Juha Rosenqvist – Wider Screen 2–3/2001

MOULIN ROUGE!
(2001)
Ohjaus: Baz Luhrmann
Pääosissa: Ewan McGregor, Nicole Kidman, Jim Broadbent, Richard Roxburgh

Postmoderni pyörremyrsky

Australialaissyntyinen ohjaaja Baz Luhrmann ponkaisi kansainvälisille valkokankaille vuonna 1996 valmistuneella omintakeisella sovituksellaan Shakespearen klassikosta Romeo ja Julia. Romeo + Juliet iski lähinnä teiniyleisöön, mitä luonnollisesti edesauttoi Leonardo DiCaprion juoksentelu ase kädessä musiikkivideoiden estetiikalla visualisoidussa tarinassa. Jo tällöin haikean romanttisen klassikon nykyaikaistettu ja levoton tulkinta sai osan varteenotettavammastakin elokuvayleisöstä nyökyttelemään hyväksyvästi päitään. Tiettyä kunnianhimoisuutta Romeosta + Julietista olikin havaittavissa, kun tyylit ja kulttuurikonventiot sekoittuvat iloisesti keskenään. Luhrmann oli siis postmodernisti. Hänen sovituksena Shakespearesta karkasi vain sellaisille mannuille, että vakavasti otettavia merkityksiä sosiaaliluokkien problematiikasta oli turha rakennella. Elokuvan suurimpana arvona voikin pitää sitä pientä mahdollisuutta, että näkemästään innostuneena joku teini-ikäinen erehtyi tutustumaan Shakespearen alkuperäistekstiin.

Luhrmannin toinen kansainvälinen ohjaustyö Moulin Rouge sai ensi-illassaan ristiriitaisen vastaanoton, toiset olivat ihastuksissaan, toiset vihastuksissaan. Intomielisimmät puhuivat musikaalin arvonpalautuksesta ja lajityypin uudesta tulemisesta. Yhden elokuvan avulla ei kuitenkaan palauteta vuosikymmenet jo unohduksissa virunutta lajityyppiä uuteen loistokauteen. Musikaalin uudesta noususta puhuttiin jo Lars von Trierin Dancer in the Darkin kohdalla, vaikka Trierin elokuva olikin puhdas draama ja tanssikohtausten tarkoituksena oli luoda kontrastia draaman kerrontaan ja painopisteeseen.

Moulin Rouge on musiikkivideoiden hengästyttävällä kuvakerronnan rytmillä salpautettu satu, jonka idea on kierrättää viime vuosikymmenten pop-hittejä sovitettuna sadan vuoden takaiseen kevytmieliseen laulu- ja tanssiviihteeseen. Yksityiskohtiaan myöden hämmästyttävän koristeellisessa esillepanossa viime vuosisadan alun Pariisi herää henkiin omana kuvitteellisena maailmanaan. Korea pinta on kuin räiskyvä ilotulitus, mutta räjähtävän audiovisuaalisuuden jälkeen elokuvaan ei jää oikein mitään.

Ongelma on tarinan henkilörakentelussa. Juoni on yksinkertainen ja kliseinen kolmiodraama, jossa köyhä kynäilijä rakastuu kaikkien miesten ihailemaan kurtisaaniin. Kaunottareen on tykästynyt myös tylsämielinen herttua, joka rahoittaa nuoren kynäniekan musiikkinäytelmää. Kurtisaanin ja näytelmäkirjailijan välille syntyy todellinen rakkaus, mutta show'n turvaamiseksi naikkosen on liehiteltävä omistushaluista rahoittajaa. Tunteet leiskuvat kuvakerronnan ja musiikkiesitysten tasolla, mutta perusteiltaan hahmot jäävät yhdentekeviksi, heidän kohtaloissaan ja toimissaan ei ole samaistumisen tai uskottavan vakuuttavuuden sidettä. Tragedialta puuttuu siis myyttinen perusta. Kolmiodraama liikkuu pelkästään romanttisten viihdekonventioiden tasolla, eikä kykene syventymään myyttisiin lähtökohtiinsa. Tragedian voimavaraksi on valjastettu suuri rakkaus, mutta mikä rakkaus ja mihin? Hepsankeikkaan lankeavien miesten tunteissa eivät kuvastu suuret tarkoitukset tai merkitykset, vaan pelkkä tavoiteltavan kauneuden haikailu.

Tarina pelkistyy pelkäksi verukkeeksi pop-sävelmien kuljettamiselle. Populaarimusiikkiin ladattu merkitysmaailma omaan aikaansa ja arvoihin riisutaan kokonaisuudessaan, kun se esitetään teatraalisesti keinotekoisessa kontekstissa. Viihteen tasolla Moulin Rouge on yltäkylläistä aistiruokaa, mutta se ei kykene antamaan kerronnastaan vakavasti otettavia merkityksiä. Luhrmannin teos on puhtaasti postmoderni pyörremyrsky, joka höykyttää henkilöitään ja katsojiaan hengähdyksiin asti ilman merkityssuhteita nykyisyyteen, tulevaan tai menneeseen. Elokuva on ajallisesti ja kulttuurisesti päämäärätön potpuri, jonka käyttötarkoitus on lähinnä sama kuin koriste-esineillä.

Onko Oscarien kumartajaksi ennusteltu  Moulin Rouge sitten taidetta vai roskaa? Mielestäni se ei ole kumpaakaan, ei taidetta saati roskaa. Moulin Rouge on yhtä tyhjänpäiväinen ja koristeellinen kulttuurituote kuin mitä ammoisina aikoina lasten keräämät kiiltokuvatkin olivat. Kauniita katsella, mutta käyttötarkoitukseensa ne eivät kykene sisällyttämään mitään todellisia merkityksiä.

teksti: © Juha Rosenqvist

[takaisin]