www.Film-O-Holic.com/widerscreen

takaisin sisällysluetteloonHanna Järvinen – Wider Screen 2/2004

 

 

HISTORIA UUSIKSI

"Why does what appears to simply be a fantasy move audiences so deeply? Does this ancient mythic world in some mysterious way evoke our own?"

 

Päivänä muutamana tuli katsottua Peter Jacksonin Taru Sormusten Herrasta -elokuvatrilogian viimeinen osa dvd:llä. Elokuvan teatteriversion lisämateriaalina oli mm. dokumentti, joka kerrassaan erinomaisesti todensi vanhan sanonnan, jonka mukaan etsivä löytää. Luontodokumenteistaan tuttu National Geographic on ottanut aiheekseen todistaa, että Taru Sormusten Herrasta ei suinkaan ole "vain" fantasiaa, vaan totisinta totta – siis jokaiselle kirjan ja/tai elokuvan (nämähän ovat, joo, sama asia) idealle löytyy oikea historiallinen esikuva, jos vain tarpeeksi kaukaa haetaan. Ja kaukaapa niitä sitten pitääkin hakea. Aragorn on dokumentin mukaan Theodore Roosevelt ja Gandalf on Benjamin Franklin. Eikun ihan totta: "Perhaps our own history is closer than we think to this mythic past."

Dokumentti rakentuu pääasiassa siten, että fiktiivisen henkilöhahmon motiiveja ja toimintaa verrataan johonkin kuuluisaan historian henkilöön. Dokumentissa ei missään vaiheessa väitetä Tolkienin käyttäneen mitään näistä henkilöistä tai tapahtumista esikuvanaan kirjoittaessaan kirjaansa, eikä myöskään dokumenttiin sisällytetyissä Peter Jacksonin ja kumppaneiden haastatteluissa mainita elokuvan tekijöiden mitenkään pohtineen tällaisia historiallisia esikuvia hahmoilleen. Tolkien tunnetusti ilmoitti vihaavansa allegorioita, ja kielsi teoksellaan olevan mitään tekemistä historiallisten esimerkkien, varsinkaan toisen maailmansodan, kanssa – mutta tämähän ei ole koskaan estänyt tolkientietäjiä moisia allegorioita rakentamasta. Kuten Sir Ian McKellen tässäkin dokumentissa sanoo, tieto, että Tolkien kirjoitti kirjansa toisen maailmansodan aikana, saa kenet tahansa etsimään Sauronin mahdollista esikuvaa eräässä viiksekkäässä itävaltalaisessa, sanoi kirjailija mitä hyvänsä.

 

Asiantuntijan arvo

Dokumentti siis tavallaan myöntää olevansa fiktiota, sillä sen lähtökohdille ei ole mitään historiallisesti verifioitavia todisteita. Historioitsija voikin valita ollako raivoissaan esitetyistä väitteistä vaiko nauraa niille. Raivoamista edesauttaa useiden akateemisten ja jopa historioitsijoiksi itseään tituleeraavien henkilöiden haastattelu dokumentin aineistona. Useimmat esiintyvät puhtaasti asiantuntijoina jostain historiallisesta toimijasta, mutta sanottu kuulostaa silti kontekstissaan vähintäänkin yksinkertaistavalta. Tutkijat kuitenkin asetetaan samalle auktoriteetin tasolle kuin sukulaiset, näyttelijät, tapahtumien todistajat, tai fiktion kirjoittajat. Esimerkiksi William Wallacesta puhuvat "Jock Ferguson, Wallace Re-enactor" ja "Dr. Fiona Watson, Historian"; pohjoisnavan etsimisestä taasen "Dr. Allen Counter, Harvard University" ja "Robert Peary Stafford, Great-grandson". Usein eri tohtorien ja professorien erityisala jätetään mainitsematta, ja voikin olettaa, että institutionaalinen affiliaatio korvaa dokumentin tekijöiden mielessä mahdolliset puutteet henkilöiden asiantuntijuudessa, ja tarpeeksi arvovaltaisen instituution puuttuessa esitetään sitten jotain muuta, esimerkiksi "Broughton Coburn, Everest Expert". Millä perusteella hänkin on ekspertiisinsä hankkinut, jää hämäräksi.

Oma ehdoton suosikkini on kuitenkin professori Michael Drout, "Tolkien expert", joka on selvästikin ollut jotenkin mukana keksimässä näitä jännittäviä yhtäläisyyksiä, sillä kertojan jälkeen hän saa olla eniten äänessä. Yleensä hän päästää suustaan hersyviä "totuuksia" kuten: "William Wallace and Aragorn are both in love with the idea of freedom. And both in love with the idea of independence, and the idea of people setting their own destiny." Sitten hän selittää, kuinka tämä on erinomaisen epätyypillinen ajatus keskiajalla, josta hän selvästikin tietää yhtä paljon kuin 1500-luvusta ("Both Aragorn and Elizabeth [I] had to sacrifice their personal love, the individual people they cared about, for something that was bigger and that was more important to him.") tai 1900-luvusta ("Both Theodore Roosevelt and Aragorn tested themselves in the wilderness where nature [--] was their biggest enemy.")

Varmastikin National Geographic on maksanut maltaita saadakseen mukaan sellaisia "oikeita" historioitsijoita kuin Richard Pipes Harvardista, joka täysin vakavalla naamalla sanoo, että Rasputinia voidaan pitää samanlaisena pahana neuvonantajana kuin Kärmekieltä (Wormtongue). Retoriikan tasolla tätä korostavat kertojan kuvauksessa käytetyt ylisanat: "History has known many dark and cunning councellors. Like Wormtongue, one held sway over an entire royal family, much to the horror of their loyal subjects. The results were tragic. [- -] Rasputin was a dangerous opportunist. He wormed his way into the royal family preying on their personal tragedy." Kertojan lisäksi tähän syyllistyy myös professori Pipes: "But he had eyes that were hypnotic. And everybody who spoke to him and saw these eyes came under their influence, under their spell." Lopulta Rasputinin mukaan ottaminen on hieman epäloogista dokumentin kokonaisuudessa, sillä tekijöiden amerikkalaisuudesta johtuen kaikki muut esimerkit tulevat angloamerikkalaisesta kulttuuripiiristä – Amerikan historiaa glorifioidaan ilman mitään rajaa, ja loput esimerkit koskevatkin Englannin, Skotlannin ja brittiläisen imperiumin saavutuksia. "Maailma" jää siis varsin yksipuoliseksi.

 

Mutkat suoriksi

Usein historiallisten tapahtumien kulussa on vedetty useampiakin mutkia suoriksi: "Just as Gandalf encouraged king Théoden to fight, Cecil's council helped Elizabeth to defeat the Spanish Armada and led to the execution of her rival, Mary Queen of Scots for treason." Hetkinen...? Tällä tavalla toisessa maailmansodassa olennaisinta oli RAF:n lentäjäsankareiden taistelu Britanniasta, joka oli "one of the most pivotal battles against all odds of all times" ja käänsi sodan kulun, koska "[i]nspired by the charismatic Winston Churchill" britit tietty inspiroituivat, kuten Professor Michael Drout, Tolkien expert, toteaa, ja tämähän tekee taas Churchillista Aragornin kaltaisen.

Onnistunut taistelu Britanniasta vertautuu dokumentin rakenteessa turhaan mutta herooiseen taisteluun, jota edustaa etelävaltioiden hyökkäys Cemetery Ridgessä Gettysburgin taistelussa kuvitettuna Timothy O'Sullivanin kuuluisalla A Harvest of Death -valokuvalla, jonka ruumiit O'Sullivanin pomo, reportteri Alexander Gardner, oli asetellut sopivan kuvauksellisesti. Vaikka tässä yhteydessä haastateltu professori James McPherson Princeton Universitystä puhuu Gettysburgista ainoastaan etelän kunniakkaan tappion symbolina, dokumentin rakenteessa se linkitetään Faramirin johtamaan hyökkäykseen Pelennorin kenttien taistelussa, josta elokuvaversiossa on tehty ratsastus varmaan kuolemaan.

Koska historiallisten henkilöiden esitteleminen liikkuvassa kuvassa vain historiallisiin dokumentteihin nojaten olisi varsin tylsää, dokumenttiin on sisällytetty näyteltyjä jaksoja, jossa puupökkelöiltä vaikuttavat mutta pompööseihin pukuihin puetut näyttelijät esittävät historiallisia esikuviaan. Näin tasapainotetaan kuvallista materiaalia ja haastattelujen puhuvia päitä. Selvästikin dokumentin tekijöillä ovat olleet historiallisten lähteiden sijaan mielessään lähinnä Hollywoodin esittämät versiot historian tapahtumista, sillä esimerkiksi William Wallace on tietty "valkokankaalta tuttu" Braveheart, ja useimmat mukaan ympätyt historian hahmot kuvaillaan elokuvista tutuilla mausteilla tunteidensa ohjaamiksi myyttisiksi hahmoiksi. Elisabet I muuten "would give up the love of her life for the political stability of her kingdom. [] In fact, Elizabeth was prepared to live and die a virgin for her country."

Kuten voi kuvitella, historiallisen aineiston lähdearvo onkin täysin hukassa. Tämä käy kerrassaan mainiosti ilmi Agincourtin taistelun kuvauksessa: "As the battle nears, Henry rallies his tired troops with a speech immortalised in Shakespeare's play." Shakespeare on siis ollut paikalla kirjaamassa näytelmäänsä tai ainakin kirjoittanut sen historiografian taiteen sääntöjä noudattaen. Samalla tavoin Benjamin Franklin "lived at a time of great peril for America, the Revolution." Jos dokumenttiin suhtautuu vakavissaan, on viimeistään tässä vaiheessa vaarassa saada jonkinlaisen infarktin.

 

Arvosana: Kalkkuna

Spekulatiivisessa fiktiossa tällaiselle tuotteelle on kuitenkin oma terminsä: kalkkuna. Kalkkuna on tekijöidensä tosissaan tuottama kirja, elokuva, tmv., joka on niin huono, että se on itse asiassa hauska. Ns. mundanet (henkilöt, jotka eivät kuulu fandomiin) kuvittelevat usein, että kaikkien aikojen kalkkuna oli Ed Woodin Plan 9 from Outer Space (1959), mutta kalkkunan käsitteen sisäistäneet ymmärtävät kyseisen kulttuuripläjäyksen olleen kalkkunana varsin heikkolaatuinen, koska sen loogiset aukot, huono näytteleminen, kierrätetyt kohtaukset, jne. puuduttavat ennemmin kuin naurattavat. Tämä National Geographicin dokumentti sen sijaan on todella kalkkunoiden aatelia: katselijan ei tarvitse tuntea historiaa eikä Tolkienia tajutakseen tämän audiovisuaalisen spektaakkelin olevan perusolettamuksiltaan aivan hulvattoman vinksahtanut. Tätä korostavat audiovisuaalisille kalkkunoille tyypilliset juonen aukot ja huono näytteleminen.

Elokuvan ja kirjan väliset – ajoittain hulppeat – tulkintaerot esimerkiksi hahmojen motiivien (Puuparta, Faramir) tai konkreettisen juonen (haltija-armeija) tasolla luovat dokumenttiin oman kalkkunatasonsa. Dokumentin tekijät voivat aivan vapaasti väittää esimerkiksi Aragornin olleen "a reluctant hero", sillä näinhän elokuvassa – toisin kuin kirjassa – todellakin on. Itse asiassa Jacksonin elokuva on yksinkertaistanut hahmojen motiiveja ja muuttanut tapahtumaketjuja siinä määrin, että Tolkienin kirjan mustavalkoisuus näyttäytyy suorastaan sateenkaaren monivärisyydeltä, johon dokumentissa rinnastuu kätevästi historiallisten henkilöiden motiivien yksinkertaistaminen, jopa niiden suoranainen vääristely. Kahden tulkinnan tason samanaikaisuus tuo tähän kalkkunaan rikkautta, jota useimmista genren sisäisistä kalkkunoista puuttuu, ja laajentaa varmasti myös epäuskoista katsojakuntaa.

 

Rotu ja seksuaalisuus

Tyypilliseen amerikkalaiseen tapaan rotukysymys saa suorastaan perverssejä ulottuvuuksia. Benjamin Franklin, orjanomistaja, uskoi kuulemma ohjenuoraan elämästä "by doing right by your fellow man, by serving your fellow man, not by exploiting your fellow man". Dokumentin kiintiömusta on Matthew Henson, Robert Pearyn pohjoisnaparetkikunnan musta jäsen, joka esitellään "tavallisena sankarina" ja rinnastetaan Samiin. "In the brutal climate of the Arctic, the rules of a segregated society fell away." Tälläpä olikin paljon väliä palatessamme sivilisaation pariin. Samassa yhteydessä retkikunnan inuit-oppaat jäävät yhtä nimettömiksi kuin historiankirjoituksessa aikanaan Mount Everestin valloituksessa Edmund Hillaryä opastanut Tenzing Norgay, jota myös verrataan Samiin. Rotukysymyksen yhteydessä mainitaan myös Legolas ja Gimli, jotka kirjassakin ovat eri rotuja, ja tässä kohtaa onkin dokumentin ainoa todellinen anti, sillä extended editionin esittelyn puuttuessa dvd:ltä on hupaisaa löytää dokumentista pari sekuntia pidennettyyn versioon kuuluvaa materiaalia.

Myös Frodon ja Samin ajoittain hyvinkin homososiaalisen rajoja koetteleva suhde on pakko käsitellä vaikkakin negaationa: ohjaajan mukaan "there is nothing extrenious, no undercurrent of anything". Paradoksaalisesti juuri homoseksuaalisuuden implisiittinen kielto kiinnittää huomion homoseksuaalisen peikkoon, jota naishahmojen sulkeminen dokumentin ulkopuolelle vain korostaa: historiallisia esikuvia kun löydetään vain miehille. Dokumentin logiikalla kuitenkin Éowyniä olisi hyvin voinut verrata vaikkapa Jeanne d'Arciin tai Boediceaan, ja Galadriel olisi ihan hyvin voinut olla vaikka Troijan Helena. Jopa Arwen, jonka roolia elokuvassa on kasvatettu huomattavasti kirjaan nähden, näyttäytyy dokumentissa vain Aragornin rakkauden objektina.

 

Lopuksi

National Geographicin ja elokuvan tuottaneen New Line Cineman taloudellinen yhteistyö lienee pääsyy dokumentin tilaamiseen, mutta se ei selitä dokumentin käsittämättömiä perusoletuksia fiktion ja historian "totuuksien" suhteesta. Vaikka dokumentissa ei suoranaisesti viitata nykypäivän maailmanpolitiikkaan, sen sisältämän historiakäsityksen taustalla väijyy uhka toisenlaisesta allegorisesta luennasta, jossa todellisuutta luetaan yhtä yksinkertaistavasti "hyvän" taisteluna "pahan akselia" vastaan.

Genretietoisempana uhkana haluaisin tietää miksi dvd:n tekijät sisällyttävät fantasiaelokuvan lisämateriaaliksi dokumentin, jossa fantasiaa genrenä vähätellään, ikään kuin fantasiassa ei voisi puhua arkkityyppien, allegorioiden, symboleiden, jne. kautta myös nykypäivästä. Totuudellisuus (mitä sillä sitten tarkoitetaankin) nostetaan useissa dokumentin kommenteissa itsearvoiseksi: "Though fantastical, it is not a fairy-tale, but a relentlessly truthful story." Onko elokuvan tekijöiden usko omaan hengentuotteeseensa näin heppoinen? Kenties Tolkien-fandomin reaktiot ovat saaneet elokuvantekijät toivomaan laajempaa katsojakuntaa, jolle kaikki spekulatiivinen fiktio näyttäytyy todellisuudesta vieraantuneena eskapismina. Sääliksi kuitenkin käy niitä harvoja, jotka kuvittelevat tämän jälkeen historian todellakin rakentuvan Hollywoodin aidosti todellisuudesta vieraantuneilla säännöillä.

teksti: © Hanna Järvinen
FT, Kulttuurihistoria/Turun yliopisto
(jonka nuoruudensynteihin kuului Suomen Tolkien-seuran perustaminen)

takaisin sisällysluetteloon


National Geographic: Beyond the Movie. The Lord of the Rings: The Return of the King (2004). Producer Helen Fitzwilliam, Editor Penny Trams, Written by Helen Fitzwilliam, John Bredar, Rachel Allen, Executive Producer John Bredar, Senior Executive Producer Michael Rosenfeld for National Geographic Television & Film/New Line Cinema, Director (Production Operations) Beverley Marecheau Mitchell, Director (Post Production) Chico Arnaldo-Guizar.


www.Film-O-Holic.com/widerscreen