Darren Aronofskyn ohjaaman Unelmien sielunmessun (Requiem for a Dream, 2000) musiikki ei ole musiikkia, joka hiipuu elokuvan taustalle. Sen avulla ei luoda nostalgisia tunteita eikä sitä käytetä kommentoinnin välineenä satirisoimaan tai ironisoimaan kuvaa. Unelmien sielunmessun musiikki on asetettu esille. Kuva ei toimi ilman sitä, vaan elokuva on kokonaistaideteos, joka pitää nähdä, kuulla ja tuntea.

Dialogia lukuunottamatta elokuva on karsittu lähes kokonaan diegeettisestä äänimaailmasta. Äänielementit, jotka on musiikin lisäksi jätetty jäljelle, ovat korostetun kuuluvia ja ne merkitsevät tiettyjä toistuvia toimintoja. Tällaisia elokuvassa usein toistuvia kohtauksia on kaksi. Toinen näistä liittyy päähenkilöiden huumeiden käyttöön. Henkilöhahmoja ei kuvata työntämässä neulaa käsivarteensa, vaan koko tapahtumasta on tehty lähikuvien nopeatempoinen kollaasi: heroiini, tupakansytytin, liekki, dollarin seteli, nesteen kupliminen vedettäessä ruiskun mäntää alaspäin, laajeneva iiris. Kollaasia rytmittävät ytimekkäät huokaukset, imaisut, raapaisut ja kolinat. Ne ovat paloiteltuja ja pilkottuja reaalimaailman ääniä, joista muodostuu rytmiä, musiikkia.

Clint Mansellin alkuperäismusiikki on elektronista eikä se perustu perinteisen populaarimusiikin kaavaan. Siitä ei voi erottaa alkua, kertosäettä tai loppua. Musiikissa ei ole laulua eikä lyriikoita, pelkästään koneellisesti tuotettuja ääniä. Jousisoittimet ovat ainoita tunnistettavia instrumentteja, mutta on vaikea sanoa, onko niiden alkuperä lähtöisin aidoista soittimista vai koneesta. Lineaarisuus on katkaistu niin leikkauksen kuin musiikinkin tasolla.

Elokuva on kuvattu ja leikattu kunnianhimoisesti ja taidokkaasti. Katsoja imaistaan mukaan lohduttomaan tarinaan, mutta samalla katsoja ei voi olla ihailematta elokuvan upeaa ja dekoratiivista rakennetta. Elokuvan visuaalinen järjestys perustuu toistoon, samoin musiikki. Elokuva kertoo vajoamisesta addiktioon ja musiikki tukee tätä. Se on sisäänpäin kääntynyttä, se kuvaa enemmänkin psykologista mielentilaa kuin ympäristöä. Jopa kohtauksissa, joissa päähenkilöt juhlivat ja tanssivat huumehöyryissään, on kuva ja ääni erotettu toisistaan. Musiikki näyttää tulevan levysoittimesta, mutta kuva etenee pikakelauksella. Musiikki ei tällöinkään järjestä tarinan sisäistä maailmaa tai aikaa. Hetket, jolloin musiikkia ei kuulu, ovat hetkiä, jolloin myös kuva katoaa. Henkilöt vaipuvat kemialliseen uneen ja kuva haalenee kunnes on aivan valkoinen. Jäljellä ei ole mitään tutkittavaa henkilöhahmoille tai katsojille. Vain valkoinen mielen tyhjentävä kemia.

Unelmien sielunmessun musiikin ja kuvan synnyttämät tunnetilat olivat niin koskettavia ja järisyttäviä, että lankesin siihen harhaan, että pelkkä ääniraita voisi räjäyttää tajunnan. Koska musiikki ei luottanut elokuvan ulkopuolisiin konnotaatioihin eikä perustunut tunnistettaviin popsävelmiin, ei se merkinnyt ilman kuvaa juuri mitään. Tämä pitää useasti paikkansa elokuvaa varten sävelletyn musiikin kohdalla. Juuri se tekee äänen ja kuvan symbioosista elokuvassa niin kiehtovan. Samanlaista tunnetta ei yksikään musiikkivideo ole pystynyt synnyttämään.

[merkittävää musiikkia]

WiderScreen.fi 1/2006

© WiderScreen.fi 6.6.2006

[takaisin]

Unelmien sielumessu