Petteri Värtö - Wider Screen 1-2 /1999

Max Weberin maailmassa miehet taistelevat vallasta ja pyrkivät hallitsemaan maailmaa, jotta voisivat antaa sille merkityksen ja löytää siitä merkityksen. Taistelu vallasta ja maailman hallitseminen vaativat herpaantumatonta todistamista oman aseman ja identiteetin hegemonisuudesta ja tuon hegemonian jatkuvuudesta. Roslyn Wallach Bologhin mukaan itsensä todistaminen ja omien valtakäytäntöjen kehittäminen ovat keskeisiä elementtejä Weberin käsityksessä miehisyydestä ja suuruudesta. Ne nousevat keskiöön, sillä Weber arvosti sankarillista persoonallisuutta, joka ottaa riskejä ja on kuin kotonaan konflikteissa. (Bologh 1990, xiv, s. 36)

Weber oli kuitenkin huolissaan itsenäisen ja vahvan miehen kohtalosta kasvottomassa nykyaikaisessa maailmassa. Weberiä huoletti, josko mielikuva vahvasta miehestä tai sellaisen idea(ali) voisivat säilyä realistisena mahdollisuutena modernisaation ja rationalisaation rattaissa. (Bologh 1990, s. 8) Jotta huoli helpottaisi, tarjoaa tämä kirjoitus yhden näkökulman maskuliinisuuksien muuttuviin merkityksiin ja mahdollisiin muutoksiin hegemonisen maskuliinisuuden kulttuurisissa käsityksissä. Se tapahtuu kahden elokuvallisen representaation, uskaltaisinko sanoa ideaalityyppisen mieskohtalon kautta. Pojat, jotka laitan juoksemaan länsimaisen kulttuurin ylläpitämään maskuliinisuuden oravanpyörään, ovat Tapaus Henryn (Regarding Henry, 1991) Henry Turner ja Rankan päivän (Falling Down, 1992) D-Fens. Heidän maskuliinisen identiteettinsä (uudelleen)rakentamisen avulla tarkastelen miesten maailmaa.

Elokuvat ovat muodoltaan erilaisia. Niiden välillä vallitsee kuitenkin sisällöllinen analogia, joka löytyy sekä narraatiosta että päähenkilöiden muodosta. Molemmat elokuvat kertovat miehen matkasta kotiin, esittävät kahden perheestään vieraantuneen isän paluun perheensä luokse. Elokuvat kertovat myös työstä ja sen tärkeydestä miehen maskuliinisen identiteetin rakennusaineena sekä työn menettämisen merkityksestä miehen itsemäärittelylle.

Analyysini ankkuroituu elokuvien narratiiviseen analogiaan. Tältä perustalta lähden tarkastelemaan D-Fenseä ja Henryä muodoltaan samanlaisina miehinä, miehinä, joiden ruotuna on patriarkaalisessa yhteiskunnassa etuoikeutettujen heteroseksuaalisten, keskiluokkaisten ja valkoisten miesten joukko. (1)

Modernissa maailmassa on vaikeaa olla 'mies'. Merkitystä elämälleen etsivät voivat Bologhin mukaan löytää etsimänsä ainoastaan henkilökohtaisista vuorovaikutussuhteista, mystiikasta tai vanhoista kirkoista ja uskonnoista. Näistä yksikään ei ole osa perinteisen miehen maailmasuhdetta vaan ovat, perinteisesti, soveliaampia naiselle. Bologh kysyy, mikä on miehinen reaktio ajan haasteeseen, taikuuden katoamiseen maailmasta ja ylevien arvojen häviämiseen julkisesta. Miehisiä mahdollisuuksia on, tietenkin, vain yksi: ajan vaatimuksiin vastaaminen. Tämä tapahtuu alistumalla tekemään tehtävänsä niin kotona kuin töissäkin, hyväksymällä tappio ja kohtaamalla ihmissuhteiden odotukset ja ongelmat. Miehen on palattava takaisin yksityiseen etsimään kutsumukselle merkitystä, kun mahdollisuudet suuruuteen julkisessa ovat hävinneet. Niin täytyy tapahtua siksi, että yksilöllinen eetos tai perusteellinen usko yksilön valtaan, jotka antavat merkityksen minälle, voivat lopulta löytyä ainoastaan yksilön itsensä sisältä. Sisältä löytyy jokin kutsumus, joka mahdollistaa miehisen elämän. (Bologh 1990, s. 194)

D-Fens ja Henry ovat tarkastelussani kaksi hegemonisen maskuliinisuuden representaatiota, jotka kohtaavat kriisin julkisessa ja jotka työstävät kriisistä selviytymistä eri tavalla. Analyysini asettaa heidät toistensa oppositioon: Henry osallistuu muutosleikkiin ja D-Fens tekee isänsä astuman. Näiden erilaisten minätekniikoiden tarkastelun avulla yritän luoda kuvaa siitä, millainen maskuliinisuus pitää 1990-luvulla hegemonista positiota.

Työ tai henki

Bob Connellin mukaan 'maskuliinisuus' suhteessa tuotantoon liittyy elannonhankkimiseen. Tämä määritelmä joutuu kuitenkin paineen alle tilanteessa, jossa mies ei enää voi hankkia elantoa. 'Hegemoninen maskuliinisuus' taasen liittyy kulttuurisesti sekä auktoriteettiin että rationaalisuuteen, jotka ovat patriarkaatin oikeutuksen avainteemoja. Kun taloudelliset suhteet ja teknologiat muuttuvat, voivat auktoriteetti ja rationaalisuus kuitenkin työntyä erilleen. (Connell 1995, s. 90) Se ei tarkoita, että hegemoninen maskuliinisuus kriisiytyisi.

Hegemoninen maskuliinisuus joutuu Arthur Brittanin mukaan kuitenkin kohtaamaan joukon pienempiä kriisejä. Joitakin näistä kriiseistä se kykenee purkamaan liittämällä erimielisyyksiä osaksi omia käytäntöjään, mutta kaikkien kriisien kohdalla tämä menettely ei onnistu. Yksi tällainen kriisi on työttömien miesten ahdistus. Hegemoninen maskuliinisuus ei voi taata traditionaalista, työtuloon perustunutta auktoriteettia, jos tuo tulo ei enää ole realiteetti. Se ei voi myöskään luvata, että työttömyyden kohdanneiden miesten ongelmat olisivat ohimeneviä tai vain väliaikaisia. Hegemoninen maskuliinisuus ei voi tällöin enää vakuuttaa miehiä vallitsevan sukupuolijärjestelmän pysyvyydestä ja siihen liittyvistä eduista. (Brittan 1989, s. 188)

Työ ja siinä menestyminen on perinteisesti miehisyyden mitta. Työelämän kunniakkailla kilpakentillä menestynyt mies on yhteisönsä suuresti arvostama kaveri, kova kundi, jota saa katsoa hiukan ylöspäin; Henry Turner par excellence. Henry on huippujuristi, kova, kylmä ja kyyninen, menestyjä. Hänellä on maskuliinista kyvykkyyttä muille jaettavaksi. Henry on primus inter pares. Hän on ansainnut omalla työllään palasensa amerikkalaisesta unelmasta ja toiminut menestyksekkäästi oman onnensa seppänä.

D-Fensellä ei sen sijaan mene henrysti, sillä hän on saanut potkut puolustusteollisuuden (vrt. nimi) palveluksesta. Hän on reservin ylijäämää, vanhentunut malli. Koska D-Fens toimi alalla, joka on miehisyyden kyllästämä, voi väittää, että potkut työstä on D-Fensen maailmassa synonyymi potenssin menettämiselle, potkulle nivusiin. Tällöin D-Fensen joutuminen kilometritehtaalle on hänen miehisyytensä syrjäyttämistä tarpeettomana.

Tarpeettomuuden tunne seuraa siitä, että työn avulla D-Fensen on ollut mahdollista elättää perheensä, sen kautta hän on tuntenut olevansa hyvä isä ja aviomies. Hän on voinut myös tuntea kuuluvansa johonkin. Tämä kaikki on vaihtunut juurettomaan ajelehtimiseen. Brittanin mukaan työtön mies näkee itsensä trivialisoituna ja vallattomana: D-Fensenä. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästä itsekunnioituksen kadosta vaan kunnioituksen vaatimisen ja saamisen aseman katoamisesta. Kun leiväntuonti kotiin loppuu, loppuu leiväntuojan auktoriteetti. (Brittan 1989, s. 189)

Henryn sysää hegemonisesta positiosta pois ryöstäjän luoti, jonka eteen hän vahingossa osuu. Luoti laatii Henryn elämään uudet tärkeysjärjestykset, sillä hän joutuu aloittamaan elämänsä uudelleen kävelyn ja puheen opettelemisella. Se vaikuttaa myös ammatinharjoittamiseen. Vaikka Henry menettää työnsä eri tavalla kuin D-Fens, on hän yhtä kaikki pakotettu alistumaan työttömyyteen, aluksi ainakin. Tarkasteluni lähtökohtaa ero ei muuta, sillä tulkitsen ympäristön, 'julkisen', olevan sekä D-Fensen että Henryn työttömyyden aiheuttaja.

Juha Virkin (Virkki 1992, s. 15) mukaan oman itsen ja ympäristön hallitseminen ovat olennainen osa maskuliinisuutta. Koska D-Fens ja Henry eivät tähän pysty, voi väittää, että heidän maskuliinisuutensa haavoittuu. Vaikka heitä erottaakin vammojen laatu – fyysinen (Henry) vs. henkinen (D-Fens) – voi väittää, että rinnakkain on kaksi miestä, joiden ruumis ei enää näyttäydy kilpenä järjestyksen ja kaaoksen välillä eikä varsinkaan hajoavan todellisuuden viimeisenä sillanpääasemana, kuten Hanna Kangasniemi ja Martti Lahti (Kangasniemi ja Lahti 1992, s. 46) miehen lihaksikkaan ruumiin mieltävät. Ainakaan D-Fensen ja Henryn haavoitetut maskuliinisuudet eivät enää pysty menestyksekkäästi pitämään pintaansa tai puolustamaan asemiaan. Mitä miehen täytyy tehdä? Mitä D-Fens ja Henry tekevät?

Haavojen nuoleminen

D-Fensen ja Henryn maskuliinisuus ajautuu kriisiin ja he kohtaavat muutoksen omassa elämässään. On kenties useita erilaisia mahdollisuuksia reagoida muutokseen ja pyrkiä uusintamaan maskuliinisuutensa oikeutus. Minua kiinnostaa, millä tavalla D-Fensen ja Henryn reaktiot eroavat toisistaan ja mitä näistä erilaisista tavoista seuraa 'hegemonisen maskuliinisuuden' käsitteelle.

D-Fens

D-Fens häpeää työttömyyttään. Jopa niin, ettei kerro siitä kenellekään vaan on menevinään töihin joka päivä. Totesin edellä, että D-Fenselle työttömyys merkitsee miehisyyden menettämistä. Työttömyys ei kuitenkaan ole hänen vikansa, hän on kasvanut uskomaan koulutuksen ylivoimaan. Mutta vaikka D-Fens noudattaa yhteiskunnallista itsensä kehittämiseetosta, hän syrjäytyy. Jossakin pesii mätä ja tätä tulehduspesäkettä D-Fens lääkitsee matkallaan kotiin. D-Fensen laastari on kosto.

D-Fens saa tarpeekseen työttömyytensä toimettomuudesta ja yhteiskunnan toimimattomuudesta, so. inflaatiosta, kunnossa olevien katujen remontoimisesta ja turhista lupauksista. Hän lähtee hakemaan uutta miehistä kykyä ja hänen hakumatkansa kietoutuu fyysisen ja väkivaltaisen toiminnan ympärille. D-Fens suuntaa sisällään olevan kaunan ulospäin ja ryhtyy käyttämään ruumistaan mieheytensä todistamiseen, kun henkinen sivistys kerran pakkosiirrettiin reserviin. Idealistinen fantasia kaikkivoipaisuudesta ja sankarillisuudesta alkaa toisin sanoen toimia vastapainona alistumisen ja voimattomuuden kokemuksille.

Voi väittää, että D-Fensen kuva ympäröivästä maailmasta mukailee Weberin näkemystä poliittisesta ja sosiaalisesta todellisuudesta: se on vihamielinen. Weber nimittäin näki maailman vihamielisenä paikkana, jota luonnehtii jatkuva konflikti. Vihamielinen todellisuus on "luonnollinen", ja miehisyys ko(o)stuu tuon rakkaudettoman todellisuuden kohtaamisesta ilman illuusioita. Realismi tarkoittaa Weberille rakkaudettoman maailman hyväksymistä, sen tunnustamista, ettei (mies)yksilö ole Kaitselmuksen hellässä huomassa. Tästä tunnustuksesta sikiävät myös suurmiehen ominaisuudet, jotka Judith Van Herikin mukaan ilmenevät Weberille päättäväisyytenä, tahdonlujuutena, toimeliaisuutena ja erityisesti itsenäisyytenä. (Bologh 1990, s. 12–13, 16)

D-Fenselle itsenäisyyden synonyymi on riippumattomuus, riippumattomuus perheestä ja 'toisista'. Tällainen käsitys itsenäisyydestä on samanaikaisesti kuitenkin vieraantumisen ydin. Ja vieraantunut D-Fens on, niin perheestään kuin 'toiseuksistakin'. Hänet on erotettu perheestään, tyttärestään Adelesta ja vaimostaan Bethistä, koska hänen rakkaudeksi mieltämä kiivautensa ja ydinperhepaatoksensa ovat pelottavia ja uhkaavia. Vaikka hän rakastaakin tytärtään Adelea, pelkää tytär häntä, sillä heidän käsityksensä hellyyden ja rakkauden osoittamisesta eivät kohtaa. Sama kommunikaatiokatkos liittyy myös D-Fensen ja Bethin väliseen suhteeseen. (ks. myös Gabriel 1996, s. 137)

Tim Carriganin ja kumppaneiden mukaan yksilöiden jakaminen kategorioihin 'nainen' ja 'mies' on sekä patriarkaalisen vallan ydin että peruste tuon vallan toimimiselle. 'Mies'-kategoriassa ratkaiseva jako tapahtuu hegemonisen maskuliinisuuden ja erilaisten alistettujen maskuliinisuuksien välillä. (Carrigan et al. 1987, s. 90) Se tarkoittaa, että samanaikaisesti on olemassa useita erilaisia maskuliinisuuksia, jotka koko ajan määrittelevät toisiaan ja suhteutuvat toisiinsa. Jos D-Fens on hegemonisen maskuliinisuuden representaatio tietyssä historiallisessa tilanteessa, ovat erilaiset maskuliinisuuden muodot 'toisia'.

D-Fens on riippumattomuus-illuusiossaan kyvytön hyväksymään toiseutta, erilaisia maskuliinisuuksia. Hän ei ymmärrä, että hänen toimintansa mahdollistuu, koska hän saa tukea toisenlaisilta maskuliinisuuksilta. Tätä D-Fensen toisilta "saamaa" tukea ilmentää, että hän hankkii aseensa toisilta, vastaantulijoilta, matkansa edetessä. Toiset oikeuttavat hänen hegemonisen maskuliinisuutensa. Tämä valta-legitimaatio ja D-Fensen refleksiivittömyys sen suhteen saa lopulta jopa parodisia piirteitä, kun pieni neekeripoika opastaa D-Fenseä singon käytössä.

D-Fens pyrkii myös jatkuvasti erottautumaan toiseudesta. Hän ei käsitä, että työttömänä hän on itsekin toinen, valtavirrasta poikkeava loinen. Maanisuuteen asti yltävä erottautuminen tarkoittaa samalla, että D-Fens tuottaa oman toiseutensa ja ulkopuolisuutensa. D-Fensen ulkopuolisuuden sinetöi kohtaus, jossa hän tappaa armeijan ylijäämävaraston myymälää hoitavan uusnatsin, kaltaisensa ja "sisällöllisen peilikuvansa". Kohtaus on tärkeä, sillä se toimii D-Fensen muuttumisen kulminaatiopisteenä. Jude Daviesin mukaan nimittäin vasta myymäläkohtaus heittää valkokankaalle ne samankaltaisuudet, jotka löytyvät D-Fensen nyky-yhteiskunnasta vieraantumisen ja uusnatsin fantisoiman rodullisesti puhtaan Amerikan väliltä (Davies 1995, s. 220). (2)

Yhtä kaikki, D-Fens ei tule toimeen niiden paineiden ja vaikeuksien kanssa, joihin hänen representoimansa miehisyys häntä saattelee itsensä todistamisen ja heikkouden kätkemisen kärsimystiellä. Tällöin D-Fensen käsitys maskuliinisuudesta toimii sellaisena perusteellisena sosiaalisena paineena, joka estää hänen persoonaansa kehittymästä: D-Fens on kyvytön löytämään toisia teitä ulos labyrintistaan.

Henry

Bologhin mukaan maskuliinisuudelle moraalisuus ja sosiaalisuus rinnastuvat antisosiaalisista impulsseista ja väkivallasta luopumiseen. Antisosiaaliset impulssit ja väkivaltaisuus ovat kuitenkin ilmiöinä ensisijaisia, moraalisuus ja sosiaalisuus tulevat niiden jälkeen ja ovat seuraus toisten miesten pelosta tai yhteistyön tarpeesta. Pelkojen ja tarpeiden vastakohdaksi Bologh muotoilee feminiinisen moraalisuuden ja sosiaalisuuden, joiden lähteenä ovat yhteisen kiinnittymisen ja riippuvuuden huomioiminen. Tällöin moraalisuus ja sosiaalisuus muotoutuvat herkkyydeksi toisten tarpeille ja tunteille. Bologhin mukaan nämä kaksi erilaista tapaa muodostaa moraalisuus ja sosiaalisuus ammentuvat samasta lähteestä: patriarkaalinen vanhemmuussuhde. (Bologh 1990, s. 9) Vaikken ole täysin vakuuttunut Bologhin vastakkainasettelun, joka rakentaa kaksi erillistä kokonaisuutta, 'feminiininen' ja 'maskuliininen', kelvollisuudesta, käytän sitä oman vastakkain asettelevan tarkasteluni perustana.

Henry kykenee irrottamaan otteensa työn kautta määritellystä minuudesta ja määrittelemään mieheytensä uudelleen. Erotuksena D-Fensestä hän aloittaa "maskuliinisen epäloogisuuden", lopettaa marginalisoimasta sitä, millä on konkreettista merkitystä (Rutherford 1989, s. 52). Henry palaa onnistuneesti kotiin. Lahden mukaan Henry saa apua ampumisen aiheuttamalta amnesialta, kun hänen vanhat muistonsa pyyhkiytyvät pois. Tämä tabula rasa –tila auttaa Henryä aloittamaan alusta, luomaan paremman minän itselleen. (Lahti 1994, s. 222)

Henry löytää uudelleen perheensä. Löytöretken tärkeänä rastina tosin on, että hän haluaa vapaaehtoisesti olla riippuvainen perheestään ja että hän tunnustaa vuorovaikutuksen (sic) vastavuoroisuuden. Henry myös rakastuu uudelleen vaimoonsa, vaikka kuntoutuksesta kotiin palattuaan vierastaakin vaimonsa läheisyyttä ja on silmin nähden vaivaantunut, kun Sarah aloittaa lähentymisen ja rakastelusta puhumisen. Henryllä on edelleenkin miehiset pelkonsa seksuaalisesta kyvykkyydestä, tosin sillä erotuksella, ettei hän kätke epävarmuuttaan vaan puhuu siitä avoimesti. (3)

Jos seuraa Bologhin tematisointia eroottisen ja veljellisen rakkauden välisestä erosta, voi väittää, että Henry on itse asiassa "pakotettu" rakastumaan Sarahiin. Eroottiselle rakkaudelle keskeinen intohimon elementti nimittäin ilmentää itsekontrollin ja rationaalisuusorientaation menetystä sekä sublimoitua seksuaalisuutta, jotka ovat veljellisen rakkauden askeettisesta näkökulmasta pahimman laadun typeryyttä. Koska Henry ei enää noudata perinteistä patriarkaalisen maskuliinisuuden kaanonia itsekieltäymyksineen ja universalismeineen, vaan antautuu itseriittoiselle ja partikularistiselle passiolle, tuottaa hän itse Kadotuksensa. (Bologh 1990, s. 198)

Pikemminkin kyse on Ylösnousemuksesta, sillä Henryn ilmentämät idut patriarkaalisen vallan omaehtoisesta vähentämisestä merkitsevät uudenlaisen isyyden alkua. Henryn valta, jota Tapaus Henryn alkukuva oikeuslaitoksen rakennuksesta symboloi, ja siihen liittyvä auktoriteetti ennen ampumista edustivat patriarkaalista isän valtaa par excellence. Henry oli ankara isä Rachelille ja opetti tälle vastuuntuntoa, työn etiikkaa. Kun hän kuntouduttuaan palaa töihin, havaitsee hän vilpin auttaneen häntä työssään. Henry luopuu valheellisesta työn etiikasta, jättää lakifirman – pettää Isänsä – ja aloittaa uuden eettisyyden, vapaana patriarkaalisista kahleista.

Perheen tulo työn tilalle elämän ensisijaisuudeksi kristallisoituu muutamalla symbolilla. Ensimmäinen on Henryn heräteostama koiranpentu. Muuttuneita mieltymyksiä ilmentää myös ruokailutilan pöytä ja Henryn muuttuva näkemys siitä. Uuden alun lopullinen merkki on Henryn perheen suunnitteilla oleva muutto uuteen taloon, kohtaus tai tunnetila, johon elokuva päättyy.

Perheen yhdessäolo ja erityisesti Rachelin kanssa vietetty aika asettaa Henryn maailman palaset entisestä poikkeavaan (arvo)järjestykseen. Tietoisuus haavoittuvuudesta ja itseironian sisällyttäminen omaan identiteettiin helpottaa perinteiseen maskuliinisuusmääritelmään pumpattuja paineita. Selkeimmin tämä kiteytyy kirjastokohtauksessa, jossa Henry on se levoton lapsi, joka kiusoittelee paperipalloilla Rachelia ja joka rikkoo kirjaston käyttäytymisnormistoa. Henryn hetkellinen kääntyminen isästä pojaksi osoittaa hänen "vallankumouksellisuutensa", vaikka se samalla ilmentää myös hahmon ristiriitaisuutta. Henryn valta isänä ei kuitenkaan palaa sellaisena kuin perinteinen patriarkaalinen perheideologia edellyttää (vrt. Lahti 1994, s. 223). (4)

Perinteisellä stereotypioihin kiinnittyvällä dikotomialla naisen ja miehen ontologioista tulkittuna Henry muuttuu feminiiniseksi, löytää oman feminiinisyytensä. Tällöin hän osoittaa, että miehen feminiinisyys voi olla myös vahva liittolainen eikä pelkästään miehen sisällä majailevaa heikkoutta tai piilevää petollisuutta.

Weber piti vallan ja voiman esittämistä hyveinä typeränä isotteluna ja kerskailuna. Hengen ja inspiraation sisältyminen esitykseen sen sijaan erottaa miehen pojasta, miehekkyyden maskuliinisuudesta. Karisma on näin ollen Weberille olennainen miehekkyyden elementti. (Bologh 1990, s. 34) Tulkintani mukaan nimenomaan voiman esitystapa erottaa Henryn D-Fensestä, koska Henry luopuu isottelusta. Hänellä on kyky kasvaa pieneksi. Henry kykenee irrottautumaan maskuliinisen maailman oravanpyörästä, määrittelemään itsensä, arvonsa ja elämänsä uudelleen. Hän vapahtaa itsensä, kun musta mies, 'toinen', ensin pelastaa hänet. Konstruoin seuraavassa Henryn kasvun siten kuin se tulkintani mukaan tapahtuu ennen kotiinpaluuta, so. ennen perheen rehabilitaatiota.

Puertoricolainen ryöstäjä, 'toinen', sysää Henryn henkiseen ja fyysiseen kyvyttömyyteen, toiseuteen. Bradley, musta mies ja siis myös erilainen maskuliinisuus, kuitenkin kuntouttaa Henryn kohti kelvollisempaa mieheyttä. Vaikka Bradley esitetäänkin stereotyyppisenä mustana miehenä (vrt. Lahti 1994, s. 211), hän on samanaikaisesti, analogisen henkilökohtaisen tragedian läpikäyneenä, vapaa kaikesta Henryn maskuliinisuutta rasittaneesta lastista. Hän on rento, huumorintajuinen ja leikkimielinen, ja samalla kyvykäs työssään. Bradley myös osoittaa Henrylle, että miesten välille voi muodostua uudenlainen toveruus, kaunis ystävyys, jossa miesten välinen side on, miestenväliseksi, ei-tyypillinen: huolehtiva, kannustava, ei-kilpaileva ja ei-kadehtiva. Sellaisena se myös osaltaan ilmentää Henryn feminisaatiota (Lahti 1994, s. 214).

Henry tarvitsee perheensä lisäksi myös toisenlaista maskuliinisuutta, jotta voisi kehittää omaa maskuliinisuuttaan. Henryn on hyväksyttävä toiseudet, jotta voisi kasvaa ihmisenä ja miehenä täyteen mittaansa, kuntoutua sekä henkisesti että fyysisesti. Tällöin hänen maailmansa ei enää ole keskiluokkainen ja valkoinen vaan hän nuolee haavojaan antamalle anteeksi haavoittajalleen – ryöstäjä ja terapeutti rinnastuvat, koska poikkeavat Henryn representoimasta maskuliinisuudesta.

Kuntoutuminen käynnistyy, kun Henry huomaa, että tois(t)en kunnioittaminen alkaa oman minän heikkouksien tiedostamisesta ja tunnustamisesta, toisin sanoen vahvasta (miehisestä) itsetunnosta ja uskalluksesta olla erilainen, niin (avio)miehenä kuin ihmisenäkin. Miesten välisen hellyyden osoittaminen on tämän muutoksen avain ja samalla konkreettinen osoitus siitä. Lahden (Lahti 1994, s. 214) mukaan juuri vammautuminen on miesten välisen läheisyyden mahdollistaja, itse asiassa sen välttämätön ehto. Tietystä näkökulmasta näin onkin, sillä Bradleyn tukea tarvitessaan Henry "joutuu ja pääsee" lähelle, kosketusetäisyydelle, toista miestä. Mutta toisin kuin aikaisemmin Henry oppii myös nauttimaan läheisyydestä siitä kiusaantumatta. Pikemminkin toiset miehet, esimerkiksi Henryn asunnon ovivartija, oudoksuvat Henryn ylitsevuotavaa hellyyttä ja sen ruumiillista osoittamista Henryn löytäessä koskettavan minänsä ja kyetessä ilmaisemaan itseään fyysisesti. Halutessaan pidellä kädestä, halata ja suudella vaimoaan julkisesti Henry luopuu aiemmasta fyysisestä kylmyydestään. Fyysinen kyvyttömyys herkistää hänet ruumiinsa tuntemuksille, joista hän ei enää luovu.

Uudelleenrakensin edellä kaksi kriisiytyvän hegemonisen maskuliinisuuden representaatiota. Kriisin ongelmanratkaisussa nämä ideaalityypit suuntaavat tulkintani mukaan kahtaalle, jolloin muodostuu kaksi erilaista maskuliinisuutta: soturimyyttiin palaava aggressiokimppu ja solidaarisuutta säteilevä karisman kantaja. Rivien välissä toin jo esille, kumpaa pidän 1990-luvun hegemonisena maskuliinisuutena. Seuraavassa kohdistan kirjoitukseni rivien välistä viivalle. Tämä tarkentaminen jatkaa Bologhin Weber-tulkinnan (l)innoitukseen tukeutumistani ja toimii esitykseni perustelevana yhteenvetona.

Arjen (s)ankaruus

Weber näki, että tietty sosiaalinen järjestys antaa muodon konfliktille, joka tuottaa tietynlaisen yksilön ja muovaa uuden sosiaalisen järjestyksen. Konfliktin tukahduttaminen pysäyttää sosiaalisen järjestyksen kehityksen, kun taas sen ilmaisu valtataistelun kautta tuottaa dynaamisen sosiaalisen järjestyksen. Weberillä näyttää olevan käsitys vallan ja toiminnan ekstaasista, joka muuttaa maailmaa. Weber ei kuitenkaan arvosta toimintaa toiminnan vuoksi eikä valtaa hallintovaltana vaan mahdollisuutena siinä mielessä, että yksilö voi toiminnallaan merkittävästi vaikuttaa maailmaan. Kyse on vallasta vaikuttaa tapahtumiin ja muokata tulevaa. (Bologh 1990, s. 42–43, 46)

Bologhin mukaan yksi tapa ymmärtää Weberin haluttomuutta puolustaa hyvinvointiin, onnellisuuteen ja turvallisuuteen pyrkivää politiikkaa, on käsittää ne itsetyytyväisyydeksi, so. staattiseksi tilaksi. Suuruutta ei saavuteta pysähtymällä vaan toiminnalla, sillä suuruus edellyttää riskinottohalua, rohkeutta ja uskallusta. Weberin riskinottoa painottava suuruus eroaa feministisestä vapautumiseetoksesta, joka painottaa itsen muuttamista ja sosiaalista muutosta. (Bologh 1990, s. 46–47) Tulkintani Henryn itsensä (uudelleen)rakentamisesta kuitenkin osoittaa, että itsen muuttaminen ja siihen sisältyvä pyrkimys hyvinvoinnin, onnellisuuden ja turvallisuuden tuottamiseen ei ole pysähtymistä vaan ekstaattista toimintaa, joka vaatii kykyä uskaltaa. Suuruutta sui generis.

Bologhin mukaan Weberin näkemys sosiaalisesta elämästä avaa kaksi mahdollisuutta: maskuliininen halu valtaan tai feminiininen vallattomuuden hyväksyminen. Yksilö joko omaksuu feminiinisen passiivisuuden, jonka ohjesäännön mukaan 'elämä kulkee kuin luonnonilmiö' tai maskuliinisen pyrkimyksen päättäväiseen toimintaan, jossa elämää 'säädellään tietoisten päätösten sarjatulella'. Weberin näkökulma oli toki tätä yksinkertaista dikotomiaa monimuotoisempi, sillä Weber erotti kaksi eri versiota maskuliinisuudesta: heikon ja vahvan. Maskuliinisuuden vahva versio on modernin sankarin syntyalusta ja siinä painottuu vastuuntunnosta juontuva maltillisuus. Vahvan version miehekäs suuruus edellyttää pakkoa, rationaalisuutta ja vastuuta vastakohtana heikon version impulsiivisuudelle, typeryydelle ja vastuuttomuudelle (Bologh 1990, s. 101–102).

D-Fensen ja Henryn maskuliinisuuksien kriisiytymistä seuraava uusien minuuksien muokkaaminen tuottaa kaksi maskuliinisuuden muotoa. Näitä muotoja voi pitää kahdenlaisen rationaalisuuden representaatioina ja ne luovat kaksi erilaista identiteettiä: eettisen, sitoutuneen ja voimakkaan – arvorationaalisen – maskuliinisuuden ja aggressiivisen, itsekeskeisen ja laskelmoivan – päämäärärationaalisen – maskuliinisuuden. Tämä "tulos" tuo esille, että Bologhin Weber-tulkinnan näkökulmasta Weberin moderni sankari kääntyy jälkimodernissa vastakohdakseen, sillä D-Fensen voi nähdä vain soturimyytin miekkaan hukkuvana impulssikimppuna, jolle maltti ei ole valttia.

Weber perustelee tämän itse, sillä hänen käsityksensä rationaalisesta toiminnasta olettaa – ja (re)produsoi – erottelun arvojen, etiikan, ideaalien ja päämäärien sekä keinojen, menetelmien, proseduurien ja tekniikoiden välillä, erottelun, joka ensisijaistaa keinot, menetelmät, proseduurit ja tekniikat. Toimija, joka rationaalisesti päättää toimia jonkin toimijan elämälle ja toiminnalle merkityksen antavan arvon mukaan, tarvitsee kykyä puolustaa tätä arvoa, kykyä, joka edellyttää halukkuutta käyttää voimaa. Tämän seurauksena perinteinen maskuliininen hyve, fyysisen voiman kunnioittaminen arvona sinänsä, maskuliinisuuden kultti, voi oikeuttaa itsensä. Tällaisessa väkivallan oikeutuksessa on kuitenkin perinteisen maskuliinisuuden sekä D-Fensen epäonnistumisen ydin. Sen sijaan, että huomaisi tragedian, joka (väki)vallankäyttöön arvojen ylläpidossa sisältyy, kieltää maskuliinisuuden kultti arvostamiensa keinojen eettisesti irrationaalisen ja moraalisesti arveluttavan luonteen, sillä keinojen ja päämäärien konfliktia ei kyseenalaisteta tai edes huomata. Pikemminkin halukkuudesta käyttää voimaa tulee itsessään arvo(s)tettu päämäärä. Koska Weber itse vastusti tällaisen (väki)vallan esittämistä ja vallan arvostamista päämääränä sinänsä, käy ilmi, että D-Fensen ilmentämä maskuliinisuus ei täytä weberiläisen suuruuden vaatimuksia. (Bologh 1990, s. 125–126)

Bologh toteaa, ettei Weber koskaan tarkastellut rakkauden etiikkaa, joka laajenee universaaliksi etiikaksi, maailman rationalisoinnin mahdollisuutena, koska Weberin mallissa rakkauden etiikka on määritelmän mukaan irrationaalinen. Se on irrationaalinen siksi, että persoonallisena, toisen erityisyyden huomioonottavana, se ei voi olla universaalia, so. rationaalista. Weber kyllä huomaa tarpeen liittää rakkaus ja järki toisiinsa yksilötasolla, muttei Bologhin mukaan usko, että niitä on mahdollista institutionalisoida yhteen. Tai jos on, voi sen tehdä ainoastaan sankarillinen yksilö, joka kykenee punnitsemaan, puntaroimaan ja lopulta päättämään, milloin "käyttää" mitäkin. (Bologh 1990, s. 168–169, 175–176)

Tulkintani tuottaa Henrystä tällaisen sankarillisen yksilön, sillä esitykseni pitää Henryä 'modernina (kulttuuri-)ihmisenä', joka Jukka Gronow'n (Gronow 1987, s. 9) Weber-tulkinnan mukaan 'selväjärkisenä ja vailla illuusioita omia arvojaan ja demoneitaan vastuullisesti seuraten kohtaa aikakautensa haasteet'. Henryn muokattu maskuliinisuus ei takerru menneen illuusioihin vaan näkee (nyky)ajan kirkkaasti. Tällöin Henry on myös rationaalinen, kykeneehän hän järjestämään itseään johdonmukaisesti kestämällä tietoisesti elämän(käytännön) paradoksaalisuutta.

Mike Featherstone tarkastelee arkipäiväisen ja sankarillisen elämän vastakohtaisuutta. Hän määrittelee arkipäiväiseksi kutakuinkin kaiken, jonka liitin Henryn hahmon (uudelleen)rakentumisen seuraukseksi ja jota pidän sankarillisena. Featherstonen esityksessä sankarillisen elämän määritelmän yhtenä keskeisenä kiteytyksenä on kuitenkin lause, jonka avulla perustelen Henryn antisankaruuden sankarillisuuden: 'The heroic life is one in which the hero seeks to prove himself by displaying courage'. (Featherstone 1992, s. 165) Vaikka Henry ei enää etsikään mahdollisuutta todistaa itseään, esittää hän joka tapauksessa rohkeutta, kuten toin esille.

Toisaalta, kun seuraa Weberin omaa arjen ja sankaruuden etiikan jaottelua, voi huomata, ettei sankarillisuus ole mikään pysyvä olotila vaan pikemminkin hetkellinen elämän kohokohta, joka saavutetaan vastaamalla elämän vaatimuksiin (Featherstone 1992, s. 170). Tällöin Henryn sankari-tulkinta sekä vammansa voittamisessa että uuden elämänsä hyväksymisessä tulee perustelluksi toisellakin tapaa. Se myös osoittaa, ettei sankarietiikka välttämättä häviä mihinkään kulttuurin feminisaatiossa, kuten Featherstone (Featherstone 1992, s. 176) olettaa. Sen sijaan se saa uuden, kulttuurin modernisaatiota mukailevan kuosin. Toisin sanoen, se miehinen suuruus, mikä kenties näyttäytyi välttämättömänä ihmiskunnan taistellessa tulesta, ei ehkä enää ole suuruutta laisinkaan.

© Petteri Värtö

Viitteet

1. Miesten yhteiskuntaluokka on toisaalta myös ongelmallinen. Henry kuuluu olemukseltaan ja sosiaaliselta statukseltaan selkeästi ylempään keskiluokkaan. Vaikka D-Fenskin on korkeasti koulutettu, tekee hänen työnsä valtion virkamiehenä hänestä niin sanottua valkokaulusköyhälistöä, alempaa keskiluokkaa. Tulkintani edetessä D-Fensen idealistinen hahmo saa myös niin sanotun kulttuurisen työväenluokan piirteitä, joissa väikkyvät vanhat hyvät ajat ja arvot ja joiden nostalgia koostuu ristiriidattomasta maskuliinisuudesta, fyysisyydestä, yksilöllisyydestä ja selkeästä toimivuudesta (Virkki 1992, s. 15–16). Analyysini kuitenkin keskittyy pitämään miehiä keskiluokkaisina enkä usko sen olevan suuri vääryys, sillä miesten arvomaailma normistoineen on pitkälle yhtenevä. Selkeimmin se ilmenee molempien arvostamassa työetiikassa. [takaisin]

2. Eikä D-Fens ole mielipiteineen yksin. Rankan päivän 'valkoisuus'-konstruktiota tarkastelevan John Gabrielin mukaan amerikkalaisyleisö aplodeerasi D-Fensen mäiskiessä korealaisen kauppaa ja teurastaessa latinojengin jäseniä (Gabriel 1996, s. 130; ks. myös Clover 1993, s. 6, 8). Tietyn yleisönosan mielissä D-Fens on siis sankari, joka representoi rotunsa - ehkä myös luokkansa ja seksuaalisuutensakin – kollektiivisen toiveen. On toki mahdollista, että valkoisen maskuliinisuuden puolesta hurranneet samastuivat pikemminkin Michael Douglasiin kuin D-Fenseen, voihan Douglasia pitää viimeaikaisen Hollywood-elokuvan "johndoena". [takaisin]

3. Henryn vaivaantuminen on mahdollista tulkita myös 'paluuksi lapsuuteen'. Tällöin hänen epätietoisuutensa tai -varmuutensa liittyisivät seksuaalisen heräämisen mukana nouseviin kysymyksiin. Mutta tällöinkin kyse on maskuliinisesta kyvystä heteroseksissä, alueella, jossa nainen toimii tuomarina. (vrt. Lahti 1994, s. 215–216) [takaisin]

4. Tapaus Henryn kohdalla on kyse myös perheideologian rehabilitaatiosta. 1980-luvulla paluun tehneessä konservatiivisessa perheideologian projektissa oli paljolti kyse perheen palauttamisesta kunniaan, vahvaksi valtiolliseksi ideologiakoneistoksi sekä samalla isän palauttamisesta perheen pääksi ja patriarkaksi. 1990-luvulla perhepotretti saa kuitenkin uusia sävyjä, sillä toisin kuin 1980-luvun kompetentit mieskoneet Henry pelastaa maailman sijasta itsensä ja perheensä sen pariin, yksityiseen, palaamalla. Mutta vaikka Henry palaakin kotiin, ei hän yksin 'tuota perhettä' (termi Lahden). Perheen (re)produktioon tarvitaan ainakin kaksi ja Sarahilla ja Rachelilla on tässä tärkeä osuus, joka ei ole pelkkää perinteistä feminiinistä vastuurationaalisuutta. (vrt. Lahti 1994, s. 221) [takaisin]

Bologh, Roslyn Wallach: Love or greatness. Max Weber and masculine thinking – A Feminist inquiry. Unwin Hyman ltd., London 1990.

Brittan, Arthur: Masculinity and power. Basil Blackwell ltd., Oxford 1989.

Carrigan, Tim, Connell, Bob & Lee, John: Toward a new sociology of masculinity, s. 63–100. Teoksessa The Making of masculinities. The New men's studies. Toim. Harry Brod. Allen & Unwin inc., Winchester 1987.

Clover, Carol: White noise, s. 6–9. Sight and sound 4/1993.

Connell, R.W.: Masculinities. Polity press, Cambridge 1995.

Davies, Jude: Gender, ethnicity and cultural crisis in Falling Down and Groundhog Day, s. 214–232. Screen 3/1995.

Featherstone, Mike: The Heroic life and everyday life, s. 159–182. Theory, culture & society 1/1992.

Gabriel, John: What do you do when minority means you? Falling Down and the construction of 'whiteness', s. 129–151. Screen 2/1996.

Gronow, Jukka: Länsimainen rationalisoitumisprosessi ja modernin länsimaisen kulttuurin irrationaalisuus, s. 9–35. Teoksessa Aiheita Weberistä. Max Weber modernista rationaalisuudesta, uskonnosta, oikeudesta ja yhteiskuntaluokista. Toim. Tapani Hietaniemi. Gummerus oy:n kirjapaino, Jyväskylä 1987.

Kangasniemi Hanna & Lahti, Martti: Lihasten ja vallan symbioosit. Stallone, Schwarzenegger ja ruumiillistettu kuva, s. 46–59. Teoksessa Elävän kuvan vuosikirja 1992. Toim. Erkki Huhtamo & Martti Lahti. Valtion painatuskeskus, Helsinki 1992.

Lahti, Martti: Kotia kohti. Vammaisuus ja maskuliinisuus elokuvassa Tapaus Henry, s. 207–226. Teoksessa Miestä rakennetaan, maskuliinisuuksia puretaan. Toim. Jorma Sipilä & Arto Tiihonen. Gummerus kirjapaino oy, Jyväskylä 1994.

Rutherford, Jonathan: Who's that man, s. 21–67. Teoksessa Male order. Unwrapping masculinity. Toim. Rowena Chapman & Jonathan Rutherford. Billing & sons ltd., Worcester 1989.

Virkki, Juha: Ruudintuhlaajapoikien kotiinpaluu. Maskuliinisuus kolmessa 1980-luvun buddypoliisielokuvassa. Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan laitoksen työpapereita nro 70.