Meri Heinonen – Wider Screen 1/2004

THE PASSION OF THE CHRISTIN
VANHAKATOLINEN KÄRSIMYS

Mel Gibsonin The Passion of the Christ -elokuva saapui Suomeenkin ennakkokohun saattamana. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa uutisoitiin Yhdysvalloissa herännyttä keskustelua elokuvan mahdollisesta antisemitismistä jo muutama viikko ennen sen Suomen ensi-iltaa. Erilaiset pikku-uutiset ja laajemmatkin katsaukset kertoivat suomalaiselle lukijakunnalle Mel Gibsonin ja etenkin hänen isänsä Hutton Gibsonin kuulumisesta vanhakatoliseen ryhmittymään, joka suhtautui kriittisesti Vatikaanin toisen konsiilin 1960-luvulla aikaansaamiin uudistuksiin katolisessa kirkossa.

Nämä konservatiivisia arvoja painottavat vanhakatoliset pitäytyvät ennen muuta Trenton konsiilin (1545–1563) esittämissä näkemyksissä katolisesta opista. He esimerkiksi käyttävät messuissaan edelleen latinan kieltä ja hyväksyvät ainoastaan latinankielisen Raamatun ns. Versio Vulgatan. Samoin he korostavat, ettei pelastusta ole katolisen kirkon ulkopuolella – ajatus, josta katolinen kirkko irtisanoutui Vatikaanin toisen konsiilin yhteydessä. Varsin kiinnostavasti vanhakatolisten "radikaaleimmat" ovat sitä mieltä, että Pius XII:n (k.1958) jälkeen paavin istuin on ollut tyhjä. Toisin sanoen he eivät tunnusta nykyisen paavin asemaa katolisen kirkon johtajana.

Vatikaanin toisen konsiilin uudistuksiin kuului myös katolisen kirkon virallisesti muotoilema julistus, etteivät juutalaiset olleet kollektiivisesti vastuussa Jeesuksen kuolemasta. Konsiili esimerkiksi kielsi pitkäperjantaina luetut rukoukset, joiden kohteena olivat "kavalat juutalaiset". Muun muassa tämä on antanut aiheen olettaa, että Gibsonin elokuvalla olisi antisemitistinen pohjavire ja että hän pyrkisi alleviivaamaan juutalaisten syyllisyyttä Jeesuksen kuolemaan. Tilannetta ovat kärjistäneet Hutton Gibsonin esittämät lausunnot, joissa hän on vähätellyt toisen maailmansodan aikana surmattujen juutalaisten määrää.

Suomessa keskustelu elokuvan mahdollisesta antisemitismistä kuitenkin ohitettiin melko nopeasti ja lyhyillä maininnoilla ensi-illan jälkeen. Keskustelu ja arviot siirtyivät koskemaan etupäässä Passionin elokuvallisia ominaisuuksia ja toisaalta sen välittämää sanomaa kristinuskosta. Osa kritiikeistä tyrmäsi elokuvan tylsänä ja draamallisesti heikkona. Toiset arvostelijat puolestaan kritisoivat elokuvan raakaa väkivaltaa ja varsin moni esitti arvion, jonka mukaan kristillinen sanoma näyttää Gibsonin elokuvassa kovin omituiselta, jopa täysin vieraalta.

Toki Passionille löytyi myös ymmärtäjiä ja viittä tähteä saattoivat jakaa niin toimintaelokuvien ystävät kuin kristillisten kirkkojen papit. Kuten Teemu Tairan artikkeli tässä lehdessä osoittaa, myös Suomessa ainakin osa kristillisistä piireistä suhtautui suopeasti elokuvaan. Laajemminkin elokuvaa saatettiin kehua visuaalisesti komeaksi ja aitouteen pyrkiväksi. Tällöin viitattiin erityisesti ratkaisuun käyttää elokuvan pääkielinä jo kuolleita kieliä eli muinaista arameaa ja latinaa. Toisaalta viitattiin myös lavastukseen ja puvustukseen, joiden katsottiin luovan aidon kuvan ajanlaskumme alun Jerusalemista.

Mel Gibsonin mainostama kristillinen rakkaus oli kuitenkin useimpien arvostelijoiden ja keskustelijoiden mielestä jäänyt elokuvassa tavoittamatta. Syy lienee kuitenkin siinä, että elokuva liikkuu tiukasti katolisessa perinteessä ja sen teemojen avautuminen luterilaisen kulttuuriympäristön kasvatille on ongelmallista. Kuten Maiju Lehmijoki-Gardner totesi Turun Sanomiin kirjoittamassaan artikkelissa, Passion on läpikotaisin katolinen elokuva ja protestanttiset profeetat ovat vieraalla maalla sitä arvioidessaan.

Esimerkiksi monien suomalaisten arvioitsijoiden ihmettelemällä dramaturgisella heikkoudella (toisten mukaan yksinkertaisesti tylsyydellä), joka liittyy Kristuksen kiduttamisen ja ristisaaton yksityiskohtaiseen seuraamiseen, on juurensa katolisessa traditiossa. Mel Gibsonin tarkoituksena tuskin on ollut katsojan kärsimyksen lisääminen heikolla draaman kaarella, kuten jotkut arvostelijat ovat esittäneet. Tavoitteena on pikemminkin ollut visualisoida katolisille tuttua perinnettä, jonka varhaisimmat ilmenemismuodot on mahdollista löytää keskiajan Euroopasta.

Pyrinkin seuraavassa ottamaan esiin joitakin teemoja ja yksityiskohtia Passionista ja lähestymään niitä keskiajan uskontoelämän ja erityisesti (kärsimys)mystiikan antamien välineiden avulla. Tästä näkökulmasta Gibsonin elokuva on mielestäni mahdollista nähdä pitkän tradition yhtenä ilmauksena. Samoin on mahdollista käsittää Gibsonin väite siitä, että elokuva ilmentää rakkautta. Tarkoitukseni ei ole ymmärtää Mel Gibsonia tai tukea hänen käsityksiään kristinuskosta, Jumalasta ja pelastuksesta tai juutalaisten mahdollisesta syyllisyydestä Jeesuksen kuolemaan. Haluan lähinnä osoittaa niitä jatkumoita, jotka ilmenevät Gibsonin kerronnassa ja ovat historiallisesti muotoutuneita sekä sidoksissa tiettyyn aikakauteen ja kulttuuripiiriin.

Käsittelen aluksi elokuvan yksittäisiä elementtejä ja laajempia kerronnallisia ratkaisuja, joilla on selkeä esikuvansa keskiajan uskonnollisuudessa. Toiseksi pyrin avaamaan sitä logiikkaa, joka selittää keskittymisen Jeesuksen kärsimyksiin ja elokuvassa äärimmilleen viedyn verisyyden sekä Gibsonin väitteen, että elokuvan keskeisenä teemana on rakkaus.

Kärsimyskuvausten traditio

Kuten monesti on todettu, Passion ei perustu yksinomaan Raamattuun. Itse asiassa evankeliumeiden kuvaus Kristuksen viimeisistä vaiheista on varsin lyhyt ja lähestulkoon ylimalkainen. Tästä huolimatta tai kenties juuri tästä syystä Euroopassa ryhdyttiin viimeistään 1000-luvulla dramatisoimaan Jeesuksen elämän viimeisiä tapahtumia ns. Passio-näytelmissä, joita esitettiin erityisesti pääsiäisen aikaan.

1100-luvulta lähtien yksityiskohtaiset kuvaukset Kristuksen kärsimyksestä ja kuolemasta yleistyivät myös kirjallisina versioina, joita kirjoitettiin niin latinaksi kuin kansankielillä. Näitä tekstejä luettiin uskonnollisissa yhteisöissä ja myös hurskaiden maallikoiden piirissä ja ne saattoivat toimia innoittajina esimerkiksi mystikoiden kokemuksille, joissa he näkivät tai kokivat Kristuksen kärsimykset. Edelleen nämä mystikoiden visiot tai varsin konkreettiset ruumiilliset kärsimykset olivat luomassa ja muokkaamassa samaa perinnettä, kun ne kirjattiin ylös ja niitä levitettiin uskovien parissa.

Jeesuksen viimeisiin vaiheisiin liittyvät tekstit ja niiden innoittamat kuvalliset ilmaukset synnyttivät keskiajalta lähtien sen tradition, joka on nähtävissä Passionissa. Monet evankeliumeiden ulkopuoliset tapahtumat, joita elokuvassakin kuvataan kuuluvat tähän passioperinteeseen. Jeesuksen ristin tietä alettiin myös jäsentää hieman toisin kuin evankeliumeissa oli kuvattu kun keskityttiin neljääntoista vaiheeseen, joiden avulla oli mahdollista seurata Jeesuksen viimeisiä vaiheita tuomiosta hautaukseen. (1) Tämä on rakenne, joka näkyy myös Gibsonin elokuvassa hänen rakentaessaan elokuvan pääjuonen näiden neljäntoista kohtauksen varaan; liittäen mukaan jonkin verran muuta materiaalia.

Mel Gibson on toki itsekin todennut, että Passionin käsikirjoituksen taustalla ei ole yksin Raamattu vaan muun muassa Clemens von Brentanon saksalaisen augustiinolaisnunnan Anna Katharina Emmerichin (1774–1824) kokemuksista kirjoittama teos Das bittere Leiden unseres Herrn ("Herramme katkera kärsimys"). (2) Useissa yhteyksissä elokuvan innoittajana on mainittu myös espanjalaisen María de Ágredan eli Agredan Marian (1602–1665) kirja La mística ciudad de Dios ("Jumalan mystinen kaupunki"). Vastaavasti elokuvan visuaaliselle ilmeelle on sanottu haetun mallia erityisesti Caravaggion (1573–1610) maalauksista.

Vaikka Gibson ja muu työryhmä on nimennyt elokuvan taustatekijöiksi uuden ajan tuotoksia, on selvää, että myös näissä 1500–1800-luvulla syntyneissä teksteissä ja kuvissa vaikuttaa varhaisempi traditio, joka on siten siirtynyt myös elokuvaan. Esimerkiksi ristiinnaulitsemiskohtaus toistaa uskollisesti jo myöhäiskeskiajalta tuttuja asentoja ja eleitä kuvatessaan Kristuksen ristinjuurella surevaa Mariaa, Johannesta ja Maria Magdalenaa tai näyttäessään Marian vastaanottamassa ylleen satavan Jeesuksen veren, kun tämän rinta lävistetään keihäällä. (3)

Edelleen elokuvan laajempiin rakenteisiin liittyvä ratkaisu on ollut kuvata Jeesuksen kärsimyksen rinnalla hänen äitinsä kärsimystä tai vaihtoehtoisesti näyttää Jeesuksen kärsimys Marian näkökulmasta. Jo myöhäiskeskiajalla, esimerkiksi niin sanotuissa tuntien kirjoissa, annettiin maalikoille päivän kanonisiin tunteihin sopivia lukemisen ja mietiskelyn aiheita ja yleensä nämä teemat liittyivät Jeesuksen tai hänen äitinsä elämään keskittyen pääasiassa Kristuksen viimeisiin vaiheisiin ja/tai Marian kokemuksiin hänen seuratessaan poikansa kärsimyksiä.

Erään tulkinnan mukaan Maria jakoikin täydellisesti Jeesuksen kivut tuntien sielussaan samat tuskat, jotka poika koki ruumiissaan. Mariaa onkin sanottu Kristuksen kanssakärsijäksi ja hänen roolinsa surevana äitinä on tarjonnut samaistumiskohteen lastensa vuoksi kärsiville äideille jo keskiajalta lähtien.

Gibsonin elokuva noudattaa tiukasti tätä perinnettä, joka liittää äidin ja pojan kärsimykset yhteen kuljettaahan hän tarinassa rinnakkain Jeesuksen ja Marian tuskia. Hän myös siteeraa traditionaalista ajatusta, jonka mukaan Maria oli valmis antamaan oman henkensä, jos vain olisi voinut pelastaa poikansa. Tämä Marian ja Jeesuksen yhteys korostaa Marian merkitystä, joka katolisessa kirkossa on aina ollut huomattavasti suurempi kuin protestanttisten kirkkokuntien piirissä. Elokuvan takautumissa Maria myös esitetään hyvänä ja huolehtivana äitinä, joka valmistaa pojalleen ruokaa ja patistaa tämän pesemään kätensä – huolehtii perinteisistä naisen tehtävistä.

Elokuvassa Gibson myös tietyssä mielessä kanonisoi niitä evankeliumien ulkopuolisia tapahtumia, jotka katolisessa traditiossa liitetään Jeesuksen viimeisiin vaiheisiin. Tässä suhteessa onkin mielenkiintoista, että myös protestanttisten kirkkokuntien edustajat ovat olleet halukkaita hyväksymään Gibsonin version aitouden ja puolustaneet elokuvan historiallista totuutta, vaikka protestanttinen perinne on yleensä tunnustanut ainoastaan evankeliumien totuuden toisin kuin katolinen kirkko, jolle myös traditiolla on ollut suuri merkitys Jumalasta kertomisen välineenä.

Hyvä esimerkki tästä löytyy ristin tien vaiheesta kuusi: Veronika pyyhkii Jeesuksen kasvot. Elokuvassakin kaunis nuori nainen kiiruhtaa Jeesuksen ristisaattoa vastaan ja ojentaa väsyneelle miehelle liinan, johon tämä pyyhkii kasvonsa. Ainakin tarinan tunteva katsoja osaa odottaa myös Gibsonin elokuvassa Jeesuksen kasvonjälkien ilmaantumista kyseiseen vaatekappaleeseen eli niin sanottuun Veronikan hikiliinaan, josta jo keskiajalla tehtiin lukuisia kuvallisia esityksiä.

Gibsonin elokuva toisin sanoen vahvistaa katoliseen traditioon kuuluvia käsityksiä Jeesuksen viimeisistä vaiheista, mutta samalla se myös visualisoi pyhäinjäännösten syntyä. Veronikan liina kuuluu yhdessä Torinon käärinliinojen kanssa – joiden "synty" jää elokuvassa enemmän katsojan mielikuvituksen varaan – kiistellyimpiin katolisiin reliikkeihin. Veronikan liinaa ei ole ilmeisesti pidetty julkisesti esillä sitten 1600-luvun alun ja nykyinen katolinen kirkko on varsin vaitonainen tästä pyhäinjäännöksestä, jonka pitäisi olla sen hallussa. Toisaalta Trenton konsiilin aikoihin Veronika oli hyvin suosittu reliikki, josta tehdyt kuvat levisivät kirjapainotaidon myötä laajalle. Todennäköisesti esimerkiksi vanhakatolisilla ei ole vaikeutta hyväksyä hikiliinan aitoutta, vaikka esimerkiksi Torinon käärinliinat ovat saaneet kiusallista julkisuutta, kun niiden kangas todettiin radiohiilitutkimuksissa huomattavasti ajanlaskumme alkua nuoremmaksi.

Katolisessa perinteessä keskeistä pyhäinjäännöstraditiota korostaa myös kohtaus, jossa neitsyt Maria ja Maria Magdalena vastaanottavat Pontius Pilatuksen vaimolta Claudialta kankaita joihin imeyttävät Jeesuksesta ruoskintapaikalla virranneen veren – Jeesukseen liittyvistä pyhäinjäännöksistä kenties kaikkein arvokkaimman.

Nämä edellä kuvatut kohtaukset ovat vain muutamia esimerkkejä niistä katoliseen perinteeseen liittyvistä elementeistä, joita Gibsonin elokuva leimallisesti kantaa mukanaan. Niiden "aitoudella" ei sinänsä liene merkitystä elokuvan katsojalle, mutta puhuttaessa historiallisesta totuudesta, evankeliumien esittämästä kuvauksesta Jeesuksesta ja katolisen tradition muokkaamasta käsityksestä Jeesuksen viimeisistä vaiheista voi olla hyvä erottaa nämä kolme toisistaan. Historiallisesti tietomme Jeesuksesta – hänen elämästään ja kuolemastaan – ovat varsin rajalliset, etenkin jos jätämme evankeliumit ja muut kristilliset tekstit, jotka saavuttivat nykyisen kanonisoidun muotonsa vasta 300-luvulla, syrjään. Tässä mielessä Gibsonin elokuvan "historiallinen totuus" on varsin suhteellista. Esimerkiksi ristiinnaulitsemiskohtauksessa noudatetaan ennemminkin kristillistä traditiota – kuvataan Jeesuksen kädet ja jalat lävistäviä nauloja ja sitä miten hänen käsivarsiaan venytetään – kuin historiallisia tosiasioita roomalaisten teloitustavoista.

Mistä sitten on kyse Gibsonin elokuvan väkivallan korostuksessa ja Jeesuksen kidutuksen yksityiskohtaisessa kuvauksessa? Esimerkiksi tapa korostaa Kristuksen kipuja kertomalla vaikka siitä miten hänen käsivarsiaan venytettiin ja revittiin ristiinnaulitsemisen yhteydessä kuuluu "vakiomateriaaliin" monissa myöhäiskeskiajan Jeesuksen kuolemaa kuvailevissa kertomuksissa. Samoin kuvallisissa esityksissä kiinnitettiin sydänkeskiajalta lähtien entistä enemmän huomiota Jeesuksen vääntyneeseen ja tuskasta jännittyneeseen ruumiiseen ja esimerkiksi kirjojen miniatyyreissä kuvattiin niin sanottuja passion välineitä (arma Christi), joihin myös Passionissa kohdistetaan lähikuvia. Kyse ei kuitenkaan ollut laajalle levinneestä sadomasokismista, kuten Gibsonin elokuvan kohdalla on ehdotettu, vaan näillä kuvauksilla oli oma logiikkansa keskiajan uskovien elämässä.

Kristuksen kärsimyksen imitointi

Keskiaikaiseen kristillisyyteen liittyi olennaisena ajatus jäljittelystä ja imitaatiosta. Hyvä elämä esimerkiksi ymmärrettiin aina samankaltaisena ja hyvää elämää saattoi elää jäljittelemällä sellaista henkilöä, joka oli elänyt hyvän elämän. Toisaalta täydellisin ymmärrys asioista katsottiin saavutettavan kokemuksen avulla ja paras tapa kokea jotain oli jäljitellä. Tämän logiikan mukaisesti paras mahdollinen elämä oli Jeesuksen kaltaista elämää ja jäljittelemällä hänen elämäänsä maan päällä oli mahdollista elää hyvin ja samalla päästä myös osalliseksi Jeesuksen kokemuksista. Jeesusta haluttiinkin jäljitellä niin ulkoisissa tavoissa kuin sisäisissä ominaisuuksissa, sillä Jeesuksen ihmisyys oli tie hänen jumalallisuutensa.

Kristillisen opin keskiössä on ajatus Jumalasta, joka tulee ihmiseksi ja on yhtäaikaisesti niin ihminen kuin Jumala. Koska ihmisen ihmisenä oli mahdoton tavoittaa Jumalan jumalallisuutta, saattoi hän pyrkiä ainoastaan tavoittamaan ihmiseksi tulleen Jumalan ihmisyyden ja tätä kautta myös hänen jumaluutensa. Tulemalla yhdeksi Jumalan kanssa hänen ihmisyydessään oli mahdollista yhtyä myös hänen jumalallisuuteensa. Kristuksen ihmisyyden korostus olikin yksi sydän- ja myöhäiskeskiajan kristillisyyden keskeisimpiä piirteitä.

Pyrittäessä alleviivaamaan Jeesuksen ihmisyyttä hänen elämästään etsittiin niitä piirteitä, jotka selvimmin sitä osoittivat. Tällöin huomio kiinnittyi erityisesti Jeesuksen elämän. alku- ja loppuvaiheisiin. Kristuksen lapsuus ja toisaalta hänen kärsimyksensä ja kuolemansa osoittivat kaikkein konkreettisimmin hänen ihmisyytensä. Vastasyntyneenä ja lapsena Jeesus oli samalla tavoin avuton ja muista riippuvainen kuin kuka tahansa lapsi. Toisaalta Jeesuksen ristin tie ja hänen julma kidutuksensa ja lopulta tuskallinen kuolemansa ristillä olivat osoitus Jumalan pojan todesta ihmisyydestä. Hän kärsi kuin kuka tahansa ihminen.

Keskiaikaisissa kirjoituksissa Jeesuksen ihmisyyttä korostetaan usein sillä huomiolla, että jumalallisuudestaan huolimatta hän ei auttanut itseään vaan ihmisen tavoin kärsi kiduttajiensa käsissä. Gibsonin elokuva jatkaa tätä perinnettä esitellessään Jeesuksen kärsimystä yksityiskohtaisesti. Verinen ja uupunut Jeesus on tämän katsantokannan mukaan hyvin selvästi ihminen. Hänen korostunut ruumiillisuutensa painottaa hänen ihmisyyttään. Vaikka Jeesuksen suurin kamppailu ei tapahdukaan ensisijassa ruumiissa vaan hengessä hänen antautuessaan Isän Jumalan tahtoon tullessaan kidutetuksi ja ristiinnaulituksi, on hänen kivulias ja verinen ruumiinsa konkreettinen todiste tästä taistelusta.

Keskiaikainen tapa yhdistää varsin vaivattomasti ulkoinen ja sisäinen – henkinen ja ruumiillinen, saattaa olla meille vieras. Ainakin lukuisissa elokuvaa koskevissa arvioissa on huomiota kiinnitetty siihen, että toisin kuin monet varhaisemmat Jeesus-elokuvat Gibsonin versio ei tee Jeesuksesta inhimillistä; epäilevää ja epäröivää – jumalallisen taakkansa alla lähes sortuvaa. Onkin varmasti totta, että monen nykykatsojan on helpompi samaistua epäilevään ja Jumalan olemassaoloa pohtivaan Jeesus-hahmoon kuin veriseen ruumiiseen, joka raahautuu viimeisillä voimillaan eteenpäin tullakseen naulituksi ristiin. Kuitenkin Gibsonin versio noudattaa painotuksissaan voimallisesti Jeesuksen ihmisyyden korostusta keskiaikaiseen tapaan keskittyessään Jeesuksen ruumiin kärsimyksiin. Samalla se visualisoi periaatteessa rakkauden sanomaa, sillä juuri rakkauden tähden Jeesus oli valmis antamaan henkensä (ja ruumiinsa). Keskiaikaisessa kontekstissa Jeesuksen runneltu ruumis oli mitä selvin todiste Jumalan rakkaudesta – hän oli antanut poikansa kiusattavaksi ja tapettavaksi ihmiskunnan tähden ja Poika oli suostunut tähän. Tätä rakkauden sanomaa saatettiin kuvata esimerkiksi miniatyyrimaalauksissa, joissa Jeesuksen ristiinnaulitsijoina olivat personifioidut hyveet kuten kärsivällisyys, nöyryys, tottelevaisuus, armahtavaisuus, viisaus, usko ja tärkeimpänä rakkaus (caritas).

Erityisesti kristillisessä mystiikassa Kristuksen kärsimyksen muistelusta ja uudelleen kokemisesta tulikin keskeinen väline jumalallisen todellisuuden tavoittamisessa. (4) Varhaisimmat Kristuksen ihmisyyden ja toisaalta hänen kärsimyksensä korostajat, kuten esimerkiksi Bernhard Clairvaux’lainen (1090–1153), olivat painottaneet Jeesuksen kärsimyksen muistelua, mietiskelyä ja myötätunnon kokemista niin Kristusta kuin hänen äitiään Mariaa kohtaan. Tämän kaltaisen mietiskelyn ja muistelun lähtökohtina käytettiin juuri edelläkin mainittuja tekstejä ja kuvia, jotka kertoivat Kristuksen viimeisistä vaiheista. Niiden avulla uskovat saattoivat tuntea läheisyyttä Kristukseen ja kokea tulevansa yhdeksi hänen kanssaan samaistuessaan hänen kipuihinsa ja tuskaansa ristin tiellä. Toisaalta kaikkein innokkaimmat uskovat halusivat mennä imitaatiossaan vielä pidemmälle ja he olivat esimerkiksi valmiit ruoskimaan itseään tai Ruotsin pyhän Birgitan tavoin vahingoittamaan ruumistaan vaikkapa kuumalla vahalla Kristuksen kärsimyksen muistoksi ja kokeakseen ruumiissaan saman tuskan kuin Jeesus oli kokenut.

Kaikkein pisimmälle tässä konkreettisessa ja ruumiillisessa jäljittelyssä pääsivät yleensä stigmaatikot, jotka kantoivat ruumiissaan ristiinnaulitsemisen merkkejä. Kuten useimmat mystikot kuitenkin totesivat, tärkeintä ei ollut ruumiillinen kipu vaan sen kautta saavutettu antautuminen Jumalan tahtoon ja siten itsensä täydellinen menettäminen eli samaistuminen siihen, mitä Jeesus oli tehnyt antautuessaan kuolemaan. Katsoessaan kärsivää Jeesusta mystikot ja muut uskovat näkivät rakkauden tähden itsestään luopuneen ihmisen. He pyrkivät itse tavoittelemaan samaa niin ruumiillisen kivun kuin muunkin luopumuksen kautta ja tulemaan osalliseksi jumalallisesta totuudesta.

Olen edellä pyrkinyt osoittamaan, että Mel Gibsonin Passion of the Christ -elokuvasta on mahdollista löytää lukuisia yhtymäkohtia keskiajan uskonnolliseen elämään ja katoliseen traditioon. Se on tietyssä mielessä jatkoa niille teksteille ja kuville, joiden tarkoituksena oli muistuttaa uskovia Jeesuksen kärsimyksestä ja kuolemasta ja toimia mietiskelyn ja jäljittelyn välineinä. Näin lopuksi haluaisin esittää arvioni siitä, miten Gibsonin elokuva "toimii" potentiaalisena hartaudenharjoituksen materiaalina. Koska suhteeni aiheeseen on puhtaasti historiallinen on mielipiteeni toki hieman jäävi. Jäin kuitenkin pohtimaan sitä, miten Gibson näyttää täydellisesti hukkaavan ne elementit, jotka olisivat voineet tehdä hänen elokuvastaan edes jossain määrin onnistuneen ja omaa perinnettään kunnioittavan.

Gibsonin realismiin pyrkiminen osoittautuu elokuvassa järjettömäksi action-rymistelyksi, joka tuntuu jättävän kärsivän Jeesuksen hyvin konkreettisesti muun materiaalin jalkoihin. Vaikka elokuvaa on moitittu hitaaksi ja tylsäksi, oli se mielestäni aivan liian nopeatempoinen tarjotakseen mahdollisuuden pysähtymiseen ja Jeesuksen kärsimyksen mietiskelyyn. Samoin eräät ratkaisut kuten personifioitu saatana, jonka tarkoituksena oli kai kuvata Jeesuksen henkistä kamppailua, toivat elokuvaan lähes koomisen sävyn kauhuelokuvamaisine kliseineen. Voidaan tietenkin esittää, että elokuva ei ole sopiva väline uskonnolliselle ilmaisulle. Väittäisin silti, että esimerkiksi Dreyerin Jean d’Arcin kärsimys (La Passion de Jean d’Arc, 1928) onnistuu tavoittamaan passiosta jotain sellaista, mistä Mel Gibsonin ei kannata edes unelmoida.

teksti: © Meri Heinonen
kuvat: © 2003 Icon Distribution Inc.

1. 1. Jeesus tuomitaan kuolemaan, 2. Jeesus kantaa ristiään, 3. Jeesus kaatuu ensimmäisen kerran, 4. Jeesus kohtaa äitinsä, 5. Simon Kyreneläinen auttaa Jeesusta kantamaan ristiä, 6. Veronika pyyhkii Jeesuksen kasvot, 7. Jeesus kaatuu toisen kerran, 8. Jeesus kohtaa Jerusalemin naiset, 9. Jeesus kaatu kolmannen kerran, 10. Jeesuksen vaatteet riisutaan, 11. Jeesus ristiinnaulitaan, 12. Jeesus kuolee ristillä, 13. Jeesus otetaan ristiltä, 14. Jeesus haudataan. [takaisin]

2. Anna Katharina Emmerich oli mystikko ja stigmaatikko, jonka kerrotaan kantaneen ruumiissaan niin Kristuksen orjantappurakruunun jälkiä kuin myöhemmin haavoja niin käsissä, jaloissa ja rinnassakin. Anna Katharina Emmerichin vaikutuksesta nykyisessäkin katolisuudessa kertoo se, että hänen autuaaksi julistamisensa uskotaan tapahtuvan tämän vuoden kuluessa. [takaisin]

3. Kristuksen kärsimysten visuaalinen esittäminen ja keskittyminen hänen elämänsä viimeisiin vaiheisiin yleistyi hyvin samaan aikaan kun huomio teksteissä siirtyi samoihin teemoihin. Tämä tapahtui maalaustaiteessa erityisesti 1200- ja 1300 –lukujen taitteen Italiassa ja mitä ilmeisemmin vastaperustettujen kerjäläisveljestöjen innoittama. Edelleen 1300–1400-luvulla Saksassa ja Alankomaissa syntyi uusia veistostyyppejä kuten Pieta ja Jeesus ja nukkuva Johannes, jotka siirsivät huomion Kristuksen viimeisiin vaiheisiin ja hänen kuolemaansa. [takaisin]

4. Ajatus Jeesuksen ihmisyyden tavoittamisesta ja sen kautta osallistumisesta jumalalliseen olemassaoloon oli keskeinen esimerkiksi 1200–1300-luvun saksalaisilla mystikoilla. Dominikaaniveli Heinrich Suso totesi ettei kukaan joka ei ole käynyt läpi Jeesuksen ihmisyyttä voi tavoittaa hänen jumalallisuuttaan. Mystikko Mechthild Magdeburgilainen puolestaan ilmaisi saman asian toteamalla, että jokaisen joka haluaa tulla Jumalan rakkauden lävistämäksi on ensin kärsittävä passio. [takaisin]

Aers, David: Figuring Forth the Body of Christ: and Politics Devotion. Essays in Medieval Studies vol 11 1994. Illinois Medieval Association.

Bacon, Henry: Mel Gibsonin The Passion of the Christ uupuu ja uuvuttaa. Ennen ja nyt 1/2004. [http://www.ennenjanyt.net/1-04/bacon.htm]

Beckwith, Sarah: Christ's Body. Identity, Culture and Society in Late Medieval Writings. Routledge. London - New York 1993.

Belting, Hans: Likeness and Presence. A History of the Image before the Era of Art. Translated by Edmund Jephcott. The University of Chicago Press, Chicago - London 1994 (1990).

Bynum, Caroline Walker: Jesus as Mother. Studies in the Spirituality of the High Middle Ages. Berkeley - Los Angeles - London 1984 (1982).

Bynum, Caroline Walker: "...And Woman His Humanity": Female Imagery in the Religious Writing of the Later Middle Ages. Teoksessa Gender and Religion: On the Complexity of the Symbols. Edited by Caroline Walker Bynum, Stevan Harrell and Paula Richman. Beacon Press, Boston 1986.

Bynum, Caroline Walker: Holy Feast and Holy Fast. The Religious Significance of Food to Medieval Women. Berkeley & Los Angeles 1988 (1987).

Bynum, Caroline Walker: Fragmentation and Redemption. Essays on Gender and Human Body in Medieval Religion. Zone Books, New York 1991.

Camille, Michael: Seeing and Reading: Some Visual Implications of Medieval Literacy and Illiteracy. Art History. Journal of the association of Art Historians. Volume 8 Number 1 March 1985, 26-49.

Carruthers, Mary: The Book of Memory. A Study of Memory in Medieval Culture. Cambridge University Press, 1994 (1990).

Constable, Giles: Three Studies in Medieval Religious and Social Thought. The Interpretation of Mary and Martha. The Ideal of the Imitation of Christ. The Orders of Society. Cambridge University Press, 1995.

Constable, Giles: Attitudes Toward Self-Inflected Suffering in the Middle Ages. Culture and Spirituality in Medieval Europe. Variorum Adelrshot, Hampshire 1996.

Dinzelbacher, Peter: Vision und Visionliteratur im Mittelalter. Anton Hiersemann, Stuttgart 1981.

Feistner, Edith: Der Körper als Fluchtpunkt: Identifikationsprobleme in geistlichen Texten des Mittelalters. Teoksessa Manlîchiu Wîp, wîpölîch Man. Zur Konstruktion der Kategorien ‘Körper’ und ‘Geschlecht’ in der deutschen Literatur des Mittelalters. Herausgeben von Ingrid Bennewitz und Helmut Tervooren. Erich Schmidt Verlag, Berlin 1999.

Finke, Laurie: Mystical Bodies and Dialogics of Vision. Philological Quarterly vol 67, winter 1988. University of Iowa.

Haas, Alois Maria: Gottleiden - Gottlieben. Zur Volkssprachlichen Mystik im Mittelalter. Insel Verlag, Frankfurt am Main 1989.

Hale, Rosemary Drage: Rocking the Cradle. Margaretha Ebner (be)Holds the Divine. Teoksessa Performance and Transformation. New Approaches to Late Medieval Spirituality. Edited by Mary A. Suydam and Joanna E. Ziegler. MacMillan Press ltd, Hampshire - London 1999.

Hamburger, Jeffrey: The Visual and the Visionary. Art and Female Spirituality in Late Medieval Germany. New York 1998.

Katzenellenbogen, Adolf: Allegories of the Virtues and Vices in Mediaeval Art. From Early Christian Times to the Thirteenth Century. The Warburg Institute, London 1939.

Kayser, Rudolf: Minne und Mystik im Werke Mechthilds von Magdeburg. Germanic Review 19, 1944.

Kieckhefer, Richard: Convention and Conversion. Patterns in Late Medieval Piety. Church History vol 67, issue 1, 1998.

Lawler, Michael G.: Sectarian Catholicism and Mel Gibson. Journal of Religion and Film 8, 1/2004. [http://www.unomaha.edu/~wwwjrf/2004Symposium/Lawler.htm]

McGinn, Bernard: The Growth of Mysticism. Gregory the Great through the 12th Century. Vol II of The Presence of God. A History of Western Christian Mysticism. The Crossroad Publishing Company, New York 1996 (1994).

McGinn, Bernard: The Flowering of Mysticism. Men and Women in the New Mysticism (1200-1350). Vol. III of The Presence of God. A History of Western Christian Mysticism. The Crossroad Publishing Company, New York 1998.

McNamara, Jo Ann: The Need to Give. Suffering and Female Sanctity in the Middle Ages. Teoksessa Images of Sainthood in Medieval Europe. Edited by Renate Blumenfeld-Kosinsky and Timea Szell. Ithaca, NY 1991.

Mooney, Catherine M.: Imitatio Christi or Imitatio Mariae? Clare of Assisi and Her Interpreters. Teoksessa Gendered Voices. Medieval Saints and Their Interpreters. Edited by Catherine M. Mooney. University of Pennsylvania Press. Philadelphia 1999. [1999a]

Newman, Barbara: From Virile Woman to WomanChrist. Studies in Medieval Religion and Literature. University of Pennsylvania Press 1995.

Ochsenbein, Peter: Leidensmystik in dominikanischen Frauenklöstern des 14. Jahrhuderts am Beispiel der Elsbeth von Oye. Teoksessa Religiöse Frauenbewegung und mystische Frömmigkeit im Mittelalter. Herausgeben von Peter Dinzelbacher und Dieter R. Bauer. Böhlau Verlag. Köln, Wien 1988.

Reinburg, Virginia: Prayer and the Book of Hours. Teoksessa Time Sanctified. The Book of Hours in Medieval Art and Life. Edited by Roger S. Wieck. George Braziller Inc. New York in association with The Walters Gallery, Baltimore. 1988.

Ringbom, Sixten: Icon to Narrative : the Rise of the Dramatic Close-up in Fiftienth-century Devotional Painting. Doornspijk, Davaco 1984 (1965).

Ross, Ellen M.: "She Wept and Cried Right Loud for Sorrow and for Pain" Suffering, the Spiritual Journey, and Women's Experience in Late Medieval Mysticism. Teoksessa Maps of Flesh and Light. The Religious Experience of Medieval Women Mystics. Edited by Ulrike Wiethaus. Syracuse University Press, Syracuse, NY 1993.

Ross, Ellen M.: The Grief of God. Images of the Suffering Jesus in Late Medieval England. Oxford University Press, New York 1997.

Ruh, Kurt: Geschichte der abendländischen Mystik. Zweiter Band: Frauenmystik und Franziskanische Mystik der Frühzeit. Verlag C.H. Beck, München 1993.

Ruh, Kurt: Geschichte der abendländischen Mystik. Dritter Band: Die Mystik des deutschen Predigerordens und ihre Grundlegung durc die Hochscholastik. Verlag C.H. Beck, München 1996.

Tolonen, Pekka: Väärin tulkittu esikuva ja harhaopin synty. Teoksessa Ikuisuuden odotus. Uskonto keskiajan kulttuurissa. Toimittanut Meri Heinonen. Gaudeamus, Helsinki 2000.

Ziegler, Joanna A.: Reality as Imitation. The Role of Religious Imagery Among the Beguines. Teoksessa Maps of Flesh and Light. The Religious Experience of Medieval Women Mystics. Edited by Ulrike Wiethaus. Syracuse University Press. Syracuse, New York 1993.