www.Film-O-Holic.com/widerscreen

takaisin sisällysluetteloonJussi Kaisjoki – Wider Screen 4/2003

KUOLLEET KUVAT
HERÄÄVÄT ELOON

Hannu Salmi: Kadonnut perintö. Näytelmäelokuvan synty Suomessa 1907–1916

Kadonnut perintö


"Suomalaisen elokuvan historia, jos näin komeata sanaa ollenkaan on syytä käyttää (–) alkaa oikeastaan vasta vuodesta 1920. Silloin varsinaisesti aloitti toimintansa muutamien nuorten näyttelijöiden perustama Suomi-Filmi Oy, josta pitkäksi aikaa tuli kotimaisen filmituotannon hallitseva ja ainoa merkki."

Näin Roland af Hällström sivuuttaa autonomian ajan kotimaisen elokuvan kirjassaan Filmi – aikamme kuva jo vuonna 1936. Tallella on vain "joukko tragikoomillisia kaskuja ja juoruja", mikä on löysästi pääteltynä riittävä syy koko varhaisen elokuvakulttuurimme mitätöimiselle. Jo nimellään Hannu Salmen teos asettuu ytimekkäästi vastustamaan tätä sitkeässä elävää Suomi-Filmi-myyttiä, jonka mukaan suomalaisen näytelmäelokuvan historiankirjoitus voidaan aivan oikeutetusti aloittaa Erkki Karun Nummisuutareista (1923). Tai jos ihan tarkkoja ollaan, niin Teuvo Puron Ollin oppivuosista (1920), joka on varhaisin kokonaan säilynyt kotimainen sepite-elokuva.

Alun sitaatti kiteyttää oivallisesti Salmen elokuvahistoriallisen hengenpelastustyön tarpeen ja motiivin. Samalla se piirtää osuvasti Kadonneen perinnön yleiskuvaa määrittelemällä, mitä kirja ei missään tapauksessa ole. Salmen lähtökohta on lukea suurten kertomusten rivivälejä, valottaa ja säilöä 1920-luvulla orastaneen filmiteollisuutemme moniaineksista esihistoriaa. Tutkimuksessa heijastuu yksinkertaisesti rajaton innostus tehdä elokuvakulttuurimme näkymätöntä – unohdettua, kadotettua, kadonnutta ja katoavaa – perintöä näkyväksi.

 

Salaviinaa ja salapoliisin työtä

Otsikkonsa mukaisesti Salmen kirja keskittyy maamme itsenäistymisvuotta ennen tuotettuun näytelmä- eli fiktioelokuvaan, josta Atelier Apollon lyhyt, "miimilliseksi farssiksi" luonnehdittu, Salaviinanpolttajat (1907) oli ensimmäinen. Ajallinen yläraja määrittyy luontevasti, kun koko kotimainen elokuvakulttuuri 1910-luvun viimeisten vuosien poikkeusoloissa käytännössä katkeaa ennen Suomi-Filmin hegemonia-aikaa. Kaiken kaikkiaan Suomessa valmistui aikavälillä 1907–1916 ensi-iltaan asti 25 näytelmäelokuvaa.

Mutta ainoa fiktio, josta filmimateriaalia on säilynyt meidän päiviimme, on Minna Canthin näytelmästä sovitettu Sylvi (1911–1913), "ensimmäinen suomalainen tunnin kestävä taidefilmi". Siitäkin tallella on vain 345 metriä järjestämätöntä negatiivimateriaalia, mikä Salmen johdonmukaisesti olettamalla esitysnopeudella 16 kuvaa sekunnissa vastaa noin 19 minuutin kestoa. Kuvaavasti pätkä Sylvin selluloidinauhaa löytyi 1930-luvun alussa helsinkiläisen romukaupan hyllyltä. Se ei mennyt kaupaksi, sillä "tämä filmi palaa huonosti", tiesivät destruktiiviseen tutkimusmetodiin erikoistuneet pikkupojat. Ei siis ihme, että autonomian ajan elokuva helposti unohdetaan. Sitä ei fyysisesti ole olemassa!

Eikä siksi juuri tutkimustakaan näytelmäelokuvamme syntyhistoriasta ole ollut. Tai ei ollut ennen Hannu Salmea. Hän nimeää oman työnsä korvaamattomaksi taustaksi Kari Uusitalon ja erityisesti Sven Hirnin varhaisemmat tutkimukset, mutta tiedostaa tekevänsä pioneerityötä, jossa yhtään kiveä ei saa jättää kääntämättä. Salmi kuvailee osuvasti lähestymistapaansa italialaishistorioitsija Carlo Ginzburgiin viitaten "johtolankametodiksi", jossa vähäisiltäkin tuntuvien vihjeiden perusteella päätellään tapahtumien kulkua ja laajempia merkityksiä. Kadonneessa perinnössä onkin paikka paikoin klassisen salapoliisiromaanin tuntua. Sujuvakielisesti, selkeästi ja analyyttisesti Salmi johdattelee lukijaa mukaan tutkimusprosessiinsa, seuraamaan johtolankoja, tekemään päätelmiä, hyväksymään ja hylkäämään hypoteeseja. Hän itse kiteyttää (s. 16) menetelmänsä näin:

"Analyysin kannalta Sylvin säilyneet fragmentit ovat ohittamattomia, mutta yhtä tärkeitä ovat valokuvat, juoniselosteet, lehti-ilmoitukset ja -kirjoitukset, muistelmat, kirjeet ja elokuvia sivuava arkistoaineisto. Näiden lähteiden perusteella on rakennettava kuva kadonneista elokuvista. Metodisesti tehtävä on vaikea, ja toisin kuin salapoliisikertomuksessa ‘murhaajaa’ ei ehkä koskaan pysty varmuudella paljastamaan."

Esimerkiksi Salaviinanpolttajat koostuu Salmen analyysissa kymmenestä juonta kuljettavasta segmentistä. "Kohtausjaon" tutkija on päätellyt lehtiselosteesta, ja sen pohjalta hän uskaltautuu seikkaperäisesti spekuloimaan mahdollisilla otosratkaisuilla. Kuvaaja Frans Engströmin esteettiset mieltymykset taas rakentavat uutisfilmien ja aikalaislausuntojen välityksellä pohjaa kameratyön kuvittelulle. Näin kadonnutta elokuvaperintöä konstruoidaan pieteetillä uudelleen, ikään kuin mahdollisten kuvamaailmojen todennäköisyyksiä arvioimalla.

Vaikka jokaisen johtolangan tarkka seuraaminen vie kieltämättä paikoin hieman etäälle elokuvasta, vaikkapa habaneran ja tangon tahtilajien tematiikkaan, Salmen aasinsillat kestävät pääosin vaivatta lukijan kärsivällisyyden lujuuslaskelmat. Kadonneen perinnön 372 sivua käsittää valtavan määrän uutta ja vanhaa tietoa – henkilö- ja teoshakemistossa on lähes tuhat eri nimekettä! Ja lähteitä ja tutkimuskirjallisuutta on kiinnostuneelle lukijalle tarjolla tietysti elämän edestä. Silti Salmi osaa pitää kokonaisuuden ilmavana eikä ähky yllätä.

 

Laiminlyöty Lyyra

Salmen Kadonnut perintö jakautuu kuuteen päälukuun, joista ensimmäiset kolme kulkevat kronologisesti Salaviinanpolttajien synnystä keväällä 1907 Sylvin ensi-iltaan talvella 1913. Kahden tunnetun filmin tunnontarkan rekonstruktion välissä tutkimus löytää tamperelaisyhtiön kujeilevan elokuvakokeilun Vasikan häntä, joka ensiesitettiin toisena kotimaisena fiktiona 1908. Myös K. E. Ståhlbergin Apollon tuottaman revyyn Faust tahi Hiisi Helsingissä osaksi tehty moderni "automainos" Margaretaa ajetaan takaa (1912) hahmottuu filmisalapoliisi Salmen käsissä tarkasti. Näistä lyhyistä sketseistä on kuitenkin lopulta jäljellä suhteellisen vähän varmaa tietoa.

Aivan erityistä uudelleen arviointia Salmi perää "filmikuningas" Hjalmar V. Pohjanheimon (1867–1936) ja hänen perheyrityksensä kohdalla. Puuteollisuudella vaurastunutta Pohjanheimoa pidettiin mieluusti sivistymättömänä maalaisnousukkaana, kun hän 1910-luvun alussa aloitteli elokuvabisneksiään Helsingissä. Pian Pohjanheimon teatteriketju Lyyralla, joka muun muassa esitti "suurelokuva" Sylvin, ja tuotantoyhtiö Lyyra Filmillä oli kuitenkin elävän kuvan imperiumi pääkaupungissa. Siinä missä Salaviinanpolttajissa yhdistynyt taiteilijakolmikko – Kansallisteatterin Teuvo Puro ja Teppo Raikas sekä kamera- ja liikemies Frans Engström – keskittyi Sylvin jälkeen muihin töihin, Pohjanheimo kasvatti poikiensa Hilariuksen, Asserin ja Birgerin kanssa elokuva-alan afäärejään Suomessa ennen näkemättömiin sfääreihin.

Teatteriohjaaja ja -näyttelijä Kaarle Halme "sovitti ja johti eläviksi kuviksi" Lyyra-teatterin valkokankaalle vuosina 1913–14 näyttelijäseurueensa voimin kaikkiaan neljä näytelmäelokuvaa, joista kaikista tietoja on säilynyt melko paljon. Eniten Salmen analyysi saa irti 917 metriä, siis 50 minuuttia, pitkästä melodraamasta Nuori luotsi (1913). Samaan aikaan Pohjanheimojen tuotanto toimi myös omillaan. Asserin, Birgerin ja Hilariuksen johdolla tehtiin kaikkiaan 11 näytelmäelokuvaa, joista useimmat lyhyitä kolmiodraamalle perustuvia "huvinäytelmiä" tai "pilakuvia" kuten Nainen, jonkas minulle annoit (1914) tai pidempiä salapoliisifilmejä kuten tunnin kestänyt Salainen perintömääräys (1914).

Lyyran filmituotanto saavutti siis ennen koko alan dramaattista, maailmansodan ja venäläistämispolitiikan ikeessä kehittynyttä lamaa lähes teolliset mittasuhteet. Kaikkiaan Pohjanheimot tuottivat autonomian ajan kotimaisista 25 näytelmäelokuvasta peräti 15. Niinpä Salmen kahden luvun (noin kolmasosan kirjaa) pituinen panostus "halkokauppiaana" vähäteltyyn Pohjanheimoon ja "lapsellisia farsseja" väsäileviin Lyyra Filmin poikiin on perusteltua. Ehkä tehokkaimmin Salmen luova johtolankametodi toimiikin juuri kadonneen elokuvaperinnön kaikkein unohdetuimman osan media-arkeologisessa elvytystyössä.

 

Aikainen auteur

Viimeisenä erillisteemana Kadonnut perintö keskittyy autonomian ajan elokuvamme ehkä tärkeimpään tekijään. Suomen ruotsinkielisillä teatteriestradeilla pitkän uran tehnyt Konrad Tallroth (1872–1926) oli mukana näyttelemässä jo kesällä 1913 kun Halmeen Nuorta luotsia filmattiin Lyyralle. Hän ei kuitenkaan ollut "ensinkään tyytyväinen siihen", kuten Biograafilehden haastattelu maaliskuulta 1915 kertoo; Tallroth halusi itse elokuvaohjaajaksi. Kiinnostavaa on, ettei hän kuitenkaan kääntynyt Pohjanheimon puoleen vaan suuntasi Pohjoismaiseen Biografi Komppaniaan. Salmi arvelee syiden löytyvän sekä Komppanian Lyyraa paremmista esteettisistä ja teknisistä tuotantovalmiuksista että ajan kielipolitiikasta. Yhteistyön tuloksena syntynyt Kun onni pettää sai ensi-iltansa marraskuussa 1913 Helsingin Scala-teatterissa.

Moderniteetin dekadenssia lohduttomasti kuvannut melodraama tarvitsi neliosaisena 1300 metriä filminauhaa. Valkokankaalla se merkitsi 70 minuuttia eli Kun onni pettää -filmi lähenteli jo nykykäsitystä pitkästä tarinaelokuvasta. Tallroth käsikirjoitti ja ohjasi elokuvansa ja näytteli usein pääosankin. Häntä voinee siis oikeutetusti pitää auteurina, jonka yhdistäminen melodraaman mestari Teuvo Tulioon ei tunnu tuulesta temmatulta. Kesäksi 1916 Tallroth pääsi Mauritz Stillerin jalanjäljissä maineikkaan Svenska Biografteatern -yhtiön palvelukseen, jossa myös Victor Sjöström työskenteli. Intensiivinen jakso Lidingön studiotyöläisenä oli Tallrothille suuri mahdollisuus, vaikkei hän kokemustaan Suomessa kuvauskiellon vuoksi vuosiin päässytkään hyödyntämään.

Tallrothin viimeinen Pohjoismaiselle Biografi Komppanialle ohjaama melodraama Eräs elämän murhenäytelmä oli kaavailtu ensi-iltaan syksyksi 1916, mutta tiukentuneiden sensuuriolojen takia sitä ei koskaan esitetty. Poliisilaitoksella kadonnut filmi jäi autonomian ajan viimeiseksi kotimaiseksi näytelmäelokuvaksi. Vaikka "näytelmäelokuvan taival päättyikin traagiseen hiljaisuuteen, menneinä vuosina oli rakennettu perusta kotimaiselle tuotannolle, sovellettu vaikutteita niin suomalaisista kuin kansainvälisistäkin perinteistä ja hankittu tulevaisuuden kannalta merkittäviä kokemuksia", kuten Salmi (s. 321) kirjoittaa.

Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Hannu Salmi aloitti kadonneen kotimaisen näytelmäelokuvan tutkimuksensa jo 1993 kirjassaan Elokuva ja historia. Ennen mittavan työn tuloksena kypsynyttä Kadonnutta perintöä Salmen tutkimustuloksia on julkaistu myös tutkielmakirjasessa Tanssi yli historian (1999). Kadonnut perintö on kuitenkin koko tutkimuksen eheä, harkiten järjestetty ja korjattu "sulkeuma", jossa kuolleiden elokuvien kulttuurihistoriallinen rekonstruktio näyttäytyy suunnattoman arvokkaana ja työntäyteisenä lajina. Vaikka pitkien ruotsinkielisten lainojen käännökset voisi ehkä lisätä liitteeksi ja lähdeviitteet luetteloida lukijaystävällisemmin, Salmen historiallinen tutkimustyö on kaiken kaikkiaan loistava (ja ainoa) perusteos kotimaisen näytelmäelokuvan syntyvaiheista.

Kadonnutta perintöä voisikin hyvin mainostaa siihen pirteän elämäniloiseen sävyyn, mitä Pohjanheimot suosivat komedioidensa, vaikkapa farssin Pirteä ja kadonnut kori (1914), lehti-ilmoittelussa:

"Koko tämä seikkailu on täynnä hauskoja yllätyksiä, jotka katsoja näkee suureksi huvikseen, kun hän tulee teatteri Lyyraan, jolla on joka suhteessa ensiluokkainen ohjelma."

teksti: © Jussi Kaisjoki

takaisin sisällysluetteloon


Hannu Salmi: Kadonnut perintö. Näytelmäelokuvan synty Suomessa 1907–1916.
Suomalaisen Kirjallisuuden seura, Helsinki 2002, 372 s.


www.Film-O-Holic.com/widerscreen