www.Film-O-Holic.com/widerscreen

takaisin sisällysluetteloonTaru Elfving – Wider Screen 4/2003

 

 

RAJATILOJA

– keskustelua kummitusten kanssa

 

Lucia-vauvalla on hiljainen, mutta merkittävä rooli Eija-Liisa Ahtilan videoteoksessa Lohdutusseremonia (1999). Hän on vanhempiensa avioeron äänetön todistaja ja silta näiden välillä, samanaikaisesti sekä yhteen sitova että erottava. Vanhemmistaan erottamaton, muttei pelkästään näiden summa. Punainen piste, jossa kaikki selkeät jaottelut sortuvat. Tyttövauva, jonka nimi viittaa puhtauteen ja viattomuuteen, punaisessa potkupuvussa.

© Crystal Eye Ltd.Punaiset vaatekappaleet, etenkin paidat, vainoavat minua kirjoittaessani Ahtilan teosten kanssa (1). Taitaa olla jo liian myöhäistä, joten luovun yrityksistä manata niitä pois ja kirjoitan punaisesta, punaisen kanssa, punaisessa. Ovatko nämä punaiset paidat yksityiskohtia, jotka alkavat varoittamatta paisua ja vievät minut mukanansa? (Deleuze & Guattari 1988, s. 292.) Tai nipistävätkö ne minua, pistävät silmääni, kuin piikki tai pieni reikä? (Barthes 1980, s. 27.)

En pyri paljastamaan mitä punaisuus kätkee. Sen sijaan kysyn, mitä punaiseen verhoutuminen sekä siihen takertuminen saavat aikaan. Ehkä punaiset paidat osoittavat minulle tarinan kerrostumista ja kuvien virrasta solmukohtia, joissa tutut koordinaatit hajoavat. Jotain uutta avautuu, ei kuitenkaan uusia totuuksia.

 

Veran punaiset puserot

Tänään-teoksessa (1996) tyttö häilyy tarinan sekä sen tilojen kynnyksillä. Astuessaan hetkeksi isänsä makuuhuoneeseen heidän todellisuutensa laskostuvat yhteen. Tyttö ja tämän raivoisasti itkevä isä tuntuvat kuitenkin olevan ajallisesti ja tilallisesti etäällä toisistaan. Oman isänsä traagista kuolemaa sureva isä ei näytä huomaavan tyttärensä läsnäoloa lainkaan. Tämä osoittaakin sanansa katsojille. Hän kurkottaa ulos isänsä todellisuudesta, ikään kuin tämän tragedian kertojana.

Kun tytön valkokangas pimenee, katseeni vaeltaa seuraavaan. Tarinan toisessa osassa Vera, joka tulkintani mukaan on tyttö vanhempana, kietoutuu kodissaan punaisen valon vaippaan. Hänen vaaleanpunertava puseronsa ei enää korostu, vaan tytön punaisuus tuntuu levinneen Veraa ympäröivään tilaan. Raja Veran ja tämän tilan välillä on nyt hämärtynyt, kun taas aiemmin, nuorena tyttönä, hän itse asutti rajatiloja.

© Crystal Eye Ltd.

Onko Veran tapaus jälleen yksi esimerkki kiinteän ja koherentin subjektiuden mahdottomuudesta? Yhtenäinen identiteetti edellyttää suvereenia perspektiiviä ympäröivään tilaan ja näin sen hallintaa subjektina, joka taas näyttäytyy tilassa muille objektina. Tämä asema ei koskaan ole täysin turvattu, vaan subjekti neuvottelee siitä jatkuvasti asuttamassaan tilassa. (Caillois 1984, Grosz 1994 & 1995.) Selkeärajainen minuus näyttäytyykin näin loputtomana rajankäyntinä.

 

Paikkana/Paikassa

Sarja Ahtilan uusimpia teoksia tarkastelee naisten kokemuksia psykoosista. Talo-videoinstallaatiossa (2002) subjektin ja tilan välistä suhdetta tutkitaan juuri horjuviin rajoihin keskittyen. Elisa asuttaa punaisessa paidassa taloaan muiden punaisten esineiden ja yksityiskohtien keskellä, ikään kuin yhtenä väripilkkuna muiden joukossa. Hänen ruumiinsa ei tunnu enää tarjoavan tukevaa alustaa, josta käsin hahmottaa omaa paikkaa suhteessa ympäristöön. Ensin muualta tulevat äänet, kuten oman auton ja tuntemattoman laivan, täyttävät Elisan mielen. Lopulta myös muut ihmiset valtaavat hänet: "Tapaan ihmisiä. He astuvat vuorotellen sisälleni ja asuvat minussa. Jotkut vaan hetken, jotkut jäävät ollakseen."

Tilan ja ajan koordinaatit ovat loksahtaneet sijoiltaan. Elisa ei ole enää tilassa, muttei myöskään vain osa tilaa, vaan kohta, jossa kaikki tilat luhistuvat yhteen. Selkeän oman paikan turvaaminen ei onnistu, vaan saattaa johtaa psykoosiin, jos minä ja ruumis eivät kietoudu erottamattomasti yhteen, Elizabeth Grosz toteaa. (Grosz 1995, s.89.) Onko tämä Elisan kohtalo? Mielen priorisointi ohi ruumiin ja materian liittyy ongelmallisuudessaankin yhä vahvana vallitsevaan identiteetin malliin, jossa ruumiin rooli on toimia passiivisena säiliönä. Mutta kuten Luce Irigaray muiden muassa on väittänyt, naissubjekti ei voi ottaa omaa paikkaansa, sillä hänet on määritetty paikaksi muille. (Irigaray 1993; Butler 1993, s. 27–55.) Ehkä Elisa paljastaa oireissaan juuri tämän aseman absurdiuden.

 

Riivattuja naisia

Iines ryömii punaisessa poolopaidassa päättäväisesti yli sillan retuuttaen punaista kassia perässään installaatiossa Lahja (2001). Kun turvallisesti vakaan maaperän päällä taas, hän nousee seisomaan, oikoo vaatteitaan ja kävelee eteenpäin. Normaaliuden rajoja ja odotuksia uhmaten Iines pohtii: "Tajusin, että näytän hullulta. Et se on sit siinä kohtaa se hulluus. Vai olenko se vain minä? En tiedä. Silti ne antaa mun tehdä mitä mun pitää."

© Crystal Eye Ltd.Mikä näitä naisia riivaa? Ympäröivä maailma on vallannut Elisan, jokin sisäinen pakko taas Iineksen. Voisiko heitä verrata kauhuelokuvien naishahmoihin? Nämä joutuvat usein toimimaan taistelukenttinä, joilla rajoja uhataan ja jälleen vahvistetaan. Ovatko Elisa ja Iines riivattuja, ja heidän ruumiinsa avoimia astioita tai välineitä jonkun toisen itseilmaisulle? Vai haastavatko he itse asiassa koko käsityksen riivauksesta kieltäytyen tästä roolista passiivisena säiliönä ja uhrina: "olenko se vain minä"?

Kauhutarinoiden riivauksiin liittyy keskeisesti halu pakottaa naisruumis puhumaan ja vuotamaan todisteita erilaisuudestaan, joka karkaa näkyviltä, Carol C. Clover väittää. Kauhutarinan ja psykologisen draaman, manaus- ja puheriittien, väliltä löytyykin näin yhteyksiä. (Clover 1992, s.67&109.) Sekä riivaus että hulluus ovat paljolti riippuvaisia näkyvistä merkeistä. Mutta jos raja terveen ja patologisen välillä ylittyy näkyvän kentällä, jotain saattaa karata näkyviltä ja otteestamme, jäädä näkymättömäksi tai näkyvän aukkoihin. Kun Iines tietoisesti toimii tavalla, joka näyttää hullulta, mitä me todella näemmekään?

 

Merkittäviä ja merkillisiä aukkoja

Mitä voin tehdä todistusaineistollani, punaisilla merkeillä, jotka eivät valu sisäisestä kätköstä ja viesti ruumiin totuudesta? Punainen todisteaineistoni, jota Ahtilan teokset tarjoavat, eivät antaudu tulkittavaksi kauhuelokuvien konventioita seuraten. Kyseessä eivät ole ensimmäiset kuukautiset, jotka mm. elokuvassa Carrie (Brian de Palma, 1976) paljastavat siirtymän teini-iän vaarallisen epämääräiselle raja-alueelle ja tytön avoimuuden kaikenlaisille oudoille voimille, aina omasta heräävästä seksuaalisuudesta paholaiseen. Nämä eivät ole myöskään merkkejä henkien piinaavasta läsnäolosta, menneen taakasta nykyhetkessä. Ne eivät ole luettavissa kuten esimerkiksi kammottavat kaksostytöt elokuvassa Hohto (Stanley Kubrick, 1979), jossa he ilmestyvät klaustrofobisessa käytävässä viattoman valkoisissa koltuissaan ja paljastavat sitten väläyksinä veren tahriman kohtalonsa. Punaisuus ei myöskään syöksy jostain sisimmästä, niin kuin Hohdossa hissin avautuvien ovien takaa vyöryvä veri.

Avautuvien ja sulkeutuvien ovien, käytävien ja ruumiin aukkojen toisto Ahtilan teoksessa Jos 6 Olis 9 (1995) alleviivaa niiden outoutta rakenteissa, jotka tukeutuvat tiukasti eroteltuihin yksityiseen ja julkiseen, sisäiseen ja ulkoiseen. Teoksen teinitytöt työstävät aktiivisesti katsoen ja kertoen tätä välitilojen kuvastoa. Jos 6 Olis 9 leikittelee näin feminiinisyyden symbolilla, reiällä, joka puhkoo ideaalin yhtenäisen subjektiuden koskemattomat rajat. Lopussa tyttö punaisessa paidassa muistelee lehtijuttua, jossa lueteltiin Helsingistä paikkoja, joissa ihmiset rakastelevat. Hän oli leikannut ja jakanut kuvat ystäviensä kanssa ottaen näin symbolisesti haltuun julkisen, seksuaalisesti ladatun sfäärin. Naisen ruumiillisen subjektiuden kuvaus avoimena ja läpäistävänä heijastetaan näin kaupungin topografiaan. Naisen ruumiin kolme reikää, joihin tyttö viittaa, moninkertaistuvat kynnystilojen loputtomaksi virraksi. Minulle katsojalle avautuu yhä vain uusia aukkoja ja kuiluja ylitettäväksi.

 

Näkyvän rajoilla

Seuraisinko Elisaa? Tämä ei vain hyppää kuilujen, vaan koko näkyvän rajojen yli. Hän toimii ensin talossaan opittuja kaavoja seuraten. Samalla lailla hän kuvailee ympäristöään ja tapahtumia, jotka vyöryvät sekä hänen ympärillään että mielessään. Elisa yrittää turhaan tulkita maailmaa ja omaa paikkaansa siinä näkyvää kartoittamalla. Niinpä hän päättää selvittää hämmennystään sulkemalla kokonaan pois näkyvän, koska tämän piirissä hämärtyvät rajat aiheuttavat suurinta huolta. Hän pimentää talonsa ja vetäytyy äänten täyttämään vaihtoehtoiseen tilaan. Täällä rajojen ylitykset ja simultaanisuus lienevät sallittuja.

Ahtilan installaatiot kieltävät myös minulta, katsojalta, selkeän näkökulman. Talossa katson toisinaan Elisan silmin, toisinaan taas häntä kohti tai hänen rinnaltaan. Hän karkaa katseeni otteesta ja muuttuu sitten yhtäkkiä kahdeksi. Välillä Elisan ääni irtoaa tämän kuvasta. Yritän näin hänen laillaan turhautuneena pitää kiinni kiinteästä näkökulmasta ja sen takaamasta selkeästä paikasta tilassa. Vai olenko tässä taistossa sittenkin yksin, ainoa epätoivon valtaama? Ehkä heijastankin omaa turhautumistani Elisaan. Hän tuntuu itse asiassa sopeutuvan muutoksiin ja murroksiin varsin rauhallisesti: "Ravistelen ja sanon itselleni pitkään hyvä, oikein hyvä."

Elisa ja Iines kumpikin uhmaavat näkyvän valtaa hiljaa, mutta painokkaasti. Jos 6 Olis 9 -teoksessa tytöt kuvaavat naisten passiiviseen rooliin alistumisesta seuraavaa kokemusta näkyvyyden menetyksenä: "Ne kertoo kuinka ne on nyt kuin läpinäkyviä ja niistä tuntuu kuin ne kävelis keskellä tietä ja autot liukuis niiden läpi." Elisa ja Iines kieltäytyvät tästä kohtalosta, vaikka eivät ehkä täysin suvereenisti hallitsekaan tilannettaan. Läpinäkyvyys ei ole heidän ongelmansa. Heidän voimansa saattaakin vastata Helene Cixous’n kuvailemaa sokean naisen keveyttä ja vapautta, vahvuutta ja itsenäisyyttä, joka kumpuaa kyvystä "olla-näkemättä-itseään-nähtynä". (Cixous 2001, s.12.)

 

Kummittelua

Ovatko Ahtilan teosten naishahmot siis riivattuja tai vainottuja? Vai vainoavatko he, minua muiden muassa? Kummitusten lailla he eivät kunnioita rakenteita ja rajoja, vaan liitävät vaivatta kaikenlaisten kynnysten yli. Tai kaikkein ärsyttävimmin eivät ylitäkään niitä, vaan jäävät rajoille norkoilemaan. Näkymättömässä näkyvyydessään, muodottomassa muodossaan. Kuten Jacques Derridan haamut, he ovat aina enemmän kuin yksi, eivätkä enää yksi. (Derrida 1994) Niin kuin kummitustytöt Hohdossa, mutta eivät enää pelkkiä merkkejä menneestä, menetetystä viattomuudesta, osasia jonkun muun tarinassa, monistettuna korostetun persoonattomia.

Tämä haamun olomuoto ei palaudu naisen morfologiaan, ruumiin muotoon, kuten esimerkiksi Irigarayn (1985) sitä uudelleen tulkitseva avoimen subjektiuden malli, ei-yksi-muttei-kaksikaan. Samalla tavalla kuin tämä radikaalin erilainen feminiininen, haamu purkaa ideaalia kiinteän stabiilista yksilöstä sekä pelkoa muunlaisen minuuden mahdollisuudesta vastakohdiksi oletetut, avoimuus ja eheys, kietoutuvat yhteen kummitusten tavassa olla, eli kummittelussa.

Iines tuntee yhtäkkiä valtavaa rakkautta kaikkia kohtaan. Toisaalta hän ei uskalla katsoa peiliin, kun ei tiedä, kenet siellä näkee. Missä menee raja, jonka ylittyessä avoimuus maailmaan hajottaa minän? Silloinko, kun tapaamani ihmiset jäävät minuun asumaan? Olen siis ehkä jo astunut hulluuden rajan tuolle puolen, kun naishahmot punaisissa paidoissaan kulkevat lannistumatta mukanani, ajatuksen mutkasta toiseen. Vai olenko joutunut kummitusten matkaan?

Kummittelu ei ole ohitettavissa sen paremmin primitiivisenä taikauskona kuin yksilöllisenä psykoosinakaan. Se on rakenteellinen elementti nykytodellisuudessa. Kummittelu viittaa erityiseen tapaan tietää tapahtuneesta ja tapahtuvasta, Avery Gordon korostaa. (Gordon 1997, s. 7–8.) Se imee mukaansa monitasoiseen prosessiin, toden laskoksiin, joista ei ole paluuta enää vanhaan ja tuttuun.

Ahtilan hahmot jakavat juurettoman ja rajattoman perspektiivinsä kanssani, tiettyyn rajaan asti, mutta samalla luisuvat otteestani yhä uudelleen. Katseeni alkaa kompastella. Täytyykö rajojen sortumista vastaan välttämättä taistella? Nämä minussa kummittelevat punapaidat eivät pelkästään anna ruumiillista muotoa rajalle omalle olemukselleen, vaan laittavat liikkeeseen tämän vyöhykkeen sekä siihen nojaavat erottelut. Miten normaalius voidaankaan erottaa patologisesta, minä toisesta? Emmekö me kaikki ole jonkinlaisia rajatapauksia?

 

Puhetta kynnyksillä

Odotukset normaalista subjektiudesta murtuvat monin tavoin Ahtilan teoksissa. Hahmoja ei kuitenkaan pakoteta tuskallisten manausriittien läpi, kuten kauhuelokuvissa on tapana. Heidän ei vaadita, tai edes toivota, ns. normalisoituvan, tasaantuvan tai palautuvan. Heidän ruumiittensa ei odoteta puhuvan julki totuuttaan, eikä heidän puheensa ole osa terapiaa, sen paremmin pakonomaista tunnustusta tai hysteeristä oksenteluakaan.

Nämä naishahmot tuntuvat asuttavan kielen raja-alueita, sekä kynnystä meidän ja tarinan tila-aikojen välillä. He puhuvat suoraan minulle, kuin kertojina lukien ulkoa opeteltua käsikirjoitusta. Ilmeettömyys tekee sanoista outoja. Aivan kuin he puhuisivat vierasta kieltä, mutta täysin sujuvasti. Ehkä he ajattelevat ääneen ja ilmaisevat näin itseään hämärältä vyöhykkeeltä kielen raskaiden rakenteiden ja ajatuksen vapaan virran välimailta. Monimielisyydet ja ristiriidatkin sulautuvat harmonisesti yksinkertaisen toteaviin lauseisiin.

Kuka puhuu? Kenelle? Puhe irrottautuu puhujista toistuvasti. En kuule lainkaan tyttöjen ääntä, kun he nauravat ja keskustelevat keskenään Jos 6 Olis 9 -teoksessa. He taas kyllä kuulevat toistensa puheen, kun tämä suunnataan minulle. Mutta tällöin he eivät juurikaan osoita kiinnostusta, ikään kuin tämä kaikki olisi heille jo tuttua, jaettuja kokemuksia ja tietoa, eikä niinkään yksilön salaisuuksia.

Selkeiden viestien sijaan sanat luovat lisää kerrostumia ja irtonaisia palasia, joiden joukkoon eksyn. Kuten Lohdutusseremonian kertoja toteaa tms.: "Seisoskelen henkilöiden repliikkien seassa. Toiminnanpuutteessa otan kiinni lauseista ja käyn kertojana."

Olenko minäkin siis kertoja, yksi muiden joukossa? Sanat eivät ehkä ole sen enempää todisteita tai lukkoon lyötyjä merkkejä kuin punaiset paidatkaan. Keskityn epäselviin ja hämmentäviin kohtiin, ärsyttävän tottelemattomiin ja määrityksiä väisteleviin. Kuvat, puhe, näkökulmat, tilan ja ajan janat, kaikki murtuvat varoittamatta kerta toisen jälkeen. Vai enkö osaa lähestyä monimuotoista ja kerrostuneista, soljuvaa todellisuutta? Eivätkö katsojan ja tutkijan metodini toimikaan enää?

"Mutta ehkä se ei ole mun faija, joka itkee, vaan jonkun toisen faija…", tyttö Tänään -teoksessa ihmettelee. Kuka on kertoja, ja missä on tämän paikka? Sekä sisällä että ulkona, niin kuin Trinh T. Minh-han "sopimaton toinen/sama", hän seisoo määrittelemättömässä kynnystilassa. (Minh-ha 1991, s.74.) Kertojan ääni ei välttämättä ole autoritäärinen, hallitseva ja totuuden paljastava, kuten ulkopuolisen tarkkailijan tai tutkijan. Se on ennemminkin todistava ääni, yksi monista, joka kaikessa rehellisyydessäänkään ei voi koskaan kertoa lopullista, koko totuutta. Oma ääneni kietoutuu Ahtilan ja tämän luomien hahmojen kertomuksiin.

 

Aaveiden kanssa

Haamun haltuun saanti merkitsee sen haltuun joutumista, väittää Derrida. (Derrida 1994, s.132.) Tätä voisi tietyssä mielessä verrata kielen hallintaan. Kielen lailla haamu tarjoaa uuden näkökulman maailmaan. Mutta kummittelu ei kielen tavoin sido tiettyihin rakenteisiin, vaan häiritsee järjestystä. Se vie mukanaan rivien väleihin, hiljaisuuksia kuuntelemaan ja sokeita pisteitä tunnustelemaan. Kummitukset viittaavat puhumattomaan ja näkymättömään, erilaiseen tapaan nähdä, kuulla, puhua. Niiden kanssa keskustelu edellyttääkin näkymättömän näkemistä (Derrida 1994, s.149.), sekä kykyä ihmetellä ja yllättyä, sitoa yhteen mielikuvitus ja kriittisyys. (Gordon 1997, s.24.)

Kummittelu kutoo myös yhteen yksityisen ja julkisen – yksilön tarina on aina erottamaton laajemmasta sosiaalisesta verkosta, mm. jaetuista salaisuuksista ja yhdessä unohdetuista. (Gordon 1997, s.140–143&183.) Samalla kun aaveet horjuttavat normaalin minän mallia, ne ravistelevat perusteellisesti kulttuurisia rakenteita, joissa erilaisuus on vaiennettu.

Kummituksia seuraten huomaan, että punaiset paidat eivät pelkästään avaa rakoja, joihin kaivautumalla voin purkaa representaation ideologisesti latautuneita, perusteiltaan dualistisia rakenteita, ja paljastaa mitä kaikkea niiden syövereihin on tukahdutettu. Arkipäiväisyydessään ja merkityksettömyydessään ne kiinnittävät huomioni erilaisiin tapoihin asuttaa näitä rakenteita innovatiivisesti, niihin täysin sopeutumatta. Aaveiden lailla. Ne eivät anna todisteita vastaan eivätkä puolesta, eivät kumoa yhtä logiikkaa tai tarjoudu toisen avaimiksi. Niitä seuraamalla saatan itsekin oppia asuttamaan näitä tiedon tuoton ja tulkinnan konventioita niitä hienovaraisesti häiriten. Astun kohtaamisen tilaan, jossa kummituksia ei tarvitse jatkuvasti manata pois, vaan niiden kanssa keskustellen voi saada jotain aikaan.

 

Punaisessa paidassa

Vainoaako minua jokin, olenko riivattu? Vai onko minustakin tulossa kummitus? Kerta toisensa jälkeen huomaan pukeutuneeni punaiseen puhuessani Ahtilan teoksista. Yrittäessäni saada otetta henkilöhahmoista olenkin itse päätynyt osaksi punaisten paitojen paraatia.

Kaikissa irtonaisissa johtolanganpätkissään ja säröissään teokset kutsuvat minua hyppäämään mukaan uusiin auki laskostuviin tarinoihin. Ei kuitenkaan kertojana, jostain muualta katsoen ja kirjoittaen, vaan osallistujana. Lohdutusseremonian Lucian lailla olen välittäjä, välissä. Tämä kummittelee vanhempiensa elämät yhdistävänä siteenä ja paljastaa subjektin monimutkaisen yhteyden muihin – ei vain avuttomana lapsena, vaan myös vanhempana. Miten monenlaisten kertomusten ja kertojien välissä mahdankaan itse olla?

© Crystal Eye Ltd.Punaiset paidat ovat siis notkauttaneet paikaltaan paitsi suoraviivaisen kertomuksen teoksissa myös minun katsojuuteni. Olettamani objektiivinen etäisyys on muuttunut vaivihkaa eräänlaiseksi välitilaksi, ei läheisyydeksi eikä sen vastakohdaksikaan. Olen kadottanut tutut ja turvalliset metodini, sekä tarinaan uppoutumisen että kriittisen välimatkan. Ahtilan teokset ovat houkutelleet minut raja-alueelle, joka ei enää erota, vaan yhdistää. Olen sekä ulkona että sisällä, mutten oikein kummassakaan. Pihalla, terassilla ja ovenpielissä, kuten Tänään-teoksen tyttö.

teksti: © Taru Elfving
kuvat: © Crystal Eye Ltd.

takaisin sisällysluetteloon


Viitteet

1. Jonkun kanssa kirjoittaminen (engl. writing with) kertoo epistemologisesta valinnasta. Jostain kirjoittaminen, (engl.writing about), viittaa tutkijan ja tutkittavan välisen suhteen etäisyyteen sekä ilmeiseen valta-aspektiin, selvärajaiseen ja hierakkiseen subjekti-objekti -jakoon. Writing with eli jonkun kanssa kirjoittaminen implikoi pikemminkin toisen huomioimista, jonkun kanssa, yhdessä tekemistä. Se on halua murtautua tutkijan erillisyyden roolista. (Rogoff 1998, ; Meskimmon 2003, s.444, ks. myös Rogoff 2000, 31-32.) [takaisin]

Kirjallisuus

Barthes, Roland: Camera Lucida (käänt. R. Howard, alkup. La Chambre Clair, 1980), Vintage Classics, London 2000.

Butler, Judith: Bodies That Matter, Routledge, London & New York 1993.

Cixous, Hélène: Savoir, s. 1-16. Teoksessa Veils (käänt. G. Bennington, alkup. Voiles, 1998), Stanford University Press, California 2001.

Clover, Carol J.: Men, Women, and Chainsaws, Princeton University Press, New Jersey 1992.

Deleuze, Gilles & Guattari, Felix: A Thousand Plateaus (käänt. B. Massumi, alkup. Mille Plateaux, 1980), The Athlone Press, London 1988.

Derrida, Jacques: Spectres of Marx (käänt. P. Kamuf, alkup. Spectres de Marx, 1993), Routledge, London & New York 1994.

Gordon, Avery F.: Ghostly Matters, University of Minnesota Press, Minneapolis 1997.

Grosz, Elizabeth: Volatile Bodies, Indiana University Press, Bloomington & Indianapolis 1994.

Grosz, Elizabeth: Space, Time, and Perversion, Routledge, London & New York 1995.

Irigaray, Luce: Sukupuolieron etiikka (käänt. P. Sivenius, alkup. Ethique de la différence sexuelle, 1984), Gaudeamus, Tampere 1996.

Irigaray, Luce: This Sex Which Is Not One (käänt. C. Porter, alkup. Ce Sexe qui n’est pas un, 1977) Cornell University Press, Ithaca 1985.

Meskimmon, Marsha: Corporeal Theory with/in Practice. Christine Borland’s Winter Garden. Art History Vol 26, no. 3 (Special Issue), June 2003.

Rogoff, Irit: Studying Visual Culture. The Visual Culture Reader. Ed. by Nicholas Mirzoeff. Routledge, London and New York, 1998.

Rogoff, Irit: Terra Infirma. Geography’s Visual Culture. Routledge, London & New York 1991.

Trinh T. Minh-ha: When the Moon Waxes Red, Routledge, London & New York 1991.


www.Film-O-Holic.com/widerscreen