|
Valvonnasta vapauteen
Elokuvien aikuissensuuri poistui Suomesta
vuonna 2001. Samalla poistui myös 14 vuotta voimassa ollut
videolaki, joka aikoinaan pääsi Guinnessin ennätysten kirjaan
"maailman tiukimpana". Tiukin tai ei, erittäin tiukka
ja epälooginen se oli. Videolla ei saanut julkaista mitään
K18-ikärajalla varustettua, joten vaihtoehdot olivat joko
leikkaaminen alemman ikärajan saamiseksi tai elokuvan
kieltäminen. Televisiossa K18-elokuvia sai näyttää.
Videolain vuonna 1987 läpimennyt muoto oli
jonkinasteinen yllätys useille. Lakivaliokunnassa esitystä
tiukennettiin huomattavasti ja muutettiin muotoon, joka suosi
teattereita videon kustannuksella. Samantapaisia yllätyksiä ja
linjanmuutoksia löytyy muitakin suomalaisesta elokuvasensuurin
menneisyydestä. Tämä selviää Jari Sedergrenin
kirjoittamasta Valtion elokuvatarkastamon historiasta, Taistelu
elokuvasensuurista. Tarkastamon 60-vuotisjuhlaksi tilattu
kirja kertoo yksityiskohtaisesti tarkastamon toiminnasta ja
sensuuriin suhtautumisesta Suomessa.
Nimensä mukaisesti se kuvaa tarkastamon
historiaa taisteluna sensuurin puolesta ja sitä vastaan.
Voittajina voitaneen pitää sensuurin vastustajia vuosituhannen
vaihteessa, mutta sitä ennen tarkastamolla on ollut joissain
vaiheissa erittäin isokin rooli portinvartijana. Joskus tämä
portinvartija saattoi olla mielivaltainen päätöksissään ja
leimaveron määräämisessä. Toisinaan, kuten esimerkiksi
kauhuelokuvien kanssa aina 1970-luvun alkuun asti, porttia
pidettiin järjestelmällisesti kiinni.
Vuonna 1946 voimaan tulleen elokuvien
ennakkotarkastuslain myötä valtiollistettu elokuvatarkastamo
joutui keskelle arkaa ulkopoliittista tilannetta. Ulkopolitiikan
vaikutus on siis luonteva lähtökohta Sedergrenin kirjalle.
Muutenkin ulkopoliittiset päätökset ovat olleet 1980-luvulle
saakka iso osa tarkastamon toimintaa. Renny Harlinin Jäätävän
poltteen (1986) kieltäminen oli joutsenlaulu ulkopolitiikan
käyttämiselle kieltoperusteena. Kieltoa kummasteltiin jo
silloin, ja se kumottiinkin korkeimmassa hallinto-oikeudessa.
Ulkopoliittisten syiden lisäksi tarkastamon
kaltoin kohtelemaksi joutui elokuvia, joita pidettiin
"hyvien tapojen vastaisina", "raaistavina"
tai vaikkapa "mielenterveyttä vahingoittavina".
Sensorit tietysti määrittelivät, mikä elokuva oli hyväksi
kansalle ja mikä ei, joten mielivaltaisuudelta ei voitu
välttyä.
Tarkastamon toimintaa ei kirjassa kuitenkaan
luodata yksipuolisesti, sillä mukaan on otettu paljon
ulkopuolisia aikalaislähteitä. Ääneen pääsevät niin
elokuva-alan edustajat, filmihullut kuin lainsäätäjätkin.
Näin muodostuu jonkinlainen kokonaiskuva siitä, millaisessa
ilmapiirissä tarkastamo on työskennellyt ja miten eri tahot
ovat eri aikoina siihen suhtautuneet.
Kirjasta huomaa myös helposti, että
sensuroitavissa aiheissa siirryttiin vähitellen
ulkopolitiikasta seksiin, kauhuun ja väkivaltaan. Niiden
parissa Sedergren ei ole aivan yhtä kotonaan kuin politiikan
kanssa, vaikka mitään aluetta ei ole jätetty lapsipuolen
asemaan. Kuivimmillaan kirja on silloin, kun samasta syystä tai
samana vuonna kiellettyjä elokuvia vain listataan monen sivun
verran. Tämä tietysti jo itsessään kertoo tarkastamon
toiminnasta ja elokuvatarjonnasta, mutta sujuvaa luettavaa se ei
ole. Hyvä lisuke kirjalle ovatkin tarkastamon kotisivut, josta
löytyy tietoa vanhoista päätöksistä.
Elokuvasensuurista on Suomessa kirjoitettu
aiemminkin. Tarkastamon nykyisen johtajan Matti Paloheimon
kirjasta Seksiä ja väkivaltaa (2003) löytyy muun
muassa perusteita elokuvien ennakkotarkastukselle ja
ikärajapäätöksille. Tarkastuksen varhaishistoria selviää
taasen Markku Nenosen väitöskirjasta Elokuvatarkastuksen
synty Suomessa (1907–1922) (1999). Myös Sedergren
on tehnyt väitöskirjansa elokuvasta. Helsingin yliopiston
poliittisen historian laitokselle tehty Filmi
poikki... Poliittinen elokuvasensuuri Suomessa 1939–1947 (1999)
kertoo sota-ajan tilanteen lisäksi myös sensuurin
varhaisemmista vaiheista.
Taistelu elokuvasensuurista sopii hyvin
näiden kirjojen joukkoon täydentämään historiankirjoitusta
suomalaisesta sensuurista. Kirja on pienine kauneusvirheineenkin
mielenkiintoista luettavaa. Nykyisin elokuvatarkastamo nousee
otsikoihin ainoastaan silloin, kun jonkun elokuvan ikärajaa
pidetään liian matalana tai korkeana. Sillä on kuitenkin
tärkeä lastensuojelullinen tehtävä. Kirjasta selviää
tarkastamon joskus värikäskin historia ja ajat, jolloin
tehtävänkuva ei ollut yhtä selkeä kuin nyt.
|
