Kanerva Eskola – Wider Screen 2–3/2001

Rocky Horror Picture Show ja faniuden monet ulottuvuudet

Kun pääsee oikean yleisön kanssa katsomaan Rocky Horror Picture Show'ta (Jim Sharman, 1975), huomaa heti, ettei kyse ole tavallisesta elokuvaesityksestä. Mukana saattaa olla katsojia, jotka ovat nähneet elokuvan teatterissa jopa satoja kertoja. Hyvin monet ovat myös pukeutuneet elokuvan hahmoiksi tai muihin sopiviin vaatteisiin. He toistavat elokuvan repliikkejä ja näyttelijöiden toimintaa katsomossa ja valkokankaan edessä, heittelevät esineitä, ruiskivat vettä suihkupulloista ja vesipistooleista. Eikä katsomo ole hiljaa, vaan katsojat väittävät vastaan elokuvan hahmoille tai esittävät heille kysymyksiä, joihin nämä – tietenkin – heti seuraavassa vastaavat.

Toiminta ei kuitenkaan vaikuta kaoottiselta, vaan Rocky Horror Picture Show'n näytöksessä katsojat toimivat hyvin järjestäytyneesti ja oman käsikirjoituksensa ja sääntöjensä mukaan. Heitä voikin pitää faneina.

Johdanto

Suomen kielen perussanakirja (1990) määrittelee faniksi ihmisen, joka on jonkun (kuuluisuuden) ihailija. Sana on lyhennys fanaatikosta, johon Uuden sivistyssanakirjan (1991) mukaan liittyvät raivokkuus ja äärimmäinen uskonnollisuus. Näitä fanin negatiivisia määritelmiä vastaan on käynyt Joli Jensen artikkelissaan Fandom as Pathology. Jensenin mukaan mielikuvat "pakkomielteisestä yksineläjästä" ("obsessed loner") tai "raivokkaasta ja hysteeristä laumasielusta" ("frenzied or hysterical member of a crowd") liittyvät massakulttuurin kritiikin traditioon. Kun faniutta katsotaan ilman massakulttuurin kritiikin silmälaseja, se menettää negatiivisen auransa ja alkaa näyttäytyä enemmänkin asioista välittämisenä. Jensenin mukaan esimerkiksi asialleen omistautuneet akateemiset tutkijat suhtautuvat tutkimuskohteeseensa kuin fanit. (Jensen 1992, s. 20)

Tässä artikkelissa tarkastelen faniutta niin, että lähestymistapani on lähempänä Jensenin lähestymistapaa kuin massakulttuurin kritiikkiä. Tarkastelen Rocky Horror Picture Show'n ja faniuden suhdetta kolmen linssin läpi.

Ensin pyrin hahmottamaan lyhyesti sitä, miten olennaista fanien osallistuminen on nykyään koko Rocky Horror Picture Show -elokuvalle. Toiseksi tarkastelen niitä keinoja, jotka elokuvan kerronnassa ovat olleet otollisia kehittämään Rocky Horror Picture Show'lle voimakkaan ja epätyypillisen fanikulttuurin. Kolmas linssini suuntautuu faniuden syistä kehitettyihin teorioihin sekä faneihin itseensä. Kysyn, mitä Rocky Horror Picture Show'n fanina oleminen mahdollisesti voi antaa fanille itselleen.

Rocky Horror Picture Show on musikaali, joka tehtiin alunperin teatteriin vuonna 1973. Tarinaa johdattelee kertojahahmo, The Criminologist. Itse tarina kertoo hieman hypähdellen kahden nuoren, Bradin ja Janetin, matkasta pyytämään lupaa mennä naimisiin. Matka saa aivan uuden käänteen heidän hakeutuessaan sateensuojaan linnaan, jota hallitsee ulkoavaruudesta saapunut tohtori Frank-n-Further hoveineen. Omaa miestä rakentava Frank viettelee molemmat nuoret, Janet rakastuu Frankin rakentamaan mieheen ja osa Frankin palvelijoista kääntyy häntä vastaan. Vallan kaapanneet palvelijat rankaisevat Frankia liian suureellisesta elämäntavasta ja välikohtauksessa Frank ja osa hänen hoviaan kuolee. Jäljelle jääneet palvelijat päästävät Bradin ja Janetin pakoon ja säteilyttävät linnan takaisin ulkoavaruuteen.

Elokuvan aikana fanit toimivat monella tapaa. (1) Susan Purdie esittää osallistumisen jakautuvan neljään alueeseen:

1) Yleisö pukeutuu.

2) Yleisö toistaa elokuvan tansseja ja dialogia niin kuin se on elokuvassa.

3) Yleisö käyttää osallistumiseen erilaisia esineitä, esimerkiksi paahtoleipää, riisiä ja vesipyssyjä.

4) Yleisö käy omaa dialogiaan elokuvan kanssa; kommentit tuovat usein lisämerkityksiä elokuvan vuorosanoille. Esimerkiksi hieman ennen kuin Frank-n-Further läimäyttää seinää, yleisö huutaa: "Hey Frank, how do you kill cockroaches?"

Purdien määrittelemät osallistumistavat kuitenkin liittyvät yhteen, sillä myös esineet voivat toimia kommenttina elokuvatekstille. Esimerkiksi yleisö viskaa ilmaan paahtoleivän Frankin sanoessa "A toast to absent friends". Yleisön toistama dialogi ja tanssi ovat sävyltään neutraaleja, mutta elokuvan kanssa käyty dialogi on yleissävyltään elokuvan hahmoja ironisoivaa tai kritisoivaa.

Englanninkielessä koko osallistumista on vakiintunut tarkoittamaan sana 'audience participation', jonka voi kääntää yleisöosallistumiseksi. Fanit ovat kirjanneet yleisöosallistumisen muodot ja välihuudot ylös yleisökäsikirjoituksiksi, joita nykyään on saatavissa etenkin internetistä. Verkossa levitettävät käsikirjoitukset poikkeavat yksityiskohdissa toisistaan, mutta perusrakenne toistuu versiosta toiseen.

Ennen yleisöosallistumisen syntyä Rocky Horror Picture Show menestyi vaihtelevasti: toisissa paikoissa se tuotti suuria tappioita ja toisissa pääsi omilleen. (Samuels 1983, s. 133) Stuart Samuels nostaa Rocky Horror Picture Show'n menestyksen osatekijäksi sen, että se kuului keskiyön elokuviin, joita etenkin 1970-luvulla näytettiin yhdysvaltalaisissa elokuvateattereissa nuorille katsojille keskellä yötä. (Samuels 1983, s. 7)

Keskiöisen esitysajan lisäksi elokuvan menestykselle oli varsin tärkeää yleisöosallistumisen syntyminen, jonka alusta ei ole aivan tarkkaa dokumentointia, mutta sen uskotaan alkaneen vuonna 1976 New Yorkissa, Waverly-teatterissa. (Piro 1990; Samuels 1983, s. 134). Sama yleisö palasi katsomaan elokuvaa yhä uudelleen ja uudelleen. Kun katsojat osasivat juonen ja repliikit ulkoa, he alkoivat osallistua esitykseen. Muutamassa vuodessa Rocky Horror Picture Show saavutti yleisöosallistumisen takia maineen keskiyön kulttifilmien kuninkaana (Samuels 1983, 126). Keskeisessä roolissa yleisöosallistumisen synnyssä oli Sal Piro, joka on nykyään virallisen faniklubin puheenjohtaja. Piro on myös kirjoittanut oman versionsa yleisöosallistumisen historiasta (Piro 1990).

Rocky Horror Picture Show ei suinkaan ole ainoa elokuva, jolla on aktiivisia faneja, mutta elokuvaan liittyvä fanikulttuuri kuitenkin poikkeaa monista muista faniuksista. Jotta Rocky Horror Picture Show'n faniuden erityispiirteet tulisivat näkyviin, sen voi asettaa rinnakkain kahden, hyvin erilaisen kulttimaineen saavuttaneen elokuvan kanssa.

Rocky Horror Picture Show'n voi ensinnäkin erottaa elokuvista, jotka ovat sisältönsä takia saavuttaneet kulttimaineen. Esimerkiksi Divinen tähdittämä Pink Flamingos (1972) on saanut fanien keskuudessa mainetta lähinnä siksi, että Divine syö siinä tuoretta koirankakkaa (Pink Flamingosista ja Divinestä, ks. Kaukonen 1999). Sama pätee myös muun muassa moniin kauhuelokuviin: harrastajat katsovat esimerkiksi Bad Tastea (1987) tai Manaajaa (The Exorcist, 1973) niiden sisällön takia – elokuva on genreä kohauttavalla tai uudistavalla sisällöllään valloittanut paikan kulttiklassikoiden joukossa.

Rocky Horror Picture Show'n faniudessa kyse ei ole ensisijaisesti elokuvan sisällön hätkähdyttävyydestä. (2) Rocky Horror Picture Show'n fanius muistuttaakin enemmän Star Wars -elokuviin liittyvää laajaa, myös Suomessa näkyvää fanitoimintaa. Esimerkiksi suomalainen Tähtiallianssi kertoo verkkosivuillaan haluavansa "toimia valtakunnallisena foorumina kaikille Tähtien sota -faneille" ja kertoo harrastusmuotona olevan muun muassa Star Wars -aiheisen näyttelyn katsomisen. (Tähtiallianssi, 2000)

Star Wars: Episode I – Phantom Menace -elokuvan ensi-illan aikaan vuonna 1999 Suomessa nähtiin roolivaatteissa lippuja jonottavia faneja elokuvateattereiden edustalla ja ensi-illoissa. Samanlaista toimintaa dokumentoitiin myös Yhdysvalloissa. (Manovich 2000, s. 109). (3) Roolivaatteissa tai eivät, Star Wars -fanit kuitenkin pysyvät hiljaa elokuvaesityksissä, eivätkä ala vuoropuheluun Jar Jar Binksin tai jedien kanssa.

Voikin sanoa, että Star Warsin tapauksessa fanitoiminta liittyy elokuvaan ja ajoittuu elokuvien katsomisen ympärille, niihin hetkiin, jolloin elokuvia ei katsota. Samanlaista fanitoimintaa on myös Rocky Horror Picture Show'n ympärillä, mutta fanitoiminnan keskeisin osa tapahtuu nimenomaan elokuvan esitykseen aikana yleisöosallistumisessa. Tällaista, yhtä voimasta ja vakiintunutta yleisöosallistumista juuri elokuvan katsomistilanteeseen ei löydy muista elokuvista. Institutionalisoitunut yleisöosallistuminen onkin juuri se erityispiirre, joka erottaa elokuvan muista fanien suosimista kulttielokuvista. Osallistuva yleisö on säilönyt Rocky Horror Picture Show'n elokuvahistorian kuriositeetiksi ja osaltaan hankkinut sille kulttimaineen. (4)

Yleisöosallistuminen värittää Rocky Horror Picture Show'ta nykyään niin tiiviisti, että on lähes mahdotonta käsitellä elokuvaa laajemmin siten, että yleisö jätettäisiin kokonaan tarkastelun ulkopuolelle. Hyvä esimerkki tästä on Rocky Horror Picture Show'n kohtalo Suomessa.

Elokuvan pohjautuu Rocky Horror Show -nimiseen teatterimusikaaliin, jota elokuvan tavoin esitetään edelleen ympäri maailmaa. Suomessa sitä alkoi esittää Seinäjoen kaupunginteatteri vuonna 1995. (5) Seinäjoella yleisölle varattiin selkeä rooli esityksessä ja elokuvaan liittyvän perinteen tuntenut pieni osa teatteriyleisöstä tuli paikalle roolivaatteisiin pukeutuneena. Teatteri lisäksi tuki välihuutoperinnettä hankkimalla katsomon käytäville istumaan erillisen huutosakin, jonka toiminta oli kuin Rocky Horror Picture Show -elokuvaesityksen yleisön.

Osallistuminen ja välihuudot eivät kuitenkaan kuulu alkuperäisen näytelmään, vaan ne syntyivät vasta myöhemmin tehtyyn elokuvaan. Seinäjoella olikin nähtävissä, miten teatteriversion jälkeen tehty Rocky Horror Picture Show -elokuva ja sitä värittävä yleisöosallistumisen kulttuuri ulottivat pitkän kätensä myös alkuperäisen teatteriversion ylitse. Osallistuvan yleisön perinne on niin voimakas kaiken Rocky Horror Picture Show'hun liittyvän ympärillä, että elokuvan pohjana oleva näytelmäkin on joutunut ottamaan kantaa siihen – ja sulauttamaan sen itseensä.

Osallistuvan yleisön mahdollisuus elokuvassa

Koska muissa elokuvissa ei ole vastaavaa toimivaa yleisöä eikä vastaavaa selvärajaista tapaa osoittaa faniutta elokuvan aikana, voi tarkastella sitäkin mahdollisuutta, että Rocky Horror Picture Show'ssa on joitain erityispiirteitä verrattuna muihin elokuviin.

Mikko Lehtosen mukaan mikään ei takaa, että lukijat tarttuisivat teksteissä heille tarjottuihin asemiin, mutta kukin teksti avaa vain suhteellisen rajallisen potentiaalisten merkitysten alueen. (Lehtonen 1996, s. 150, 156) Joten, vaikka munien ja kanojen – syiden ja seurausten – kanssa onkin syytä olla varovainen, voi ainakin spekuloida, löytyisikö Rocky Horror Picture Show -elokuvasta sellaisia piirteitä, jotka olisivat altistaneet sen yleisöosallistumisen ympärille rakentuvalle faniudelle. Avaako Rocky Horror Picture Show siis sellaisia potentiaalisia merkitysalueita, joiden voi jälkikäteen nähdä edistäneen yleisöosallistumisen syntyä?

Rocky Horror Picture Show'ssa rikotaan Hollywood-elokuvan keskeistä periaatetta, jonka mukaan elokuva ei saa tehdä itseään näkyväksi vaan se tavoittelee näkymättömyyttä. Esimerkiksi Frank-n-Further heittää lasillisen vettä kameran päälle ja elokuvan loppupuolella mukaan ilmaantuva tohtori Scott puhuu huolistaan suoraan kameralle. Katsojat eivät myös useinkaan saa unohtaa että kyse on lavastuksesta, sillä esimerkiksi Frankin Sweet Transvestite -numero ja lopun lavashow-kohtaus leikkivät ajatuksella katsojia varten lavastetuista kohtauksista.

Vaikka näitä kohtauksia ei ole Rocky Horror Picture Show'ssa koko ajan, niiden painoa ei kannata aliarvioida. Elokuvaan on siirtynyt mukaan jotain teatteriversion teatterillisuudesta – elokuva tunnustaa katsojien olemassaolon. Tämän voi nähdä yhdeksi yleisöä osallistumaan kutsuvaksi tekijäksi, sillä se luo tilanteen, jossa elokuvakankaalle vastaaminen tai elokuvan hahmoille puhuminen on mahdollisempaa kuin omaa illuusiotaan ylläpitävää elokuvaa katsoessa.

Myös kertojahahmon käyttämisen voi nähdä helpottaneen yleisöosallistumisen syntyä. Kertoja puhuu suoraan yleisölle, mutta se ei riko elokuvan illuusiota samalla tavalla kuin elokuvan muiden hahmojen puhe suoraan kameralle. Kertojanhan nimenomaan oletetaan puhuvan katsojille. Lisäksi kertoja sijoittuu niin ajallisesti kuin paikallisestikin toisin kuin Bradin ja Janetin seikkailun taso.

Kertojahahmo The Criminologist toimii etenkin koko elokuvan symboliksi usein nostetun Time Warp -tanssin aikana eräänlaisena esitanssijana, joka selittää katsojille askeleet sekä kuvataulun että esimerkin avulla. Vaikka kertoja yleisesti suhtautuu paheksuvasti Bradin ja Janetin seikkailuun – hänen lähteenään on poliisiraportti ja sävy sen mukainen – Time Warp -kohtauksessa kertojan asiantuntijuus lipsuu: hän hylkää hetkeksi vakavuutensa ja vakavan asennon ja ilmeen sijasta hän hymyilee ja tanssii pöydällä.

Kertojan voikin kohtauksessa nähdä ilmentävän Time Warpista tulevaa mielihyvää, jota myös elokuvasalin katsomossa Time Warpia tanssivat katsojat voivat tuntea. Laajemmin tulkittuna kertojan voikin mieltää paitsi esitanssijaksi, myös "esifaniksi". Kertoja ennakoi hänelle jo tutuiksi tulleista poliisiraporteista elokuvan tapahtumia, ja siksi hän onkin samassa tilanteessa kuin moneen kertaan elokuvan nähnyt yleisö: molemmat tuntevat tarinan, mutta ovat yhtä viehtyneitä siihen. Kertojan voikin nähdä yhdeksi Rocky Horror Picture Show'n yleisöosallistumiselle altistaneista tekijöistä, koska hän toimii mallina yhä syvemmälle elokuvan syitä ja seurauksia analysoiville katsojille.

Kertoja ei kuitenkaan ole ainoa faniyleisön malli. Samantyylisen esiyleisön voi lukea myös kertojan kertomasta tarinasta: Frankia palvovat transylvaanialaiset vertautuvat katsomossa tanssiviin elokuvafaneihin. (6) Näiden mahdollisten elokuvan sisäisten tekijöiden lisäksi oman lukunsa fanikulttuurin syntymiseen kirjoittaa elokuvan katsomisen historia. Vielä ei ole selvitetty, miten status keskiyön elokuvana vaikutti Rocky Horror Picture Show'n fanikulttuurin syntymiseen. On kuitenkin mahdollista esittää hypoteesi, jonka mukaan keskiöiset esitysajat lisäsivät homoista gootteihin ulottuvien valmiiden alakulttuurien innostusta elokuvaan. Tässä yhteydessä on kuitenkin mahdotonta puuttua elokuvan katsomisen historiallisiin ulottuvuuksiin.

Fanius ja identiteetin rakentaminen

Elokuviin liittyvä fanius ei ole mikään uusi ilmiö. Kathryn H. Fuller esittää kirjassaan At the Picture Show. Small-town Audiences and the Creation of Movie Fan Culture (1996) että sana fani oli Yhdysvalloissa käytössä jo 1800-luvun puolivälissä. Silloin sillä tarkoitettiin innokkaita miespuolisia baseball-kannattajia. (Fuller 1996, s. 120)

Fullerin mukaan 1910-luvulla alkoi kehitys, joka johti siihen että 'elokuvafani' (movie fan) alkoi laajemmin merkitä naisia ja miehiä, jotka kävivät säännöllisesti ja innokkaasti elokuvien halpanäytöksissä. (Fuller 1996, s. 121–122, 124) Toisen maailmansodan jälkeen elokuvissa käynti menetti ykkössijansa viihteenä ja muuttui vain yhdeksi monista vapaa-ajan käyttötavoista (Fuller 1996, s. 198), mutta elokuvafanit eivät kadonneet mihinkään.

Populaarikulttuurin tutkimukseen fanit ovat kuitenkin tulleet vasta viime vuosikymmenellä. Lisa A. Lewisin kokoama artikkelikokoelma The Adoring audience. Fan Culture and Popular Media (1992) oli ensimmäisiä kirjoja, joissa faniuteen puututtiin. Sen jälkeen faniutta ovat pohtineet etenkin Lawrence Grossberg ja Henry Jenkins.

Kun haluaa luoda käsityksen siitä, mitä Rocky Horror Picture Show'n fanius sen katsojille voi merkitä, faneja ja faniutta teoretisoineet Grossberg ja Jenkins antavat jotain suuntaa. Fanius, myös Rocky Horror Picture Show'n fanius, kiertyy identiteettiin.

Lawrence Grossbergin affektin kautta voi selittää sitä, miten Rocky Horror Picture Show -näytöksen nostattama kokemus liittyy identiteettiin. Grossbergin affekti on se "intensiteetti tai halu, jolla ihmiset sitoutuvat maailmaan." (Grossberg 1995, s. 61) Affekti liittyy elämän tunneulottuvuuteen, fiiliksiin, mutta se on organisoitua: siihen liittyy karttoja, joiden mukaan voi panostaa asioihin, tehdäkseen ympäristöstä mukavan paikan identiteetille. Ja kun johonkin kohteeseen panostetaan, se tulee tärkeäksi ja muovaa identiteettiä. Panostuskohteet saavat arvovaltaa puhua panostajan puolesta ja samalla niistä tulee vipusia identiteetin tuottamiseen (Grossberg 1995, s. 43–45).

Grossbergia seuraten voikin ajatella, että Rocky Horror Picture Show'hun osallistuminen herättää affektin, mutta tähän affektiin panostaminen vaatii aikaa; esimerkiksi elokuvaa mahdollisimman tarkasti jäljittelevien pukujen hankkiminen tai valmistaminen vaatii sekä aikaa että rahaa. Tällainen panostus taas muokkaa Rocky Horror Picture Show'sta harrastajilleen tärkeän, jolloin sillä on mahdollisuus puhua panostajan puolesta.

Grossbergin mukaan fanien panostukset joihinkin asioihin tarjoavat heille strategioita, jotka mahdollistavat elämänhallinnan. (Grosserg 1995, s. 50) Affektin avulla voidaan rakentaa identiteettiä ja taistella "tuskan, pessimismin, frustraation, vieraantumisen, pelon ja ikävystymisen muotoja vastaan." (Grossberg 1995, s. 50–51) Näin ollen Rocky Horror Picture Show'n aikana elokuvateatterista tulee "maailma mielen mukaan", jolloin affektin kautta rakennettu identiteetti löytää paikan, jossa ikävystyminen ja pessimismi jäävät syrjään.

Grossberg siis antaa yhden näkökulman faniuden syntymekanismiin, mutta hän ei vastaa "entä sitten" -kysymykseen. Sen sijaan Henry Jenkins vie asian pidemmälle nähdessään fanit merkitysten salametsästäjinä. Kirjassaan Textual Poachers. Television Fans and Participatory Culture (1992) Jenkins määrittelee fanit nimenomaan niin, että he varastavat mediatekstejä omaan käyttöönsä. Lainattu materiaali työstetään osaksi oman elämän kontekstia. (Jenkins 1992, s. 51)

Rocky Horror Picture Show'n voi nähdä kulkeneen juuri tällaisen salametsästyksen läpi. Oli itse elokuvatekstissä faniudelle altistavia tekijöitä tai ei, se on joka tapauksessa otettu fanien muodostaman osallistuvan yleisön haltuun. Se taas on muuttanut käsityksen Rocky Horror Picture Show'sta kokonaan.

Jenkinsin mukaan fanit käyttävät tekstiä niin, ettei siitä etsitä tekijän siihen koodaamia merkityksiä vaan lainattu materiaali työstetään osaksi elämän kontekstia. (Jenkins 1992, s. 51) Fanit eivät ole enää populaarikulttuurin yleisöä, vaan aktiivisia osallistujia tekstien merkitysten rakentamisessa ja kierrätyksessä. (Jenkins 1992, s. 24) Tämä johtaakin siihen, että faniuteen liittyy yhtä aikaa tunneläheisyys ja kriittinen etäisyys sekä omat tulkinnalliset käytäntönsä. (Jenkins 1992, s. 277–278) Susan Purdie kiinnittääkin huomiota Rocky Horror Picture Show'n välihuudoissa juuri siihen, että ne säilyttävät etäisyyden elokuvan maailmaan; samalla kun fanit osallistuvat elokuvaan täydestä sydämestään, elokuvan hahmoille huudetut kommentit eivät ole elokuvan maailman lumoamia, vaan etäännyttäviä.

Fanien tulkinnalliset käytännöt näkyvät Rocky Horror Picture Show'ssa niin, että elokuvaan osallistuminen ei ole satunnaista vaan fanikulttuurin tiukasti säätelemää. On esimerkiksi kiellettyä pitää taskulamppua päällä tietyissä kohdin Over At The Frankenstein Place -laulua, vaikka se muuten kuuluukin asiaan. Fanikulttuuriin liittyy myös etiketti, joka kehottaa faneja olemaan suvaitsevaisia toisia faneja kohtaan ja välttämään monotonisia välihuutoja (Rocky Horror Etiquette). Kyse on siitä, että "oikea" Rocky Horror Picture Show -fani toimii ja tulkitsee tietyllä tavalla ja on omaksunut tietynlaisen identiteetin – tai vähintään tietyt käytöstavat.

Jenkins päätyy siihen, että aivan tavallinenkin teksti voi aiheuttaa voimaannuttavan (empowerment) kokemuksen faneille. Hänen mukaansa itse teksteissä ei tarvitse olla mitään erityistä, mutta se miten fanit niitä käyttävät elämänsä osasina on voimaannuttavaa. (Jenkins 1992, s. 284)

Tällainen voimaannuttava tekijä on elokuvan ympärille syntynyt vaihtoehtoinen yhteisöllisyys. Se pohjaa fanien omiin tulkinnallisiin käytäntöihin eli siihen, että erilaisten affektien tärkeydestä ollaan samaa mieltä tai ainakin niistä keskustelemista pidetään mielekkäänä. Tiiviimmässä muodossaan yhteisöt organisoituvat elokuvan ja tietyn teatterin ympärille castiksi eli elokuvan näyttelijäjoukkoa kokonaisuudessaan jäljitteleväksi harrastajajoukoiksi. Tällaisen yhteisön yhteisöllisyys on tiukasti sidoksissa elokuvaan, sillä onhan hyvälle cast-suoritukselle aina autenttinen vertailukohta elokuvassa. Mitä tarkemmin elokuvaa vastaava cast, sen parempi. Tässäkin kohdin fanius liittyy tiukasti elokuvaan.

Faniyhteisön viehätystä voi kuitenkin hakea myös kauempaa. Fanien muodostama vaihtoehtoinen yhteisö nimittäin hyväksyy kaiken Rocky Horror Picture Show'n ehdoilla ja mahdollistaa siksi monia elokuvateatterin ulkopuolella mahdottomia tai hankalia asioita. Elokuvan faneille voi olla voimaannuttava kokemus pelkästään jo elokuvateatterin tilan muuttaminen osallistumisen paikaksi rajatun ja vakiintuneiden sääntöjen paikan sijasta. (ks. Elsaesser 2000, s. 28–29)

Sen lisäksi vaihtoehtoinen elokuvatila ja vaihtoehtoinen yhteisöllisyys tarjoaa hyväksyttävän tilanteen esimerkiksi sukupuoli-identiteetillä leikittelyyn. Koska hyvän fanin oletetaan pukeutuvan elokuvaan sopivalla tavalla, verkkosukkahousuihin pukeutunutta naista ei huoritella, eikä korsettiin ja korkokenkiin pukeutunutta miestä katsota kieroon. Faniuden kautta Rocky Horror Picture Show'n maailmassa näkyy kiinnostava visio vaihtoehtoisesta maailmasta, joka ei toimi pakollisen heteroseksuaalisuuden kaavojen mukaan, vaan leikittelee sukupuoli-identiteetillä butlerilaisittain.

Lopuksi

Edellä olen tarkastellut kolmen laajan otsikon alla Rocky Horror Picture Show'n ja faniuden suhdetta. Vaikka jokaisesta kulmasta olen pystynyt lähinnä tekemään avauksen kentälle, laaja lähestymistapa on välttämätöntä, jos faniutta halutaan katsoa kokonaisuutena. Faniuden ja elokuvan suhde on Rocky Horror Picture Show'n kaltaisen kulttiklassikon tapauksessa tiivis ja monimutkainen.

Kokonsa puolesta faniudesta nousevaa verkostoa voisi verrata genren käsitteeseen niin kuin se ymmärretään silloin, kun se nähdään verkostona eikä vain piirteiden luettelona. Genren tavoin myös fanius ei pysähdy vain tuottamisen tai vastaanoton tapaan, vaan fanius kantaa mukanaan myös tekstin itsensä ja oman historiansa.

Näin ollen faniutta ei myöskään voi nähdä vain tekstin seurauksena tai edes irrallaan omasta historiastaan. Seinäjoen teatteriversioon mukaan otettu huutosakki kertoo siitä, että elokuvafanien yleisöosallistuminen ja muu toiminta on muuttanut käsitystä jopa alkuperäisen teatteriesityksen tulkinnasta. Nykyisellään fanius onkin yksi Rocky Horror Picture Show'n tärkeimpiä konteksteja.

 teksti: © Kanerva Eskola
kuvat: © 20th Century Fox

Viitteet

1. Laajan ja innostuneen kuvauksen yleisön osallistumisesta Rocky Horror Picture Show'hun voi lukea Stuart Samuelsin teoksesta Midnight Movies (Samuels 1983, s. 126–150). [takaisin]

2. En väitä, etteikö Rocky Horror Picture Show'n sisältö transvestiittialieneineen, genreväännöksineen ja parodian parodioineen ole jo sinänsä kulttimaineen arvoinen. Tässä tulkinnassa tarkoitukseni on kuitenkin keskittyä siihen, miten fanien harjoittama yleisöosallistuminen on muodostunut ensisijaiseksi piirteeksi elokuvan kulttimaineen ylläpitäjänä. [takaisin]

3. Myös joidenkin muiden elokuvien yleisö saattaa tulla paikalle pukeutuneina elokuvan hahmoiksi. Star Wars -fanien kaltaisia Star Trek -faneja näkee joskus roolivaatteissa Star Trek -elokuvia katsomassa. Myös Blues Brothersin (John Landis, 1980) yleisö saattaa tulla teatteriin mustissa puvuissa ja kapeissa solmioissa, siis pukeutuneena kuin elokuvan päähenkilöt Jake ja Elwood. [takaisin]

4. Samanlaista kulttiosallistumista on viime aikoina yritetty kehittää myös musikaaliklassikko Sound of Musicin ympärille. Lontoolaisteattereissa on pyörinyt esityksiä, joissa elokuvayleisö on tullut paikalle pukeutuneena ja joissa verhoista ommeltuun tanssiaisasuun pukeutunut transvestiitti (!) on johdattanut yleisön innostuneeseen yhteislauluun (Joenniemi 2000, Wolf 2000). Sing-a-long-Sound-of-Music ei ole kuitenkaan syntynyt samoin kuin Rocky Horror Picture Show, sattumalta. [takaisin]

5. Näytelmän ensi-ilta Seinäjoen kaupunginteatterissa oli 7.4.1995 ja kaiken kaikkiaan esityksiä oli 67. Suomennoksen teki Mauri "Moog" Konttinen ja ohjaus oli Olli-Matti Oinosen. [takaisin]

6. Rocky Horror Picture Show on kuitenkin täynnä ironiaa ja parodiaa. Yleisöosallistumisen sävy on pilkkaavaa ja ironisoivaa ja Rocky Horror Picture Show'n katsojat pilkkaavat myös kertojaa, vaikka tätä voikin pitää heidän esikuvanaan. Katsojat pilkkaavat ja ironisoivat itseään myös avoimesti. Esimerkiksi kohtauksessa jossa tohtori Scott puhuu kameralle ("I knew he was in with a bad crowd, but is was worst than I imagined…. Aliens!"), yleisö kritisoi Scottia elokuvan sääntöjen rikkomisesta ("Who the fuck are you talking to?"), mutta jatkaa samassa siihen, mitä ihmettä valkokankaalle huutavat katsojat ovat tekemässä ("Who the fuck are WE talking to?"). [takaisin]

Elsaesser, Thomas: Digitaalinen elokuva: esitystapa, tapahtuma, aika, s. 16–33. Lähikuva 2/2000.

Fuller, Kathryn H.: At the Picture Show. Small-town audiences and the Creation of Movie Fan Culture. Smithsonian Institution Press, Washington and London 1996.

Grossberg, Lawrence: Mielihyvän kytkennät. Risteilyjä populaarikulttuurissa. Vastapaino, Tampere 1995.

Jenkins, Henry: Textual Poachers. Television Fans and Participatory Culture. Routledge, New York 1992.

Jensen, Joli: Fandom as Pathology. The Consequences of Characterization, s. X–X. Teoksessa The Adoring audience. Fan Culture and Popular Media. 1992. Toim. Lisa A. Lewis. Routledge, London 1992.

Joenniemi, Minna: Ponilaulu piristää. Helsingin Sanomien Nyt-viikkoliite 13.10.2000.

Kaukonen, Martta: Maailman kaunein nainen kohtaa maailman saastaisimman ihmisen: Divine, transvetismi ja saasta, s. 55–61. Lähikuva 2–3/1999.

Lehtonen, Mikko: Merkitysten maailma. Kulttuurisen tekstintutkimuksen lähtökohtia. Vastapaino, Tampere 1996.

Manovich, Lev: Imperiumi iskee jälleen. Arvio elokuvasta Star Wars: Episodi I – Pimeä uhka, s. 108–111. Lähikuva 2/2000.

Piro, Sal: 'It Was Great When It All Began.' The Beginning of Audience Participation. [http://www.rockyhorror.com/partbegn.html]. Viitattu 24.11.2000. Artikkeli on julkaistu alun perin Sal Piron teoksessa Creatures of the Night. Stabur Press, Livonia 1990.

Purdie, Susan: Secular Definitions of Ritual. The Rocky Horror Phenomenon. Performance Practice 4.
[http://www.chester.ac.uk/~dmanley/perfprac4/secular_definitions_of_ritual.html]. Viitattu 15.8.2001.

Rocky Horror Etiquette. [http://www.rockyhorror.com/ettqete.html]. Viitattu 24.11.2000.

Samuels, Stuart: Midnight Movies. Collier Books, New York 1983.

Tähtiallianssi [http://org.utu.fi/yhd/allianssi/]. Viitattu 16.8.2001.

Wolf, Matt: 'Sound of Music' to become karaoke classic? Singalong version to open in Manhattan today. [http://www.silive.com/entertainment/advance/index.ssf?singalon.html]. Viitattu 29.10.2000.