Dark City (1998, ohjaus ja käsikirjoitus Alex Proyas) on yhdistelmä film noiria ja science fictionia. Elokuva on monelta osin tribuutti film noirin genrelle, jos film noiria haluaa pitää itsenäisenä genrenä, korostaen sen keskeisiä piirteitä ja tuoden ne esille selvemmin ja suoremmin kuin varhaisemmat film noirit. Film noir voidaan määritellä visuaalisesti ja juonellisesti tummaksi, pelkoa, paranoiaa ja epätoivoa käsitteleväksi tyylisuunnaksi, joka muotoutui maailmansotien jälkeisen ajan tuntoja kuvastavaksi peiliksi. Kyynisyys ja kylmyys henkilöhahmojen välillä ja suhteessa maailmaan ja muihin ihmisiin ovat tämän tyylilajin tavaramerkki. Koko elokuvan tarina on rakennettu film noirin rakenteille lukuun ottamatta onnellista loppua joka lähes järjestään puuttuu kyseisestä genrestä.
Pyrin tässä esseessä tarkastelemaan hieman Dark Cityn yhteyksiä film noiriin genrenä, elokuvaan sisältyvää symboliikkaa ja sen mahdollisia tulkintoja. Lähden liikkeelle elokuvan tavasta uusintaa film noirin keskeisiä piirteitä, ja siirryn sitten käsittelemään sen sisältämää symboliikkaa ja lopuksi esitän muutamia tulkintoja.
Film noir ja pimeä kaupunki
Dark City alkaa kohtauksella jossa pimeältä tähtitaivaalta laskeudutaan sokkeloisen ja hämärän suurkaupungin synkälle kujalle. Elokuvan teatterilevitysversiossa alkuun on lisätty ”päälle puhuttu” (voice-over) narraatio joka selventää elokuvan lähtötilannetta. ”Ohjaajan versiossa” (Directors cut) alun narraatioon poistettu, ja ”ajan pysäyttäminen” on siirretty alusta elokuvassa myöhemmäksi. Ohjaajan versiossa vasta tarinan edetessä selviää että muukalaiset ovat ikivanha rotu joka on kuolemaisillaan ja rakensi koko avaruudessa ajelehtivan kaupungin laboratorioksi kokeelle, jonka tarkoituksena on löytää ihmisen ”sielu” (tämä kaikki kerrotaan teatterilevitysversion alun narraatiossa).
Elokuvan alusta alkaen tuodaan vahvasti esiin elokuvan visuaalinen teema joka myötäilee film noirin keskeisiä tyyliseikkoja: valon ja varjon (ja niiden kontrastin) vahvaa hyödyntämistä, pintojen ja tekstuurien korostamista, ja pimeää, synkkää urbaania ympäristöä. Kohtaus, jossa päähenkilö esitellään, sijoittuu pimeään huoneeseen jossa on yksi, heiluva kattolamppu ja tajuton hahmo samean veden täyttämässä ammeessa. Päähenkilö, John Murdoch, herää ammeesta hämärässä huoneessa muistinsa menettäneenä ja alkaa tutkia ympäristöään etsien jotain johtolankoja identiteetistään. Puhelin soi ja toisessa päässä on hengästyneen kuuloinen ja katkonaisesti puhuva ääni (Dr. Daniel Schreber) joka varoittaa Johnia ”ihmisistä, jotka ovat tulossa häntä hakemaan”. Samalla hän huomaa huoneessa olevan kuolleen naisen, jonka vartaloon on veitsellä viilletty spiraalimaisia kuvioita. John pakenee huoneesta ja elokuvan lähtötilanne on asetettu.
Elokuva kuljettaa päähenkilöä ympäri kaupunkia tämän etsiessä itseään ja vastauksia outoon maailmaan ympärillään. Poliisi jahtaa häntä sarjamurhaajana ja ”muukalaiset” (’The Strangers’) jahtaavat häntä epäonnistuneen kokeen, ja sen vuoksi koko kaupungille aiheuttamansa uhan, vuoksi. Ihmiset kaupungissa ovat siis koe-eläimiä ja tutkimusympäristöä muutetaan muuttamalla ihmisten muistoja ja kaupunkia itseään. Tätä muukalaiset kutsuvat ”virittämiseksi”. Kaupungin muokkaaminen tapahtuu valtavilla maanalaisilla laitteilla joita muukalaiset ohjailevat psyykkisillä voimillaan. Pian kuitenkin ilmenee että elokuvan päähenkilöllä (John Murdoch) on myös kyseinen kyky, joskaan ei (elokuvan alussa) taitoa käyttää sitä.
Dark City esittää tyylinsä vahvasti alusta alkaen, helpottaen katsojan orientoitumista elokuvaan, kuvaten synkän kaupungin hämyisiä kujia jotka henkivät kylmyyttä ja kovuutta. Elokuvan alun asetelma myös myötäilee vahvasti genren tyypillisiä piirteitä. Päähenkilö on yksinäinen mies joka on menettänyt muistinsa, eksyksissä ja loukussa. Kaupunki on labyrintti, josta päähenkilö yrittää paeta siinä kuitenkaan onnistumatta ja ajautuu vain kohti labyrintin keskusta ja alamaailmaa. Tämä tehdään hyvin selväksi Dr.Schreberin rotta-kokeeseen rinnastamalla, kuvaamalla labyrinttiä ja rottaa puhuttaessa John Murdochista, tämän muistinmenetyksestä ja ”etsinnästä”.
Noirimaiset juonirakenteet
Tarkastellessa elokuvaa Nicholas Christopherin kuvaileman film noirille tyypillisen juonen kuvauksen kautta, huomaa helposti läpitunkevat yhtäläisyydet. Voisi melkein luulla että elokuva on käsikirjoitettu Christopherin määritelmän pohjalta: ”It is night, always. The hero enters a labyrinth on a quest. He is alone and off-balance. He may be desperate, in flight, or coldly calculating, imagining he is the pursuer rather than the pursued. A woman invariably joins him in a crucial juncture, when he is most vulnerable. In his eyes she may appear to be wreathed in light, beatific -a Beatrice- guiding and protecting him.” Eli aina on yö, tarinan sankari toimii labyrintissä (kaupunki) ja on yksin ja eksyksissä. Hän on epätoivoinen ja pakosalla, ja saattaa pitää itseään takaa-ajajana vaikka todellisuudessa olisi takaa-ajettu.
Elokuvassa on, loppua lukuun ottamatta, jatkuvasti yö johtuen muukalaisten valonarkuudesta, kaupungin ollessa käännettynä pois auringosta. Kaupunki itsessään on labyrintti (film noirissa kuvainnollisesti, Dark Cityssä kirjaimellisesti), joka tuodaan myös hyvin selkeällä vertauksella esiin kun leikataan tohtori Schreberin rotta-labyrintistä synkkään kaupunkiin. Kaupunki myös muistuttaa erehdyttävästi avaruudesta katsottuna Dr. Schreberin pyöreää labyrinttiä. Murdochin herätessä, hän on selvästi sekaisin ja yksin. Hahmottaessaan tilanteen vähän paremmin, hän pakenee ja muuttuu pian myös epätoivoiseksi yrittäessään saada selvää sekavasta maailmasta.
Elokuvan keskeinen nainen (Emma Murdoch) esitellään myös pian alun jälkeen ja siinä myös ”wreathed in light” kuvaa hyvin hahmon esittelyä. Esittelyhän (katsojalle) tapahtuu hämyisessä jazz-yökerhossa jossa spotti syttyy paljastaen laulajan lavalla, siirtäen tämän pimeydestä valoon ja luoden kontrastia taustalla hämärässä soittaviin muusikoihin ja yleisöön. Tällä tyylillisellä keinolla Emma korotetaan baarin muun asiakaskunnan yläpuolelle valo/pimeys, hyvä/paha, maailma/alamaailma akseleilla (jotka siis rinnastuvat toisiinsa). Kyseessä on selvästi ”Beatrice”-hahmo (Christopherin termiä käyttäen), joka ei ole juonitteleva ja kavala, vaan on jopa valmis riskeeraamaan henkensä päähenkilön puolesta. Hahmo myös tapaa Murdochin tämän ollessa umpikujassa etsinnöissään ja ”haavoittuvainen” identiteettinsä pysyessä mysteerinä.
Spiraalin kierteissä
Christopherin määritelmän jatko-osa sopii elokuvaan hyvin: ”He descends downward, into an underworld, on a spiral. The object of his quest is elusive, often an illusion. Usually he is destroyed in one of the labyrinth’s innermost cells, by agents of a larger design which he is only dimly aware.”
Murdochin tavoite on lähes koko elokuvan ajan melko epämääräinen halua saada selville menneisyytensä ja selvittää mistä koko kaupungissa, josta ei nähtävästi pääse pois, on kysymys, sekä mitä muukalaiset ovat ja mitä he haluavat. Muukalaiset edustavat suurta ja massiivista taustajärjestöä, jonka suunnitelmiin päähenkilö sotkeutuu ja vaikka Murdoch ei tuhoudukaan elokuvan lopussa, elokuva päättyy labyrintin keskukseen, johon elokuva johti alusta asti. Spiraali on elokuvassa myös voimakas symboli ja toistuu sekä murhattuun naiseen viilletyissä kuvioissa, seonneen poliisin (Eddie Walenski) piirroksissa, Murdochin sormenjäljessä sekä visuaalisena tehosteena elokuvan alussa. Spiraali kuvastaa sekä aurinkoa, joka ”pimeän kaupungin” maailmasta puuttuu, että labyrinttia, joka kaupunki itsessään, ja erityisesti film noirissa, on. Symboliikka liittyy myös spiraalin käyttöön kuvaamaan hypnoosia, joka vaikutuksessa kaupungin ihmiset tavallaan ovat, siirtyessään hahmosta ja elämästä toiseen huomaamatta olevansa vankeja suuressa labyrintissä.
Kuvatessaan aurinkoa spiraali sopii hyvin pimeydessä elävään kaupunkiin jossa ihmisille jotka sitä osaavat haluta, se on toivoa antava symboli, mutta myös Walenskin fiksaation kohde tämän ”hulluudessa”. Se on myös koko elokuvan suuntaa kuvaava symboli jossa siirtymä tapahtuu reunoilta keskelle, niin mielessä (Johnin mielen eheytyminen, keskittyminen ja ympäristön selkeytyminen) kuin fyysisessä maailmassakin (loppukohtaus kaupungin keskellä ja sen alla, spiraalin päätepisteessä). Samalla se on muukalaisille pelottava ja tuhoa edustava symboli (näiden valoherkkyyden takia) joka ehkä sen vuoksi oli viilletty murhattuun naiseen. Spiraali toimii myös symbolina tuonpuoleisesta ja kuolemasta sekä vajoamisesta tuonelaan, alamaailmaan, joka on myös film noirin keskeinen teema.
Identiteetti ja individualismi
Elokuvassa on paljolti kyse identiteetistä ja sen etsimisestä. Tämä sidotaan elokuvassa muistoihin ja ”perimmäiseen” minään joka on muistoista erillään. Kyse on muukalaisten toteuttaman kokeen ydinkysymyksestä, eli mikä määrää ihmisen toimintaa enemmän, hänen muistonsa vai joku syvällisempi ja pysyvämpi ominaisuus joka säilyy vaikka muistot vaihdettaisiin (ns. ”nature versus nurture” -dilemma). Muukalaisilla on kollektiivinen mieli ja näin kollektiiviset muistot ja tutkimus voidaan näin toteuttaa vain ihmisillä jotka ovat myös henkisesti yksilöllisiä.
Dark Cityn keskeinen teema on se, mikä tekee meistä sen mitä pohjimmiltamme olemme. Elokuvassa muukalainen, Mr. Hand, saa John Murdochin muistot jotta voisi niiden pohjalta löytää hänet, mutta muuttuu niiden vaikutuksesta sadistiseksi murhaajaksi. Johnilla sen sijaan on kaikki syyt epäillä olevansa murhaaja, mutta hän ei silti ryhdy murhaamaan ihmisiä. Tällä elokuva ottaa kantaa kysymykseen esittämällä että muistot eivät määrittele meitä (ihmisiä), vaan joku syvempi ominaisuus. Tähän viittaa myös Johnin alussa esitetty ilmeisen intuitiivinen laupeudenosoitus kultakalaa kohtaan sen räpiköidessä lattialla maljan rikkouduttua. Toisaalta mikäli ei halua pitää Mr. Hand:iä ainoastaan toisen rodun edustajana, voidaan hänen luonteenmuutoksensa muistojen voimasta (jotka hän tiesi itselleen vieraiksi) käsittää vain mielen heikkoudeksi.
Muukalaiset ja kylmän sodan pelko
Elokuvan tarina voidaan nähdä myös reaktiona Kylmän sodan päättymiseen, josta oli elokuvan valmistumisajankohtana vain yhdeksän vuotta, ja kapitalismin, demokratian ja individualismin voittoon kommunismista. Muukalaiset on helppo nähdä kommunisteina jotka näyttävät kaikki samalta ja jotka eivät omista edes omaa mieltään. He ovatkin kuolemassa juuri näistä syistä ja häviämässä individualismin tieltä. Elokuvan voi nähdä esittävän uudestaan kommunistisen neuvostoliiton romahtaminen jonka jälkeen päästään vapauteen, valoon ja yksilöllisyyteen kollektivismin kahleista. Tällä tapaa kyse on amerikkalaisen unelman korostamisesta hieman erilaisessa muodossa, onhan Murdochista elokuvan lopussa tullut lähes kaikkivaltias kaupungin sisällä.
Lopun voitossa on selkeä rinnastus individualismin voitosta kollektivismista Murdochin yksin voittaessa kaikki muukalaiset. Tähän voi myös liittää ihmisten identiteetin hämärtyminen ja katoaminen, selkeän kahtiajakoisen maailman katoamisen myötä. Sillä siinä kun Kylmän sodan aikaan pystyi helposti määrittelemään kaiken maailmassa dualistisesti, kahden ääripään välillä, oli vastakkainasettelun yhtäkkinen puuttuminen shokki joka hämmensi myös ihmisten käsityksiä itsestään, erityisesti entisen Neuvostoliiton maissa. Walenski sanoo tämän melko tyhjentävästi kohtauksessa jossa Murdochia jahtaava poliisi, Frank Bumstead, saapuu tätä tapaamaan: ”I don’t know who she is… I don’t know who any of us are!”
Tässä tulkinnassa elokuva ottaa vahvasti kantaa erityisesti individualismin puolesta, mikä elokuvan valmistumisajankohdan huomioonottaen on ymmärrettävää. Muukalaiset ovat mukautumiskyvyttömiä yksilöllisyyteen (kuten Mr. Hand lopussa kertoo) ja he kuolevat pois, kuten kommunismi tuhoutui kapitalismin tieltä. Elokuva ehkä tahtomattaan ehtii kritisoimaan yhteisöllisyyttä ja film noirin tapaan kuvatessaan miehen yksinäisyyttä (John Murdoch elokuvan alussa ja Frank Bumstead koko elokuvan ajan), myös muistuttaa liian yksilökeskeisen ajattelun epätäydellisyydestä.
Elokuvan kaupungin voi myös tulkita modernin kaupungin ”läpinäkyvänä” versiona, jossa sen korruptio, synkkyys ja sen luomat identiteetin ongelmat näkyvät selkeästi. Esimerkkinä kohtaus jossa alemman keskiluokan työläispariskunta keskustelee ruokapöydän ääressä kunnes tulee taas päivittäisen ”virittämisen” aika. Kun samat ihmiset heräävät seuraavan kerran, on rähjäinen murju muuttunut valtavaksi palatsiksi (pysyen silti synkkänä elokuvan teemaa mukaillen) ja hahmojen muistot on muutettu vastaamaan muutosta. Pariskunta siis siirtyi hetkessä köyhistä oloista vaurauteen, unohtaen täysin ”menneisyytensä”, jonka voi rinnastaa länsimaisen kapitalismin potentiaaliin nostaa kenet tahansa työläisen johtavaan asemaan ja vaurauteen.
Kritisoidessaan tämän siirtymän keinotekoisuutta, elokuva myös kommentoi länsimaisten identiteettien onttoutta ja niitä perusteita joille ne rakennetaan. Onttoutta siinä mielessä, että identiteetti rakennetaan fyysisen omaisuuden, ja kykyyn kasata sitä, varaan, ja ihmiset määrittelevät itsensä suhteessa omaan ja muiden fyysiseen varallisuuteen. Sen muuttuessa ihmisen status, asema ja identiteetti, muuttuvat. Tässä tavassa muodostaa identiteetti kosketaan vain hyvin hennosti yksilön todellisia piirteitä tai ansioita, fokusoiduttaessa puhtaasti tämän materiaaliseen omaisuuteen.
Kaupunki ja kontrolli
Muistojen asentaminen on elokuvassa myös itsessään kritiikin muoto anonyymin ”järjestelmän” asettamaa kontrollia kohtaan. Muokkaamalla ihmisten muistoja heitä kontrolloidaan heidän tietämättään ja häivytetään samalla kuva kaupungista vankilana tai laboratoriona. Tähän yhteyteen on pakko mainita samankaltaisuus vuotta myöhemmin valmistuneeseen (ja huimasti suositumpaan) elokuvaan The Matrix jonka asetelma muistuttaa hyvin paljon Dark Cityn asetelmaa, ja jossa keskeinen kysymys on juuri huomaamaton kontrolli ja tietysti eksistentialistinen kysymys todellisuuden olemassaolosta ja luonteesta. Sama kysymys esitetään myös tässä elokuvassa, tosin huomattavasti kevyemmällä painotuksella. Kaupunkihan on elokuvassa tavallaan lavaste, epätodellinen maailma joka toimii vain ihmisten kontrollin välineenä.
Saman voisi nähdä kritiikkinä urbanisoitumista kohtaan joka tietysti helpottaa huomattavasti valtioiden kontrollia kansalaisistaan, mutta myös rajoittaa näiden vapauksia. Kaupunki on myös rakennettu siten, ettei sieltä pääse pois ja se on itsessään itseään ylläpitävä kokonaisuus. Tämän voi tulkita kritiikiksi urbanisoitumista kohtaan, jossa kaupunkilaisille helposti muodostuu kuva kaupungista itseään ylläpitävänä, vaikka todellisuudessa se ei selviäisi päivääkään ilman ulkopuolista huoltoa. Myös se, etteivät kaupungin asukkaat juuri kyseenalaista suljettua kaupunkiaan (muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta) tai sen jatkuvaa yötä, kuvastaa ihmisten taipumusta hyväksyä ympäröivä maailma ja sen auktoriteetit helposti ja kyselemättä.
Elokuvan päähenkilö on (lähes) ainoa joka näkee järjestelmän rakenteen ja pyrkii siitä aktiivisesti ulos. Hän rikkoo rajoja ja normeja, niin fyysisesti kuin sosiaalisestikin (pyrkii ulos labyrintistä jonka muut hyväksyvät ja pysyy valveilla kun muut nukkuvat virittämisen ajan) ja saa siksi auktoriteetin, jota muukalaiset edustavat, vihan päälleen. Kaikenlainen normista poikkeaminen nähdään uhkaksi valtaapitävien vallalle ja samalla ihmisten ”automaattisuus” ja konemainen käyttäytyminen rooleissaan on vakuutus auktoriteeteille että valta on turvattu ja järjestelmä toimii niin kuin pitää. Järjestelmän hyväksymistä muuttumattomana kuvastaa myös Walenskin päätös paeta siitä itsemurhan kautta, sen sijaan että toimisi kokonaisuuden muuttamiseksi. Kaupungin jatkuva muutos, samoin kuin ihmisten identiteettien vaihtelu, kuvaa hyvin modernin maailman hektisyyttä (”dynaamisuutta”) ja sen vaikutuksia ihmisiin, jotka hävittävät tarkoituksensa ja toimivat konemaisesti valtavan kaupunkia ohjaavan koneen jatkona.
Kaupungilla on film noirissa merkitys myös ihmisen psyyken kuvastajana. Film noirissa kaupunki heijastaa ihmisen synkimmät halut, toiveet ja intohimot tummana ja synkkänä ja elokuvassa toimii yhdistävänä päähenkilön mielellä käytävällä kokeella että koko kaupungilla käytävällä kokeella. John Murdochin oli tarkoitus keinotekoisilla muistoilla uskoa olevansa murhaaja osana koetta. Tällöin yhtä keinotekoinen kaupunki, itse koe, heijastaa Johnin mieltä.
Kuten alussa totesin, Dark City noudattaa vahvasti film noir -maista kerrontaa, niin sisällöllisesti kuin visuaalisestikkin. Genreen liittyvä symboliikkakin on elokuvassa vahvasti läsnä ja sitä käytetään sekä juonen edistämiseen, että elokuvan sanoman painottamiseen. Sanomasta voi olla montaa mieltä, ja kuten elokuvista yleensäkin, tulkintoja on yhtä monta kuin on katsojaa. Ainoastaan elokuvan onnellinen loppu rikkoo genreä vastaan ja epäilen sen olevan seurausta genrejen sekoittamisesta elokuvan tuottavuuden parantamiseksi, tai sitten kyseessä on harkittu valinta, jonka tarkoituksena on rikkoa muuten tiukasti noudatettua genreä vastaan. Genren tarkka noudattaminen ja sen keskeisten attribuuttien korostaminen tekee elokuvasta kuitenkin hyvän valinnan film noirista kiinnostuneille.
Lähteet
Biedermann, Hans (1989). Suuri symbolikirja (Knaurs Lexikon der Symbole)
Christopher, Nicholas (1997). Somewhere in the night: film noir and the American city.
Pelaamista ja leikkiä on mahdollista tutkia etsimällä ja analysoimalla niistä jääneitä jälkiä. Tässä esseessä esittelemme kaupunkitilaan eri vuodenaikoina jääneitä pelaamisen ja leikin jälkiä, kuten hylättyjä pelivälineitä, roskia tai maaperän muutoksia. Osa niistä on jätetty tarkoituksella ja osa vahingossa. Osa jäljistä on sellaisia, että niiden yhdistäminen pelaamiseen tai leikkiin on epävarmaa.
Alussa oli tollo
Olohuoneen tarjoilupöydälle on ilmestynyt paperitollo. Se ei maannut siinä eilen. Silloin tuo ihmisen kasaksi puristama möykky oli sijainnut lattian nurkassa pöydän alla tai jossain muussa ihmissilmälle näkymättömässä paikassa.
Pöydälle pudonnut paperitollo on merkki leikistä. Se ei kuitenkaan kerro ihmisen leikistä vaan nyt sylissä hurisevan kissaeläimen toteuttamasta leikkimielisestä jahdista, jonka kohde oli tuntemattomasta syystä päätynyt suussa pöydälle. Paperimöykyn siirtämisestä ei ole ihmissilmien näköhavaintoa, ei todistajaa, koska kumppanilajin karvaiset edustajat eivät tunnusta siirtäneensä tolloa paikasta toiseen. Aiempien näköhavaintojen perusteella voi kuitenkin suurella todennäköisyydellä otaksua, että jommallakummalla talouden karvaisella nelitassulla on käpälänsä tollopelissä.
Eläimetkin leikkivät, mutta tässä kirjoituksessa pääosassa ovat ihmiset. Hekin jättävät pelatessaan ja leikkiessään jälkiä. Joskus he jättävät niitä tietoisesti, toisinaan eivät välitä jäljistä tuon taivaallista. Tai sitten he eivät edes tajua, että tarkkaavainen havainnoitsija voi arvata leikin, pelin tai kisailun tapahtuneen, vaikka toiminnan päähenkilöt eivät edes haluaisi kertoa tekemisistään kenellekään.
Jälkiä lumessa
Tarjoilupöydän vieressä on tuoli. Tuolin takana on ikkuna. Ja ikkunan takana on puisto, joka vaihtaa väriään, ääniään ja maaperän tuntumaa vuodenaikojen mukaan. Siirrymme sinne, jälleen leikin jäljille. Aloitamme matkan kylmän keskellä.
Talvella puistossa voi olla valkoista. Silloinkin kun leikkijöiden äänet ovat vaienneet ja ihmiset ovat siirtyneet sisätiloihin, lumipeite kavaltaa osan tapahtumista. Lumisen puiston matalalta mäeltä johtaa uria alas tasaiselle. Mäkeä on laskettu kelkoilla, pulkilla ja liukureilla, joista jokainen jättää oman yksilöllisen merkkinsä rinteeseen. Merkit voi havaita siihen asti, kunnes lumi on sulanut tai sitä on satanut lisää vanhojen jälkien päälle – tai kun tuuli on sekoittanut jäljet. Tuoreiden jälkien äärellä oleva tarkkailija ymmärtää laskemisen tapahtuneen varsinkin silloin, kun hänellä on omaa kokemusta mäenlaskusta tai hän on todistanut sitä vierestä tai joku on selittänyt hänelle toiminnan ja jälkien välisen yhteyden.
Lumessa on muitakin jälkiä talvi-ilottelusta. Joku tai jotkut ovat pyöritelleet lumesta palloja, asettaneet niitä päällekkäin ja koristelleet ylimmän pallon pienillä kivillä ja risuilla, jolloin se on saanut ihmismäisiä figuratiivisia piirteitä. Useimmat meistä osaavat tottumuksesta nimetä kansanomaisen kausiteoksen ”lumiukoksi”. Sillä nimellä lumihahmo yleensä tunnetaan riippumatta siitä, mikä on sen sukupuolinen ilmenemismuoto. Toki jos tuon hahmon sukupuolitunnusmerkistöä korostetaan tai jos lumesta muovaillaan esimerkiksi kaksi erilaista, eri piirteillä varustettua hahmoa, ne saatetaan nimetä kaksinapaisen normituksen mukaisesti lumiukoksi ja lumiakaksi. Sukupuolipiirteiden liioittelu kasvattaa koomista efektiä ja saattaa tuoda lisäiloa tekijöilleen ja katsojilleen.
Kun lumi sulaa, maasta paljastuu toisenlaisia pelaamisen, leikkimisen ja ilottelun jälkiä. Mutaisena paistavan maaperän keskellä välkehtii metallisen paperin palasia. Ne ovat olleet siinä jo aiemmin, mutta peittyneet välillä lumeen. Ensimmäisen kerran metallipaperi oli nähtävissä vähän uuden vuoden jälkeen. Palasten lähellä oli ilotulitusrakettien lähtötelineitä ja muuta roskaa. Metallipaperin voi olettaa liittyvän uuden vuoden aattoillan paukutteluun ja pimeän ajan juhlijoiden piittaamattomuuteen. He eivät ole välittäneet siitä, että jälkeen jää roskia, jotka eivät ikinä maasta häviä, ellei joku toinen korjaa niitä pois. Tuskin kukaan niitä siivoaa, sillä vaikka isompien jätteiden kerääminen on helpompaa, pieni metallipaperisilppu vaatii noukkijaltaan vaivaa ja aikaa. Sitä ei välttämättä juuri kenelläkään puistossa liikkujalla ole.
Kuvat 3 ja 4. Metallipaperisilppua mutaisessa maassa. Kuvat: Jaakko Suominen.
Puistossa on muutakin roskalta vaikuttavaa, mutta leikkiin liittyvää. Kevättalvella lehdettömien alastomien pensaiden viereen on ilmestynyt autonrengas. On vaikea kuvitella, miksi se on hylätty yksikseen moiseen paikkaan. Itsessään sen olemus tai sijoittelu eivät viittaa leikkipotentiaaliin.
Sitten myöhemmin puistoa tarkkaileva tutkija huomaa, että rengasta käytetään leikkiin koiran kanssa. Iso koira säntää loivaa rinnettä pyörivän renkaan perään. Renkaan on laskenut liikkeelle koiran omistaja. Meneillään on koiran ja ihmisen yhteinen leikki tai harjoitus, joka ei todennäköisesti ole tarkoitettu koulimaan koirasta autonnoutajaa. Leikki kuitenkin yhtä aikaa viihdyttää, liikuttaa ja harjaannuttaa tarkkaavaisuuteen. Se johtaa koiran yrityksiin raahata painavampaakin taakkaa omistajan toiveiden mukaisesti.
Todistetun leikkihetken jälkeen rengas jää puistoon ja sitä käyvät vuorollaan koettamassa myös muut koirat ja niiden ulkoiluttajat. Myöhemmin rengas häviää. Se on kenties kuljetettu pois puistosta.
Pallo ja punakaali
Kevään edetessä poutasäällä maa kuivuu. Puut kasvattavat uudet lehdet. Ruoho ja kukat nousevat mudasta ja mullasta. Puistossa tapahtuu kaikenlaista toimintaa, joka ei jätä aina yhtä selviä merkkejä. Joskus leikkijät haluavat vihjata tekemisistään niin, että vain asiaan vihkiytyneet ymmärtävät leikkiä. Toisinaan he julistavat leikkiään niin, että lähes jokainen ulkopuolinenkin tajuaa jotain tapahtuneen.
Päivän pidentyessä on taas uuden vuotuisjuhlan aika. Värikkäät serpentiinin pätkät, katkennut helminauha, paperiset tötteröhatut, varoitus- tai rajaustolppa sekä keppi, jonka päähän on sidottu narua, vihjaavat yliopisto-opiskelijoiden vappuviikosta. Yksi jäljistä paljastuu vihjeeksi kahdesta eri leikistä tai pelistä: maahan pudonnut paperi on taiteltu lennokin muotoon. Paperi itsessään sisältää tietokoneella kirjoitettua ohjetekstiä vapun pelijoukkueiden jäsenille. Pelin päätyttyä joku on jatkanut leikkiä heittelemällä paperilennokkia.
Vapun jälkeen ruoho puistossa kasvaa. Ruohon keskellä törröttää pallo. Tai oikeastaan se on pallon tussahtanut jäänne, ilmasta lähes tyhjä kuori, joka on täytenä saattanut olla heittelyn tai potkinnan kohteena, mutta yhtä lailla puolityhjänä koiran retuuttama esine. Ex-pallo ei siis ole välttämättä roska silloinkaan, kun se ei ole enää pyörähdellyt ja pompahdellut ruohikossa.
Pallon läheisyydestä löytyy punakaalin palasia. Palasista ei kuitenkaan selviä, onko kaali tuotu paikalle kokonaisena vai onko sitä kenties pallon tavoin potkittu tai heitelty riekaleiksi jonkin leikin aikana. Tai sekin voisi olla koiran kuljettama, mutta hampaiden jäljet puuttuvat kaalista. Puremajälkien puuttumisesta voi olettaa, ettei ihminenkään ole tuonut kaalia puistoon syödäkseen.
Kuvat 5, 6 ja 7. Puistosta löytyneitä vihjeitä leikeistä, joista osan motiivi ei ole täysin selvä. Kuvat: Lilli Sihvonen.
Kiipeilyä ja turnajaisia
Vuosi jatkaa kiertoaan. Aurinko ohittaa keskikesän lakipisteensä ja maisemaan hiipii vihjeitä seuraavasta vuodenajan vaihtumisesta. Loppukesästä ja alkusyksystä uutta lukuvuotta juhlivat opiskelijat valtaavat jälleen puiston. He ovat palanneet paikalle kesätauon jälkeen. Illat pimenevät ja ilmassa alkaa olla kylmenevien syyspäivien tuoksua.
Juhlien jälkeen ohikulkijan tarkka silmä kiinnittyy korkealla jalustalla olevan patsaan päällä olevaan pulloon. Se ei kuulu sotilaalliseen muistomerkkiin. Pullo on patsaalle lisätty karnevalistinen koriste. Joku on esitellyt hurjapäisyyttään ja kuntoaan kiipeämällä patsaan päälle. Hän on jättänyt vierailustaan merkin, vitaalisen hurjuuden manifestaation, joka pysyy paikalla niin kauan, kunnes joku toinen kiipeää samaan paikkaan sen poistamaan tai kun ankara sää sen sieltä pudottaa alas. Juhlan leikkejä tarkkaillut tutkija saa myöhemmin selville, että useiden juhlien osallistujien harrastuksena on juomatölkkien tai pullojen tasapainottelu mitä vaikeampiin ja mielikuvituksellisempiin paikkoihin.
Puiston vieressä kulkee tie ja sen kupeella laatoitettu jalkakäytävä. Erään sunnuntain jälkeen yhteen laattaan on tussattu punaisella salaperäinen merkintä:❤️ Tallbike Jousting. Jos leikki- ja pelitutkija ei olisi itse sattunut todistamaan sunnuntaista turnausta, niin hän ei välttämättä olisi kiinnittänyt mitään huomiota kirjoitukseen. Tai ainakaan hän ei olisi ymmärtänyt, mistä oikein oli kyse. Sunnuntaina puistoon oli saapunut kymmeniä henkilöitä, joilla oli mukanaan kaiuttimet, mikrofoni, kaksi normaalia korkeampirunkoista polkupyörää, kypärät sekä pehmustetut peitset.
Puistossa järjestettiin turnajaiset, joilla peitsillä varustetut polkijat pyrkivät suistamaan toisiaan pyörän selästä. Toiminta muistutti keskiaikaisia turnajaisia, mutta hevoset oli korvattu polkupyörillä ja muutenkin kisailu tapahtui turvallisemmissa puitteissa. Koitokseen osallistuminen ei edellyttänyt vuosien kouluttautumista ritarisäädyn mukaisiin sotilaallisiin urheilusuorituksiin.
Vuoden kuluttua jalkakäytävän piirros on jo haalistunut. Sen huomaa lähinnä vain sellainen, joka tietää sitä etsiä määrätystä laatasta.
Edellä olemme kuvanneet pelaamisen ja leikkimisen jälkiä puistossa eri vuodenaikoina. Millaisen kokonaisuuden ne muodostavat ja mistä ne oikein kertovat? Se riippuu osittain siitä, keneltä kysymme. Tutkija voi lähestyä jälkiä monesta näkökulmasta oman tieteenalataustansa mukaan. Aloitamme historiasta. Historioitsija Jorma Kalela (2000, 24) on todennut, että historian tieteenä ja toimintana voi ajatella syntyneen vastauksina ihmisen toiminnan jälkien aiheuttamiin kysymyksiin. Historiaa ovat hänen mukaansa jäljistä esitettävät tulkinnat. Historioitsija käyttää tutkimuksessaan lähteitä, joiden löytyessä on ensiksi selvitettävä, mistä toiminnasta tai asiasta ne ovat jälkiä. Kun se on tiedossa – joko varmasti tai oletuksena – tutkija voi sanoa, voiko lähdettä käyttää vastaamaan hänen tutkimuskysymykseensä tai toimiiko se todisteena, joka tukee tutkijan päätelmää.(Kalela 2000, 96–97. Ks. myös Kalela 2010, 52.)
Jälkien tutkimuksessa voidaan hyödyntää historian ohella arkeologian näkökulmia. Arkeologia on ihmisen materiaalisen menneisyyden tutkimusta. Se sisältää siis oletuksen, että jotain pysyvää on jäänyt jäljelle ihmisen menneestä toiminnasta. (Fagian & Durrani 2021; Frieman 2023.) Aina ei tosin ole selvää, tarkastelemmeko ihmisten aikaansaannoksia. Arkeologiaan nojaten voimme esimerkiksi kysyä, millaisin ehdoin jokin jälki tai jäännös voidaan määritellä ihmisen tekemäksi.
Filosofi Helena Siipi ja arkeologi Johanna Enqvist ovat todenneet, ettei materiaalisen muodostelman tai artefaktin tulkitseminen ihmisen tekemäksi ole yksiselitteistä tai itsestään selvää. Siipi kirjoittaa, että artefaktit ovat tekotuotteita eli entiteettejä, joita ihminen on tuottanut omalla työllään. Artefaktiuteen kuuluvat olemassaolon aikaansaaminen, intentionaalisuus eli tarkoituksellisuus sekä tehtävä; niille on olemassa ihmisen asettama päämäärä (Siipi 2008; Enqvist 2016, 349.)
Esimerkiksi aiemmin kuvaamamme pallo voidaan tunnistaa ihmisen tekemäksi, koska se on pyöreä ja valmistettu muovista, ihmisen kehittämästä materiaalista. Pallolla on myös tehtävä ja päämäärä, joka on ihmisen asettama ja palvelee ihmistä. Useimmiten pallon tehtävä on toimia ihmisen – tai eläimen – leikkikaluna.
Tarvehierarkiastaan paremmin tunnettu psykologi Abraham Maslow on todennut seuraavasti: ”Jos sinulla on vain vasara, näet nauloja kaikkialla.” (Ks. Suominen 2010, 3.) Samansuuntaisesti kun pyöreille leikkivälineille herkistynyt tutkija katselee ympärilleen, niin hän löytää palloja ympäri kaupunkia. Tekstissä mainitun ruttaantuneen rantapallon lisäksi poluilta ja kävelyteiden varsilta olemme löytäneet pingis- ja tennispalloja. Pallo toistuukin usein leikkiä ja pelaamista oletettavasti edustavana artefaktina ja jälkenä.
Johtolankoja tutkimukseen
Yhtä jälkien ja lähteiden käyttötapaa kutsutaan johtolankametodiksi. Historioitsija ja kulttuuriperinnön tutkija Anna Sivula johdattelee historialliseen johtolankametodiin seuraavalla tavalla: ”Historiantutkija esittää menneisyyttä koskevan kysymyksen samaan tapaan kuin tutkintaa tekevä poliisi asettaa rikokseksi epäiltyä tapausta koskevan kysymyksen. Hän etsii jälkiä ja johtolankoja, jotka mahdollistavat kysymykseen vastaamisen. Lopulta hän kertoo vastauksena tulkintansa siitä, mitä on tapahtunut ja esittää tueksi löytämänsä todisteet. Todisteeksi kelpaavat kaikki menneestä jääneet jäljet, riippumatta siitä, onko jäljen jättäjä halunnut muistuttaa tapahtumista vai salata sen.” (Sivula 2010, 21–22.)
Myös sosiologi ja kulttuurintutkija Pertti Alasuutari on viitannut johtolankoihin ja hyödyntänyt rikostutkinnan ja etenkin dekkareissa esitettyjä fiktiivisiä kuvauksia tutkinnasta omien tutkimusmenetelmäkirjojensa vertauskuvallisena polttoaineena (esim. Alasuutari 1993). Alasuutaria (1994, 68) mukaillen voi todeta, että kun tutkija kohtaa materiaalisen jäljen ja mahdollisesti dokumentoi sen, jälki muuttuu havainnoksi ja mahdollisesti johtolangaksi, jota voi käyttää tutkimuksellisen arvoituksen ratkaisemisessa.
Anna Sivulan mainitsema johtolankamenetelmä pohjaa historiantutkimuksessa myös niin kutsutun mikrohistorian tutkimusmenetelmiin. Klassikkoesseessään “Johtolankoja” (1986, suom. 1996) italialainen mikrohistorioitsija Carlo Ginzburg kuvaa johtolankamenetelmää ja sen syntyhistorian polkuja tutkijan työssä. Ginzburgin esseen perusteella johtolankamenetelmä voidaan tiivistää tutkimustavaksi, jossa pienten, jopa mitäänsanomattomien yksityiskohtien ja löydösten avulla aletaan hahmotella olennaisia tapahtumakulkuja. Meidän tapauksessamme olemme hahmotelleet ensin yksittäisiä toistuvia tai keskenään erilaisia leikkimiseen ja pelaamiseen liittyviä tilanteita ja tapahtumia. Sen kautta voimme myös paikantaa kokonaisen (puisto)alueen merkitystä leikin ja pelin mahdollistavana tilana. Sen jälkeen voimme arvioida vielä yleisemmin puistojen tai erilaisten kaupunkitilojen suhdetta pelaamiseen ja leikkiin.
Carlo Ginzburg toteaa, että tilanteessa, jossa (menneestä) todellisuudesta ei saada suoraa tietoa, voidaan hyödyntää johtolankoja. Niiden perusteella tehdään sitten ajassa taaksepäin suuntautuvia ennusteita. (Ginzburg 1996, 50, 65.) Yksittäisestä johtolangasta tai niiden joukosta taitava havainnoitsija voi muodostaa tapahtumakulkua käsittelevän kerronnallisen jatkumon. (Ginzburg 1996, 46.) Tapahtumakulkujen hahmottaminen pienten vihjeiden perusteella vaatii harjaantumista, osaamista ja ennakkotietoa. Toisaalta tutkija voi jatkaa havainnointia ja päästä sitä kautta myöhemmin tapahtumakulkujen jäljille. Näiden kaikkien toimintatapojen merkitys on käynyt tässä tekstissä ilmi. Olemme löytäneet pieniä vihjeitä, olemme jatkaneet vihjeiden etsimistä systemaattisemmin ja olemme yhdistäneet vihjeitä tekemiimme muihin havaintoihin ja omiin aiempiin kokemuksiimme.
Ginzburg jäljittää (!) johtolankamenetelmän syntyä muutamiin eri alojen tutkijoihin ja toimijoihin 1800–1900-lukujen vaihteessa. Heitä ovat taidehistorioitsija Giovanni Morelli, salapoliisikirjailija Sir Arthur Conan Doyle sekä psykoanalyytikko Sigmund Freud (Freudista ja Morellista ks. Paavilainen 2023). Ginzburg (1996) huomauttaa, että noita kolmea yhdistää pari seikkaa. Heitä yhdistää lääketieteellinen koulutus sekä heidän hyödyntämänsä näkökulma, jota on kutsuttu lääketieteelliseksi semiotiikaksi. Sen piirissä opitaan tunnistamaan sairauksia ulkoisten ja maallikoiden näkökulmasta jopa epäolennaisilta vaikuttavien vihjeiden perusteella.
Lääketieteellisen semiotiikan näkökulmaa voidaan soveltaa pelien ja leikkien tutkimukseen. Voisimme nimetä pelaamisen ja leikkimisen jälkien ja materiaalisten vihjeiden tulkinnan taidon ludologiseksi semiotiikaksi, jonka harjoittamisessa olemme ottamassa tässä tekstissä ainoastaan ensi askeleita.
Ludologinen semiotiikka keskittyy pelaamiseen ja leikkiin, mutta lääketieteellisen semiotiikan tavoin siinäkin etsitään välillä jopa epäolennaisia vihjeitä, jotka kertovat peli- ja leikkitoiminnasta. Leikkijät ja pelaajat ovat jättäneet vihjeitä tai jälkiä joko harkiten tai tiedostamattaan. Joskus vihjeiden ja jälkien tulkinta on helppoa. Joskus se on vaikeaa – ja joskus hyvin epävarmaa jopa harjaantuneelle tutkijalle tai tarkkailijalle (ks. kuvio). Tulkintaa vaikeuttaa se, että monet jäljet katoavat ennemmin tai myöhemmin.
Kuvio 1. Jäljen jättäjän tai tarkkailijan suhde jälkeen.
Lopuksi paljastamme, mistä saimme kimmokkeen tämän tekstin kirjoittamiseen. Olemme olleet mukana kaupunkitilallisessa peli- ja leikkitutkimusprojektissa, jossa olemme törmänneet tietynlaiseen ongelmaan: tutkittavat eivät ole aina halunneet kertoa meille tutkijoille pelaamisesta ja leikkimisestä kaupunkiympäristössä, tai he eivät ole muista syistä olleet kiinnostuneet kertomaan tekemisistään. Ihmiset ovat voineet kokea, että pelkkä havainnointi tai kyseleminen on häirinnyt heitä. Tutkijan osoittama mielenkiinto on suorastaan keskeyttänyt leikin tai muuttanut sitä. Sen vuoksi tutkijan tai tarkkailijan on täytynyt siirtyä syrjään tai poistua tilanteesta. (Ks. myös Sihvonen & Suominen 2024.)
Toisaalta tilanne on voinut olla sellainen, että emme ole onnistuneet osumaan paikalle silloin, kun pelaamista ja leikkimistä on tietyssä paikassa tapahtunut. Ihmiset eivät ole välttämättä halunneet osallistua myöskään pelaamista ja leikkimistä koskeviin kyselyihin ajanpuutteen takia tai siksi, etteivät ole kokeneet vastaamista muuten merkitykselliseksi tai eivät ole halunneet paljastaa leikkiään. Ratkaisuksi näihin ongelmiin olemme kehitelleet ludologisen semiotiikan kaltaisia lähestymistapoja.
Kiitokset
Kiitämme Suomen Akatemian rahoittamaa Pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikköä (rahoituspäätös 353268) sekä Turun kaupunkitutkimusohjelman Pelikaupunki Turku -hanketta.
Alasuutari, Pertti. 1994. Laadullinen tutkimus. Toinen painos. Tampere: Vastapaino.
Ginzburg, Carlo. 1996. “Johtolankoja: merkkejä tulkitsevat tietokäsityksen historia.” Teoksessa Johtolankoja. Kirjoituksia mikrohistoriasta ja historiallisesta metodista. Suomentanut Aulikki Vuola. Esipuhe Matti Peltonen. Helsinki: Gaudeamus, 37–76.
Enqvist, Johanna. 2016. Suojellut muistot: Arkeologisen perinnön hallinnan kieli, käsitteet ja ideologia. Akateeminen väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto.
Fagian, Brian M. & Nadia Durrani. 2021. Archaeology: A Brief Introduction. 13. painos. New York: Routledge.
Frieman, Catherine J. 2023. Archaeology as History: Telling Stories from a Fragmented Past. Cambridge: Cambridge University Press.
Kalela, Jorma. 2000. Historiantutkimus ja historia. Helsinki: Gaudeamus.
Kalela, Jorma. 2010. “Historian rakentamisen mieli ja tutkijan valinnat.” Teoksessa Medeiasta pronssisoturiin – Kuka tekee menneestä historiaa? Toim. Pertti Grönholm ja Anna Sivula. Historia Mirabilis 6. Turku: Turun Historiallinen Yhdistys, 40–59.
Paavilainen, Kukka. 2023. “Freud, Morelli ja kerronnan kudelma: Tutkivan taiteilijan näkökulma syntyvän teoksen havainnointiin.” Tahiti 13(1), 36–60. https://doi.org/10.23995/tht.128840
Reinhard, Andrew. 2018. Archaeogaming: An Introduction to Archaeology in and of Video Games. New York: Berghahn.
Sihvonen, Lilli & Jaakko Suominen. 2024. ”Studying the Ground of Play: Towards Ludological Semiotics of Playful Traces.” Proceedings of DiGRA 2024 Conference: Playgrounds. DiGRA Digital Library. (Ilmestyy 2024.) http://www.digra.org/digital-library/
Sivula, Anna. 2010. “Menetetyn järven jäljillä. Historia osana paikallista kulttuuriperintöprosessia.” Teoksessa Medeiasta pronssisoturiin – Kuka tekee menneestä historiaa? Toim. Pertti Grönholm ja Anna Sivula. Historia Mirabilis 6. Turku: Turun Historiallinen Yhdistys, 21–39.
Esseen aiheena on Aki Kaurismäen myöhäistuotannon elokuvallinen tila, mutta se keskittyy ennen kaikkea vuoden 2011 elokuvaan Le Havre. Kaurismäelle elokuvallinen tila on aina ollut tärkeä osa tarinankerrontaa. Le Havre laajentaa tämän näkökulman kansainväliselle tasolle, tuoden esiin pakolaisuuden ajankohtaisen teeman. Tila on näissä elokuvissa merkityksiä täynnä, vastaten täten postmodernismin teoreetikoiden ajatuksia asioiden ja ilmiöiden radikaalista esteettisyydestä. Le Havren kaupunki on yksi elokuvan keskeisiä hahmoja; Kaurismäki kuvaa sitä nostalgisena työväenkaupunkina, joka huokuu menneen aikakauden tunnelmaa. Kaupungin fyysiset tilat heijastavat hahmojen elämää ja heidän keskinäisiä suhteitaan. Elokuvan päähenkilö, kengänkiillottaja Marcel Marx, edustaa yksinkertaista työläistä. Hänen kohtaamansa nuori pakolaispoika taas herättää hänessä solidaarisuuden tunteen ja auttamisen halun. Pakolaisuuden teeman kautta Kaurismäki käsittelee identiteetin häilyvyyttä nykymaailmassa sekä viranomaisten kasvotonta vallankäyttöä. Elokuvan visuaalinen tyyli sekoittaa toisiinsa realismia ja radikaalia estetismiä. Kaurismäki käyttää enimmäkseen hillittyä väripalettia, luoden elokuvaan melankolisen yleistunnelman, mutta lopussa kuitenkin nähdään utooppisia elementtejä, jotka tuovat esille ajatuksen paremmasta huomisesta.
Le Havre. Kuva: Future Film Distribution.
Essee käsittelee Aki Kaurismäen myöhäistuotannon elokuvallista tilaa esimerkkiteos Le Havren kautta. Vuonna 2006 ilmestyi Laitakaupungin valot. Se on Kaurismäen tuotannon ehkä synkin elokuva. Siinä Ihminen eksyy lasin, teräksen ja betonin Nokia-Suomeen, joka on korvannut aiempien elokuvien nostalgisen menneisyyden Suomen. Päähenkilö toimii vartijana – minäpä muunakaan – epäinhimillistyneessä maailmassa, jota liikuttaa ainoastaan raha. Mutta elokuvan nimi on kuitenkin Laitakaupungin valot (Chaplinia mukaillen), joten myös pimeyden lävitse erottuu hieman valoa; pieni aavistus inhimillisyyttä, kuin välähdys taivasta pilvien lävitse nähtynä. Gangsterit blondeine tyttöystävineen asuvat lasipalatseissaan, mutta tavallinen työläinen vierailee laitakaupungin nakkikioskin kiehtovassa valopiirissä. Ruoholahden kliiniset toimistokolossit vaihtuvat kuitenkin menneisyyden ranskalaiselokuvien maisemiin elokuvassa Le Havre (2011). Juuri katoamaisillaan oleva, ränsistynyt ja jo tarpeettomaksi käynyt on Kaurismäen estetiikan ytimessä; tämä pätee myös ihmisiin. Le Havre laajentaa aiempien elokuvien näkökulman kansainväliselle tasolle, nostaen esiin pakolaisuuden ajankohtaisen teeman. Ihmisen hyvyys nousee jälleen esiin; usko ihmiseen, joka oli päässyt jo katoamaan laitakaupungin valojen katveessa. Ympäristö kertoo Kaurismäen elokuvissa merkittävällä tavalla tarinaa: näissäkin kahdessa elokuvassa elokuvallinen tila on merkittävässä osassa niiden tarinankerronnan kannalta. Ensin Kaurismäki liikkuu Mies vailla menneisyyttä -elokuvan marginaalisesta Helsinki-kokemuksesta Laitakaupungin valojen toimistokolossien kylmyyteen, mutta löytää sitten uuden mahdollisuuden globaalilla tasolla ensin Le Havressa ja sitten Toivon tuolla puolen -elokuvan (2017) Helsingissä, joka näyttäytyy nyt jälleen hieman valoisampana – ja samalla myös hieman nostalgisempana. Kaurismäen tila on aina elokuvallista tilaa; se on esteettistä tilaa radikaalilla tapaa – se on pinnallista siten kuin monet postmodernismin teoreetikot ovat sitä teoksissaan kuvanneet. Todellisuus itse on Kaurismäellä aina hieman fiktiivinen; juuri niin fiktiivinen, jotta siitä tulee ihmisille siedettävä paikka. Maailmassa, jossa on vain hyvin vähän toivoa (ja yhtä vähän armoa), taide muotoilee suhteen tähän maailmaan uudelleen: tämä on se muuntunut tilakokemus, jonka kohtaamme Kaurismäen elokuvissa. Hänen elokuviensa tila on merkityksiä täynnä – toisin kuin oma myöhäiskapitalistinen maailmamme, jota arkkitehtuuriteoreetikko Rem Koolhaas on osuvasti nimittänyt nimellä ”junkspace” (Koolhaas 2002, 175–190).
Niinpä Kaurismäen elokuvien vastaanoottotavaksi sopii tietynlainen tilan semioottinen tutkimus, jossa siitä pyritään erottamaan jonkin ilmimerkityksen lisäksi sen viittauksenomaisia kerroksia tai jälkiä. Kaurismäen myöhäiselokuvien globaali näkökulma on niiden luoma uusi katsontatapa; siinä myös Suomi asettuu uudenlaiseen kontekstiin, joka ei ole enää tiukasti kansallinen. Tämä näkökulma vastaa paremmin nykytilannetta, jossa kansallinen on aina yhteydessä kansainväliseen (Toivon tuolla puolen -elokuvassa suomalaisuuden suhdetta kansainvälisyyteen käsitellään myös parodisesti ravintolan muuttuvan menun kautta). Onkin mielenkiintoista huomioida, miten Kaurismäen omaperäinen estetiikka muotoutuu nyt uudelleen tässä muuttuneessa tilanteessa. Keskityn Le Havreen, sillä se merkitsee mielestäni käännettä Kaurismäen elokuvatuotannossa. Pakolaisuus on itsessään hyvin monitahoinen ja monimutkainen teema, jota on vaikea kuvata elokuvallisesti. Pakolaisuuden luoma uusi juurettomuus heijastaa osaltaan uuden globaalin todellisuutemme historiallista olemusta. Se painottaa yksilöä, hänen ainutkertaisuuttaan ja niitä loputtomia mahdollisuuksia, jotka globaali tilanne tuntuu tarjoavan hänelle. Tämä on se utopian lupaus, joka Le Havressa aktualisoituu – vaikkakin korostetun symbolisella tasolla.
Elokuvan päähenkilö Marcel Marx on kengänkiillottaja, joka asuu vaimonsa ja koiransa kanssa vaatimattomassa talossa Ranskan Le Havressa. Kuitenkin, kun kyseessä on Aki Kaurismäen elokuva, jopa Ranskaan tunkeutuu suomalainen menneen aikakauden tunnelma: asunnon interiööri hillittyine pastellisävyineen ja menneen ajan retro-objekteineen heijastaa jotakin määrittämättömän universaalia jonkin jo kadonneen, ja näin ollen poissaolevan, tunnistettavana merkkinä. Patonki, sipuli ja veitsi; vaimon sairaus ja äkillinen kuoleman läheisyys esitetään arkisina seikkoina vailla dramatisointia. Vaimo joutuu sairaalaan, mutta vielä on toivoa jäljellä (huolimatta siitä, että lääkäri kertoo päinvastaista). Myös periranskalaisen baarin – ja samalla myös kahvilan – tunnelma tuo jälleen mieleen suomalaisuuden, mutta se katoaa ikiaikaisen haitarin säveliin, joiden konnotaationa toimii ”ranskalaisuus”. Samoin kuin muissa Kaurismäen elokuvissa, myös Le Havressa tila on valojen ja varjojen hallitsema mosaiikki, joka elää koko ajan. Jopa kapeat kadut ovat täynnä tätä valon ja varjon leikkiä. Päähenkilö on kengenkiillottaja, mutta Aki Kaurismäen elokuvissa tämänkaltainen työ ei ole missään nimessä mikään häpeä – päin vastoin. Sen sijaan työläinen on kuin jokin nykyajan pyhimys – mutta sillä erotuksella, että pyhimys on itse valinnut osansa, toisin kuin työläinen, jonka siihen ovat pakottaneet yhteiskunnalliset olosuhteet. Tarinaan tulee mukaan laivakontissa Afrikasta Ranskaan päätynyt nuori pakolaispoika. Kengänkiillottaja ymmärtää, miten pieni pakolaispoika on samassa asemassa kuin hän – oikeastaan poika on vieläkin alemmassa asemassa, sillä hänellä ei ole edes tarvittavia ”papereita”, jotka todistaisivat hänen ranskalaisuudestaan; hänen kuulumisestaan tähän tiettyyn paikkaan ja tilaan. Identiteetti on nykymaailmassa häilyvää. Tästä todistaa vaikkapa kengänkiillottajan työtoveri, joka on aikanaan hankkinut itselleen väärennetyn identiteetin voidakseen jäädä Ranskaan. Joka tapauksessa kengänkiillottajan sympatiat ovat pojan puolella ja valtaa pitäviä vastaan. Kumpikaan ei ole saanut heiltä mitään, sillä viranomaiset pyrkivat aina vain säilyttämään status quon. Pakolaisten asema, se tila jossa he konkreettisesti elävät, on kaikkein eniten vaaran alainen; näemme miten viranomaiset hajottavat tylysti pakolaisten telttakylän puskutraktoreillaan. Tämä on merkkinä siitä, että näillä ihmisillä ei ole mitään valtaa siihen tilaan, jossa he elävät. Kengänkiillottajan ja hänen vaimonsa asumus on romantisoitu – elokuva tuo mieleen muun muassa Jean Vigon elokuvan L’Atalante (1934). Köyhyydestään huolimatta he omistavat paljon kirjoja; asunnossa on useampi kirjahylly täynnä kirjoja. Myös vaimon sairaala on romantisoitu: se on esteettisesti karu, mutta ihmiset ovat siellä sydämellisiä. Pakolaisten kodikas tee-se-itse-leiri, jossa päähenkilö myöhemmin vierailee, tuo mieleen asunnottomien asumuksen Mies vailla menneisyyttä -elokuvassa. Sen kontrastina nähdään huipputeknistä vankilaa muistuttava pakolaisten vastaanottokeskus teräsaitoineen. Se on välähdys nykyaikaa tässä muuten läpikotaisin nostalgisessa elokuvassa, ja heijastaa samalla vallan ja hallinnan teemaa.
Moderni tyyli ilmenee elokuvassa postmodernissa tilanteessa; esineet ovat nyt menettäneet ”luonnollisuutensa”; ne ovat nyt osa ”toisen asteen” (Lotman 2011, 249–270) esteettistä sommitelmaa. Esineet ovat luonnollisesti olleet esteettisiä jo alun perin, mutta nyt niiden esteettisyys ilmenee eri valossa tässä muuttuneessa historiallisessa tilanteessa: ne ovat esteettisiä siten, että ne samalla ilmaisevat tämän alkuperäisen esteettisyytensä kautta niiden omaa historiallista alkuperää; näin niistä on tullut merkkejä, joita voidaan lukea tämän historiallisuuden itsensä kautta jonkinlaisena laajempana ”ymmärryksen horisonttina”. Vaatimattomien asumusten lisäksi näemme elokuvassa totunnaisia vallan linnakkeita: näitä ovat muun muassa kirkko ja virasto arvokkaine julkisivuineen. Huomionarvoisesti Kaurismäen ranskalainen maailma sisältää kulmapuoteja ja kahviloita, mutta ei supermarketteja ja autohuoltamoita. Nykyiset epäpaikat (Augé 2009) loistavat näin poissaolollaan. Aki Kaurismäen nostalgiavisio paljastaa miltei jo enemmän kuin ehkä on ollut tarkoitus: tupakkaa poltetaan aina ja kaikkialla, mukaan lukien sairaalan potilashuone. Myös drinkkiä ollaan ottamassa kovaa tahtia. Tämä voidaan tulkita jonkinlaiseksi realismiksi vailla mitään turhaa kainoutta, ”inhimillisyydeksi”, mutta siihen sisältyy miltei huomaamatta myös kriittisen ajattelun siemen eräänlaisena tahattomana vieraannuttamisefektinä, joka syntyy tämän kuvitellun menneisyyden ja todellisen nykyhetken välille. Rakenteellisesti elokuvassa nivoutuvat yhteen erilaiset tarinat ja erilaiset lajityypit. Yksi tarina kertoo vaimon sairastumisesta ja parantumisesta. Yksi kertoo nuoren pakolaispojan tarinan, jossa koko yhteisö nousee auttamaan häntä. Yksi tarina on perinteinen poliisikertomus, jossa komisario varjostaa päähenkilöä ja pyrkii hankkimaan hänestä tietoa (tämä on tarinoista kaikkein elokuvallisin). Vasta lopussa nämä tarinat yhdistyvät ja muodostavat odottamattoman kokonaisuuden. Lopun utooppisina ilmestyksinä nähdään pariskunnan pihalla kukkiva kirsikkapuu sekä arjen arkinen jatkuvuus: kaikesta huolimatta elämä voittaa. Vaimo palaa sairaalasta ja pakolaispoika pääsee Lontooseen perheensä luo. Asiat ovat siten kuin niiden tulisikin olla, ja näin elokuvassa on onnellinen loppu. Kaurismäki luultavasti toteaisi, että maailmassa on tarpeeksi kyynisyyttä ja kovuutta – miksi hänen tulisi sitä lisätä. Tässä hän olisi aivan oikeassa. Kaurismäki tarjoaa ihmisille hitusen lohtua maailmassa, jossa sitä on aivan liian vähän.
Yhteenvetona voidaan todeta, että Aki Kaurismäen elokuvassa Le Havren kaupungista tulee yksi sen keskeisistä hahmoista. Kaurismäki kuvaa kaupunkia ennen kaikkea ”klassisena” työväenyhteisönä, jolla on selkeä olemus ja identiteetti (nyt jo siis itsessään nostalgisena, moderniin aikakauteen kuuluvana kaipuun ja poissaolon paikkana). Rappeutuneet teollisuusmaisemat, kapeat kadut, perinteiset työväen asumukset ja epämääräiset satama-alueet luovat tähän kollektiivisuutta heijastavaan visioon aitouden tunnetta. Näin elokuvan fyysiset tilat heijastavat hahmojen elämää ja heidän keskinäisiä suhteitaan. Estetisoiva ote ja realismi sekoittuvat koko ajan Kaurismäelle tyypillisellä tavalla. Päähenkilö Marcel Marxin ja hänen vaimonsa vaatimattomat asuintilat kuluneine kalusteineen ja muine objekteineen kertovat meille heidän yksinkertaisesta elämäntavastaan. Paikallisesta baarista, jossa Marcel ja hänen ystävänsä usein käyvät, muodostuu elokuvan keskeinen kokoontumispaikka, jossa vaalitaan toveruutta ja solidaarisuutta sekä luodaan parempaa maailmaa; se on puheen, kommunikaation paikka. Marcelin kodin ahtaat tilat ja kaupungin kapeat kadut erottuvat kontrastisina elementteinä valtameren laajuutta ja sataman laivoja vasten, jotka edustavat kaukomaita ja vapauden lupausta. Nämä kontrastit edelleen korostavat henkilöhahmojen paremman elämän halua; sitä utooppista toivetta, joka heissä kaikissa elää. Henkilöhahmojen puolella näitä kuvastaa ennen kaikkea nuoren pakolaispojan hahmo; hän edustaa tulevaisuutta ja mahdollisuutta muutokseen. Kaurismäki käyttää alituiseen hillittyä väripalettia, jossa on pääosin viileitä ja jopa synkkiä sävyjä; tämä luo elokuvaan melankolisen yleistunnelman. Lopussa uhka kuitenkin väistyy: kirsikkapuu kukkii. Kaiken kaikkiaan Le Havren ympäristö ja tila toimivat enemmän kuin pelkkänä taustana tapahtumille; niistä tulee olennaisia elementtejä elokuvan teemojen käsittelyn kannalta. Elokuvassa kuvattu tila heijastaa alati henkilöhahmojen elämää ja heidän tuntemuksiaan, lisäten täten syvyyttä siihen kerronnalliseen kokemukseen, jonka teos kokonaisuutena luo. Elokuvan nimi, ”Le Havre”, merkitsee turvasatamaa – ja sitä tämä paikka on sekä pienelle pakolaispojalle että sille sekalaiselle yhteisölle, joka sitä kansoittaa. Le Havre on lopulta utooppinen tila; ihmisen hyvyyden tiivistymä, mahdollisuus muutokseen ja sitä kautta myös erilaiseen tulevaisuuteen.
Kirjallisuus
Augé, Marc. 2009. Non-Places. An Introduction to Supermodernity. London: Verso Books.
Populaarimusiikin historiaa tutkittaessa on usein tarkasteltu myös musiikkiin sitoutuneen liikkeen ja – kohti nykyhetkeä tultaessa – myös audiovisuaalisuuden historiaa. Siis sitä, miten ääni ja kuva ovat suhteessa toisiinsa sitoutuneita. Musiikintutkija Nicholas Cook (1998, viii) on käyttänyt tässä yhteydessä interaktion käsitettä, ääni ja kuva ovat siis aistimellisessa vuorovaikutuksessa. Audiovisuaalisuudessa ei nimittäin välttämättä ole kysymys aistien sulautumisesta toisiinsa kokemuksellisesti, mitä perinteisesti on nimitetty synestesiaksi, vaan tämä suhde on monimuotoisempi ja tulkinnallisesti ristiriitaisempi. Kuvan ja äänen välillä voi myös tarkoituksellisesti olla eriaikaisuutta ja ristiriitoja. Nykyään synkronointi, eli populaarimusiikin sitouttaminen kuvaan, esimerkiksi elokuvien soundtrackeille, on yksi keskeinen musiikkiteollisuuden taloudellinen kulmakivi.
Miksi tämä populaarimusiikin valjastaminen liikkuvan kuvan merkitysyhteyteen on lumoavaa? Ja miksi tuo lumo perustuu paitsi populaarimusiikin affektiiviseen voimaan, myös sen sidonnaisuuteen niin populaarimusiikin omiin kulttuuriperintöprosesseihin kuin laajempiin historiakulttuurisiin yhteyksiin? Itse asiassa tuo viittaussuhde menneisyyteen tuottaa usein osaltaan kokemukseen affektiivista lumoa. Tämä lumo kohdistuu yllättävänkin usein johonkin historian kipupisteeseen. Itseäni kiinnostavat natsismin jättämät tiedostetut ja kenties tiedostamatta jääneet jäljet länsimaisessa audiovisuaalisessa estetiikassa. Populaarimusiikin piirissä viittaukset natsismiin ja sen vaikutushistoriaan ovat pääosin kriittisiä, mutta aiheeseen liittyvässä lumossa on kyse myös kiinnostavasta kiinnittymisestä eurooppalaisen pimeän kulttuuriperinnön jatkumoon. Pahuus ja sen ilmenemismuodot sekä kiinnittyminen esimerkiksi mahtipontisuuteen, spektaakkeleihin, mytologioihin ja teknologiaan kiinnostavat ja kiehtovat ihmisiä. Tähän mennessä pimeää perintöä onkin käsitteellistetty paikkoihin ja turismiin (Thomas et al. 2019) – natsisimin osalta keskitysleirit, Nürnbergin paraatipaikat ja muu arkkitehtuuri, taistelukentät – sekä materiaalisuuteen kuten univormuihin, symboleihin ja muuhun militaristisesti ylevöittävään visuaaliseen estetiikkaan liittyen. Populaarimusiikin ja siihen liittyvän audiovisuaalisen estetiikan osalta voidaan todeta tutkimustyölle olevan edelleen tarvetta (Kallioniemi ja Kärki 2019).
Menneisyyden audiovisuaaliset lähteet on hyvä tulkita suhteessa aikalaiskonteksteihinsa ja niiden teknologisiin ehtoihin. Populaarimusiikki, elokuvat ja musiikkivideot sisältävät aina aikansa tuotantoratkaisuihin liittyviä elementtejä, esimerkiksi instrumentteihin, miksaukseen, tallennusmenetelmiin, leikkaukseen ja näyttämöllepanoon liittyen. Viime aikoina nostalgiaa on toisaalta nimenomaan tuotettu digitaalisesti menneisyyden tuotantoratkaisuja jäljitellen: äänilevyn toisinnettu rahina, videoiden ja valokuvien filtteröinti, erilaisten analogisten teknologioiden digitaalinen mallintaminen sekä toisaalta menneisyyden teknologioiden materiaalinen uudelleentuleminen ovat esimerkkejä vintageen liittyvästä arvostuksesta ja retroilmiöiden kaupallisesta voimasta. Toimittaja Simon Reynolds (2011) on nimittänyt tätä ilmiötä ”retromaniaksi”. Siinä on kysymys vanhan jäljittelystä ja autenttiseen vanhaan liittyvästä lumosta.
Nostalgisella kaipuulla menneisyyteen on kuitenkin myös synkkään kulttuuriperintöön liittyvä puolensa. Lumoava estetiikka voi olla ideologisilta lähtökohdiltaan totalitaristista, väkivaltaista, misogynistista ja rasistista. Siksi tarvitsemme jatkuvaa mediakriittistä historiantutkimusta taustoittamaan esteettisen lumon syitä. Mielestäni tarvitsemme myös lumoon kohdistuvaa monitieteistä ja taiteellista tutkimusta esteettisenä, historiallisena ja ruumiillisena kategoriana: miksi lumoudumme, mikä tekee tietyistä audiovisuaalisista aineistoista affektiivisia?
Olen jo yli 20 vuotta tarkastellut niin opetuksessani kuin tutkimuksellisesti kansallissosialistisen estetiikan vaikutusta myöhempään kulttuuriin ja erityisesti populaarimusiikin historiaan. Esseisti Walter Benjamin totesi aikoinaan vaikutusvaltaisessa esseessään ”Taideteos teknisen uusinnettavuuden aikakaudella” (1935/1989) natsien estetisoineen politiikan ja kommunistien tämän seurauksena politisoineen estetiikan. Benjamin pohti taideteoksen ainutkertaisuuden katoamista, mikä resonoi hyvin nykyisen kulttuuriteollisuuden kritiikkinä. Viitisen vuotta myöhemmin hän juutalaisena mieluummin päätti elämänsä kuin jäi natsien käsiin Ranskan ja Francon Espanjan rajalla. Natsien esteettisen politiikan jatkeeksi oli syntynyt teollinen ja yhä mekaanisempi, tehokkaampi murhan koneisto. Mahdollistiko ja oikeuttiko esteettinen lumo ja propagandistinen joukkosuggestio osaltaan holokaustin suorittajilleen? Oli miten oli, politiikan ja estetiikan suhde on määritellyt pitkälti erilaisia 1900-luvun totalitarismeja ja niiden historiallisia jälkiä. Itseäni on populaarikulttuurin historiaan erikoistuneena kulttuurihistorioitsijana kiinnostanut erityisesti totalitaristisen estetiikan myöhempi kaupallistaminen ja kommentointi audiovisuaalisissa teoksissa. Yhtenä keskeisenä tutkimuskohteenani ovat olleet — muun muassa väitöskirjassani (2014) — areenarockin massiiviset live-esitykset. Nämä teknisesti yhä monimutkaisemmat mediaspektaakkelit ovat hyödyntäneet natsien joukkokokousestetiikkaa niin tiedostamattaan kuin täysin tietoisesti.
Natsien joukkokokouksien yhtaikaisesti banaaliin ja lumoavaan estetiikkaan viitattiin jo varhaisissa parodioissa: Hitlerin ja paraatijoukkojen katkonainen, toisteiseksi ja edestakaiseksi leikattu tanssi ’Lambeth Walkin’ tahtiin Leni Riefenstahlin Tahdon riemuvoiton (1935) kuvin sisältyy vuoden 1942 propagandaelokuvaan Schichlegruber Doing the Lambeth Walk. Sen tekijä Charles A. Ridley osui ilmeisesti kultasuoneen: kolmannen valtakunnan propagandaministeri Joseph Goeppelsin väitetään olleen suunniltaan raivosta elokuvan nähtyään. Musiikin leikittelevä voima ja oivaltava leikkaus alistavat korskean hanhenmarssin ja tyhjentävät sen synkän propagandistisen voiman ja oppressiivisuuden. Jo aiemmin Charles Chaplin tanssi diktaattori Adenoid Hynkelin hahmossa hellästi ja pehmeästi karttapallon kanssa Richard Wagnerin Lohengrinin (1848) herkän alkusoiton tahtiin, mutta lopulta yltyy pomputtelemaan palloa pyllyllään, pöydän päällä maaten. Chaplinin Diktaattori (1940) olisi kuitenkin tekijänsä mukaan saattanut jäädä tekemättä, jos hän olisi tiennyt keskitysleireistä; tämä olisi tietenkin ollut suuri menetys elokuvan historialle. Nämä molemmat sodanaikaiset antinatsistiset audiovisualisoinnit käyttivät taitavasti parodioissaan hyödykseen musiikin ja kuvan ristiriitoja. Riefenstahlin toisteinen Führerprinzip, johtajan esittäminen ainoana yksilönä massoja vasten, käännettiin itseään vastaan huumorin avulla.
Stadionrockin tietoinen suhde tähteyttä voimistavan teknologian lumoon on taas näkynyt muun muassa Pink Floydin The Wall -teoksen eri versioissa — levyllä (1979), livenä (1980–1981) ja Alan Parkerin ohjaamana elokuvana (1982) se kommentoi suoraan musiikin totalitaristista voimaa ja vertasi rocktähteä diktaattoriin (Kärki 2015). Jo aiemmin tämä vertaus nähtiin Ken Russellin elokuvassa Lisztomania (1975), joka yhdistää 1800-luvun romantiikan totalitarismiin, rock-estetiikkaan ja spektaakkeliin (Kallioniemi ja Kärki 2012). Yhdessä tämän elokuvan mieleenpainuvimmista kohtauksista säveltäjä Richard Wagner (Paul Nicholas) nousee haudasta zombie-Hitlerinä, joka hyökkää juutalaiseen gettoon sähkökitara-konekiväärin kanssa, häntä taas vastustaa Franz Liszt (The Who -yhtyeen Roger Daltrey), joka lopulta ohjaa avaruusalusta syntetisaattorilla. Antinatsististen rockelokuvien leikki historialla ja yleisöllä, konserttien yleisöjen rinnastaminen paraatikenttien sotilasrivistöihin tai fanaattisiin kannattajiin, noudattaa Siegfried Kracauerin (1963/1995) ajatusta massaornamentista — rockspektaakkelin rituaalinomaisessa yleisön osallistumisessa taputuksiin voi edelleen nähdä ja kuulla kaikuja Nürnbergin Luitpold- ja Zeppelinkentän koreografioista.
Aina ei kaikki mediakriittinen aines mene täysin kuten artistit toivovat. Taiteellinen toiminta pakenee nimittäin tulkinnassa ja kulttuuriperintöprosesseissa tekijöiltään. Kun U2-yhtye käytti filmimateriaalia Riefenstahlin Tahdon riemuvoitosta ja Olympiasta (1938) Zoo TV: Live from Sydney -konserttitaltioinnin (1993) alussa, australialainen yleisö yltyy taputtamaan varsin täsmällisesti tahdissa mukana. Itse hämmästyin Helsingin olympiastadionilla vuonna 2010, kun sama yhtye marssitti pyöreälle ”avaruushämähäkki”-lavalleen suuren joukon Amnesty Internationalin vapaaehtoisia valonheittimien kanssa. He muodostivat taivaalle valopylväiden ympyrän. Tästä ideasta huomattavasti massiivisempi versio, ilmatorjuntavalonheitinten avulla luotu ”valon katedraali” (Lichtdom) tai ”sininen temppeli” oli nähty niin Nürnbergin yössä kuin Berliinin olympialaisissa 1936. Innovaation takana oli Hitlerin lempiarkkitehti Albert Speer. Tekikö U2 tälläkin kertaa satiiria Speerin muistelmissaan kuvaamasta ”rakennetusta megalomaniasta” (Gebaute Megalomanie)? Jos ele oli tietoinen referenssi, kumarran heille ambivalenssin mestareina, mutta epäilen mahtipontisten teatraalisten stadioneleiden kirjon olevan sen veran rajattu, että tapahtui uskomaton yhteensattuma. Stadionrockin estetiikka on pääosin yksinkertaista ja liioittelevaa, mutta tätä banaaliutta voi lieventää tahallisella monitulkintaisuudella, joka jättää tarkkailijalleen mietittävää ja hiukan epämukavan olon. Vinoon käännetyllä spektaakkelilla voi ilman muuta käydä spektaakkelia vastaan (Debord 1995, teesit 204–209; Pyhtilä 2005, 59–66).
Johtamani hanke Fasismin lumo ja affektiivinen perintö suomalaisessa kulttuurissa (Koneen Säätiö 2021–2024) pyrkii tutkimuksen lisäksi toteuttamaan tähän lumoon liittyviä esityksiä, eli tutkimaan ja purkamaan estetiikkaan liittyvää fasinaatiota ja tarinallistamista myös esittävän taiteen keinoin. Olemme hankkeen piirissä päätyneet tekemään Wagnerin hengessä ”koneoopperaa”, nykyiseen ääni- ja esitysteknologiaan sitoutunutta kokonaistaideteosta, jonka audiossa säveltäjä ja musiikkitieteen dosentti Petri Kuljuntausta hyödyntää keinoälykuoroja, granulaarisynteesiä sekä epämukavia alataajuuksia. Granulaarisynteesissä soiva ääniaines sisältää äärimmäisen pieniä ”äänirakeita”, joiden avulla musiikkiin voidaan piilottaa erilaisia sävyjä olemassa olevasta musiikista, mukaan lukien populaarimusiikkia. Esityssarjan alkuperäinen työnimi He sanoivat: ”rajat kiinni ja uunit auki” viittaa kuulemaani kommenttiin Syyrian pakolaiskriisin yhteydessä eräältä ”maahanmuuttokriittiseltä” muusikolta. Hän olisi epäilemättä loukkaantunut, jos olisin kutsunut häntä rasistiksi. Holokaustiviittaus taas oli varmasti ”pelkkä läppä”.
Pimeä kulttuuriperintö liittyykin ihmiskunnan irrationaalisiin, tuhoa aiheuttaviin ja pahuutta edistäviin puoliin, jotka ilmenevät joskus diskursiivisesti. Me näemme sen turismin tutkimuksen kontekstia laajempana kulttuurifilosofisena käsitteenä, joka projektimme yhteydessä assosioituu fasistisiin ideologioihin ja niiden uusiin ilmenemismuotoihin suomalaisessa kulttuurissa.
Hankkeemme on loppujen lopuksi monin tavoin sitoutunut musiikin pimeän kulttuuriperinnön tutkimukselliseen kartoittamiseen. Populaarimusiikin pimeän perinnön parissa työskentelevät erityisesti dosentti Kari Kallioniemi, joka tutkii kylmän sodan aikaista esteettis-eksploitatiivista populaarikulttuuria ja tarkastelee natsiviittauksia muun muassa Wigwamin, Juice Leskisen ja Kollaa kestää -yhteen musiikissa sekä FT Aila Mustamo, joka pureutuu kansallissosialistisen black metalin alakulttuuriin ja genren muusikoiden ja fanien maailmankuvaan. Itse tarkastelen suomalaisen uusnatsisimin yhteyksiä esoteeriseen ajatteluun ja mytologioihin, yhtenä tutkimuskohteena neofolk-alakulttuurin piirissä ihannoitu melankolinen ja konservatiivinen vanhaeurooppalaisuus ja suoranainen fasismi. Kaikki tutkijamme tuottavat materiaalia esityssarjaan, jonka lankoja pitelee käsissään teatteriohjaaja Fiikka Forsman. Esityssarjan teokset toteutuvat vuosina 2023 ja 2024, ensin työpajoina ja sitten laajempina kokonaisuuksina.
Populaarimusiikin pimeä perintö elää siis monenlaisessa historiakulttuurisesti taaksepäin viittaavassa uudessa musiikissa. Täten siihen tulee jatkuvasti uudenlaisia kerroksia, jotka tuottavat tuoreita tulkinnan mahdollisuuksia niin tutkijoille kuin populaarimusiikin kuuntelijoille. Teossarjamme pyrkii tuomaan tähän tulkinnan kehään tutkimukseen perustuvia mutta taiteen avulla ilmaistavia tasoja. Tervetuloa historian, affektien, politiikan, taiteen ja populaarimusiikin törmäyspisteille!
***
FT Kimi Kärki
Kirjoittaja on turkulainen kulttuurihistorioitsija, joka toimii lehtorina Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa (kulttuurinen musiikintutkimus) ja on kulttuuriperinnön tutkimuksen dosentti Turun yliopistossa sekä alue- ja kulttuurintutkimuksen dosentti Helsingin yliopistossa.
Lähteet
Benjamin, Walter. 1989. Messiaanisen sirpaleita. Kirjoituksia kielestä, historiasta ja pelastuksesta. Alkuteos: Gesammelte Schriften (1972). Suom. Raija Sironen. Markku Koski, Keijo Rahkonen ja Esa Sironen (toim.). Kansan sivistystyön liitto. Jyväskylä: Tutkijaliitto.
Debord, Guy. 1995. The Society of the Spectacle. Alkuteos La Société du spectacle (1967). Trans. by Donald Nicholson-Smith. New York: Zone Books.
Kallioniemi, Kari ja Kimi Kärki. 2012. ”Elokuvan tulkintakerroksia – Ken Russellin Lisztomania (1975) kulttuurihistorian moniäänisenä audiovisuaalisena lähteenä.” Teoksessa Tulkinnan polkuja. Kulttuurihistorian tutkimusmenetelmiä. Toim. Asko Nivala ja Rami Mähkä. Turku: k&h, 170–190. Online: https://www.utupub.fi/handle/10024/118590 (viitattu 5.2.2023)
Kallioniemi, Kari ja Kimi Kärki. 2019. ”Populaarikulttuurin estetisoima ja normalisoima natsismi.” Lähikuva Vol. 32 no. 1. Totalitarismi, taide, kokemus, 67–71.https://journal.fi/lahikuva/article/view/80167 (viitattu 5.2.2023)
Kracauer, Siegfried. 1995 (1963). The Mass Ornament. Weimar Essays. Alkuteos. Das Ornament der Masse: Essays. Translated by Thomas Y. Levin. Cambridge, Massachusetts: Harvard University Press.
Kärki, Kimi. 2015. “Evolutions of the Wall, 1979–2013”. Teoksessa The Arena Concert. Music, Media and Mass Entertainment. Toim. Ben Halligan, Kirsty Fairclough-Isaacs, Nicola Spelman, Rob Edgar. London: Bloomsbury, 57–70.
The roots of most popular music heritages can be traced to a specific geographical place. When it comes to grunge, its roots are well anchored in Seattle, Washington. As a hybrid music genre and a subculture, grunge emerged in Seattle’s alternative rock scene during the mid-to-late 1980s and broke into the mainstream music industry in the early 1990s. Local bands like Soundgarden, Nirvana, Pearl Jam, and Alice in Chains brought grunge to the masses, and built their legacy as Seattle’s Big Four. This essay centres on the origins of grunge, the impact its commercial success had on the popular culture of the ‘90s, and the presence of grunge heritage through official and unofficial cultural expressions in Seattle three decades later. By bringing forth examples of tangible and intangible popular music heritage and reviewing the most influential local musicians, this essay aims to explain why grunge has been dubbed the Seattle sound.
Introduction
Black hole sun
Won’t you come
And wash away the rain
Black hole sun
Won’t you come
Won’t you come— Soundgarden, Black Hole Sun (1994)
In May 1994, Seattle-based band Soundgarden released the single Black Hole Sun. The song, written by its lead singer and local musician Chris Cornell, helped launch the band into the top of the rock charts in the United States as well as internationally. Black Hole Sun would later be recognised as one of the songs that shaped the music of the 1990s, one of the first grunge classics to date. The commercial success and historical importance of Black Hole Sun helped establish Superunknown (1994) as Soundgarden’s magnum opus, and according to the Rolling Stones magazine, is today recognised as one of the most important albums in the history of grunge music (Browne et al. 2019).
In May 2017, over two decades after the release of Black Hole Sun, musician Chris Cornell passed away. This was felt in the city of Seattle. Local fans gathered around different sites in the city to collectively mourn the passing of a musician that had helped give Seattle its sound. Some visited the Sound Garden (1982–1983) sculpture by Douglas Hollis at the Magnuson Park, which the band Soundgarden was named after. Others gathered at Isamu Noguchi’s Black Sun (1969), located at the Volunteer Park in the Capitol Hill neighbourhood in Seattle. Although never confirmed by either Cornell or other members of the band, many have speculated the statue served as source of inspiration for Black Hole Sun, thus deeming it an unofficial landmark of Seattle’s grunge scene and, more specifically, of Soundgarden’s history. Both aforementioned sculptures were decorated with flowers and handwritten notes, creating spontaneous memorials in honour of Chris Cornell in his own hometown (see figure 1.).
Figure 1. Two photographs. Left: Douglas Hollis, A Sound Garden (1982-1983), photographed by Elaine Thompson, 2017, Seattle (AP News). Right: Isamu Noguchi, Black Sun (1969), 2017, Seattle (Do206).
The example illustrates how the heritage of grunge and grunge musicians are permanently linked to the city of Seattle, Washington, and is recognised as such by fans and the music industry alike. Starting from the mid-to-late 1980s, the grunge movement was born in the city. In the years to come, grunge music became Seattle’s leading contribution to the history of rock music, both at a local and global scale. The heritage of grunge can not only be found through records and biographical books about the main names that cemented the movement; grunge heritage is present and alive in the city of Seattle. It can be seen in both official and unofficial sites, monuments, rock shrines, museums and archives, local venues, among other sites that help preserve and present the memory and heritage of grunge and those who had a part in the making of it.
In this essay, I will be discussing the history of grunge music, its movement and subculture as part of Seattle’s music heritage. While looking at the ‘90s’ phenomenon that is now known as grungemania, I will briefly go through the most significant Seattle-based bands and musicians that played a part in the creation and evolution of the movement and whose names became synonymous with the grunge genre, namely, Seattle’s “Big 4”, Soundgarden, Pearl Jam, Nirvana, and Alice in Chains. Through examining the heritage of grunge in Seattle, I will also talk about how the city preserves and presents grunge music both officially, for instance, through museums and official landmarks, as well as unofficially. The theoretical background for my essay consists of research articles from the International Journal of Heritage Studies dealing with music heritages and their preservation, and Stephen Tow’s work on the history of grunge, The Strangest Tribe (2011).
The Origins of Grunge: How Seattle Found Its Iconic Sound
The common image of grunge has been shaped by its quick introduction to the mainstream media in the early 1990s with the success of Nirvana’s second studio album, Nevermind (1991). Today, over three decades later, grunge is often seen as just a style, defined by flannels and worn-out denim. It takes only a quick search on Google to find words such as “aesthetic” or “fashion” next to the word grunge. In this case, we can see the effect the mainstream media has had over the way the genre is interpreted by younger generations, often through a visual outlet such as fashion (Hviid Mortensen and Westergaard Madsen 2015, 253). We can take a look at Nirvana’s frontman and singer Kurt Cobain as he was featured on MTV programming during the peak of grunge in the 1990s, sporting thrifted shirts and ripped jeans, and be able to source where grunge as fashion was also introduced to pop culture. Take for example Cobain’s green cardigan from Nirvana’s memorable 1993 MTV Unplugged concert. In 2015, the sweater was sold at an auction for $137,500, and was later auctioned again in 2019, selling for $334,000 (Kreps 2019).
Figure 2. Kurt Cobain on stage at Nirvana’s MTV Unplugged, photographed by Frank Micelotta, 1993, New York City, New York (Rolling Stone 2021).
Nowadays, it is not inherently wrong to interpret grunge as an international fashion or aesthetic, for heritage evolves through time along with the values and identities of the people who are involved in their production and safeguarding (Brandellero and Janssen 2014, 225). But in the city of Seattle, where the grunge movement saw its birth and global expansion, it is more than a fashion style; its music heritage is much richer and substantial to the image of the city than unquestionably anywhere else in the world.
In order to understand how Seattle became the birthplace of the grunge genre, its early movement, and its subculture, it is crucial to look at its origins and, equally as important, to the protagonists that have contributed to the genre from the start. Bands like Soundgarden, Mother Love Bone, Pearl Jam, Nirvana, and Alice in Chains, as well as their frontmen have become synonymous with the grunge movement because of their contribution to the success and growth of the genre. Both the sound and the image of these bands are forever intertwined with the movement; young musicians with long hair in flannel, singing about ordinary problems and everyday angst in a way that had never been done before. However, the global reach and impact on the music industry can not only be attributed to local musicians, but also to Seattle’s own record label Sub Pop Records, which became key in the birth and growth of the movement.
During the late half of the 1980s, the alternative rock scene in Seattle saw a musical shift that started when local bands began experimenting by fusing elements from American punk of the ‘80s and heavy metal. In this early scene, we find local bands like Green River, Mother Love Bone, and one of the bands that would become pivotal to the movement in years to come, Soundgarden. These bands reflected Seattle’s youth culture of the mid-1980s; a generation born in the ‘60s struggling to find a place in society, that turned to music to speak about the collective angst and difficulties they experienced. By the year 1988, Mother Love Bone and Soundgarden were two of the most well-received bands in the Seattle music scene (Tow 2011, 124). The frontmen Andrew Wood from Mother Love Bone and Chris Cornell from Soundgarden were associated with the fusion sound that was starting to grow and gain popularity in the city (ibid.).
Founded by Bruce Pavitt and Jon Poneman, Seattle’s independent record label Sub Pop would be responsible for publishing the first two of Soundgarden’s EPs in 1987 and 1988, thus becoming pioneers in the establishment of the genre from the start. More importantly, it was Pavitt and Poneman who originally coined the term grunge to describe the new, aggressive hybrid sound that was coming from Seattle (Tow 2011, 129). In 1988 Sub Pop Records signed the local band Mudhoney, which was formed by ex-members of Green River. Pavitt and Poneman made use of the term grunge to describe and hype the band at a larger scale (Tow 2011, 129). Thanks to Sub Pop’s use of the word as means of advertisement, the city of Seattle and the newly fresh grunge genre would be intertwined with one another from this moment on.
After Mudhoney and the release of one of the songs that define the grunge genre, Touch Me I’m Sick (1988), Sub Pop signed a band from the city of Aberdeen, Washington that would soon relocate to Seattle and be pivotal to the movement: Nirvana. Led by frontman Kurt Cobain, Nirvana became one of Sub Pop’s flagship bands and established themselves as one of the most important bands in the emerging grunge scene. The success of Nirvana was defined by the release of their first album Bleach in 1989, and soon joined Mudhoney and Soundgarden as Sub Pop’s poster bands of the music landscape in Seattle during the late 1980s into the 1990s (Tow 2011, 147).
In addition to the aforementioned bands signed to Sub Pop, another local act that gained popularity in Seattle’s growing grunge scene is Alice in Chains. The band was led by frontman and lead singer Layne Staley, who was well-known and liked among the local metal scene at the time. In its early days, the band was originally called Alice N’ Chains and was known for presenting a glam metal act, which would later be dropped to follow into the steps of bands like Nirvana (Tow 2011, 188). In 1989, following changes in its line-up, presentation, and sound, the band now known as Alice in Chains was signed to the record label Columbia. The following year the band would release its first studio album and grunge debut, Facelift, which includes the 1991 single Man in the Box. The song became widely popular once its music video was put on MTV’s regular rotation, a turning point for Alice in Chains in terms of popularity in Seattle, and later, at a global scale (de Sola 2015, 148).
Figure 3. Newspaper scan. Everett True, Guide to the Sub Pop scene, Melody Maker, 1989, London, Archived Music Press.
The growing success and commercial attention brought to Sub Pop’s bands was shadowed by the untimely death of Andrew Wood, the frontman and lead singer of Mother Love Bone in 1990 (Tow 2011, 173). Wood died of a heroin overdose after years of battling drug addiction. His unexpected passing had a deep impact in the tight-knit community of rock musicians in Seattle and became an example of the growing and alarming drug culture in the city at the turn of the decade (ibid.). Shaken by Wood’s death, Soundgarden’s Chris Cornell joined surviving members of the band, Jeff Ament, and Stone Gossard, to form Temple of the Dog as a side project to honour Wood’s memory. While Temple of the Dog was in the early stages of recording the songs that would make their eponymous album at the end of 1990, members of the tribute band encountered an Illinois-born musician named Eddie Vedder (Tow 2011, 189). Vedder, who guest sang in Temple of the Dog’s Hunger Strike with Cornell, would group along with Ament and Gossard to form a new Seattle-based band: Pearl Jam (ibid.).
Pearl Jam was a successful band in the Seattle grunge scene right from the beginning, establishing their spot at the top of the music industry with the release of their debut album Ten in 1991. Although Eddie Vedder was not originally from Seattle like Soundgarden’s Cornell and members of the bands Mudhoney and Alice in Chains, he was soon welcomed into the city’s flourishing grunge scene by fellow musicians and the audience alike, and Pearl Jam quickly gained local and global popularity.
Figure 4. A candid photograph of Cornell and Vedder of Temple of the Dog, photographed by Marty Temme, 1991, Hollywood, California (Tonedeaf 2017).
All these bands were growing locally in Seattle, but it was with the release of Nirvana’s second album entitled Nevermind in the year 1991 that grunge was launched into the mainstream and took its first step into becoming part of the pop culture of the ‘90s. Nevermind gained national and worldwide success and made grunge accessible to a broader audience of listeners. With the growing popularity of Nirvana in the American music industry, other grunge bands from Seattle were caught in its trail, particularly Soundgarden, Pearl Jam, and Alice in Chains. These four bands came to be known as Seattle’s “Big 4” (Tow 2011, 187). The year 1991 was thus the time in which the music explosion in Seattle known as grungemania took place (ibid.). The new genre that was created and defined by these bands in the late ‘80s and early ‘90s came to be known as “the Seattle sound.” Ever since, the meaning of grunge became inseparable with the city of Seattle. It still is.
Following the success of records like Facelift, Nevermind, and Ten, the early ‘90s saw the publication of other iconic grunge albums, like Alice in Chains’ Dirt in 1992, Nirvana’s In Utero in 1993, and Soundgarden’s Superunknown in 1994. The grunge movement was indeed thriving in the early ‘90s, and bands linked to it had an undisputed spot at the top of the charts. To illustrate, the music videos of grunge singles like Pearl Jam’s Jeremy (1992) and Soundgarden’s Black Hole Sun (1994) were often heavily featured on MTV daily programming, which, in a pre-YouTube era, allowed bands to gain large exposure and popularity (de Sola 2015, 148).
But despite this success, the history of grunge and Seattle’s Big 4 is also tainted with sorrow and heartache. The first big blow the grunge scene had to face was the death of Mother Love Bone’s Andrew Wood in 1990, and four years later, on April 5, 1994, Nirvana’s frontman Kurt Cobain passed away in his home in Seattle, aged 27. Many claim that grunge died with Kurt Cobain (Browne et al. 2019), but despite the anguish felt by fans and musicians alike, grunge continued to grow during the mid-to-late 1990s after his death. The grunge movement may have been weakened by losing one of its key figures both in the Seattle scene and in the global mainstream, but the genre lived on.
The grunge scene would continue to be affected by the loss of those who led the movement. On the 8th anniversary of Cobain’s passing in 2002, Layne Staley from Alice in Chains was found dead at 34, also in Seattle. Both musicians had struggled with depression and drug addiction throughout their lives, which was itself an unfortunate consequence of Seattle’s drug culture of the 1990s and the ongoing opioids crisis in the United States. Over a decade afterwards, in 2017, despite years of success with Soundgarden and other musical side-projects, after struggling with substance abuse and severe depression for most of his life, Soundgarden’s Chris Cornell passed away at 52. Cornell’s death was undoubtedly one of the hardest hits the Seattle’s music scene has taken, for he pioneered the invention of grunge from the very beginning.
Grunge has indeed faced grief from upfront, but it is rooted in its history (Tow 2011, 196). One cannot talk about the success of Temple of the Dog without mentioning the tragic death of Andrew Wood, or about Alice in Chains’ lyrics without considering the constant battle against drugs Layne Staley (and other band members) went through [1]. There is angst in its honest lyrics, its loud and heavy music, and in the heritage it has left behind.
Grunge as Popular Music Heritage
During the first half of the 1990s, the music industry and media outlets put a spotlight on grunge. The genre was constantly dubbed as “the Seattle sound” on all traditional media, and the city was thus dragged into the main focus with the growing national success of bands like Nirvana and Soundgarden (Tow 2011, 193). Seattle would be flooded with waves of media, like MTV, the New York Times, and People magazine, with the intention of capturing the essence of the Seattle sound and offering an authentic experience of the genre at its very core (ibid.). This meant that other local bands, many of which were signed with Sub Pop Records, gained exposure at a national level that would not have been possible if it was not for the jump of grunge into the mainstream. At the time, Nirvana’s album Nevermind (1991) was steadily topping the charts and shaking the foundations of the music industry with popular songs like Smells Like Teen Spirit from 1991 to 1992 (Browne et al. 2019). Unbeknownst to the members of the band, Smells Like Teen Spirit would become one of the biggest and most iconic songs of the ‘90s, the undisputed rock anthem of a new generation. And next to Nirvana in the charts were Pearl Jam, Soundgarden, and Alice in Chains. There was a new soundtrack of the 1990s, and it was composed by Seattle’s Big 4.
Figure 5. Newspaper scan. Rick Marin, Grunge: A Success Story, New York Times, 1992, New York City, New York Times Archives.
Popular and mainstream music allows every generation to identify as “being part of a particular decade” (van der Hoeven 2014, 317). Every generation is influenced and able to relate to a different kind of style than others in the past (ibid.). If we look at music trends in the decades prior to the emergence of grunge, we find genres like rock from the ‘60s, disco from the ‘70s, and glam rock and metal from the ‘80s. In this context, the grunge explosion is drawn to the generation that grew up in the ‘90s, which ranged from pre-teens to young adults. There are some who argue that the bond between grunge and those born during the 1960s–1980s is influenced by the disconnection between pop music at the time and the struggles of their everyday lives (Tow 2011, 187). And maybe it was. Grunge was loud and heavy, and from a lyrical point of view, songs were much more sincere about the real life struggles of young adults than what pop music of the ‘90s offered. Grunge was thus not only innovative, but relatable.
The ties between grunge music and a generation of young adults born in the 1970s and 1980s weigh heavily in the making of grunge heritage, as well as the importance of the genre at a local scale in the region of the American Pacific Northwest. Because they shape the image of collective identities, both popular and rock music have become part of cultural heritage discourses for decades (van der Hoeven 2014, 317). The traditions and memories associated with specific music scenes are therefore preserved as cultural heritage (ibid.). Within this frame of reference, the grunge genre, namely the Seattle rock music scene of the time, and the subculture born out of it belong to the same discourse.
From the perspective of heritage studies, music has been subject of analysis and research, being a fundamental human expression across diverse societies. This includes popular music as well as rock music. Heritage is seen as a source of identity, and its value is given by communities, people, and institutions (Brandellero and Janssen 2014, 224). The different traces from the past that are considered cultural heritage often fall under two categories: tangible or intangible. Tangible cultural heritage refers to either movable or immovable physical remains of the past, while intangible cultural heritage refers to cultural expressions and traditions inherited from the past generations.
Music is commonly interpreted and categorised as intangible cultural heritage. For instance, in the year 2018, the reggae music from Jamaica has been added to UNESCO’s Representative List of the Intangible Cultural Heritage of Humanity for its vast importance to the people of Jamaica and their history. However, in the article Talkin ‘bout my generation: popular music and the culture of heritage (2014), Les Roberts argues that although music is intangible by definition, there are tangible aspects about it that are worth being taken into consideration from the perspective of heritage studies (p. 272). Material environments like music venues, festivals, galleries, the media through which music is produced and consumed, including musical instruments, radio, television, portable media and record players, and memorabilia like album covers, concert tickets, autographs, photographs, among others, fall under the tangible heritage category and are to be recognised as such (ibid.).
Given what has been stated by Roberts (2014), and as is the case of popular music, Seattle’s grunge falls under both categories as well. On one hand, by definition, we have the intangible heritage characteristic of music as a cultural expression, which in this context refers to the sound that was born out of the fusion of elements of punk and heavy metal in Seattle’s music scene in the late ‘80s and early ‘90s. On the other hand, we have all the materials that have been dubbed as tangible heritage of the movement, like the Black Dog Forge venue, which served as a practice studio for many local bands during the grunge explosion, including Soundgarden and Pearl Jam. Physical copies of cassettes and albums, guitar picks, and autographs from grunge bands and musicians that date back to the ‘80s and ‘90s also fall under this category. Due to their historical value as remains from the past, these items and materials are brought into museums and archives for their professional preservation (Roberts 2014, 271) and, thus, taking an active and important part in the “heritagisation” of music (Leonard 2014, 358).
Preserving Grunge in Seattle
Following the discourse of popular and rock music as cultural heritage, having both tangible and intangible aspects related to it, many questions regarding its care and safeguarding appear. As mentioned above, in terms of preservation, museums and archives become important actors of heritage. Archives, regardless of their official or unofficial status, act as a way to document cultural products (Khabra 2014, 346). If it was not for people who actively seek to collect, record, and preserve popular music information through settled or personal archives, a lot of important memorabilia, written texts, and documents would easily be lost or forgotten. Likewise, museums also play a crucial role in the conservation of materials related to popular music and their subsequent interpretation for the public (Leonard 2014, 358). Through temporal or permanent displays and exhibitions, museums have gathered sounds, images, information, and artifacts “in order to communicate ideas about musical past and to offer interpretations of history” (ibid.). We can thus infer that caring for music heritage is not the work of one but several actors of heritage, and it is through their combined efforts that the massive loss of music history and heritage has been avoided.
In terms of grunge heritage, the Museum of Pop Culture (MoPOP) in Seattle plays an important role in the preservation of the city’s popular music heritage. Originally known as Experience Music Project, MoPOP opened its doors in the year 2000, founded by Microsoft’s Paul Allen with the intention of building an institution “for the rock fan, by a rock fan” (Fairchild 2018, 481). The museum presents themes and numerous exhibitions regarding contemporary popular culture, but also offers a series of music exhibits throughout the years, seeking to link the past to the present (Fairchild 2018, 482). Not only does the popular and local music of the Pacific Northwest have a place in the museum, but the grunge scene of the 1980s and 1990s is also on display as a contribution to rock and roll history (Reissing 2001, 502). Often featured in these exhibits are musical instruments, personal artifacts, handwritten notes and lyrics, photographs, and articles of the time, among others depending on the exhibit in question. By displaying these artifacts and materials, museums seek to bring to life an intangible aural history and personal, cultural, and collective memory (Baker et al. 2016, 79).
As of 2022, the museum offers two large exhibitions about two bands from Seattle’s Big 4 that have contributed to the making of grunge: Nirvana and Pearl Jam. First opened in 2011, Nirvana: Taking Punk to the Masses is the world’s largest exhibition of memorabilia to celebrate the history and legacy of Nirvana and honour the memory of Kurt Cobain. The exhibition consists of over 200 artifacts, including personal items and musical instruments of members of the band, photographic materials, as well as over 50 oral history interviews about the band, which has been updated in the year 2018 when it reopened in Seattle after a nine-month tour in Brazil. This is one of MoPOP’s largest and most acclaimed exhibitions (Fairchild 2018, 481).
Likewise, Pearl Jam: Home and Away presents the history of Pearl Jam from its birth in 1990 all the way to the present day and shines a light on the early success of the band. This exhibition opened in 2018, and as is the case with Nirvana: Taking Punk to the Masses, it features a cornucopia of artifacts and memorabilia from Pearl Jam. Many of these items come directly from the band’s warehouse in Seattle. The exhibition is full of nostalgic and memorable artifacts that are relevant to the band’s history, including personal items from the pre-Pearl Jam era. In 2020, MoPOP made the exhibition available as a virtual 3D tour, offering people all over the world to have an online experience of the exhibition.
Figure 7. Two photographs of Pearl Jam: Home and Away at the Museum of Pop Culture. Left: the band’s logo on exhibit. Right: Mark Walker, Andrew Wood bronze sculpture. Photographs by Jim Bennet, MoPOP, 2018, Seattle (HeraldNet 2018).
In addition to these two exhibitions in the Museum of Pop Culture, the heritage of grunge is also present in the monuments and memorials erected in the city to remember its icons and the legacy they built. The legacy of Chris Cornell, who has often been referred to as “Seattle’s son”, is commemorated with a real-life bronze statue made by Nick Marra. The public statue is located outside of MoPOP, and was commissioned by Cornell’s surviving wife, who then donated it to the museum. The bronze statue was unveiled in the year 2018, and MoPOP used this occasion to celebrate the legacy of the artist by screening a special Soundgarden live concert in the museum.
The heritage of grunge is not only found through official media. Unofficial sites around Seattle have been dubbed by fans as grunge sites because of their association with the history of the movement and of Cornell’s life. The earlier mentioned Sound Garden art sculpture at the Magnuson Park, as well as Isamu Noguchi’s Black Sun in the Volunteer Park in Seattle have been sites where grunge fans often visit to honour and remember Cornell’s memory. On the anniversary of his death, many remember him by visiting these sites around Seattle and leaving presents behind, such as flowers, handwritten notes, and numerous tokens.
Figure 8. Nick Marra, Chris Cornell’s bronze statue located outside the museum, photograph by MoPOP, 2018, Seattle (SeattleWeekly 2018).
Along the lines of unofficial sites, one of the two benches in the Viretta Park in Seattle has been used as a “rock shrine” in the memory of Kurt Cobain for years (see figure 9). Cobain’s former home was located north of the park, and he used to frequent the place. For over two decades, fans have visited the park and used the bench as an unofficial public memorial site to remember Cobain and the legacy left behind. The bench is often full of scribbles, notes, packs of cigarettes, among other items, and is often visited on the anniversary of the singer’s passing. In terms of official memorials, the Kurt Cobain Memorial Park can be found in Aberdeen, Washington, which was the musician’s hometown.
Figure 9. Photograph of the Viretta Park bench turned into a Kurt Cobain Shrine. JohnWad. 2018, Reddit Post.
Although not in the form of a physical monument, the memory of Alice in Chains’ frontman Layne Staley is honoured by the city of Seattle. Since 2019, Seattle has celebrated “Layne Staley Day” on August 22nd, the day the musician was born. In addition to paying tribute to Staley’s contribution to local music and the grunge movement, the Layne Staley Day also brings awareness to the Layne Staley Memorial Fund, which offers education, support, and treatment funds for heroin and opioid addicts in Seattle and especially in the city’s music community (Layney Staley Memorial Fund n.d.).
At last, there are several tours and projects to promote and offer creative ways to discover and visit important grunge sites around Seattle. Because of the modern link between heritage practices and tourism, heritage can be found and experienced in physical spaces (Strong et al. 2017, 85). Along these lines, the global and cultural reach of popular music amplifies the touristic possibilities of music heritage sites. As I have been discussing throughout this essay, since the grunge movement saw its birth and growth in Seattle, several places around the city that have become intertwined with the history of grunge and are tourist attractions for grunge fans from the entire globe.
For instance, the Stalking Seattle sightseeing tour covers the former houses and apartments where many grunge musicians used to live, including Mother Love Bone’s Andrew Wood, many of the most influential and important local clubs, record studios, and venues where the Seattle rock scene saw the birth of grunge, as well as a visit to the Museum of Pop Culture and the previously mentioned unofficial memorial sites.
Figure 10. Grunge heritage mural in Seattle. Left: Son Suong, Chris Cornell mural. Right: Jeff Ament, Mother Love Bone mural. Photographs by Chona Kasinger, 2019, Seattle (Curbed Seattle 2019).
In West Seattle, the Easy Street Records café and shop is often a tourist attraction for grunge fans to visit, for Pearl Jam’s bassist painted a Mother Love Bone mural outside the store. More grunge icons, including late Chris Cornell have been added to this mural (see figure 10). Another unofficial site in Seattle that has become a tourist destination for grunge fans is the West Point Light lighthouse in the Discovery Park, where the video for Temple of Dog’s single Hunger Strike was filmed in 1991, featuring Chris Cornell and Eddie Vedder (see figure 11.). The lighthouse is a national landmark, included in the National Register of Historic Places since 1977.
Figure 11. Left: A photograph of the Discovery Park landscape, Friends of Discovery Park, 2017, Seattle. ( TCLF) Right: screenshot of Temple of the Dog’s video Hunger Strike featuring its band members, Temple Of The Dog, 2012, YouTube video.
Popular music heritage is embodied in spaces and sites where visitors can relate and connect to music and memory (Roberts 2014, 276). In Seattle, these music heritage sites can be found in interactive environments such as museums and music venues, in memorial sites, be they official or not, and in spaces that were once meaningful and vital to the Seattle music scene of the ‘80s ‘90s. Therefore, in this context, music heritage becomes a physical and emotional experience full of personal, and often, nostalgic meanings (van der Hoeven 2014, 329).
Conclusion
In brief, the grunge movement was started in the mid-1980s within the underground Seattle music scene. The movement was led by a handful of local bands like Mudhoney, Soundgarden, and Mother Love Bone. As a music genre, grunge was a fusion of elements from punk and heavy metal music, characterised by lyrics loaded with angst and real-life experiences that were relatable to a generation of teenagers and young adults. The grunge scene began to grow thanks to the record label Sub Pop Records and saw its peak in Seattle at the turn of the decade, with Seattle-based bands Soundgarden, Nirvana, Alice in Chains, and Pearl Jam gaining popularity both locally and nation-wide. These bands were soon known as Seattle’s Big 4. In the early 1990s, it was Nirvana’s second album Nevermind that launched grunge and the bands involved in the movement into the mainstream. Consequently, grunge became a major part of popular music from the ‘90s and earned the nickname of “the Seattle sound.”
Because of the great value given by a certain community, popular music heritage is seen and studied as cultural heritage. Notedly, this includes not only “pop” music, but other genres that have occupied a space in the landscape of mainstream at a time, including grunge. In this context, popular musical heritage has elements that make it possible to view it as both tangible and intangible heritage. Musical heritage itself is intangible, for it conveys a series of cultural expressions and representations linked to personal and collective memory. At the same time, because of the artifacts and materials associated with it, the heritage of music therefore is also tangible.
The heritage of grunge is uniquely intertwined with Seattle, and vice versa. Grunge shares a one-of-a-kind bond with the city, where its heritage lives in the form of commemorative dates dedicated to pioneers of the genre, as well as official and unofficial sites around the city. From the Museum of Popular Music, where permanent exhibitions celebrate the contributions to rock history by Seattle-based bands, including the Nirvana and Pearl Jam exclusive exhibitions, to erected monuments, memorials, among other heritage sites where people are able to connect to the history and memory of the movement, grunge is present in the city. Although many of the iconic musicians that were the face of grunge have unfortunately passed away, their lives and all their contributions to music are forever remembered and celebrated in Seattle.
It is interesting to think how Seattle will keep preserving the heritage of grunge in the future. There have been calls to, for instance, officially rename the Viretta Park into “Kurt’s Park” and preserve the bench that fans have turned into a rock shrine, due to the meaning it holds for the local community and the grunge scene. Another question that comes to mind is how Seattle will keep remembering Chris Cornell’s legacy in the upcoming years. While a public bronze statue of Chris Cornell is located outside of the Museum of Pop Culture and there are several unofficial places to visit in his name, his music and art contributed not only to the grunge movement in Seattle but to the history of rock and roll. Certainly, MoPOP could soon be unveiling a new exhibition dedicated solely to “Seattle’s son” and the legacy he built.
For now, one thing is certain: if Seattle does have a sound, it is grunge.
Baker, Sarah, Lauren Istvandity and Raphaël Nowak. 2016. “The sound of music heritage: curating popular music in music museums and exhibitions.” International Journal of Heritage Studies 22, no. 1: 70-81. https://doi.org/10.1080/13527258.2015.1095784.
Brandellero, Amanda, and Susanne Janssen. 2014. “Popular music as cultural heritage: scoping out the field of practice.” International Journal of Heritage Studies 20, no. 3: 224-240. https://doi.org/10.1080/13527258.2013.779294.
de Sola, David. 2015. Alice in Chains: The Untold Story. New York: Thomas Dunne Books.
Fairchild, Charles. 2018. “Transcendent myths, mundane objects: setting the material scene in rock, soul, and country museums.” International Journal of Heritage Studies, 24, no. 5: 477-490. https://doi.org/10.1080/13527258.2017.1390487.
Hviid Mortensen, Christian, and Jacob Westergaard Madsen. 2015. “The sound of yesteryear on display: a rethinking of nostalgia as a strategy for exhibiting pop/rock heritage.” International Journal of Heritage Studies 21, no. 3: 250-263. https://doi-org.ezproxy.utu.fi/10.1080/13527258.2014.938765.
Khabra, Gurdeep. 2014. “Music in the margins? Popular music heritage and British Bhangra music.” International Journal of Heritage Studies 20, no. 20: 343-355. https://doi.org/10.1080/13527258.2012.758652.
Leonard, Marion. 2014. “Staging the Beatles: ephemerality, materiality and the production of authenticity in the museum.” International Journal of Heritage Studies 20, no. 4: 357-375. https://doi.org/10.1080/13527258.2012.754367.
Reissing, Russell. 2001. “The Secret Lives of Objects; the Secret Stories of Rock and Roll: Cleveland’s Rock and Roll Hall of Fame and Museum and Seattle’s Experience Music Project.” American Quarterly 53, no. 3: 489-510. https://www.jstor.org/stable/30041902.
Roberts, Les. 2014. “Talkin bout my generation: popular music and the culture of heritage.” International Journal of Heritage Studies 20, no. 3: 262-280. https://doi.org/10.1080/13527258.2012.740497.
Strong, Catherine, Fabian Cannizzo and Ian Rogers. 2017. “Aesthetic cosmopolitan, national and local popular music heritage in Melbourne’s music laneways.” International Journal of Heritage Studies 23, no. 2: 83-96. https://doi.org/10.1080/13527258.2016.1246466.
Tow, Stephen. 2011. The Strangest Tribe: How a Group of Seattle Rock Bands Invented Grunge. Seattle: Sasquatch Books.
van der Hoeven, A. 2014. “Remembering the popular music of the 1990s: dance music and the cultural meanings of decade-based nostalgia.” International Journal of Heritage Studies 20, no. 3: 316-330. https://doi.org/10.1080/13527258.2012.738334.
Notes
[1] In Alice in Chains’ 1992 album Dirt, the songs “Sickman”, “Junkhead” and “God Smack” center around heroin use.
In this essay, I argue that in the run-up to the 2020 U.S. presidential election, “China virus” became a meme that connected traditional media spaces, online spaces, and policy spaces. The template for the meme was created by repeating terminology that fixed a link between SARS-CoV-2 (and its attendant disease COVID-19) and China. I trace the co-production and circulation of the meme within the modern-day version of a conservative echo chamber, comprising the President, his administration, Fox News hosts, Republican politicians, informal Trump advisers, and Trump supporters. As the meme reverberated through the echo chamber, it was assigned the function of an identity marker and the connotation of an “irresponsible China,” which ultimately built toward the national security narrative of China as a threat. The meme was also employed in two election strategies: the domestic policy of blaming China and the foreign policy of tough-on-China. Outside the echo chamber, however, the China virus meme was seen to function as a means of pandemic othering, and it connoted the return of the “yellow peril.”
The “China Virus” Meme and the 2020 U.S. Presidential Election
Through 2020, the COVID-19 pandemic dominated people’s lives and commandeered the mediascape. The pandemic and the presidential election composed two “intense, yearlong storylines” in the news in the United States (Mitchell et al. 2021, 21). In this essay, I focus on the controversy that intersected both of these storylines: the naming of SARS-CoV-2 coronavirus as the “China virus.” I argue that the “China virus” terminology became a meme that was co-produced and circulated—partly, but not exclusively—in an echo chamber comprising the Trump administration, Fox News hosts, Republican politicians, informal Trump advisers, and Trump supporters.
Limor Shifman (2014, 7–8, italics in the original) defines memes as “(a) a group of digital items sharing common characteristics of content, form, and/or stance; (b) that were created with awareness of each other; and (c) were circulated, imitated, and/or transformed via the Internet by many users.” Accordingly, the “China virus” terminology provided the shared form, or the template of the meme, which was then discursively populated by shifting meanings, identities, and functions. Here, ”China virus” terminology refers to all variations of the term denoting the Chinese origins of the coronavirus and its attendant disease. Whether the terms in use were, for example, the “Wuhan virus” or the “Chinese Plaque,” I consider these as variations of one and the same “China virus” meme template. While Shifman analyzes memes as socially constructed discourses traveling the internet, the ”China virus” meme traversed and connected online spaces as well as traditional media spaces and policy spaces. As I will show in this essay, the meme was circulated, repeated, mimicked, and modified in the run-up to the election. It became the cornerstone of Trump administration’s COVID-19 response, was adopted as an identity marker, functioned as part of Trump’s presidential election strategy, and formed a building block of the emerging national security narrative of China as a threat. Effectively, the meme coalesced domestic and foreign policy.
The essay is based on an analysis of selected online, media, and policy sources from 2020.[i] I have identified and selected tweets from Donald Trump’s now defunct Twitter feed, episodes from prominent Fox News programs,[ii] and speeches made by Trump and Secretary of State Mike Pompeo in which the “China virus” terminology, COVID-19, and China were addressed.
Making of the Meme
By the end of December 2019, news about a new infectious disease in the city of Wuhan, China, began to make the rounds worldwide. In January 2020, the disease was confirmed as being caused by a novel coronavirus, and experts alerted the world about the potential outbreak of a pandemic. Trump’s trade advisor, Peter Navarro, sounded an alarm in his January 29 memo to the National Security Council, noting that the coronavirus could reach the United States and cost countless of lives and dollars (Osterholm and Olshaker 2020, 16). Two days later, the World Health Organization (WHO 2020a) declared “a public health emergency of international concern over the global outbreak of novel coronavirus,” and on March 11, the WHO (2020c) characterized COVID-19 as a pandemic. By that time, Navarro’s predictions had already materialized, and 24 U.S. states had declared a state of emergency over COVID-19 (Razek 2020).
Over the spring, the “China virus” terminology was notably embraced on Fox News. Media Matters for America—a politically left-leaning media watchdog organization—noted that from January to March, “Fox News personalities and their guests have used derogatory language to describe the disease 144 times” (Savillo 2020). Tucker Carlson, Sean Hannity, and Laura Ingraham, in particular, were prolific users of different variations of the terms “Wuhan virus” and “Chinese virus”. However, before the WHO (2020b) issued COVID-19 as the official name for the disease on February 11, the term “Wuhan Coronavirus” also appeared on CNN, for example (Provalis Research 2020).
The terminology was also adopted by President Trump, as was evident on his communication platform of choice—Twitter. A search for the term “virus” in Trump’s Twitter feed reveals that in the early months of 2020, he tended to refer to “Coronavirus” and “CoronaVirus.” The President muddled the conceptual distinction between the virus and the attendant disease and referred to both as “covid,”[iii] especially in conjunction with mentions to “Covid Relief Bill” or “Covid drugs.” Occasionally, he clarified that by “COVID-19” he meant the “China Virus” (e.g., on July 7). Then, during and after March, President Trump gravitated more and more toward the terms “Chinese Virus” and “China Virus” in his tweets.[iv] In May, the President adopted another variation: “the Plague,”[v] and used it repeatedly thereafter.
The similarity between the vocabularies of President Trump and Fox News hosts was hardly a coincidence. In fact, Matthew Gertz (2018) from Media Matters claims that during Trump’s presidency, there existed a “Trump–Fox Feedback Loop” that covered a wide variety of topics. Gertz posits that this loop was formed in stages: first, Trump live-tweeted Fox News programs; second, his tweets upended the news cycle for the rest of the day; and third, the tweets were then reported on Fox News. Along similar lines, Brian Stelter characterized the relationship as symbiotic, in which “Trump props up the network and the network props up Trump” (Stelter 2020, 23).
While the idea of the Trump–Fox loop is informative for understanding how the “China virus” meme was co-produced, how it traveled, and what discursive contents were attached to it, in this essay I will show that at times the loop broke down and that the meme was anything but exclusive to it. Representatives of the Trump administration, the Republican Party, and the conservative media and movement all participated in the production and circulation of the meme. And yet, so did news outlets and political actors with no connections to the loop; by criticizing the meme, they participated in assigning meanings and functions to it. Perhaps more instructive would be to view the Trump–Fox loop as part of an echo chamber—a modern-day extension or modification of the conservative echo chamber that was created by the conservative media in the 1990s and 2000s (Jamieson and Cappella 2010). Like its earlier conservative predecessor, the echo chamber of 2020 represented “homogenous clustering” (Breuer and Johnston 2019, 435) or a space in which individuals are exposed to only like-minded people and information that is ideologically consonant and confirms their pre-existing opinions (Kitchens et al. 2020, 1622).
In the early spring, the President and some Fox News hosts contended that the new coronavirus was not a threat, and there was no need to foment panic or hysteria (Chiu 2020a; Shephard 2020). Among the main news outlets, Fox News stood out in terms of the tendency of its hosts to characterize the threat of the pandemic as overstated (Provalis Research 2020). Yet, some actors within the echo chamber contested this line of thought. Tucker Carlson (2020a), for example, emphasized the seriousness of the COVID-19 threat very early on in his opening monologues. He criticized both sides of the political aisle for not taking proper action to counter the threat, but especially those who claimed that the virus was not a serious problem. Carlson conjectured that maybe these people did not know any better, or maybe it was because of the presidential and congressional elections that were coming up. Whatever the reason, he concluded, they were wrong: “The Chinese coronavirus is a major event. It will affect your life. And by the way, it’s definitely not just the flu” (Carlson 2020a). Similarly, Maria Bartiromo and Senator Tom Cotton (R-AR)—a political Trump ally and frequent Fox News guest—raised the alarm over the virus (Fordham 2020).
The echo chamber sent mixed messages on the gravity of the issue and on how to respond to the pandemic. This was reflected in the reactions of the Trump and Fox News audiences. Some reacted by wearing a protective mask, or by practicing social distancing, while others eschewed all COVID measures. In fact, one study showed that Tucker Carlson’s audience took protective measures against the virus “much earlier than Hannity viewers” (Sullivan 2020b). However, as March progressed, Trump changed his tone. On March 18, Trump tweeted that he had “always treated the Chinese Virus very seriously” and had done “a very good job from the beginning.” This turnaround has been largely attributed to the influence of Tucker Carlson (Shephard 2020; Sullivan 2020a). Other Fox News hosts fell in line around the same time. Sean Hannity claimed that the news network had been telling their viewers “from day one” that the “virus is serious” (Gabbatt 2020).
In trying to make sense of COVID-19 and debating the nation’s response to it, the template of the meme was slowly forged through repetition of “China virus” terminology. And by March, the meme was in full circulation.
The (Identity) Politics of Naming
Once the template of the meme had been established, it quickly stirred controversy. Headlines in, for example, the New York Times (Rogers et al. 2020), NBC (Yam 2020a), Vox (Scott 2020a), the Washington Post (Chiu 2020b), and CNN (Filipovic 2020) criticized the President’s use of the “China virus” terminology, while Media Matters (Savillo 2020) took aim at Fox News. The meme was condemned for its linkages to xenophobia, racism, and anti-Asian bigotry. According to reports compiled and published by the Stop AAPI (Asian American Pacific Islander) Hate Reporting Center, people of Chinese background—and people of Asian background in general—faced verbal harassment, shunning, physical assaults, and potential civil rights violations in connection with COVID-19 (Stop AAPI Hate 2020a). Anti-Asian American discrimination was very real and nationwide in the United States during the pandemic.
President Trump paused at the criticism. In a press briefing on March 24, he pledged his support for U.S. citizens with Asian heritage (MSNBC 2020). Trump chose not to use the term “Chinese virus” in the briefing. He explained his decision later that day in an interview with Bill Hemmer on Fox News: “You know, everyone knows it came from China, but I decided we shouldn’t make any more of a big deal out of it” (Fox News 2020c). The pause, however, was short-lived. On March 25, he congratulated his administration in a tweet for getting “great reviews on our handling of Covid 19, sometimes referred to as the China Virus.”
Meanwhile, in his opening monologues, Tucker Carlson (2020b) insisted on using the “China virus” terminology and denounced other alternatives as dangerous euphemisms at a time when “accuracy and clear language in the way you talk about the threat” was essential. He claimed that the risks of the virus had gone unheeded because the situation had been politicized with the controversy on naming:
One of the reasons that Americans may have missed the significance of this virus is because unfortunately, it came enmeshed with politics. On television, talking heads have wasted hours upon valuable hours yammering not about the virus and its potential victims, but how it is racist to tie the coronavirus to China, where it came from. (Carlson 2020b)
Similarly, Sean Hannity accused the “media mob” of politicizing the issue at a time when a unified response was most called for (Fox News 2020b). According to a text analysis comparing transcripts of different television news broadcasts, blaming the media and Democrats for politicizing the COVID-19 was a distinctly Fox News theme (Provalis Research 2020).
Fox News hosts and President Trump had two main lines of defense against the criticism they faced. The first line was encapsulated by Maria Bartiromo, who in her March interview with Senator Cotton claimed that the virus originated in China, and hence the term “Chinese virus” was perfectly applicable. Senator Cotton agreed. (Blitzer 2020a). For both Fox News hosts and President Trump, this line was fortified by the point that there are a host of viruses and diseases named after their place of origin (Fox News 2020b; 2020c). Persisting in using the term “Chinese virus” on grounds that it came from China ignored the best practices for naming human infectious diseases issued by the WHO years earlier. The 2015 WHO guidelines urged the creation and employment of “scientifically sound and socially acceptable” names that would not incur “negative effects on nations, economies and people.” The guidelines were to apply to new diseases only. Thus, although older, established names, such as “swine flu” and “Middle East Respiratory Syndrome,” clearly stigmatized particular economic sectors and communities, the WHO had no intention of changing or censuring those names. (WHO 2015.)
In light of earlier naming practices, Hannity declared that it was an “insane talking point,” propagated by the “social justice warriors in the media mob,” to claim that “using the word China or Wuhan virus to describe the Wuhan virus is racist” (Fox News 2020b). Hannity’s comment touched upon the second line of defense: to dismiss the criticism as identity politics. Carlson (2020b), for example, pleaded that such a moment of crisis was not the “time to indulge in the lowest and dumbest kind of identity politics”. Conservative or right-wing critique of identity politics is nothing new (Scott 2020b). Yet, while Fox News hosts and President Trump accused the media and the left of identity politics, they at the same time forged the “China virus” meme into a marker for political identity. The President himself urged his supporters at a rally to refrain from using the term “coronavirus,” because “corona” sounds like a beautiful place in Italy. Instead, he argued his supporters should opt for the term “China virus,” which “the radical left” refused to use (CNBC TV18 2020). In other words, the “China virus” meme was used as a deliberate taunt to liberals and progressives. The “China virus” meme functioned as a symbol for standing with President Trump, essentially not that different from wearing a red Make America Great Again hat.
The “China virus” meme firmly established what the Trump camp was not (i.e., radical, left-wing Democrats), suggesting that they were the exact opposite (i.e., conservative, right-wing Republicans). This speaks to Corey Robin’s (2011) argument that conservatism is forged in reaction and negation. Using the meme prompted a backlash, to which the 2020 echo chamber reacted by accusing the critics of making the naming of the virus about identity politics. At the same time, they embraced their own form of identity politics, and employed the meme to drive home the distinction between themselves and the critics.
Blaming China
The Trump administration defended the “China virus” terminology by claiming that it was not targeted at U.S. citizens with Asian heritage, but rather it was “an indictment of China for letting the virus get here” (Yam 2020b). Thus, the administration employed the “China virus” meme to blame China for the outbreak of the pandemic. This, I would claim, was an intentional election tactic, purported to counter domestic criticism over the administration’s handling of the COVID-19 pandemic.
Before President Trump fully embraced the “China virus” terminology, he utilized the words “Coronavirus” and “CoronaVirus,” most notably in tweets in which he emphasized the good relations and cooperation between the United States and China. For example, on March 23, Trump tweeted about having a conversation with Xi Jinping, the President of the People’s Republic of China, discussing “in great detail the CoronaVirus,” and added that the U.S. was working closely with China on the issue. Soon, however, the President’s tweets, speeches, and interviews flipped, and criticism of the Democrats and the media playing identity politics was joined with criticism of China. “Blame China” was a strategy put forward in a memo sent by the National Republican Senatorial Committee to the Republican campaigns. The memo, dated April 17, urged Republican candidates to evade questions on the President’s handling of the pandemic, except for the “China Travel Ban” he issued on January 31. Instead, the memo advised them to direct their attention to China, arguing that “Coronavirus was a Chinese hit-and-run followed by a cover-up that cost thousands of lives”. If questions of racism arose, those were to be rejected by assuring that “No one is blaming Chinese Americans” (Isenstadt 2020).
In March, Trump was still hesitant, granting in a press conference that “I don’t know if you’d say China is to blame” (Chiu 2020a). And on April 19, he mused in a press briefing that the spread of the virus may have been a mistake on the part of the Chinese, but adding, “if they were knowingly responsible, yeah, I mean, then sure there should be consequences” (Rourke 2020). However, by April 28, he was faithfully following the script set out in the memo and laid the blame for the coronavirus outbreak squarely on China (Davidson and Rourke 2020). Again, in a Rose Garden speech in May, he stated that “China’s cover-up of the Wuhan virus allowed the disease to spread all over the world, instigating a global pandemic” (White House 2020a). He reiterated the theme on Fox News (Olson 2020) and took his “blame China” message to the world stage as well. In September, he addressed the United Nations General Assembly and faulted the Chinese government and the WHO for the worldwide spread of the virus—which he again termed the “China virus” (White House 2020b).
Fox News hosts had turned to blame-shifting well before the campaign memo. On March 18, the same day that newspaper headlines were deploring the use of the “China virus” term, Tucker Carlson claimed that the pandemic had happened only “because China hid the truth” from the rest of the world (Fox News 2020a). Laura Ingraham stated that the Chinese had “blood on their hands” (Garcia 2020). Sean Hannity (Fox News 2020b) sent “a very serious message for China’s hostile dictatorship,” blaming their “months-long cover-up” for “death and destruction and carnage all over the world”. He also praised the President’s travel ban, defining it as a decision that bought time and saved “countless thousands of Americans from being exposed” to the virus, just as the Republican campaign memo later advised.
At first, utilizing the “China virus” meme to blame China may have been a simple tactic of blame-shifting to counter any criticism of Trump administration’s COVID-19 response in the run-up to the election. But it tapped into a wider negative sentiment regarding China that was shared by some Trump administration officials, the president’s political allies, and Fox News hosts—and increasingly also the public, as shortly after the pandemic outbreak, the share of especially Republicans who considered China an “enemy” rose dramatically (Bruce 2020).
The “China Threat” Narrative
Secretary of State Mike Pompeo had issued an alarm over China in his speech at the Hudson Institute in 2019, describing the Chinese Communist Party (CCP) as “truly hostile to the United States and our values” and China as a national security risk (Pompeo 2019). Then, in March 2020, he repeated that the CCP posed a “substantial threat to our health and way of life,” which now “the Wuhan virus outbreak clearly has demonstrated” (Pompeo 2020c). Pompeo also appeared on Fox News, talking through the Trump Administration’s response to the pandemic and slamming China for suppressing information and spreading disinformation (e.g., Blitzer 2020b; Fox News 2020b). Pompeo was an avid propagator of the “China virus” meme, using the term “Wuhan Virus” in his speeches and tweets (see, e.g., Pompeo 2020b).
Maria Bartiromo, Tucker Carlson, Senator Cotton, and Peter Navarro were also long-time critics of China and the Chinese Communist Party (CCP) in particular. Bartiromo, for example, featured in a YouTube clip presented by the Committee on the Present Danger: China—an interest group established in 2019, with former Trump advisor Steve Bannon as one of its founding members. In the clip, she interviewed Attorney General William Barr and characterized the CCP as rich, powerful, dangerous, and an enemy of the United States (Committee on the Present Danger China 2020). Carlson has criticized China for years (Shephard 2020), and Senator Cotton concluded in 2019 that China was building a “new evil empire” (Gehrke 2019). Navarro has built much of his literary career on composing wake-up calls to people ignoring the threat posed by China, such as The Coming China Wars: Where They Will Be Fought and How They Can Be Won (2006) and Death by China: Confronting the Dragon—A Global Call to Action (2011). All four actors sounded an early alarm over COVID-19, perhaps precisely because it was associated with China. And then they made this connection explicit. In an interview with Maria Bartiromo, Senator Cotton argued that the unleashing of COVID-19 was a “deliberate and conscious choice by the Chinese communist leadership, because they didn’t want to see their relative power and standing in the world decline” (Cotton 2020). Carlson dubbed China a “dangerous Cold War adversary” (Carlson 2020c) and repeatedly claimed that COVID-19 is “part of a larger geopolitical struggle for control of the world” that China is determined to win (Carlson 2020d; 2020e). He warned that the Chinese perceive the pandemic as a “beginning of a new Chinese century” (Halon 2020).
Adam Breuer and Alastair Iain Johnston (2019) have introduced the idea that memes are also smaller components of narratives. Breuer and Johnston explain that in the social and online media era, the story arc of a narrative “is composed of short discrete items (text and/or images) that users of the meme connect to make a coherent story (or sub-narrative). Mutually consistent combinations of these sub-narratives help create a master narrative.” In other words, memes are discursive building blocks of sub-narratives—“the elements that ensure narratives propagate and spread”—and, in turn, sub-narratives are the building blocks of a master narrative. All three do not necessarily emerge simultaneously. Thus, we can have a meme not yet connected to a sub-narrative, or a sub-narrative, only later connected to an emerging master narrative. (Breuer and Johnston 2019, 431–33.) Narratives are vital for society and politics. As Jelena Subotić (2016, 612) notes, through narratives people make sense of the world and their own role in the world. Narratives are manipulated, “highly selective and purposefully constructed,” and they grant “ideological and emotional value to what we hear and how we choose to act on that knowledge” (Subotić 2016, 612–13).
Following Breuer and Johnston (2019), I argue that the “China virus” meme was a component of a (master) national security narrative of China as a threat (see, e.g., Pan 2015; Turner 2013; Yuan and Fu 2020). The meme added the connotation of China as an irresponsible international actor that was culpable of failing to handle the virus in its initial phase, suppressing vital information, lying and spreading disinformation, threatening to sever critical supply lines, and manipulating the international media. Such claims were frequently made by Carlson, and the silver lining of the pandemic, he claimed, was that now the whole U.S. saw clearly that China was “an imminent threat” (Carlson 2020b; 2020c; 2020d). “Irresponsible China” was joined with other sub-narratives building up to the “China threat.” These were most notably propagated by Mike Pompeo. Pompeo suggested that China was striving for hegemony; conducting an aggressive military build-up; challenging the rules, laws, and norms of the international order; and “cheating” in the economic and trade realm (Pompeo 2020a; 2020c; 2020d). In addition to these geopolitical storylines, Pompeo claimed that the Chinese Communist Party in power was ideologically alien to the U.S.: a totalitarian, repressive, and human-rights-abusing regime (Pompeo 2020c; 2020d). Some of these sub-narratives were reiterated also, for example, by Tucker Carlson (2020d; 2020e; Halon 2020).
During the early phase of the pandemic, President Trump appears to have wavered over employing the “China virus” meme to promote the “China threat” narrative, just as he wavered over blaming China for the virus. At the time, his focus was on the Phase One Trade Deal and cooperation with China over COVID-19. Eventually, however, he jumped on the bandwagon. In an interview with Maria Bartiromo in August, Trump explained: “It’s before plague and after plague. Right now, I view China differently than I did before plague” (Conklin 2020). The significance of national security narratives is that they provide grounds for legitimization of certain policy options and grounds for mobilization and action (Yuan and Fu 2020, 421, 426). Indeed, by the time of the August interview with Bartiromo, Trump’s foreign policy actions had aligned with some of the “China threat” sub-narratives: the President had signed executive orders banning U.S. companies from doing business with TikTok and WeChat and ending preferential economic treatment for Hong Kong, and he was issuing sanctions relating to China’s treatment of Uyghurs in Xinjiang (Conklin 2020; White House 2020a).
The idea of an “irresponsible China” in conjunction with COVID-19 was shared well beyond the echo chamber. Observers of international politics commonly criticized China for being slow to report the COVID-19 outbreak, for lacking transparency, and for refusing to cooperate with foreign scientists (see, e.g., Patrick 2020, 4, 49). However, the Trump–Fox loop linked that discussion directly to the presidential election. Hannity, for example, interviewed President Trump’s informal China advisor, Michael Pillsbury of the Hudson Institute, who made the claim that China was fueling criticism of Trump’s handling of the coronavirus because they wanted Joe Biden to become the next president (Fox News 2020b). The same talking points were later mouthed by President Trump. In late April, Trump claimed in an interview that “China will do anything they can to have me lose this race,” including using the coronavirus situation to meddle in his reelection bid (Holland 2020).
Thus, through the “China virus” meme, domestic and foreign politics became conjoined. This was reflected in an ensuing contest between Trump and Biden over who was “tough” and who was “weak” on China when it came to a host of issues, ranging from holding China accountable for the pandemic to policies for countering the perceived “China threat” (Kessler 2020; NPR 2020). For Trump and Republicans, the “China virus” meme functioned as a sign of their “toughness”. It should be noted, however, that “tough on China” was hardly a new election tactic. For the past two decades, both Republican and Democratic congressional candidates have blasted China and attacked their opponents for being “soft” on China (Wichowsky and Chen Weiss 2021), and the same goes for presidential candidates on the campaign trail (Chang 2015, 244–47).
Conclusion
In this essay, I have argued that in 2020 the “China virus” became a meme that seamlessly connected traditional media spaces, online spaces, and policy spaces. The template for it was produced by repeating terminology that fixed a link between SARS-CoV-2 (and its attendant disease COVID-19) and China.
Reverberating through the 2020 edition of a conservative echo chamber, the meme was assigned multiple meanings: most notably it connoted the irresponsibility of China in global politics and ultimately it functioned as a building block for a national security narrative of China as a threat. The meme was also assigned multiple other functions. The meme was employed in two intertwined election strategies: blaming China for originating the virus—in order to counter criticism of the Trump administration’s COVID-19 response—and advocating for a tough-on-China foreign policy. Even in its template form, devoid of any additional discursive elements besides the claim that the pandemic had Chinese origins, the meme also functioned as an identity marker, distinguishing President Trump and his supporters from the “radical, left-wing social justice warriors.” To be sure, the national security narrative of the “China threat” was also about identity. And just like the identity of Republicans, this identity was a negation of the other it portrayed.
In encountering the global pandemic, the Trump-Fox loop was initially in disarray. While it soon aligned, weaponizing the “China virus” meme to win the presidential election as well as the great power competition against China, outside the loop and the echo chamber the meme was met with sharp criticism. Critics argued that the racialized and stigmatizing language of the “China virus” played a distinctive role in discrimination, noting that “the history of Asian Americans in the U.S. is dotted with evidence showing that such rhetoric has laid the groundwork for violence and shameful policies” (Yam 2020b). Effectively, the “China virus” meme functioned as a means of pandemic othering, or designating a specific—often marginalized—group as a source to blame and avoid during a pandemic (Dionne and Turkmen 2020).
The Stop AAPI Hate Reporting Center (2020b) also connected the “China virus” meme with the “return of the ‘Yellow Peril.’” In nineteenth- and early twentieth-century U.S. and Europe, the “yellow peril” was imagined as not one but a series of threats emanating from the “yellow races”: a military and naval threat of Japan (or Japan and China combined); a global commercial and industrial threat of the “westernized East”; and a domestic U.S. threat of Chinese immigrants “underliving” U.S. laborers and tainting the “civilized” society (Pennanen 2020, 70–71). One specific variation of the “China virus” meme firmly entangled the present with past instances of pandemic othering and racial fears of the “yellow peril.” Once the President started tweeting about the “China Plague” (e.g., October 12, 2020; November 16, 2020), the immediate association was with the outbreak of the bubonic plague in Chinatown in San Francisco in 1900–1904. Labeled as the “Chinese plague,” the outbreak was a culmination of the Sinophobia and anti-Chinese discrimination prevalent in California at the time, and it fixed a connection between Chinese heritage and disease (Urbansky 2019, 77, 80).
As the “China virus” meme moved beyond the echo chamber, it was assigned wholly different functions and meanings from those assigned within. In the end, the Trump–Fox loop could construct, propagate, and manipulate a meme, but the inherent dynamism of the meme form ensured that they could not control and dominate it.
References
All links verified March 15, 2021.
Blitzer, Ron. 2020a. “Sen. Cotton: Chinese government ‘still lying’ about coronavirus as evidence indicates rising death tolls.” Fox News, March 29, 2020.
Breuer, Adam, and Alastair Iain Johnston. 2019. “Memes, narratives and the emergent US–China security dilemma.” Cambridge Review of International Affairs, 32(4): 429–55.
Chang, Gordon. 2015. Fateful Ties: A History of America’s Preoccupation with China. Cambridge, MA: Harvard University Press.
Chiu, Allyson. 2020a. “‘China has blood on its hands’: Fox News hosts join Trump in blame-shifting.” The Washington Post, March 19, 2020.
Chiu, Allyson. 2020b. “Trump has no qualms about calling coronavirus the ‘Chinese Virus.’ That’s a dangerous attitude, experts say.” The Washington Post, March 20, 2020.
Dionne, Kim Yi, and Fulya Felicity Turkmen. 2020. “The Politics of Pandemic Othering: Putting COVID-19 in Global and Historical Context.” International Organization, 74 Supplement: E213–E30.
Jamieson, Kathleen Hall, and Joseph N. Cappella. 2010. Echo Chamber: Rush Limbaugh and the Conservative Media Establishment. New York: Oxford University Press.
Kessler, Glenn. 2020. “Biden vs. Trump: The ad battle over China and the coronavirus.” The Washington Post, May 15, 2020.
Kitchens, Brent, Steven Johnson, and Peter Gray. 2020. “Understanding Echo Chambers and Filter Bubbles: The Impact of Social Media on Diversification and Partisan Shifts in News Consumption.” MIS Quarterly, 44(4): 1619–49.
Pan, Chengxin. 2015. Knowledge, Desire and Power in Global Politics: Western Representations of China’s Rise. Cheltenham: Edward Elgar Publishing.
Patrick, Stewart. 2020. “When the System Fails: COVID-19 and the Costs of Global Dysfunction.” Foreign Affairs, 99(4): 40–50.
Pennanen, Henna-Riikka. 2020. “Asia’s Hope and Pacific Peril: Emergence of Japan as
a Military Threat in the American Press at the End of the 19th Century.” In War and Stereotypes: The Image of Japan’s Military Abroad, edited by Frank Jacob and Sepp Linhart, 51–78. Paderborn: Brill/Schöningh.
Stop AAPI Hate. 2020b. “The Return of the ‘Yellow Peril’: Anti-AAPI Rhetoric and Policies Leading up to the 2020 Election.” StopAAPIHate.org, October 21, 2020.
Sullivan, Margaret. 2020b. “The data is in: Fox News may have kept millions from taking the coronavirus threat seriously.” The Washington Post, June 27, 2020.
Turner, Oliver. 2013. “’Threatening’ China and US Security: The International Politics of Identity,” Review of International Studies, 39: 903–24.
Urbansky, Sören. 2019. “A Chinese Plague: Sinophobic Discourses in Vladivostock, San Francisco, and Singapore.” Bulletin of the German Historical Institute, 64: 75–92.
Yuan, Zhengqing, and Qiang Fu. 2020. “Narrative Framing and the United States’ Threat Construction of Rivals.” The Chinese Journal of International Politics: 419–53. Advance online publication. https://doi.org/10.1093/cjip/poaa008.
White House. 2020a. “Remarks by President Trump on Actions Against China.” May 30, 2020.
White House. 2020b. “Remarks by President Trump to the 75th Session of the United Nations General Assembly.” September 22, 2020.
Wichowsky, Amber, and Jessica Chen Weiss. 2021. “Getting Tough on China: Are Campaign Ads a Signal of Future Policy or Just Cheap Talk?” Legislative Studies Quarterly, 46(3): 637–52.
[ii] The programs include Hannity, Sunday Morning Futures with Maria Bartiromo, The Ingraham Angle, and Tucker Carlson Tonight. When the citation to the program episodes is made to an online article, not to a stand-alone video clip, the reference is made first to the video clip embedded in the article and only secondly to the text, which is usually a summary or a transcript of the episode.
[iii] A search for the term “covid” in President Trump’s original tweets in 2020 reveals that it was used on the following dates:
[iv] A search for the term “virus” in President Trump’s original tweets in 2020 shows that he used the terms “virus,” “coronavirus,” “Chinese virus,” and “China virus.” Here are the dates on which he used the terms:
Term: virus, coronavirus
Term: Chinese virus, China virus
Jan: 27
Feb: 7, 25
Mar: 19, 23 (multiple), 27 (multiple), 29, 30
Apr: 6, 17
May: 3, 10, 20
Mar: 16, 17, 18 (multiple), 21, 22, 25
Jul: 5, 6 (multiple), 7, 8, 20, 21, 26, 28, 30
Aug: 2, 3 (multiple), 7 (multiple)
Sep: 3 (multiple), 7, 8 (multiple), 18, 30
Oct: 7, 13, 26
Nov: 16
Dec: 6, 9, 18, 19, 24, 26, 29
[v] A search for “plague” in President Trump’s original tweets in 2020 yields the following dates when he used the term:
Vuoden 2020 Yhdysvaltain presidentinvaaleissa suuri osa yleisöjen, median ja tutkijoiden huomiosta suuntautui istuvan presidentin Donald Trumpin aggressiiviseen kampanjointiin. Samaan aikaan hänen vastaehdokkaansa Joe Biden työsti omaa kampanjaansa ilmeisen voitokkaasti, joskin vähemmän teatraalisesti. Bidenin kampanjointi heijastaa hillittyä tyyliä ja perinteistä politiikkaa, jossa korostuu asiapohjaisuus ja uutismedioiden ja kampanjatapahtumien kautta yleisöjen tavoittelu.
Vaikkakin Biden on aktiivisesti läsnä sosiaalisessa mediassa, ei hän ole samalla tavalla onnistunut keräämään laajaa seuraajakuntaa kuin Donald Trump. Esimerkiksi siinä missä Trumpilla oli kampanjointinsa aikana yli 80 miljoonaa Twitter-seuraajaa, Bidenilla luku oli hieman yli 12 miljoonaa (Murdock 2020), ja YouTuben puolella Trumpin kanavalla oli 2,75 miljoonaa tilaajaa verrattuna Bidenin 716 000 tilaajaan. Osittain suosioeroa selittää henkilöiden värikkyys ja tunteisiin vetoavuus. Sosiaalista mediaa luonnehtii tunteiden korostuminen sekä hyvässä että pahassa, ja voimakkaita tunteita herättämällä voi tavoittaa laajoja yleisöjä (ks. esim. Hyvärinen ja Beck 2018). Bidenin huoliteltu poliittinen kommunikointityyli välttää liioiteltuja tunteellisia ilmauksia, ja etenkin negatiivisesti tulkittuja tunteita, ja tunteiden sijasta hän tyypillisesti keskittyy tekemiseen, tavoitteisiin ja kansallisten symboleiden hyödyntämiseen viestinnässään (Savoy ja Wehren 2021).
Hillityn ja perinteisen poliittisen viestinnän tyylit ovat nähtävillä myös Bidenin sosiaalisen median audiovisuaalisuuden hyödyntämisessä. Kun tarkastellaan Bidenin YouTube-kanavaa, on nopeasti huomattavissa, että Biden tarjoaa katsottavaksi erityisesti eri tapahtumissa pitämiään poliittisia puheita ja mediaesiintymisiä. Erityisesti sosiaalista mediaa varten tehtyjä videoita on vähemmistö hänen materiaalistaan. Silti presidenttikampanjaa varten hän teki myös mainosvideoita, joissa Biden esittelee tavoitteitaan ja arvojaan. Videossa One America Biden toteaa, että ”we are in the battle for the soul of the nation” (Biden 2020a), joka on yksi hänen tunteellisesti voimakkaimmista ilmaisuistaan.
Kampanjavideoissa toistuu johdonmukaisesti Bidenin kampanjan ydinteema: kaikkien amerikkalaisten tuominen yhteen ja yhteiskunnallisten jakolinjojen pienentäminen. Yhteisöllisyyden ja yhtenäisyyden puheilla Biden ottaa pesäeroa vastaehdokkaaseensa. Bidenkin silloin tällöin hyödyntää negatiivisen kampanjoinnin keinoja eli vastustajan heikkouksien esille tuontia, mitä on pidetty tyypillisenä amerikkalaiselle politiikalle (ks. esim. Lau ja Rovner 2009; Mark 2006). Suurimmaksi osaksi hän kuitenkin kieltäytyy keskittymästä Trumpiin ja antamaan tälle tilaa omalla kanavallaan, jolloin Trumpin näkeminen uhkana yhtenäisyydelle ja ”amerikkalaiselle sielulle” jätetään vihjailuiden varaan. Näissä vihjailuissa Trump yhdistetään kaaokseen, epäjärjestykseen ja aggressiivisuuteen. Muun muassa samaisessa One America -videossa Trumpin nimeä ei mainita kertaakaan, mutta kun ääniraidalla kerrotaan, miten maan murtunut politiikka on johtanut vihaisuuteen, loukkauksiin ja jakolinjoihin, kuvatasolla näytetään puolilähikuvia Trumpin aggressiivista ilmeistä sanojen ”the anger, the insults, the divisiveness” kohdalla (Biden 2020a). Tällä tavoin Biden tarjoaa itsensä vaihtoehdoksi Trumpin jakolinjoja korostavalle politiikalle ja poliittiselle tyylille.
Vaihtoehtoisuus oli läsnä myös niissä tavoissa, joilla Bidenin kampanja hyödynsi populaarikulttuuria. Trump, jonka julkiseen profiiliin on vaikuttanut vahvasti hänen tositelevisiotaustansa, on hyödyntänyt poliittisessa profiilissaan viihdekuvastojen mehukasta tyyliä ja mainetta (ks. esim. Hakola 2020). Populaarikulttuuri ei ole ollut samalla tavalla osa Bidenin asiapitoista lähestymistapaa, ja kampanja hakikin populaarikulttuurin suomaa näkyvyyttä eri tavalla, kuten tunnettujen näyttelijöiden ja muusikoiden tuen ilmaisujen kautta.
Musiikkikampanja #TeamJoeSings
Yhtenä erityisenä lähestymistapana Bidenin kampanjasta voidaan erottaa populaarimusiikin kampanja #TeamJoeSings. Kyseessä oli YouTubessa toteutettu virtuaalinen konserttisarja, jossa syksyn 2020 aikana esiintyi eri artisteja, jotka tukivat Joe Bidenin ja Kamala Harrisin kampanjaa. Musiikki on pitkään ollut tärkeä presidenttikampanjoiden populaarikulttuurinen ulottuvuus. Esimerkiksi John F. Kennedy käytti Frank Sinatran ”High Hopes” kappaleesta versiota, jossa kehotetaan äänestämään Kennedyä, George W. Bush soitti Brooks & Dunnin ”Only in America” kappaletta, ja Barack Obama julkaisi kokonaisen soittolistan, johon oli kerätty kampanjassa käytettyjä inspiroivia kappaleita (Patch 2016, 366–67). Justin Patchin (2016) mukaan kampanjakappaleilla on pyritty paitsi innostamaan, myös luomaan kuvaa jaetusta kulttuurista, sillä populaarimusiikki vetoaa tunteisiin, käsityksiin kansasta ja puhuttelee äänestäjiä ”tavallisen ihmisen” tasolla. Samoin Bidenin kampanjalle musiikista tuli keino lisätä tunteellisesti puhuttelevia elementtejä hänen ehdokkuuteensa.
Konserttisarjaa olivat käynnistämässä musiikkimanagerit Jordan Kurland ja Nick Stern, jotka olivat tukeneet myös Barack Obaman kampanjaa ”Vote for Change” -musiikkikiertueella vuonna 2004. Tällä kertaa he halusivat tarjota Bidenin kampanjalle tavan päästä yhteyteen artistien kanssa ja artisteille alustan, jolla ottaa poliittisesti kantaa (Baltin 2020). Forbesin haastattelussa Stern toteaa, että ottamalla mukaan eri kokoluokan artisteja, myös pienemmän yleisön artisteja, oli mahdollisuus puhua erilaisille yleisöille äänestämisen tärkeydestä (Baltin 2020).
Mukaan valikoituneet artistit noudattavat logiikkaa, jossa he musiikkiesitysten ohella keskittyvät äänestämisen tärkeyteen ja syihin, joiden takia he kannattavat Bidenin–Harrisin kampanjaa. Kannatuslausunnoissa poliittisista agendoista nousevat esille ilmastonmuutoksen torjuminen, globaalin COVID-19 pandemian asianmukainen hoitaminen ja rotu- ja sukupuoliasioihin liittyviin epätasa-arvoisuuksiin puuttuminen (ks. esim. Dawes 2020; Vile 2020; X Ambassadors 2020). Kappalevalinnan tasolla suurin osa artisteista haki inspiraatioita symbolisuudesta, joskin muutama artisteista on valinnut suoraan poliittisesti kantaa ottavia kappaleita. The Harlem Gospel Travelers ovat valinneet esitettäväkseen kappaleen Fight On, jonka on innoittanut Black Lives Matter -liike. Siinä missä alkuperäinen versio kertoo mustien kohtaamasta väkivallasta ja kysyy, monenko ihmisen on vielä kuoltava ennen muutosta, on vaaliversioon lisätty taustalauluun kertosäen ”Biden for Change” (Biden 2020b). Tällä viitataan toiveisiin siitä, että Bidenin–Harrisin hallinto edistäisi rotutasa-arvoon liittyviä asioita.
Kaikki muusikot eivät kuitenkaan nimeä tiettyjä poliittisia teemoja, vaan eniten muusikoita yhdistää arvoista ja demokratiasta puhuminen. Usea toteaa kyseisten vaalien olevan erityisen tärkeät, koska niissä kyse ei ole vain presidentin valinnasta, vaan demokratian puolustamisesta (ks. esim. The War And Treaty 2020; Thomas 2020). Muun muassa muusikko Jim James perusteli osallistumistaan kampanjaan sillä, että jokaisen velvollisuus on tukea demokratiaa, äänestysoikeutta ja mahdollisuutta yhteiskunnalliseen keskusteluun (Baltin 2020). Yhtenä elementtinä tähän liittyy myös postilaitoksen puolustaminen, sillä postiäänestämisen kyseenalaistaminen oli yksi Trumpin ja republikaanien kampanjoinnin pääkohteita. Postiäänestyksen puolesta puhui suorimmin Ben Gibbard, joka tunnetaan yhtyeistä Death Cab for Cutie ja The Postal Service. Näistä jälkimmäinen bändi on nimetty Yhdysvaltain postin innoittamana, ja hän esittääkin yhtyeen Such Great Heights -kappaleen tukeakseen postilaitoksen merkitystä poliittiselle osallistumiselle. (Death Cab for Cutie 2020.)
Demokratian ohella artistit korostavat, miten tukemalla Bidenin ja Harrisin kampanjaa, he haluavat puhua yhtenäisyyden puolesta. Esimerkiksi avioparin Michael Trotter Juniorin ja Tanya Blountin duo peräänkuuluttaa yhteen tulemista paitsi videon kannatuspuheessa myös lauluvalinnallaan We Are the One (The War And Treaty 2020).
Yhtenäisyys-tematiikka on musiikkivideoiden elementti, jossa luodaan selkeimmin pesäeroa Trumpin edustamaan politiikkaan. Vaikka Trumpia ei nimeltä mainita, on hän läsnä epäsuorissa viittauksissa. Muun muassa folkrockyhtye Dawesin laulaja peräänkuuluttaa, että on hullua, että inhimillisyydestä ja säädyllisyydestä on tullut ihmisiä erottava tekijä (Dawes 2020). Samoin Andrew Bird toteaa, että nimenomaan säädyllisyys ja arvokkuus ovat puuttuneet politiikasta viimeisen neljän vuoden ajan, ja äänestäjien olisi hyvä pohtia, miten vaarallista tämä on. Hänen kappalevalintansa Sic of Elephants korostaa viestiä kysymällä ”Can’t you see how dangerous /The one you chose is / Which brings us back to / Might makes right.” (andrewbirdmusic 2020.) The Nationalin laulajana tunnetuksi tullut Matt Berninger puolestaan toteaa, että vaaleissa onkin kyse valinnasta rohkeuden ja hyväsydämisyyden sekä pelon ja ilkeyden välillä. Hän on valinnut esitettäväkseen kappaleensa ”Distant Axis”, jossa hän laulaa jakolinjoista, ja toiveesta, että olisi mahdollista pienentää erottavia tekijöitä palasiksi hajoavassa maailmassa. (Berninger 2020.) Trumpin politikka merkitään tällä tavalla kansakuntaa jakavana, ja Bidenin luvataan palauttavan amerikkalaiset takaisin keskusteluyhteyteen keskenään.
Yhteisöllisyyden sanomaa luodaan videoiden audiovisuaalisissa valinnoissa. Osittain pandemia-ajan rajoitteiden takia videot on kuvattu pienimuotoisesti, tyypillisesti yhdellä otolla joko artistien kotona tai studioilla kännykkäkameralla tai yhdellä kameralla. Musiikki esitetään pääosin akustisina kitara- tai pianovetoisina versioina. Valinnat korostavat kotoisuutta, autenttisuutta ja intiimiyttä: artisti puhuu suoraan yleisölleen ilman musiikkiteollisuuden kehystä tai spektaakkelimaisuutta.
Akustisuus korostaa myös rauhan ja turvallisuuden tunteita, jotka toimivat arvoina Yhdysvaltojen yhteiskunnallisen ja poliittisen elämän kaoottisessa tilanteessa. Rauhallisen tunnelman puhuttelevuus on nähtävillä videoiden katsojakommenteissa. Monet kiittelevät akustisia versioita niiden kauneudesta ja liikuttavuudesta, mutta myös siitä, miten kappaleet antavat mahdollisuuden rauhoittua ja levätä kaiken hulluuden ja kaaoksen jälkeen. Sen lisäksi, että tukilaulut ottavat poliittisesti kantaa Bidenin kampanjan puolesta, niiden kenties vaikuttavin puoli onkin affektiivinen tunteisiin vetoaminen, jossa tarjotaan äänestäjille leposatamaa kansakunnan sisäisten ristiriitojen keskellä. Suuressa osassa valittuja kappaleita onkin selviytymiseen tai toiveikkuuteen liittyvä sävy. MisterWivesin Mandy esittää heidän Superbloom-kappaleensa, joka kertoo lannistumattomuudesta: ”So you got that wildfire in your soul / Don’t you ever let it go / Make it burn so bright that they all know” (MisterWives 2020). Puolestaan X Ambassadorien (2020) kappale Joyful lupaa: ”Can’t say I’m perfect, but I certainly tried, to be joyful, joyful.”
Kappaleet pyrkivät puhuttelemaan äänestäjiä tunteellisella tasolla ja sitä kautta motivoimaan poliittiseen toimintaan. Kesha esittää kappaleensa Here Comes the Change, joka on alun perin tuomari Ruth Bader Ginsburgin elämäkertaelokuvasta On the Basis of Sex (2018, ohj. Mimi Leder). Laulun avulla hän kehottaa, että vaikka on vaikeaa olla ”the lighthning in the dark”, on sen aika, sillä muutos on tulossa. (Kesha 2020.) Daya (2020) puolestaan pyytää The Chainsmokersien kappaleen Don’t Let Me Down kautta: ”I need you right now, don’t let me down.” Tämän voi tulkita viittaavan kahteenkin suuntaan – yhtäältä äänestäjiin, jotta nämä lähtisivät liikkeelle ja muuttaisivat Yhdysvaltojen politiikan suunnan ja toisaalta Bidenin-Harrisin kampanjalle, jotta nämä seisoisivat lupaustensa takana voiton koittaessa.
Yhteenveto
Samalla kun musiikkivideokampanjointi kannusti äänestäjiä poliittiseen aktiivisuuteen, se toimi vastavetona Trumpin kampanjalle. Siinä missä monet artistit asettuivat mielellään tukemaan Bidenin ehdokkuutta, populaarimusiikin käyttö oli osoittautunut Trumpille kompastuskiveksi jo edellisen presidenttikampanjan aikana. Useat artistit, kuten Neil Young, Rihanna, Queen, Elton John, Adele, R.E.M., The Rolling Stones, Bruce Springsteen ja Pharrell Williams, ovat kieltäneet Trumpia käyttämästä heidän kappaleitaan kannatustilaisuuksissaan. Osa artisteista on muotoillut asian lakikysymykseksi siitä, että heidän musiikkiaan käytetään ilman lupaa. Toiset ovat huomioineet myös ideologisen näkökulman ja eivät halua musiikkiaan yhdistettäväksi Trumpin poliittiseen sanomaan. Esimerkiksi George Harrisonin perilliset kielsivät The Beatlesien kappaleen Here Comes the Sun käytön Ivanka Trumpin esittelymusiikkina, mutta ehdottivat, että he olisivat saattaneet hyväksyä Beware of Darkness kappaleen käytön (Ivie 2020). Vaikka kiellot eivät ole välttämättä toimineet käytännössä, ne rakentavat symbolisen eleen, jolla kyseiset artistit ovat irtisanoutuneet populaarikulttuurisesta tuesta Trumpin populismille.
Bidenille osoitettu laaja tuki muusikoiden parissa on toiminut arvovaltavoittona populaarikulttuurin kentällä. Ratkaisu toimii myös siksi, että se oli mahdollista toteuttaa positiivisesti, ilman tarvetta turvautua negatiiviseen kampanjoitiin. Vaikka artistit lähettivät piiloviestejä Trumpin hallinnon suuntaan, kukaan ei keskity haukkumaan istuvaa presidenttiä, vaan syihin, joiden takia he kannattavat Bidenia. Sama tendenssi näkyy kampanjaa ideoineen Kurlandin kommentissa, jossa hän toteaa, ettei tarkoituksena ollut tehdä ”anti-Trump” politiikkaa, koska on tehokkaampaa keskittyä asioihin, jotka tukevat Bidenin ehdokkuutta kuin vain vastustaa Trumpin politiikkaa (Baltin 2020).
Vaikkakin musiikkikampanjaa voidaan pitää arvovaltavoittona Bidenille, ei kampanja itsessään ollut valtaisa menestys, jos sitä tarkastellaan sen tavoittamien yleisömäärien kannalta. Keskimäärin #TeamJoeSings kampanjavideot tavoittivat 25 500 kuuntelijaa, ja yhteensä videot ovat keränneet alle puoli miljoonaa kuuntelukertaa YouTubessa. Jos lukua verrataan esimerkiksi viimeiseen Bidenin ja Trumpin televisioväittelyyn, joka keräsi noin 63 miljoonaa katsojaa (Nielsen 2020), voidaan kyseenalaistaa, kuinka merkittävänä musiikkikampanjaa voidaan pitää. Kampanja kuitenkin osoittaa, miten tuomalla muusikoiden äänen kuuluviin, kampanja pystyi hyödyntämään populaarikulttuurin ja sosiaalisen median affektiivisia ulottuvuuksia tavoittamaan erilaisia kohdeyleisöjä. Samalla #TeamJoeSings -tukikampanja täydensi Bidenin julkista kuvaa tunteellisella tasolla. Artistit korostivat puheissaan yhteisöllisyyttä ja kappaleiden valittu audiovisuaalinen esitystyyli tarjosi hengähdystauon ja korosti Bidenin kykyä tarjota turvaa ja rauhaa kansalaisille. Siinä missä kampanjoita tutkittaessa keskitytään usein siihen, mitä ehdokkaat sanovat ja tekevät, onkin tärkeää huomioida, miten kampanjoita tukevat elementit voivat täydentää niitä piirteitä, joita yleisö kaipaa, mutta itse poliitikko ei omalla profiilillaan kenties pysty tarjoamaan.
Hakola, Outi. 2020. ”Audiovisuaalinen populaarikulttuuri osana populistista strategiaa: Tapaustutkimuksena Donald J. Trump.” Lähikuva 33: 3–4, 131–48. https://doi.org/10.23994/lk.100444.
Hyvärinen, Hissu, ja Roman Beck. 2018. “Emotions Trump Facts: The Role of Emotions in on Social Media: A Literature Review.” Proceedings of the 51st Hawaii International Conference on System Sciences, 1797–1806. https://doi.org/10.24251/HICSS.2018.226.
Savoy, Jacques, ja Marylène Wehren. 2021. “Trump’s and Biden’s styles during the 2020 US presidential election.” Digital Scholarship in the Humanities, fqab046, https://doi.org/10.1093/llc/fqab046.
The Covid-19 pandemic challenged global economies and the livelihoods of citizens. In this context, some sectors whose economic existence significantly dependent on public attendance, experienced the negative impacts of the pandemic. One of the most affected sectors was the music industry due to social distancing measures and lockdowns. Artists and cultural organizations had to reestablish their presence by adopting live streams. This essay supports the idea that these new patterns of services can become an opportunity to multiply resources for the music industry in the post-Covid period. In order to do so, it interprets the adoption of digital innovations by music listeners and concertgoers, which we do by synthesizing a rich set of literature from the institutionalization of cultural products and by tentatively applying the Diffusion of Innovation (DOI) Theory as it was developed by Everett M. Rogers (2003).
Introduction
The Covid-19 pandemic challenged the very fundamental components of cultural industries. While the majority of cultural production paused, artists faced tremendous economic destruction, especially those whose incomes depend on performance. In general, the pandemic has had a serious impact on the cultural sector, professionals, audiences, and communities. The present essay argues that music consumption experience can be enriched through the acceptance of new digital technologies. These digital technologies – gradually introduced in the form of streaming – offer new audiovisual experiences and augment the context of cultural consumption. From the perspective of this essay, this is a new and continuously changing environment in cultural studies, mainly because consumers are progressively accustomed to digital experiences.
According to a recent OECD report dated 7 September 2020 ”the cultural and creative sectors (CCS) – along with the tourism sector – are among the most affected by the current crisis, with jobs at risk ranging from 0.8 to 5.5 % of employment across OECD regions” (OECD 2020). Regarding the music industry and for the time period between February and March 2020, the OECD estimates that the music and cultural sector has already lost GBP 50 million in the United Kingdom. Respectively, from the beginning of the year to August 2020, in the United States, the estimated damage is 10.2 billion USD. In addition, due to the worldwide massive cancellations of festivals caused by the pandemic crisis, one has to add to the overall losses from the absolute decrease in sponsorships. OECD (2020) estimates that the decrease in sponsorships to the industry as a whole is predicted to amount to USD 10 billion globally in 2020.
Due to the Covid-19 global lockdown, cultural and creative industries had to redefine their strategies and the positioning of their cultural services in order to maintain some input of resources. Moreover, new modes and patterns of consumption should be adopted already with the affiliation of digital cultural experiences. Inevitably, during the pandemic, digital arts engagement services (DAES) emerged as the only choice for dedicated consumers.
The music industry embraced live streaming in order to soothe the effects of the Covid-19 lockdowns despite the fact that issues concerning licensing and monetization are still under discussion. One could argue that the overall managerial positioning of these digital arts engagement services in cultural markets is still under consideration, mainly because during this period several attempts were made, with the majority of them not recording much success. However, not all attempts failed. In contrast, a few but quite successful examples were reported.
A benefit concert that was organized by Global Citizen of New York City and the singer Lady Gaga on April 18, 2020 was streamed online to the television global broadcast (Picture 1). Under the title ”One World: Together at Home”, the concert featured more than 70 celebrities and its main purpose was to support the World Health Organization and professionals working on the front lines of the pandemic ”battlefield”. The concert managed to raise nearly $128 million in order to support the fight against Covid-19 – $72.8 million of it to local and regional responders.
In addition, during the Covid global lockdown and more specifically on April 24, 2020, the famous online video game platform named Fortnite hosted a 10-minute virtual concert by US rapper Travis Scott (Picture 2). More than 12.3 million people globally witnessed a record-breaking virtual video game concert.
According to the previously mentioned OECD report, it is estimated that the majority viewed the concert via social media (i.e., Twitter, Facebook) and YouTube, underlining the potentiality of partnerships among gaming and creative industries.
The music industry has a vital and continuous relationship with media providers and events. In addition, the engagement of the music industry’s products with new digital environments has been a fact before the pandemic. These two are the keystones in order to build on and convert the pandemic crisis into an opportunity. Given this, the current essay argues that one has to associate the new emerging live streaming services with the theories of consumption of cultural products. From this perspective, emphasis is given to approaches for cultural markets, which argue that social influence is important in determining whether someone decides to buy or reject a product. In cultural markets, an ex-ante prediction of a successful product is either very difficult or impossible. This ambiguity is frequently surpassed by the involvement of music experts and opinion leaders who act on music networks.
In order to appreciate whether these new forms of consumption can lead to profit increase for the music industry, it is vital to understand the music consumer’s acceptance of digital innovations and perspectives. To generate understanding of these adoption issues, this essay uses the long-established diffusion of innovation theory of Everett M. Rogers (2003), which we complement with an interest in the institutionalization of new music consumption habits.
Institutionalization and the production of cultural artefacts
In the 1960’s, institutional theorists introduced the concept of open systems in the study of organizations (Powell & DiMaggio 2019). At the same time, organizations were placed in a cultural and social systems perspective (Douros 2020). Based on this, Peterson & Anand (2004) developed a new perspective on the production of culture. They argued that the symbolic elements of culture are significantly shaped by the social systems within which they are created, distributed, and preserved.
According to Peterson & Anand (2004), six social dimensions characterise rapid cultural change. These aspects are law and regulation; technology; industrial structure; organizational structure; occupational careers; and the consumer market. In practice, the dimensions overlap and should be seen as interdependent.
The Covid-19 pandemic made cultural organizations implement new digital technologies in order to support their products and services. This became a crucial sine qua non in order for institutions to survive and inevitably opened up completely new opportunities for newcomers and the re-organization of the industry. Finally yet importantly, the consumer perception and market were definitely also under change. Drawing on the above mentioned six production factors model as proposed by Peterson & Anand (2004), the pandemic can be seen as creating new conditions for cultural organizations: distinct law and regulation entered into force, technology was innovated, industrial and organizational structures changed in the long-term, careers were shifted, and the consumer market may be distinct in the future. This new setting has enhanced further the engagement of cultural institutions with media providers and new communication technologies.
Media events in relation to music industry (i.e. the Eurovision Song Contest, the Metropolitan Opera and Berlin Philharmonic broadcasts, BBC’s Desert Island Discs etc.) have been under consideration in Communication studies literature since the 1970s (Holt 2018). In fact, as Hirsch claims, ”the mass media constitute the institutional subsystem of the cultural industry system” (1972, 649).
In the early 2010s, YouTube – apart from being a video sharing platform – established a new culture of media events, by featuring live streams of performances. Respectively, a limited number of music festivals – like the Tomorrowland festival in Belgium – have started to develop digital services for their audience, often custom made, in order to mimic the particular in-person experience that a festival can create. As Holt argues the ”in-person communication is being valued in new ways because it is challenged by new technologies, particularly by the smartphone” (2018, 9). Consequently, the next big thing in music festivals is to establish new services orientated to consumer’s digital engagement.
Digital arts engagement services (DAES) in music industry have been applied in two types, in terms of extending the sensory experience mediating reality through technology. These are Augmented Reality (AR) or Virtual Reality (VR) (Wedel et al. 2020). Augmented Reality (AR) seeks to improve actual elements through technology, having as ultimate goal to “see and experience the real world mixed with various virtual objects, without losing the sense of reality” (Karamanoli & Tsinakos, 2015) while Virtual Reality (VR) is associated with personal computers and digital realms; providing experiences that are difficult in real-life (Breese & Vaidyanathan 2020).
Virtual Reality use is very common in gaming. Live performances within gaming platforms were held before the pandemic (The Guardian.com 3.2.2019), but also during the Covid-19 global lockdown (the above-mentioned Fortnite’s virtual video game concert by Travis Scott).
An Augmented Reality example is the one of the performance of Tupac Shakur at Coachella 2012, some fifteen years after his death (Picture 3). This performance boosted Tupac’s record sales to such an extent, resulting to his return to the top of The Billboard Top 200 for the first time in a decade (Caulfield 2012; Billboard 2020).
Also, in 2019 September 7th, the Lyric Opera of Chicago did a unique, one-night-only concert experience along with a digital hologram of the Greek famous opera singer Maria Callas (Picture 4), 64 years after her final appearance here and 42 years after her death (Lyric Opera.org 2019). According to the journalist Hedy Weiss ”you really had to be in the Lyric audience to understand the full impact of this dazzling experience. Suffice it to say that when the svelte and glamorous Callas first walked onto the stage in a lemon-yellow gown (with even the subtle click of her heels audible) the audience erupted in applause and a collective gasp of stunned delight and amazement” (Wttw.com 2019).
Last but not least, quite recently Sir Paul McCartney made history with his ”a duet” with John Lennon in the city of Spokane (U.S.A.) on April 28, 2022. He performed a version of the song I’ve Got A Feeling which appears on The Beatles’ last album, Let It Be, next to a clip of Lennon singing in a 1969 gig.
According to Hirsch and Gruber, ”control over the distribution of many cultural products became reintermediated, shifting to the companies which control the technology platforms through which they are now accessed by consumers” (2013, 3). Nowadays artists and cultural organizations perform on Twitch, Facebook, YouTube Live and other platforms, having their performances accessible either live or prerecorded. Based on this, several event ticketing sellers and organizations worldwide have already added e-tickets for online access to music concerts and theatrical performances. Such events are gaining publicity, but it is still unclear whether they manage to send a clear signal that will cut through the noise, due to the fact that these digital practices at their initial level contain a high degree of uncertainty. However, as Hirsch argues, ”the competitive advantage lies with firms best able to link available input to reliable and established distribution channel” (1972, 646).
This unique structural characteristic of creative industries – along with the assumption that uncertainty in quality is an inherent characteristic of cultural goods (Kretschmer et. al. 1999) – create a fluid environment for them. Economists and marketers have suggested a three part classification of Search, Experience and Credence (SEC) for goods and services, which is based on the ease or difficulty with which consumers can evaluate or obtain information. Cultural goods are ”credence goods” (Kretschmer et al. 1999), which means that quality cannot be ascertained with certainty, or with reference to stable, external criteria, even after consumption. In contrast, ”search goods” and ”experience goods”, quality can be confirmed before and after consumption respectively. In other words, consumers may be unable to appreciate the quality of their cultural products precisely (Darby & Karni 1973). In addition, compared to search and experience goods, these cultural products and services are unique, due to the fact that they do not provide a direct utilitarian function to their users, since they are ”goods that are valued for their ’meaning’” (Lawrence & Phillips 2002, 431). Their value derives from symbolic qualities which are defined by consumers’ interpretation of the products (Beckert et al. 2017).
Cultural organizations need to manage the process of symbolic creation and the quality problem. This is a key challenge for an organization that usually gives rise to the creation of entities that Emons (1997) describes as ”fraudulent experts”, who exploit the inability of consumers to discern quality and offer appropriate services. Such experts are art critics, influencers (Johnstone & Lindh 2018) specialists (McCroskey et al. 1975), mavens (Verboord 2021) and cultural intermediaries that act as gatekeepers in the system. In cultural markets, organisations have at least an obvious objective. According to Yin and Phillips (2020), cultural organizations need to manage critical market agents, e.g. mavens, connectors and salesmen, apart from the selection system of experts. They can have a crucial role in the word-of-mouth social epidemics that define trends.
However, due to the rise of digital, horizontal and complex networks of cultural production, distribution and consumption based on mechanisms of collaborative filtering and social recommendation, we are experiencing a major reversal of the traditional mechanisms of filtering and influence (Kasaras et al. 2012). This indicates the increased importance of networks in cultural consumption. Consumers trust reviews made by other consumers and distrust traditional advertising, and firm-related reviews (Willemsen et al. 2011). Online user-shared information diffuses rapidly like a virus, producing social contagion phenomena (Luarn et al. 2014). This means that the more people talk about a product or a service, the more word-of-mouth encourages additional consumption. This practice leads to ”winner takes all” types of markets (Frank & Cook 2010; Liu et al. 2015; Prakash et al. 2012), where success breeds success. The demand, price and value of a good or a service dependents mainly on the number of people who have already consumed it.
Scholars examine human networks in order to interpret informational cascades. Networks have structures and topologies that allow, filter and sometimes deny the flow of information. According to Kostka et al. (2008, 185) ”the underlying network structure decides how fast information can spread and how many people are reached”. Social network theories emphasize that trait similarity as a friend selection criterion, can increase the clustering coefficient of the social network (David-Barrett 2020). Scholars use the term homophily when defining trait similarity (McPherson, Smith-Lovin & Cook 2001). Homophily describes the tendency of people to associate and bond with similar others and develop similar cultural tastes (Mark 1998). Mark (1998) argues that people with similarities keep close ties, which constitute networks that in most cases become the main sources of information. This is especially true for younger people who use more interpersonal contacts for gaining information (Verboord 2021). Given the fact that cultural goods cannot be ascertained with certainty (even after the consumption), this indicates the increased importance of networks in cultural consumption.
As mentioned previously, the case study of Fortnite’s virtual video game concert by Travis Scott was a smash hit. This success can be explained either from the popularity of the artist, or, by the fact that computer games are a significant phenomenon of the current popular culture (Bullerjahn 2011) which has enabled people to enjoy interacting with both friends and strangers. Most significantly, online gaming has created huge Social Gaming Networks (SGNs), ”defined as computer networks that are simultaneously inhabited by multiple players for the purpose of playing game”, (Alturki 2020, 97383). According to Johry et al. (2021, 140) ”games industry has emerged as a key player in entertainment, with an estimated 2.7 billion players across the globe by the end of 2020, independent of gender, age, and geographical regions”. Moreover, during the Covid-19 a remarkable rise in the sale and consumption of digital games has been recorded, which – as stated by Johry et. al. (2021), demonstrate that they have a pivotal role as a source of entertainment and social interaction during the pandemic. Howe et al., underline, that ”the fact that many modern video game designers have realized the success of social networking sites and attempted to foster the same emphasis on communication and connections in video games” (2018, 2). Video games networks can be proved a solid ground for the application of digital arts engagement services (DAES), mainly because these groups are agents for emotional connection of players through relational maintenance.
Taking all these into account, a new strategic development should be evaluated under the consideration of all these new features and realities that appeared into the pandemic and shaped the digital environments along with the oddities and characteristics of cultural markets. Which means that firms and organizations in cultural industries should dare to take one step forward and develop strategies of promotion in the digital environment, in order to maintain their competitiveness and to follow new consumption patterns related to social epidemics.
Researching the impacts of pandemics on music production
The adoption of the new streaming services is in the focus of contemporary research by professionals and academics related to cultural products. A recent funded project by the Arts and Humanities Research Council (AHRC) in UK (Culturehive.co.uk 2021) suggests that digital arts engagement has been extensive: e.g. “one in three watched online performances, while future engagement beyond Covid-19 is expected to hold up since that 37% say they will watch content online in the future”. Another survey conducted by eMusic (Musicweek.com 2020) has revealed that three in four of its music listeners in the US and UK found music to be very important during lockdown and half of them have viewed performances livestreamed free of charge since the start of the pandemic. In addition, the majority of the respondents claimed that they would not feel confident in rushing back to traditional live performances once restrictions are lifted.
United Talent Agency commissioned a consumer study (Pollstar 2020) on ”Media and Entertainment in the Time of Coronavirus”. This study showed that 90% of concertgoers felt compelled to replace the live music experience while under lockdown restrictions in the time of the pandemic, with 28 % of those having paid to watch a livestream. Most importantly it revealed a strong shift towards a wide array of virtual events. More than one in four argued that they’ve already attended a virtual concert and approximately seven in ten concertgoers who watched a livestream concert during the lockdown, replied that they plan to continue doing so even after live music events return.
Finally, the pre-Covid research by Maasø (2016) on the integration of music-streaming services at a music festival in Norway (Øya festival), analyzed how livestreaming coverage of a festival influenced a large population of music listeners and especially, how few concertgoers experienced this influence. The main outcome of the research suggests that despite the fact that the practice of livestreaming has been applied before the pandemic, the emphasis had primarly remained on live experiences in the ”traditional” sense (Vandenberg et al. 2021).
The pandemic as an opportunity
Music tech companies need to respond to livestream business logistics (i.e. ticketing, investments on advanced technological features to upgrade the shared experience, etc.). The creation of this new task could become a milestone in Research and Development (R&D) for services in cultural production. This is an open field for entrepreneurship and for the development of a new market, where various newcomers and competitors can attack a provisional leader’s weakness.
The wide usage of digital environments during the pandemic, along with the continuous and dynamic familiarization of employees, students, consumers etc. create a new setting. Before the development and adoption of DAES by music industry it is crucial that this setting should be explored in order to become an asset for an integration of new digital orientated services. Under this light, the consequences of the pandemic crisis in music industry should be revalued through the notion of creative destruction conceptualized by Schumpeter (1950), which is a reversal of the established order brought about by entrepreneurs. Entrepreneurship in Schumpeter (1934, 66) is defined as ”new combinations of inputs… [Which] cover the following five cases: (1) The introduction of a new good… or a new quality product; (2) The introduction of a new production method…; (3) Opening a new market…; (4) The conquest of a new source of supply for raw materials…; [and] (5) The implementation of a new organization of any industry”. Digital technology industries incline to disruptive innovation. Mainly because the rates of adoption of new technologies and digital services are considered as highly fluid and volatile, due to their interaction with their users (Flew 2018).
Harvard Business School Professor Clayton Christensen (2003) was one of the first scholars that cited the concept of disruptive innovation. This idea refers to the ways in which new digital disruptive technologies can lead to a market total restructuring. Under this scope, Funk (2018, 12) argues that ”the architecture of software (and its overall performance) is a key factor in the success of most electronic products, and as the Internet of things spreads to mechanical products, software will become a key factor in competition among them and their economic feasibility”.
The term ”Internet of Things” (IoT) broadly refers to the extension of the Internet into the physical realm and has become commonplace in both the vernacular of technologists and consumers (Breese et al. 2020). According to Turchet et al. (2018, 61994) ”in the Internet of Things, ‘Things’ refer to embedded systems that are connected to the Internet, which are able to interact with each other and cooperate to reach common goals”. Recently, the term ”Internet of Musical Things” (IoMusT) has been introduced by authors (Hazzard et. al. 2014) as an emerging field that expands the experience of music technologies.
A definition on the IoMusT is given by Turchet et. al.: It is ”the ensemble of interfaces, protocols and representations of music-related information that enable services and applications serving a musical purpose based on interactions between humans and Musical Things or between Musical Things themselves, in physical and/or digital realms” (2018, 61995). The Internet of Musical Things (”IoMusT”) appears in various applications like smart studio production, haptic devices, augmented and immersive concerts with virtual experience, audience participation and communication etc. In other words, it allows users to easily share data for audio production and of course music creation. These are the reasons why the IoMusT experiences are attracting both artists and audiences around the world and most importantly why it has become more prevalent during the age of COVID-19 where many live musical events, like concerts, are no longer possible in the ”traditional way”. The IoMusT provides the means for entrepreneurs and pioneers to develop disruptive services and to reverse the established order.
According to recent research, as previously presented, livestreaming cultural performances are commonly known to fans, with an increasing importance of social media in promoting events (Danielsen & Kjus 2019; Chen & Lei 2021). Directly connected to this digital arts engagement, is to what extent these virtual attendances in the post-Covid period will become an opportunity to multiply resources for cultural industries. Therefore, the first question is how these new modes and patterns of consumption will be taken up or even better how they get perceived as compatible to consumer’s needs and expectations, as they are shaped today.
Previous research highlighted the ”symbols of social relationship” which are feelings of collectivity generated during a cultural event (Collins 2004) and the creation of a sense of community that binds participants together in a larger culture (Frith 1996). In addition, the thrill of physical proximity to the performer and social interaction have been found to be important to participants (Paleo & Wijnberg 2006; Pitts 2005). To what extent this can be applied to online events (Vandenberg et. al. 2021) is an issue still to be explored. Consequently, the second research question refers to the extent that these livestreamed performances can fulfill ritual characteristics, creating social ties and feelings of community.
An analytical approach for future research
Considering all the above, one has to provide an explanation on how the new services can become an opportunity for music industry to multiply resources, at the post-Covid-19 period. In order to do so, this paper suggests the use of a qualitative approach by using focus group interviews in order to explore participants’ experiences as well as expertise. Focus groups are useful for bringing together mainly homogeneous groups of participants with experience on a given topic on which they can share detailed information. They are considered flexible by nature, and they allow for the exploration of consumer reactions to new services concepts.
However, the ways that these livestreaming services can be adopted by audiences should be highlighted. Despite the fact that the discussion on understanding the technology adoption process is extensive (Molinillo & Japutra 2017), a standard textbook and reference for the implementation and promotion of consumer products, among others, in a new technological environment, is the Everett Rogers’s Diffusion of Innovations (2003). Rogers proposes a model for what he named ‘diffusion studies’ by which he wishes to explain how innovations (ideas, behaviors or objects) are taken up in a population or in other words how they get perceived as new and adopted by the audience.
The adoption of an innovation is apparently related to subject interpretations and it is characterized by uncertainty on decision-making. As Rice and Pearce (2015) argue, the diffusion of innovations theory describes a broad set of factors (i.e. psychological, individual, relational, innovation attributes, communicative skills etc.) that affect this uncertainty and thus adoption. However, all these are also interrelated to a set of demographics factors (i.e. age, sex, education), relevant social and economic status, family status and of course technological skills (digital divide – van Dijk 2005). According to Rice and Pearce, ”unequal adoption of communication/information technologies generally relates to differential participation in social, informational, and economic activities, as influences and as outcomes” (2015, 402).
All these underline the need of an analytical approach that will be based on qualitative data and that will lead to a deeper understanding on the potentialities of the adoption of new streaming services in music industry.
Discussion
This essay suggests that the wide usage of digital environments during the Covid-19 health crisis, alongside with the continuous and dynamic familiarization of populations, create an open field for entrepreneurship in music industry. It is also argued that music festivals and concerts participation connote cultural ritual ties and create social ties and feelings of community. Respectively, online networks and communities contain comparable components and conditions. Therefore, it is crucial to interpret to what degree these livestreamed performances can fulfill ritual characteristics and support feelings of community. Moreover (and at a second level), it is important to understand and analyze the differentiating ingredients that online communities have, in relation to ”traditional” networks of concertgoers.
Everett Rogers’s Diffusion of Innovations theory is used extensively in order to interpreter the rate at which consumers are likely to adopt a new product or service, or in other words, the rate at which new ideas and technology spread. This is why, it is considered here, as the appropriate research model so as to highlight the consumers’ adoption intention on music livestreaming services. Additionally, it is of great interest to associate possible differences in the adoption of new services that may be related to different socio-demographic characteristics of the consumers and to explore whether fans of different music genres will record different attitudes regarding their adoption.
Given the above-mentioned, this essay has set the theoretical framework for a future consumer research, into organisations from both public and private sector of Greece that have already established live streaming concerts. The first one is the Athens Concert Hall Organisation, which is a non-for-profit organisation administered by the Greek Ministry of Culture. Also known as Megaron, it is still the biggest and most prestigious Concert Hall in Greece and it is considered as a very busy and remarkable creative arena for cultural and educational activities, an arts Centre with great impact and stable audience. The annual programme consist largely of classical music and opera, music works from all over the world, music by younger composers, jazz and many pop artists as well as dance, and the visual arts. Finally, another prestigious organization coming from the private sector is the Christmas Theater. As the largest stage in Athens, it hosts concerts from all music genres and it is considered as a very popular concert venue for all ages.
Alturki, A., Alshwihi, N., & Algarni, A. 2020. ”Factors Influencing Players’ Susceptibility to Social Engineering in Social Gaming Networks”. IEEE Access, 8, 97383–97391. https://doi.org/10.1109/ACCESS.2020.2995619.
Beckert, J., Rössel, J., & Schenk, P. 2017. ”Wine as a Cultural Product: Symbolic Capital and Price Formation in the Wine Field”. Sociological Perspectives 60(1), 206–222. https://doi.org/10.1177/0731121416629994.
Breese J.L., F., M. A. & Vaidyanathan, G. 2020. ”Live music performances and the Internet of Things”. Issues In Information Systems. https://doi.org/10.48009/3_iis_2020_179-188.
Chen, Y., & Lei, W. S. (Clara). 2021. ”Behavioral study of social media followers of a music event: A case study of a Chinese music festival”. Journal of Hospitality and Tourism Insights 4(2), 163–182. https://doi.org/10.1108/JHTI-09-2020-0168.
Collins, R. 2004. Interaction Ritual Chains. New Jersey: Princeton University Press.
Christensen, C.M. 2003. The Innovator’s Dilemma: When New Technologies Cause Great Firms to Fail. Boston, MA: Harvard Business School Press (2nd ed.).
Danielsen, A., & Kjus, Y. 2019. ”The mediated festival: Live music as trigger of streaming and social media engagement”. Convergence: The International Journal of Research into New Media Technologies 25(4), 714–734. https://doi.org/10.1177/1354856517721808.
Darby, M. R., & Karni, E. 1973. ”Free Competition and the Optimal Amount of Fraud”. The Journal of Law and Economics 16(1), 67–88. https://doi.org/10.1086/466756.
David-Barrett, T. 2020. ”Herding Friends in Similarity-Based Architecture of Social Networks”. Scientific Reports 10(1), 4859. https://doi.org/10.1038/s41598-020-61330-6.
DiMaggio, P., & Powell, W. 1991. ”Introduction”. In W. Powell & P. DiMaggio (Eds.). The new institutionalism in organizational analysis. Chicago: The University of Chicago Press, 1–38.
Douros, P. 2020. ”Cultural heritage management for sustainable economic growth, guided by the basic principles of local democracy: the European perception of the Current Affairs Committee for approval at its meeting in 2020 and its policy in the decade”. SSRG International Journal of Economics and Management Studies 7(11), 100-103. https://doi.org/10.14445/23939125/IJEMS-V7I11P115.
Emons, W. 1997. Credence Goods and Fraudulent Experts. The RAND Journal of Economics28(1), 107. https://doi.org/10.2307/2555942.
Flew, T. 2018. ”Social Media and the Cultural and Creative Industries”. In J. Burgess, A. Marwick, & T. Poell, The SAGE Handbook of Social Media. SAGE Publications Ltd, 512–525. https://doi.org/10.4135/9781473984066.n29.
Frank, R.H. & Cook, P.J. (n.d.). 2010. The Winner-Take-All Society: Why the Few at the Top Get So Much More Than the Rest of Us (Reprint edition [September 1, 1996]). Penguin Books.
Frith, S. 1996. The A&R Men. In C, Gillett, Frith, S. (eds) The beat goes on: The rock file reader, 93-108. London: Pluto Press.
Funk, J. 2018. ”Technology change, economic feasibility, and creative destruction: The case of new electronic products and services”. Industrial and Corporate Change 27(1), 65–82. https://doi.org/10.1093/icc/dtx021.
Hazzard, A., Benford, S., Chamberlain, A., Greenhalgh, C. and Kwon, H. 2014. ”Musical intersections across the digital and physical”. Proceedings of the Digital Music Research Network. (Abstract), 1–2.
Hirsch, P.M. 1972. ”Processing Fads and Fashions: An Organization-Set Analysis of Cultural Industry Systems”. American Journal of Sociology 77(4), 639–659.
Holt, F. 2018. ”Music Festival Video: A ’Media Events’ Perspective on Music in Mediated Life”. Volume ! 14(2). https://doi.org/10.4000/volume.5702.
Howe, W. T., & Lee, S. K. 2018. Social exchange is in the game: Communication and resource flow in a Xbox gaming clan. First Monday, 23(8). https://doi.org/10.5210/fm.v23i8.8316.
Johnstone, L., & Lindh, C. 2018. ”The sustainability-age dilemma: A theory of (un)planned behaviour via influencers”. Journal of Consumer Behaviour 17(1), e127–e139. https://doi.org/10.1002/cb.1693.
Johry, A., Wallner, G., & Bernhaupt, R. 2021. ”Social Gaming Patterns During a Pandemic Crisis: A Cross-cultural Survey”. In: Baalsrud Hauge, J., C. S. Cardoso, J., Roque, L., Gonzalez-Calero, P.A. (eds) Entertainment Computing – ICEC 2021. ICEC 2021. Lecture Notes in Computer Science(), vol 13056. Springer, Cham. https://doi.org/10.1007/978-3-030-89394-1_11.
Karamanoli, P., Tsinakos. A. 2015. ”Use of augmented reality in terms of creativity in school learning”. In Proceedings of the Workshop of Making as a Pathway to Foster Joyful Engage- Ment and Creativity in Learning (Make2Learn 2015), CEUR-WS, 1450, 45–53.
Kasaras, K., Klimis, G. M., & Michailidou, M. 2012. ”Musical tastes in the Web 2.0: The importance of network dynamics”. Contemporary Social Science 7(3), 335–349. https://doi.org/10.1080/21582041.2012.683448.
Keller, D., & Lazzarini, V. 2017. ”Ecologically Grounded Creative Practices in Ubiquitous Music”. Organised Sound22(1), 61–72. https://doi.org/10.1017/S1355771816000340.
Klimis, G. M., & Wallis, R. 2009. ”Copyright and Entrepreneurship: Catalyst or Barrier? ” Information, Communication & Society 12(2), 267–286. https://doi.org/10.1080/13691180802459989.
Kostka, J., Oswald, Y. A., & Wattenhofer, R. 2008. ”Word of Mouth: Rumor Dissemination in Social Networks”. In A. A. Shvartsman & P. Felber (Eds.), Structural Information and Communication Complexity (Vol. 5058, pp. 185–196). Springer Berlin Heidelberg. https://doi.org/10.1007/978-3-540-69355-0_16.
Kretschmer, M., Klimis, G. M., & Choi, C. J. 1999. ”Increasing Returns and Social Contagion in Cultural Industries”. British Journal of Management 10(s1), 61–72. https://doi.org/10.1111/1467-8551.10.s1.6.
Lawrence, T. B., & Phillips, N. 2002. ”Understanding Cultural Industries”. Journal of Management Inquiry 11(4), 430–441. https://doi.org/10.1177/1056492602238852.
Liu, J., Yang, L., Wang, Z., & Hahn, J. 2015. Winner takes all? The “blockbuster effect” in crowdfunding platforms. 2015 International Conference on Information Systems: Exploring the Information Frontier, ICIS 2015. https://doi.org/10.2139/ssrn.3007075.
Luarn, P., Yang, J.-C., & Chiu, Y.-P. 2014. ”The network effect on information dissemination on social network sites”. Computers in Human Behavior 37, 1–8. https://doi.org/10.1016/j.chb.2014.04.019.
Mark. F. 1998. Informational Cascades and Sequential Voting. Working paper
McCroskey, J. C., Richmond, V. P., & Daly, J. A. 1975. ”The development of a measure of perceived homophily in interpersonal communication”. Human Communication Research 1(4), 323–332. https://doi.org/10.1111/j.1468-2958.1975.tb00281.x.
McPherson, M., Smith-Lovin, L., & Cook, J. M. 2001. ”Birds of a Feather: Homophily in Social Networks”. Annual Review of Sociology 27(1), 415–444. https://doi.org/10.1146/annurev.soc.27.1.415.
Molinillo, S., & Japutra, A. 2017. ”Organizational adoption of digital information and technology: A theoretical review”. The Bottom Line 30(01), 33–46. https://doi.org/10.1108/BL-01-2017-0002.
Paleo, I. O., & Wijnberg, N. M. 2006. ”Classification of popular music festivals: A typology of festivals and an inquiry into their role in the construction of music genres”. International Journal of Arts Management 8(2), 50–81.
Peterson, R. A. and Anand, N. 2004. ”The Production of Culture Perspective”. Annual Review of Sociology Vol. 30, 311–334.
Pitts, S. E. 2005. ”What Makes an Audience? Investigating the Roles and Experiences of Listeners at a Chamber Music Festival”. Music and Letters 86(2), 257–269. https://doi.org/10.1093/ml/gci035.
Prakash, B. A., Beutel, A., Rosenfeld, R., & Faloutsos, C. 2012. Winner takes all: Competing viruses or ideas on fair-play networks. WWW’12 – Proceedings of the 21st Annual Conference on World Wide Web, 1037–1046. https://doi.org/10.1145/2187836.2187975.
Rice, R. E. & Pearce, K. E. 2015. ”Divide and diffuse: Comparing digital divide and diffusion of innovations perspectives on mobile phone adoption”. Mobile Media & Communication 3(3), 401–424. https://doi.org/10.1177/2050157915590469.
Rogers. E.M. 2003. Diffusion of Innovations. 5th ed. Free Press.
Schumpeter, J. 1934. Theory of economic development: An inquiry into the business cycle. Cambridge, MA: Harvard University Press.
Schumpeter, J. 1950. Capitalism, Socialism and Democracy. New York, Harper & Row.
Turchet, L., Fischione, C., Essl, G., Keller, D., & Barthet, M. 2018. ”Internet of Musical Things: Vision and Challenges”. IEEE Access 6, 61994–62017. https://doi.org/10.1109/ACCESS.2018.2872625.
Vandenberg, F., Berghman, M., & Schaap, J. 2021. ”The ‘lonely raver’: Music livestreams during COVID-19 as a hotline to collective consciousness? ” European Societies, 23(sup1), S141–S152. https://doi.org/10.1080/14616696.2020.1818271.
Verboord, M. 2021. ”Music mavens revisited: Comparing the impact of connectivity and dispositions in the digital age”. Journal of Consumer Culture 21(3), 618–637. https://doi.org/10.1177/1469540519846203.
Wedel, M., Bigné, E., & Zhang, J. 2020. ”Virtual and augmented reality: Advancing research in consumer marketing”. International Journal of Research in Marketing 37(3), 443–465. https://doi.org/10.1016/j.ijresmar.2020.04.004.
Willemsen, L. M., Neijens, P. C., Bronner, F., & de Ridder, J. A. 2011. ”Highly Recommended! The Content Characteristics and Perceived Usefulness of Online Consumer Reviews”. Journal of Computer-Mediated Communication 17(1), 19–38. https://doi.org/10.1111/j.1083-6101.2011.01551.x.
Yin, E., & Phillips, N. 2020. ”Understanding value creation in cultural industries: Strategies for creating and managing meaning”. Journal of Humanities and Applied Social Sciences, 2(3), 165–180. https://doi.org/10.1108/JHASS-04-2020-0053.
Elokuvakritiikin määrän vähentyessä niin sanotuissa vanhoissa mediamuodoissa on YouTube pystynyt tarjoamaan sille uudenlaisen julkaisualustan. YouTuben menestyneimpien elokuvakriitikoiden suosion takana on vahva parasosiaalinen elementti. YouTuben sisäänrakennettu tapa tuoda katsojaa lähemmäksi sisällöntuottajaa on tehnyt kritiikistä helpommin lähestyttävää, jopa samaistuttavaa. Samalla se on valitettavasti näkynyt ongelmallisten ja pinnallisten tuotantojen yleistymisenä. Kuitenkin, viimeisten kuuden vuoden aikana on uusi julkaisumuoto, videoessee, lisännyt myös akateemisen elokuvakritiikin suosiota YouTubessa.
Vuonna 2019 Valtion taidepalkinnon elokuvataiteen saralta voitti kriitikko Kalle Kinnunen, joka toimii muun muassa Suomen Kuvalehden ja Imagen elokuvakriitikkona. Helsingin Sanomien haastattelussa hän totesi seuraavasti:
“Elokuvakritiikin tila on viimeisen kymmenen vuoden aikana huomattavasti vähentynyt eri medioissa. Samalla, kun kaikenlainen markkinapuhe lisääntyy, mediassa on jatkuvasti vähemmän keskustelua taiteen sisällöstä.” (Kinnunen 27.11.2019)
Kinnunen on oikeassa. Television puolella elokuvakritiikki on käytännössä olematonta, ja lehdissäkin se on vähentynyt. Iltalehti lopetti elokuvakritiikin julkaisemisen 2015 ja ulkomailla The New York Times ilmoitti samana vuonna, ettei jokaista New Yorkissa ensi-iltaan tulevaa elokuvaa enää arvioida lehdessä. Tero Kososen mukaan elokuvien suurkuluttajat hakevat elokuviin liittyvän informaation muualta kuin päivälehdestä. Kulttuurikritiikki on kohdannut kriisin, jossa sen paikkaa perinteisessä journalismissa uhkaa “internetin tuomat uudet julkaisualustat ja ansaintamalli” (Ilta-Sanomat 20.4.2018). Mitä ovat nämä uudet julkaisualustat ja ansaintamallit, jotka ovat sitten haastamassa klassista elokuvakritiikin mallia mediassa?
Käyn tässä esseessä läpi YouTube-videopalvelussa esiintyvän elokuvakritiikin historiaa: mikä on vaikuttanut sen syntyyn ja kehittymiseen? Millaisia ovat olleet sen suosituimmat muodot, ja millainen on sen tämänhetkinen tila? Samalla analysoin, miten parasosiaaliset suhteet ovat vaikuttaneet sen suosioon sekä pohdin YouTuben palvelumallin ja sen suoman vapauden tuottamia ongelmia suhteessa kritiikin ymmärtämiseen.
Olen itse kirjoittanut elokuvakritiikkiä eri alustoille kuuden vuoden ajan. Kirjoitan säännöllisesti Porin ylioppilaslehti Pointille sekä omaan blogiini Suomi-Rivendell-Asgard arvosteluja uusista ja välillä myös vanhoista elokuvista. Lähestyn aihetta siis kritiikin kirjoittajan ja kuluttajan näkökulmasta. On myös sanottava, että olen saanut inspiraationi aloittaa elokuva-arvostelujen kirjoittamisen nimenomaan YouTuben elokuvakriitikoilta.
Elokuvakritiikin nousu YouTubessa
YouTubessa suosiota saaneen elokuvakritiikin muoto sisältää usein yhden tai useamman ihmisen istumassa pöydän ääressä, kasvot kohti kameraa, keskustelemassa joko toisen kriitikon tai yleisön kanssa. Ennen YouTuben syntyä tämä formaatti oli olemassa jo television puolella. Esikuva tällaisella tyylille on amerikkalaisten kriitikoiden Gene Siskelin ja Roger Ebertin pitkään isännöimä ohjelma At the Movies (1986–2010). Ohjelman tyypillisessä jaksossa Siskel ja Ebert puhuvat 4–5 elokuvasta 30 minuutin ajan, keskustellen molempien kriitikoiden näkemyksistä ja päättäen arvion arvomääritelmällä “peukut ylös vai alas”. At the Movies –sarjaa tehtiin 24 tuotantokautta. Se voitti lukuisia Emmy-palkintoja ja sen vaikutus vastaaviin ohjelmasarjoihin oli valtava. At the Movies sukelsi syvälle elokuviin, mutta sitä rajoitti myös sarjan formaatti ja sen pituus. Puolessa tunnissa yhden elokuvan käsittelyyn jäi aikaa ainoastaan 4–5 minuuttia. Tämä ei tarjoa mahdollisuutta päästä kunnolla kaivautumaan elokuvan sisään, vertaamaan sitä ohjaajan aikaisempaan tuotantoon tai keskustelemaan sen paikasta osana laajempaa elokuvahistoriaa.
YouTube-videosivusto aukesi 2005, ja pian kriitikot saapuivat sivustolle. Vuonna 2004 aloittanut nettisivusto Cinemassacre.com sisälsi James Rolfen tekemiä koomisia videoita retropeleistä. Niissä Rolfe esitti vihaisen pelifanin ja kriitikon hahmoa nimeltä The Angry Nintendo Nerd. Vuonna 2006 Rolfe siirsi materiaalinsa YouTuben puolella, ja 2007 hän muutti ohjelman nimen The Angry Video Game Nerdiksi, kiertäen näin Nintendon tekijänoikeuksia. Rolfen videoilla oli selkeä, toistuva rakenne: vihainen nörtti esittelee vanhan pelin, joka usein on ollut osa hänen ja oletetun katsojakunnan lapsuutta, ja samalla haukkuu sen pystyyn koomisen yliampuvalla tavalla, usein lukuisten kirosanojen saattelemana. Vuonna 2006 Rolfen videosta “Teenage Mutant Ninja Turtles (NES)” tuli viraalihitti YouTubessa (ks. Video 1). Hardcore Gamer -sivuston hieman mahtipontisessa artikkelissa “The Nerd Who Changed Gaming Culture Forever” Alex Carlson huomioi, että Rolfen kielenkäyttö ja keskisormi pystyssä-asenne oli olennainen osa kokonaisuutta (Carlson 7.1.2014). Tämä asenne rikkoi mielikuvaa kritiikistä kuivana ja persoonattomana kenttänä, ja avasi ovia monille tuleville huutaville kriitikoille.
Video 1. The Angry Video Game Nerdin viraalihitiksi noussut Teenage Mutant Ninja Turtles (NES).
Vuonna 2007 Doug Walker perusti oman kanavansa nimeltä The Nostalgia Critic. Kuten Rolfe, Walker esitti hahmoa, vihaista “nostalgia-kriitikkoa” joka arvioi elokuvia ja TV- sarjoja omasta lapsuudestaan, tarkoituksenaan kritisoida sokeaa nostalgiaa. Vaikka näissä oli usein koominen pohja, vastasivat niissä esitetyt mielipiteet Walkerin omia mielipiteitä. Perinteisessä Nostalgia Critic -arviossa elokuva käytiin läpi alusta loppuun asti, sitä arvioitiin ja samalla sen sisällöstä väännettiin vitsejä. Videoiden keskimääräinen pituus oli puolesta tunnista jopa 45 minuuttiin. Doug Walker perusti myös oman verkkosivuston, That Guy With Glasses ja myöhemmin The Channel Awesomen, josta tuli myös alusta monille muille kriitikoille jotka kopioivat Walkerin hahmon tyyliä. Nostalgia Criticin vanavedessä YouTubeen alkoi ilmestyä yhä enemmän vihaisia kriitikoita huutamassa kameralle: Angry Joe (Joe Vargas), Linkara (Lewis Lovhaug) ja Cinema Snob (Brad Jones), joista Angry Joe- kanavalla on nykyään yli 3 miljoona tilaajaa, ylittäen Channel Awesomen tilaajamäärän kahdella miljoonalla. Kaikki heitä yhdistää status amatöörikriitikkoina, joilla ei ole taustallaan koulutusta elokuva-tai media-alalla.
Tämän mallin lisäksi oli muita varhaisia menestyjiä. Bob “MovieBob” Chipman alkoi tehdä arvosteluita 2008 omalla kanavallaan, kunnes 2010 liittyi The Escapist– viihdesivustolle, joka julkaisi hänen elokuva-arvostelujaan nimellä “Escape to the Movies”. The Escapistilla on 1,16 miljoona tilaajaa, joskin sivustolla on myös peliarvosteluja ja uutisia. Toinen menestystarina on Chris Stuckmann, joka kirjoitti aluksi arvioita blogissaan, mutta 2009 hän avasi YouTube-kanavansa. Kanavalla on 1,72 miljoonaa tilaajaa, ja se on keskittynyt yksinomaan Stuckmannin tekemiin arvioihin. Jos YouTuben hakukenttään kirjoittaa “film review”, Stuckmannin sivusto tulee hakutuloksen kärkisijoille. Bob Chipman ja Chris Stuckmann tarjosivat alusta alkaen erilaisen mallin YouTubessa olevasta elokuvakritiikistä. Kummankin tyylissä näkyy Siskelin ja Ebertin vaikutus, ja Stuckmann on sanonut At the Moviesin olleen hänen inspiraationsa. Heidän videonsa ovat enemmän perinteisen kritiikin mallisia: niissä ei esiinny komiikkaa, vitsejä elokuvasta ja sen sisällöstä (ainakaan alituisesti) tai roolihahmoja. He käyvät läpi elokuvan alkuasetelman tai tiivistelmän, kertovat mistä pitävät ja mistä eivät ja nostavat esiin teemoja tai ideoita elokuvan pinnan alta. Molempien videot ovat mitaltaan 4–10 minuuttia pitkiä.
Suomalaiset elokuvakriitikot YouTubessa ovat hieman hajanaisempi joukko. Tällä hetkellä suosituimpia elokuva-arvostelijoiden joukossa on Japen leffavlogi (3,75k tilaajaa), Totuus Elokuvasta (1,66k tilaajaa), Vernus (1,37k tilaajaa) ja stand up- koomikko Iikka Kivi (2,66k tilaajaa). Näiden visuaalinen tyyli on hyvin lähellä perinteistä vloggausta sekä Stuckmannin ja Chipmanin tyylisten YouTube-kriitikoiden videoita. Jokaisen kanavalla on myös elokuva- arvioiden lisäksi muuta materiaalia: Kiven tapauksessa toki hänen stand up- videoitaan, mutta muilla on kyse erilaisista listavideoista, joissa käydään läpi suosikkielokuvia tai tietyn vuoden parhaimpia elokuvia. Arviot seuraavat myös samanlaista mallia aiemmin mainittujen kanssa: juonisynopsis, oma mielipide, hyviä ja huonoja puolia ja lopussa mahdollinen juonipaljastuksia sisältävä osio. Arvosteluvideoiden pituudet ovat kanavasta riippuen 5–12 minuuttia. Vanhin näistä kanavista, Japen leffavlogi, on ladannut arvosteluita YouTubeen vuodesta 2015 lähtien.
Miksi juuri tämän tyyppiset kritiikit ovat nousseet suosioon YouTubessa, ja miten tämä on vaikuttanut kritiikin käsittelemiseen laajemmassa kontekstissa?
Parasosiaalinen ansa ja vilpillinen mediakritiikki
Donald Horton ja R. Richard Wohl julkaisivat 1956 teoksen Mass communication and para-social interaction, jossa he loivat termin parasosiaalinen käytös. Parasosiaalinen käytös viittaa suhteeseen, joka muodostuu yleisön ja median hahmojen välille (Horton & Wohl 1956). Suhde muistuttaa oikeita arkielämän ihmissuhteita, jotka vahvistuvat julkisuuden henkilöiden jakaessa tietoa omasta elämästään. Vaikka ilmiö on ollut olemassa kauan, ja haittailmiöt kuten stalkkaus ovat sidottuja parasosiaaliseen käytökseen, on YouTube ja sosiaalinen media muodostanut aivan uudenlaisen kentän parasosiaaliselle käytökselle. Se on ollut avain monien sisällöntuottajien menestyksessä. Leslie Rasmussenin (2018) mukaan parasosiaaliset suhteet ovat tyypillisesti olleet yksipuolisia ja etäisiä, mutta internetin kommunikaatiovälineet ovat muuttaneet sitä lähemmäs perinteistä kanssakäyttäytymistä. Kun julkisuuden henkilö on twiitin, sähköpostin tai kommentin päässä sinusta, on tällaisten parasosiaalisten suhteiden luominen paljon helpompaa.
Tämä parasosiaalinen tekijä näkyy myös vahvasti monien YouTuben elokuvakriitikkojen suosiossa. Kriitikot, kuten esimerkiksi aiemmin mainitut Doug Walker, Bob Chipman ja Chris Stuckmann, ovat kaikki luoneet osittain oman suosionsa parasosiaalisten suhteiden avulla, mikä on vaikuttanut heidän tuottamansa kritiikin suosioon samalla. Ensinnäkin on huomioitava kuvaustapa: kuten Siskel ja Ebert aikoinaan, useat YouTuben kriitikoista puhuttelevat yleisöään suoraa, katsoen suoraan kohti kameraa. Sen sijaan että he olisivat hienosti lavastetussa TV-studiossa, he ovat usein normaalin näköisissä huoneissa, joita saattavat koristaa oheistuotteet tai hyllyt täynnä kirjoja tai dvd:itä. Tämä luo kuvan siitä, että nämä kriitikot eivät ole mitään kaukaisia entiteettejä keinotekoisessa ympäristössä, vaan samanlaisia median kuluttajia kuin mekin. Hahmoa esittävien kriitikoiden kohdalla myös toissijainen sisältö kanavalla vahvistaa tätä: Doug Walkerin sivuilla on myös vlogeja, joissa hän on vielä tuttavallisempi ja rennompi. Hän on kuin yksi meistä.
Rasmussen nostaa myös esiin sen, miten viime vuosina parasosiaalisia yhteyksiä on käytetty myös some-markkinoinnin ja promootion työkaluina. Lindsay Ellis nostaa esiin tubettajien luoman autenttisuuden tunteen videoesseessään “Youtube: Manufacturing Authenticity (For Fun and Profit!)” (ks. Video 2).
“This fall in line with the appeal of Youtube in general, that it strips away the polished facade of television to give you something ‘real’….Fundamentally, Youtube lifts the barrier between the content creator and the viewer. ”
Video 2. Lindsay Ellisin “Youtube: Manufacturing Authenticity (For Fun and Profit!)” käsittelee autenttisuuden tunnetta.
Nämä kriitikot eivät ole siis mitään akateemikoita tai älymystön jäseniä, vaan tavallisia faneja kuten sinä ja minä. He ajattelevat elokuvista samalla tavalla kuin me. Tämä on aitouden, tai ainakin keinotekoisesti tuotetun aitouden, luoma illuusio, parasosiaalinen ansa. Bob Chipmanin ja Chris Stuckmannin tuttavallinen tapa puhutella katsojia (“you/ guys”) sekä videoiden lopussa oleva kehotus tilaamaan, jakamaan, kertomaan oma mielipide, painamaan thumbs up -nappia, seuraamaan somessa ja mahdollisesti rahoittamaan, on kaikki osa tätä. Tätä viimeistä osaa kutsutaan nimellä “call to action”, jossa videon tekijä pyytää katsojaa ottamaan osaa sisältöön muuten kuin istumalla ja katsomalla. Näin katsojasta tulee myös osa tätä prosessia: heistä tulee tilaajia, seuraajia, ja mahdollisesti jopa rahoittajia. Tällainen aitouden luominen ja parasosiaalisen suhteen rakentaminen ei ole olennaista kritiikin sisällön suhteen, mutta se on elintärkeää näkyvyyden ja rahoituksen kannalta. Tämä luo kuitenkin ongelmia elokuvakritiikin sisältöön.
Viime vuosina on noussut esiin kritiikkiä YouTubessa esiintyvää elokuvakritiikkiä kohtaan. Tällä hetkellä yksi suurimmista elokuva-aiheisista kanavista on CinemaSins, jolla on 8,78 miljoonaa tilaajaa. CinemaSinsin “Everything Wrong With x” -formaatti on yksinkertainen: noin 20 minuuttia kestävän videon aikana Jeremy Scott laskee kasaan elokuvan “synnit”, ja lopussa syntien summa lasketaan yhteen ja tuomio langetetaan. Synnit videoissa vaihtelevat, mutta usein kyse on juoniaukkojen esiin nostamisesta, hahmojen tekemien valintojen kritisoinnista ja elokuvan sisältöä koskevasta saivartelusta. Tämä ei sinänsä ole väärin – kukin saa omalla kanavallaan tehdä mitä haluaa – mutta CinemaSinsin suosio sekä asema elokuvakritiikin kentällä on huomioitava keskustelussa kritiikin muutoksesta. CinemaSins on osa samaa YouTubessa sijaitsevan kritiikin jatkumoa, jonka aloitti Angry Video Game Nerd ja jota Nostalgic Critic jatkoi. Kritiikin ja komedian amalgaami, jossa sarkastinen nipottaminen yksityiskohdista vetoaa katsojakunnan – eli yhä enemmän 2000–2010 vaihteessa isommaksi nousevaan nörttiyleisöön – omaan tapaan keskustella mediasta foorumeilla. Tämä ei kuitenkaan ole kritiikkiä, vaan korkeintaan sen esiaste, reaktio elokuvaan. Videoiden ollessa myös useimmiten noin 20 minuuttia pitkiä, on kokonaisuutta vaikeaa ottaa vastaan vain vitsinä. Alun perin videot olivat 10 kertaa lyhyempiä, mutta YouTuben algoritmin alkaessa suosia pidempiä, enemmän ajankäytöllistä omistautumista suosivia videoita markkinoinnissa, alkoivat CinemaSinsin videot paisua. “Kritiikin” sisältö on sidottu kaupalliseen menestykseen.
Tämän kaltainen kritiikki, niin sanottu vilpillinen kritiikki (bad faith criticism), on yleistä YouTuben enemmän performatiivisten kriitikoiden parissa. CinemaSins on kerännyt paljon kritiikkiä osakseen, jopa suoraan elokuvateollisuuden puolelta. Elokuvaohjaaja Jordan Vogt-Roberts kirjoitti twitterissä laajan vastalauseen CinemaSinsin videolle “Everything Wrong With Kong: Skull Island”, joka käsitteli hänen samannimistä elokuvaansa. Vogt-Roberts nosti esiin useita esimerkkejä jossa CinemaSins käytti syntejä vilpillisesti, jättäen huomioimatta kohtausten kontekstit tai laajemman elokuvan kokonaisuuden. Usein kun CinemaSins joutuu kritiikin kohteeksi, heidän vastauksensa nojaa argumenttiin “nämä videot ovat komediaa” tai “ettekö te ymmärrä sarkasmia”, vedoten siihen että he esittävät hahmoja. Kuitenkin, samaan aikaan Jeremy Scottin omalla kanavalla olevissa elokuva-arvioissa, hän toistaa samaa kritiikkiä jota myöhemmin näkyy CinemaSinsin videoilla. Sama näkyy myös Doug Walkerin omissa arvioissa elokuvista, jotka ovat sisällöltään hyvin samanlaisia hänen esittämänsä hahmon kritiikkeihin. CinemaSinsin lähes 9 miljoonaa tilaajaa ovat osoitus kanavan saavuttamasta vaikutusvallasta, ja kun näiden videoiden vilpillinen mediakritiikki valuu yleisöön, se vaikuttaa varmasti katsojan tapaan katsoa ja ottaa vastaan elokuvia. Tämä näkyy osittain jo elokuvissa, kuten Disneyn live-action -elokuvissa, jotka pohjautuvat aikaisempiin animaatioelokuviin. Niistä on hiottu pois kaikki kulmat, ja vanhat nipotukset ja saivartelu on tehty mahdottomaksi nokkeluudella, joka syö elokuvan sisältöä.
Jokainen kuva kuin maalaus – videoesseiden nousu
Vuonna 2013 alkoi kuitenkin tulla ensimmäisiä esimerkkejä uudenlaisesta elokuvakritiikin muodosta YouTubessa. Kriitikko Matt Zoller Seitz, joka teki lähinnä klassisia, artikkelimuotoisia kritiikkejä, julkaisi kirjansa The Wes Anderson Collection videomuodossa, jakaen kirjan neljään videoon. Tämä ei kuitenkaan saanut suurta suosiota, vain yksi videoista ylitti 100 000 katsojan rajapyykin. Vuonna 2014 Tony Zhou perusti YouTube-kanavan Every Frame a Painting, ja hänen videonsa Edgar Wrightin editointityylistä oli hänen ensimmäinen läpimurtonsa. Tämä video keräsi yli 4 miljoonaa katsojaa. Zhou’n videot ovat hyvin analyyttisia, keskittyen joko kuvauksen eri elementteihin (Joel & Ethan Coen: Shot | Reverse Shot), ohjaajien tyyleihin (Lynne Ramsey- The Poetry of Details) tai näyttelijäntyöhön (ks. Video 3). Zhou lopetti videoiden julkaisemisen 2016, mutta hänen kanavallaan on yhä 1,76 miljoonaa tilaajaa. Zhou’ta eikä Seitzia ei kuitenkaan voida pitää varsinaisesti tämän formaatin synnyttäjinä: elokuva-esseitä elokuvista on tehty kauan, ja hyvä esimerkki tästä on Orson Wellesin F For Fake vuodelta 1973, joka on elokuvan mittainen essee taideväärentämisestä. Kuitenkin, Zhou’n suosio aloitti YouTubessa uudenlaisen elokuvakritiikin yleistymisen.
Video 3. Tony Zhoun videoessee Robin Williamsista.
Zhou’n videoiden kutsuminen videoesseiksi juontaa niiden rakenteesta. Alussa Zhou esittelee aiheen ja tulokulman, sitten käsittelee argumenttinsa, jotka tukevat hänen ajatustaan esimerkkien kautta, ja lopussa esittää päätelmänsä näiden argumenttien varassa. Esseen rakenne on yhä sama, vaikka se olisi osana 5 minuutin mittaista videota joka käsittelee Jackie Chanin tapaa kuvata toimintaa elokuvissaan. Tubettaja Evan Puschak kommentoi 2016 pitämässään TED-talkissa “How Youtube Changed The Essay”, että esseen on oltava “lyhyt, mielenkiintoinen totuus”. Puschak myös vertaa videoesseitä elokuvaesseisiin, tehden kuitenkin eron enemmän avant-garde-elokuvia muistuttavien teosten kuten Chris Markerin Sans Soleilin ja YouTube-videoiden välille:
“It seems to me, that video essays take their cues more from academia and journalism and from their online predecessors, the educational explainer youtube channels.” (Puschak 9.6.2016)
Tätä formaattia ovat seuranneet monet, ja videoesseistä on tullut 2010-luvulla vaikutusvaltainen mediaformaatti. Zhou’n mallia seurasi myös Puschak, jonka The Nerdwriter -kanavalla on yli 2 miljoonaa tilaajaa. Puschak ei keskity vain elokuviin, mutta hänen tyylinsä on hyvin samanlainen kuin Zhou’n. Lindsay Ellis, joka 2008 liittyi Doug Walkerin Channel Awesomeen nimellä “Nostalgia Chick”, erosi sivustosta 2014 ja alkoi tehdä video-esseitä hyvin akateemista lähtökohdasta. Hänen suosituimpiin julkaisuihinsa kuuluu videosarja Michael Bayn Transformers -elokuvista, joita hän tarkastelee elokuvatutkimuksen eri filosofioiden lähtökohdista. Ellisin menestys on huomioitava erikseen, sillä 2019 hänen Hobitti-elokuvia käsittelevä video-trilogiansa The HobbitDuology oli ehdokkaana Hugo-palkinnolle, ollen ensimmäinen YouTube-video tässä kategoriassa. Myös aikaisemmin lyhyempiä elokuva-arvioita tehneet tubettajat ovat alkaneet tehdä videoesseitä. Huomattava esimerkki on Bob Chipmanin 3 tuntia ja 27 minuuttia pitkä kolmiosainen Really That Bad: Batman V Superman–videoessee, joka on kerännyt yli miljoona katsojaa.
Videoesseet ovat avanneet sosiaalisen median käyttäjille enemmän analyyttisen ja akateemisen tavan tutustua elokuviin, ja tarjoavat siten omalla tavallaan vastalauseen aiemmalle, pinnalliselle elokuva-kritiikille, jota YouTubessa on toki valtavasti. Samat parasosiaaliset elementit kuitenkin ovat yhä olemassa, ja tämä yhdistettynä useiden video-esseiden akateemiseen jargoniin ja hyvään tuotantoon tuottaa omanlaisiaan ongelmia. Vilpillinen argumentti tai esimerkki ontosta ja jopa virheellisestä argumentoinnista on helppo piilottaa näiden taakse. Kuitenkin, useimmat video-esseet elokuvista eivät ole arvioita vaan kritiikkiä. Niiden tarkoitus ei ole kertoa katsojalle tekijänsä mielipiteitä elokuvasta ja onko sen näkeminen kannattavaa, vaan syvemmin pohtia käsiteltävää elokuvaa jonkin elokuvatutkimuksen linssin lävitse. Tämä voi keskittyä koko elokuvaan tai vain sen osa-alueeseen, mutta useimmat videoesseistä kuitenkin pureutuvat jotenkin sekä kohteeseensa, sen paikkaan osana laajempaa elokuvahistoriaa ja kulttuurista kontekstia.
Lopuksi
YouTube on tarjonnut jo varhaisessa vaiheessa hyvän alustan elokuvakritiikille. Kulttuurikritiikin kadotessa päivälehdistä ympäri maailman ja printtijournalismin tehdessä hidasta kuolemaansa, on palvelu kenties tämän kritiikin muodon tulevaisuus. Sen tarjoama vapaus, saavutettavuus ja kansainvälisyys on tehnyt monista harrastelijoista kuuluisuuksia ja tehnyt elokuvakritiikistä helposti lähestyttävän kritiikin muodon. Samalla kritiikin määritelmät ovat muuttuneet ja muovautuneet, mihin on vaikuttanut vahvasti enemmän koomiset ja performatiiviset kritiikin muodot. Vanhat kanavat kuten Channel Awesomella ja Chris Stuckmannilla on yhä miljoonia seuraajia, vaikka ne eivät ole muuttaneet formaattiaan juuri lainkaan yli kymmenen vuoden aikana. Kuitenkin näinä valeuutisten aikakautena on yhä tärkeämpää, että myös YouTubessa esiintyvän kritiikin kuluttajalla on medialukutaitoa, jolla erottaa vilpillinen ja virheellinen kritiikki satojen videoiden joukosta.
YouTuben elokuvakriitikoiden kummisedän Roger Ebertin kuoltua 2013 kriitikko Wesley Morris kirjoitti muistotekstissään “The People’s Critic: Remembering Roger Ebert” seuraavasti:
“What Siskel and Ebert instilled in civilian filmgoer was perception. Movies had a surface that could be penetrated and explored.” (Morris 5.4.2013)
Monellakin tapaa nykyään suositut video-esseistien, kuten Evan Puschakin, Lindsay Ellisin, Michael Tuckerin (Lessons From A Screenplay) ja Dan Olsonin (Folding Ideas) ideana on edelleen avata elokuvan kerroksia yleisölle, oli kyse sitten käsikirjoituksesta, editoinnista tai kulttuurisesta ja aikakaudellisesta kontekstista. David Piercen Wired-verkkolehden artikkelissa “The World’s Best Film School Is Free On YouTube” bloggari Jason Kottke kommentoi, että elokuvasta kirjoittaminen on vähän kuin arkkitehtuurista tanssiminen (Pierce 12.9.2017). Kuvien, musiikin ja puheen yhdistäminen antaa audiovisuaalisen kokemuksen, ja on helpompi nostaa esiin pointteja elokuvan kuvakerronnasta ja tyylistä, kun voit aktiivisesti samalla näyttää mistä puhut. Kulttuuri- ja taidekritiikin määrä on ehkä vähentynyt klassisissa medioissa, mutta sen määrä YouTubessa kasvaa alati. Se on kuitenkin yhä amatöörien kenttä monellakin tapaa, mutta lainatakseni Roger Ebertia:
“I was instructed by a wise film editor long ago: ‘If you understand something, you can explain it so that almost anyone can understand it.’ ….Jargon is the last refuge of the scoundrels.” (Ebert 2010)
Ebert, Roger. 2010. Roger Ebert’s Movie Yearbook 2010. Andrews McMeel Publishing LLC.
Kumen, Tommi. 2018. ”Kulttuurijournalismia, josta viimeisenä voisi luopua” – elokuvakritiikin tilanne suomalaisissa päivälehdissä. Opinnäytetyö. Haaga-Helia.
Horton, Donald ja Richard R. Wohl. 1956. “Mass communication and para-social interaction.” Psychiatry: Journal for the Study of Interpersonal Processes, 19, 215–229.
Rasmussen, Leslie. 2018. “Parasocial Interaction in the Digital Age: An Examination of Relationship Building and the Effectiveness of YouTube Celebrities.” The Journal of Social Media in Society, Spring 2018, Vol. 7, No. 1, 280–294.
