|
Interaktiivisuudesta ja kohtaamisista
Elokuun lopulla sulkeutuneessa ARS 06
-näyttelyssä nykytaiteen museo Kiasmassa oli esillä useita
teoksia, joille olennaista oli katsojan vuorovaikutus teoksen
kanssa. Teoksiin osallistuttiin esimerkiksi sähköisen
käyttöliittymän kautta siten, että lopullinen teos muodostui
käyttäjän tietoisten tai tiedostamattomien valintojen mukaan.
Mekaanisempiakin teoksia oli tarjolla, kuten Huone X:ssä
esillä ollut Vanna Bowelsin ja Robert Johanssonin
Kuntosali-installaatio Kehon ohut kuori sekä Maaria
Wirkkalan Vakain aikein -teos, joka edellytti
sisäänastujalta hyvää tasapainokykyä kiikkerällä
lattialla.
Perinteinen käsky "älä koske"
menetti ARS-näyttelyssä merkityksensä. Vuorovaikutus ja
katsojan henkilökohtainen kokemus ARS-teosten äärellä oli
seikka, johon panostettiin myös mainonnassa ja näyttelyn
opas-materiaalissa. Eräässä mainoslauseessa pohjustettiin
nykytaiteen kaikki reaktiot hyväksyvää asennetta:
"Peruskokemukset kuten ilo ja suru eivät ole toistensa
vastakohtia, vaan riippuvat kokijasta. Toisen paratiisi on
toisen helvetti." Lapsiperheille ja erityisryhmille oli
suunniteltu tehtäviä ja taustatietoa tarjoava ARS-aistilaukku,
jonka saattoi ottaa mukaan näyttelykierrokselle. ARS 06 kutsui
selkeästi sisääntulijoita osallistumaan taideteoksiin.
Kuntosali-installaation pelkkä katsominen olisikin tuntunut
hölmöltä. Eläinpäisiä käsipainoja oli pakko hipaista.
Espanjalaisen taiteilijaryhmä El Perron teos
Security on Site – Luovaa turvallisuutta vei
vuorovaikutuksen askeleen pidemmälle mittaamalla teoksen
kokijoiden keskinäistä vuorovaikutuskykyä ja solidaarisuutta.
Puhelinkopin tyyliseen lasikoppiin saattoi hakeutua
"turvaan" yksi ihminen kerrallaan ja oven pystyi
lukitsemaan napin painalluksella. Kopista ei kuitenkaan
päässyt ulos, ellei joku avannut ovea ulkopuolelta.
Yksinäinen utelias jäi siis koppiin sisälle, kunnes
ystävällinen museo-opas päästi tämän ulos. Vapaaehtoinen
interaktiivisuus ei toiminut ilman ulkopuolista interventiota.
Elektroniikan lisääntyvä käyttö
kuvataiteissa aiheuttaa sekin uudenlaisia ongelmia. Shu-Min
Linin vuorovaikutteinen Sisäinen voima
-tietekoneanimaatio perustui käyttäjien mielentiloihin ja
toimi "parhaiten" käyttäjän ollessa täysin rento.
Silloin projisointipinnalle muodostui rauhallisesti lainehtiva
kalalampi. Päivänä muutamana teos oli rikki. Piuhan
kärähtäminen tai käyttöliittymän jumiutuminen tarkoitti
sitä, että näyttelytilassa seisoi tyhjänä ja hiljaisena
laitteisto, johon ei voinut koskea.
Näyttelyssä oli esillä myös
pohjoisirlantilaisen Willie Dohertyn valokuva- ja
videoinstallaatioteos Määrittelemätön uhka. Dohertyn
teos ei perustu interaktiivisuuteen fysiologisena toimintana,
vaan etsii kohtaamispintoja toisaalta. Valkoiselle seinälle
ripustetut valokuvat johtivat katsojan huoneeseen, jossa
installaation video-osuus pyöri. Videokuva panoroi hitaasti,
näyttää tunnistamattomia maisemia ja miehen näkymien
keskellä. Kuvapinta ulottuu katsojan näkökentän yli ja teos
tuntuu vaivihkaa siirtyvän katsojan taakse ja koputtavan
olkapäälle, ikään kuin muistuttaen tuntemattomista peloista.
Dohertyn teoksen myötä interaktiivisuus saa
uusia ulottuvuuksia. Eikö kaikki toimiva taide
oikeastaan ole juuri tätä: teos ja katsoja kohtaavat tavalla,
joka muokkaa molempia. Interaktiivisuuden kirjaimellisesti
ottavissa teoksissa kohtaaminen tuottaa usein rikkinäisen
käyttöliittymän ja ahdistuneen katsojan, joka ei osannut
käyttää teosta tai ei muuten vaan saanut sitä toimimaan.
Kenties toiminnallisuutta onkin etsittävä eritasoisista
kohtaamisista, tai paremmin, kohtaamiselle on annettava
mahdollisuus myös teknologian mahdollistaman kontekstin
ulkopuolella.
Esimerkiksi juuri Willie Dohertyn teoksen
edessä seisoessaan katsoja luovuttaa osan vallastaan [kävellä
ohi] ja osoittaa haluavansa oppia teokselta jotakin.
Kuunnellessaan rahisevaa ääniraitaa ja katsoessaan hitaasti
liikkuvaa kuvaa museovieras antaa teoksen toimia sen omilla
ehdoilla. Mutta samanaikaisesti teos kutsuu katsojan lähemmäs,
mukaan omaan liikkeeseensä. Jos katsojan valtaa teoksen
"lopullisten" merkitysten muodostamisessa tai teoksen
katsojasta riippumatonta merkitystä ei nosteta keskiöön,
kiinnostavia kohtaamisia voidaan etsiä nimenomaan sieltä,
missä sekä taiteilija, teos että katsoja omaksuvat oppilaan
roolin.
Interaktiivisuus ymmärrettynä
abstraktimpana kohtaamisena – joka toki perustuu
konkreettiseen museotilakokemukseen – antaa tilaa myös
perinteisemmille taidemuodoille. Kohtaamisen ei tarvitse
tarkoittaa ainoastaan sitä, että teos muotoutuu
katsojan/käyttäjän ehdoilla, hänen niin halutessaan. Myös
teoksella on voimaa opettaa katsojalle jotain.
WiderScreenin "kohtaamisia"
-numeron artikkelit keskittyvät elokuvaan ja taiteenlajin
puitteissa muotoutuneisiin kytköksiin. Pietari Kääpä
analysoi Aki ja Mika Kaurismäen yhteistyötä veljesten
varhaistuotannossa. Roope Eronen keskittyy tekstissään
itävaltalaistaiteilija Kurt Krenin tallentamiin aktioihin
dokumentaarisuuden näkökulmasta. Hannamari Hoikkala puolestaan
luotaa Abbas Kiarostamin Close-up -elokuvan fakta–fiktio-kudelmaa.
Teemanumerossa "kohtaamisia" lähestytään
laaja-alaisesti, ilmiön eri puolia punniten. Tarkoituksemme on
osaltamme tutkia niitä tekijöitä ja toimintoja, joita
elokuvataide väistämättä kohtaa.
|
