|
Yläsen parhaat
Helena Ylänen lukeutuu maamme tunnetuimpiin
elokuvakriitikoihin Tapani Maskulan ohella. Ylänen toimi
Helsingin Sanomien elokuvatoimittajana vuodesta 1979 vuoteen
2005, jolloin hän jäi tehtävästä eläkkeelle. Hänen uransa
kirjoittajana on vieläkin pidempi, sillä Ylänen aloitti
Hesarissa vuonna 1969 ja kirjoitti elokuvakritiikkejä jo ennen
siirtymistään Paula "Pimpula" Talaskiven paikalle.
Elokuvaharrastajien keskuudessa Yläsestä on
oltu montaa mieltä. Hän ei ole koskaan edustanut samaa
asiantuntijuutta kuin vaikkapa Maskula. Suomen johtavan
sanomalehden elokuvakriitikkona häntä ei ole voinut kuitenkaan
ohittaa.
Yläsen kohdalla on harvinaisen hyvin
toteutunut sanonta "kriitikko on yhtä hyvä kuin viimeinen
kritiikkinsä". Varsinkin Nyt-liitteen ajalta Yläsestä
sai kriitikkona ailahtelevan kuvan. Erityisesti kotimaiset
elokuvat tuntuivat olevan järjestäen toinen toistaan parempia.
Kyseenalaista linjaa ei ainakaan auttanut esiintyminen Nytin
uuslukutaidottomille tarkoitetussa tähtitaulukossa. Viisi
tähteä muun muassa Varekselle. Varteenotettavalla
elokuvakriitikolla suhteellisuudentaju on harvemmin näin
hukassa.
Ennakkoluuloista huolimatta Sata parasta
elokuvaa ja kymmenen kehnoa kaupan päälle oli myönteinen
kokemus. Kyseessä on kokoomateos Yläsen Hesarin
kriitikkoajalta. Kirjoitukset ovat vuosilta 1977–2004 ja ne
ovat aikajärjestyksessä. Nimenomaan kronologisesti luettuna
teos on kiinnostavimmillaan, sillä se on yli
neljännesvuosisadan kulttuurihistoriallinen läpileikkaus
suomalaiseen elokuvakirjoitteluun, tosin vain yhden henkilön
teksteihin, mutta kuitenkin.
Kritiikki on aina aikaansa sidottu kertomus
elokuvasta ja sen kokemisesta. Monesta jo nykyään legitimoidun
aseman saaneesta elokuvasta on piristävää lukea ensi-iltansa
tuoreeseen kokemukseen pohjanneita aikalaistekstejä, vaikka ne
nykylukijan silmissä joiltain osin vaikuttaisivatkin
naiiveilta. Automaattipesukoneet olivat todellakin uutta
1980-luvun alussa.
Jokaisen tekstin perään Ylänen on
kirjoittanut pienen kommentin. Joissakin kommenteissaan hän
avartaa arvostelun kontekstia ja joissain hän on myös terveen
itsekriittinen, mikä on hyvän kriitikon peruslähtökohta. Sen
lisäksi, että kritiikki on aikansa tuote, se myös
kirjoitetaan, varsinkin sanomalehtiin, nopeassa aikataulussa ja
on tarkoitettu lähinnä kertaalleen luettavaksi.
Vaikka kritiikin merkitystä elokuvien
menestymisen suhteen pidetään varsin vähäisenä, niin
elokuvakritiikki on juuri se foorumi, jolla rakennetaan
mielikuvia ja ymmärrystä elokuvista. Tältä osin Yläsen
kokoomateoksen tekstit ovat totutun korrekteja ja perinteistä
ajattelua toistavia. Jopa liikaakin.
Vahvimmillaan Elephant on silloin, kun
ohjaaja tekee ihan rehellistä taide-elokuvaa, jossa sirpaleinen
ja aikajanan rikkova rakenne korvaa kertomuksen. (231)
Taide-elokuvan voi toki mieltää elokuvaa
kuvaavaksi luonnehdinnaksi siinä missä viihde-elokuvankin.
Tätä Ylänenkin on varmaan tarkoittanut kirjoittaessaan Elephantin
kritiikkiä. Yleisen elokuvatajun kannalta on kuitenkin
kyseenalaista luonnehtia elokuvaa taiteeksi silloin, kun siinä
korvataan kertomus aikajanan rikkovalla rakenteella. Eihän se
temppu ole "taide-elokuvan" yksinoikeus. Näin
stereotyyppisessä käsityksessä kaikki kaavasta poikkeavat ja
sekavammat elokuvat olisivat taidetta, muut viihdettä.
Nähdäkseni kriitikon pitäisi olla se, joka
puolustaa elokuvaa aina taiteena. Elokuva on luomisvoimaa
edellyttävä ilmaisumuoto, joka kertoo meistä ja
yhteiskunnastamme taiteelle ominaisesti aina jotain, olkoon
kyseessä sitten viihdeteollisuuden liukuhihnoilta sylkäisty
rahastuskeino tai vuosien viidakossa puurtamisen myötä
taloudellisella veitsenterällä syntynyt auteur-teos.
Vanhojen ja yksittäisten kritiikkien liian
tarkassa luennassa ei ole kuitenkaan mieltä, sillä kritiikki
on harvoin osiensa summaa suurempi. Ei sen ole tarkoituskaan
olla. Tämän muistaen Yläsen kokoomateos on jopa
viihdyttävää luettavaa, vaikka hän ei olekaan mikään
verbaalitikko eikä briljeeraa asiantuntemuksellaan. Yläsen
teksteistä huokuu ennemminkin vilpitön innostus elokuvista.
Yleistasoltaan tekstit ovatkin sujuvampia ja vähemmän
kaavamaisia, mitä Yläsen Nytin viimeisimpien vuosien kritiikit
antoivat muistaa. Tai sitten näistä parhaista elokuvistaan
Ylänen on kirjoittanut myös parhaat kritiikkinsä.
Yläsen kuin monen häntäkin
viihteellisemmän kriitikon kohdalla ärsyttää eniten
superlatiivien viljely. Vähän väliä jokin elokuva on
tekijänsä paras, vuoden paras, maansa paras ja niin edelleen.
Parastelu ei ole elokuvan arvottamista taiteena tai siihen
suhtautumista kulttuurin tuotteena. Se on kriitikolle
enemmänkin henkilökohtaisen mielipiteensä alleviivaamista,
tarvetta toimia tuomaroivana laadun julistajana – sinä
auktoriteettina, joka kertoo yleisölle, mikä on parasta.
Yhdestä parhaasta voin olla Yläsen kanssa
kuitenkin samaa mieltä. Terrence Malickin Veteen piirretty
viiva ansaitsee olla ykkösenä kirjan läpikäymässä
elokuvajoukossa, sillä Malickin kolmas ohjaus on hänen
teoksistaan syvimmälle ihmisluontoon menevä ja ajatuksia
herättävä.
Jos kokoomateos onnistuu palauttamaan
Yläselle arvostuksen päivälehden elokuvakriitikkona, niin
kirjan toimitustyössä ei ole onnistuttu aivan samalla tavalla.
Suurin ongelma on järjellisen johdannon puute.
Ylänen on itse kirjoittanut alkuun sivun
mittaisen alustuksen, mutta siinä hän perustelee kirjaa ja
valintojaan enemminkin itselleen kuin lukijalle. Mikäli ei ole
selvillä Yläsen kriitikkostatuksesta tai elokuvakritiikistä
ylipäätään, on kirjasta vaikea saada järjellistä
kokonaiskuvaa. Tämä olisi ollut korjattavissa asianmukaisella
johdannolla, jossa olisi voinut avata niin Yläsen
kriitikkohistoriaa kuin suomalaista elokuvakirjoitteluakin
aavistuksen laajemmin.
Kovin monimutkaisesta ponnistuksesta ei olisi
ollut kysymys. Elokuvakritiikkiä käsitelleessä Filmihullun
numerossa 1/2006 oli Martti-Tapio Kuuskosken ja Eero Tammen
tekemä Yläsen haastattelu, joka avartaa monilta osin hänen
kriitikkouttaan ja suomalaista elokuvakirjoittelua. Se toimiikin
suositeltavana johdantona Yläsen kokoomateokselle.
|
