatuista, kaikkea muuta, mutta merkillepantavaa on se, että puhumme nyt Suomen suurimmasta sisämaakaupungista, 210 000 asukkaan kodista. Eikä tänne näyttäisi mahtuvan useampaa kuin kaksi vaihtoehtoa.
Kun tähän vielä lisätään, että ensinnäkin elokuvakerhojen tilattavissa olevien nimekkeiden määrä elokuvavuokraamoilta koko ajan supistuu ja toiseksi yli kolme vuotta vanhojen elokuvien saaminen käy samaa tahtia vaikeammaksi, käyvät kerhojen edellytykset toimia yhä kapeammiksi. Se ei ole ruusuisin mahdollinen tilanne, mutta otamme lohtua siitä, että jo pelkkä elokuvakerhojen, kaikkien elokuvakerhojen, olemassaolo on kommentti itsessään. Kommentin sisältö on, että meille ei riitä se, mitä meille tarjotaan, että me haluamme parempaa ja monipuolisempaa ja olemme valmiita hakemaan sen itse valmiiksi katetun pöydän ulkopuolelta. Jos lipunheiluttajien aika ei olisi ohi, Monroe liehuttaisi kangasta sen alati harvinaisemmaksi käyvän idean puolesta, että elokuva on taidetta.
Tältä pohjalta me Monroessa katsomme tulevaisuuteen ja toteamme tarvitsevamme uusia tuulia valkokangaspurjeisiimme. Koska asiat ovat niin kuin ovat ja maa makaa niin kuin se makaa, olemme tuomassa perinteisten sarjojen rinnalle ja tilalle muunlaisia tapoja saattaa vaihtoehtoista ohjelmaa kotikaupunkimme elokuvasceneen. Sarjojen sijaan pyrimme – mahdollisuuksien mukaan, tietenkin – tekemään tapahtumia, aiempaa tiukemman aikarajan sisälle koottuja kokonaisuuksia. Olemme pyörittäneet kahvilakinoa, videotykki aseistuksenamme, hyvässä yhteishengessä kahvilanpitäjän kanssa. Toiveenamme on myös, että voimavaramme riittäisivät elokuvakeskustelun kannustamiseen, laventamiseen ja rikastuttamiseen. Tähän käytämme omaa blogia, verkkosivuja, keskustelutilaisuuksia, elokuva-alan julkaisuja ja vaikka kotipaikkamme oman päivälehden yleisön osasto -palstaa.