takaisin sisällysluetteloonWider Screen 4/2003

"Mediataide"

– Pääkirjoitus –

Wider Screen 4/2003: Mediataide (kuva: Jokke Ihalainen)


Mediataide – kriittinen ääni teknologian ja kapitalismin aikakaudella

Nykyisessä digitaalisessa kulttuurissa taide, teknologia ja kaupallisuus kietoutuvat erottamattomasti toisiinsa arkipäivän eri käytännöissä. Mediataiteilija ja -teoreetikko Lev Manovich on esittänyt, miten nykymedian työkalut luottavat avantgarden luomiin taiteellisiin tekniikoihin: leikkaamme, liimaamme, editoimme ja sovellamme kuin surrealistit tai dadaistiset kollaasin valmistajat. (Manovich 2002.) Sekä käsitteellisesti ja käytännöllisesti toisistaan erillään pidetyistä teknologiasta ja taiteesta on tullut uudelleen kumppaneita. Adobe Photoshop tekee jokaisesta pienen kollaasitaiteilijan ja web-sivujen suunnitteluohjelma Dreamweaver mahdollistaa omien unelmien kutomisen.

Perinteiset institutionaaliset puitteet – galleriat ja museot – eivät enää eristä taidetta tiloihinsa. Mediakulttuurilla on merkittävä osansa tässä muutoksessa. Videotaidetta ei ole olemassa vain taiteilijoiden virallisissa teoksissa, vaan erilaiset musiikkivideot, televisiomainokset ja -sarjat sekä elokuvat ovat omaksuneet esteettiseen ilmaisuunsa otteita nopeatempoisesta, jyrkästi leikatusta ja moniaikaisesta videotaiteesta. Tässä mielessä taide on tätä nykyä mediatuotannon mainstreamea.

Taiteella, ja leimallisesti mediataiteella, on siten erityinen, läheinen suhde teknologiaan ja kapitalismiin. Filosofi Gilles Deleuze on kirjoituksissaan pohtinut sekä filosofian ja kapitalismin vaikeaa suhdetta että elokuvan kytköksiä kaupallisen kuvallisuuden muotoihin. Deleuzelle elokuva on 1900-luvun taiteellisen ajattelun keskeinen muoto ja siksi se tarjoaa hyvän näkökulman myös mediataiteen ja kapitalismin suhteisiin.

Haastattelussaan "Aivot ovat valkokangas" (1986) Deleuze puhui taiteen hankalasta suhteesta mainoksiin. Nykyajattelu ei hänen mukaansa tee erottelua kaupallisen ja luovan välillä:

"Kun mainostajat selittävät mainoksien olevan modernin maailman runoutta, he unohtavat häpeämättä sen, ettei ole olemassa taidetta joka tarjoutuisi luomaan tai ilmaisemaan yleisön odotuksia vastaavaa tuotetta. Mainos voi shokeerata tai yrittää shokeerata, silti se vastaa oletettuun odotukseen. Sitä vastoin taide tuottaa välttämättä odottamatonta, ei-kiistatonta ja tunnistamatonta. Kaupallista taidetta ei ole olemassakaan: se on mielettömyys. On tietysti populaareja taiteita. Lisäksi on taidemuotoja, jotka vaativat jonkinasteista kaupallista investointia; se on taidekauppaa mutta ei kaupallista taidetta." (Deleuze 2003, s. 14.)

Vaikkemme puollakaan kaupallisuuden ja taiteen yksioikoista erottelua, tai aseta mainontaa ja taidetta hierarkkisesti vastakkain, Deleuzen sanat sisältävät kuitenkin tärkeää mietittävää. Deleuze esittää, että kapitalistisessa kierron taloudessa on vaarana tuttuutta tuottavien kliseiden jatkuva toistaminen. Kapitalistinen mediatuotannon luottosuhde avantgarden tekniikoihin ja teknologioihin ei välttämättä takaa luovuutta ja kriittisyyttä. (Ks. myös Mäkelä &Tarkka 2003, s. 40.)

Näemme, että mediataiteen potentiaali on juuri luovuudessa ja toisintoistamisessa: kliseiden paljastamisessa, erojen esittämisessä sekä kritiikin lausumisessa. Esimerkiksi käyvät mediataiteen historioissa paikkansa vakiinnuttaneen Nam June Paikin performanssit ja installaatiot, joissa arkinen televisio irrotettiin kodista ja perheestä ja asetettiin uudenlaisiin, outoihinkin yhteyksiin. Tällainen uudelleenkontekstualisointi toimii tehokkaana tapana erottaa mediateknologiat niiden liian luonnolliseksi koetuista käytöistä.

Teknologian tai teknologisen ominaislaadun lisäksi mediataide käsittelee usein yhteiskunnallisia, kulttuurisia sekä filosofisia kysymyksiä – se on siis selkeästi käsitetaiteellista (ks. Mäkelä & Tarkka 2002, s. 37). Esimerkiksi tässä numerossa julkaistussa haastattelussa Marita Liulia määrittelee työskentelevänsä kuin tutkija, jolle teknologia on lähinnä väline erilaisten filosofisten tai yhteiskunnallisten asioiden pohdiskeluun: "Aloitan ajatuksesta tai kysymyksistä, jotka usein liittyvät haluuni hahmottaa jotain monimuotoista käsitekimppua kuten ’mies’ tai ’nainen’. Lähtökohtani on varsin filosofinen, teen sitten mitä hyvänsä. Esitystavat ja käyttöliittymä(t) ovat elimellinen osa kokonaisuutta, sisältöä, valittua tyyliä ja teoksen viestin hahmottumista."

Mediataide pohtii kriittisesti erityisesti ruumiillisuuden, subjektiviteetin ja identiteetin kysymyksiä (Tarkka (toim.) 1993; Rush 1999). Tämä tulee hyvin esiin myös teemanumeromme artikkeleissa. Taru Elfvingin Rajatiloja – keskustelua kummitusten kanssa ja Perttu Ollilan Huutoa pimeästä huoneesta: Bruce Naumanin Anthro/Socio-teoksen kokeminen ja psykodiegesis -tekstit pohtivat subjektiuden kysymyksiä suhteessa Eija-Liisa Ahtilan videoteoksiin ja Bruce Naumanin audiovisuaalisiin installaatioihin sivuten myös ruumiillisuuden teemoja. Näkökulmat eroavat kuitenkin toisistaan. Ollila tukeutuu psykoanalyyttiseen teoretisointiin, lähinnä Jaques Lacanin ja Slavoj Zizekin kirjoituksiin. Elfving puolestaan keskusteluttaa aineistoaan ruumiillisen subjektiuden kysymyksiin perehtyneiden feministifilosofien kanssa.

Ruumis yhtäältä hallitsemattomana ja toisaalta teknologian kautta hallittuna/haltuunotettuna muodostaa paitsi vahvan teeman myös kiinnostavan väännön, joka on erityisesti feministisen mediataiteen perinnössä solmittu sukupuol(i)en tutkimiseen. Tätä kysymystä sivutaan Katve-Kaisa Kontturin artikkelissa Moninaiset naiset, kerrokselliset kuvat – Marita Liulian Ambitious Bitch feministisenä taiteena.

Jussi Parikan teemahaastattelun Taide, sukupuoli ja teknologia myötä Marita Liulia, yksi suomalaisen mediataiteen "grand old ladyista" (ks. Mäkelä & Tarkka 2002, s. 7.) nousee numeron kantavien teemojen joukkoon. Haastattelussaan Liulia keskittyy kertomaan omien töidensä suunnittelusta ja vastaanotosta, sekä laajemmin mediataiteen ja mediakulttuurin nykytilasta. Liulian lailla menestyneen ja palkitun, toisen "grand old ladyksi" nimetyn tekijän, Eija-Liisa Ahtilan taidetta analysoidaan Elfvingin artikkelin lisäksi Ilona Hongiston katsauksessa Kiasman future_cinema -näyttelystä. Pilvi Kalhaman puheenvuoro esittelee puolestaan nuoremman polven taiteilijan, Hanna Haaslahden. Emme kuitenkaan tarkoita tarjota mediataiteeseen ainoastaan tekijäkeskeistä näkökulmaa. Tämä korostuu teksteissä siten, että niissä keskitytään kuvan, tilan, äänen ja kerronnan tulkintaan keskusteluttamalla teoksia teoreettis-filosofisten tekstien ja taiteen historian kanssa. Näin tutkijan aktiivinen rooli teostulkinnoissa painottuu taiteilijan erityisansioita enemmän.

Toisaalta Tapio Mäkelä ja Minna Tarkka (2002) korostavat Mediataide – kotimaiset toimijat ja kansainväliset mallit -raportissaan, kuinka juuri henkilökohtainen yritteliäisyys ja sen kautta saavutettu menestys kuvaavat leimallisesti nimenomaan suomalaisen mediataiteen toimintaympäristöä (Mäkelä & Tarkka 2002, s. 18.). Täten tekijöiden korostuminen on perusteltua. Toiseksi haluamme myös nostaa esille naistaiteilijoita, jotka edelleen feministisen tutkimuksen kolmikymmenvuotisesta historiasta huolimatta ovat usein (media)taiteen esityksissä, vaikkakin mainittuja, niin selvässä marginaalissa suhteessa miehiin (kritiikistä ks. Meskimmon 2003; esimerkkinä Rush 1999). Kolmanneksi olemme kiinnostuneet käsittelemään aihettamme erityisesti kotimaisesta näkökulmasta, kirjoittavathan Mäkelä ja Tarkka, kuinka dynaamista suomalainen mediataide on nykyään kansainvälisestikin katsottuna, esimerkiksi verrattuna muihin Pohjoismaihin. (Mäkelä & Tarkka 2002, s. 14. )

Numero sisältää myös kolme katsausta, jotka kaikki valottavat mediataiteen moninaisuutta osaltaan. Pilvi Kalhama miettii puheenvuorossaan mediataiteeseen itsestään selvästi liitettyä interaktiivisuuden käsitettä ja päätyy toteamaan, että se olisi syytä ymmärtää laajemmin kaikkea taidetta koskevaksi. Ilona Hongisto vieraili Kiasmassa järjestetyssä 28.6.–28.9.2003 future_cinema -näyttelyssä. Hän pohtii tekstissään kolmen teoksen kautta liikkuvan kuvan kerronnallisuutta ja suhteuttaa käsittelynsä elokuvan historiaan. Juri Nummelin tarjoaa näkökulman mediataiteen "menneisyyteen" amerikkalaista kokeellista elokuvaa käsittelevässä katsauksessaan.

Katve-Kaisa Kontturin, Jussi Parikan ja Juha Wakosen kirja-arvostelut täydentävät kokonaisuutta. Kontturi pohtii Leena-Maija Rossin Heterotehdas. Televisiomainonta sukupuolituotantona -teoksen (2003) tarjoamia vastakarvaan lukemisen mahdollisuuksia. Parikka kysyy, mikseivät mediataiteilijat ole mahtuneet mukaan avantgardismin käsittelyyn Irmeli Hautamäen kirjassa Avantgarden alkuperä (2003). Wakonen puolestaan pohtii elektronisten pelien tutkimuksen nykytilaa Mariosofia-teoksen (2002) kautta.

 

* * *

Kokoamamme tekstit kertovat mediataiteen määritelmän moninaisuudesta sekä sen sijasta eri tieteenalojen risteyksessä. Kuten monet tutkijat ja sanakirjamääritelmät korostavat, mediataide on alati elävä, muuttuva käsite. Parikan haastatteleman Marita Liulian näkökulma on kattava: "Mediataide toimii jossain taiteen, viestinnän ja teknologian rajapinnalla ja määrittelyä kaihtaen muuttaa muotoaan kaiken aikaa ja hakeutuu uusiin (teknologisiin) ympäristöihin."

Ymmärrämme mediataiteen käsitteenä, käytäntönä ja toimintana laajasti, jolloin sen piiriin kuuluvat mm. video, nettitaide ja cd-rom -installaatiot. Yhtä lailla mediataidetta voivat kuitenkin olla valokuvat tai maalaukset – sisältöseikat ovat siis merkittäviä. Numeron artikkeleiden, haastattelun ja kirja-arvostelujen kautta mediataiteen piiriin tulevat luetuiksi audiovisuaaliset ja interaktiiviset installaatiot, videotaide, cd-rom -teokset sekä mainokset ja elektronisten pelien maailma. Elfvingin tulkinnassa sekä Hongiston ja erityisesti Nummelinin katsauksissa mediataide kytkeytyy puolestaan osaksi elokuvahistoriaa.

Mäkelä ja Tarkka ovat raportissaan jaotelleet suomalaisen mediataiteen sukupolvia aikajanalle ja suhteuttaneet sen myös kansainväliseen kehitykseen. He erottelevat toisistaan vuosien 1985–1990 videotaiteen, aikavälille 1990–1995 asettuvan interaktiivisen multimedian, sitten vuosille 1995–2000 verkkotaiteen ja viimeiseksi lähitulevaisuutta osin arvioiden 2000–2005 dynaamisen ja "hybridin" mediataiteen. Numeromme ei pyri olemaan kattava näiden sukupolvien suhteen, vaikka se käsitteleekin näennäisesti ensimmäisen sukupolven videotaidetta sekä interaktiivista installaatiota ja cd-rom -teosta, jotka osaltaan istuvat interaktiivisen multimedian kauteen. Lisäksi haastattelussa sivutaan vielä mobiiliportaaleihin sovellettua kuvastoa, jonka voi lukea dynaamisen ja "hybridin" mediataiteen luokkaan, sillä kännykkään tilattavissa viesteissä sekoittuvat taiteen, teknologiakehityksen ja kaupallisuuden rajat. Sitä paitsi tulkittavat teokset ovat pääasiassa aivan viime vuosilta, mikä osoittaa karkean jaottelun häilyvyyttä ja kyseenalaisuutta. Saman toteavat Mäkelä ja Tarkkakin, vaikkakin painokkaammin vasta kansainvälistä tilannetta eritellessään. (Mäkelä & Tarkka 2002, s. 914, 37.)

Vaikka tämän numeron teksteissä tulkittavat teokset rakentuvat nk. digitaaliteknologioiden varaan, emme katso välineen yksistään nimittävän mediataidetta. Sen sijaan ja/tai sen rinnalla näemme mediataiteen tärkeimmäksi määrittäjäksi sen kriittisen (muutos)potentiaalin. Mediataide panee pohtimaan esimerkiksi niin subjektiuden rakentumista, kaupallisuuden rajoja kuin naisen ruumiiseen kohdistettavia vaatimuksia ja feministisiä politiikkoja. Se on kriittisen (audio)visuaalisen ajattelun ja toisintoistamisen väline.

Katve-Kaisa Kontturi
FL, assistentti, taidehistoria, Turun yliopisto
Jussi Parikka
FM, lehtori (ma.), digitaalinen kulttuuri, Turun yliopisto, Rauma

takaisin sisällysluetteloon


Lähteet

Deleuze, Gilles: Aivot ovat valkokangas, Lähikuva 2/2003.

Manovich, Lev: Language of New Media. MIT Press 2002.

Meskimmon, Marsha: Women Making Art. History, Subjectivity, Aesthetics. Routledge, London and New York 2003.

Mäkelä, Tapio ja Tarkka, Minna: Mediataide. Kotimaiset toimijat ja kansainväliset mallit. Opetusministeriön Kulttuuri-, liikunta ja nuorisopolitiikan osaston julkaisusarja nro 8/2002. Taiteen keskustoimikunta ja Opetusministeriö, Helsinki 2002.

Rush, Michael: New Media in Late 20th-Century Art. Thames&Hudson, London 1999.

Tarkka, Minna (toim.): Video-Taide-Media -antologia. Taide, Helsinki 1993.