Pauliina Tuomi | sptuom [a] utu.fi | Toimittaja | tutkijatohtori | Digitaalinen kulttuuri, Turun yliopisto | pauliina.tuomi [a] tuni.fi | Tampereen yliopisto
Jenna Peltonen | jehelin [a] utu.fi | Toimittaja | väitöskirjatutkija | Digitaalinen kulttuuri, Turun yliopisto
Petri Saarikoski | petsaari [a] utu.fi | Päätoimittaja | yliopistonlehtori | Digitaalinen kulttuuri, Turun yliopisto
WiderScreen 28 (1 –2) 2025: Popcornit esiin!
– viihteellistyvän mediayhteiskunnan haasteet
Pääkirjoitus
”Algoritmiohjautuvat digialustat eivät tarjoa sitä, mikä on tärkeää, vaan sitä, mitä luetaan ja jaetaan eniten. Hakukoneet näyttävät maksettua sisältöä, ja oma uutissyöte on täynnä kuonaa”.
(Koivunen, Suomen Kuvalehti 2024)
Näillä ajatuksilla pitkän linjan mediatutkija Anu Koivunen luonnehti Suomen Kuvalehdessä julkaistussa kannanotossaan mediakulttuurin nykytilaa. Rajanvetoa faktan ja fiktion sekoittumisesta käydään jatkuvasti täsmätiedon korvaantuessa affektiivisuudella, spekulaatioilla, dramatisoinnilla ja tarinankerronnallisuudella. Tiedon ja kriittisen ajattelun rinnalle nousee yhä useammin helposti lähestyttävää, tunteisiin vetoavaa viihdesisältöä ja toisinaan viihdekulttuuri syytää ulos myös suoranaista roskaa. Valtavan tarjonnan keskellä kuluttajan on nähtävä vaivaa, jos hän haluaa hakeutua merkityksellisten ja tärkeiden sisältöjen äärelle. Viihde- ja asiasisällöt eivät kuitenkaan sulje toisiaan pois vaan ne toimivat myös jatkuvassa vuorovaikutuksessa.
Nyt julkaistava WiderScreenin erikoisnumero ”Popcornit esiin! – viihteellistyvän mediayhteiskunnan haasteet” pureutuu tähän teemaan. Kriittisistä lähtökohdista ponnistaen tutkijat tarjoavat erilaisia näkökulmia nykyisen mediakulttuurin viihteellistymisen lainalaisuuksiin huomioiden ilmiön kahtiajakoisuuden – niin sen ongelmallisuuden kuin positiivisen myötävaikutuksen mahdollisuudet. Erikoisnumero esittää laajan kysymyksen: miten viihteellistyminen asettui osaksi mediakenttää? Julkaisu on samalla itsenäisesti toimiva jatko-osa vuonna 2024 julkaistulle ”Historian viihteellistäminen” -erikoisnumerolle, johon tutustumista suosittelemme lämpimästi.
Julkaisu on osa Turun yliopiston digitaalisen kulttuurin koordinoimaa ”Synkkä leikki – mediakriittisyys viihteellistyvässä yhteiskunnassa” -hanketta (2022–), johon numeron toimittajat ovat osallistuneet tutkijoina. Edustamamme hankkeen näkökulmasta olemme kiinnittäneet erityistä huomiota mediakulttuuriin synkkiin puoliin – tutkimusaiheitamme ovat olleet muun muassa true crime -genren faktan ja fiktion hämärtyvät rajat, tosi-tv:n roskakulttuuri, sotien mediarepresentaatiot ja sosiaalisen median kriisikulttuuri. Lähtökohtaisesti meitä on yhdistänyt mediakriittinen lähestymistapa aihepiiriin. Hankkeen tutkijoina ja numeron toimittajina haluammekin aluksi nostaa esille mediahistoriaan nojaavan ajatuksen siitä, miksi tällaisten aiheiden tutkiminen on ylipäätään tärkeää.
Nykyisin voidaan helposti ajatella, että viihde- ja roskakulttuurilla ei ole lainkaan historiaa. Tai jos tällainen asema tunnustetaan, se voidaan ohittaa nopeasti muutamalla sivulauseella. Näin tehtäessä meiltä katoaa kuitenkin ymmärrys kehityksen lainalaisuuksista. Piilotettu ajatus siitä, että historiasta ei voi oppia mitään, on lähtökohtaisesti valheellinen – samaan tapaan kuin toteamus ”faktojen jälkeisestä” todellisuudesta. Ajatus perustuu yksinkertaisesti lyhytnäköisyyteen tai suoranaiseen itsepetokseen.
Nykyisen mediakulttuurin pohja luotiin jo kauan ennen internetin tai sosiaalisen median aikaa. Neil Postman (1985) kiinnitti jo neljäkymmentä vuotta sitten huomiota siihen, miten asiallinen tieto alkoi yhä etenevässä määrin syrjäytyä tunteisiin vetoavan viihteen tieltä. Postmanin sanoin kuluttajat olivat vähitellen ja salakavalasti ”viihdyttämässä itseään hengiltä”. Suurimmaksi syylliseksi Postman esitti aikansa kuningasmediaa, televisiota. Tietoverkkoja ei ollut varsinkaan nykymerkityksessä 1980-luvulla käytössä, ja kulttuurin laajempi digitalisoituminen odotti vielä kaukana tulevaisuudessa. Televisio sen sijaan syyti Yhdysvalloissa viihdettä jo kymmenien kanavien voimalla ja sen taloudellinen vaikutus alkoi näkyä yhä selvemmin myös yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Postman ei ollut suinkaan ensimmäinen tutkija, joka kiinnitti aiheeseen huomiota. Luokkayhteiskunnan rakentumista viihteen varjolla oli tuohon aikaan tutkittu vähintään yli sadan vuoden ajan. Jo antiikin aikana roomalainen satiirikko Juvenalis totesi, miten helposti kansalaisten mielenkiinto saatiin käännettyä vallan väärinkäytöksistä ja yhteiskunnallisista kipukohdista leipään ja sirkushuveihin.
Suomessa viihdekulttuuriin suhtauduttiin vielä 1980-luvulla melko penseästi. Mediaviihde nähtiin nuorisoa turmelevana “roskana”. Angloamerikkalaisen viihdekuluttamisen käytännöt olivat silti pysyvästi luikertelemassa 1980-luvullakin osaksi kotimaista mediamaisemaa. Kaapelitelevision ja videonauhurien läpimurron yhteydessä viihteen kulutus alkoi kasvaa ja laajentua siirryttäessä 1990-luvulle. Viihde toi meille mukavaa vaihtelua ja pöyhi sopivasti Suomen kulttuurielämän nukkavierua pintaa. Televisiohistorian perspektiivistä tarkasteltuna kehitys ei kuitenkaan pysähtynyt vaan nykyisin kuluttajia houkutellaan kanavien äärelle yhä kyseenalaisemmilla keinoilla. Tosi-tv:n suosion kasvu on hämärtänyt moraalirajoja entisestään. Tärkeintä on, että tuotantokoneisto pyörii tehokkaasti ja tuottaa rahaa mediayhtiöille.
Sama kehityskaari tapahtui myös internetin puolella. Kun nettiyhteydet alkoivat yleistyä 1990-luvun loppupuolella ja tästä siirryttiin laajakaistojen ja mobiilialustojen käyttöön 2000-luvulla, ”tiedon valtatien” arkipäiväistyminen otettiin aluksi ilolla vastaan. Uuteen mediateknologiaan kohdistui optimistisia toiveita ja yleistä innokkuutta. Kansalaiset, tutkijat ja yritykset olivat saaneet käsiinsä uuden ja vallankumouksellisen työkalun. Puhuttiin jopa uudenlaisen nettidemokratian ja nettiyhteisöllisyyden syntymisestä. Edes sosiaalisen median läpimurto vuonna 2007 ei aluksi tuntunut rikkovan tätä idealistista näkemystä.
Nämä ajatukset tuntuvat nykyisin kovin lapsellisilta. Mediakulttuuri kyllä digitalisoitui ja muutti perusteellisesti tapojamme kuluttaa, verkostoitua ja kommunikoida, mutta sen rinnalle saatiin myös jotain ihan muuta – hyödyllisten ja elämää helpottavien innovaatioiden lisäksi myös netin pimeä puoli alkoi levitä. Kaikkialle luikerrelleen sosiaalisen median vanavedessä kanavat ovat täyttyneet lieveilmiöistä: salaliittoteoriat, vastakkainasettelut, vihapuhe ja misinformaatio kehittyvät viihteen varjolla ja tuntuvat saavan yhä enemmän jalansijaa yhteiskunnassa.
Varsinkin netistä vyöryvän viihteen ja roskan historia tuo mieleen käsitteen mediakentän ”paskoontumisesta” (engl. enshittification), johon Anu Koivunen on myös edellä viitannut. Provokatiivisella käsitteellä viitataan usein alustan tai palvelun laadun ja käyttäjäkokemuksen asteittaiseen heikkenemiseen, kun se asettaa voittojen maksimoinnin käyttäjien tarpeiden edelle. Käsitteen lanseerasi alun alkaen kanadalainen toimittaja ja mediavaikuttaja Cory Doctorow marraskuussa 2022, mutta se oli ollut yleisessä käytössä erityisesti nettislangissa jo vuosien ajan. Käsite on viime vuosina hyväksytty käyttöön myös tutkijoiden keskuudessa.
Paskoontumisella on viitattu esimerkiksi somepalvelujen elinkaareen. Normaalisti palvelu toimii kuten pitääkin noin 7–10 vuotta, tämän jälkeen se alkaa täyttyä roskalla ja menee pilalle. Monet käyttäjät siirtyvät tällöin muihin palveluihin, mutta osa roskan päihdyttämistä käyttäjistä jää paikoilleen. Elon Muskin omaksi leikkikalukseen ostama Twitter (nykyinen X) on tästä hyvä esimerkki. Palveluiden imuroima käyttäjädata on sen sijaan rahan arvoista omaisuutta, ja sitä käytetään yhä laajemmin käyttötarkoituksiin, joista emme ole edes tietoisia. Viihdyttäviä lyhytvideoita selaavat käyttäjät eivät välttämättä huomaa, miten heihin pyritään vaikuttamaan ja millaiseen vääristyneeseen maailmankuvaan sosiaalisen median algoritmit voivat herkästi johdattaa. Monopoliaseman saavuttaneiden palvelujen kuluttajalla ei välttämättä ole paljon vaihtoehtoja, vaan heidän on tyydyttävä roskaantuviin sisältöihin ja käytettävä aikaa niiden suodattamiseen. Esimerkiksi Google AI:n helposti saatavilla olevat hakutulokset ovat täynnä virheitä. ”Internet on rikki” -lause tuli tutuksi jo 2000-luvun alussa, mutta on nykyisin ajankohtaisempi kuin koskaan.
Vuodesta 2022 alkaen tekoälysovellukset ovat edelleen viemässä mediakulttuuriamme kohti seuraavaa, mahdollisesti vielä sekavampaa tilannetta. Tekoälyn generoimat sisällöt synnyttävät ongelmia, joista tietotyöläisten työpaikkojen katoaminen on vain yksi esimerkki. Nykyisin arvioidaan, että 90 % internetin sisällöstä on tekoälybottien generoimaa. Ihmisen ja käyttäjän merkitys tuntuu katoavan ja samaa voidaan sanoa myös lähdekriittisyydestä. Netin sisältöihin ei voi enää luottaa. Deepfake-tekniikan osalta jopa videon ja kuvan lukutaito on isojen haasteiden edessä. Kuluttajat saattavat kilvan kehua palveluun ladattua hienoa kuvaa rantamaisemasta, tajuamatta lainkaan, että kuva on tekoälyn generoima kollaasi. Artikkelien kuvat eivät välttämättä ole enää aitoja vaan kiireisen toimittajan Midjourney-harjoitelmia. Mediassa lukemasi artikkeli ei ole ehkä ihmisen kirjoittama vaan se on tehty promptaamalla. Mahdolliset virheet ja valheet on ehkä huomattu – jos toimittamiseen on jäänyt aikaa. Mutta mitä viihteellisemmästä tekstistä on kysymys, sen selvempää on, että tästäkään kriteeristä ei ole pidetty kiinni.
Kun viihteen ja vakavan rajat hämärtyvät se, että joku on “vain viihdettä”, saattaakin paradoksaalisesti tehdä siitä sitä vakavampaa ja vaikutusvaltaisempaa. Tekoäly ja algoritmit ovat vähitellen asettuneet osaksi kansainvälisten sotien ja konfliktien mediakuvastoja. Joka kontrolloi tekoälyä, kontrolloi myös propagandaa. Jopa tärkeitä yhteiskunnallisia päätöksiä automatisoidaan. Politiikassa faktojen ja yleisen hyödyn periaatteet tuntuvat välillä kadonneen kokonaan ja päätöksiä ei tarvitse enää perustella faktoilla. Vanhan televisioviihteen painoarvoja korostaen jopa suurvaltapolitiikasta voidaan rakentaa mediasirkusta, kuten on nähty Yhdysvaltojen presidentti Donald Trumpin toimintastrategioissa. Haudanvakavien asioiden edessä viihteen nauru kuolee ja alamme todella pohtia, miten tähän tilanteeseen on päädytty ja onko mitään enää tehtävissä.
Pelkkien tuomiopäivän ennusteiden maalailu ei kuitenkaan anna koko kuvaa mediakulttuurin viihteellistymisestä. On tärkeää, että tästä puhutaan kriittisesti, mutta pimeän puolen rinnalla on myös paljon hyvää. Uusin mediateknologia ja sen viihteellistyvät palvelut eivät suinkaan ole yksinomaan meitä haittaavia keksintöjä. Affektiivisten sisältöjen avulla voidaan ja pitääkin muuttaa nykykulttuurimme käytäntöjä. Affektiiviset ja helposti lähestyttävät sisällöt voivat parhaimmillaan tehdä monimutkaisistakin aiheista saavutettavia, tehdä tiedosta helposti pureksittavaa ja herättää kiinnostusta tärkeisiin aiheisiin, jotka jäisivät muuten etäisiksi. Jos koronapandemian kaltainen globaali kriisi ruokki netin salaliittoteorioita, sen rinnalla nähtiin terveysasiantuntijoita jakamassa viihteen varjolla tutkittua tietoa rokotteista ja käsittelemässä niihin liittyviä huolenaiheita somekäyttäjiä saavuttavalla tavalla. Sotien yhteydessä some voi toimia propagandan näyttämönä, mutta samaan aikaa se tarjoaa kansalaisaktivisteille tilaisuuden välittää henkilökohtaisia, jopa mustan huumorin sävyttämiä välähdyksiä konfliktin keskellä elävien ihmisten arjesta. Tällainen kenttätoiminta tuo esiin inhimillisiä näkökulmia, jotka voivat haastaa yksipuolisia tarinoita ja rakentaa solidaarisuutta.
Kaikki tiivistyy ajatukseen siitä, kuka mediateknologiaa käyttää, mihin tarkoitukseen ja millaisilla motiiveilla palveluntarjoajat ovat liikenteessä – riippumatta siitä onko ilmiöiden temmellyskenttänä netti, tekoäly tai perinteisempi media. Liian usein korostetaan teknologian autuaaksi tekevää vaikutusta ja ollaan kritiikittömästi ryntäämässä kohti tulevaisuutta, ilman että huomaamme sen rinnalla kasvavia ongelmia. Ilmiöitä on kyettävä tarkastelemaan kokonaisvaltaisesti, huomioiden niiden monipuolisuuden. Teknologian historioitsija Melvin Kranzberg lanseeraasi jo 1980-luvulla päätelmän tai ”lain”, jonka mukaan teknologia ei ole koskaan lähtökohtaisesti hyvää tai pahaa, mutta ei myöskään neutraalia.
Ilmiö on nostanut esiin jatkuvan tarpeen uudesta medialukutaidosta – käsitteestä, joka oli viimeksi muodissa yli kymmenen vuotta sitten. Älä usko kritiikittömästi mitä näet ja koet. Älä antaudu estoitta mediaviihteen virtaan vaan ota kaksi askelta taaksepäin ja esitä kriittisiä kysymyksiä sisältöjen tarkoitusperistä ja motiiveista. Nämä vanhat perusperiaatteet eivät ole vuosien varrella muuttuneet miksikään. Tutkijan roolissa voi antaa lähteiden puhua puolestaan. Analyysin avulla ja media-aineiston pintaa raapimalla me huomaamme, millaisia johtopolkuja niistä avautuu – ja miten käytännössä uusikin media perustuu aina vanhaan.
Numeron aloittavat puolalaistutkijat Barbara Cyrek ja Maciej Śledź, jotka tarkastelevat vertaisarvioidussa artikkelissaan miten sosiaalisessa mediassa rikosten tekeminen yleisön viihteeksi (engl. crimentertainment) on kasvattanut suosiotaan nykyisessä mediaekosysteemissä. Tutkijat pyrkivät tarjoamaan kattavan määritelmän ilmiöistä ja pohtivat samalla sen taustavaikuttajia sekä seurauksia ja alleviivaavat aiheen jatkotutkimusten tärkeyttä. Seuraavassa vertaisarvioisussa artikkelissa digitaalisen kulttuurin väitöskirjatutkija Jenna Peltonen tarkastelee Gazan sodan TikTok-aktivismia. Hän kohdistaa huomionsa verisen sodan mediakuvaston affektiivisiin ja viestinnällisiin ulottuvuuksiin. Samalla hän pohtii myös eettisiä haasteita, joita tutkijat kohtaavat somejulkaisuja tutkiessaan. Mediahistoriaa ja tietokoneharrastamista tutkinut Petri Saarikoski puolestaan keskittyy vertaisarvioidussa artikkelissaan analysoimaan Suomen tekoälykeskustelun lähihistoriaa tietokoneharrastajien Skrolli-lehden kirjoittelun pohjalta. Tuloksena havaitaan, miten harrastajien tekoälyä koskevan alkuinnostuksen rinnalle alkoi hiipiä pelkoja uuden teknologian tuomista peruuttamattomista muutoksista.
Seuraavan osion aloittaa deittipalveluja tutkineen Anne Holapan katsaus, jossa pohditaan, miten mediaviihde on oleellisesti vaikeuttanut kumppaninhakua netissä. Treffikulttuurin ongelmien lisäksi katsauksessa tarkastellaan myös tekoälykumppanien merkitystä osana verkossa tapahtuvaa parisuhdekulttuuria. Erityisesti tosi-tv -kulttuuria ja provokatiivista mediaa tutkinut Pauliina Tuomi tarjoaa laajassa vertaisarvioidussa katsauksessaan mediauutisointeihin perustuvan selvityksen nyky-yhteiskunnan viihteellistymisen haasteista ja seurauksista. Hän osoittaa, miten laajalle levinneestä ilmiöstä on kyse, mitä eri osa-alueita se koskettaa ja mitä tapahtuu, kun vitsit muuttuvatkin todeksi. Tutkijat Ari Haasio, Elisa Kannasto ja Nuppu Pelevina käsittelevät puolestaan vertaisarvioidussa artikkelissaan naisten rooleja true crime -teoksissa. Tutkimus paljastaa, että naisia käsitellään kirjallisuudessa pääosin maskuliinisen kontekstin ja perinteisten sukupuoliroolien kautta. Tutkimus nostaa esille myös, että genren viihteellisyys ja sen saama julkisuus voivat myös vahvistaa väkivallan ihannointia ja rikollisen elämän glorifiointia.
Verkkokeskustelukulttuurin pimeitä puolia tutkinut Elina Vaahensalo tarkastelee katsauksessaan verkossa julkaistun väkivaltasisällön tutkimuskäyttöön liittyviä eettisiä haasteita. Pohdinnoissa nousee esiin jatkuvan reflektiivisen ja kriittisen asenteen merkitys väkivaltaisten sisältöjen analysoinnin yhteydessä. Verkkokeskusteluille tyypillisestä polarisaatiosta esimerkkinä on puolestaan Jerkko Holmin vertaisarvioitu artikkeli Football Manager -videopelisarjan synnyttämästä rasismikeskustelusta. Politiikan merkitystä on sivuttu useissakin numerossa julkaistuissa tutkimuksissa, mutta Elisa Kannaston katsauksessa politiikan viihteellistyminen nousee päärooliin. Tapaustutkimuksena on vuoden 2024 presidentinvaalikampanja, joka paljastaa miten ”instagramisoitumisesta” on tullut osa poliitikkojen brändäystä. Puolalaistutkija Adam Flamma pohtii katsauksessaan kirjallisuuteen nojaten, millaisia mahdollisuuksia opetuksen viihteellistämiseen sisältyy – pelinkehittäjien näkökulmasta tarkasteltuna. Katsaus nostaa esiin myös huolen siitä, miten kehitys voi johtaa koulutuksellisten arvojen hämärtymiseen.
Numeron päättää sarja lyhyempiä tutkimustekstejä, jotka osaltaan luovat omia näkökulmiaan numeron tutkimusteemoihin. Digitaalisen kulttuurin väitöskirjatutkija Samantha Martinez Zieglerilta julkaistaan kaksi katsausta, joista ensimmäinen käsittelee Ukrainan sodan meemejä latinalaisen Amerikan näkökulmasta tarkasteltuna. Teksti tuo kiinnostavan vivahteen usein melko länsimaisesta perspektiivistä tutkittuun aiheeseen. Hänen toinen katsauksensa käsittelee Yhdysvaltojen Drag-kulttuuriin kohdistuvia media- ja moraalipaniikkeja, jotka heijastavat sukupuolivähemmistöjen marginalisointia nykyajan mediakulttuurissa.
Kimmo Ahonen ja Tarmo Lipping esittelevät esseessään tekoälyn populaarikulttuurin varhaishistoriaa. Tapaustutkimuksena Roald Dahlin novelli Suuri automaattinen kielikone vuodelta 1953. Essee osoittaa, että tekoälyn uhkatekijöiden pohdinta oli esillä jo yli seitsemänkymmentä vuotta sitten. Satiiri voi tuntua viihdyttävältä, kunnes huomaamme siinä esitettyjen skenaarioiden toteutuvan – huumori muuttuukin ennusteeksi, joka oli yllättävän oikeassa. Toimittaja Juuso Kilpeläinen nostaa näkökulma-tekstissään esiin elokuvakritiikin muutosta, kun ammattimaisesti kirjoitettujen arvioiden rinnalla amatöörien viihteellisten sisältöjen painoarvo on noussut huomattavasti. Tämä aiheuttaa haasteita sille, miten ja millä tavalla elokuvataidetta kuuluisi arvottaa nykyisessä mediakulttuurissa. Toisaalta hän alleviivaa käsitystä, että elokuvakritiikin perinteet ja kehykset eivät ole itsessään ongelmattomia. Numeron päättää leikintutkija Katriina Heljakan kirjoittama laaja ja kriittinen digitaalisen teknologian ja leikin suhdetta käsittelevä essee Jonathan Haidtin teoksesta The Anxious Generation (2024).
Toimituskunnan puolesta toivomme, että nyt avautuva lukupaketti herättää kriittisiä ajatuksia nyky-yhteiskuntamme viihteellistymisen lainalaisuuksista ja historiasta. Tekstejä voi vapaasti käyttää myös kurssimateriaalina – välittäkää numeron sanomaa eteenpäin ja opettakaa mediakriittisyyttä, joka on yhä tärkeämmäksi muodostuva kansalaistaito digitalisoituvassa nykytodellisuudessamme.
Välitämme jälleen kerran suuret kiitokset tekstien vertaisarvioitsijoille, jotka ovat tehneet pyyteetöntä työtä avoimen ja vapaan tieteen hyväksi.
Porissa ja Ulvilassa 30.9.2025
Pauliina
Jenna
Petri
Numeron pääkuva: Lotta Hietava. Jälkikäsittely: Jenna Peltonen & Petri Saarikoski
Lähteet
Doctorow, Cory. 2022. “Pluralistic: How monopoly enshittified Amazon/28 Nov 2022“. Pluralistic: Daily links from Cory Doctorow 28.11.2022. https://pluralistic.net/2022/11/28/enshittification/
Kranzberg, Melvin. 1986. ”Technology and History: ’Kranzberg’s Laws’”. Technology and Culture 27 (3), 544–560. https://doi.org/10.2307/3105385
Postman, Neil. 1987 (1985). Huvitamme itsemme hengiltä. Julkinen keskustelu viihteen valtakaudella (engl. Amusing Ourselves to Death: Public Discourse in the Age of Show Business). Suomentanut Ilkka Rekiaro. Porvoo: WSOY.
Suomen Kuvalehti 4.3.2024. Koivunen, Anu: “Tiedon sijasta roskaa“. https://suomenkuvalehti.fi/mielipide/meille-luvattiin-tietoa-ja-nopeutta-mutta-median-digitalisoituminen-antaakin-roskaa/?shared=1284389-ce18a071-4
WiderScreen 28 (1–2) 2025: Get the Popcorn Ready! The Challenges of Entertainmentization in a Mediated Society
The Dark Side of Media Culture – Editorial
“Algorithm-driven digital platforms do not offer what is important, but rather what is read and shared the most. Search engines display paid content, and one’s personal news feed is full of junk.”
(Koivunen, Suomen Kuvalehti 2024, translated by editors)
With these words, media scholar Anu Koivunen described the state of contemporary media culture in an opinion piece published in Suomen Kuvalehti. The boundaries between fact and fiction are constantly shifting, as precise information is replaced with affective material, speculation, dramatization, and storytelling. Alongside knowledge and critical thinking, easily approachable, emotion-driven entertainment is increasingly gaining ground, and sometimes this form of entertainment culture even spews out sheer trash. In the midst of overwhelming abundance, consumers must make a conscious effort to seek out meaningful and important content. Entertainment and factual content, however, do not exclude one another; instead, they are in constant interaction.
The present special issue of WiderScreen, “WiderScreen 28 (1–2) 2025: Get the Popcorn Ready! The Challenges of Entertainmentization in a Mediated Society” delves into this theme. From a critical perspective, the authors provide diverse viewpoints on the logics of the pervasive nature of entertainment in today’s media culture, acknowledging both its problematic aspects and its potential contributions. The issue poses a broad question: how has entertainment become an integral part of the media landscape? At the same time, it functions as a companion piece to the 2024 special issue “The Popularization of History”, which we warmly encourage readers to revisit.
This publication is part of the research project “Dark Play – Media Critique and Entertainmentization in a Mediated Society” (University of Turku, 2022–), in which the editors of this issue have been actively involved. From the project’s perspective, we have paid particular attention to the darker sides of media culture. Our research topics have included the blurred boundaries between fact and fiction in the true crime genre, the “trash culture” of reality television, media representations of war, and crisis culture in social media. What has united us is a fundamentally media-critical approach. As researchers and editors, we would first like to highlight a historically grounded point: why is it important to study these phenomena at all?
It is often assumed that entertainment and trash culture have no history, or if their historical status is acknowledged, it may be brushed aside with a few passing remarks. Such an approach, however, erases our understanding of how these developments have unfolded. The hidden notion that nothing can be learned from history is, at its core, false, just like the claim that we live in a “post-factual” reality. Both ideas rest on shortsightedness, if not outright self-deception.
The foundations of contemporary media culture were laid long before the introduction of the internet and social media. As early as 1985, Neil Postman observed how serious information was increasingly pushed aside by emotion-driven entertainment. In his words, consumers were “amusing themselves to death,” slowly and insidiously. For Postman, the main culprit was the king of media at the time: television. Computer networks did not yet exist in their modern form, and the broader digitalization of culture still lay in the future. Television, however, already offered dozens of channels of entertainment in the United States, and its economic impact was increasingly shaping political decision-making. Postman wasn’t the first to point this out: the role of entertainment in sustaining class society had been studied for at least a century before. Even in antiquity, the Roman satirist Juvenal noted how easily citizens’ attention could be diverted from abuses of power and social tensions with bread and circuses.
In Finland, attitudes toward mass entertainment remained largely negative into the 1980s. Media entertainment was seen as corrupting “trash” that would spoil the youth. Still, Anglo-American entertainment practices were steadily weaving their way into the domestic media landscape. With the spread of cable television and videotape recorders, the consumption of entertainment expanded further as Finland entered the 1990s. Entertainment brought pleasant variety and loosened up the dusty surface of Finnish cultural life. Yet from the perspective of television history, the development did not stop there: today, audiences are lured to screens with increasingly questionable methods. The rise of reality TV has blurred moral boundaries even further. What seems to matter the most is that the production machinery runs efficiently and generates revenue for media companies.
A similar trend occurred online. As internet connections spread in the late 1990s, followed by broadband and mobile platforms in the 2000s, the “information superhighway” was initially embraced with enthusiasm. Optimistic hopes and excitement surrounded the new technology. Citizens, researchers, and businesses alike felt they had acquired a revolutionary tool. People even spoke of the birth of a new digital democracy and online community. Even the breakthrough of social media in 2007 did not at first seem to shatter this idealistic vision.
Today, such ideas appear rather naïve. Media culture has indeed become digital, fundamentally transforming how we consume and communicate. It has also brought about something else. Alongside useful and life-enhancing innovations, the darker side of the internet has spread, too. Social media platforms, in particular, are filled with negative side effects: conspiracy theories, polarization, hate speech, and misinformation thrive under the guise of entertainment and seem to gain ever more attention in society.
The flood of online trash recalls the concept of media “enshittification,” to which Anu Koivunen also referred. This provocative term denotes the gradual decline in the quality and user experience of a platform or service as profit maximization takes precedence over user needs. Originally coined by Canadian journalist and activist Cory Doctorow in 2022, the term had already been common in online slang for years. In recent years, it has also been adopted by scholars.
Enshittification has often been used to describe the life cycle of social media platforms. Typically, a service functions well for 7–10 years before becoming cluttered with junk with deteriorated quality. Many users then move to other platforms, while some remain—seduced by the trash. Elon Musk’s Twitter (now X), purchased as his personal toy, is a good example. Meanwhile, user data harvested by platforms has become valuable property, deployed for purposes most users are unaware of. Scrolling through entertaining short videos, users may fail to notice how they are being influenced and guided into distorted worldviews by social media algorithms. For consumers, monopolistic platforms leave few alternatives: they must accept content that is increasingly polluted and spend time filtering it. Even search results provided by Google AI are full of errors. The phrase “the internet is broken” has circulated since the early 2000s—but today, it sounds more true than ever.
Since 2022, AI applications have been pushing media culture toward an even more chaotic state. AI-generated content poses numerous challenges, for example the possible loss of job positions in the field of knowledge-intensive work. It is now estimated that up to 90 % of internet content is generated by bots. Human agency, and with it, source criticism, seem to be disappearing. Online content can no longer be trusted. Deepfakes present new challenges, even for visual literacy. Consumers may eagerly praise a beautiful seaside image without realizing that it is an AI-generated collage. Illustrations accompanying articles may no longer be authentic but instead quick Midjourney experiments by overworked journalists. The article itself may not be written by a human at all but generated from prompts. Errors and falsehoods may be caught—if there is time left for editing. But the more “entertaining” the text is, the clearer it is that even this basic standard is often ignored.
As the boundary between light entertainment and serious matters blurs, the claim that something is “just entertainment” can paradoxically make it all the more serious and influential. AI and algorithms have become embedded in the media representations of wars and international conflicts. Whoever controls AI also controls propaganda. Even major political decisions are being automated. Facts and the principle of the common good often seem to vanish from politics, and decisions no longer require factual justification. Echoing the weight of old television entertainment, even superpower politics can be turned into a media circus, as seen in Donald Trump’s strategies as U.S. president. In the midst of grave issues, laughter dies, and we are forced to ask how we ended up here, and can something still be done.
However, focusing on doomsday scenarios does not fully capture the ongoing process of media culture’s entertainmentization. It is important to speak critically about these developments, but alongside the dark side, there is also much that is positive. The latest media technologies and entertainment-oriented services are not merely harmful inventions. Affective content can and should be used to change cultural practices. Such content can make even complex topics accessible, render information digestible, and spark interest in issues that might otherwise feel remote. During the COVID-19 pandemic, conspiracy theories flourished online, but at the same time health experts shared reliable information about vaccines in entertaining formats that reached wide audiences. Similarly, during wars, social media can serve as a stage for propaganda, but it also offers activists the opportunity to share personal glimpses of everyday life in conflict zones—even with touches of dark humor. Such perspectives humanize events, challenge one-sided narratives, and foster solidarity.
Ultimately, everything comes down to who uses media technology, for what purposes, and with what motives providers operate—whether the arena is the internet, AI, or more traditional media. Too often, the supposedly miraculous benefits of technology are emphasized uncritically, and society rushes headlong into the future without recognizing the problems growing alongside. To understand these phenomena, we must take a comprehensive view that accounts for their complexity. Technology historian Melvin Kranzberg already formulated a “law” in the 1980s: technology is never inherently good or bad, but neither is it neutral.
All of this underscores the ongoing need for a new kind of media literacy, a concept popular over a decade ago. Do not uncritically believe everything you see. Do not drift unresistingly with the stream of media entertainment, but take two steps back and ask critical questions about the purposes and motives behind the content. These old principles remain as valid as ever. When in the role of a researcher, one can let the sources speak. By analyzing and scratching beneath the surface of media material, we can see different pathways they open, and how even new media always builds upon the old.
This issue begins with a peer-reviewed article by Polish researchers Barbara Cyrek and Maciej Śledź, who examine how committing crimes for entertainment on social media (“crimentertainment”) has been gaining popularity in today’s media ecosystem. They provide a comprehensive definition of the phenomenon, reflect on its causes and consequences, and highlight the need for further research. In the next peer-reviewed article, doctoral researcher Jenna Peltonen focuses on TikTok activism during the war in Gaza. She examines the affective and communicative dimensions of war imagery while reflecting on the ethical challenges researchers face in studying war-related media. In his peer-reviewed article, media historian Petri Saarikoski studies the recent history of Finnish AI debates, analyzing writings from the computer hobbyist magazine Skrolli. His study reveals how initial AI-enthusiasm among hobbyists gradually gave way to fears of irreversible technological change.
The following part starts with Anne Holappa’s review article of dating platforms, which considers how media entertainment has made online partner-seeking more complicated. In addition to addressing the challenges of dating culture, she discusses the role of AI companions in online relationship culture. Pauliina Tuomi, a researcher of reality TV and provocative media, provides an extensive peer-reviewed review article based on media coverage, identifying the problems and challenges of entertainmentization of today’s society. She illustrates the breadth of the phenomenon, the different areas it affects, and what happens when jokes turn into reality. Ari Haasio, Elisa Kannasto, and Nuppu Pelevina analyze the representation of women in true crime literature. Their peer-reviewed article reveals how women are predominantly framed through a masculine lens and traditional gender roles. They also highlight how the genre’s entertainment value and publicity can reinforce the glorification of violence and criminal lifestyles.
Elina Vaahensalo, who has studied numerous dark sides of online discussion, then examines the ethical challenges of researching violent online content, emphasizing the importance of continuous reflection and critical attitude. In his peer-reviewed article, Jerkko Holmi explores the racism debates sparked by the Football Manager video game series, illustrating the polarization of online discussions. Elisa Kannasto’s review article examines the entertainmentization of politics through the 2024 presidential campaign, showing how ’Instagramization’ has become central to political branding. In his review article, Polish researcher Adam Flamma explores, from a game developer’s perspective, the opportunities and risks of gamifying education, raising concerns about the potential erosion of educational values.
The issue concludes with a series of shorter research texts, each offering its own perspective on the theme. Doctoral researcher Samantha Martinez Ziegler contributes two review articles: the first explores Russo-Ukrainian War memes from the Latin American Perspectives, adding a fresh angle to a topic often studied through a Western lens; the second addresses media and moral panics surrounding U.S. drag culture, highlighting the marginalization of gender minorities in contemporary media discourse. Kimmo Ahonen and Tarmo Lipping present an essay on the early history of AI in popular culture, with a case study of Roald Dahl’s 1953 short story The Great Automatic Grammatizator. They show how reflections of threats and fears of AI were already present seventy years ago. What seems like satire at first glance may reveal itself as a disturbingly accurate prediction. Journalist Juuso Kilpeläinen then examines challenges of modern film criticism, when entertainment-oriented reviews written by amateurs have become more influential than professional criticism. This raises questions about how cinema as an art form should be valued today, though Kilpeläinen also reminds us that traditional film criticism has its own problems too. Finally, toy researcher Katriina Heljakka offers an extensive and critical essay that addresses the relationship between digital technology and play as a response to Jonathan Haidt’s The Anxious Generation (2024).
On behalf of the editorial team, we hope this special issue will spark critical reflection on the logics and histories of society’s increasing focus on entertainment. The texts are freely available for teaching—please share this issue and help promote media criticism, which is becoming an ever more essential competency in our digital present.
Once again, we extend our deepest thanks to the peer reviewers, whose selfless work contributes to the cause of open and free science.
Pori & Ulvila. 30.9.2025
Pauliina
Jenna
Petri
Cover image: Lotta Hietava. Photo editing: Jenna Peltonen & Petri Saarikoski.
References
Doctorow, Cory. 2022. “Pluralistic: How monopoly enshittified Amazon/28 Nov 2022“. Pluralistic: Daily links from Cory Doctorow 28.11.2022. https://pluralistic.net/2022/11/28/enshittification/
Kranzberg, Melvin. 1986. ”Technology and History: ’Kranzberg’s Laws’”. Technology and Culture 27 (3), 544–560. https://doi.org/10.2307/3105385
Postman, Neil. 1987 (1985). Huvitamme itsemme hengiltä. Julkinen keskustelu viihteen valtakaudella (engl. Amusing Ourselves to Death: Public Discourse in the Age of Show Business). Suomentanut Ilkka Rekiaro. Porvoo: WSOY.
Suomen Kuvalehti 4.3.2024. Koivunen, Anu: “Tiedon sijasta roskaa“. https://suomenkuvalehti.fi/mielipide/meille-luvattiin-tietoa-ja-nopeutta-mutta-median-digitalisoituminen-antaakin-roskaa/?shared=1284389-ce18a071-4