www.Film-O-Holic.com/widerscreen

takaisin sisällysluetteloonKimmo Ahonen – Wider Screen 3/2004

 

AFRIKKA – SARVIKUONOJEN MAA

Marjo Kaartinen: Neekerikammo

Neekerikammo


Keskustelu kulttuurien erilaisuuden syistä on ollut viime aikoina ikävällä tavalla tapetilla. Helsingin Sanomat kaivoi kaapista rotujen älykkyyttä 1800-luvun metodein mittaavan emeritusprofessorin, jonka teesit todistavat, kuinka kulttuurisia ennakkoluuloja ja rasismia on edelleen helppo naamioida tieteen valekaapuun. Rotuja paremmuusjärjestykseen laittavien vanhasten vastapainoksi kannattaa lukea dosentti Marjo Kaartisen teos Neekerikammo, jossa luodataan suomalaisten matkailijoiden Afrikka-kuvausten rasismia, piilorasismia ja toiseuden kohtaamista. Neekerikammo on tärkeä, joskaan ei ongelmaton kannanotto arvokeskusteluun. Siksi sitä on paikallaan arvioida myös tässä julkaisussa. Kaartinen ei tosin käsittele audiovisuaalista kulttuuria, mutta sitäkin enemmän kulttuurisia mielikuvia – kuvia vieraasta ja kuvia meistä itsestämme.

Neekerikammo ei ole aihettaan varovaisesti lähestyvä tutkimus, vaan pikemminkin lukijaa haastava kulttuuripuheenvuoro. Se on lukemisen arvoinen ja omalla sarallaan myös tärkeä teos. Kirjan lukeminen herättää ajatuksia ja myös halua väittää kirjoittajalle vastaan. Se ei ole kaikkia tasapuolisesti ymmärtävää "toisaalta, mutta toisaalta" -jaarittelua, vaan rohkea kannanotto. Kaartinen pelaa avoimin kortein eikä yritä piilottaa subjektiivista otettaan. Teos haastaa myös lukijan reagoimaan henkilökohtaisesti, ja siksi käsittelen seuraavassa kirjaa omista lähtökohdista nousevana lukukokemuksena. Pyrin kommentaariin, joka on vuoropuhelua teoksen ja sen herättämien ajatusten välillä, ei pyrkimystä varsinaisesti arvottavaan kritiikkiin.

 

Vieraan pelko

Neekerikammossa tarkastellaan suomalaisten vieraan pelkoa käsittelemällä matkailijoiden Afrikka-kuvauksia 1900-luvulla. Lähdeaineistona ovat erityisesti lähetystyöntekijöiden Keniaa koskevat kuvaukset, mutta matkakirjojen lisäksi mukana on hyvin monenkirjavaa lähdeaineistoa Gallen-Kallelan Afrikka-kuvauksista Väinö Lesosen 1990-luvun romaaniin. Aineiston analysoinnissa tekijän tavoitteena on löytää kulttuuriamme edelleen ohjaavia ajatusmalleja, jotka määrittävät suhdettamme toiseen, suhdettamme vieraisiin kulttuureihin. Kohteena ei ole siis se, millainen Afrikka on "oikeasti" ollut, vaan ne länsimaisen kulttuurin näkemisen tavat, joilla suomalaisetkin matkaajat ovat Afrikkaa jäsentäneet. Kohteena on Afrikka toiseutena, eli kuten Kaartinen itse asian osuvasti määrittää: "Toiseuden keskiössä ei ole koskaan se, millainen toinen oikeasti on, vaan se, millainen itse olen ja se millainen on minun näkemykseni maailmastani".

Afrikkalaisia on suomalaisten matkakuvauksissa kuvattu yhtä lailla lapsellisina hölmöinä ja jaloina villeinä, eläimellisinä pakanoina, yliseksuaalisina petoina kuin muuten vaan rumina ja tyhminä olioina. Toisin sanoen "neekerit" ovat olleet länsimaisen kulttuurin antiteesi. Heidän "jälkeenjääneisyyttään" taivastelemalla, kiroamalla tai säälittelemällä on voitu osoittaa oman kulttuurin ylemmyys. Matkakertomuksia leimaa alistava valtasuhde, jonka ilmenemismuodot saattavat olla hyvin erilaisia, joskus myös näennäisen viattomia. Valtasuhde kun ei ilmene vain rasistisena tyypittelynä, vaan myös nostalgisoivana alkukantaisuuden ihailuna.

Herruutta osoittavat kulttuuriset mielikuvat mustista ihmisistä toisena elävät Kaartisen mukaan yhä kulttuurissamme ja voivat paksummin kuin moni haluaisi uskoa. Siksi sana "neekeri" (Kaartinen käyttää johdonmukaisesti lainausmerkkejä läpi teoksen) ei ole koskaan neutraali, vaan se sisältää rasistisia piilomerkityksiä. Sana kantaa mukanaan syvää rotuvihaa – sen käyttäjän tarkoitusperistä riippumatta. Afrikkalaisten kuvaamisen ohella kirjassa tarkastellaan myös matkailijoiden luontokuvauksia ja erityisesti niiden "tropikalismia", länsimaista tapaa nähdä luonto ja maisema osana toiseutta.

Miellyttävän helppolukuisena teoksena Neekerikammo on suunnattu suurelle yleisölle. Kaartinen välttää ansiokkaasti diskurssin, representaation tai muiden kulttuurintutkimuksen avainkäsitteiden liiallista käyttöä, ja siksi teoksen kieli avautuu myös akateemiseen kirjoitustapaan vihkiytymättömälle lukijalle. Hän pitää lauseensa lyhyenä ja tiiviinä eikä sorru siihen käsitteitä vilisevään munkkilatinaan, joka valitettavan usein hallitsee nykyistä kulttuurin- ja mediatutkimusta.

 

Historia syytekirjelmänä

Neekerikammossa paikannetaan suomalaisen kulttuurin piilorasismia tavalla, joka ei jätä lukijaa kylmäksi. Tutkijan itsereflektio nouseekin Neekerikammon johtavaksi teemaksi. Kaartinen esittää rohkeasti, että hänen historiantulkintansa on luonteeltaan poliittista ja sen tavoitteena on lukijan herättäminen huomaamaan kulttuurimme piilorasismin. Kunnioitettava pyrkimys, joka myös paikantaa teoksen lähemmäs kulttuurintutkimusta kuin historiantutkimusta. Oma kritiikkini nousee nimenomaan teoksen historiallisen perspektiivin ongelmallisuudesta, kulttuurintutkimuksen näkökulmasta kritiikki voi tosin näyttää epäolennaisilta.

Edward Saidin ja postkolonialistisen teorian innoittamana Kaartinen lukee matkakertomuksia "afrikanismin" edustajana. Afrikanismi on muunnos Saidin orientalismi-käsitteestä ja tarkoittaa länsimaisia käsityksiä Afrikasta toiseutena. Toiseuden kuvaamisen ytimessä ovat ne jäsennystavat, jolla länsimainen ihminen eriyttää toisen, vähempiarvoiseksi mielletyn kulttuurin omasta kulttuurista. Toiseutta tutkivassa lähestymistavassa matkakertomusta ei niinkään suhteuteta kirjoittamisaikansa asenteihin ja arvoihin, vaan sitä tulkitaan osoituksena piilorasististen puhetapojen yleisyydestä ja pysyvyydestä. Matkakertomuksia ei siis käsitellä osana oman aikansa kulttuuria, vaan suhteessa näiden puhetapojen nykyperspektiivistä määriteltyihin oletusarvoihin.

Neekerikammon valikoiva, piilorasismin ilmenemismuotojen etsimiseen painottuva lukemistapa johtaa tulkintojen ennalta arvattavuuteen. Kaartisen mukaan painolastinamme on "länsimainen, vierasta pelkäävä kulttuurimme". Teos lähtee siis siitä, että suomalainen kokemus ei poikkea länsimaisesta kokemuksesta Afrikasta. Tästä lähtökohdasta päädytään loogisesti loppupäätelmään, jonka mukaan kulttuurimme on rasistinen ja etenkin piilorasistinen. Väitteen tueksi esitetään hyviä argumentteja, mutta väittäisin silti, että kyse on kehäpäätelmästä. Olemme kyllä osa länsimaista kulttuurihistoriaa, mutta tarkoittaako se, että historiallinen kokemuksemme Afrikasta olisi samanlainen kuin esimerkiksi englantilaisten tai ranskalaisten? Afrikkaa kolonisoineiden suurvaltojen kokemus vieraasta kulttuurista on väistämättä erilainen kuin pienten kansojen. Vaikka suomalaiset saattoivat jakaa saman rotuennakkoluulojen täyttämän katsomistavan, on sen käytännön ilmenemismuodoissa sellaisia historiallisia eroja, joita ei voi ohittaa vetoamalla vain länsimaisen kulttuurin yleiseen rasistisuuteen.

Kaartinen toteaa yllättyneensä kuinka "monoliittisena" matkakirjojen Afrikka-kuvaukset ovat säilyneet ja kuinka vähän afrikkalaisten ja luonnon kuvaukset ovat muuttuneet sadan vuoden aikana. Mielikuvien ajallisen muutoksen sijaan hänen mielenkiintonsa kohteena on niiden läsnäolo omassa ajassamme. Nähdäkseni tämä pysyvyyden etsiminen muodostuu teoksen suurimmaksi tulkinnalliseksi haasteeksi.

Matkakertomuksia ei Neekerikammossa kunnolla sijoiteta oman aikansa kontekstiin tai matkakuvausten yleiseen viitekehykseen, vaan niitä tarkastellaan osana pitkän aikavälin rasistista kuvaustapaa. Siten vuosisadan alkupuolen suomalaisen lähetyssaarnaajan matkakuvausta ja Lesosen monella tapaa ristiriitaista 1990-luvun romaania voidaan käyttää yhtä lailla todistusaineistona asenteiden pysyvyydestä. Historiallinen muutos ja erityisyys häipyvät tekstien itseisarvoa korostavassa lukemistavassa. Historioitsijana Kaartinen toki tiedostaa ongelman ja myöntää rehdisti lukevansa lähteitä tarkoituksellisen epäkronologisesti ja ajallisia eroavaisuuksia häivyttäen. Hän kiistää halunneensa tuomita menneisyyden ihmiset, mutta hän haluaa tuomita "meidät itsemme" osoittamalla mikä kulttuurisessa kuvastossamme on piilorasismia.

Poliittisuuden nostaminen tulkinnan tavoitteeksi nostaa kuitenkin esiin monia historiateoreettisia ongelmia. Historioitsijan asettuminen syyttäjän rooliin, olkoon asia eettisesti kuinka oikeutettu tahansa, on aina haasteellista, on kyse sitten kolonialismin tai kommunismin historiasta. Haaste muuttuu tulkinnalliseksi ongelmaksi siinä vaiheessa, kun syytteiden innoittamana sivuutetaan syytettyjen asianajajana toimiminen. Enkä tarkoita tällä moraalisen vastuun unohtamista, vaan asioiden kiihkotonta tarkastelua.

Kirjasta saa välillä sellaisen vaikutelman, että kaikki ennakkoluulot ovat piilorasistisia; siis että ennakkoluuloja voi olla vain negatiivisessa merkityksessä. On kuitenkin vaikea kuvitella toiseuden positiivista kohtaamista, jossa ei olisi mukana ennakkoluuloja. Kohtaamisen ydinongelmana on pikemminkin se, missä vaiheessa ennakkoluulot muuttuvat negatiivisiksi toimintamalleiksi. Siis missä vaiheessa toisen kohtaaminen muuttuu toisen alistamiseksi; missä vaiheessa eroavaisuuksien määrittely muuttuu institutionaaliseksi rasismiksi. Jos jokaista vierasta kulttuuria arvottavaa kommenttia tarkastellaan piilorasismina, miten kulttuurien kohtaamiseen liittyvät väistämättömät törmäyspisteet voidaan erottaa todellisesta rasismista?

 

Toisen voi kohdata toisinkin – mutta miten?

Kirjan luettuani mietin lukemiskokemuksen ristiriitaisuutta. Olin pitkälti samaa mieltä teoksen pääväittämistä, länsimaisen ja suomalaisen kulttuurin piilorasismista sekä toisen kohtaamisen perusproblematiikasta. Pidin myös selkeästä kirjoitustyylistä ja kirjoittajan pyrkimyksestä kirjoittaa akateemisen yhteisön ulkopuolelle. Silti "joku asia" närästi minua. Paljastiko teos kenties jotain omista tunnistamattomista piiloasenteistani? Mahdollisesti, ja silloin kirja olisi osunut maaliinsa, kyseenalaistamaan lukijan omia perusoletuksia. Voisin kuitenkin löytää negatiiviselle reaktiolle myös muita syitä, jotka palautuvat kirjan julistuksellisuuteen. Neekarikammo ottaa annettuna tietyn kulttuurintutkimuksessa lähes itsestäänselvyydeksi muuttuneen position, jonka ytimessä on ajatus alistettujen kunnianpalautuksesta. Kaartinen nostaa kirjan lopussa esikuvakseen Edward Saidin teoksen Ajattelevan ihmisen vastuu. Siksi muutama sana tässä Saidin teoksesta, olkoonkin että vertailu ei tee oikeutta Neekerikammolle. Toisaalta vertailu korostaa, että Neekerikammon tulkinnalliset ongelmat leimaavat yleensäkin toiseusproblematiikan kanssa painiva kulttuurintutkimusta.

Neekerikammoa lukiessani minua ärsyttivät samat piirteet kuin Saidin teoksessa – vaikka allekirjoitan molempien kirjojen perusargumentit ja yhteiskunnalliset tavoitteet. Saidin ajattelevan ihmisen implisiittisenä kriteerinä on intellektuelli, joka ajattelee kulttuurista ja politiikasta samansuuntaisesti kuin Edward Said. Toisin sanoen vasta "edistyksellisten" joukkoon kuuluminen takaa oikean intellektuellin aseman. Siksi Saidin kirjassa on mainittu monta kertaa Noam Chomsky ja Susan Sontag, mutta ei kertaakaan Vaclav Havelia tai Alexander Solzenitsynia. Said on eettinen ja oikealla asialla, mutta samalla valikoiva, jyrkkä ja välillä linjauksissaan mustavalkoinen. Hän vaatii lukijaa asettumaan toisen asemaan, mutta ei halua itse juurikaan ymmärtää vastustajiensa näkökulmaa. Hieman kärjistäen: Saidille, kuten monille muillekin meistä, länsimainen kristillinen konservatismi on suurin toiseus, jota ei tarvitsekaan enää ymmärtää tai "kohdata toisin". Toisin sanoen tulkinnan poliittisuus määrää jo toiseuden tutkimisen hyväksyttävät suuntaviivat.

Ongelmaa voisi hahmottaa vertailemalla Saidin ja hänen seuraajiensa tekstejä Yhdysvalloissa nykyään kovin suosittuun Islamia käsittelevään pamfletti- ja tutkimuskirjallisuuteen (esim. Daniel Pipesin teokset). Niiden tavoitteena on yleensä osoittaa islamilaisen fundamentalismin väkivaltaisuus ja pysyvä vastakohta länsimaisten arvojen kanssa. Näiden konservatiivien innolla lukemien kirjojen päämäärä on siis täysin päinvastainen kuin postkolonialistisessa teoriassa. Kuitenkin tulkinnoilla on enemmän yhteistä kuin kumpikaan osapuoli haluaisi myöntää. Molempien ytimessä on tulkintojen avoin tai piilotettu poliittisuus, joka nousee menneisyyden tulkitsemista hallitsevaksi tekijäksi – siis ongelmaksi, joka sumentaa historiallisen tulkinnan uskottavuutta!

Kirjansa lopuksi Kaartinen toteaa, että toisen voi kohdata toisinkin. Pitää paikkansa. Neekerikammo pyrkii vilpittömästi edistämään tätä "toisenlaista" kohtaamista, siitä huolimatta että toisenlaisen kohtaamisen pelivara kavennetaan teoksessa kovin ohueksi. Lukija jää miettimään, mikä olisi se toinen tapa, kun matkakertomusten vierasta kulttuuria ymmärtämäänkin pyrkivä havainnointi leimataan lähtökohtaisesti piilorasistiseksi. Edistääkö aitoa kohtaamista sellainen lukutapa, jossa kulttuurien kohtaamista käsitellään ylihistoriallisesti ja korostetun arvottavasti, etten sanoisi ideologialähtöisesti? Epäilen. Siitä ja kaikesta em. kritiikistäni huolimatta en epäile lainkaan sitä, etteikö Neekerikammo olisi hyvin tarpeellinen teos. Esipuheessaan Kaartinen tunnustaa miettineensä pitkään, jättääkö tekstin pöytälaatikkoon. Onneksi ei jättänyt. Vieraiden kulttuurien kohtaamista kansantajuisesti käsitteleviä kirjoja ei ilmesty Suomessa liikaa. Tulkinnallisista ongelmistaan huolimatta Neekerikammo sisältää aidon pyrkimyksen kulttuurien kohtaamisen jäsentämiseen ja oman kulttuurin itsestäänselvyyksien purkamiseen.

Kun Kalevi Wiikin Eurooppalaisten juuret -teoksen (2002) ansioista kiisteltiin pari vuotta sitten, Eero Paloheimo totesi osuvasti, että tietokirja ei ole luonteeltaan mikään väitöskirja. Tietokirjan tehtävänä on popularisoida tieteellistä tutkimusta ja löytää keskustelua herättäviä argumentteja. Kaartisen teos on nimenomaan tietokirja, joka ansiot – mutta myös ongelmat – ovat lukijan ravistamisessa. Neekerikammo sisältää osioita, jotka sopisivat erinomaisesti esim. lukioiden ja miksei peruskoulunkin suvaitsevaisuuskasvatukseen. Suomalainen tiedemaailma tarvitsisi enemmänkin Kaartisen kaltaisia poleemisia ja argumentoivia kirjoittajia. Siksi haluan lopuksi onnitella Marjo Kaartista rohkeasta teoksesta, joka ainakin allekirjoittaneessa herätti sekä innokasta nyökyttelyä että ärhäkkäitä vastalauseita. Jos se ei ole vaikuttamaan pyrkivän tietokirjan tarkoitus, niin mikä sitten?

teksti: © Kimmo Ahonen

takaisin sisällysluetteloon


Marjo Kaartinen: Neekerikammo. Kirjoituksia vieraan pelosta.
K & H, Turun yliopisto, kulttuurihistoria 2004, 189 s.


www.Film-O-Holic.com/widerscreen