|
Kuule, näe, tunne?
Elokuva saattoi saada äänensä vasta vuonna
1927, mutta kuva ja ääni ovat yhdistyneet siinä jo paljon
kauemmin musiikkisäestyksen muodossa. Vaikka kuva ja ääni
ilmenevätkin elokuvassa toisistaan erottumattomina, ovat ne
silti eri asioita. Ääni ja kuva voidaan käsittää kahtena
erilaisena voimakenttänä ja tällöin niillä on myös omat
erityispiirteensä. Luon spekulatiivisen katsauksen siihen,
millaisia erityispiirteitä elokuvamusiikilla on ja viittaan
lyhyesti myös siihen, miten musiikin voidaan nähdä asettuvan
suhteessa kuvaan.
Elokuvan sanotaan audiovisuaalisena mediumina
koostuvan kahdesta elementistä, joista toiset ovat nähtäviä
ja toiset kuultavia. Kyse ei kuitenkaan ole todellisesta
dualismista kahden kohtaamattoman substanssin välillä.
Päinvastoin, kuva ja ääni kohtaavat elokuvassa, joskaan ne
eivät palaudu mihinkään ykseyteen. Pikemminkin ne haastavat
toisensa ja asettuvat kaksintaisteluun. Tällöin kuva ja ääni
voidaan käsittää kahtena erilaisena moneuden voimakenttänä,
jotka kohdatessaan, törmätessään, yhtyessään ja
erottautuessaan avaavat oven kolmannella voimakentälle. Tämä
kolmas voimakenttä on moneus äänen ja kuvan voimarelaatioiden
välillä, ja se ei enää jakaudu kuvaksi tai ääneksi vaan
muodostaa kerrostuman, jota voidaan kutsua elokuvaksi. (ks.
Deleuze 1988, 83–86.) (1)
Teen kuitenkin väkivaltaa elokuvalle
käsitellessäni ainoastaan ääntä tai tarkemmin ottaen
elokuvamusiikkia, jonka rajaan tässä yhteydessä
kertosäkeenlailla toimiviin teemamusiikkeihin. Gilles Deleuzen (2004,
343) mukaan musiikki toimii kertosäkeenä kolmella
tavalla. Ensinnäkin musiikki voi tuottaa järjestystä
kaaokseen. Se tasapainottaa ja rauhoittaa. Musiikki toistuvana
kertosäkeenä tuo tuttuuden tunteen keskelle sekasortoa. Se on
perusta, lähtökohta kaaoksen järjestäytymiselle.
Tämän tuttuuden kautta tulee esiin musiikin
toinen funktio: se luo kodin. Musiikki on kuin koira, joka
merkitsee reviirinsä rajat virtsaamalla jokaiseen
lyhtypylvääseen, kulmaan ja pusikkoon. Tästä on kyse
esimerkiksi Sergio Leonen lännenelokuvassa Huuliharppukostaja
(1968). Elokuvan jokaisella hahmolla on oma teemamusiikkinsa,
joka yhtäältä perustaa niille aseman elokuvan maailmassa ja
toisaalta rajaa niiden toiminta-alueen, kodin, reviirin. Näiden
alueiden tarkoituksena on pitää poissa ulkopuolen kaoottiset
voimat.
Kolmanneksi musiikki voi paitsi tuottaa
järjestystä ja rakentaa tilan, myös avata halkeaman, josta
uudet ulottuvuudet ja lopulta jopa kaaoksen voimat pääsevät
sisään. Musiikilla on kyky hakea kaaoksesta "variointeja
eli muunteluita, jotka eivät enää ole aistimellisen
uusiintumista aistielimissä vaan merkitsevät aistimellisuuden
ja aistimusolentojen luomista" (Deleuze
1993, 207). Musiikissa kertosäkeenäkään ei siten ole
kysymys re-presentaatiosta, samasta tai saman toistumisesta vaan
aina potentiaalisesta suhteessa erilaisiin ulkopuolisiin
voimiin, jotka luovat uutta. Musiikissa itsessään onkin
potentiaalinen halkeama, jonka kautta se on kytköksissä
virtuaalisten voimien tai toisin sanoen toisten mahdollisten
musiikkien kenttään. Tämä halkeaman kautta musiikki perustuu
erolle ja tämä ero on musiikin luova ulottuvuus. Musiikilla on
potentiaali avata uusia maailmoja, aina uusia ja yllättäviä
moneuksia.
Deleuze (2004, 344)
huomauttaa, että näissä kolmessa toimintatavassa ei ole kyse
musiikin hierarkkisesta evoluutiosta. Sen sijaan kolme tasoa
ovat musiikissa immanentisti läsnäolevia ulottuvuuksia. Tätä
on musiikki moneutena. Vaikka kolme toimintatapaa olisivatkin
erotettavissa toisistaan, ne toimivat yhdessä, joskus
rauhoittaen, joskus reviiriä merkaten ja joskus päästäen
kaaoksen voimat sisään. Järjestys, reviiri ja avautuminen
ovatkin musiikin kolme voimapistettä, jotka yhtyvät elokuvan
kuviin. Kyse ei kuitenkaan ole kuvien musiikillistamisesta tai
musiikin kuvittamisesta vaan näiden kahden heterogeenisen
voiman törmäämisestä. Neuvostoliittolaista
ohjaajateoreetikko Sergei Eisensteinia (1978,
144) mukaillen törmäyksessä on mahdollista, että
kaksi erilaista aistikokemusta "Minä kuulen!" ja
"Minä näen!" tuottavat uuden aistikokemuksen,
"Minä tunnen!", joka taas mahdollistaa uusien
käsitteiden ja uuden ajattelun synnyn. Tästä syystä
elokuvamusiikkia ei tulisi kohdella niin yhdentekevästi kuin
miltä nykyelokuvassa usein vaikuttaa.
|
