Kimi Kärki – Wider Screen 1 / 2000

Pink Floyd: Live at Pompeii – arkkitehtien spektaakkeli

Pink Floyd (1) on ollut edelläkävijä rockyhtyeiden joukossa, mitä tulee lavaproduktion näyttävyyteen ja teknisten innovaatioiden käyttöönottoon musiikin tehostajina. Sitä on myös pidetty ns. space rockin ja ambientin edelläkävijänä. Science fictioniin yhtyeen yhdistää heidän yleinen kiinnostuksensa teknologiaan, tulevaisuuteen ja ufoihin. Cambridgessa vuonna 1965 perustettu arkkitehtiopiskelijoiden yhtye oli alusta asti näyttävimpiä lava-akteja Lontoon psykedeelisessä klubielämässä.

Yhtyeen perustajan Syd Barrettin erottua yhtyeestä LSD:stä johtuneen psykoosin seurauksena, otti ohjat käsiinsä basisti Roger Waters. Hänen johdollaan yhtye siirtyi vähitellen pitkien, yhtenäistä tematiikkaa ja teatteria sisältävien teosten esittämiseen. (Macan 1997, s. 21, 62). Suuren yleisön vähitellen otettua yhtyeen omakseen alkoi heillä olla rahaa toteuttaa hyvinkin kunnianhimoisia projekteja. Erityisesti Dark Side of the Moon (1973) ja The Wall (1979) (2) syventyivät Watersille ominaiseen vieraantumisen, sodan ja kuoleman pohdiskeluun. Näistä levyistä ensin mainittu nosti Pink Floydin valtavaksi rock-instituutioksi – kuuluipa kyseinen levy suorastaan 1970-lukulaisen asunnon peruskalustukseen (Stump 1997, s. 158–161). Artisteina yhtyeen jäsenet (Watersin lisäksi kitaristi/laulaja David Gilmour, kosketinsoittaja Rick Wright ja rumpali Nick Mason) olivat syrjäänvetäytyviä, suorastaan kasvottomia. Konsertit rakentuivatkin pitkälti musiikin ja vähitellen kehittyneen multimediateknologian yhdistelmälle. Eräs tärkeä virstanpylväs Pink Floydin visuaalisen ilmeen kehitykselle oli vuonna 1972 järjestetty konsertti Pompeijin raunioissa – konsertti ilman yleisöä.

Konsertti aaveille?

Osallistuttuaan aiemmin kolmen elokuvan musiikin tekemiseen, joista yksi oli Michaelangelo Antonionin Zabriskie Point (3), yhtye oli kiinnostunut tekemään oman elokuvan, jossa Pink Floydin varsin hyvin elokuviin sopiva musiikki kohtaisi arvoisensa visuaalisen taustan. Elokuvasta oli määrä tulla konserttitaltiointi historiallisessa ympäristössä – tapa, joka vakiintui myöhemmin yhdeksi Pink Floydin tavaramerkiksi. Paikaksi valittiin Pompeijin esiinkaivettu amfiteatteri. (Schaffner 1991, s. 157) Kaupunki oli peittynyt laavaan ja tuhkaan vuonna 79 jKr. Vesuviuksen purkauduttua äkillisesti. Se löydettiin uudelleen vuonna 1748, jonka jälkeen tuhkan alta on löytynyt mm. asuntoja, temppeleitä, teattereita, kylpylöitä, kapakoita ja ilotaloja – nämä löydökset ovat vaikuttaneet mielikuviimme antiikista huomattavissa määrin. Asunnoista löytyneillä mosaiikeilla, seinämaalauksilla ja veistoksilla mytologisine aiheineen on tärkeä rooli myös elokuvassa, myöskään tuhkan alle kivettyneitä ruumiita unohtamatta.

Pink Floydin voi nähdä ennen muuta tällä Pompeijin esiintymisellään avanneen uudenlaiset tilat rockin esittämiselle. Aiemmin yhtyeet olivat musisoineet klubeilla, konserttisaleissa ja stadioneilla, eräänä harvoista poikkeuksista The Beatlesin kuuluisa keikka katolla Lontoossa 60-luvun lopussa. Pink Floydin esimerkkiä seuraten yhtyeet ovat käyttäneet hyvinkin massiivisia tiloja esiintymisilleen, ehkä huippuna Jean-Michel Jarren konsertti, jossa koko Pariisin keskusta oli valjastettu audiovisuaaliseksi ilotulitukseksi. Pink Floydin tähän asti massiivisin esiintyminen oli ehkä Venetsiassa vuonna 1989, jolloin he soittivat kelluvalta lavalta 200 000 ihmiselle. Tulevista spektaakkeleista on liikkunut tietoa niukasti, mutta ainakin konsertti Gizan pyramideilla vuoden 2000 aikana on pyörinyt sähköpostilistojen huhumyllyssä. Toisaalta mainitun herra Jarren megalomaaninen millennium-spektaakkeli saattoi olla todellinen huhujen kohde ja siten myös egyptiläisten lopullinen valinta.

Elokuva filmattiin Pompeijissa 4.–7.10.1971 lämpimän sään vallitessa. Sekä päivällä että yöllä kuvatut jaksot onnistuivat hyvin. Muutamia lisäosuuksia filmattiin pariisilaisessa tv- studiossa 13.–20.12.1971. Alunperin Live at Pompeii oli tarkoitettu vain eurooppalaisten televisioyhtiöiden esitettäväksi, olihan se filmattu saksalaisella rahoituksella, mutta se näytettiin myös Edinburghin filmifestivaaleilla syyskuussa 1972. Se saavutti siellä niin yleisön kuin kriitikoidenkin ylistyksen "teknisesti täydellisenä produktiona". Johtuen mm. Lontoon Rainbow Theatren käyttöön ensi-illan paikkana liittyvistä lakiteknisistä seikoista sen yleinen levitys käynnistyi kuitenkin vasta vuotta myöhemmin – ohjaaja Adrian Maben käytti tämän hänen kannaltaan tuskallisen ajan lisäämällä filmiin ylimääräistä kuvaa Pink Floydista studiossa äänittämässä Dark Side of the Moon –albumia. Käytetyt filminpätkät ovat vuoden 1972 alkupuolelta. (Povey & Russell 1997, s. 87) Yhtyeeseen liitetty teknologia-leima paljastuu hyvin, kun kitaristi David Gilmour kommentoi tauolla sitä yleistä käsitystä, että Pink Floydin musiikki on täysin koneista lähtöisin.

"It's all extensions of what's coming out of our heads. You've got to have it inside your head to get it out. The equipment isn't actually thinking of what to do any of the time. It couldn't control itself... It would be interesting to see exactly what four people who didn't know anything about it could do. Just give them the equipment, and tell them to get on with it. It would be an interesting experiment. I think [virnistää leveästi] we'd come off better." (Schaffner 1991, s. 158)

Ajatus koneiden luomasta musiikista oli tuohon aikaan jotain uutta ja kiehtovaa, mutta voidaan sanoa, ettei Pink Floydilla ole kovinkaan paljon tekemistä varsinaisen syntetisaattoripohjaisen musiikin kanssa, joskin erilaisia elektronisia efektejä käytettiin heidän musiikissaan runsaasti. Myös Live at Pompeii -videolla kuullaan runsaasti kaikulaite-efektejä, mutta soittimet eivät suinkaan ole mitään mystisiä koneita, vaan aivan tavallisia kitaroita, urkuja, rumpuja jne.

Vuonna 1988 antamassaan haastattelussa Gilmour, Mason ja Wright muistelivat elokuvaa, se kun oli hieman aiemmin julkaistu videolla ensimmäistä kertaa. Gilmour ei selvästikään ollut siihen erityisen tyytyväinen, sillä hän ilmoitti mielipiteenään videon sopivan näytettäväksi televisiosta ainoastaan kerran jonain myöhäisiltana. Mason ja Wright sen sijaan puolustelivat filmiä sanoen sen olleen "kiinnostava", mutta katsoivat ohjaajan olleen ongelma. (Schaffner 1991, s. 158) Tällä herrat mahdollisesti viittaavat elokuvassa olevaan kuvatekniseen kikkailuun, joka on hyvin 70-lukulaista jaettuine ruutuineen ja monikerroksellisine kuvineen. Osittain ohjaajan ratkaisut ovat mielestäni jopa onnistuneita, pahimmillaankin ajankuvina kiinnostavia. Tämä elokuva kertoo, paitsi yhtyeestä, myös ajan rockelokuvien leikkaustavasta. Siinä se vertautuu Led Zeppelin -yhtyeen The Song Remains the Same -elokuvaan.

Teknologian muurit ja menneisyyden kuvat

Elokuva käynnistyy hitaalla sydämensykkeellä, jonka tahdissa nähdään välähdyksiä Pompeijin eri puolilta. Tämä avartaa huomattavasti elokuvan tilan tuntua, sillä musiikki on kokonaisuudessaan äänitetty Pompeijin syvässä amfiteatterissa, josta ei Floydin kuvakulmasta näy muuta kuin tyhjät istuinrivit ja taivas. Kunkin soitetun kappaleen tunnelma on ollut määräävänä tekijänä niille välähdyksille, joita ympäristöstä paljastuu. Eräs tärkeä elementti on amfiteatterin pohjalla olevan yhtyeen vahvistinmuuri – kaiuttimet on pinottu yhtyeen taakse tummaksi seinäksi, jota myöten kameraa myös kuljetetaan useampaan kertaan. Tämä muuri rinnastetaan Pompeijin vanhoihin seiniin ja niiden maalauksiin – myyttejä ja teknologiaa vuorotellen nopeina leikkauksina.

Ensimmäinen kappale Echoes part I, jonka studioversio löytyy albumilta Meddle, käynnistyy pitkällä kamera-ajolla amfiteatterin laelta Nick Masonin rumpusetin luo. Olemme ikään kuin katsojan positiossa, laskeutumassa amfiteatterin portaita. Tässä ajossa paljastuu heti tilan tyhjyys lukuun ottamatta yhtyettä ja kuvausryhmää. Yleisöksi identifioidaan patsaiden ja reliefien kivisen kasvot, jotka tuijottavat tuimina ja surullisina yhtyeestä irrotetuissa lyhyissä välähdyksissä. Tämän kappaleen kuvallinen maisema toimii ikään kuin standardina, josta sitten muut kappaleet varioivat oman kuvallisen ilmaisunsa. Kappaleen teema, "kaikuja", sopii hyvin maisemaan, jossa muinaiset patsaat katsovat yhä seiniltä, muistuttaen keisarillisen Rooman elämäntyylistä. Itse kappaleen sanoitus oli alunperin romanttinen avaruusooppera, mutta siirtyi avaruudesta vedenalaiseen maailmaan ennen albumin nauhoituksia (Jones 1996, s. 85). Kappaleen lopussa kamera kiertää vahvistinmuuria, jonka välistä välähtelevät ruohottuneet teatterin istuimet. Mennyt ja nykyinen kohtaavat Pink Floydin ympärilleen haalimassa taustassa.

Toinen kappale, Careful With That Axe, Eugene, joka ei koskaan ilmestynyt kuin singlenä ja Ummagumma-albumin konserttitaltiointina, alkaa kuvalla mosaiikkiin ikuistetusta pääkallosta. Musiikin voimistuessa hitaaksi, unenomaiseksi melodiaksi, välähtävät sen silmiin valot – yön tullen sytytetyt kuvausryhmän sähkövalot korvaavat pääkallon hitaassa häivytyksessä. Kuva siirtyy kuitenkin päivällä kuvattuihin otoksiin Vesuviuksen rinteiltä. Höyry alkaa vähitellen nousta vulkaanisista lähteistä musiikin muuttuessa yhä intensiivisemmäksi – tämä on musiikillinen tulivuorenpurkaus. Kun musiikki saavuttaa lopulta räjähtämispisteensä temmon kiihdyttyä erittäin nopeaksi, nousevat kuviin Vesuviuksen mahtavat yölliset laavavirrat. Musiikki ja laava sykkivät tasaisesti hypnoottisessa tuhon tanssissa, joka vähitellen jähmettyy temmon hidastuessa jälleen uneliaaseen lopetukseensa. Kuvaan jää musiikin vaiettua kauhistunut mosaiikkinaama, joka tuijottaa taivaalle kuin palavaa tuhkaa tuijottaen. Erinomaisesti rakennettua musiikin ja kuvan narraatiota – kuvat on asetettu palvelemaan musiikillista viestiä.

Kolmas kappale, One of These Days (I´m Going to Cut You in the Little Pieces), on myöskin Meddle-albumilta. Se on nopea välipala, joka on rakennettu kuvallisesti rumpali Nick Masonin ympärille. Tärkeä osa kappaleessa on myöskin bassolla, joka on tuplattu vanhalla Binsonin kaikulaitteella. (Schaffner 1991, s. 154) Tässä on kysymys musiikillisen tekniikan, soittotaidon, ilmentämisestä. Progressiiviseen rockiin kuuluva instrumentin tekninen hallitseminen ei koskaan ollut Pink Floydin vahvimpia osa-alueita, mutta tässä kappaleessa on visuaalisesti erittäin komeaa rumputyöskentelyä. Romanttinen (4) ajatus soittajanerosta ei kuitenkaan ole Pink Floydin teema samaan tapaan kuin vaikkapa Emerson, Lake & Palmerilla. Soittotekniikka toimii tässäkin kappaleessa resurssina, ei itsetarkoituksena. Kyynisesti voidaan todeta, että yhtyeen ainoa todella erinomainen muusikko on kitaristi Gilmour...

Neljäs kappale, Saucerful of Secrets, on samannimisen albumin pitkä ja varsin abstrakti eepos. Nimi viittaa luonnollisesti lentäviin lautasiin, yhtyeen avaruudelliselle imagolle sopivasti. Kappale oli rakennettu alunperin arkkitehdeille sopivalla metodilla: Waters ja Wright piirsivät paperille ympyröitä ja neliöitä, jonka jälkeen he sävelsivät syntyneen häkkyrän mukaan tämän moniosaisen sävelmän. (Jones 1996, s. 38) Gilmourin tehtäväksi jäi kehitellä melodioita hieman helpommin lähestyttävään suuntaan... Aluksi kappale on täynnä kaikuefektejä, riitasointuja, kakofoniaa ja maanisia rumpufillejä, kunnes Watersin kumautettua muutamaan otteeseen valtavaan kumistimeen äänimaisema hiljenee. Surullisesta urkumelodiasta päädytään lopulta laulettuun kuoromelodiaan, joka tässä konsertissa jää vain Gilmourin laulettavaksi, albumista poiketen. Kappaleen visuaalinen ilme keskittyy soittajien toimintaan. Loppua kohden kameran liike alkaa muuttua soittajia kiertäväksi, välillä näyttäen nopeita leikkauksia koko yhtyeestä yhdessä nipussa soittamassa. Liike yhdistyy amfiteatterin pohjalla vellovaan tuuleen – jälleen ovat luonnonvoimat keskeisesti mukana kuvallisessa tarinassa.

Viides kappale, Set the Controls for the Heart of the Sun, on myöskin Saucerful of Secrets –albumilta. Tässä kappaleessa on "itämainen", mietiskelevä melodia. Soittajat ovat jälleen pimeässä, sumun kiertyessä heidän ympärilleen. Kappaleen nimi tulee beatrunoilija/nisti William Burroughsin novellista, kappaleen kertoessa Watersin mukaan "tuntemattomasta henkilöstä joka, ohjatessaan valtavaa lentävää lautasta, joutuu kuolemanvietin valtaan ja ohjaa aluksensa Aurinkoon". (Stump 1997, s. 64) Tässä kappaleessa käytetään erityisen paljon seinämaalauksia, ei niinkään yksittäisiä kasvoja tällä kertaa, vaan seiniin kuvattuja kohtauksia ihmisten elämästä. Kappaleen loppupuolella kamera liukuu kivisiin hahmoihin lattialla – kylmät väreet hiipivät selkääni, kun ensimmäisen kerran huomasin, etteivät ne olleet patsaita. Kuvallinen kerronta on siirtynyt antiikin roomalaisten arkirutiineista vääntyneisiin ja käpristyneisiin hahmoihin asuntojensa lattioilla, joille he jäivät lepäämään tuhkan alle odottamaan tulevien sukupolvien lapioita.

Kuudes kappale, Mademoiselle Nobs, on edellisen jälkeen erikoinen veto. Kappale on itse asiassa versio Meddle-albumin kappaleesta Seamus. Tai oikeastaan versio on väärä sana – kappaleen nimi ilmeisesti vaihtuu kulloinkin esiintyvän koiran mukaisesti... Hieman blueskitaraa akustisesti, huuliharppua ja Venäjän vinttikoira ulvomassa mukana, siinä se! Kappale on sympaattinen mutta varsin tyhjänpäiväinen ja – koko muun konsertin sävystä johtuen – hieman banaali. Ehkä tämä on sitä kuuluisaa brittihuumoria?

Finaalina toimii Echoes part II, joka toistaa paljolti ensimmäisen osan kuvallisia ideoita. Osuus käynnistyy pitkällä kaikumatolla, jonka aikana kuvataan kuplivaa vulkaanista mutaa, tuulisia vuorenrinteitä ja kaupungin kuolleita käytäviä savun leijuessa kaikkialla. Lopulta kamera löytää vahvistimen, jossa lukee "Pink Floyd. London" ja kappale käynnistyy todenteolla urkumelodian voimin. Olemme jälleen amfiteatterissa aina loppuun saakka, jonka aikana kamera keskittyy jälleen rumpusettiin. Kamera etääntyy yhtyeestä amfiteatterin laelle – ympyrä on sulkeutunut.

Lopuksi

Nämä kuvat vaikuttivat minuun hämmentävästi, kun ne ensimmäisen kerran näin. En ollut koskaan nähnyt niin kiinteää kuvan ja äänen sopusointua musiikkielokuvassa, jonka musiikki ei ollut erityisesti sävelletty elokuvaa varten. Pink Floydin musiikissa tuntui olevan itsessään hyvin visuaalisia piirteitä, mikä selvästi helpotti kuvallisen ilmaisun löytämistä musiikin rinnalle. Tässä musiikissa on sisäistettynä progressiiviselle rockille ominainen romanttinen idealismi, kaipuu menneeseen ja usko tulevaan. Kyseessä on eräänlainen eliadelainen ikuinen paluu menneisiin kulta-aikoihin, mutta toisaalta pyrkimys löytää jokin polku kuljettavaksi tuleviin aikoihin.

Kyse on myytistä, utopiasta, teknologiasta ja teatterista, mutta myös viihteestä. Nämä ovat nähdäkseni suuressa määrin myös science fictionin kivijalkoja. Varmasti Pink Floydin musiikki olisi sopinut hyvin esim. Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailuun (2001: A Space Odyssey, 1969), johon varsinkin Waters olisi halunnut säveltää (Jones 1996, s. 41). Mutta tunnetusti elokuvaan päätyi Richard Straussin Also Sprach Zarathustra, jota ilman sitä on hankala enää kuvitella. Tietysti lopun "psykedeliseen" monoliittiin sukeltamiseen olisi Pink Floydin musiikki sopinut paremmin kuin hyvin. Live at Pompeii on kuitenkin itsessään oiva näyte Pink Floydin visuaalisuudesta ja toisaalta musiikillisesta monimuotoisuudesta. Elokuvan musiikki kiertää sykliä kahden Echoes-osan kautta. Alussa lyö sydän tahtia alkuteksteille. Tämä elämän pulssi tuntuu olevan Pink Floydille toistuva teema: Dark Side of the Moon alkaa sydämenlyönneillä ja päättyy sydämenlyönteihin. Yhtyeen toistaiseksi uusin tuotos, joka on konserttitaltiointi vuodelta 1996, kantaa nimeä Pulse.

Mitä on mahdollista tavoittaa taide-elämyksen kautta? Tuovatko esiintymisen rituaalit, valot, äänet ja savut eteemme poikkeavan tavan jäsentää maailmaa arkiajattelun rinnalla? Eikö olekin niin, että ihmisissä on halu rakentaa tarinoita ja uskoa niihin, halu rakentaa ja kokea pyhiä kokemuksia. Mikä on silloin taiteen paikka näiden merkitysten antajana? Varsinkin musiikki tuntuu antavan hyvin voimakkaita tunne-elämyksiä niille, joilla on kyky keskittyä ja sisäistää. Musiikin tekijöillä onkin melkoinen mahdollisuus koskettaa ihmistä, välittää kulttuurisia merkityksiä ja manipuloida aistimaailmaa. Se on pelottava mahdollisuus, mutta myös kaikessa voimassaan kiehtova. Onko esiintyjä kuin muinainen shamaani, joka seisoo kahden maailman rajalla ja toimii siltana niiden välillä? Vai onko hän kuin narri, joka helpottaa kireitä tunnelmia ja saa ihmiset iloitsemaan yhdessä kollektiivisesti? Vai onko musiikin kulttuurihistoria kenties rinnastettavissa urheilun kulttuurihistoriaan? Nämä merkitykset syntyvät ihmisen mielessä ja joskus ne myös kuolevat siellä. Silloin kyseessä voivat olla idealismin hautajaiset – ainakin 1970-luvulla ne taisivat olla.

teksti: © Kimi Kärki
kuvat: © www.floydian-window.com

Viitteet

1. Nimi tulee kahden georgialaisen bluesmiehen, Pink Andersonin (1900–1974) ja Floyd "Dibber Boy" Councilin (1911–1976) yhdistelmästä. (Schaffner 1991, s. 30) [takaisin]

2. The Wallin tarinan pohjalta Alan Parker ohjasi vuonna 1982 mielenkiintoisen elokuvan, jonka pääosassa nähtiin Bob Geldof. (Povey & Russell 1997, s. 181–182) [takaisin]

3. Muut kaksi elokuvaa olivat Barbet Schroederin More ja La Valée, jotka nykyään tunnetaan lähinnä vain Pink Floydin musiikin ansiosta. (Schaffner 1991, s. 133, 156) [takaisin]

4. Romantiikan aatevirtauksen ja rockin suhteesta kannattaa lukea: Pattison, Robert: The Triumph of Vulgarity. Rock Music in the Mirror of Romanticism. Oxford University Press, Oxford 1987. [takaisin

Pink Floyd Live at Pompeii. O: Adrian Maben. M: Pink Floyd. T: Michele Arnaud production. Polygram Video 080 730 3. 1994 (orig. 1972).

Jones, Cliff: Echoes. The Stories Behind Every Pink Floyd Song. Omnibus Press, London 1996.

Macan, Edward: Rocking the Classics. English Progressive Rock and the Counterculture. Oxford University Press, Oxford 1997.

Povey, Glenn & Russell Ian: Pink Floyd: In the Flesh. The Complete Performance History. Bloomsbury, London 1997.

Schaffner, Nicholas: Sauserful of Secrets. The Pink Floyd Odyssey. Sidwick & Jackson, London 1991.

Stump, Paul: The Music's All That Matters. A History of Progressive Rock. Quartet Books, London 1997.

3. Kuvat

http://www.floydian-window.com/Pink_Floyd/gifs/index.html

4. Linkkejä

http://www.iband.com/band/pinkf.htm

http://www.pink-floyd.org/

http://pinkfloyd.colorado.edu/pinkfloyd-list/