takaisin sisällysluetteloonJari Sedergren - Wider Screen 1/1998

 

 

KYLMÄN SODAN
ELOKUVASENSUURIN ALKU

 

Artikkeli tarkastelee puolueettoman maan elokuvasensuurin vaikeuksia kylmässä sodassa. Tarkastelun spesifinä kohteena on Neuvostoliiton ja Suomen välisten elokuva-asioiden käsittely osana käytännön diplomatiaa kylmän sodan ensivuosina 1948–51. Samalla se on läpileikkaus Neuvostoliiton harjoittaman poliittisen painostuksen metodeihin ja siihen, kuinka virkamiehistö sitä käytännössä vastusti. Siinä mielessä artikkeli voi toimia apuna pohdittaessa myöhemmin esiintyvän suomettumis-käsitteen taustoja.

Pariisin rauhansopimuksen ja YYA-sopimuksen jälkeen Neuvostoliitto ei ollut Suomelle vain voittajavalta, vaan myös kylmää sotaa käyvä suurvalta. Kylmän sodan luonteeseen kuului, että suurvallan painostus saattoi koskea yhtä hyvin niin kulttuurisia, poliittisia kuin taloudellisiakin asioita. Jopa kysymys siitä, oliko kyseessä suuri vai pieni asia, oli kerta kerralta ratkottava erikseen. Puolueettomuus-käsityksestään kiinni pitävien suomalaisten mielestä kulttuuriasiat kuuluivat aina pieniin asioihin. Neuvostoliittolaiset ottivat ne paljon vakavammin, sillä he ymmärsivät, että kylmässä sodassa kulttuuripropaganda oli todellinen ase.

Sodan jälkeen neuvostoliittolaisten elokuvien omistaja Sovexportfilm ei aluksi hyväksynyt elokuviensa sensuuria. Sovexportfilmin Helsingin-edustusto kuitenkin hyväksyi Valtion filmitarkastamon kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen menettelyn, jonka mukaan tarkastamo tarkastaisi elokuvat samojen periaatteiden mukaan kuin kaikki muutkin filmit. Neuvostofilmit leikattiin tarkastamon määräysten mukaan, ja samalla niille määrättiin tavalliseen tapaan ikäraja ja vero. Sopimus ei ollut katastrofi kummallekaan osapuolelle. Neuvostofilmejä ei sen perusteella juurikaan leikattu, muutamaa väkivaltaista kohtausta lukuunottamatta. (1)

Vakavia ongelmia syntyi vasta kylmän sodan politiikan mukana. Heinäkuun 1948 vaalien tuloksena valtaan astui K.-A. Fagerholmin sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus, minkä jälkeen melkein kaikki oli poliittista. Neuvostoliitto painosti sanomalehdissään Suomen hallitusta suomalaisista kansandemokraattien lehdistä lainatuin argumentein. (2)

Tapaus Jääkärin morsian

Neuvostopainostus laajeni elokuviin teatterin tarjoaman takaoven kautta. Neuvostoliiton Helsingin-lähetystö esitti 5.12.1948 nootissaan lukuisia vaatimuksia. Kaksi niistä koski näytelmiä. Kansallisteatterissa esitetyn Jean-Paul Sartren Likaiset kädet –näytelmän lisäksi Neuvostoliitto vaati kiellettäväksi Samuli Sihvon Jääkärin morsianta, jota esitettiin Punainen Mylly –teatterissa. Tilannetta seurannut kommunistinen Työkansan Sanomat nosti 17.12. esiin myös Jääkärin morsian –elokuvan, jota se väitti neuvostovastaiseksi. Suomen kommunistien ja Moskovan yhteisestä pelistä on selvä osoitus se, että Pravdalle Moskovassa tämä riitti jo kahta päivää myöhemmin aiheeksi juttuun, jonka otsikkona oli railakkaasti "Suomessa jatketaan neuvostovastaisten filmien esitystä". (3)

Oikeus-, sisä- ja opetusministeriöt, jotka ulkoministeriö oli heti nootin jälkeen hälyttänyt neuvostovastaisuuksien etsintöihin omilla toimialoillaan, eivät niitä löytäneet. Pravdan jutun jälkeen ulkoministeriö kehotti opetusministeriötä tutkailemaan myös elokuvia. Siksi opetusministeri R. H. Oittinen määräsi elokuvatarkastamon kieltämään "maaseudulla esitetyn" Jääkärin morsiamen. Asiaa lienee käsitelty myös valtioneuvoston ulkoasiainvaliokunnassa, joka muotoili samana päivänä vastausta neuvostonoottiin. (4)

Ulkoministeriö oli tarkkana, koska nootti oli ensimmäinen puhtaasti kulttuuriasioihin keskittyvä sitten sodan jälkeisten kirjakieltojen. Tarkastamo pani 9.1.1948 elokuvan "toistaiseksi hyllylle", jolloin Jääkärin morsiamesta tuli ennakkotapaus hallinnollisesta ulkopoliittisesta sensuurista. Helmikuun manifestin, Aktivistien, Yli Rajan –elokuvan ja muutamien puolustusvoimain katsauksista rakennettujen leike-elokuvien kiellot olivat perustuneet sotasensuurin määräyksiin; elokuvat Hevoshuijarit ja Tyttö astui elämään olivat naftaliinissa tuottajan omien päätelmien vuoksi. (5)

Vuodesta 1955 lähtien Jääkärin morsiamessa ei sinänsä ollut elokuvatarkastamonkaan mielestä mitään erityistä kiellettävää. Kieleltään ja kohtauksiltaan propagandasta puhdistettua teatterinäytelmää esitettiin ympäri maata. Vaikka elokuvan ohjannut Risto Orko yhtiöineen esitti sen vapauttamisen puolesta lukuisia suullisia ja kirjallisia pyyntöjä, elokuva pysyi kiellettynä. Alunperin tarkastamon johtajan Arvo Paasivuoren kehittelemän kiellon perustelun mukaan Jääkärin morsiamen vapauttamisen myötä tarkastamo joutuisi tarkastamaan uudelleen "paljon hankalampia tapauksia" – se tarkoitti ennen muuta Aktivistit-elokuvaa – mistä seuraisi väistämättä kiusallista julkisuutta. Perustelua ei annettu julkisuuteen. Se siirtyi sensuurin arsenaalista vuonna 1955 ulkoministeriölle. (6)

Teesi muuntui vuonna 1964, kun tarkastuspyynnöissä vedottiin "muuttuneeseen ulkopoliittiseen tilanteeseen". Ennen sotaa tehtyjen elokuvien sallimisesta olisi voitu ulkoministeriön mielestä tehdä "niin kotimaassa kuin ulkomailla ... Suomen kannalta epäedullisia ulkopoliittisia johtopäätöksiä". Ulkoministeriö perusteli näkemystään lisäksi sanomalla, että elokuvien salliminen olisi voitu tulkita "vanhentuneiden ulkopoliittisten asenteiden henkiinherättämiseksi". Ulkopoliittisesta syistä tehtyjä päätöksiä ei tullut muuttaa "konjunktuurien mukaan". Erinäisten yksittäisten julkisten esitysten sallimisien ja kieltojen jälkeen elokuva vapautui sensuurin kahleista vasta 1980-luvun puolivälissä. Elokuvatarkastamon sallittua Jääkärin morsiamen sitä seurasi nopeasti Helmikuun manifestin – se kärsi pitkälle samantapaisista ongelmista kuin Jääkärin morsianAktivistien, Yli rajan ja muutaman muunkin vuodesta 1944 lähtien ulkopoliittisista syistä kiellettyinä olleiden suomalaisten elokuvien esittäminen. Silloin maailma oli muuttunut, eikä pelättyä kohua syntynyt. (7)

 

Suomi-Filmi ja Neuvostoliiton uutisfilmit

Jääkärin morsian –nootin jälkeen elokuvaa sivuavat ongelmat pahenivat, kun Suomi-Filmi Oy lopetti neuvostoliittolaisten uutiskatsausten esittämisen helsinkiläisessä elokuvateatteri Kino-Palatsissa keväällä 1949. Lähetystöneuvos Sysojev valitti ulkoministeriön kansliapäällikölle Tapio Voionmaalle, että Suomi-Filmin toimenpide "ei ollut oikein sopusoinnussa ystävyyspaktin hengen kanssa". Voionmaa ei tuntenut asiaa, mutta vastasi Sysojeville heti, että koska Suomessa tunnetaan Neuvostoliiton oloja liian vähän, olisi toivottavaa, että niitä koskevia dokumenttifilmejä myös esitettäisiin. Kun asiassa ei edistytty, Sysojev palasi asiaan kevään mittaan kahdesti diplomaattikutsuilla. (8)

Suomi-Filmi Oy:n oman kertomuksen mukaan yhtiö oli tehnyt sopimuksen uutisfilmeistä englantilaisen, ranskalaisen ja yhdysvaltalaisen yhtiön kanssa jo vuonna 1946. Se oli silloin yrittänyt saada oikeudet myös neuvostoliittolaisiin katsauksiin siinä kuitenkaan onnistumatta. Elokuvateatteri Royal oli ehtinyt tehdä sopimuksen neuvostoliittolaisten kanssa jo sitä ennen. Kun sitten vuonna 1948 amerikkalainen yhtiö yhtäkkiä lopetti uutisfilmiensä lähettämisen, hankki Suomi-Filmi tilalle neuvostoliittolaisen uutiskatsauksen.

Amerikkalaisten alettua lähettää elokuviaan Suomeen uudelleen keväällä 1949 Suomi-Filmi sanoi varoittamatta irti sopimuksensa neuvostoliittolaisten kanssa. Länsimaiden yritysten kanssa oli tehty kylmän sodan propagandapeliin turhan hyvin sopiva sopimus, jonka avulla neuvostoliittolaisten katsausten esittäminen estettiin: tunnin uutisfilminäytäntöön mahtui uuden sopimuksen mukaan vain kolme filmiä. Neuvostoliittolaisten kanssa vastaavia selvästi keinotekoisia rajoituksia ei ollut. Suomi-Filmi vetosi uuteen sopimukseensa; mikäli neuvostokatsauksen lähettämistä jatkettaisiin, sen täytyisi rikkoa sopimuksensa jonkin länsimaisen yhtiön kanssa.

Lähetystöneuvos Sysojev kiisti Suomi-Filmin kantaa hänelle selvitelleelle kansliapäällikkö Voionmaalle sen väitteen, että neuvostolainen filmiyhtiö olisi kieltäytynyt tekemästä sopimusta Suomi-Filmin kanssa neuvostolaisten uutisfilmien esittämistä. Sellaista esitystä ei Suomi-Filmiltä ollut koskaan edes tullut. Uutiskatsausten poistaminen Kino-Palatsin ohjelmistosta oli epäystävällinen teko, Sysojev huomautti, eikä edes kansliapäällikön toteamus siitä, että neuvostokatsauksia sentään esitettiin toisissa elokuvateattereissa vaikuttanut asiaan. Se oli eri asia, jota ei pitänyt sekoittaa hänen esille nostamaansa kysymykseen.

Voionmaa oli vaikeuksissa, koska Suomi-Filmin johtohahmo kauppaneuvos Risto Orko oli ulkomailla, eikä yhtiön teatteripäällikkö katsonut voivansa muuttaa vallitsevaa järjestelmää. Asiaa lykkäämään pyrkinyt kansliapäällikkö vetosi Orkon matkoihin ja sanoi palaavansa asiaan kesäkuun alussa. Sysojev vastasi hoitavansa lähetystössä kulttuuriasioita, ja lausui toivomuksen, että asia voitaisiin hoitaa suullisesti. Se tarkoitti, ettei virallisia nootteja haluttu vaihtaa, mutta että sekin saattaisi olla mahdollista.

Voionmaa palasi asiaan elokuussa 1949 kertomalla Sysojeville, ettei hän ollut unohtanut tämän toiveita. Ongelma oli kansliapäällikölle siinä, että Suomi-Filmi oli yksityinen yritys, jota valtio verotti raskaasti ja jonka täytyi tarkoin pitää kiinni olemassa olevista, ulkomaisten järjestöjen kanssa tekemistään sopimuksista. Suomi-Filmi oli kuitenkin ilmoittanut olevansa valmis esittämään neuvostoliittolaisia lyhytfilmejä, mutta kahdella ehdolla: niiden tuli olla tuoreita ja niitä piti voida leikata kuten muittenkin elokuvia.

Voionmaa yritti irrota asian enemmästä käsittelystä diplomaattisella tasolla sanomalla "filmimiesten" neuvottelevan keskenään yksityiskohdista. Neuvostoelokuvien leikkauksiin oli vaikeaa suostua, mutta jos "filmimiehet" siihen suostuisivat, lähetystöneuvos painotti, hänellä ei olisi mitään sitä vastaan. Elleivät filmimiehet pääsisi yksimielisyyteen asiasta, voitaisiin asiasta keskustella uudemman kerran tai sitten "vetää risti asian yli".

 

Neuvostoelokuva "Kolmas isku" sensuroidaan

Neuvostoliittolaiset diplomaatit olivat kiinnostuneita muistakin elokuvista kuin uutisfilmeistä. Sysojev oli neuvostokatsauksista huolehtiessaan ottanut esille myös Valtion elokuvatarkastamon sensuuritoimenpiteet. Kun neuvostoliittolainen elokuva Kolmas isku oli joutunut sensuurin käsittelyyn, siitä oli määrätty leikattavaksi peräti kolmannes. Valitus elokuvalautakuntaan ei ollut sekään tuottanut tulosta. Tarkastamo oli tehnyt poistot kohtaukseen, jossa Turkin entistä pääministeri Saracoglua esittänyt roolihahmo esitti lausumia Saksan ja Turkin yhteisestä sodanaikaisesta halusta tuhota Venäjä. Tarkastamo oli ajatellut leikattujen kohtien herättävän tyytymättömyyttä Turkissa eikä se ollut ajatellut lausumien neuvostovastaisia piirteitä, "koska filmi oli ... maan itsensä tekemä eikä siis voinut loukata sitä". (9)

Asia ei ollut edennyt diplomaattiselle tasolle heti, vaan elokuvaviranomaisilla oli ollut yhteys Neuvostoliiton edustajiin. Heti leikkausten tultua Kosmos-Filmin tietoon siellä työskennellyt herra Kusmin ilmoitti elokuvatarkastamoon, että päätös ei tyydyttänyt heitä, kuten ei myöskään erääseen toiseen elokuvaan tehty leikkauspäätös. Tällä Kusmin tarkoitti mitä ilmeisimmin saksalaisen DEFA-yhtymän Wozzeck-elokuvaan määrättyä kolmen metrin poistoa ruoskintakohtauksesta. Hiitonen selitti neuvostoliittolaiselle, että saksalaiselokuvan leikkaus perustui siihen, ettei julmia kohtauksia saanut esittää kuin lyhyesti. Samalla hän teki selvää myös Kolmannen iskun leikkausten perusteista. Kusmin ilmoitti myöhemmin, että hän tyytyi toiseen leikkaukseen, mutta halusi neuvotella Kolmannen iskun tapauksesta.

Kosmos-Filmin johtajan Illarionovin ja Hiitosen neuvotteluissa, joihin myös Kusmin osallistui, ilmeni, että neuvostoliittolaiset pitivät erittäin tärkeänä sitä, että leikkauksiin sisältyvä ilmaus Turkin ja Saksan sodanaikaisesta vihamielisyydestä Neuvostoliittoa kohtaan "tulisi selväksi katsojille". Leikkauksia ei pitänyt tehdä siksikään, että elokuva oli puolidokumentaarinen ja perustui historiallisiin tosiseikkoihin.

Hiitonen selitti, että muiden maiden elokuvista oli leikattu pois kohtia, jotka saattoivat olla epämieluisia jollekin toiselle valtiolle ja että nimenomaan Neuvostoliittoa vastaan tähtääviä kohtia oli poistettu filmeistä. Kosmos-Filmin johtaja huomautti tyynesti, että esitettyihin filmeihin oli kyllä jäänyt Neuvostoliitolle epämieluisia kohtia, erityisesti Yhdysvaltojen, Englannin ja Ranskan viikkokatsauksiin. Diplomaattiuralta elokuva-alalle ja toukokuussa 1944 elokuvasensoriksi tullut Hiitonen joutui myöntämään, että Neuvostoliittoa loukkaavia kohtauksia oli saattanut jäädä elokuviin, sillä "kaikki sensorit eivät ole niin kielitaitoisia eivätkä ulkopolitiikan hienouksiin perehtyneitä, että aina huomaisivat kaikki vähäisimmätkin vaaralliset kohdat".

Hiitonen ehdotti neuvostoliittolaisille, että elokuvasta poistettaisiin vain ne sanat, joiden mukaan Neuvostoliitolle vihamieliset käsitykset ovat Turkin silloisen pääministerin itsensä esittämiä. Tällöin teksti säilyisi olennaisilta osiltaan ennallaan, eikä Turkilla olisi huomauttamisen aihetta. Hiitosen käsityksen mukaan Illarionov tyytyi kompromissiin, vaikkei hän sanonutkaan mitään.

Hiitonen esitelmöi neuvostoliittolaisille suomalaisesta elokuvien tarkastusjärjestelmästä: Tarkastamon päätökset olivat oikeastaan lainvoimaisia ja lopullisia eikä niitä voitu muuttaa muuten kuin "erikoisedellytysten vallitessa". Tarkastamon käytäntönä oli kuitenkin ollut se, että jos sensuurikorttia ei ollut ehditty antaa filmin omistajalle, ja jos päätöksen takana oli vain vähemmistö sen viidestä jäsenestä, niin päätökseen osallistumattomille annettiin mahdollisuus lausua mielipiteensä elokuvasta. Muutosta tarkastamon päätökseen ei ollut saatu aikaan tällä tavoin, koska toinen päätökseen osallistuneista jäsenistä ei sairauden takia ollut tavoitettavissa ja kun yksi kolmesta muusta jäsenestä oli matkoilla.

Ulkoministeriölle Hiitonen kirjoitti tarkastamon ongelman olevan sen, että neuvostoliittolaiset halusivat päätöksen kirjallisena. "Yleensäkin kävi keskusteluista ilmi, että Kosmos Filmin oli ilmoitettava päämiehilleen Moskovaan, miksi leikkausta ei voitu välttää. Elokuvatarkastamo ei kuitenkaan koskaan ole antanut kirjallisia perusteluita päätöksilleen, koska sellaisen muotoilu monessa tapauksessa saattaa olla vaikeaa," Hiitonen valitti muistiossaan.

Päätös oli neuvostoliittolaisille selvästikin tärkeä, minkä osoitti sekin, että elokuvan jo päätetty ensiesitys lykättiin, jotta uusi sensuuripäätös ehdittäisiin tehdä. Kun Hiitonen kehotti Kosmos-Filmiä käyttämään valitusoikeuttaan elokuvalautakuntaan, yhtiö teki sen ensimmäisen kerran kautta aikojen. Valitustaan yhtiö perusteli elokuvan historiallisuudella myös ongelmalliseksi osoittautuneiden tekstien kohdalla. Hiitonen suositteli elokuvalautakunnan puheenjohtajalle Arvo Salmiselle ratkaisuehdotustaan, mihin myös kansliapäällikkö Voionmaa yhtyi.

Elokuvalautakunta ei ollut kokouksessaan 16.5.1949 yksimielinen, vaan osa jäsenistä ehdotti kaikkia tekstejä sallituiksi. Kun salliva kanta ei kuitenkaan saanut enemmistöä, päädyttiin Hiitosen ehdotuksen mukaiseen kompromissiin, jossa tekstejä leikeltiin kymmenen filmimetrin verran. Perusteluiksi lautakunta jokseenkin käsittämättömällä tavalla esitti, että "poistetuissa teksteissä esitettiin 'neuvostokansoja vastaan kohdistuva julma ja raaka lausunto'." Elokuvalautakunnassa oli sanailtu jopa siihen suuntaan, että elokuvaan jäänyt lausunto saattaisi joissakin suomalaisissa piireissä aiheuttaa tyytyväistä hyväksymistä ja voisi siten haitata Suomen ja Neuvostoliiton suhteita.

Elokuvalautakunnan päätös ei ollut edes lain mukainen, minkä Hiitonen tiedotti ulkoministeriöön.

"Jos Neuvostoliitto haluaa itse valmistamissaan filmeissä esittää jonkin sitä vastaan kohdistuvan lausunnon, niin ei tämän salliminen tietenkään voi huonontaa suhteita siihen. Päinvastoin saattaa juuri jonkin Neuvostoliiton haluaman elokuvatekstin kieltäminen huonontaa suhteita siihen," Hiitonen järkeili.

Elokuvalautakunnan päätöksen jälkeen Turkin mahdollinen suhtautuminen ko. teksteihin ei sekään voinut tulla kysymykseen, koska elokuvalautakunta ei maininnut siitä päätöksessään.

Kun valitustie oli käyty näinkin pitkälle, eikä tulosta ollut syntynyt, neuvostoliittolaisten diplomaattista väliintuloa voidaan pitää vähemmän yllätyksellisenä. Lähetystöneuvos Sysojev pyysikin kansliapäällikkö Voionmaata kääntymään opetusministerin puoleen, jotta päätökseen saataisiin neuvostoliittolaisia tyydyttävä korjaus. Asiansa merkitystä korostaakseen Sysojev sanoi tekevänsä esityksensä lähetystön kulttuuriasioita hoitavan neuvoksen ominaisuudessa.

Voionmaan kääntyessä elokuvatarkastamon puoleen hän sai kuulla, ettei Hiitonen voinut suositella valitusta Korkeimpaan hallinto-oikeuteen, koska elokuvien tarkastuksesta annetun lain 10. pykälän mukaan muutos voitaisiin tehdä vain, jos "hyväksymisen edellytyksenä olleet yleiset olosuhteet olennaisesti muuttuvat", jolloin elokuvat voitaisiin alistaa uuteen tarkastukseen. Se tarkoitti elokuvien enemmän tai vähemmän yleistä uusintatarkastusta: samanlaista kuin oli tehty vuosina 1942 sotilaspiirien huolestuttua saksalaisten aseveljien vastaisista elokuvista ja vuonna 1947 kun saksalaisia ja unkarilaisia elokuvia vapautettiin välirauhan jälkeisestä kiellosta.

Laki ei antanut Hiitosen mukaan mahdollisuutta tarkastaa yksittäisessä tapauksessa määrättyä filmiä uudestaan.

"Milloin ulkopoliittisia vaikeuksia on aikaisemmin ollut syytä varoa, on kysymyksessä ollut muiden maiden kuin Neuvostoliiton elokuvia edustavat vuokraamot, jotka tällöin tavallisesti on saatu neuvotteluteitä taivutetuiksi poistamaan jokin sellainen kohta filmeistään, joihin sensuurielinten on muodollisista syistä ollut vaikeata puuttua", Hiitonen kirjoitti.

Sillä hän tarkoitti kylmän sodan uutisfilmejä koskenutta, huhtikuussa 1948 alkanutta sensuurikäytäntöä. Mutta nyt kyseessä ei ollut sallitun kohdan leikkaaminen tai koko elokuvan vapaaehtoinen poistaminen markkinoilta, vaan kielletyn kohdan sallituksi saaminen. Juristina Hiitonen ei jäänyt keinoitta: laki varasi valittajalle mahdollisuuden antaa lausunto asiasta, ennen kuin lopullinen päätös annettiin. Tällaista lausuntoa Kosmos-Filmiltä ei ollut pyydetty, joten uusintatarkastus lautakunnassa oli mahdollista.

Hiitonen käsitteli muistionsa lopuksi ulkopolitiikan käytäntöä elokuvasensuuritapauksissa:

"Viranomaisemme ovat välirauhan jälkeen säännönmukaisesti koettaneet löytää jonkin sopivan ratkaisun sellaisille filmisensuurikysymyksille, joilla on saattanut olla ulkopoliittista merkitystä. Itse asiassa ei ole tarkoituksenmukaista antaa jonkin toisarvoisen seikan aiheuttaa ulkopoliittisia kahnauksia. Nimenomaan on syytä voimassa olevien säännösten pohjalla tai sitten neuvotteluihin perustuvilla järjestelyillä löytää asianomaisia tyydyttävä ratkaisu, milloin nämä panevat suuren painon kannalleen."

Hiitonen suositteli ulkoministeriölle, että elokuvalautakunta käsittelisi asian uudelleen ja että sitä valmennettaisiin etukäteen, jotta "se tällä kertaa tekisi sekä muodollisesti että poliittisesti oikean ratkaisun". Hiitosen juristin luonto lienee unohtunut, kun hän käsitteli sitä mahdollisuutta, että Kosmos-Filmi veisi asian Korkeimpaan hallinto-oikeuteen: oikeusistuintakin olisi Hiitosen mielestä "myös vastaavasti valmennettava"!

Meneteltiinpä kummalla tavalla tahansa, Hiitonen katsoi, että olisi pyrittävä saada aikaan ratkaisu, jolla osoitettaisiin, että "viranomaisillamme on halua mahdollisuuden rajoissa huomioida Neuvostoliiton toivomukset". Siksi kaikki kuusi tekstiä olisi hyväksyttävä sellaisenaan, varsinkin kun filmiä on esitetty muissa maissa, eikä Turkki ollut missään elokuvasta valittanut, eikä Saraoglukaan enää edes ollut Turkin pääministeri.

Hiitosen kanta voitti. Neuvostoelokuvaa Kolmas isku ei lopulta leikattu.

 

Tapaus "Rauha voittaa sodan"

Neuvostoarkistoja tutkineen Jukka Nevakiven mukaan Neuvostoliiton linja Suomea kohtaan kiristyi vuosien 1948–49 vaihteessa. Moskovassa arveltiin Fagerholmin olevan anglo-amerikkalaiseen blokkiin liittymisen kannalla, ja vuoden 1949 lopulta sitä oltiin panemassa käytäntöön. (10)

Neuvostoliiton lähetystö reagoi nopeasti, kun Valtion elokuvatarkastamo leikkasi tammikuussa 1950 neuvostoliittolaisesta dokumenttielokuvasta Rauha voittaa sodan noin 300 metriä, koska se katsoi elokuvan olevan omiaan huonontamaan suhteita Ranskaan, Englantiin ja Yhdysvaltoihin. Leikkaus aiheutti diplomaattisen väliintulon. Kansliapäällikkö Tapio Voionmaan luokse ulkoministeriöön saapui "ikäviä asioita tuomaan" 3.2.1950 lähetystöneuvos Sysojev, joka muistutti johtavansa lähetystön kulttuuriasioita. Neuvostoliiton Helsingin-lähetystö "halusi", että Rauha voittaa sodan saataisiin esittää Suomessa leikkaamattomana. Lähetystöneuvos vetosi YYA-sopimukseen. Sopimus "edellytti rauhantahtoa" ja Sysojev toivoi hurskaasti, "että tässäkin asiassa rauha voittaisi." Neuvostotahdon ilmaisu saatettiinkin elokuvalautakunnan tietoon. (11)

Kansliapäällikkö Voionmaa tunsi asian päällisin puolin, sillä elokuvatarkastamo ei ollut tehnyt päätöstään yksin, vaan mukana oli ollut myös ulkoministeriön sanomalehtitoimiston päällikkö Heikki Brotherus. Brotherus oli kertonut elokuvasta Voionmaalle sen verran, että filmi sisälsi länsimaita ja erityisesti Yhdysvaltain presidentin Harry S. Trumania pahasti loukkaavia kohtia. Voionmaa tiedusteli asian etenemisestä valtion elokuvalautakunnan puheenjohtajalta Arvo Salmiselta, joka kertoi, että Sovexport-filmiä Suomessa edustava "Cosmos Oy" (= Kosmos-Filmi) oli hakenut asiaan muutosta elokuvalautakunnalta, mutta tämä pysytti päätöksen.

Salminen sanoi Voionmaalle puhelimessa, että filmi sisälsi "niin 'törkeätä' länsimaita vastaan kohdistuvaa propagandaa, että sellaiselle on pantava tiukka sulku". Salminen oli korostanut, että lautakunnan päätös oli saavuttanut lainvoiman, eikä UM enempää kuin muutkaan viranomaiset, voi siihen mitään vaikuttaa. Jäljellä olisi vain filmin omistajan mahdollisuus valittaa Korkeimpaan hallinto-oikeuteen.

Elokuvalautakunnan päätöksessä asia oli muotoiltu hieman toisin, sillä leikattavaksi määrätty osa elokuvasta "sekä kuvauksellisesti että äänellisesti oli sen laatuinen, että se oli katsottava loukkaavaksi Yhdysvaltoja, Englantia ja Ranskaa (kohtaan JS) ja sellaisenaan saattoi loukata Suomen suhteita ulkovaltoihin". Lautakunnan rikkumattomaan yksimielisyyteen tuli särö vain, kun maisteri Raoul Palmgren, SKDL:n edustaja poliittisin perustein nimetyssä lautakunnassa, olisi hyväksynyt filmin, "vaikka hänkin lausui epäilyksiä selostuksen (speacer) suhteen".

Voionmaa sai Brotherukselta elokuvan tarkastamista koskevan raportin jo seuraavana päivänä, joka lainattakoon tässä kokonaisuudessaan ajan hengen tavoittamiseksi:

"Kävin valtion elokuvatarkastamon pyynnöstä 24.1. katsomassa venäläistä dokumentäärielokuvaa Rauha voittaa sodan, tarkastamon jäsenistä olivat saapuville tri Martti Ruutu ja toimittaja Kittelä." (Po. Urho Kittilä. JS)

Elokuva, joka on n. 1000 m pitkä, kuvailee aluksi Neuvostoliittoa rauhaa rakastavien kansojen johtajan ja esitetään aktualiteettikuvia siitä, miten edustajia eri maista saapuu Moskovaan suureen rauhankonferenssiin.

Tästä puhtaasti dokumentäärisluontoisesta aiheesta siirrytään aivan erillisesti käsittelemään Yhdysvaltoja ja länsimaita, joista näytetään, miten ne toisin kuin rauhan asiaa voimistava Neuvostoliitto varustautuvat sotaan ja harjoittavat sotakiihoitusta. Yhdysvalloista näytetään palasia, joissa osoitetaan, että raakuus ja gangsterivalta rehottavat, atomipommeja valmistetaan, työttömyys ja kurjuus kasvavat. Strassburgin kokous leimataan sodan valmisteluksi. Churchill ym kuvataan sotarikollisiksi. Presidentti Trumanista sanotaan, että hän allekirjoittaa aggressiivisen Atlantin sopimuksen ja lisäksi näytetään, miten hän dekoroi kenraali Clayn tämän ansioista terroristisen poliisitekniikan kehittämisestä Saksassa.

"Kokonaisuudessaan tämä n. 300 m pitkä episoodi, sinänsä aivan irrallinen varsinaisesta dokumentäärielokuvasta, teki asianomaisia mai(s)ta ja niiden johtaji(st)a erittäin loukkaavan vaikutuksen. Niin puhe kuin kuvat olivat ilmeisesti tarkoitetut tekemään katsojaan sen vaikutuksen, että länsimaat valmistautuvat hyökkäyssotaan. Pyydettynä lausuntona ilmoitin katsovani, että sanottu kohta olisi poistettava yllä esille käyvistä syistä".

Brotherus joutui perustelemaan poliittisesti arkaluontoista päätöstään tarkemmin uudessa muistiossa. Hän vetosi siinä ulkopolitiikan johtaviin periaatteisiin, jonka mukaan ensinnäkin suurvaltojen väliseen politiikkaan ei pidä sekaantua ja toiseksi on syytä ylläpitää hyviä suhteita kaikkiin valtoihin.

Poliittinen linjapäätös – sillä juuri siitä oli kysymys – vietiin 7.2.1950 valtioneuvoston ulkoasiainvaliokunnan käsittelyyn. Mukana olivat pääministeri K.-A. Fagerholm, ministerit Carl Enckell, Takki, Emil Skog, Aaltonen ja ulkoministeriön va. kansliapäällikkö T. A. Vahervuori sekä ylimääräisinä opetusministeri R. Oittinen, opetusministeriön kansliapäällikkö Arvo Salminen ja ulkoasiainministeriön sanomalehtitoimiston päällikkö Heikki Brotherus. Ulkoasiainvaliokunta naulasi poliittiseksi linjaksi sen, ettei se puutu asian käsittelyyn. Virkamiehet saivat näin vastata kulttuuripolitiikasta silloinkin, kun kyseessä oli ulkopoliittinen konflikti! Muodolliseksi perusteeksi puuttumattomuudelle todettiin, että vuonna 1945 säädetty elokuvatarkastusta koskeva laki teki mahdolliseksi valittaa elokuvalautakunnan päätöksestä Korkeimpaan Hallinto-oikeuteen.(12) Elokuvasensuuriasiaa koskevaa valitusta ei ollut koskaan viety sinne asti.

Lähetystöneuvos Sysojev tiedusteli jo seuraavana päivänä asian etenemistä avustaja L. Taurénilta, jolle hän valitti, ettei kielivaikeuksien vuoksi voi ottaa suoraan yhteyttä kansliapäällikkö Voionmaahan. Kun kansliapäällikkö oli vielä matkoilla, Taurén ohjasi Sysojevin seuraavaksi päiväksi va. kansliapäällikkö T. A. Vahervuoren luokse. Silloin lähetystöneuvos sai kuulla valtioneuvoston ulkoasiainvaliokunnan kannan ja taas kerran suomalaisen sensuurijärjestelmän perusteet. Sysojev sanoi tuntevansa järjestelmän, ja sanoi haluavansa toistaa Neuvostoliiton lähetystön toiveen siitä, että tämäkin elokuva tulisi esitetyksi valkokankailla kuten muutkin filmit. Vahervuoren vastalauseet olivat Sysojevin mielestä turhia, sillä ulkoasiainministeriö oli lähetystöneuvoksen tietämän mukaan muuttanut tarkastamon kieltävää päätöstä, joka koski neuvostoliittolaista elokuvaa Kohtaus Elbellä. (13)

Sysojev saatoi hyvin arvata, että juuri hänen painostuksensa oli vaikuttanut siihen, että sotaelokuva Kohtaus Elbellä oli hyväksytty. Hän oli ottanut tarkastamon määräämän esityskiellon esille ensimmäisen kerran Neuvostoliiton lähetystön kutsuilla 7.11. keskustellessaan ulkoministeri Carl Enckellin kanssa. Protesti uudistettiin kansliapäällikkö Voionmaalle vain kahta päivää myöhemmin lähetystöneuvosten A. N. Fedorovin, joka oli lähetystön "kakkosmies", ja Ivan Sysojevin vierailulla. Fedorov oli silloin valittanut YYA-sopimukseen vedoten Helsingin Sanomissa julkaistuista muistelmista, jotka oli kirjoittanut Yhdysvaltojen entinen Moskovan-ambassadori Bedell Smith.

"Ulkoasiainministeriö ja sen kansliapäällikkö ... ovat varmaan tarpeeksi mahtavia voidakseen vaikuttaa siihen, minkälaisia artikkelisarjoja lehdet julkaisevat," Fedorov arvioi suomalaisen journalismin tilaa.

"Leikillisessä ja hymyilevässä sävyssä" käyty keskustelu sai uuden luonteen ja Feodorovin jopa "hieman synkentyi", kun Voionmaa oli väistänyt vaikutusvaltansa arvioinnin ja oli väittänyt Neuvostoliiton lehdistön usein julkaisseen harhaanjohtavia tietoja ja väitteitä Suomen oloista ja tapauksista. "Neuvostoliiton lehdistö aina valaisee kaikkia kysymyksiä objektiivisesti", Fedorov oli kiistänyt mediakritiikin.

Fedorovin vaiettua myllytysta jatkoi Sysojev, joka oli ottanut esille elokuvatarkastamon Kohtaus Elbellä –elokuvalle määrämän kiellon. Jos kohta Helsingin Sanomien kirjoitteluun ei oltu voitu vaikuttaa, niin elokuvalautakuntaan kyllä: se oli hyväksynyt neuvostoelokuvan vielä samana päivänä! Voionmaata keskustelu oli vaivannut sen verran, että hän otti asian esille presidentti Paasikiven luona. Kansliapäällikkö oli kertonut Fedorovin kommenteista ja esittänyt presidentille, ettei itse enää jatkaisi tällä linjalla, jolla epäilemättä oli ollut presidentin tuki. Paasikiven tulikivenkatkuinen kommentti löytyy päiväkirjasta ilmeisen huonosti nukutun yön jälkeen:

"Tällaista venäläiset voivat väittää. Heidän lehtensä kirjoittelut Suomen asioista ovat puhdasta valetta ... Samoin heidän kaikki muut kirjoituksensa samoin kuin radioesitykset..." (14)

Tätä prosessia Vahervuori nyt joutui selittämään Sysojeville siten, että elokuvatarkastamo oli kutsunut ulkoministeriön edustajan paikalle tarkastamaan Kohtaus Elbellä –elokuvaa, muttei ollut odottanut tämän lausuntoa, vaan ehättänyt antamaan kieltävän päätöksensä jo ennen sitä. Kun sitten ulkoministeriön edustajan lausunto oli ollut filmin esittämisen suhteen myönteinen, katsoi elokuvalautakunta tarpeelliseksi ottaa elokuvan uudelleen tarkastettavaksi ja salli neuvostoelokuvan esittämisen.

Sysojevin mielestä tärkeintä oli, että rauhanfilmi saadaan esittää. Pragmaattisluontoisen perustelun edessä va. kansliapäällikkö yritti kierrellä ja kaarrella ja selitti jopa, että koko filmilainsäädäntö oli johtunut lähinnä tahdosta ehkäistä Neuvostoliittoa loukkaavan propagandan harjoittaminen elokuvien välityksellä: kun sitten Suomi halusi pysyä suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella, tehtävänä oli huolehtia siitä, ettei mitään vieraita valtioita Suomessa loukattaisi. Selvästi tyytymätön lähetystöneuvos sanoi Neuvostoliiton lähetystön pysyvän vaatimuksessaan, mutta va. kansliapäällikkö totesi, että hallintoviranomaisten puuttuminen asian kulkuun tulisi mahdolliseksi vain lainsäädäntöä muuttamalla.

Elokuvalautakunta käsitteli asiaa uudelleen 10.2., ja kumosi aiemman päätöksensä: elokuvasta piti leikata lopulta 20–30 metriä. Sysojev ei ollut vieläkään tyytyväinen, vaan ilmoitti haluavansa virallisen ilmoituksen asiasta. Lähetystöneuvos tapasi kansliapäällikkö Voionmaan 22.2.1950, joka halusi antaa virallisen lausunnon suullisesti kuten neuvostoprotestikin oli esitetty. Kansliapäällikkö kertoi elokuvalautakunnan – johon sitä paitsi kuului edustajia kaikista puolueista – olleen päätöksessään yksimielinen ja mainitsi samalla, että filmin omistajan edustajakin oli tyytynyt päätökseen.

Lähetystöneuvos ei ollut tälläkään kertaa tyytyväinen kuulemaansa ja Neuvostoliiton lähetystö piti edelleen kiinni aiemmasta kannastaan: filmi oli esitettävä kokonaisuudessaan. Lähetystö ei Sysojevin mukaan ollut asiassa yhteydessä filmin omistajaan; jos filmin omistaja onkin tyytynyt elokuvalautakunnan päättämään leikkaukseen, ei lähetystö yhdy siihen. Voionmaa tyytyi kertomaan elokuvan omistajan valitusmahdollisuudesta, vaikka Sysojev sanoi esittävänsä Neuvostoliiton kannan asiassa.

Sysojev uudisti protestinsa jälleen 7.3. Voionmaalla oli kerrottavana vain, että Kosmos Filmillä oli vielä mahdollisuus vedota elokuvalautakuntaan, koska sillä oli oikeus antaa lausunto lautakunnan aiemmasta päätöksestä. Ulkoministeriö ei asiaan halunnut puuttua. Tällöin Sysojev vaati, että olisi otettava huomioon kysymyksessä olevan Neuvostoliiton lähetystön virallinen demarshi, joka oli vakava asia. Voionmaa sanoi vaivanneensa asialla päätänsä kovasti, mutta diplomaattinen linja oli nyt käyty ja jäljellä oli vain puhtaasti oikeudellinen linja. Sysojev totesi tähän, että hänen on nähtävästi palattava asiaan. Sen hän teki 20.3., jolloin Voionmaa saattoi kertoa ainoastaan, että elokuvalautakunta käsittelee vielä asiaa Kosmos-Filmi Oy:n peruutusanomuksen vuoksi.

Lautakunta pysyi päätöksessään 23.3., ja neljä päivää myöhemmin hallituksen ulkoasiainvaliokunnan jäsenet katsoivat elokuvan alkuosan johon leikkaukset sisältyivät. Poliittinen linjapäätös kesti hallituksen tarkastuksen: neuvostoelokuvaa leikattiin poliittisista syistä ensimmäisen kerran.

Ulkoasiainvaliokunnan päätös ei ollut itsestään selvä. Se oli mahdollinen vain, koska Urho Kekkosen (ml) ensimmäisen hallituksen ulkoministeri Åke Gartz (rkp) asettui neuvostovaatimusten edessä vastahankaan, "jotta meillä tulevaisuudessa olisi oikeutemme säilytettyinä". Vaikka oli ainoa neuvostoelokuvan sensuurileikkauksia kannattanut hallituksen ulkoasiainvaliokunnan jäsen, Gartz sai kantansa läpi "raakana ja törkeänä" pitämässään tapauksessa, sillä häntä tuki hiljaisesti presidentti J. K. Paasikivi. Näin puolueettomuutta puolustettiin elokuvasensuurin leikkauksin ensimmäisen kerran kylmän sodan kulttuuritaistoissa.

Gartzin tehtävä ei ollut helppo. Amerikkalaisten kylmää sotaa puhkuvia uutiskatsauksia ja näytelmäelokuviakin oli sensuroitu ankarasti jo huhtikuusta 1948 lähtien. Neuvostoelokuvien kohdalla ei samanlaiseen tarkkuuteen ollut päästy. Gartz joutui lopulta antamaan tasapuolisuutta tavoittelevasta linjastaan periksi. Itsesensuurin läntisestä suuntauksesta on osoituksena se, että ulkoministeri pyysi ja sai Yhdysvaltojen Suomen-lähettiläältä John Moors Cabotilta ymmärtämystä siihen, että Neuvostoliiton filmeihin jäisi sensuurin jälkeenkin "jotakin vähemmän sopivaa". (15)

Copyright Jari Sedergren

takaisin sisällysluetteloon


Viitteet

1. Ensio Hiitosen päiväämätön "Muistio neuvostoliittolaisen elokuvan 'Kolmas Isku' sensuroimisesta"; Dea 2, Muistiot 1949, Ulkoministeriön arkisto (= UMA). [takaisin]

2. J. K. Paasikiven päiväkirjat (= JKPp), Toinen osa 25.4.1949–10.4.1956. Toim. Yrjö Blomstedt ja Matti Klinge, II, 1986, s. 21, palsta (= p.) 26 ja s. 56, p. 95. [takaisin]

3. Verbaalinootti 5.12.1948, L 12 Venäjä, kansio "Likaiset kädet ja Jääkärin morsian", UMA. Nootti (5.12.1947) luettiin radion myöhäisuutisissa 7.12. 1948, ks. myös Helsingin Sanomat 8.12.1948 "Neuvostoliitto jättänyt nootin", joka referoi kommunistien Armas Äikiän kritiikkiä Sartren näytelmää vastaan. "Likaiset kädet" kiellettiin heti eikä "Jääkärin morsianta" enää näytelty. Paasikiven päiväkirjat I, 1985, s. 680, p. 1315. Ulkoasiainministeriö (= UM)(T. Vahervuori) Opetusministeriölle 20.12.1948; 12 L Venäjä, UMA. [takaisin]

4. Ulkoasiainministeriö (T. A. Vahervuori) Sisäasiainministeriölle (= SisM) 7.12.1948. Samansisältöinen kirje Opetusministeriöön (= OpM) ja Oikeusministeriöön (= OikM). Vastaus: OikM (Tauno Suontausta) UM:lle 8.12.1948 ja OpM UM:lle 10.12.1948. OpMin:ön vastaus perustui Kansallisteatterin johtajan Eino Kaliman muistioon ja pyydettyyn Verneri Veistäjän lausuntoon. SisM (A. Simonen) UM:lle 11.12.1948. UM (T. Vahervuori) OpM:lle 20.12.1948. OpM (R. H. Oittinen) Valtion Elokuvatarkastamolle (= VET) 20.12.1948; oikeaksi todistettu jäljennös kirjeestä. Valtioneuvoston ulkoasiainvaliokunnan istunnon esittelylista 20.12. 1948, johon Jorma Vanamo on merkinnyt käsin: "Hyväksyttiin liitteestä ilmenevin muutoksin". Kaikki lähteet: 12 L Venäjä, UMA. [takaisin]

5. Ks. tarkemmin Jari Sedergren: Poliittinen elokuvasensuuri Suomessa 1939–1944. Poliittisen historian lisensiaattityö Helsingin yliopistossa 1995. [takaisin]

6. Pyyntöjä, ks. mm. Suomi-Filmi (Risto Orko) OpMin:lle 25.6.1958. VET UM:lle 15.7.1958. Suomi-Filmi VET:lle 19.12.1963. VET UM:lle 20.12.1963; Suomi-Filmi Oy (Risto Orko) VET:lle 31.5.1965. VET (A. K. Paasivuori) UM:lle 8.6.1965. VET (Arvo Paasivuori) UM:lle 12.1.1955. UM (R. R. Seppälä) VET:lle 7.2.1955; 46 S Filmit, UMA. Sen jälkeen, kun Suomi-Filmi oli lähestynyt kirjeitse opetusministeri Kustaa Vilkunaa, tämä tiedusteli UM:ltä vuonna 1958 sotasensuurin kieltämien elokuvien vapauttamismahdollisuuksia tuloksetta. Suomi-Filmi Oy OpMin:lle 25.6. 1958 ja OpM (Kustaa Vilkuna) VET:lle 3.7.1958; ibid.. [takaisin]

7. Max Jakobsonin P.M. "Elokuvien ulkopoliittinen sensurointi", 12.5. 1964; 46 S, UMA. Muistion saivat tasavallan presidentti, ulkoministeri, ulkoasiainministeriön kansliapäällikkö ja sen poliittisen osaston sekä sanomatoimiston päälliköt, arkisto ja elokuvatarkastamo. Enemmän 1960-luvusta: ks. Jari Sedergren: Elokuvasensuurin saksien politiikkaa. Teoksessa Rillumarei ja valistus, 1950-luvun kulttuurikahakoita. Toim. Matti Peltonen. SHS, Helsinki 1996. [takaisin]

8. Jollei muuten mainita esitys perustuu seuraaviin muistioihin: Kansliapäällikön (Tapio Voionmaa) muistio 23.4.1949, N:o 12: "Keskustelu lähetystöneuvos Sysojevin kanssa"; Dea 2, Muistiot 1949, UMA.Suomi-Filmin teatteripäällikön majuri Wallinheimon 25.4.1949 ptty vastaus Voionmaan kyselyyn, lisäys ed. viitteessä main. muistioon, 46 S, Filmit (Venäjä), UMA. Kansliapäällikön (Tapio Voionmaa) 24.5.1949 ptty muistio n:o 15: "Neuvostolaisten filmien esitykset"; Dea 2, Muistiot 1949, UMA. Kansliapäällikön (Tapio Voionmaa) 5.8.1949 ptty muistio n:o 20: "Lähetystöneuvos Sysojev / Kansliapäällikkö"; ibid.. [takaisin]

9. Kansliapäällikön (Tapio Voionmaa) 24.5.1949 ptty muistio n:o 15; Dea 2, Muistiot 1949, UMA. Ensio Hiitosen "Muistio neuvostoliittolaisen elokuvan "Kolmas Isku" sensuroimisesta; ibid.. Seuraava esitys elokuvan sensuroinnin vaiheista perustuu Hiitosen muistioon, ellei muutoin mainita. [takaisin]

10. Jukka Nevakivi: Miten Kekkonen pääsi valtaan ja Suomi suomettui. Otava, Keuruu 1996. [takaisin]

11. Ellei muuten mainita, esitys perustuu seuraaviin muistioihin: Kansliapäällikön (Tapio Voionmaa) 3.2.1950 ptty muistio No 1/1950: "Neuvostoliiton lähetystön demarchi neuvostolaisen filmin sensuroinnista"; 46 S filmit, UMA. Arvo Salmisen 6.2.1950 ptty promemoria; ibid. Heikki Brotheruksen 4.2.1950 ptty "P.M. filmin 'Rauha voittaa sodan' sensuroimisesta; ibid.. [takaisin]

12. Ote salaisesta valtioneuvoston ulkoasiainvaliokunnan istunnon pöytäkirjasta 7.2.1950. 46 S, Filmit, UMA. [takaisin]

13. Esitys perustuu, ellei muuta mainita, seur. muistioihin: Osastopäällikkö T. O. Vahervuoren 9.2.1950 ptty "Neuvostoliittolaisen rauhanfilmin sensurointi. Muistio os.pääl. Vahervuoren keskustelusta lähetystöneuvos Sysojevin kanssa". Molemmat: 46 S. Kansliapäällikkö Tapio Voionmaan 9.11.1949 ptty muistio N:o 25: "Keskustelu Neuvostoliiton lähetystöneuvoksien kanssa"; Dea 2 UMA. L. Taurénin 16.2.1950 ptty "Muistio puhelinkeskustelusta läh.neuvos Sysojev / avust. Taurén. Kansliapäällikön (Tapio Voionmaa) 22.2.1950 ptty muistio: "Neuvostoliiton lähetystön demarchi neuvostolaisen filmin sensuroinnista; Ibid. Voionmaan päiväämätön "Muistio. Neuvostolaisen elokuvan 'Rauha voittaa sodan' sensurointi. Sal. KD 1950; 46 S, filmit, UMA. [takaisin]

14. JKPp II 1986, 9.11.1949, s. 51, p. 86 ja 10.11.1949, sama. [takaisin]

15. JKPp II, 30.3.1950, s. 103, p. 185; 30.3.1950, s. 103, p. 185; 19.4. 1950, s. 109, p. 198.Ks. myös 26.4.1950, s. 111, p. 201. Paasikivi pohti myös, mitä tehdä, kun Pravda oli nostanut 13.4. esille neuvostovastaisena Suomessa esitettynä filminä Wieniin sijoittuvan elokuvan Kolmas mies: "Olisi otettava selvä, mitä perää tässä on. Tietääkseni ei saa esittää Neuvostoliittoa loukkaavaa." Mt., 14.4.1950, s. 108, p. 195; [takaisin]