www.Film-O-Holic.com/widerscreen

takaisin sisällysluetteloonMari Pöyhtäri – Wider Screen 1/2005

 

 

ELÄINTARHAN UUDET TÄHDET

Homoseksuaalisuus kuvissa ja kuvien takana

 

Tutkija Alexander Doty näkee massakulttuurin "homouden" – tai erilaisuuden/toiseuden – muodostuvan kolmesta tekijästä: tekstien tuotannossa läsnä olevista vaikutteista, historiallisesti spesifeistä alakulttuurisista tekstiluennoista ja käyttötavoista, sekä erilaisuutta/toiseutta ilmentävistä vastaanottopositioista, jotka eivät ole riippuvaisia vastaanottajan seksuaali- tai sukupuolikonteksteista. Toki on korostettava itse tekstin sisältöä, mikä ei kuitenkaan viime kädessä määritä sitä, löytyykö siitä toiseuden merkityksiä. Erilaisuuden, toiseuden ja homouden impulssit ovat läsnä suurimmassa osassa kulttuurisista teksteistä. Ne vain on osattava löytää. Erilaisuuden diskurssi liittyy kuitenkin aina myös valtavirtadiskurssin: normatiivisuuteen ja heterokeskeisyyteen.

Homoseksuaalisuuden representaatiot mediassa ovat vallanneet suuren yleisön tietoisuuden Suomessa ja myös muualla länsimaissa erityisesti viimeisten vuosien aikana. Elokuvien ja television audiovisuaaliset representaatiot ovat yleistajuisia ja lähestyttäviä varsinkin valtavirtaesitysten muodossa: homoista on tullut heterojen parhaita ystäviä, kiintiöroolihahmoja, tosi-tv -sankareita, komediatähtiä ja tavallistumisen pioneereja. Käsittelen tässä yhteydessä sitä, mitä oli ennen 2000-luvun "homobuumia" ja mitä merkityksiä buumin takaa oikein löytyykään – onko julkisuudessa tilaa erilaisille, haastavammille kuville? Nostan esiin puheenvuoroja keskusteluohjelma Voimalasta, jossa käsiteltiin homoseksuaalisuutta mediassa. Lisäksi asiaa kommentoivat kaksi lesbo- ja homoelokuvafestivaali Vinokinon pitkäaikaista työntekijää.

 

Homoseksuaalisuuden esi-ikonit ja kuvat

Homokulttuurin ja -representaatioiden esille tuominen ja toimiminen on yhtäaikaisesti interaktiivista ja vastustavaa, osallistuvaa ja eriytyvää, tasa-arvoisuutta ja erilaisuutta korostavaa. Kulttuuriset kuvat ovat olleet olennaisena osana monimutkaista identifikaatioprosessia niin kauan kuin audiovisuaalisia medioita on ollut olemassa. Erilaisuuden voi löytää kaikista kuvista, ja toiseuden toiveita ja arvoja sisällytetään jatkuvasti tiettyihin kulttuurisiin representaatioihin.

Selkeästi homoseksuaalisten representaatioiden ohella gay-kulttuurissa on nostettu esille myös heterotähtiä tai -ohjaajia, joista löytyy sitä jotakin. Kulttuurisiin ikoneihin kuuluvat muun muassa entisajan diivat Bette Davis, Joan Crawford, Judy Garland ja Marlene Dietrich, mutta myös uudempia tähtiä kuten Bette Midleriä, Barbara Streisandia ja Madonnaa ihaillaan. Suomessa vahvana ikonina on ollut jo vuosia Paula Koivuniemi. Teatraaliset ja voimakkaat naistähdet ovat olleet tärkeitä hahmoja feminiinisesti itsensä identifioiville homoille erityisesti kulttuurisen imitoinnin lähteinä. Drag-elokuvista komediasarjoihin homohahmot ovat ikoneidensa tavalla aina hiukan ylidramaattisia.

Myös yhdenlaisen stereotyyppisen kuvan mukaan heteromiehet halusivat nähdä naisten välistä lempeä elokuvissa, mikä ilmenikin tiettyjen naisten tähtikuvassa. Esimerkiksi Greta Garbo, Jean Harlow, Katherine Hepburn ja Clara Bow esittivät hyvin maskuliinisia ominaisuuksia omaavia ja hyökkääviä toimija-naisia, joista saattoi havaita toisiin naisiin kohdistuvaa eroottista värähtelyä. Todellista lesboutta ei kuitenkaan esitelty, ja myös homot olivat tällöin suuri uhka erityisesti perimaskuliiniselle ja patriarkaaliselle elokuvateollisuudelle. Keskeisessä asemassa olevia ohjaajia saatettiin tulkita ehkä yllättäenkin homoseksuaalisuuden näkökulmasta, kuitenkaan tietämättä, olivatko nämä tekijät oikeasti homoseksuaaleja. Heidän töissään oli kuitenkin toiseuden viittauksia olemassa: muun muassa Alfred Hitchcockin, William Wylerin, Douglas Sirkin, Joseph L. Mankiewiczin ja Howard Hawksin elokuvat kuvasivat parhaimmillaan hyvin monimutkaisia tunteita ja ihmissuhteita, joissa oli nähtävissä kaipausta tavanomaisen ulkopuolelle.

Jo alusta alkaen komedia ja ihmissuhdedraama vakiintuivat "luontevimmin" esittelemään homoseksuaaleja. Tämä todennäköisesti sen takia, että homoseksuaalit ovat kautta aikojen esitetty joko erittäin traagisina tai hauskoina/naurettavina hahmoina. Erilaisuuden uhkaavuus eliminoitiin valtavirtakuvauksista joko tappamalla homoseksuaaliset hahmot, tekemällä heistä hulluja ja epätoivoisia tai nauramalla heidät mitättömiksi. Representaatioista tuli itseään toistava linjauskysymys Hollywoodissa, jonka purkaminen oli erittäin vaikeaa ilman haastavia vastakuvia. Näitä löytyi toki varsinkin eurooppalaisesta elokuvatuotannosta, mutta marginaalisen asemansa takia ne eivät saavuttaneet ainakaan suurta yleisöä.

 

Stereotyypeillä määritellään erilaisuuden rajat

Stereotyyppien sanotaan olevan järjestäviä prosesseja, oikoteitä ymmärrykseen, viittauksia todelliseen maailmaan ja ilmauksia "meidän" uskomuksistamme ja arvoistamme. Stereotyypit ovat myös hyvin kategorisoivia ja rajaavia määritteitä, mikä ei kuitenkaan tee niistä täysin negatiivisia. Tärkeätä on miettiä lähinnä sitä, miten stereotyypit – ja representaatiot, kulttuuriset kuvat – toimivat yhteiskunnallisessa mielipiteessä ja ajatuksessa sekä erilaisissa mediaesityksissä. Stereotyypit itsessään eivät siis ole poikkeuksetta negatiivisia, olennaista on tarkastella kuka kontrolloi ja määrittää niitä ja mitä intressejä ne palvelevat.

Elokuva on ollut 1900-luvulla paras media juuri seksuaalisuuden määrittelyssä, koska sitä ei koske niin selkeät rajoitteet kuin televisiota. Richard Dyer löytää elokuvarepresentaatioista viisi homoseksuaalityyppiä, jotka perustuvat erityisesti sukupuolen ja biologisen seksuaalisuuden määritteille.

Dramaattinen "queen" -homo ja "dyke" -lesbo (tai "butch") ovat käytetyimmät ja kuluneimmat homoseksuaalisuutta ja sen valtakulttuurista ilmenemistä tai erottautumista kuvaavat stereotyypit, jotka toistuvat yhä myös 2000-luvun elokuva- ja tv-representaatioissa. Lesbohahmolla on usein kynitty tukka ja perinteisesti miehekkyyttä korostavat vaatteet. Toisaalta maskuliiniset ja feminiiniset piirteet ovat sekoittuneet niin pukeutumisessa kuin hiustyylissä ja meikkauksessa. Tavallisesti hahmo ilmentää juuri hämmentävästä, sukupuolisesta ulkokuvastaan vahvaa seksuaalisuutta, josta hyvänä esimerkkinä toimivat juuri Garbo ja Dietrich. Queen-hahmo on puolestaan hyvin muodikkaasti pukeutunut, omaa naismaisia elkeitä ja työskentelee taiteiden parissa tai muodissa. Hän on kuitenkin yleensä hyvin aseksuaalinen hahmo, joka vetoaa katsojiin lähinnä henkisellä tasolla, ei niinkään fyysisellä olemuksellaan.

Molemmat ilmentävät homoseksuaalisuutta sukupuolimääritteiden kautta, eli he ovat sosiaaliselta seksuaalisuudeltaan naiseuden ja mieheyden välimaastossa. Näitä stereotyyppejä pidetään usein negatiivisina, erilaisuuden ja outouden merkkeinä, koska "todellisen" naiseuden ja mieheyden ajatellaan tulevan ilmi vain heteroseksuaalisuudessa. Toisaalta, homoseksuaalit itse ovat usein määritelleet olevansa tietynlaisessa välitilassa (in-betweenism) - ei pelkästään marginaalisissa käytänteissä, mutta myös historiallisesti edistyksellisessä aktivismissa. Nämä hahmot ilmentävät olennaisesti pohjimmiltaan vastarintaa, koska ne eivät sitoudu jäykkiin seksuaalirooleihin. Keskeistä on sukupuolinormien rikkominen/ylittäminen sekä oman identiteetin näkyväksi tekeminen. Kyseiset hahmot ovat ehkäpä tyypillisimpiä erityisesti traagisissa ja draamallisissa tai farssimaisissa representaatioissa, vihjaten epätoivoon, seksuaaliseen säädyttömyyteen ja naurettavuuteen.

Erityisesti 1950- ja 1960-luvuilla esillä ollut "surullinen, nuori mies" -hahmo oli ulkomuodoltaan suorastaan kaunis ja hyvin pehmeäpiirteinen, mutta viittasi johonkin peiteltyyn ominaisuuteen, tässä tapauksessa poikkeavaan seksuaalisuuteen. Hahmo ilmentää myös selkeätä kaipuuta, ja tämän näytetäänkin tyypillisesti ihastuvan heteromiehiin, usein traagisin ja jopa väkivaltaisin seurauksin. Elokuvissa tunnetuimpia herkkiä homohahmoja ovat esittäneet Montgomery Clift ja Dirk Bogarde.

Terävä ja hyvin vastakkainen rooli queeneille ja surullisille, nuorille miehille ovat hyvin maskuliiniset macho-homot. Tämä hahmo ilmentää hyvin eksessiivistä maskuliinisuutta, joka kuitenkin samalla erottaa sen heteroseksuaalisesta maskuliinisuudesta. Homoseksuaalinen, maskuliininen seksuaalisuus on myös hyvin tietoisesti eroottista maskuliinisuutta: työväenluokkainen, käytännöllinen vaatetus tihkuu seksiä tiukkoine t-paitoineen ja farkkuineen. Tukka on lyhyt ja puhdas. Macho-homo käyttää tietoisesti heteroseksuaalisen maskuliinisuuden näkyviä merkkejä, joten se vertautuu vastakkaiseen gay-kulttuuriin, campiin ja dragiin. Maskuliinisuuden, ja toisaalta myös ylitsevuotavan feminiinisyyden, liioittelu kyseenalaistaa perinteiset sukupuoli- ja seksuaalisuuskäsitteet. "Luonnollisemman" macho-homon rinnalla nähtiin myös hyvin suosittu stereotyyppi nk. nahkahomosta, jonka arkkityyppeinä saatettiin nähdä esimerkiksi Tom of Finland -hahmot.

Varsinkin viime aikoina käytetty hahmo on niin kutsuttu feministilesbo, joka on hyvin luonnonmukainen, rennosti farkkuihin tai hameeseen pukeutuva. Tämä hahmo ei käytä meikkiä, ei korosta erityisesti minkäänlaista seksuaalisuutta, koska hänen feminiinisyytensä on luonnollista, ei siis suinkaan ilmeistä. Ulkomuotoon sekoittuu samalla hyvin feministiset ajatukset naiseudesta luonnollisena ominaisuutena, elämän lähteenä, mystisenä ja viisaana olentona. Kuvasta on tällöin suljettu kokonaan pois alistava, tuhoava maskuliininen (hetero)seksuaalisuus. Toisaalta kyseinen hahmo saattaa taistella tyypillisessä tarinassa heteromiehen kanssa heteronaisen rakkaudesta. Feministilesbosta pehmeämpi versio on puolestaan nk. femme-lesbo, joka rinnastetaan sananmukaisesti yleensä hyvin kauniiseen, näyttävään ja naiselliseen naiseen. Tätä hahmoa on esitelty muun muassa juuri viime aikojen L-koodi -sarjassa.

http://www.sonypictures.co.uk/tv/shows/lword/tvtitle-navigation-3.html
L-koodin Bette Porter (Jennifer Beals)

 

Hassut homot tien raivaajina

Populaarikulttuuria ei tehdä pääasiassa sen takia, että sillä yritettäisiin sanoa jotain painavaa tai haluttaisiin tehdä merkittävä huomio jostakin. Kulttuurintuotannon prosessit, ainakin länsimaisessa maailmassa, koskevat nimenomaan nautintoarvoa, viihdettä, taiteellista ja henkistä kokemusta, ilmaisunvapautta ja kommunikaatiota. Tämän vuoksi on tähdennettävä sitä seikkaa, että mediarepresentaatiot homoista ja lesboista eivät välttämättä kerro mitään keskeistä tai merkittävää gay-kulttuurista sinällään tai yritä "sanoa jotain homoseksuaaleista"; merkityspotentiaaleja sisältävät sanomat ovat vain yksi osa kulttuurista representaatiota, ei itsetarkoitus.

Kulttuuriset kuvat ja representaatiot eivät ole riippuvaisia pelkästään tuotantokoneistosta tai eri instituutioista, vaan myös niistä kielistä ja muodoista, jotka ovat kulloinkin käytettävissä. Homoista voi puhua vain tietyllä, yleisesti määritetyllä tavalla kulttuurissa eri aikoina, mikä vaikuttaa väistämättä mediarepresentaatioihin. Representaatiot ovat kuitenkin aina kytköksissä todellisuuteen ja tämä kytkös on kaksisuuntainen: representaatio sekä esittää että samalla tuottaa ja ylläpitää jo olemassa olevaa.

Z-lehden päätoimittaja Sari Virtasen mukaan homoseksuaalit esitetään hyvin positiivisella tavalla televisiossa tällä hetkellä, erityisesti homot: "Ennen oli lähinnä raasurooleja ja vähitellen on tullut pikkuhenkilöitä, kuten nainen, neekeri ja homo. Nyt ollaan siis jonkinlaisessa vähittäisessä siirtymä- ja vakiinnuttamisvaiheessa, johon kuuluu se, että homot ovat sormi pystyssä sanomassa miten ollaan. Tämä kuitenkin keveällä, hauskalla tavalla, ei-uhkaavasti." (Voimala, 03/05.)

Virtasen mukaan homot ovat omaksuneet jonkinlaisen asiantuntijaroolin, viitaten Suomessa pyörivään Sillä silmällä sarjaan. "Näiden Sillä silmällä -juttujen ja tv-sarjojen kautta päästään kuitenkin siihen tasa-arvoisempaan vuorovaikutussuhteeseen. Tässä on kuitenkin liikuttu eteenpäin, näkisin tämän hyvänä." Virtanen näkee Suomessakin keskustelua herättäneiden, uusien lakisäännösten (vrt. parisuhteen rekisteröinti) aiheuttavan sen, että marginaalitkin hyväksytään helpommin, ja lisäksi media tarvitsee uuden ryhmän, jota voidaan nostaa tietoisuuteen - jotain, joka on trendikästä ja pinnalla. (Voimala, 03/05.)

Koreografi Tuomo Railo ei sen sijaan näe Sillä silmällä olevan erityisen radikaali sarja, koska tämän tyyppistä roolia tarjottu jo kauan nimenomaan Hollywoodin tuotannoissa: "Tässä homot ovat täysin irrallaan todellisuudesta, heillä ei ole perhettä, he ovat hyviä haltijoita, jotka vain ilmestyvät paikalle. Instituutio tässä sarjassa on miehen ja naisen liitto, joten heteromies uhrautuu kokemaan yhden päivän anaalisen kauhun, jota tämä homoviisikko aiheuttaa. Nerokas ohjelmaformaatti sinällään, kyllä sillä heijastellaan jotain tästä ajasta, mutta koen sen aika traditionaaliseksi. Ei tässä ole todellista heterojen ja homojen vuorovaikutusta kuin näennäisesti." (Voimala, 03/05.)

Kyseinen sarja esitteleekin tyypillisen muotitietoisia, "kaakattavia" ja hössöttäviä queen-homoja, jotka toistavat Dyerin esittelemää homostereotyyppiä lähes täydellisesti. Mukana on myös muutama "heterosta menevä" macho-homo, jotka usein yrittävät rauhoittaa tilannetta. Homoseksuaalisuuden eri variaatioihin kuuluvatkin räävitön camp-huumori, pukeutumistyylit, (itse)ironia ja vaihtelevat seksuaalisuuden tasot ja muodot. Homoseksuaalisuus ei näy fyysisesti ulkoisesti, joten yhteiskunnan ja medioiden on erotettava esimerkiksi tiettyjä maneerismeja, eleitä, vaatetusta ja asennetta, jolla "löydetään" homoseksuaalit; tällä tavalla tehdään näkymättömästä näkyvää. Tyypittely on siis hyvin tarpeellista henkilöiden ja roolien paikantamisessa. Se on sosiaalisten, poliittisten ja tekstuaalisten määritteiden tulosta.

Sillä silmällä -ohjelman stylisti Mikael Hytönen painottaa sitä, että kyseessä on viihdeohjelma, eikä sen ole tarkoituskaan olla vakava. "Homoyhteiskunta valittaa, jos homoja näkyy liian vähän, ja sitten kun näkyy, valitetaan että ne ovat vääränlaisia. Mikä on sitten oikea kuva?" Homojulkkis ei ole Suomessa kovinkaan yleinen hahmo. Hytösen mukaan pitää toisaalta olla ylpeä siitä, että avataan tietä myös muille olemalla rohkaisevina esimerkkeinä. "Eivät kaikki homot ole tyylikkäitä, ihan samaa lenkkimakkaraa ne homotkin syö kuin heterot. Me pistetään itsemme likoon ja nauretaan itsellemme myös." Jos tämäntyyppisiä viihdeohjelmia on liikaa, on vaarana, että ne voivat luoda turhan stereotyyppistä kuvaa homoista. Pääasia Hytösen mukaan on kuitenkin se, että televisiosta tulee ohjelmia homoseksuaaleista, että ihmiset tottuvat siihen, että erilaisuutta on olemassa eikä sitä tarvitse alleviivata koko ajan. (Voimala, 03/05.)

Tv-toimittaja Mikko Silvennoisen mukaan on toisaalta olemassa turhaa ylikorrektiutta homojen käsittelyssä. "Kun ennen kaikki homokuvat tukahdutettiin täysin, niin nykyään näytetään liiankin positiivisessa valossa. Turha ylentäminen on myös tavallaan syrjintää käänteisellä tavalla; eiväthän homot mitään yli-ihmisiä ole. Olisi siis nähtävissä sellaista trendiä, että homot toimivat tällä hetkellä jonkinlaisina luovuuden ja suvaitsevaisuuden mittareina." (Voimala, 03/05.)

Seksuaalisten vähemmistöjen mediarepresentaatioita on verrattu joissakin yhteyksissä erityisesti etnisten vähemmistöjen, kuten mustien, käsittelyyn mediassa. Tällöin esille on noussut nimenomaan Silvennoisen mainitsema ylentämällä alentaminen (nk. jalo villi -ilmiö), jossa tiettyä ryhmää nostetaan käänteisellä tavalla jalustalle, jopa naurettavuuteen ja epäuskottavuuteen asti.

 

Lesborepresentaatioiden vaikeus ja moninaisuuden tärkeys

Stereotyypit kantavat sisällään tietyn ennakko-oletuksen siitä, millaisiin tarinoihin ja rooleihin ne sopivat. Kun nk. sosiaalisilla tyypeillä on enemmän roolivaihtoehtoja ja mahdollisia tarinoita (roisto, sankari, apulainen – toiminta, draama, komedia), niin stereotyyppien representaatiossa on jo sisäänrakennettu tarina ja hahmo. Stereotyypit ylläpitävät samalla tarkkoja rajoja eri roolien ja representaatioiden välillä ja niiden kautta määritellään myös hyväksyttävää ja rangaistavaa käytöstä.

Silvennoisen mukaan homous on ollut nouseva trendi jo 1990-luvulla: "Ei sekään välttämättä ole sitä, että homous sinällään kiinnostaa ylettömästi, mutta nk. keltaista lehdistöä kiinnostaa rehellisyys, ja jos ihminen on valmis puhumaan siitä mitä se oikeasti on, niin silloin heterokin on kiinnostava. Kun esimerkiksi puhuttiin Janina Frostellista ja hänen mahdollisesta suhteestaan transseksuaaliin, niin sehän kyllä hyvin tehokkaasti lehdistössä nollattiin, että ’eihän tässä nyt tietenkään ollut mitään’. Eihän iltapäivälehtien ykköstyttö voisi olla mitään muuta kuin hetero." (Voimala, 03/05.)

Erityisesti lesbojen käsittelyssä ollaan oltu erityisen varovaisia varsinkin televisiossa ja medioissa yleensä. Koska lesbous rinnastetaan pitkälti feminismiin, on heitä myös käsiteltävä vakavasti ja huumorittomasti. Virtasen mukaan lesbo- ja bi-naisia vaivaa se stereotypia, että ollaan siilitukkaisia ja maskuliinisia, ja sillehän ei voi nauraa. "Janinan lesbous ja vieläpä suhde transseksuaaliin olisi rikkonut suuren lukijakunnan illuusion; toisaalta jos Janina olisi löytänyt tähän sellaisen L-koodin tyyppisesti kauniin Barbie-naisen, niin siinä olisi ollut kaksi täydellistä naista, koska sehän sitten taas vastaa erityisesti heteromiesten tietyntyyppisiä päiväunia." (Voimala, 03/05.)

Lesbo- ja homoelokuvafestivaali Vinokinon monivuotinen festivaalikoordinaattori Sari Miettinen näkee television sarjojen antavan hyvin kapean kuvan homoseksuaaleista. "Joko ollaan iloisia, mukavia tai kauheita drama queenejä. Esimerkiksi L-koodi on välillä hyvin epärealistinen, mutta representoi kuitenkin tietyllä tavalla todellisuutta. Samaistumista kyllä syntyy jollain tasolla riippuen siitä, millaisia kuvia on valmis sisäistämään." Miettisen mukaan L-koodi toistaa toisaalta samoja asioita kuin mitkä tahansa draamasarjat, mutta esille tulee joitain uusia kuvia, spesifejä asioita vähemmistöjen ongelmatilanteista. "Tämä kaikki on solmittu samaistumista kannustavaan ihmissuhdehöttöön ja ennen kaikkea parisuhdenormiin. Tietenkin on olemassa tietty raja siinä mitä valtavirtayleisölle voidaan näyttää; vähitellen uskalletaan ehkä näyttää yhä moninaisempia hahmoja tilanteita, mikä on positiivista."

Toinen Vinokino-aktiivi ja nykyinen festivaalikoordinaattori Marko Rumbin soisi katsojille tarjottavan mahdollisuuksia päästä turhan sitovista stereotyypeistä irti ja nähdä myös haastavampia kuvia. "Tiedetään, että on olemassa homoja, lesboja, biseksuaaleja, transvestiitteja, transseksuaaleja ja niin edelleen. Näihin määritelmiin jäädään kuitenkin jumiin, ihmiset lokeroidaan liian helposti yhteen tiettyyn kategoriaan, erityisesti sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen kautta. Koen, että määrittämisen tarve on todella kova varsinkin valtavirtaesityksissä. Jos nainen suutelee naista, sen täytyy olla todella iso tapahtuma ja molempien on pakko olla lesboja, tai ainakin biseksuaaleja, se ei voi olla "vain yksi tapahtuma". Kulttuurissa pelätään isoja siirtymiä ja muutoksia." Esimerkkinä suuri julkinen kohu Yhdysvalloissa, kun Calista Flockhartin roolihahmo suuteli naista Ally McBealissa. Toinen uutiskynnyksen ylittänyt tapaus oli Madonnan ja Britney Spearsin intohimoinen suutelu televisioidussa palkintogaalassa.

Rumbinin mukaan komedian kautta on helppo käsitellä vaikeitakin asioita, varsinaisia tabuja ei enää ole, kaikkea näytetään ja kaikesta puhutaan. Tunteet ja uskomukset ovat tällöinkin niitä vaikeimpia aiheita. "Toisaalta arjen todellisuutta näytetään vähän, aina on jotain draamaa. Sellainen hahmo puuttuu joka on "epähetero", joka joutuu olemaan eri ihminen eri yhteyksissä – homo, hetero, miesmäinen, naismainen. Olisi myös niitä ihmisiä joille ei tapahdu mitään, mutta sellainenhan ei myy. Henkilöhahmojen pitäisi olla oikeasti monisyisiä, eikä vain määrittyä eri tapahtumien ja sattumusten kautta."

Miettinen huomauttaa, että vaikka monimutkaisempia ja ei-niin-stereotyyppisiä hahmoja on vähän, niitä kyllä löytyy, esimerkiksi Teho-osaston Weaver: "Hänellä on sarjassa ongelmia, jotka eivät palaudu suoraan lesbouteen, eikä hän ole myöskään mallin näköinen, eikä siis näin ollen ole heteromiesten silmänruokaa. Weaver on hankala ihmisenä, ei siis mikään liian kiltti tai myöskään drama queen." Menestyneissä sarjoissa katsojaluvut ovat pitkälti kriteereinä, mutta myös se, mitä uskalletaan näyttää ja mitä ei. Mitä valtavirtakatsojat sulattavat, millaisia hahmoja keskivertoyleisö on valmis vastaanottamaan? Sarja ei välttämättä menesty, jos se on liian poikkeava.

http://primetimetv.about.com/library/graphics/1ERMag02.jpg
Teho-osaston Kerry Weaver (Laura Innes)

Miksi sitten lesboja ei näy tämän enempää? Ovatko he uhkaavampia patriarkaaliselle järjestykselle? Rumbin kokee homon olevan toiminnallisempi ja hauskempi hahmo kuin stereotyyppisen lesbon. "Miehet ovat yleisesti lähestyttävämpiä, keskeisempiä hahmoja kuin naiset. Ja tosiasia on se, että lesboilla on tuplamiinus: he ovat naisia ja lesboja. Lesbo on tyypillisesti jätkämäinen, hyvä tyyppi, mutta usein turhan vakava." Miettisen ja Rumbinin mukaan olennaista on se, että jotain on televisiossa – että homoseksuaalit saavat näkyvyyttä. Mutta eri asia on se, mitä nämä kuvat esittelevät ja miten niihin tulisi suhtautua. Media rakentamat kuvat rakentuvat kuitenkin sen varaan mikä myy.

Kulttuuriset muodot asettavat laajemmat rajaamisen ja mahdollisuuksien kehykset tiettyjen ryhmien representoinnille, ja jos me emme ymmärrä kuinka näistä jälkimmäinen on pitkälti sidoksissa ensimmäiseen, me emme voi myöskään ymmärtää miksi tietyt representaatiot ovat sellaisia kuin ne ovat. Kuvat täytyy osata tulkita esimerkiksi kerronnan, lajityypin ja spektaakkelin puitteissa, muutoin lopputulos tuntuu täysin mielivaltaiselta. Ennen kuin homot ja lesbot murtautuvat ulos heidän stereotyyppisistä ja raskaita ennakko-odotuksia kantavista rooleistaan, ei toisinkatsomisen mahdollisuutta myöskään ole.

 

Vinokinossa halutaan haastaa katsoja

Homoseksuaalit kuluttajaryhmänä ovat jääneet pitkään pimentoon esimerkiksi Suomen elokuvamarkkinoilla. Valtavirtatarjontaa myötäilevässä ohjelmistossa esiintyy silloin tällöin homoseksuaalien elämää käsitteleviä elokuvia, mutta markkinointi on yhä puutteellista ja jopa aihetta väistelevää. Vinokino on tuonut homoseksuaalisuutta kaikessa sen kirjossa käsitteleviä pitkiä elokuvia, lyhytelokuvia ja dokumentteja Turkuun jo neljäntoista vuoden ajan ja päivittänyt festivaaleillaan Suomen valtavirtaisen ja heterokeskeisen elokuvatarjonnan kokonaiskuvaa toiseuden näkökulmasta.

Myös lesbo- ja homoelokuvafestivaalin ohjelmistossa ovat tietyt määrätyt "slotit", kuten komediat tai naisleffat ja miesleffat. Miettisen mukaan juuri komediat ovat suosituimpia ja ne vetävät aina yleisöä, toisin kuin ehkäpä taiteellisuuteen tai haastavuuteen panostavat elokuvat: "Kyseessä on pieni festivaali, jolla on pieni ohjelmisto. On vaikeaa näyttää laajalti ei-mainstreamia, kokeilevaa elokuvaa. Ne herkulliset reunapalat jäävät valitettavan usein pois. Useat esitettävät elokuvat ovat yksityistuotantoa, joten ne saattavat olla teknisesti huonolaatuisia, joten tämäkin seikka karsii vaihtoehtoja." Miettinen kuitenkin korostaa, että katsojia haluttaisiin haastaa henkisellä tasolla enemmän ja myös muodolla leikittely on olennaista, koska kyse elokuvafestivaalista. "Valtavirtakuoppaan putoamista on vältettävä viimeiseen asti, koska festivaalissa ei ole kyse siitä. Televisiosta näkee ihan tarpeeksi mainstream-homoseksuaaleja."

Rumbinin mukaan on vaikea tehdä irtiottoa, näyttää vaihtoehtoisia ja haastavia kuvia ja elokuvia, koska toisaalta festivaalin julkista kuvaa on ajateltava myös nykypäivänä. Tällöin eksplisiittisen seksin tai väkivallan yletön kuvaaminen jää väkisinkin pois. "Sellaisia ikäviä teemoja kuten kuolema, sairaus tai väkivaltainen syrjintä ei haluta yleensä nähdä. Elokuvassa täytyy olla vapauttava loppu, mikä johtuu pitkälti mukavuuden halusta. Ohjelmistossa tarvitaan myös suomalaisille tutumpaa todellisuutta."

Teemat vaihtelevat myös Vinokinossa pitkälti kulttuurin muuttumisen myötä. Kaapista ulos tuleminen ei ole enää niin keskeistä elokuvissakaan. "Aina on kuitenkin joku, kenen pitää tulla ulos kaapista, siksi nekin aiheet jaksavat olla tärkeitä ja ajankohtaisia. Se on valinta, joka pitää tehdä joka päivä eri yhteyksissä ja tilanteissa yhteiskunnassa." Rumbin kuitenkin korostaa, että coming out -tyypit ovat jatkuvasti yhä nuorempia; teini-ikäisiä, jopa lapsia. Lisäksi lesboutensa tunnistavat ja tunnustavat aikuiset naiset ovat yhä yleisempiä niin yhteiskunnassa yleensä kuin myös mediarepresentaatioissa.

"Miesten kohdalla ulostulo ei välttämättä ole niin dramaattista, koska he ovat näkyviä toimijoita muutenkin, ellei tietenkin ole kyse jostakin julkisuuden henkilöstä, jota on pidetty yleisesti heterona. Aktiivinen seksuaalisuus on miesten kohdalla näkyvämpää ja hyväksyttävämpää yhä tänäkin päivänä, ja se näkyy myös elokuvissa."

Perinteisten, seksuaalisuutta koskevien teemojen lisäksi vanhemmuus ja lasten hankkiminen ovat nyt hyvin keskeisiä niin elokuvissa kuin sarjoissa, ja myös parisuhteen rekisteröinti. Nämä ovat aiheita, jotka ovat olleet pinnalla myös yhteiskunnallisessa keskustelussa ja lainsäädännössä. "Erityisesti usein hyvin henkilökohtaisten yksityistuotantoelokuvien sisällä pohditaan millä tavalla saa olla homo ja mitä oikeuksia siihen liittyy." Rumbin nostaa myös biseksuaalisuuden esille trendikkäänä teemana; se ehdottaa tietynlaista määrittelemättömyyttä, epämääräisyyttä, joka nostaa kulttuurituotantojen arvoa katsojien silmissä.

Dokumentit ovat Vinokinossa pitkien elokuvien ohella hyvin keskeisiä ja merkittäviä erilaisuuden esittämisessä. Ne käsittelevät usein vaikeita yhteiskunnallisia aiheita ja kohtaloita, ja kuvaavat myös unohtumattomalla tavalla menneisyyttä. "Katsojien on hyvä tajuta se, että homoseksuaalisuus on eri asia Suomessa kuin esimerkiksi kolmansissa maissa." Miettinen painottaakin sitä, että Vinokinon tehtävänä on näyttää erilaisia homoseksuaalisuuksia.

Yhteisöjen sisältä tuleva kommentointi ja stereotypioiden parodioiminen on Rumbinin mukaan pientuotantojen ohessa tyypillistä. Tällä pyritään haastamaan yleisiä käsityksiä homoudesta. Sarjoissa ja valtavirtaelokuvissa puolestaan pintataso on tärkeintä – ei puida syvempiä tasoja kovinkaan usein ja otetaan usein liian hyväksyttynä se, että tietynlaisia stereotypioita tuotetaan.

Vinokinon vuoden 2004 oheisohjelmiston seminaarit käsittelivät homoseksuaalisuutta mediassa. Yleisön ja keskustelijoiden kesken pohdittiin muun muassa sitä, pitäisikö olla erityinen tuotantotuki, nk. homokiintiöraha suomalaisille, homoseksuaalisuutta käsitteleville elokuville. Yleisesti koettiin, että tällaisia elokuvia ei voida markkinoida rehellisesti edes nykyään, koska halutaan säilyttää valtavirtakatsojien mielenkiinto. Esimerkkejä löytyy niin suomalaisesta kuin ulkomaalaisesta tuotannosta, muun muassa Lapsia ja aikuisia ja De-Lovely.

© Fs-film OY/ Anna Maria Joakimsdottir
Satu (Minttu Mustakallio) ja Venla (Minna Haapkylä)
Aleksi Salmenperän draamakomediassa "Lapsia ja aikuisia – kuinka niitä tehdään?"

 

Miettinen ja Rumbin pohtivatkin yleisesti, onko mahdollista vastustaa valtavirtaa ja millä eväillä ja ehdoilla. Entä miksi homoudesta pelätään yhä puhua? Heidän mukaansa mielenkiintoista olisi myös tutkia, mikä on heterokatsojien mielikuva homorepresentaatioista. Homoseksuaalien ja mediakriitikoiden käsityksiä on jo kartoitettu. Rumbin korostaa lisäksi, että median representaatiot ovat kapeita erityisesti niille, jotka eivät tunne homoja oikeassa elämässä:

"On hyvä olla tietoinen, että elokuva tai tv-sarja esittää vain yhden kuvan ja todellisuuden, joka ei ole kuitenkaan koko totuus. Mediakriittisyys mielletään usein negatiiviseksi asiaksi, vaikka keskeistä on nimenomaan olla tietoinen ympärillä tapahtuvasta, eikä ottaa kaikkea itsestään selvänä."

teksti: © Mari Pöyhtäri

takaisin sisällysluetteloon


Haastattelut:

http://www.tuseta.fi/vinokino/2005/Haastateltavat: Vinokino - lesbo- ja homoelokuvafestivaalin työntekijät Sari Miettinen ja Marko Rumbin. Turussa, 20.4.2005. Haastattelija: Mari Pöyhtäri.

 

Kirjallisuutta:

Doty, Alexander: Making Things Perfectly Queer. Interpreting Mass Culture. Minneapolis – London, 1993.

Dyer, Richard: The Matter of Images. Essays On Representation. 2nd Edition. London – New York, 2002.

Dyer, Richard: The Culture of Queers. London – New York, 2002.

 

Televisio-ohjelmat:

Voimala. Miksi homot ovat muotia televisiossa? Suomi 2005, Ikoni ja Indeksi. Toim. & Tu: Marketta Mattila ja Raisa Rauhamaa. Esitetty 15.3.2005 YLE1. Keskustelemassa: tv-toimittaja Mikko Silvennoinen, Z-lehden päätoimittaja Sari Virtanen, koreografi Tuomo Railo, tutkija Juha-Heikki Tihinen ja Sillä silmällä -ohjelman stylisti Mikael Hytönen.


www.Film-O-Holic.com/widerscreen